Ikuinen kakkonen

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö – 108 haikua. 68 sivua. Basam Books 2015.

Ei voi sanoa taivaasta tippuneen, mutta yläilmoista kuitenkin, noin kahden ja puolen metrin korkeudesta, runohyllyn yläosasta etsiskellessäni muuan teosta.

Esseistinä paremmin tunnetun Tero Tähtisen ensimmäinen runoteos Kuunkulkema yö tipahti varpaille. Ensin päästin pienen perkeleen, sitten aloin ihmetellä, että mikäs se tämä oikein on. Selasin teosta ja tykästyin. Kirja on suhteellisen pienikokoinen, jokaisella sivulla on kaksi haikua. Ystävällinen ja raikas silmille. Ja vielä haikuja…

Laitoin suunnitelmat uusiksi, aloitinkin tämän.

***

Olen aina tykännyt haikuista ja tankoista. Mielestäni ne ovat Nintendon jälkeen parasta mitä Japanista on tullut. Runoudessa on sallittua ottaa vapauksia siinä määrin kuin tahtoo – julkaisin Parnassossa v. 2015 tankarunosarjan nimeltä Yövuoron jälkeen, ja niissä teksteissä lyyrisyys löytyy (jos löytyy) aivan muualta kuin luontokuvista tai harmoniasta. Haikujen ja tankojen kohdalla olen kuitenkin kokenut hankalaksi ajatukseksi sotkea tavumääriä. Siksi hieman nyrpeilen teoksen ensimmäisen haikun kohdalla, jossa mielestäni tavutus menee 5-8-5:

”Vailla kiirettä
ilman halki keinahdellen
lehti putoaa.”

Sivulla 42 olevassa haikussa tavutus on 5-5-5. Sitä ei voi enää laskea virheeksi vaan tarkoitukseksi. Vailla murhetta suhtautukaamme runoilijan irtiottoihin. Ehkä näitä voi ajatella jonkinlaisena siltana vanhan itämaisen ja uudemman länsimaisen runouden välille, niin kuin muutamia muitakin esteettisiä asioita, kuten pisteen käyttämistä säkeen keskellä (hyi).

Neljäksi osastoksi muodostuvia haikuja on siis kaikkiaan satakahdeksan tsibaletta. Kun muoto ei juuri muutu ja haikuja on noinkin suuri läjä, on selvää, että jotkin niistä maistuvat pahvilta. Vailla murhetta suhtautukaamme pahvinmakuun, lisätkäämme siihen tilkka välinpitämättömyyttä ja hypätkäämme kulloisenkin kohdalla seuraavaan haikuun.

Hypätkäämme sivulle 26 asti:

”Jalot Totuudet.
Miksi en koskaan pääse
kakkoseen asti?”

Nyt maistuu vähän kakalta. Nimittäin: Tätä voi tulkita buddhalaisuuden kautta (kuten minua ystävällisesti evästettiin sosiaalisessa mediassa), mutta koska en tunne buddhalaisuutta oikeastaan lainkaan, tulin tulkinneeksi puhekielen kautta. Siitä näkökulmasta runon puhuja kaihoaa kovasti hanuriin. Tähtinen tekee luultavasti yhden ensimmäisistä suomalaisista rektaalirunoista, kenties tahattomasti mutta kuitenkin, ja mihin lajiin – haikuun. Miljardi japanilaista kääntyi juuri haudassaan.

Kuriositeetteja nuo. Kuunkulkema yö pitää sisällään paljon hyvää. Esimerkit sivuilta 49 ja 50:

”Puhurin jälkeen
hiljainen pihapiiri.
Ilta laskeutuu.”

”Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin.”

Tällaista kauneutta ei tarvitse kommentoida. Riittää, että lukee.

Aiheiltaan ja teemoiltaan Tähtisen teos ammentaa ikiaikaisista ammeista. Luonto on kaikki kaikessa. Se on luonnollistakin, mutta vähän tylsää. Tylsä ei automaationa tarkoita huonoa; kun se on tehty laadukkaasti, siitäkin nauttii (tiedän, epäluonnollista, mut silti). Toisaalta tällaisena aikana, jolloin luonnon itsestäänselvyys kyseenalaistuu – syystä!, kun ei ole enää takeita puhtaasta ilmasta ja puhtaista vesistöistä, onko sittenkään niin tylsää?

Teoksen kolmas osa on nimeltään ”Reissuhaikuja”. Sen viimeisessä haikussa ollaan Shangaissa ja ihmetellään illan hämärtymistä. Ekokriittisen näkökulman kautta, ja ottaen huomioon että kyseessä on maailman kolmanneksi väkirikkain kaupunki, hämärtymisen voi nähdä symbolina luonnon ja edelleen maapallon kuolemalle. Tuho etenee sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu ettei muuta voi kuin ihmetellä.

Silti: vailla murhetta suhtautukaamme Tähtisen runouteen.

Mainokset

Pilkku

Seppo Pietikäinen: Pinnan alta. 65 sivua. Fanzine Oy 1983.

