Me lienemme yhtä me

Eila Kivikk’aho: Ruusukvartsi. 65 sivua. WSOY 1995.

Kvartsi eli ukonkivi on yleinen hohkasilikaattimineraali. Mohsin kovuusasteikolla se on seitsemän; vertailun vuoksi mainittakoon, että Wikipedian mukaan timantti on 10 (kovin) ja puukon terän kovuus 6,5, joten kvartsi on ’cowa’. Ruusukvartsi on vaaleanpunainen kvartsin muunnos. Ristiriitainen paketti siis: pehmeän vaaleanpunainen, mutta cowa kuin kivi. Kiwi.

Eila Kivikk’ahon (Kiwikk’ahon?) (1921-2004) viimeiseksi kokoelmaksi jäänyt (jos ei sittemmin ilmestyneitä koottuja teoksia huomioida) Ruusukvartsi on ohuehko, mutta sisällöltään painava. Runot ovat pääosin lyhyitä ja tiiviitä, hyvin usein tankamittaisia. Teosta on toisinaan kuvailtu ”tankakokoelmaksi”, mutta on siinä vapaamittaistakin, pidempää runoa. Toisinaan taas Kivikk’aho rikkoo tankan mitallisuutta yksittäisen säkeen osalta, mitä ei voi pitää kompromissina vaan yksinkertaisesti runon vaatimuksena: säkeen vajaatavuisuus tulee perustelluksi joko rytmin, äänteellisyyden tai jonkin muun ominaisuuden myötä. Ja mikäpä on konventioita rikkoessa, kun sen tekee tyylillä.

Runot ammentavat luontoaiheista ja sisältävät elämänviisautta, missä näkyy ehkä Kivikk’ahon ikä. Pidän siitä, että lukiessa elämää nähneiden ja eläneiden, taitavien runoilijoiden teoksia minulle tulee olo että olen viisaampieni seurassa, että siinä jos missä on elämän tarkoitus: kerryttää elämänkokemuksen myötä viisautta ja ymmärrystä – ja vähentää hölötystä. Niin kuin tästä kaksiosaisen Kanssakäyminen-runon ensimmäisestä osasta käy ilmi:

”Huomaan tölväisyn. / Olisihan siihenkin / ehkä vastaus. / Mutta maltanko minä / jättää sen sanomatta?”

Tankahan se, melkein. Kolmas säe jää tavun verran vajaaksi, rikkoo mitan. Muuten runo on aika ”tyylipuhdas” tanka: kolme ensimmäistä säettä muodostavat oman kokonaisuuden, kaksi viimeistä omansa, ja yhdessä nämä kaksi osaa muodostavat hienon runon. Runon puhuja käy dialogia itsensä kanssa, runon lukija käy ensin keskustelun runon puhujan kanssa, runon kanssa, ja sitten itsensä kanssa. Pienessä tilassa paljon metafyysistä liikettä.

Jos on viisasta runoilijan ajattelu, niin on katsekin:

”Linnut matkaavat / puolestani, sanoi puu, / minä jään tähän. / Mutta käsi kurottuu / jokaiseen ilmansuuntaan.”

Mahtava tanka – jälleen kerran. Mikä Eila Kivikk’ahon tankoista tekee ominaislaatuisia, ja tällä tarkoitan laadukkaita, on niiden epätankamaisuus: tuokin, puhdas tanka, on kieleltään niin hieno, että peittoaa mitallisuutensa. Useimmiten tankan (samoin haikun) erottaa jo tyylistä, mutta Kivikk’aho naamioi tankansa (post-)modernin kaapuun.

Lopuksi on mainittava teoksen toiseksi viimeinen runo, runosarjan Yö ja päivä kuudes eli viimeinen runo:

”Siirtolohkare – / me lienemme yhtä me / etäältä tulleet. / Siirryttyä pysymme / pihamaalla, kotona.”

Miten mahtava rytmi ja äänteellisyys! Näin Kivikk’aho osallistuu tankallaan keskusteluun, jonka Helvi Juvonen Siirtolohkareellaan vuosikymmeniä aiemmin aloitti. Kuin vastaukseksi, nyökkäykseksi: näin on, kerran oman maansa löydettyään ei halua koskaan enää lähteä.

 

Mainokset

Valtion apurahoista

Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa blogissaan kiinnostavasti valtion apurahatsydeemistä. Anneli kirjoittaa muutenkin kaikenlaista mielenkiintoista kirjallisuudesta ja kirjallisuuden ympäriltä, joten laittakaapa hänen blogi seurantaan jos se ei vielä ole.

Apurahajärjestelmä on elintärkeä. Vaikka kirjailijan on hankala elää pelkästään apurahoilla (ovat useimmiten niin harvassa ja niin pieniä), ne ovat silti tukea elämiseen. Leivän lisäksi apuraha antaa henkistä tukea: yksinäiseen, harvoin palkittuun puurtamiseensa saa voimaa ja valoa, kun joku muukin uskoo kirjailijan tekemisiin.

Elintärkeä apurahajärjestelmä on myös yhteiskunnalle. Sen täytyy olla, koska on kasattu ja pidetty pystyssä, myös lama-aikoina. Tästä on kiittäminen suomalaisia; vielä kulttuuri ja taiteet nauttivat arvostusta. Kirjailijat näkevät valtion apurahajärjestelmän yhteiskunnallisen merkityksen lähinnä toimeentulon kautta. Sekin on tärkeä näkökulma. Minusta oleellisempi näkökulma kuitenkin on se, millaisen kirjallisuuden syntyä apurahoituksella tuetaan, tai oikeammin: miten lavealti kirjallisuutta tuetaan, mitä lajeja painotetaan. Olen huolissani marginaalilajeista, varsinkin omastani eli runoudesta.

