Ulkopuolinen

Matti Pirinen: Tuulen muotoinen. 68 sivua. WSOY 1972.

Vaikka omasta mielestäni tunnen melko hyvin kotimaista runoutta, Matti Pirisen nimeen törmäsin kuitenkin muutama vuosi sitten aivan muussa kuin kirjallisessa yhteydessä: sukututkimusharrastukseni oli johdattanut minut Matin ja hänen perheensä luo.

Tunsin tietysti Matin äidin eli Aale Tynnin tuotannon, onhan hän yksi suomalaisen runouden merkkipaaluista, mutta Matista ja isästään, historioitsija Kauko Pirisestä, jonka puolelta sukumme liittyvät toisiinsa, en tiennyt mitään. Minulla ja Matilla on yhteiset esivanhemmat 1700-1800 luvun taitteesta, Pohjois-Karjalan Enossa asustelleet itsellinen Juho Häikiö ja vaimonsa Liisa.

Halusin tietysti heti tutustua uuden sukulaiseni lyhyeksi jääneeseen, vain kaksi teosta käsittävään tuotantoon, ja sainkin lainattua ne Hyvinkään kirjastosta (Hyvinkään ja Riihimäen kirjastoissa on muuten kaupunkien kokoon nähden mitä uskomattomimmat runovalikoimat). Ne luettuani aloin haravoida antikvariaattien valikoimia, halusin teokset ehdottomasti itelleni.

Ensimmäinen teos Kesä rehahti vauhtiin (WSOY 1968) on rehvakas ja yllättävän kypsä esikoisteos – ihmekös tuo, vuonna 1942 syntynyt Matti oli sen ilmestyessään 26-vuotias ja kasvanut hyvin kulturellissa perheessä. Toinen ja viimeiseksi jäänyt teos Tuulen muotoinen muodostui sitten esikoista huomattavasti tummanpuhuvammaksi.

Uskon, että Matti Pirinen olisi kirjoittanut itsensä suurempaan tietoisuuteen, mikäli elämä olisi saanut jatkua pidempään: hän kuoli 20. helmikuuta 1971 tiputtuaan Helsingin Vuorimiehenkadulla sijaitsevan entisen asuintalonsa katolta Kasarmikadun varrelle pysäköidyn auton päälle. Aale Tynnistä kertova, Mikko-Olavi ja Riitta Seppälän kirjoittama upea teos Hymyily, kyynel, laulu (WSOY 2013) kertoo lyhyesti tapahtumasta. Ilmeisesti sitä pidettiin itsemurhana, eikä kaiketikaan vähiten siksi että Matti oli kärsinyt jo jonkin aikaa vakavista mielenterveysongelmista ja ollut mm. pitkän pätkän laitoshoidossa. Tuulen muotoinen ilmestyi siten postuumisti, Aale Tynnin toimittamana.

Ilmeisesti Matti Pirinen sai runouteensa vaikutteita beat-porukoilta ja vaikutus ylsi myös elämäntapoihin. Hänen runoissaan beat on kuitenkin jalostunut eräänlaiseksi teollisen ajan urbaaniksi tarkkailuksi, ilman rähmää ja muita eritteitä. Ilmaisu on kuulasta, kielellisesti normatiivista. Voikin todeta, että beatin rippeitä on havaittavissa, mutta ei mitenkään päälleliimattuna; Pirinen on alusta asti tehnyt omannäköistä runoutta, millä juuri perustelen edellä mainitsemaani kypsyyttä. Tuulen muotoinen on saanut yllensä synkempiä, kuoleman traagisen kauniita värejä, jotka tuntuvat hätkähdyttäviltä, kun tietää Pirisen kohtalon.

*****

Jo kirjan ensimmäisessä runossa asetetaan lukuasento, runon puhujan mielenmaisema: ”Minä olen tyhjässä huoneessa / täytän sen tilan, / kokoiseni olento, / jonka kuisketta kaikuvat / seinät. / Yöllä istuin myöhään ja katselin, / kun varjot liikkuivat huoneessani / kuin lepakot seinillä. / Voi olla että minulle on tilaa / enää arktisilla alueilla, / ehkä minä olen ylimääräinen olento / niinkuin tähän maailmaan / olisi syntynyt / yksi henki liikaa.”

Sinänsä varsin suoraa puhetta. Omassa huoneessa, mielessä, on yö ja varjoisat ajatukset lentelevät vapaina. Oikeastaan jo teoksen nimi, Tuulen muotoinen, viittaa teemaan. Tuuli on ihminen, joka ei löydä paikkaansa, on ohimenevä, läpikulkumatkalla.

Runon puhujalla on selvästi paha olla. Hän kyllä itse tiedostaa sen, oman haavoittuvuutensa, kuten kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Oi mannertenväliset elokuvat (s. 64):

”Minä olen turvattomuutta joka / on käynyt taloksi minussa / niin että olen vahva. /… / Minä olen kappale / lahoavaa sairasta yhteiskuntaa, / kappale joka haluaisi olla kosminen, / lähteä lentoon.”

On tehtävä kuitenkin selväksi, että Matti Pirinen on ollut liian hyvä runoilija tehdäkseen kirjasta pelkästään tahmean paatoksellisen kuolinilmoituksen. Teos ei karnevalisoi kuolemaa saati hekumoi sillä, vaan oikeastaan arkipäiväistää sen ulkopuolisuuden kokemukseksi. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta luettuna runo tarjoaa juuri sen näköalan, jota hyvinvoiva ei hevin ymmärrä: kuolemaan on lyhyt matka, ja kaikkein lyhin se on niillä, jotka kokevat osattomuutta, mihinkään kuulumattomuutta. Se on kaikkialla mukana – jopa parturissa, kun runon puhuja käy leikkauttamassa hiuksiaan.