 

Kirja näyttää halvalta ja sitä se myös oli. Parisenkymmentä vuotta sitten Itäkeskuksen Kirjatori myi sitä alle viiden markan hintaan. Kuolemaksenikaan en muista, miksi olen ostanut juuri tämän kirjan, mutta arvatenkin halvalla hinnalla, helppolukuisuudella ja jollakin äidinkielentunnin silloin puisevalta tuntuvalla tehtävällä on ollut vaikutuksensa asiaan. Nuoret… 

Tartuin kirjaan siis toista kertaa. Ensimmäisestä ei valitettavasti ole jäänyt minkäänlaisia lukumuistoja, joten vertailua ei voi suorittaa. Runoilijan nimi on totaalisen vieras, siispä googletan. Ensimmäinen linkki vie Wikipediaan, jonka avulla selviää, että Pietikäinen on vuonna 1949 syntynyt pitkän linjan musiikkitoimittaja ja kirjailija (joka on myös tehnyt sanoituksia ja kääntänyt kirjallisuutta), ja että kyseinen Pinnan alta on hänen toinen teoksensa.

Teoksessa on neljä lukua, yhteensä 48 runoa eikä lainkaan pilkkuja. Pisteitä on kolme – nekin ovat yhdessä runossa peräkkäin. Huutomerkkejä on neljä, kauttaviivoja kaksi ja kysymysmerkkejä yksi. Tai kaksi, jos oma kysymysmerkkini lasketaan mukaan. Hieman nimittäin mietityttää tuo pilkuttomuus, joka helposti saa aikaan samanlaisen efektin kuin liian lyhyiden lauseiden käyttäminen: koska säe on näissä lähes poikkeuksetta lyhyehkö, ilman pilkkuja (tai kummoisempaa asemointia) tekstistä uhkaa tulla töksähtelevää, sähkösanomamaista. Tähän tapaan:

Koska säe on näissä
lähes poikkeuksetta lyhyehkö
ilman pilkkua tekstistä
uhkaa tulla töksähtelevää
sähkösanomamaista

Teoksessa on neljä lukua, osiota, joilla ei ole nimiä. Jokainen luku alkaa valokuvalla pinnan alta ponnistavasta miehestä. En tiedä, onko kyseinen järviuimari Pietikäinen itse, mutta kuvien ilmoitetaan olevan hänen omiaan. 

Runot ovat suorapuheisia, ammentavat beat-perinteestä. Viskiä ihannoiva runo virtaa kuin … virta. Tsekkaaja-runossa pisimmät säkeet työntyvät sivun laidasta ulos ja rikkovat näin muuten normaalia asemointia. Muita typografisia kikkailuja ei ole.

Teos on sillä tavalla runokokoelma, että mitään selkeää kokonaisuutta ei jaksottamisesta ja valokuvista huolimatta synny. Ei kyllä ole välttämätöntäkään. Runojen aiheina ovat ne perinteiset rakkaus, parisuhde ja muut työikäisen aikuisen elämän kipupisteet. Nimestä mielleyhtymiä syntyy, mutta mistään muisteluun liittyvästä tuskin lienee kyse, kun runoilija on julkaisuhetkellä ollut reilusti alle nelikymppinen ja runon/runojen puhujakin tuntuisi olevan samaa ikäpolvea runoilijan kanssa. ”Alitajunta” taas tuntuisi liian tavanomaiselta selitykseltä.

Kantaaottavia elementtejä on aika paljonkin. Pidän sitä ansiona, sillä ne ovat aina luontevasti osana runoa, kuten esimerkiksi sivun 14 runossa Nykytaidetta, jossa lapset katsovat videota, jota ”luulevat omaksi ohjelmakseen”, ja kieriskelevät naurusta lattialla. ”[K]uvaruudussa monotooniset / kengät ahdistavat / lapset vastaanottavat viestin / ja riisuvat omansa”, minkä tulkitsen jonkinlaiseksi viihteen höttöisyyden kritiikiksi – lapsetkin ymmärtävät aikuisten ohjelmat. 

Runouden yksi hyvistä puolista on se, että se kestää helposti aikaa. Se taas johtuu siitä, että (yhteiskunnallisempikin) runo on usein tulkinnanvarainen, jolloin sille jää ilmataskuja hengittää. Tästä syystä useinkaan ei ole niin suurta merkitystä sillä, mitä runoilija on mahtanut tarkoittaa, vaan lukijan kyvyllä tulkita runoa kulloisessakin ajassa. Eli toisin sanoen lisätä merkityksiä ja varoa, ettei mene ylitulkinnan puolelle. Toisaalta yksilön lukukokemuksessa ylitulkintaa ei voi pitää kovin kummoisena rikoksena, ja runouskeskustelussakin se tuo usein kaivattuja variansseja.

Pietikäisen ”taidekritiikki” kyseisessä runossa uppoaa suoraan Putous-aikaamme. Lapset ymmärtävät nämä aikuisten korviin tarkoitetut kaksimielisyydet, johon yksi syy on niiden kaksimielisyyksien yksimielinen luonne. Eivät lapset tyhmiä ole, ymmärtävät aikuistenkin lapselliset jutut. 