Ymmärrän Annelin kirjoituksesta, että valtion apurahoja jaettaessa pyritään kaikin puolin tasapuolisuuteen. Tämä on sinänsä hyvä lähtökohta. Itseäni kirjoituksessa kiinnostaa erityisesti lausumat kirjastoapurahasta, se on nykyään ainoa apuraha, johon uskon minulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Anneli kirjoittaa, että ”kirjastoapurahoissa myönteisen päätöksen saa lähes 40 prosenttia”. Minulla on siis viimeiset neljä vuotta käynyt huomattavan paska tsägä, kun en ole tuohon lähes neljäänkymmeneen prosenttiin osunut. Tsägästähän siinä täytyy olla kyse; ennen vuotta 2016 olin kolmen vuoden apurahaputkessa, osaan siis tehdä oikeanlaisen hakemuksen kyllä. Sitähän aina jankutetaan: pitää olla oikeanlainen hakemus (mitä ikinä ”oikeanlaisella” tarkoitetaankaan).

***

Muutamia pohdintoja valtion apurahajärjestelmästä:

Minne asti tasapuolisuus voidaan viedä / viedään nyt? Jaetaanko niin luku- kuin rahamäärällisesti yhtä paljon rahaa eri kirjallisuudenlajeille? Mikä ylipäänsä on runouden osuus? Onko yhden lajin sisällä huomioitu maan eri kolkat? Maakunnittain, kaupungeittain vai yleisellä tasolla, kaikkien kesken? Onko tasapuolisuutta myös yhden lajin sisällä olevien genrejen kesken (runoudella on monenlaisia suuntauksia)?

Pitäisikö jonkinlaisesta tasapuolisuuden ihanteesta luopua tai muuttaa nykyisiä painotuksia? Tämä on kysymys, mitä pitää pyöritellä usealta eri kantilta:

Missä määrin apurahaa jaetaan sosiaalisin perustein, ja pitäisikö marginaalilajeja painottaa niin, että niille jaettaisiin ainakin lukumääräisesti enemmän apurahoja, koska niiden parissa on huonommat mahdollisuudet tulla toimeen? Pitäisikö valtion kulttuuripolitiikan ylipäänsä reagoida tähän tapaan?

Yksittäisten apurahojen suuruuksia on nostettu, jonka tarkoituksena on kai saada paremmin tuettua ammatikseen kirjoittavia; miten tällainen runouden kohdalla toimii, kun runouden ammattimaisuus on nykyisellään sitä, että päivät tehdään palkkatöitä ja sitten yöunien kustannuksella kirjoitetaan runoja? Eikö runouden suhteen kannattaisi mieluummin jakaa pienempiä summia, sillä pelkillä apurahoilla kuitenkin hyvin harva elää? Tällöin tuettaisiin nimenomaan runoutta eikä runoilijaa, joka rahapulassa kuitenkin karkaa joko vielä syvemmälle palkkatyön kouriin tai proosan äärelle. Olisiko jo sovussa luovuttava ajatuksesta, että myös runoutta voi kirjoittaa ammatikseen?

Mitä mieltä Sinä olet?

Toivo elää

Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme. 81 sivua. Annorlunda Mediatuotanto Oy 2018.

Kirjailijalle pienen kaupungin etuja on se, että kun julkaisee teoksen, se on yleensä uutinen. Riihimäkeläinen Aleksi Wilenius julkaisi viime vuonna peräti kaksi teosta, romaanin Ratkaiseva muuttuja ja runokokoelman Tähdet ovat aina yllämme. Kummatkin on kustantanut Annorlunda Mediatuotanto Oy, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna on takuuvarma uutinen, ja Wileniuksesta kirjoitettiinkin viime syksynä paikallislehti Aamupostissa. Muistelen, että jutussa oli mukana esimerkkiruno tai kaksi ja että ne olivat varsin kiintoisia. Kun omasta kaupungista putkahtaa uusi runoilija esiin, vieläpä kiinnostavalta vaikuttavien runojen kera, mielenkiintoni tietysti herää.

***

Tähdet ovat aina yllämme sisältää 58 runoa (mikäli laskin oikein), kolmeen osioon jaettuna. Mitään varsinaista yhtenäistä punaista lankaa en runojen ja osioiden välille löydä. Haastatteluissa Wilenius on maininnut Risto Rasan yhdeksi esikuvistaan, mikä näkyy runoissakin: ne ovat rasamaisen lyhyitä ja kohtalaisen tiiviitä, useimmiten luontoaiheisia kuvia. Ehkä merkittävin yhteneväinen piirre on eräänlainen sympaattisuus, joka runoista välittyy. Sellaista on hyvin vaikea apinoida, se on erittäin hyvä juttu siis.

Kokoelmassa on muutamia runoja, joiden siivet eivät aivan jaksa kantaa, jäävät sillä tavalla ontoiksi sisällöltään, niin kuin esimerkiksi tämä sivun 15 runo:

”Kun istut hiidenkivellä, / ymmärrät vihdoin elämää olleen / kauan ennen / sinuakin.”

Runon puhuja puhuu joko jostakin toisesta tai sitten on käynyt entisen F1-kuljettaja Mika Häkkisen retoriikkakursseja. ”Kun sä tuut siihen mutkaan…”.