Kuolema on kaikille yhteinen paikka, siellä kaikki ovat samanarvoisia, eivät ylimääräisiä, jolloin kuolemasta muodostuu lohtua ja lohdusta pelastus. Tämänkaltaiseen lohdun ajatukseen törmäsin Lars von Trierin Melancholian (2011) äärellä, jossa koko ihmislaji on kohtaamassa joukkotuhon kohti syöksyvän planeetan merkeissä.

Kuolinteemojen myötä Tuulen muotoinen muodostuu kiinnostavaksi teospariksi Pirisen esikoisteoksen kanssa, sillä tässäkin teoksessa kaupunki toimii näyttömönä. Nyt sen kadut vain saavat synkät varjonsa, yönsä, inhimillisen realismin. Kerta kaikkiaan hieno teos.

 

Mainokset

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Uusi kirjallisuudenlaji!

Juha Vuorinen: Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa. 72 sivua. Kustannusyhtiö Diktaattori Oy. E-kirja.

Selailin puolihuolimattomasti Elisa Kirjan runovalikoimaa. Se on kitukasvuinen, suuresti toivon että edes tuuhentuisi. Hieman hätkähdin, kun huomasin valikoimassa Juha ”Juoppohullu” Vuorisen runokirjan (tai ainakin jonkin, jota runokirjaksi nimitettiin) Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa. Heti tietysti mietin, missä tässä on se kaksimielisyys tai näppäryys; kaikkihan tiedämme Juoppohullun päiväkirjan ynnä muut, mekin, jotka emme niin välittäisi tietää. Esimerkiksi kertomuskokoelman No, velli nimi on suorastaan satumaisen huono. Kyllä runokokoelmankin nimestä kaksimielisyyden löytää, eikä tarvitse edes etsiä. No mutta, Vuorisen runoja.

”Lue näyte.”

Klik.

Vautsi. Ensimmäinen runo on nimetty oivaltavasti: ”Ensimmäinen runoni.” Tässä kohdin ehkä pitäisi ilmoittaa disclaimerista, sillä niin kuin usein tapana on, että kirja antaa lukuohjeita, Vuorisenkin opus tekee sen heti ensimmäisessä runossa, heti aluksi:

”mietin kuumeisesti mikä on runo / minulle se ei ole mikään // ystäväni sanoi, että runon kuuluu pulpahtaa / sisältä / uskoin ystävääni // minä en kykene kirjoittamaan oikeita runoja / mutta pystyn sanomaan miltä minusta tuntuu / se riittää minulle”

Vaan minullepa ei riitä, minä nimittäin maksoin kirjasta 8,90€. Tyhmä kun olin. Luin äskettäin Helsingin Sanomista, että arvokkainta ihmiselle on aika. Tekisi mieli lätkäistä hintalappu Juha Vuoriselle takaisin, jokin tietty taksa per säe, sillä luin juuri kahdeksan säettä turhaan. Hintaa tekisi mieli korottaa, sillä luinpa vielä 72 sivua lisää. Perkele – jos maksan kirjasta, niin luen sen loppuun asti!

Mutta missä huumori? Kyllä sitäkin on. Näiden runojen kohdalla se taittuu tragikoomisuudeksi, sillä aivan kuin Vuorinen todella yrittäisi kirjoittaa runoja. Hän kirjoittaa monenlaisista ihmisuhteista, kömpelösti ja kliseisesti, mutta ilmeisen vakavissaan kuitenkin (s. 22):

”en pelkää menettäväni sinua / enemmän varon / että yritän omistaa sinut”.

Tämä runo edustaa kokoelman parhaimmistoa. Siinä on punainen lanka, mutta toteutus on kömpelö ja harkitsematon; näin näkyy hyvän kustannustoimittajan merkitys (hänen olemattomuutensa) ja toisaalta keskeneräisen ajattelun raakilemaisuus: sinänsä jotenkuten hyväksyttävissä oleva aforistinen idea kaatuu heikkoon toteutukseen, viimeinen säe on muista irrallaan kuin lattialla pyörivä lasisilmä ja keskimmäisessäkin säkeessä purraan kieleen.

Mutta kyllä Vuorinen onnistuukin, hän tulee vahingossa keksineeksi uuden kirjallisuudenlajin, epäaforismin. Epäaforismi ei ole huono aforismi, vaan lyhyt teksti, joka jollakin ihmeen tavalla näyttää aforismilta, mutta jossa ei ole aforismista tietoakaan, kuten tässä Alkoholisti-runossa (tai ”runossa”, s. 57):

”jano, / mikä ihana tekosyy”

Kuin Lapin Kulta -mainos.

Toisinaan Vuorinen yrittää rikkoa yllättävän hempeää estetiikkaansa laittamalla vituiksi. Tämä on ehkä sitä karheutta, josta tuotekuvauksessakin puhutaan. Karheutta se ainakin kaltaisessani runonlukijassa aiheuttaa. Näin kuuluu runo ”Zen-buddhalainen rauha ja harmonia sielulleni” (s. 61):

”Anna jo vittu olla.”

Ehhehehehheheehheeehe!

(Noin. En minäkään sentään täysin empatiaa vailla ole. Heitin tuohon juuri parhaimman tekonauruni.)

*****

Vuorisen runoissa on yksi perustavanlaatuinen vika: Vuorinen ei tiedä, mitä runous on. Ensimmäisessä runossa siis puhutaan asiaa.

Runoutta oppii lukemalla sitä. Jo pelkästään siitä syystä en mitenkään voi suositella tätä Vuorisen kirjaa.

Me lienemme yhtä me

Eila Kivikk’aho: Ruusukvartsi. 65 sivua. WSOY 1995.