Pietikäinen välttää sähkösanomamaisuuden. Vaikka itse jäänkin kaipaamaan niitä pilkkuja tai rohkeampaa rytmitystä, valtaosa teoksen runoista toimii ilmankin niitä. Jälleen yksi opetus siitä, että teosten roikottaminen omassa hyllyssä kannattaa.


Ikuiset jäähyväiset

 ”Tiedemiehet liimautuneina paradigmansa seittiin / pitävät todellisuutena sitä / Tulen valossa, pimeässä / näin hieroglyfikäärmeen

Näin päättyy Pentti Saarikosken Tanssilattia vuorella -teoksen (Otava 1977) toiseksi viimeinen runo. Platon luolavertauksineen olisi ylpeä.

Runoilija on Luoja ja runous on käärme, jota eivät tiedemiesten seitit pidättele. Tulen valossa nähty hieroglyfikäärme symboloi minulle runouden voimaa: kuin käärme uudelleensynnyttää ja tekee sen merkein, joiden merkitysten lukumäärä vain ajansaatossa kasvaa. Saarikoski asettaa itsensä ulkopuolelta tietoa keräävän tieteen ja sisältäpäin tietoa (ajatuksin) keräävän runouden rinnakkain, ja kertoo lukijalle, kumpi hänen mielestään voittaa. Tiedemies suorittaa jonkun muun tapaa ajatella, runoilija ajattelee itse. Käärme luo nahkansa uudelleen, jälleensyntyy.

Olen aina mieltänyt Tiarnia-sarjan Saarikosken (pitkiksi) jäähyväisiksi; niin voimakas on jättämisen, lähtemisen henki. Ehkä on niin, että jäähyväisissään Saarikoski kirjoittaa itsensä käärmeeksi, siinä on hänen pelastuksensa: raskaan tieteellisessä maailmassa runoilija kyllä fyysisesti kuolee, mutta jälleensyntyy aina uudelleen runoutensa myötä. Mikä tapa paeta Manalan verkkoja – kuin Väinämöinen konsanaan!

Runoilijat ideoivat luolissaan ja laulavat ne vuoren rinteeltä. Millaisena Saarikosken laulu kuuluu nyt? Elellään maailmassa, jossa ihmiselle ei enää verenpaineen tai verensokerin mittaaminen riitä vaan nyt mitataan ihan kaikkea unenlaadusta pankkitilin saldoon, kun valitaan seurustelukumppania. Laitetaan ansioluettelot rinnakkain ja katsotaan, voisiko tästä syntyä perfect match. Tulevaisuudessa tähän saataneen mukaan jonkinlainen dna-vertailukin: Millaisiin sairauksiin mahdolliset yhteiset lapsemme saattaisivat sairastua? Millaisia ominaisuuksia heillä voisi olla? 

Sellaisten mukatieteilijöiden kuten ekonomistien kylmän tieteellinen suhtautuminen on ujuttautunut arkeen. He liikkuvat samassa maastossa kuin runoilijat, näkevät luoliensa seinillä ideat, nimittävät sitä tieteeksi, ja sen varjolla (pun intended) antavat ohjeita, joita yhteiskuntien tulisi noudattaa – ja aika usein noudattavatkin. Tulevaisuus eli historia on lopulta se valo, joka heidän varjonsa paljastaa. Niin kuin on aina paljastanutkin.

Saarikosken kaltaisten runoilijoiden luolissa ei varjo sammu koskaan. Aika ei sitä paljasta eikä pimeys peitä – ne vain muuttavat muotoa. Käärme puree häntäänsä, elää ikuisesti.

Kahden kaupungin runot

Tiistaina sain ilmoituksen tekstiviestitse: paketti olisi noudettavissa Ärrältä. Se oli juhlapäivä – lähes viiden vuoden julkaisutauko olisi ohitse!

Vuonna 2014 näki päivänvalon viides runoteokseni Onnen maa, jonka myötä astelin Kustannusliike Robustoksen talliin. Olin ihaillut heidän kädenjälkeään ja julkaisupolitiikkaansa, ja kuullut paljon hyvää. Tiesin että se olisi oikea paikka minulle. Olin oikeassa; Onnen maasta irtosi mm. runo Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaan, useampia runoja Tapani Rinteen Akustinen kaleidoskooppi -radioteokseen, ja lehdissäkin kokoelma huomioitiin varsin mukavasti.

Onnekseni yhteistyömme on saanut jatkoa. Kirjailijana minun on vaikea kuvailla Kahden kaupungin runoja, joten annettakoon etu- ja takakannen puhua puolestaan. Kansitaide on tälläkin kertaa Kiira Koivusen (Mene Creative Oy) käsialaa. Jos avainsanoja asettaisin, niitä voisivat olla Riihimäki, Rodos, ekologisuus ja nykyaika.

Kirjaa voi ostaa kivijalkakaupoista tai netistä, esimerkiksi kirjakauppias.fi-sivustolta. Myös mahtavan kirjastojärjestelmämme kautta sitä pääsee lukemaan. Mikäli Kahden kaupungin runot vielä oman kirjastosi hyllystä uupuu, pyydäthän heitä tilaamaan sen.