Runo kertoo yhden yksittäisen selkeän havainnon, mutta ei oikein lähde lentoon. Aiheeltaan se osuu samaan jatkumoon Helvi Juvosen klassikon asemaan nousseen Siirtolohkare-runon kanssa (Sanantuoja, 1959). Juvosen runossa hiidenkivi symboloi yksinäisyyttä, sen mytologinen puoli tulee esiin hiidenkiven puhujuudessa (siirtolohkare rinnastuu karhun näköiseen hahmoon, tietynlaiseen luonteeseen ja ulkopuolisuuden tuntuun). Siirtolohkaretta edeltävässä, teoksen aloittavassa runossa Lumien sulamisaikaan taas kallio on ”iän uurtamat äitini kasvot”. Aihe ja teema tulevat kekseliäästi esiin, mikä taas Wileniuksen runossa jää tapahtumatta ja vain toteamuksen asteelle. Wileniuksen hiidenkiviruno jää siis ajatukseltaan ja toteutukseltaan raakileeksi, mutta tarjoaa vaikkapa Helvi Juvosen runoutta tuntevalle silti ajateltavaa. Kenties runon lopetukseksi kirjoitettu jokin osuva metafora olisi vieraannuttanut ja riisunut runosta silmään tökkivää kliseisyyttä.

Wileniuksen teoksen takakannessa luvataan ”lyhyen naiiveja huomioita luonnosta, kodin piiristä sekä rakkaudesta ripauksella symbolismia”, mutta sivun 18 runoa naiiviuden mainitseminen ei siltikään pelasta: ”Kauneutta on jokaisessa hetkessä. / Sinun tulee vain pitää / silmäsi auki.”

Tällaiset runot ovat yleensä nuoren ja/tai vielä kokemattoman kirjoittajan maneereja, jotka riisuuntuvat kyllä kun runouskäsitykset kehittyvät lukemisen ja kirjoittamisen myötä. Wileniuksen kokoelmassa ne erottuvat epäedukseen siksi, että teos sisältää todella laadukkaita ja kypsiä runoja. Niin kuin tämäkin, sanoisiko aforismi, sivulta 57:

”Tuuli on vain sateen     kaiku.”

Siinäpä on rasamaisesti yhden havainnon varassa kelluva, silti monipuolinen ja kiehtova yksisäkeinen (mietin ensin, että jopa vain-sanan olisi voinut pudottaa pois, mutta toisaalta se rytmittää säettä mukavasti), joka tarjoaa voimakkaan kuvan lisäksi ääntäkin. Havainto on niin selkeä ja laadukas, että jonkun on täytynyt tehdä se jo aiemmin, mutta ainakaan minulle ei äkkiseltään tule mieleen toista runoilijaa ja runoa jossa se esiintyisi.

Tai entäpä tämä sivulta 31 löytyvä runo:

”Ilta vyöryy yöksi. / Kanervan hapsottavat jalkakarvat / silittävät päästäisen / lempeään uneen.”

Tiivis ja ehyt, mahdottoman hieno luontoruno. Ja se miellyttävä sympaattisuus, tunne. On vaikea uskoa, että tällaisia lähtee nykyajan lukiolaisen, urbaanin nuoren miehen kynästä. Ja miten virkistävää on, kun hän ei astu runokentälle kömpelöillä, seksuaalisväritteisillä beat-virityksillä tai akateemiselta haisevilla, kieli poskessa ja pipo takaraivolla laadituilla kielikikkailuilla tai päälleliimatulla mukavihaisella yhteiskunnallisuudella vaan kypsillä, sympaattisilla luontorunoilla. Ajatelkaa nyt, hän on lukiolainen! Huh huh.

Rasansa Aleksi Wilenius on todella lukenut. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, ettei astu esikuviensa varpaille. Ei Aleksi astukaan, mutta lähellä käy:

Aleksi Wilenius (Tähdet ovat aina yllämme, s. 37):

”Puut sadetakeissaan; / päiviä, päiviä, / takki kuluu, väri kuluu, muuttuu, / ja lopulta takki / putoaa pois. / Juuri siihen aikaan, / kun sitä eniten kaivattaisiin.”

Risto Rasa (Metsän seinä on vain vihreä ovi, s. 9):

”Puut liikkuvat / keväisessä metsässä, / kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä / kuin takiksi harteilleen.”

Tuossa Wilenius kirjoittaa jonkinlaisen jatkumon, kommentin, Rasan runolle, luulen. Se on oikeastaan aika kiinnostavaa. Hän sijoittaa itse itsensä Rasan vanaveteen myös runon keinoin. Se on rohkeaa ja röyhkeääkin, mutta mikäs siinä kun sen tekee taiten.

***

Valitettavaa on, ettei Wileniuksen luontorunous ole mitenkään mediaseksikästä, joten kovin suurta huomiota hän ei tälle kokoelmalle tule saamaan. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa pitkät pätkät, mutta tyydyn vain toteamaan, että se on median ja laajemmin kulttuurikentän ja yhteiskunnan, ei runouden eikä varsinkaan Aleksi Wileniuksen ongelma. Jos nykynuoren luontorunous ei mediaa (ja runokritiikkiä) laajemmin kiinnosta, se kertoo siitä vähän perverssistä huomiotaloudesta, jossa nykyrunouskin yrittää sinnitellä ja selviytyä. Yläfemmat kuitenkin Aamupostille, joka teki Wileniuksesta jutun!