Kvartsi eli ukonkivi on yleinen hohkasilikaattimineraali. Mohsin kovuusasteikolla se on seitsemän; vertailun vuoksi mainittakoon, että Wikipedian mukaan timantti on 10 (kovin) ja puukon terän kovuus 6,5, joten kvartsi on ’cowa’. Ruusukvartsi on vaaleanpunainen kvartsin muunnos. Ristiriitainen paketti siis: pehmeän vaaleanpunainen, mutta cowa kuin kivi. Kiwi.

Eila Kivikk’ahon (Kiwikk’ahon?) (1921-2004) viimeiseksi kokoelmaksi jäänyt (jos ei sittemmin ilmestyneitä koottuja teoksia huomioida) Ruusukvartsi on ohuehko, mutta sisällöltään painava. Runot ovat pääosin lyhyitä ja tiiviitä, hyvin usein tankamittaisia. Teosta on toisinaan kuvailtu ”tankakokoelmaksi”, mutta on siinä vapaamittaistakin, pidempää runoa. Toisinaan taas Kivikk’aho rikkoo tankan mitallisuutta yksittäisen säkeen osalta, mitä ei voi pitää kompromissina vaan yksinkertaisesti runon vaatimuksena: säkeen vajaatavuisuus tulee perustelluksi joko rytmin, äänteellisyyden tai jonkin muun ominaisuuden myötä. Ja mikäpä on konventioita rikkoessa, kun sen tekee tyylillä.

Runot ammentavat luontoaiheista ja sisältävät elämänviisautta, missä näkyy ehkä Kivikk’ahon ikä. Pidän siitä, että lukiessa elämää nähneiden ja eläneiden, taitavien runoilijoiden teoksia minulle tulee olo että olen viisaampieni seurassa, että siinä jos missä on elämän tarkoitus: kerryttää elämänkokemuksen myötä viisautta ja ymmärrystä – ja vähentää hölötystä. Niin kuin tästä kaksiosaisen Kanssakäyminen-runon ensimmäisestä osasta käy ilmi:

”Huomaan tölväisyn. / Olisihan siihenkin / ehkä vastaus. / Mutta maltanko minä / jättää sen sanomatta?”

Tankahan se, melkein. Kolmas säe jää tavun verran vajaaksi, rikkoo mitan. Muuten runo on aika ”tyylipuhdas” tanka: kolme ensimmäistä säettä muodostavat oman kokonaisuuden, kaksi viimeistä omansa, ja yhdessä nämä kaksi osaa muodostavat hienon runon. Runon puhuja käy dialogia itsensä kanssa, runon lukija käy ensin keskustelun runon puhujan kanssa, runon kanssa, ja sitten itsensä kanssa. Pienessä tilassa paljon metafyysistä liikettä.

Jos on viisasta runoilijan ajattelu, niin on katsekin:

”Linnut matkaavat / puolestani, sanoi puu, / minä jään tähän. / Mutta käsi kurottuu / jokaiseen ilmansuuntaan.”

Mahtava tanka – jälleen kerran. Mikä Eila Kivikk’ahon tankoista tekee ominaislaatuisia, ja tällä tarkoitan laadukkaita, on niiden epätankamaisuus: tuokin, puhdas tanka, on kieleltään niin hieno, että peittoaa mitallisuutensa. Useimmiten tankan (samoin haikun) erottaa jo tyylistä, mutta Kivikk’aho naamioi tankansa (post-)modernin kaapuun.

Lopuksi on mainittava teoksen toiseksi viimeinen runo, runosarjan Yö ja päivä kuudes eli viimeinen runo:

”Siirtolohkare – / me lienemme yhtä me / etäältä tulleet. / Siirryttyä pysymme / pihamaalla, kotona.”

Miten mahtava rytmi ja äänteellisyys! Näin Kivikk’aho osallistuu tankallaan keskusteluun, jonka Helvi Juvonen Siirtolohkareellaan vuosikymmeniä aiemmin aloitti. Kuin vastaukseksi, nyökkäykseksi: näin on, kerran oman maansa löydettyään ei halua koskaan enää lähteä.

 

Valtion apurahoista

Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa blogissaan kiinnostavasti valtion apurahatsydeemistä. Anneli kirjoittaa muutenkin kaikenlaista mielenkiintoista kirjallisuudesta ja kirjallisuuden ympäriltä, joten laittakaapa hänen blogi seurantaan jos se ei vielä ole.

Apurahajärjestelmä on elintärkeä. Vaikka kirjailijan on hankala elää pelkästään apurahoilla (ovat useimmiten niin harvassa ja niin pieniä), ne ovat silti tukea elämiseen. Leivän lisäksi apuraha antaa henkistä tukea: yksinäiseen, harvoin palkittuun puurtamiseensa saa voimaa ja valoa, kun joku muukin uskoo kirjailijan tekemisiin.

Elintärkeä apurahajärjestelmä on myös yhteiskunnalle. Sen täytyy olla, koska on kasattu ja pidetty pystyssä, myös lama-aikoina. Tästä on kiittäminen suomalaisia; vielä kulttuuri ja taiteet nauttivat arvostusta. Kirjailijat näkevät valtion apurahajärjestelmän yhteiskunnallisen merkityksen lähinnä toimeentulon kautta. Sekin on tärkeä näkökulma. Minusta oleellisempi näkökulma kuitenkin on se, millaisen kirjallisuuden syntyä apurahoituksella tuetaan, tai oikeammin: miten lavealti kirjallisuutta tuetaan, mitä lajeja painotetaan. Olen huolissani marginaalilajeista, varsinkin omastani eli runoudesta.

