Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

”Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

”Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.”

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

”Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.”

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.”

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

”Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. / Mustat sukkahousut, ilon verkot. / Katson silmiin, huomaan, / häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

”Kun katson silmiin näen hymyn / mietin missä olet / pidätkö minusta. / Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja / kasteiset kukat kukkivat, / mietin kuka olet; / anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.”

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Kuunteleva mies

Pekka Hako – Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. 191 s. Siltala 2016.

Mitä tekee ihminen kaiken kiireen keskellä? Järjestää tietenkin itselleen lisää kiireitä. Sosiaalinen media näytti voimansa houkutellessaan minut mukaan kirjahaasteeseen (#hyllynlämmittäjä, löytyy ainakin Twitteristä ja Instagramista), jossa vuoden aikana luetaan omasta kirjahyllystä kaksitoista kirjaa. Ei kuulosta pahalta eikä sitä olekaan – kirja per kuukausi. Mutta arki on jo muutenkin yhtä lukemista, muiden töiden ohella, joten aika alkaa olla kortilla.

Silti päätin osallistua. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitunut Elämän mosaiikki on varsin uusi teos. Se on sitä samaa runsasta satoa, jota äskeinen Sibelius-juhlavuosi tuotti ja niitti. Kaltaiselleni sibeliaanille teos ei sinällään tuo mitään oleellista uutta tietoa esiin, lukuunottamatta lastenlasten kertomia hauskoja anekdootteja, jotka valottavat Sibeliuksen persoonaa nimenomaan isoisänä – ”pappana” – esiin, mutta kirjan lukuisat valokuvat ovat erityisen kiinnostavia. Teoksessa mainitaan, että ”Sibeliuksesta on säilynyt vain muutama värivalokuva” ja kolme värikuvaa kirja myös sisältää. Erityisesti lähikuva, jossa karismaattinen Sibelius istuu Ainolan salissa auringon valaistessa hänen hymynkareisia kasvojaan, on suorastaan ällistyttävän hieno. Siitä välittyy Sibeliuksen läsnäolo ja Ainolan salin tunnelma ainutlaatuisella tavalla. Syntyy olo, että tämän Georg von Wendtin ottaman kuvan myötä astun askelen lähemmäksi tätä myyttistä hahmoa, jonka taidetta olen vuosikausia ihaillut.

Yleisteoksena kirja on mallikas ja sujuva. Se ei nimensä mukaisesti niinkään keskity Sibeliuksen musiikkiin vaan on omanlaisensa henkilökuva Sibeliuksesta, syventäen sitä. Sibelius-ensikertalaiselle kirja soveltuu mainiosti, mutta sibeliaaninkin hyllyyn se runsaine kuvineen ja anekdootteineen eittämättä kuuluu. Suosittelen siis!

Ai niin, mitä tulee tuohon otsikkoon… Suosikkeihini kuuluu myös tunnelmallinen mustavalkokuva Sibeliuksesta istumassa tuolissa Ainolan pihalla. Veikkaan, että niissä hän – ainakin olevinaan (Sibelius oli kuulemma melkoinen poseeraaja) –  kuuntelee puita, kuinka tuuli soittaa niitä. Puut panin itsekin merkille viime kesänä, kun vaimoni kanssa vierailimme Ainolassa. Haapojako ne olivat, jotka helisivät. Humina, tuulen viulut. Minunkin teki mieli istahtaa penkille ja kaivaa muistikirja esiin lauseita ja huomioita varten, mutta en siinä muiden kävijöiden keskellä kehdannut. Tunne on silti edelleen muistissa.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Kirja – rahan kuriiri

Tänään hätkähdin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Hätkähdän siellä aika usein, nimenomaan kirjojen verrattain korkeita hintoja, mutta tänään hätkähdin halpuutta.

Jalkani veivät, kuten niillä on usein tapana, jonkinlaisen sisäisen navigaattorin opastamana, löytölaarin äärelle. Sitäkin hätkähdin, Akateemisessa kun on hyvin harvoin löytölaareja ja poistokirjoja. Laarissa oli pino Riikka Pelon viime vuonna Finlandia-palkinnon saanutta romaania Jokapäiväinen elämämme, euron hintaan.