En ole koskaan välittänyt muoti-ilmiöistä, sillä hyvä ja laadukas runous kyllä kiinnittyy aikaan vaikka ajatonta olisikin. Luonto on aina ajankohtainen ja siksi se on myös ajaton aihe. Se on elon ja olemisen fundamentti. Toivoni elää näissä nuorissa, jotka ajattelevat samoin. He näkevät metsän puilta.

Proosan suhteen en voi kommentoida – en ole lukenut Wileniuksen romaania, mutta runouden perusteella voin helposti todeta: Aleksi Wileniuksessa on aivan valtavasti potentiaalia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Uudet tuulet, uudet huulet

Esikoisteokseni ilmestyi 2009. Heinäkuussa 2013 aloitin runokriitikkona Hämeen Sanomissa. Tänä aikana runokritiikin määrä on vähentynyt entisestään, sen alho on syventynyt. Siksi voikin kuulostaa oudolta, että jokin aika sitten päätin lopettaa runokriitikon pestini Hämeen Sanomissa.

Syitä on monia.

Tänä keväänä olin ajatellut arvioida kaksi teosta. Tilasin ne kustantajilta, mutta kumpaakaan kirjaa ei ole tähän päivään mennessä näkynyt. Tuskin niitä lähetettäisiinkään ilman erillistä muistuttelua ”ilmaisesta näkyvyydestä”  – näin hitusen karrikoiden, silti totta puhuen. En muistuttele, ei huvita. Näin on nimittäin käynyt ennenkin ja se on alkanut kyrsiä.

”Runo on hidas”, sanon usein (enkä valitettavasti lainkaan muista, keneltä olen tuon pöllinyt). Runoteoksen lukeminen vaatii ihan eri tavalla huomiota ja aikaa kuin vaikkapa romaanin tai esseekokoelman lukeminen. Runoteokset julkaistaan enimmäkseen pienempien toimijoiden turvin, aika on mennyt sellaiseksi. Pienemmillä kustantajilla mainoseuroja ei ole samalla tavalla käytössä kuin suurilla, mikä tarkoittaa sitä, että valtaosa runoteoksista uhkaa jäädä huomion suhteen katveeseen. Miten kriitikko, yleisöstä puhumattakaan, voi saada tietoa julkaistavasta tai jo julkaistusta runoteoksesta, jos sitä ei mainosteta? Korkeintaan puskaradion kautta. Se on äärimmäisen hidas polku.

Sanomalehdissä kirjallinen vuosi jakautuu kevääksi ja syksyksi; kevään kirjoja ei kritikoida enää syksyllä, eikä syksyn kirjoja seuraavana keväänä. Uutisarvo heikkenee samaa tahtia uuden auton kanssa. Vain suurimmat kustantamot julkaisevat syksyn ja kevään katalogeja ja jos pelkästään niistä löytyviä kirjoja kritikoidaan, varsinkin runouden ympärillä pyörivät käsitykset kaventuvat entisestään, ja samalla suomalainen runous kaventuu. Sellainen on hanurista.

Siksipä olenkin jo tovin ajatellut, että blogi on huomattavasti soveliaampi, otollisempi ja pysyvämpi ympäristö kirjoittaa runokokoelmista ja runoudesta. Blogissa ei tarvitse miettiä uutuusarvoa, ei ole mikään pakko kirjoittaa vain uusista teoksista vaan voi nostaa esiin myös vanhempia teoksia ja näin tehdä hiljaista kapinaa kirjallisuudenkin liiveihin uineelle epäterveelle kvartaaliajattelulle.

Kiitos siis Hämeen Sanomille kuuden vuoden yhteistyöstä. Se on ollut erittäin antoisaa ja mieluisaa. Kunnianakin olen pitänyt saada olla mukana niin perinteikkäässä lehdessä.

Nyt on paremmin aikaa kirjoittaa tänne blogiin – nimenomaan runoudesta. Paremmin aikaa myös omalle runoudelle.

Ankkurit ylös!

Seuraavaksi kirjoittanen viime vuonna ilmestyneestä riihimäkeläisen Aleksi Wileniuksen runoteoksesta Tähdet ovat aina yllämme.

 

Ikuinen kakkonen

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö – 108 haikua. 68 sivua. Basam Books 2015.

Ei voi sanoa taivaasta tippuneen, mutta yläilmoista kuitenkin, noin kahden ja puolen metrin korkeudesta, runohyllyn yläosasta etsiskellessäni muuan teosta.

Esseistinä paremmin tunnetun Tero Tähtisen ensimmäinen runoteos Kuunkulkema yö tipahti varpaille. Ensin päästin pienen perkeleen, sitten aloin ihmetellä, että mikäs se tämä oikein on. Selasin teosta ja tykästyin. Kirja on suhteellisen pienikokoinen, jokaisella sivulla on kaksi haikua. Ystävällinen ja raikas silmille. Ja vielä haikuja…

Laitoin suunnitelmat uusiksi, aloitinkin tämän.

***

Olen aina tykännyt haikuista ja tankoista. Mielestäni ne ovat Nintendon jälkeen parasta mitä Japanista on tullut. Runoudessa on sallittua ottaa vapauksia siinä määrin kuin tahtoo – julkaisin Parnassossa v. 2015 tankarunosarjan nimeltä Yövuoron jälkeen, ja niissä teksteissä lyyrisyys löytyy (jos löytyy) aivan muualta kuin luontokuvista tai harmoniasta. Haikujen ja tankojen kohdalla olen kuitenkin kokenut hankalaksi ajatukseksi sotkea tavumääriä. Siksi hieman nyrpeilen teoksen ensimmäisen haikun kohdalla, jossa mielestäni tavutus menee 5-8-5:

”Vailla kiirettä
ilman halki keinahdellen
lehti putoaa.”