Ymmärrän Annelin kirjoituksesta, että valtion apurahoja jaettaessa pyritään kaikin puolin tasapuolisuuteen. Tämä on sinänsä hyvä lähtökohta. Itseäni kirjoituksessa kiinnostaa erityisesti lausumat kirjastoapurahasta, se on nykyään ainoa apuraha, johon uskon minulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Anneli kirjoittaa, että ”kirjastoapurahoissa myönteisen päätöksen saa lähes 40 prosenttia”. Minulla on siis viimeiset neljä vuotta käynyt huomattavan paska tsägä, kun en ole tuohon lähes neljäänkymmeneen prosenttiin osunut. Tsägästähän siinä täytyy olla kyse; ennen vuotta 2016 olin kolmen vuoden apurahaputkessa, osaan siis tehdä oikeanlaisen hakemuksen kyllä. Sitähän aina jankutetaan: pitää olla oikeanlainen hakemus (mitä ikinä ”oikeanlaisella” tarkoitetaankaan).

***

Muutamia pohdintoja valtion apurahajärjestelmästä:

Minne asti tasapuolisuus voidaan viedä / viedään nyt? Jaetaanko niin luku- kuin rahamäärällisesti yhtä paljon rahaa eri kirjallisuudenlajeille? Mikä ylipäänsä on runouden osuus? Onko yhden lajin sisällä huomioitu maan eri kolkat? Maakunnittain, kaupungeittain vai yleisellä tasolla, kaikkien kesken? Onko tasapuolisuutta myös yhden lajin sisällä olevien genrejen kesken (runoudella on monenlaisia suuntauksia)?

Pitäisikö jonkinlaisesta tasapuolisuuden ihanteesta luopua tai muuttaa nykyisiä painotuksia? Tämä on kysymys, mitä pitää pyöritellä usealta eri kantilta:

Missä määrin apurahaa jaetaan sosiaalisin perustein, ja pitäisikö marginaalilajeja painottaa niin, että niille jaettaisiin ainakin lukumääräisesti enemmän apurahoja, koska niiden parissa on huonommat mahdollisuudet tulla toimeen? Pitäisikö valtion kulttuuripolitiikan ylipäänsä reagoida tähän tapaan?

Yksittäisten apurahojen suuruuksia on nostettu, jonka tarkoituksena on kai saada paremmin tuettua ammatikseen kirjoittavia; miten tällainen runouden kohdalla toimii, kun runouden ammattimaisuus on nykyisellään sitä, että päivät tehdään palkkatöitä ja sitten yöunien kustannuksella kirjoitetaan runoja? Eikö runouden suhteen kannattaisi mieluummin jakaa pienempiä summia, sillä pelkillä apurahoilla kuitenkin hyvin harva elää? Tällöin tuettaisiin nimenomaan runoutta eikä runoilijaa, joka rahapulassa kuitenkin karkaa joko vielä syvemmälle palkkatyön kouriin tai proosan äärelle. Olisiko jo sovussa luovuttava ajatuksesta, että myös runoutta voi kirjoittaa ammatikseen?

Mitä mieltä Sinä olet?

Toivo elää

Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme. 81 sivua. Annorlunda Mediatuotanto Oy 2018.

Kirjailijalle pienen kaupungin etuja on se, että kun julkaisee teoksen, se on yleensä uutinen. Riihimäkeläinen Aleksi Wilenius julkaisi viime vuonna peräti kaksi teosta, romaanin Ratkaiseva muuttuja ja runokokoelman Tähdet ovat aina yllämme. Kummatkin on kustantanut Annorlunda Mediatuotanto Oy, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna on takuuvarma uutinen, ja Wileniuksesta kirjoitettiinkin viime syksynä paikallislehti Aamupostissa. Muistelen, että jutussa oli mukana esimerkkiruno tai kaksi ja että ne olivat varsin kiintoisia. Kun omasta kaupungista putkahtaa uusi runoilija esiin, vieläpä kiinnostavalta vaikuttavien runojen kera, mielenkiintoni tietysti herää.

***

Tähdet ovat aina yllämme sisältää 58 runoa (mikäli laskin oikein), kolmeen osioon jaettuna. Mitään varsinaista yhtenäistä punaista lankaa en runojen ja osioiden välille löydä. Haastatteluissa Wilenius on maininnut Risto Rasan yhdeksi esikuvistaan, mikä näkyy runoissakin: ne ovat rasamaisen lyhyitä ja kohtalaisen tiiviitä, useimmiten luontoaiheisia kuvia. Ehkä merkittävin yhteneväinen piirre on eräänlainen sympaattisuus, joka runoista välittyy. Sellaista on hyvin vaikea apinoida, se on erittäin hyvä juttu siis.

Kokoelmassa on muutamia runoja, joiden siivet eivät aivan jaksa kantaa, jäävät sillä tavalla ontoiksi sisällöltään, niin kuin esimerkiksi tämä sivun 15 runo:

”Kun istut hiidenkivellä, / ymmärrät vihdoin elämää olleen / kauan ennen / sinuakin.”

Runon puhuja puhuu joko jostakin toisesta tai sitten on käynyt entisen F1-kuljettaja Mika Häkkisen retoriikkakursseja. ”Kun sä tuut siihen mutkaan…”.

