Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.