Sivulla 42 olevassa haikussa tavutus on 5-5-5. Sitä ei voi enää laskea virheeksi vaan tarkoitukseksi. Vailla murhetta suhtautukaamme runoilijan irtiottoihin. Ehkä näitä voi ajatella jonkinlaisena siltana vanhan itämaisen ja uudemman länsimaisen runouden välille, niin kuin muutamia muitakin esteettisiä asioita, kuten pisteen käyttämistä säkeen keskellä (hyi).

Neljäksi osastoksi muodostuvia haikuja on siis kaikkiaan satakahdeksan tsibaletta. Kun muoto ei juuri muutu ja haikuja on noinkin suuri läjä, on selvää, että jotkin niistä maistuvat pahvilta. Vailla murhetta suhtautukaamme pahvinmakuun, lisätkäämme siihen tilkka välinpitämättömyyttä ja hypätkäämme kulloisenkin kohdalla seuraavaan haikuun.

Hypätkäämme sivulle 26 asti:

”Jalot Totuudet.
Miksi en koskaan pääse
kakkoseen asti?”

Nyt maistuu vähän kakalta. Nimittäin: Tätä voi tulkita buddhalaisuuden kautta (kuten minua ystävällisesti evästettiin sosiaalisessa mediassa), mutta koska en tunne buddhalaisuutta oikeastaan lainkaan, tulin tulkinneeksi puhekielen kautta. Siitä näkökulmasta runon puhuja kaihoaa kovasti hanuriin. Tähtinen tekee luultavasti yhden ensimmäisistä suomalaisista rektaalirunoista, kenties tahattomasti mutta kuitenkin, ja mihin lajiin – haikuun. Miljardi japanilaista kääntyi juuri haudassaan.

Kuriositeetteja nuo. Kuunkulkema yö pitää sisällään paljon hyvää. Esimerkit sivuilta 49 ja 50:

”Puhurin jälkeen
hiljainen pihapiiri.
Ilta laskeutuu.”

”Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin.”

Tällaista kauneutta ei tarvitse kommentoida. Riittää, että lukee.

Aiheiltaan ja teemoiltaan Tähtisen teos ammentaa ikiaikaisista ammeista. Luonto on kaikki kaikessa. Se on luonnollistakin, mutta vähän tylsää. Tylsä ei automaationa tarkoita huonoa; kun se on tehty laadukkaasti, siitäkin nauttii (tiedän, epäluonnollista, mut silti). Toisaalta tällaisena aikana, jolloin luonnon itsestäänselvyys kyseenalaistuu – syystä!, kun ei ole enää takeita puhtaasta ilmasta ja puhtaista vesistöistä, onko sittenkään niin tylsää?

Teoksen kolmas osa on nimeltään ”Reissuhaikuja”. Sen viimeisessä haikussa ollaan Shangaissa ja ihmetellään illan hämärtymistä. Ekokriittisen näkökulman kautta, ja ottaen huomioon että kyseessä on maailman kolmanneksi väkirikkain kaupunki, hämärtymisen voi nähdä symbolina luonnon ja edelleen maapallon kuolemalle. Tuho etenee sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu ettei muuta voi kuin ihmetellä.

Silti: vailla murhetta suhtautukaamme Tähtisen runouteen.

Pilkku

Seppo Pietikäinen: Pinnan alta. 65 sivua. Fanzine Oy 1983.

 

Kirja näyttää halvalta ja sitä se myös oli. Parisenkymmentä vuotta sitten Itäkeskuksen Kirjatori myi sitä alle viiden markan hintaan. Kuolemaksenikaan en muista, miksi olen ostanut juuri tämän kirjan, mutta arvatenkin halvalla hinnalla, helppolukuisuudella ja jollakin äidinkielentunnin silloin puisevalta tuntuvalla tehtävällä on ollut vaikutuksensa asiaan. Nuoret… 

Tartuin kirjaan siis toista kertaa. Ensimmäisestä ei valitettavasti ole jäänyt minkäänlaisia lukumuistoja, joten vertailua ei voi suorittaa. Runoilijan nimi on totaalisen vieras, siispä googletan. Ensimmäinen linkki vie Wikipediaan, jonka avulla selviää, että Pietikäinen on vuonna 1949 syntynyt pitkän linjan musiikkitoimittaja ja kirjailija (joka on myös tehnyt sanoituksia ja kääntänyt kirjallisuutta), ja että kyseinen Pinnan alta on hänen toinen teoksensa.

Teoksessa on neljä lukua, yhteensä 48 runoa eikä lainkaan pilkkuja. Pisteitä on kolme – nekin ovat yhdessä runossa peräkkäin. Huutomerkkejä on neljä, kauttaviivoja kaksi ja kysymysmerkkejä yksi. Tai kaksi, jos oma kysymysmerkkini lasketaan mukaan. Hieman nimittäin mietityttää tuo pilkuttomuus, joka helposti saa aikaan samanlaisen efektin kuin liian lyhyiden lauseiden käyttäminen: koska säe on näissä lähes poikkeuksetta lyhyehkö, ilman pilkkuja (tai kummoisempaa asemointia) tekstistä uhkaa tulla töksähtelevää, sähkösanomamaista. Tähän tapaan:

Koska säe on näissä
lähes poikkeuksetta lyhyehkö
ilman pilkkua tekstistä
uhkaa tulla töksähtelevää
sähkösanomamaista

Teoksessa on neljä lukua, osiota, joilla ei ole nimiä. Jokainen luku alkaa valokuvalla pinnan alta ponnistavasta miehestä. En tiedä, onko kyseinen järviuimari Pietikäinen itse, mutta kuvien ilmoitetaan olevan hänen omiaan. 