Runo kertoo yhden yksittäisen selkeän havainnon, mutta ei oikein lähde lentoon. Aiheeltaan se osuu samaan jatkumoon Helvi Juvosen klassikon asemaan nousseen Siirtolohkare-runon kanssa (Sanantuoja, 1959). Juvosen runossa hiidenkivi symboloi yksinäisyyttä, sen mytologinen puoli tulee esiin hiidenkiven puhujuudessa (siirtolohkare rinnastuu karhun näköiseen hahmoon, tietynlaiseen luonteeseen ja ulkopuolisuuden tuntuun). Siirtolohkaretta edeltävässä, teoksen aloittavassa runossa Lumien sulamisaikaan taas kallio on ”iän uurtamat äitini kasvot”. Aihe ja teema tulevat kekseliäästi esiin, mikä taas Wileniuksen runossa jää tapahtumatta ja vain toteamuksen asteelle. Wileniuksen hiidenkiviruno jää siis ajatukseltaan ja toteutukseltaan raakileeksi, mutta tarjoaa vaikkapa Helvi Juvosen runoutta tuntevalle silti ajateltavaa. Kenties runon lopetukseksi kirjoitettu jokin osuva metafora olisi vieraannuttanut ja riisunut runosta silmään tökkivää kliseisyyttä.

Wileniuksen teoksen takakannessa luvataan ”lyhyen naiiveja huomioita luonnosta, kodin piiristä sekä rakkaudesta ripauksella symbolismia”, mutta sivun 18 runoa naiiviuden mainitseminen ei siltikään pelasta: ”Kauneutta on jokaisessa hetkessä. / Sinun tulee vain pitää / silmäsi auki.”

Tällaiset runot ovat yleensä nuoren ja/tai vielä kokemattoman kirjoittajan maneereja, jotka riisuuntuvat kyllä kun runouskäsitykset kehittyvät lukemisen ja kirjoittamisen myötä. Wileniuksen kokoelmassa ne erottuvat epäedukseen siksi, että teos sisältää todella laadukkaita ja kypsiä runoja. Niin kuin tämäkin, sanoisiko aforismi, sivulta 57:

”Tuuli on vain sateen     kaiku.”

Siinäpä on rasamaisesti yhden havainnon varassa kelluva, silti monipuolinen ja kiehtova yksisäkeinen (mietin ensin, että jopa vain-sanan olisi voinut pudottaa pois, mutta toisaalta se rytmittää säettä mukavasti), joka tarjoaa voimakkaan kuvan lisäksi ääntäkin. Havainto on niin selkeä ja laadukas, että jonkun on täytynyt tehdä se jo aiemmin, mutta ainakaan minulle ei äkkiseltään tule mieleen toista runoilijaa ja runoa jossa se esiintyisi.

Tai entäpä tämä sivulta 31 löytyvä runo:

”Ilta vyöryy yöksi. / Kanervan hapsottavat jalkakarvat / silittävät päästäisen / lempeään uneen.”

Tiivis ja ehyt, mahdottoman hieno luontoruno. Ja se miellyttävä sympaattisuus, tunne. On vaikea uskoa, että tällaisia lähtee nykyajan lukiolaisen, urbaanin nuoren miehen kynästä. Ja miten virkistävää on, kun hän ei astu runokentälle kömpelöillä, seksuaalisväritteisillä beat-virityksillä tai akateemiselta haisevilla, kieli poskessa ja pipo takaraivolla laadituilla kielikikkailuilla tai päälleliimatulla mukavihaisella yhteiskunnallisuudella vaan kypsillä, sympaattisilla luontorunoilla. Ajatelkaa nyt, hän on lukiolainen! Huh huh.

Rasansa Aleksi Wilenius on todella lukenut. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, ettei astu esikuviensa varpaille. Ei Aleksi astukaan, mutta lähellä käy:

Aleksi Wilenius (Tähdet ovat aina yllämme, s. 37):

”Puut sadetakeissaan; / päiviä, päiviä, / takki kuluu, väri kuluu, muuttuu, / ja lopulta takki / putoaa pois. / Juuri siihen aikaan, / kun sitä eniten kaivattaisiin.”

Risto Rasa (Metsän seinä on vain vihreä ovi, s. 9):

”Puut liikkuvat / keväisessä metsässä, / kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä / kuin takiksi harteilleen.”

Tuossa Wilenius kirjoittaa jonkinlaisen jatkumon, kommentin, Rasan runolle, luulen. Se on oikeastaan aika kiinnostavaa. Hän sijoittaa itse itsensä Rasan vanaveteen myös runon keinoin. Se on rohkeaa ja röyhkeääkin, mutta mikäs siinä kun sen tekee taiten.

***

Valitettavaa on, ettei Wileniuksen luontorunous ole mitenkään mediaseksikästä, joten kovin suurta huomiota hän ei tälle kokoelmalle tule saamaan. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa pitkät pätkät, mutta tyydyn vain toteamaan, että se on median ja laajemmin kulttuurikentän ja yhteiskunnan, ei runouden eikä varsinkaan Aleksi Wileniuksen ongelma. Jos nykynuoren luontorunous ei mediaa (ja runokritiikkiä) laajemmin kiinnosta, se kertoo siitä vähän perverssistä huomiotaloudesta, jossa nykyrunouskin yrittää sinnitellä ja selviytyä. Yläfemmat kuitenkin Aamupostille, joka teki Wileniuksesta jutun!

En ole koskaan välittänyt muoti-ilmiöistä, sillä hyvä ja laadukas runous kyllä kiinnittyy aikaan vaikka ajatonta olisikin. Luonto on aina ajankohtainen ja siksi se on myös ajaton aihe. Se on elon ja olemisen fundamentti. Toivoni elää näissä nuorissa, jotka ajattelevat samoin. He näkevät metsän puilta.

Proosan suhteen en voi kommentoida – en ole lukenut Wileniuksen romaania, mutta runouden perusteella voin helposti todeta: Aleksi Wileniuksessa on aivan valtavasti potentiaalia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Uudet tuulet, uudet huulet

Esikoisteokseni ilmestyi 2009. Heinäkuussa 2013 aloitin runokriitikkona Hämeen Sanomissa. Tänä aikana runokritiikin määrä on vähentynyt entisestään, sen alho on syventynyt. Siksi voikin kuulostaa oudolta, että jokin aika sitten päätin lopettaa runokriitikon pestini Hämeen Sanomissa.