Jos olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjasta, olethan yhteydessä minuun (esimerkiksi jättämällä sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään) tai kustantaja Heikki Savolaan. Hänen yhteystietonsa löytyvät täältä.

Kammiovärinää runon eteisissä

Tuula Saxell: Kammiovärinää. 107 sivua. Mediapinta 2017.

”Hän otti happilaitteensa” alkaa sivun 83 runo Lähtöjä. Se on kenties räväkin aloitus, mitä olen runoudessa kuunaan nähnyt.

Tuula Saxell on riihimäkeläinen kirjoittaja ja Kammiovärinää hänen esikoisteoksensa. Häneltä on ehtinyt tulla jo uusikin runokirja Tänään suruni on kaunis (2018) – sekin Mediapinnan julkaisemana. Mediapinta julkaisi viime vuonna 750 runokirjaa ”Suomi 100” -sarjassaan.

Kyllä, luit oikein. 750. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että valtaosa niistä lienee heikkotasoisia. Eikä Eisenstein nähdäkseen koko kuvan: valtaisassa joukossa on myös kelvollisia, jopa hyviä teoksia.

*****

Jos Tuula Saxellin Kammiovärinää-teoksen kirjallisia ansioita otetaan ylös, niitä ei valitettavasti oikein löydy. Tämä on kauheasti sanottu, tiedän. Mutta ei se muuksi muutu vaikka miten kirjaa pyörittelisi. Kirjoittaja kertoo Medianpinnan sivuilla ”kirjailijaesittelyssään”, että runot putkahtelevat ja sitten ne kirjoitetaan muistiin – jopa keskellä yötä. Siltä ne luvalla sanoen näyttävätkin. Varsinainen kirjoittamistyö jää pahasti uupumaan. Runouden kirjoittaminen on enimmäkseen ajattelua ja hiomista. Ihmeitä sattuu, mutta ei sadanseitsemän sivun verran. Ei edes seitsemän.

Teoksen runot ovat siinä määrin koomillisia piirteitä sisältäviä, että niitä lukiessa alkaa miettiä, onko se jopa tarkoituksellista. Esimerkiksi sivun 25 Lähtö-runon äärellä pohdin, vedetäänkö siinä härskisti ja tahallisesti Pulttibois-tasolle vai ollaanko ihan vilpittömin mielin liikkeellä:

”Sanoin hyvästi / etten sanoisi / pahasti”.

Sivun 98 runossa Luopumista ollaan jo syvällä tragikomediassa: ”Saman vuoden aikana / hautasin isäni / menetin kaksi hammasta / ja luovuin omasta autosta // Silti uskon / että paras on edessäpäin”.

Jos tämä on huumoria, se on hyvää. Samaa settiä tuo happilaitematskukin.

Saxellin esikoisteoksen runot sisältävät sitä kuuluisaa ”elettyä elämää”. Voimakkaan villasukantuoksuisena ja keskeneräisenä haaksirikkoutunut teos edustaakin uudenlaista tyylisuuntaa: ei beat- vaan boat-runoutta. On kirjassa muutamia hyviäkin hetkiä, kuten esimerkiksi s. 56 runossa, jossa ”vereslihalle hankautuneet / liimautuvat toisiinsa // yhteinen kipu kannattelee”. Tuossa on jo vähän sitä runollista (joskin kliseistä) ajattelua, syvyyttä ja ”ihmettä”, jota runous vaatii: 1+1=3. Fiktiivisen teoksen pitää olla suurempi kuin osiensa summa. Säejako eli tekstin saaminen runon näköiseksi ei vielä tarkoita, että kyse on runosta (huom! oma mielipiteeni!). Pitää olla kirjallisuudellisuutta ja sisällöllistä painokkuutta. Arto Mellerin runousoppia lainaten: runossa pitää olla ajatus, rytmi ja melodia. Saxellin runoissa ajatus jää usein puolitiehen ja melodia korniksi. Mutta: sivun 63 Muisto-runo kuolemateemoineen toimii hienosti vaikka kalskahtaakin kliseeltä. Runon puhuja tekee varsin tyylikkäällä tavalla eroa menehtyneeseen. Runo on ehyt ja tasapainoinen. Usein on niin, että mitä kliseisempi ajatus, sitä hienovaraisempi toteutuksen pitää olla, ja tässä runossa Saxell onnistuu hyvin.

Sivulla 67 jopa revitellään, ”kun luonto pukkaa vihreää / sata kilometriä tunnissa”. Tällaisessa haistaa jo aavistuksen Juhani Ahvenjärven maailmoista, mikä on iso kehu ainakin minun suustani.

Saxellin teoksesta näkyy rakkaus kieleen, erityisesti tunteelliseen kieleen. Siinä on jotakin suomalaista. Me rakastamme kieltä. On se hienoakin, en mä sillä. Mutta olisiko se oire myös kapeasta lukeneisuudesta, mihin viittaan aiemmassa kirjoituksessani täällä. Jos on lukenut paljon (eli tarvittavan määrän runoutta tehdäkseen laaturunoa), en keksi mitään syytä kirjoittaa tällaisia runoja.