Runot ovat suorapuheisia, ammentavat beat-perinteestä. Viskiä ihannoiva runo virtaa kuin … virta. Tsekkaaja-runossa pisimmät säkeet työntyvät sivun laidasta ulos ja rikkovat näin muuten normaalia asemointia. Muita typografisia kikkailuja ei ole.

Teos on sillä tavalla runokokoelma, että mitään selkeää kokonaisuutta ei jaksottamisesta ja valokuvista huolimatta synny. Ei kyllä ole välttämätöntäkään. Runojen aiheina ovat ne perinteiset rakkaus, parisuhde ja muut työikäisen aikuisen elämän kipupisteet. Nimestä mielleyhtymiä syntyy, mutta mistään muisteluun liittyvästä tuskin lienee kyse, kun runoilija on julkaisuhetkellä ollut reilusti alle nelikymppinen ja runon/runojen puhujakin tuntuisi olevan samaa ikäpolvea runoilijan kanssa. ”Alitajunta” taas tuntuisi liian tavanomaiselta selitykseltä.

Kantaaottavia elementtejä on aika paljonkin. Pidän sitä ansiona, sillä ne ovat aina luontevasti osana runoa, kuten esimerkiksi sivun 14 runossa Nykytaidetta, jossa lapset katsovat videota, jota ”luulevat omaksi ohjelmakseen”, ja kieriskelevät naurusta lattialla. ”[K]uvaruudussa monotooniset / kengät ahdistavat / lapset vastaanottavat viestin / ja riisuvat omansa”, minkä tulkitsen jonkinlaiseksi viihteen höttöisyyden kritiikiksi – lapsetkin ymmärtävät aikuisten ohjelmat. 

Runouden yksi hyvistä puolista on se, että se kestää helposti aikaa. Se taas johtuu siitä, että (yhteiskunnallisempikin) runo on usein tulkinnanvarainen, jolloin sille jää ilmataskuja hengittää. Tästä syystä useinkaan ei ole niin suurta merkitystä sillä, mitä runoilija on mahtanut tarkoittaa, vaan lukijan kyvyllä tulkita runoa kulloisessakin ajassa. Eli toisin sanoen lisätä merkityksiä ja varoa, ettei mene ylitulkinnan puolelle. Toisaalta yksilön lukukokemuksessa ylitulkintaa ei voi pitää kovin kummoisena rikoksena, ja runouskeskustelussakin se tuo usein kaivattuja variansseja.

Pietikäisen ”taidekritiikki” kyseisessä runossa uppoaa suoraan Putous-aikaamme. Lapset ymmärtävät nämä aikuisten korviin tarkoitetut kaksimielisyydet, johon yksi syy on niiden kaksimielisyyksien yksimielinen luonne. Eivät lapset tyhmiä ole, ymmärtävät aikuistenkin lapselliset jutut. 

Pietikäinen välttää sähkösanomamaisuuden. Vaikka itse jäänkin kaipaamaan niitä pilkkuja tai rohkeampaa rytmitystä, valtaosa teoksen runoista toimii ilmankin niitä. Jälleen yksi opetus siitä, että teosten roikottaminen omassa hyllyssä kannattaa.

Ikuiset jäähyväiset

 ”Tiedemiehet liimautuneina paradigmansa seittiin / pitävät todellisuutena sitä / Tulen valossa, pimeässä / näin hieroglyfikäärmeen”

Näin päättyy Pentti Saarikosken Tanssilattia vuorella -teoksen (Otava 1977) toiseksi viimeinen runo. Platon luolavertauksineen olisi ylpeä.

Runoilija on Luoja ja runous on käärme, jota eivät tiedemiesten seitit pidättele. Tulen valossa nähty hieroglyfikäärme symboloi minulle runouden voimaa: kuin käärme uudelleensynnyttää ja tekee sen merkein, joiden merkitysten lukumäärä vain ajansaatossa kasvaa. Saarikoski asettaa itsensä ulkopuolelta tietoa keräävän tieteen ja sisältäpäin tietoa (ajatuksin) keräävän runouden rinnakkain, ja kertoo lukijalle, kumpi hänen mielestään voittaa. Tiedemies suorittaa jonkun muun tapaa ajatella, runoilija ajattelee itse. Käärme luo nahkansa uudelleen, jälleensyntyy.

Olen aina mieltänyt Tiarnia-sarjan Saarikosken (pitkiksi) jäähyväisiksi; niin voimakas on jättämisen, lähtemisen henki. Ehkä on niin, että jäähyväisissään Saarikoski kirjoittaa itsensä käärmeeksi, siinä on hänen pelastuksensa: raskaan tieteellisessä maailmassa runoilija kyllä fyysisesti kuolee, mutta jälleensyntyy aina uudelleen runoutensa myötä. Mikä tapa paeta Manalan verkkoja – kuin Väinämöinen konsanaan!

Runoilijat ideoivat luolissaan ja laulavat ne vuoren rinteeltä. Millaisena Saarikosken laulu kuuluu nyt? Elellään maailmassa, jossa ihmiselle ei enää verenpaineen tai verensokerin mittaaminen riitä vaan nyt mitataan ihan kaikkea unenlaadusta pankkitilin saldoon, kun valitaan seurustelukumppania. Laitetaan ansioluettelot rinnakkain ja katsotaan, voisiko tästä syntyä perfect match. Tulevaisuudessa tähän saataneen mukaan jonkinlainen dna-vertailukin: Millaisiin sairauksiin mahdolliset yhteiset lapsemme saattaisivat sairastua? Millaisia ominaisuuksia heillä voisi olla? 