Syitä on monia.

Tänä keväänä olin ajatellut arvioida kaksi teosta. Tilasin ne kustantajilta, mutta kumpaakaan kirjaa ei ole tähän päivään mennessä näkynyt. Tuskin niitä lähetettäisiinkään ilman erillistä muistuttelua ”ilmaisesta näkyvyydestä”  – näin hitusen karrikoiden, silti totta puhuen. En muistuttele, ei huvita. Näin on nimittäin käynyt ennenkin ja se on alkanut kyrsiä.

”Runo on hidas”, sanon usein (enkä valitettavasti lainkaan muista, keneltä olen tuon pöllinyt). Runoteoksen lukeminen vaatii ihan eri tavalla huomiota ja aikaa kuin vaikkapa romaanin tai esseekokoelman lukeminen. Runoteokset julkaistaan enimmäkseen pienempien toimijoiden turvin, aika on mennyt sellaiseksi. Pienemmillä kustantajilla mainoseuroja ei ole samalla tavalla käytössä kuin suurilla, mikä tarkoittaa sitä, että valtaosa runoteoksista uhkaa jäädä huomion suhteen katveeseen. Miten kriitikko, yleisöstä puhumattakaan, voi saada tietoa julkaistavasta tai jo julkaistusta runoteoksesta, jos sitä ei mainosteta? Korkeintaan puskaradion kautta. Se on äärimmäisen hidas polku.

Sanomalehdissä kirjallinen vuosi jakautuu kevääksi ja syksyksi; kevään kirjoja ei kritikoida enää syksyllä, eikä syksyn kirjoja seuraavana keväänä. Uutisarvo heikkenee samaa tahtia uuden auton kanssa. Vain suurimmat kustantamot julkaisevat syksyn ja kevään katalogeja ja jos pelkästään niistä löytyviä kirjoja kritikoidaan, varsinkin runouden ympärillä pyörivät käsitykset kaventuvat entisestään, ja samalla suomalainen runous kaventuu. Sellainen on hanurista.

Siksipä olenkin jo tovin ajatellut, että blogi on huomattavasti soveliaampi, otollisempi ja pysyvämpi ympäristö kirjoittaa runokokoelmista ja runoudesta. Blogissa ei tarvitse miettiä uutuusarvoa, ei ole mikään pakko kirjoittaa vain uusista teoksista vaan voi nostaa esiin myös vanhempia teoksia ja näin tehdä hiljaista kapinaa kirjallisuudenkin liiveihin uineelle epäterveelle kvartaaliajattelulle.

Kiitos siis Hämeen Sanomille kuuden vuoden yhteistyöstä. Se on ollut erittäin antoisaa ja mieluisaa. Kunnianakin olen pitänyt saada olla mukana niin perinteikkäässä lehdessä.

Nyt on paremmin aikaa kirjoittaa tänne blogiin – nimenomaan runoudesta. Paremmin aikaa myös omalle runoudelle.

Ankkurit ylös!

Seuraavaksi kirjoittanen viime vuonna ilmestyneestä riihimäkeläisen Aleksi Wileniuksen runoteoksesta Tähdet ovat aina yllämme.

 

Ikuinen kakkonen

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö – 108 haikua. 68 sivua. Basam Books 2015.

Ei voi sanoa taivaasta tippuneen, mutta yläilmoista kuitenkin, noin kahden ja puolen metrin korkeudesta, runohyllyn yläosasta etsiskellessäni muuan teosta.

Esseistinä paremmin tunnetun Tero Tähtisen ensimmäinen runoteos Kuunkulkema yö tipahti varpaille. Ensin päästin pienen perkeleen, sitten aloin ihmetellä, että mikäs se tämä oikein on. Selasin teosta ja tykästyin. Kirja on suhteellisen pienikokoinen, jokaisella sivulla on kaksi haikua. Ystävällinen ja raikas silmille. Ja vielä haikuja…

Laitoin suunnitelmat uusiksi, aloitinkin tämän.

***

Olen aina tykännyt haikuista ja tankoista. Mielestäni ne ovat Nintendon jälkeen parasta mitä Japanista on tullut. Runoudessa on sallittua ottaa vapauksia siinä määrin kuin tahtoo – julkaisin Parnassossa v. 2015 tankarunosarjan nimeltä Yövuoron jälkeen, ja niissä teksteissä lyyrisyys löytyy (jos löytyy) aivan muualta kuin luontokuvista tai harmoniasta. Haikujen ja tankojen kohdalla olen kuitenkin kokenut hankalaksi ajatukseksi sotkea tavumääriä. Siksi hieman nyrpeilen teoksen ensimmäisen haikun kohdalla, jossa mielestäni tavutus menee 5-8-5:

”Vailla kiirettä
ilman halki keinahdellen
lehti putoaa.”

Sivulla 42 olevassa haikussa tavutus on 5-5-5. Sitä ei voi enää laskea virheeksi vaan tarkoitukseksi. Vailla murhetta suhtautukaamme runoilijan irtiottoihin. Ehkä näitä voi ajatella jonkinlaisena siltana vanhan itämaisen ja uudemman länsimaisen runouden välille, niin kuin muutamia muitakin esteettisiä asioita, kuten pisteen käyttämistä säkeen keskellä (hyi).