Epäilenkin, että Saxellin runoissa on kyse ns. terapiakirjoittamisesta, jonka Mediapinta on nyt saattanut suuren yleisön eteen. Niiden arvoa kirjoittajalleen en epäile, mutta niiden kirjallinen arvo yleisölle ja taiteelle on kyseenalainen.

*****

Mediapinnan Suomi 100 -sarja rysäytti runokentän uusiksi. Jos taannoin ntamon myötä luultiin julkaisuvolyymien kasvaneen tappiin, ei tiedetty mistään mitään. On aika ottaa kissa pöydälle.

Mau.

Kissa haluaa tonnikalaa, haistattaa viikset kirjallisuuskeskustelulle.

Mutta ei ole vaihtoehtoa, pakko se on sanoa: Mediapinnan rysähdys runokenttään tarkoittaa samalla amatöörikirjoittamisen ja amatöörirunouden levittäytymistä runokentälle. Ammattimaisen runouden kantilta siitä näyttää olevan harmia. Voihan sitä ajatella että ”antaa kaikkien kukkien kukkia”, mutta kitketään sitä ”puutarhojakin”. Ajatelkaas tätä polkua:

Paikallislehtemme Aamuposti on tehnyt Saxellista kummankin runokirjan kohdalla jutun (mutta teoksia ei ole arvosteltu). Näin toisen niistä ja ajattelin, että kukas hän on. Luulin ainakin nimeltä tunnistavani monet julkaisevat runoilijat. Marssin Suomalaiseen kirjakauppaan. Muiden ohella ostin tuon Kammiovärinää-teoksen hintaan 25,95€. Nyt joku jossakin ajattelee, että kyllä on pelle tuo Helle, kun näin negatiivisesti kirjoittaa. Mikä se luulee olevansa? mutta: luullakseni kykenen erottamaan hyvän ja huonon runoteoksen jo kaukaa, ja olen juuri maksanut mielestäni laaduttomasta kirjasta melkein 26€. Kuka siinä voittaa? Suomalainen kirjakauppa. Kaikki muut häviävät.

Rinnastukseksi: Osaan piirtää vain tikku-ukkoja ja niitäkin huonosti ja minut tiedetään amatööriksi; ostaisitteko silti maalaamani öljyvärityön, jonka hintalapuksi olen asettanut 15 000€? Mites viidellädonalla? Satasella? Pitäisikö taiteen ammattilaisen vain sen vuoksi joko tykätä työstäni tai vaieta se kuoliaaksi, että laiseni amatööri on rantautunut taidemaailmaan ja saattanut julkisen tarkastelun alle ja KAUPPAAN teoksen, jossa on varsin mehevä HINTALAPPU, mutta jota ei kuitenkaan saisi tarkastella ja arvottaa ammattilaisen silmin?

En tarkoita tällä höpötyksellä kohdistaa valokeilaa Saxelliin vaan laajemmin, yleisellä tasolla: kirja on myös myyntiartikkeli. On vähintäänkin kohtuullista arvostaa ostajaa siten, että tekee kirjan sisältöineen hyvin. Jokaisen runoilijan tulisi miettiä – nyt kun julkaisukynnystä ei enää ole, mahtaako tällä kässärilläni olla kirjallista arvoa, sellaista funktiota että siitä on säädyllistä pyytää fyrkkaa. Toki: ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa, mutta sitten ei puhuta enää taiteesta vaan pelkästään myyntiartikkeleista.

Arvoista kollegat: miettikää. Älkää ajatelko niin kuin Sauli Salomaa (jutun loppuun linkkaamassani Nuoren Voiman artikkelissa): ”[…] jotta minusta tulisi julkaissut kirjailija ja pääsisin Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäseneksi.”

Älkää hätäilkö keskeneräisiä opuksia esiin. Kenttä menee hapettomaksi eikä kukaan voita mitään, kaikkein vähiten me runoilijat. Nimittäin:

Olen toiminut Hämeen Sanomille freelance-runokriitikkona. Tilanne Mediapinnan suhteen on sillä tavalla hankala, etten rehellisesti sanottuna voi ajatella kritikoivani lehteen ainuttakaan Mediapinnan teosta. On liian iso riski siihen, että teos on liian laaduton, jolloin joudun valitsemaan jonkin näistä kolmesta vaihtoehdosta: 1) en kerro oikeaa mielipidettäni teoksesta, vaan vähättelen sen huonoutta eli käytännössä vähättelen runoutta, mihin en voi suostua, 2) kerron rehellisen mielipiteeni mahdollisimman asiallisesti, mutta näyttäydyn silti mulkkuna, mikä ei kuitenkaan ole minun syyni vaan teoksen tai 3) en kirjoita kritiikkiä ollenkaan.

Valinta on itsestäänselvyys: 3. Tuollaisessa ei voita kukaan. Eniten kärsivät ne Mediapinnan kautta julkaistut laadukkaat teokset, jotka jäävät huomiotta vain sen vuoksi, ettei riskiä kannata ottaa (tilata kirja etukäteen, lukea ja huomata että liian huono, ei kannata kritikoida, jolloin omakin palkkio jää saamatta).