Sellaisten mukatieteilijöiden kuten ekonomistien kylmän tieteellinen suhtautuminen on ujuttautunut arkeen. He liikkuvat samassa maastossa kuin runoilijat, näkevät luoliensa seinillä ideat, nimittävät sitä tieteeksi, ja sen varjolla (pun intended) antavat ohjeita, joita yhteiskuntien tulisi noudattaa – ja aika usein noudattavatkin. Tulevaisuus eli historia on lopulta se valo, joka heidän varjonsa paljastaa. Niin kuin on aina paljastanutkin.

Saarikosken kaltaisten runoilijoiden luolissa ei varjo sammu koskaan. Aika ei sitä paljasta eikä pimeys peitä – ne vain muuttavat muotoa. Käärme puree häntäänsä, elää ikuisesti.

Kahden kaupungin runot

Tiistaina sain ilmoituksen tekstiviestitse: paketti olisi noudettavissa Ärrältä. Se oli juhlapäivä – lähes viiden vuoden julkaisutauko olisi ohitse!

Vuonna 2014 näki päivänvalon viides runoteokseni Onnen maa, jonka myötä astelin Kustannusliike Robustoksen talliin. Olin ihaillut heidän kädenjälkeään ja julkaisupolitiikkaansa, ja kuullut paljon hyvää. Tiesin että se olisi oikea paikka minulle. Olin oikeassa; Onnen maasta irtosi mm. runo Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaan, useampia runoja Tapani Rinteen Akustinen kaleidoskooppi -radioteokseen, ja lehdissäkin kokoelma huomioitiin varsin mukavasti.

Onnekseni yhteistyömme on saanut jatkoa. Kirjailijana minun on vaikea kuvailla Kahden kaupungin runoja, joten annettakoon etu- ja takakannen puhua puolestaan. Kansitaide on tälläkin kertaa Kiira Koivusen (Mene Creative Oy) käsialaa. Jos avainsanoja asettaisin, niitä voisivat olla Riihimäki, Rodos, ekologisuus ja nykyaika.

Kirjaa voi ostaa kivijalkakaupoista tai netistä, esimerkiksi kirjakauppias.fi-sivustolta. Myös mahtavan kirjastojärjestelmämme kautta sitä pääsee lukemaan. Mikäli Kahden kaupungin runot vielä oman kirjastosi hyllystä uupuu, pyydäthän heitä tilaamaan sen.

Jos olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjasta, olethan yhteydessä minuun (esimerkiksi jättämällä sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään) tai kustantaja Heikki Savolaan. Hänen yhteystietonsa löytyvät täältä.

Mettä ja mä, eli me

Anja Salokannel: Metsän jälki. 76 sivua (79 jos lasketaan sisällysluettelo). Otava 1982.

Kirja on päällystetty kontaktimuovilla niin kuin melkein kaikki kirjastojen kirjat. Kannessa on kirjailijan, kirjan ja kustantajan nimi. Metsän jälki muovin alla – siinäpä symboliikkaa!

Anja Salokannel on minulle vieras nimi. Salokannel soittaa kelloja; muuan Juhani Salokannel on kirjailija ja kirjallisuuden moniottelija. Wikipediasta selviää, että hän on Anjan puoliso. Wikipediasta selviää myös, että Metsän jälki on Anja Salokanteleen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen runoteos. Muuten hän on kunnostautunut kääntäjänä ja kirjojen toimittajana.

Lukiessani Metsän jälkeä aloin voivotella. Vain tämä teos. Se on sääli, sillä Anja Salokannel on loistava runoilija.

*****

Salokannel on ollut kolmenkymmenenviiden ikäinen Metsän jäljen ilmestyessä. Se näkyy. Runokokoelma on melko filosofinen ja lausetietoinen; täynnä ajatuksia olevaa luontevaa runoutta, joka tuodaan hallitun varmaotteisesti esiin. Teksti on selkeää ja konstailematonta.

Teoksen teemoina ovat suru, menetys, ja jonkinlainen niiden jälkeen tapahtuva uudelleensyntyminen. Tätä käsitellään luontoaiheiden kautta, missä erityisesti puilla on oleellinen osa. Ihminen rinnastuu usein niihin, mitä voi pitää pienenä kliseenä, mutta Salokannel välttää sudenkuopat tyylikkäästi. Luonto tulee nostetuksi sille kuuluvaan asemaan, ihminen osaksi luontoa sen sijaan että luonto käsitettäisiin osaksi ihmistä – jos tällainen hieman ekokriittinen huomio sallitaan.

Jos avainrunoa kokoelmalle etsisin, löytäisin tämän (s. 28): ” Vesi on noussut / puun juuriin, / lumen keskellä / puut kasvavat jäästä. / Kevättulvat, / ajatuksen luonnollinen jatke, / huuhtoisivatko / tämän kummallisen talven.”

Miten hienosti ajatustensa, tunteidensa kanssa jumissa olevan ihmisen horisontti kuvataankaan; minulle tekstistä välittyy voimakas ahdistus tunnelukoista, talvesta, jolloin ajatus ei liiku eikä mikään oikein kuki ja suru on kaiken ystävä ja kaikkialle yltävä. Ja se kauneus mitä siinäkin on, sillä sitähän on, saa kuulaan ja surullisen näyn. Siihen talviseen näkyyn kätkeytyy leijonanosa suomalaista melankoliaa, talveksi ”kuolleen” luonnon samanaikaista surullisuutta ja kauneutta.