Neljäksi osastoksi muodostuvia haikuja on siis kaikkiaan satakahdeksan tsibaletta. Kun muoto ei juuri muutu ja haikuja on noinkin suuri läjä, on selvää, että jotkin niistä maistuvat pahvilta. Vailla murhetta suhtautukaamme pahvinmakuun, lisätkäämme siihen tilkka välinpitämättömyyttä ja hypätkäämme kulloisenkin kohdalla seuraavaan haikuun.

Hypätkäämme sivulle 26 asti:

”Jalot Totuudet.
Miksi en koskaan pääse
kakkoseen asti?”

Nyt maistuu vähän kakalta. Nimittäin: Tätä voi tulkita buddhalaisuuden kautta (kuten minua ystävällisesti evästettiin sosiaalisessa mediassa), mutta koska en tunne buddhalaisuutta oikeastaan lainkaan, tulin tulkinneeksi puhekielen kautta. Siitä näkökulmasta runon puhuja kaihoaa kovasti hanuriin. Tähtinen tekee luultavasti yhden ensimmäisistä suomalaisista rektaalirunoista, kenties tahattomasti mutta kuitenkin, ja mihin lajiin – haikuun. Miljardi japanilaista kääntyi juuri haudassaan.

Kuriositeetteja nuo. Kuunkulkema yö pitää sisällään paljon hyvää. Esimerkit sivuilta 49 ja 50:

”Puhurin jälkeen
hiljainen pihapiiri.
Ilta laskeutuu.”

”Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin.”

Tällaista kauneutta ei tarvitse kommentoida. Riittää, että lukee.

Aiheiltaan ja teemoiltaan Tähtisen teos ammentaa ikiaikaisista ammeista. Luonto on kaikki kaikessa. Se on luonnollistakin, mutta vähän tylsää. Tylsä ei automaationa tarkoita huonoa; kun se on tehty laadukkaasti, siitäkin nauttii (tiedän, epäluonnollista, mut silti). Toisaalta tällaisena aikana, jolloin luonnon itsestäänselvyys kyseenalaistuu – syystä!, kun ei ole enää takeita puhtaasta ilmasta ja puhtaista vesistöistä, onko sittenkään niin tylsää?

Teoksen kolmas osa on nimeltään ”Reissuhaikuja”. Sen viimeisessä haikussa ollaan Shangaissa ja ihmetellään illan hämärtymistä. Ekokriittisen näkökulman kautta, ja ottaen huomioon että kyseessä on maailman kolmanneksi väkirikkain kaupunki, hämärtymisen voi nähdä symbolina luonnon ja edelleen maapallon kuolemalle. Tuho etenee sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu ettei muuta voi kuin ihmetellä.

Silti: vailla murhetta suhtautukaamme Tähtisen runouteen.

Pilkku

Seppo Pietikäinen: Pinnan alta. 65 sivua. Fanzine Oy 1983.

 

Kirja näyttää halvalta ja sitä se myös oli. Parisenkymmentä vuotta sitten Itäkeskuksen Kirjatori myi sitä alle viiden markan hintaan. Kuolemaksenikaan en muista, miksi olen ostanut juuri tämän kirjan, mutta arvatenkin halvalla hinnalla, helppolukuisuudella ja jollakin äidinkielentunnin silloin puisevalta tuntuvalla tehtävällä on ollut vaikutuksensa asiaan. Nuoret… 

Tartuin kirjaan siis toista kertaa. Ensimmäisestä ei valitettavasti ole jäänyt minkäänlaisia lukumuistoja, joten vertailua ei voi suorittaa. Runoilijan nimi on totaalisen vieras, siispä googletan. Ensimmäinen linkki vie Wikipediaan, jonka avulla selviää, että Pietikäinen on vuonna 1949 syntynyt pitkän linjan musiikkitoimittaja ja kirjailija (joka on myös tehnyt sanoituksia ja kääntänyt kirjallisuutta), ja että kyseinen Pinnan alta on hänen toinen teoksensa.

Teoksessa on neljä lukua, yhteensä 48 runoa eikä lainkaan pilkkuja. Pisteitä on kolme – nekin ovat yhdessä runossa peräkkäin. Huutomerkkejä on neljä, kauttaviivoja kaksi ja kysymysmerkkejä yksi. Tai kaksi, jos oma kysymysmerkkini lasketaan mukaan. Hieman nimittäin mietityttää tuo pilkuttomuus, joka helposti saa aikaan samanlaisen efektin kuin liian lyhyiden lauseiden käyttäminen: koska säe on näissä lähes poikkeuksetta lyhyehkö, ilman pilkkuja (tai kummoisempaa asemointia) tekstistä uhkaa tulla töksähtelevää, sähkösanomamaista. Tähän tapaan:

Koska säe on näissä
lähes poikkeuksetta lyhyehkö
ilman pilkkua tekstistä
uhkaa tulla töksähtelevää
sähkösanomamaista

Teoksessa on neljä lukua, osiota, joilla ei ole nimiä. Jokainen luku alkaa valokuvalla pinnan alta ponnistavasta miehestä. En tiedä, onko kyseinen järviuimari Pietikäinen itse, mutta kuvien ilmoitetaan olevan hänen omiaan. 

Runot ovat suorapuheisia, ammentavat beat-perinteestä. Viskiä ihannoiva runo virtaa kuin … virta. Tsekkaaja-runossa pisimmät säkeet työntyvät sivun laidasta ulos ja rikkovat näin muuten normaalia asemointia. Muita typografisia kikkailuja ei ole.

Teos on sillä tavalla runokokoelma, että mitään selkeää kokonaisuutta ei jaksottamisesta ja valokuvista huolimatta synny. Ei kyllä ole välttämätöntäkään. Runojen aiheina ovat ne perinteiset rakkaus, parisuhde ja muut työikäisen aikuisen elämän kipupisteet. Nimestä mielleyhtymiä syntyy, mutta mistään muisteluun liittyvästä tuskin lienee kyse, kun runoilija on julkaisuhetkellä ollut reilusti alle nelikymppinen ja runon/runojen puhujakin tuntuisi olevan samaa ikäpolvea runoilijan kanssa. ”Alitajunta” taas tuntuisi liian tavanomaiselta selitykseltä.