*****

Tosiaan: en ole huolieni kanssa yksin. Nuoressa Voimassa oli taannoin pitkä juttu asiasta. Lukekaa se. Äänessä muun muassa Kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Jyrki Vainonen, runoilija ja runouden monitoimimies Tommi Parkko.

Ennen omakustanteita katseltiin syrjäkarein. Enää siihen ei ole varaa, sillä runouden kustantaminen on vähentynyt ja ammattimaisten runoilijoidenkin tilanne on heikentynyt huomattavasti. Ei ole vaikea arvata, että omakustanteiden määrä tulee kasvamaan. Kannustankin niihin, jos kustantajaa ei meinaa löytyä. Hyvin tehdyllä omakustanteella on mahdollisuus erottautua tässä joukosta.

Lopuksi vielä:

Te Mediapinnan kautta julkaisseet runoilijat, jotka tiedätte kirjoittaneenne laadukkaan runoteoksen ja jääneenne jalkoihin: I feel your pain. Hyvä runous ansaitsee aina valokeilansa. Ja minua suoraan sanoen vituttaa tilanteenne.

Ilmiantakaa itsenne. Ottakaa yhteyttä. Kirjoitan mielelläni teoksistanne, aina kun sellaiseen aikaa liikenee.

Ja luopukaa – ainakin toistaiseksi– Mediapinnasta, jos haikailette kirjalliselle uralle. Teoksenne ansaitsevat parempaa.

”Riski on se, että helmet hukkuvat massaan”, sanoo WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson NV:n artikkelissa.

Niinpä. Se on runouden tappio.

Mettä ja mä, eli me

Anja Salokannel: Metsän jälki. 76 sivua (79 jos lasketaan sisällysluettelo). Otava 1982.

Kirja on päällystetty kontaktimuovilla niin kuin melkein kaikki kirjastojen kirjat. Kannessa on kirjailijan, kirjan ja kustantajan nimi. Metsän jälki muovin alla – siinäpä symboliikkaa!

Anja Salokannel on minulle vieras nimi. Salokannel soittaa kelloja; muuan Juhani Salokannel on kirjailija ja kirjallisuuden moniottelija. Wikipediasta selviää, että hän on Anjan puoliso. Wikipediasta selviää myös, että Metsän jälki on Anja Salokanteleen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen runoteos. Muuten hän on kunnostautunut kääntäjänä ja kirjojen toimittajana.

Lukiessani Metsän jälkeä aloin voivotella. Vain tämä teos. Se on sääli, sillä Anja Salokannel on loistava runoilija.

*****

Salokannel on ollut kolmenkymmenenviiden ikäinen Metsän jäljen ilmestyessä. Se näkyy. Runokokoelma on melko filosofinen ja lausetietoinen; täynnä ajatuksia olevaa luontevaa runoutta, joka tuodaan hallitun varmaotteisesti esiin. Teksti on selkeää ja konstailematonta.

Teoksen teemoina ovat suru, menetys, ja jonkinlainen niiden jälkeen tapahtuva uudelleensyntyminen. Tätä käsitellään luontoaiheiden kautta, missä erityisesti puilla on oleellinen osa. Ihminen rinnastuu usein niihin, mitä voi pitää pienenä kliseenä, mutta Salokannel välttää sudenkuopat tyylikkäästi. Luonto tulee nostetuksi sille kuuluvaan asemaan, ihminen osaksi luontoa sen sijaan että luonto käsitettäisiin osaksi ihmistä – jos tällainen hieman ekokriittinen huomio sallitaan.

Jos avainrunoa kokoelmalle etsisin, löytäisin tämän (s. 28): ” Vesi on noussut / puun juuriin, / lumen keskellä / puut kasvavat jäästä. / Kevättulvat, / ajatuksen luonnollinen jatke, / huuhtoisivatko / tämän kummallisen talven.”

Miten hienosti ajatustensa, tunteidensa kanssa jumissa olevan ihmisen horisontti kuvataankaan; minulle tekstistä välittyy voimakas ahdistus tunnelukoista, talvesta, jolloin ajatus ei liiku eikä mikään oikein kuki ja suru on kaiken ystävä ja kaikkialle yltävä. Ja se kauneus mitä siinäkin on, sillä sitähän on, saa kuulaan ja surullisen näyn. Siihen talviseen näkyyn kätkeytyy leijonanosa suomalaista melankoliaa, talveksi ”kuolleen” luonnon samanaikaista surullisuutta ja kauneutta.

Silti tiedostetaan kevät, lupaus tulevasta. Toivo, onni.

Esimerkkirunossa on myös hyvä rytmi. Se on vaivattoman oloinen, laulaakin paikoin: ”lumen keskellä / puut kasvavat jäästä”.

Salokannel pyöriskelee aiheen ympärillä virkeästi. Teos tuntuu juuri sopivan mittaiselta; tylsäksi ei käy, mutta keskenkään ei lopu.

Mikä se ”metsän jälki” sitten on? Monta tulkintaa antautuu pohdittavaksi; jos ihminen rinnastuu puuhun, niin metsä voisi olla ryhmä ihmisiä. Ihmisten jälki – surun myötä sekä positiivinen että negatiivinen. Menetys edellyttää olemassaollutta onnea.