Silti tiedostetaan kevät, lupaus tulevasta. Toivo, onni.

Esimerkkirunossa on myös hyvä rytmi. Se on vaivattoman oloinen, laulaakin paikoin: ”lumen keskellä / puut kasvavat jäästä”.

Salokannel pyöriskelee aiheen ympärillä virkeästi. Teos tuntuu juuri sopivan mittaiselta; tylsäksi ei käy, mutta keskenkään ei lopu.

Mikä se ”metsän jälki” sitten on? Monta tulkintaa antautuu pohdittavaksi; jos ihminen rinnastuu puuhun, niin metsä voisi olla ryhmä ihmisiä. Ihmisten jälki – surun myötä sekä positiivinen että negatiivinen. Menetys edellyttää olemassaollutta onnea.

Ekokriittisen luennan myötä kyse voi myös olla jonkinlaisesta kriittisestä näkökulmasta: aiheutammeko talven ympärillemme, ja siten itsellemme? Tai ehkä ”metsän jälki” on vain kollektiivinen yhteisön jälki, ei välttämättä ihmisyhteisön vaan luonnon, jonka osanen ihminen luonnollisesti on.

*****

Löysin kirjan Riihimäen kirjaston poistohyllystä. Se on ristiriitainen paikka: voi löytää tällaisia laatukirjoja, jotka jostakin ihmeen syystä halutaan muiden saatavilta karkoittaa.

Toivottavasti tämä ei jää Anja Salokanteleen viimeiseksi runoteokseksi. Kuuleeko Anja? Pliis, yksi vielä! Täällä olisi lukija.

Ehkä tässä käy niin kuin sivun 68 runossa: ”Kurkiaura ylittää / moottoritien / ja jatkaa pohjoiseen / minusta välittämättä. / Elämä etsii väylänsä, / hiussuoniverkoston, meren ainoan luodon, / kevät tulee / kun maa kääntyy aurinkoon.”

Se Virallinen Kirjamessuraportti 2018

Kävin Kirjamessuilla. Messujen uusi chief Ronja Salmi on ollut paljon esillä mediassa. Hän on sanonut pyrkivänsä uudistamaan messuja, mikä on minusta ihan hyvä juttu – jämähtääkään ei oikein kannata.

Heti narikoiden luona bongasin Nightwish-velho Tuomas Holopaisen ja hänen puolisonsa Johanna Kurkelan. Tuomas tuli tervehtimään ja kiittämään kirjasta. Oli kuulemma todella paljon tykännyt Kahden kaupungin runoista.

Eiku hetkinen. Ei se noin voinut mennä – eihän Kahden kaupungin runot ole vielä edes ilmestynyt. Kelataanpas alkuun.

(Tällä tavalla nerokkaasti sain mainostettua pian julkaistavaa runokokoelmaani.)

Valmistauduin narikoiden luona näyttämään Tärkeältä Runoilijalta. Niistin siis nenän ja tarkistin, ettei tippukiviluolaan jäänyt tippukiviä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan), ja varmistin että jylppy on jykevästi kiinni. Bongasin Tuomas Holopaisen ja Johanna Kurkelan ja kelasin, että oispa hienoa sanoa Tuomaalle notta kyllä oli hiano levy se teiän edellinen, että oisko kaverikuva mitään? En sitten tohtinut; tiedän, miten kiusallista se voi olla, kun fanit tulevat tykö ja alkavat kiljua.

Tai no. Kerran – vuosia sitten – Kontulan Vanhassa rouvassa kaksi rouvahenkilöä tuli pyytämään nimikirjoitusta. Luulivat minua Jasper Pääkköseksi. Vaikka miten yritin todistella, etten ole hän, eivät uskoneet. Voi olla, että välissämme oli kielimuuri; rouvat olivat opiskelleet kolmen promillen alkeet, minä vasta aloittelin. Kirjoittelin sitten niille nimmarit mahdollisimman epäselvällä käsialalla.

En huomannut messuilla mitään järisyttäviä uudistuksia. Lavat olivat vaihtaneet nimeä ja paikkaa, ainakin joku/jotkut niistä. Muuten meininki oli samanmoista kuin ennenkin. Ihmisiä oli yllättävän vähän, mutta torstai klo 15 – what can you do.

Näin Maarit Hurmerinnan, morjestin häntä sisäisesti.

Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että lähistöllä puhutaan mikrofoniin englantia. Siellä haastateltiin dekkaristi Arne Dahlia. Koin myötähäpeää siitä, miten vähän kuulijoita hän oli kerännyt. Hän on kuitenkin ymmärtääkseni varsin suosittu dekkaristi. Tai ”suosittu”. Jos väkiluku on suosioon verrannollinen, taidan olla itsekin varsin suosittu.

Käyskennellessäni messujen mukavan väljiä käytäviä tulin pohtineeksi, että tarvitsenkohan minäkin uuden kävelytyylin, kuten Joey Frendit-sarjassa. Hän pohdiskeli tarvitsevansa uuden walkin, mutta en ihan muista, ottiko hän sellaisen käyttöön. Mietiskelin, että miten runoilijat oikein kävelevät, mutta unohdin koko homman kun näin metrilakukojun.

Unohdin metrilakukojun, kun näin alelaarit. Tsiigasin ne läpi, sitten lähdin himaan.

Sellaiset oli minun messut.