Kantaaottavia elementtejä on aika paljonkin. Pidän sitä ansiona, sillä ne ovat aina luontevasti osana runoa, kuten esimerkiksi sivun 14 runossa Nykytaidetta, jossa lapset katsovat videota, jota ”luulevat omaksi ohjelmakseen”, ja kieriskelevät naurusta lattialla. ”[K]uvaruudussa monotooniset / kengät ahdistavat / lapset vastaanottavat viestin / ja riisuvat omansa”, minkä tulkitsen jonkinlaiseksi viihteen höttöisyyden kritiikiksi – lapsetkin ymmärtävät aikuisten ohjelmat. 

Runouden yksi hyvistä puolista on se, että se kestää helposti aikaa. Se taas johtuu siitä, että (yhteiskunnallisempikin) runo on usein tulkinnanvarainen, jolloin sille jää ilmataskuja hengittää. Tästä syystä useinkaan ei ole niin suurta merkitystä sillä, mitä runoilija on mahtanut tarkoittaa, vaan lukijan kyvyllä tulkita runoa kulloisessakin ajassa. Eli toisin sanoen lisätä merkityksiä ja varoa, ettei mene ylitulkinnan puolelle. Toisaalta yksilön lukukokemuksessa ylitulkintaa ei voi pitää kovin kummoisena rikoksena, ja runouskeskustelussakin se tuo usein kaivattuja variansseja.

Pietikäisen ”taidekritiikki” kyseisessä runossa uppoaa suoraan Putous-aikaamme. Lapset ymmärtävät nämä aikuisten korviin tarkoitetut kaksimielisyydet, johon yksi syy on niiden kaksimielisyyksien yksimielinen luonne. Eivät lapset tyhmiä ole, ymmärtävät aikuistenkin lapselliset jutut. 

Pietikäinen välttää sähkösanomamaisuuden. Vaikka itse jäänkin kaipaamaan niitä pilkkuja tai rohkeampaa rytmitystä, valtaosa teoksen runoista toimii ilmankin niitä. Jälleen yksi opetus siitä, että teosten roikottaminen omassa hyllyssä kannattaa.


Ikuiset jäähyväiset

 ”Tiedemiehet liimautuneina paradigmansa seittiin / pitävät todellisuutena sitä / Tulen valossa, pimeässä / näin hieroglyfikäärmeen

Näin päättyy Pentti Saarikosken Tanssilattia vuorella -teoksen (Otava 1977) toiseksi viimeinen runo. Platon luolavertauksineen olisi ylpeä.

Runoilija on Luoja ja runous on käärme, jota eivät tiedemiesten seitit pidättele. Tulen valossa nähty hieroglyfikäärme symboloi minulle runouden voimaa: kuin käärme uudelleensynnyttää ja tekee sen merkein, joiden merkitysten lukumäärä vain ajansaatossa kasvaa. Saarikoski asettaa itsensä ulkopuolelta tietoa keräävän tieteen ja sisältäpäin tietoa (ajatuksin) keräävän runouden rinnakkain, ja kertoo lukijalle, kumpi hänen mielestään voittaa. Tiedemies suorittaa jonkun muun tapaa ajatella, runoilija ajattelee itse. Käärme luo nahkansa uudelleen, jälleensyntyy.

Olen aina mieltänyt Tiarnia-sarjan Saarikosken (pitkiksi) jäähyväisiksi; niin voimakas on jättämisen, lähtemisen henki. Ehkä on niin, että jäähyväisissään Saarikoski kirjoittaa itsensä käärmeeksi, siinä on hänen pelastuksensa: raskaan tieteellisessä maailmassa runoilija kyllä fyysisesti kuolee, mutta jälleensyntyy aina uudelleen runoutensa myötä. Mikä tapa paeta Manalan verkkoja – kuin Väinämöinen konsanaan!

Runoilijat ideoivat luolissaan ja laulavat ne vuoren rinteeltä. Millaisena Saarikosken laulu kuuluu nyt? Elellään maailmassa, jossa ihmiselle ei enää verenpaineen tai verensokerin mittaaminen riitä vaan nyt mitataan ihan kaikkea unenlaadusta pankkitilin saldoon, kun valitaan seurustelukumppania. Laitetaan ansioluettelot rinnakkain ja katsotaan, voisiko tästä syntyä perfect match. Tulevaisuudessa tähän saataneen mukaan jonkinlainen dna-vertailukin: Millaisiin sairauksiin mahdolliset yhteiset lapsemme saattaisivat sairastua? Millaisia ominaisuuksia heillä voisi olla? 

Sellaisten mukatieteilijöiden kuten ekonomistien kylmän tieteellinen suhtautuminen on ujuttautunut arkeen. He liikkuvat samassa maastossa kuin runoilijat, näkevät luoliensa seinillä ideat, nimittävät sitä tieteeksi, ja sen varjolla (pun intended) antavat ohjeita, joita yhteiskuntien tulisi noudattaa – ja aika usein noudattavatkin. Tulevaisuus eli historia on lopulta se valo, joka heidän varjonsa paljastaa. Niin kuin on aina paljastanutkin.

Saarikosken kaltaisten runoilijoiden luolissa ei varjo sammu koskaan. Aika ei sitä paljasta eikä pimeys peitä – ne vain muuttavat muotoa. Käärme puree häntäänsä, elää ikuisesti.