Euron. Siinä sitä kiteytyy kotimaisen kirjan lyhyt elinkaari. Adlibris-verkkokirjakaupassa kirjan hinta on 28,80€, siis suurinpiirtein sillä hinnalla sitä on lähdetty myymään. Voiton ja menekin myötä on otettu kenties uusia painoksia, ettei vaan varasto pääse tyhjiksi. Vuodessa hinta on sulanut lähes olemattomiin. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

ILMIÖ – PALKINNON VAI KIRJAN ANSIOTA?

Todennäköisesti juuri siitä, mistä mainitsinkin: varastot täytyy saada tyhjäksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Euro per kirja on sellainen hinta, että varastot tyhjenevät.

Mutta en voi mitenkään olla ajattelematta, että noin alhainen hinta suhteessa kirjan ikään (ja sen statukseen ”Finlandia-voittajana”) kertoo samalla jotakin hyvin olennaista myös kirjamyynnistä Suomessa, kulttuurista joka on jollakin tavalla kiero tai sairas. Tai molempia.

Epäilemättä Pelon romaani on myynyt hyvin vuoden aikana, sehän on Finlandia-palkinnon tarkoitus: tukea suomalaisten romaanien myyntiä. Surullisimmillaan käy juuri näin: vuoden kuluessa, seuraavien Finlandia-palkintoehdokkaiden marssiessa lavalle, unohtuvat vanhat voittajat, ehdokkaista puhumattakaan. Yhtäkkiä aiemmin niin kallisarvoinen kirja on enää lenkkimakkaran arvoinen.

Paitsi jos kirjasta syntyy ilmiö. Viime vuonna Finlandia-palkinnosta kilvoitteli myös Kjell Westön romaani Kangastus 38. Se ei voittanut Finlandiaa, mutta sai maaliskuussa Ruotsin radion romaanipalkinnon ja nyt lokakuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Vuosi kyseisen Finlandia-kisan jälkeen Westön romaani on vasta lähdössä nousuun, siivilleen, kun Finlandia-voittaja makaa poistolaarissa ruma hintalappu otsassaan.

Pelon romaani ei synnyttänyt ilmiötä, siitä ei tullut sellaista. Sitä myytiin hyvin Finlandian antamalla tekohengityksellä, Finlandia-ilmiöllä. Kjell Westön Kangastus 38 niittää mainetta, myyntiä ja pidempää ikää itsenään, Kjell Westön brändillä. Samoin kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Se jopa filmatisoitiin.

Finlandia-palkinto takaa – vielä – hyvän myynnin, mutta arvostusta se ei kirjalle tuo sen enempää. Finlandia-palkinto nostaa kirjan hetkeksi ihmisten huulille, se on mainosformaatti. Finlandia-palkinnon brändi toimii, mutta mitään syvää kulttuurillisuutta siinä ei enää ole (jos koskaan on ollutkaan). Hyviä kirjoja ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan joukosta mielivaltaisesti tulee valituksi yksi, joka pieneksi hetkeksi nousee valokeilaan, ja jonka annetaan surkastua omaa nopeaa vauhtiaan olemattomiin.

Kirja toimii rahan kuriirina. Vauhti on pahimmillaan niin huima, etteivät voittajatkaan pysy kyydissä.

MITÄ NYT?

Siellä täällä kuulee yleisesti puhuttavan, että kirja-ala on vaikeuksissa, myynti ei vedä ja persnettoa syntyy viivan alle. Suuret kustantamot ovat enemmän tai vähemmän kusessa.

Minulla on neuvo: jos kirjan arvostus on euron luokkaa, tuotteen arvostus on silloin yhtä suuri. Kirjalla on imago-ongelma, jota ei myynninedistämispuheilla paranneta. Kirjan ja lukijan välille pitää palauttaa se olennainen asia mikä aiemmin on ollut: luottamus.

Luottamus siitä, että hyvästä kirjasta voi maksaa vaikkapa kaksikymppiä vielä vuosi sen ilmestymisen jälkeen.