Ekokriittisen luennan myötä kyse voi myös olla jonkinlaisesta kriittisestä näkökulmasta: aiheutammeko talven ympärillemme, ja siten itsellemme? Tai ehkä ”metsän jälki” on vain kollektiivinen yhteisön jälki, ei välttämättä ihmisyhteisön vaan luonnon, jonka osanen ihminen luonnollisesti on.

*****

Löysin kirjan Riihimäen kirjaston poistohyllystä. Se on ristiriitainen paikka: voi löytää tällaisia laatukirjoja, jotka jostakin ihmeen syystä halutaan muiden saatavilta karkoittaa.

Toivottavasti tämä ei jää Anja Salokanteleen viimeiseksi runoteokseksi. Kuuleeko Anja? Pliis, yksi vielä! Täällä olisi lukija.

Ehkä tässä käy niin kuin sivun 68 runossa: ”Kurkiaura ylittää / moottoritien / ja jatkaa pohjoiseen / minusta välittämättä. / Elämä etsii väylänsä, / hiussuoniverkoston, meren ainoan luodon, / kevät tulee / kun maa kääntyy aurinkoon.”

Se Virallinen Kirjamessuraportti 2018

Kävin Kirjamessuilla. Messujen uusi chief Ronja Salmi on ollut paljon esillä mediassa. Hän on sanonut pyrkivänsä uudistamaan messuja, mikä on minusta ihan hyvä juttu – jämähtääkään ei oikein kannata.

Heti narikoiden luona bongasin Nightwish-velho Tuomas Holopaisen ja hänen puolisonsa Johanna Kurkelan. Tuomas tuli tervehtimään ja kiittämään kirjasta. Oli kuulemma todella paljon tykännyt Kahden kaupungin runoista.

Eiku hetkinen. Ei se noin voinut mennä – eihän Kahden kaupungin runot ole vielä edes ilmestynyt. Kelataanpas alkuun.

(Tällä tavalla nerokkaasti sain mainostettua pian julkaistavaa runokokoelmaani.)

Valmistauduin narikoiden luona näyttämään Tärkeältä Runoilijalta. Niistin siis nenän ja tarkistin, ettei tippukiviluolaan jäänyt tippukiviä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan), ja varmistin että jylppy on jykevästi kiinni. Bongasin Tuomas Holopaisen ja Johanna Kurkelan ja kelasin, että oispa hienoa sanoa Tuomaalle notta kyllä oli hiano levy se teiän edellinen, että oisko kaverikuva mitään? En sitten tohtinut; tiedän, miten kiusallista se voi olla, kun fanit tulevat tykö ja alkavat kiljua.

Tai no. Kerran – vuosia sitten – Kontulan Vanhassa rouvassa kaksi rouvahenkilöä tuli pyytämään nimikirjoitusta. Luulivat minua Jasper Pääkköseksi. Vaikka miten yritin todistella, etten ole hän, eivät uskoneet. Voi olla, että välissämme oli kielimuuri; rouvat olivat opiskelleet kolmen promillen alkeet, minä vasta aloittelin. Kirjoittelin sitten niille nimmarit mahdollisimman epäselvällä käsialalla.

En huomannut messuilla mitään järisyttäviä uudistuksia. Lavat olivat vaihtaneet nimeä ja paikkaa, ainakin joku/jotkut niistä. Muuten meininki oli samanmoista kuin ennenkin. Ihmisiä oli yllättävän vähän, mutta torstai klo 15 – what can you do.

Näin Maarit Hurmerinnan, morjestin häntä sisäisesti.

Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että lähistöllä puhutaan mikrofoniin englantia. Siellä haastateltiin dekkaristi Arne Dahlia. Koin myötähäpeää siitä, miten vähän kuulijoita hän oli kerännyt. Hän on kuitenkin ymmärtääkseni varsin suosittu dekkaristi. Tai ”suosittu”. Jos väkiluku on suosioon verrannollinen, taidan olla itsekin varsin suosittu.

Käyskennellessäni messujen mukavan väljiä käytäviä tulin pohtineeksi, että tarvitsenkohan minäkin uuden kävelytyylin, kuten Joey Frendit-sarjassa. Hän pohdiskeli tarvitsevansa uuden walkin, mutta en ihan muista, ottiko hän sellaisen käyttöön. Mietiskelin, että miten runoilijat oikein kävelevät, mutta unohdin koko homman kun näin metrilakukojun.

Unohdin metrilakukojun, kun näin alelaarit. Tsiigasin ne läpi, sitten lähdin himaan.

Sellaiset oli minun messut.

Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

Kauneudesta

Kun ajattelee nykyihmisen alituista kiirettä ja huonontunutta keskittymiskykyä, on suoranainen ihme ettei runous ole tämän hetken ylivoimaisesti suosituinta kirjallisuutta.

Runon lukeminen kyllä vaatii keskittymiskykyä, mutta monet runot ovat niin lyhyitä, ettei niiden äärellä ole pakko asua. Runon, joka on vaikkapa nelisäkeinen, lukee hetkessä, ja kun lukee riittävän keskittyneesti, sen voi jopa painaa mieleensä.

Runo on usein myös vaativa luettava, koska sillä on tapana kertoa asioista epäsuorasti. Toisinaan se on kuin arvoitus, jonka äärellä joutuu miettimään, mitä kaikkea se pitääkään sisällään, mikä on sen ”juju”. Tässä on runouden koukku: kun se alkaa avautua, ei huomaakaan, miten aika kuluu sitä ihmetellessä. Se on siis myös rauhoittava asia.

Hyvästä runosta löytyy jatkuvasti uusia tasoja, sillä taiteenmuotona se on kaksisuuntainen: tarkasteltava muovautuu aina siltä osin, kun ihminen itse muuttuu. Ihmisen alati muuttuvat käsitykset itsestä ja itsensä ulkopuolisesta maailmasta muuttavat myös tulkintoja runoista. Parhaimmillaan ihminen ja runo muodostavat ikiliikkujan.

Mutta voi runoja lukea pitkäänkin jos tahtoo ja kykenee (itse saatan helposti viettää tuntikausia runoteoksen äärellä; se on yllättävän helppoa, sillä yhdestä kokoelmasta löytyy usein erityylisiä runoja, eikä kirjaan näin ollen leipäänny niin helposti). Runoudesta löytyy kaikki tarvittavat välineet esimerkiksi taisteluun nuorten heikentyvää lukutaitoa vastaan. Se on tehokas täsmäase.

Nyt viranomaiset ja muut: tarttukaa (oikeisiin) aseisiin!

*****

Uusi runokokoelmani julkaistaan aivan pian. Olen hiljalleen alkanut siirtää ajatuksia uusiin teemoihin ja teksteihin. Väliin uumoilen, pitäisikö ryhtyä proosaan, mutta ei se oikein ole minun juttuni. Runoja siis ne uudetkin tulevat olemaan; onko niistä sitten mihinkään, sen aika näyttää. Samalla kun ajatukset pyörivät uusien aiheiden ympärillä, ruokin aivoja lukemalla. Teen löytöretkiä uusien kirjojen äärellä ja kävelen tuttuja polkuja vanhempien teosten sivuilla.

En kirjoittaessani varsinaisesti ajattele mitään kohderyhmää, mutta olen kyllä ajatellut, millaiset ihmiset lukevat runoutta, millaiset proosaa ja millaisia ovat ne ”hevijuuserit” jotka lukevat molempia.

Runoilija ja kirjailija Tommi Parkon upeasta runouden kirjoittamista käsittelevästä kirjasta Intohimoa ja millimetripaperia – Poeettisia huomioita runoudesta ja runokokoelmista (Avain 2016) löytyy tähän oivallinen huomio: tunteellisuus. Nykyrunous ei lähtökohtaisesti keskity olemaan tunteellista.

Siinäkö on syy runouden kapealle suosiolle?

Nykyromaanit nimittäin suorastaan pursuavat tunteita, aina vain voimakkaampia. Samoin on nykyään elokuvien ja televisio-ohjelmien laita. Vain elämää -formaatti perustuu muusikoiden keskinäisten tunteenpurkausten (eli itkujen) seuraamiseen, ja on kai siinä itse musiikillakin joku funktio. Idolsia taas katsellaan myötähäpeän ja myötäilon vuoksi. Dekkareita rakastetaan jännityksen vuoksi. Kukaan ei katso televisiosarjaa, jossa ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja ja voimakkaita tunteita. Kautta aikain suurimpia kassamagneetteja ovat olleet pulssin tappiin nostavat Hollywoodin actionpläjäykset tai rikkirevityt Titanic-sydämet. Eniten myyvät runokokoelmat (jos huomioon ei oteta julkkisten tekeleitä tai yksittäisiä lottovoittoja) ovat rakkausrunoja (Tabermann) tai ”aikuisten Kilon poliiseja” (Antti Holman vitsikirjat).

Sellainen runous, jonka tarkoitus ei ole millään tavalla ulvottaa, on otollisesta muodostaan huolimatta jäänyt katveeseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää tunnista kovin hyvin kauneutta, nykyihmisen estetiikan taju heikkenee. Se mitä pidetään kauniina, onkin tunnetta. Vain sellainen on kaunis laulu, joka aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion. Jos laulu saa kyyneliin, se mielletään mitä kauneimmaksi.

Tutkimukset kertovat, että mobiili- ja älylaitteilta lukeminen on luonteeltaan silmäilevämpää, hosuvampaa kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Myös yhteyksiä lukemisen ja kyvyn tuntea empatiaa välille on vedetty. Voi siis ajatella, että jos lukeminen on silmäilevämpää, sillä on vaikutuksensa myös empatian kehittymiselle. Vaikutus tuskin on positiivinen.

Jos tunteet ovat se ainoa asia, mitä ihmiset taiteesta osaavat etsiä ja arvostaa, ja jos tunteetkin hiljalleen kuolevat (tästäkö johtuu se pakonomainen, alati voimakkaampien tunteiden metsästäminen?), mitä tapahtuu ihmiselle?

 

Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.