Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Mainokset

Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. Mustat sukkahousut, ilon verkot. Katson silmiin, huomaan, häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

Kun katson silmiin näen hymynmietin missä olet / pidätkö minusta. Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja kasteiset kukat kukkivat,mietin kuka olet; anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Vanhat peikot

Päivän turkulaisessa aviisissa, Turun Sanomissa, Miikka Laihinen kritikoi Harry Forsblomin runokokoelman Verhojen takaa tulee kirjoitus (ntamo 2011). Luen Laihisen runokritiikkejä kovin mieluusti; ne ovat yritteliäitä, niistä voi lähes aina huomata että kirjoittaja on paneutunut luvun alla olevaan kokoelmaan ja ajatellut lukemaansa. Silmiinpistävintä Laihisen kritiikeissä on yleensä ollut terve ja avoin asenneilmasto uutta runoutta kohtaan, jonka se tietysti on ansainnutkin. Jos hän jostakin ulvahtaa, hän yleensä perustelee sen ymmärrettävästi. Jos hän jostakin pitää, hän kertoo miksi. Edellä mainitussa kritiikissä hän kuitenkin sortuu oletukseen, johon monikaan ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta mikä minut sai hereille siksi, että olen itsekin ntamon kirjailija ja oletus sijoittuu nimenomaan siihen asenneilmastoon, jossa viime vuosina on syystäkin tuuletettu nurkkia ja uusittu ovikelloja. Laihinen kirjoittaa esiin kaksi mielipidettä, joihin haluan tarttua. Toinen koskee nykyrunouden vastaanottamista, toinen ntamoa. Nimittävä tekijä on Forsblomin kokoelma.

Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua. Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.”

Laihinen muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla nähdäkseni itsestäänselvää: samassa asennossa paikat puutuvat ennen pitkää. Heitä ennakkoasenteet nurkkaan! Jos et heitä, harkitse edes sitä. Älä kangistu kaavoihin, vaihda orjallisuus vapauteen. Runoa voi lukea ”väärin” vain aliarvioimalla se, olemalla ylimielinen sitä kohtaan.

On hienoa että Laihinen kirjoittaa sen esiin, vieläpä Turun Sanomiin, jolle on muuten pakko nostaa hattua siitä, kuinka laajalti se kritikoi nykyrunoa. Se on hienoa se, ja valitettavan harvinaista.

Laihinen kirjoittaa myös: ”Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.

Harmittaa, että toisaalla tekstissä Laihinen kirjoittaa viisaasti auki ennakkoasenteita ja kyselee raikkaan ilman perään, ja toisaalla taas sen enempää ajattelematta maalaa ääriviivat jo ennen kuin päättänyt, mitä aikoo maalata. Miten viimeistellään ”kevyellä kädellä”?

En tiedä onko kyse ennakkoasenteesta, lapsuksesta, vai vain piintyneestä tavasta ajatella nykyrunouden olevan tietynlaista. Ovatko ntamon teokset viimeistelemättömiä? Mitä te olette mieltä? Kysyn, millainen on viimeistelty teos, ja mitä sen eteen on tehty ja kuinka se näkyy ulospäin? Kielijelppi-sivusto määrittelee viimeistelyn näin: ”Tekstin viimeistely tarkoittaa sen hiomista luovutuskuntoon — luettavaksi, arvioitavaksi tai julkaistavaksi. Viimeistely koskee siten niin tekstin kieliasua, rakennetta, sisältöä kuin ulkoasuakin.”

Tuon Kielijelppi- sivustolta lainatun ohjeen mukaan on helppo toimia, kun kirjoitamme asiatekstiä. On olemassa kielioppi, on olemassa ”hyvää kieltä”. On olemassa sovittuja sääntöjä – on asettaa juuri kirjoitetun viereen nivaska johon vertaamalla voimme todeta teimmekö virheitä. Kokonaisuutena onnistumista emme vielä silloin mittaa, varmistamme vain ensin tiettyjen lainalaisuuksien toteutumisen, jonka jälkeen voimme syventyä itse sisältöön. Mutta entä runo, kun sen yksi tehtävä voi olla vakiintuneiden tapojen kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen tilalle? Laihisen huomiosta jää kaipaamaan vastausta sille, mikä on viimeistellyn runon vakiintunut muoto? Mihin on verrattu, kun jokin on sen jälkeen todettu viimeistelemättömäksi? Onko esimerkiksi Harry Forsblomin teoksessa lukuisa määrä kirjoitusvirheitä, onko kielioppi huonoa, onko poetiikassa jotakin kummallista; onko muodossa jotakin epäsovinnaista, rönsyileekö se? Jos on, minkälainen funktio niillä on? Eroaako teos siitä äärimmilleen hiotusta runoteoksesta, johon olemme aikojen saatossa tottuneet? Onko modernistin kuusisorminen käsi hiomista vailla?

Kielijelppi-sivuston määritelmistä voi päätellä, että niitä hyödyntämällä kavennetaan runouden esilläolo kovin kapea-alaiseksi. Samalla voitaneen päätellä, että Laihisella on hallussaan jokin asetettava ihanne, universali sapluuna ”viimeistellylle” runokokoelmalle.

Tähän väliin on todettava lukijaa rauhoittaakseni, ja toisaalta omia motiivejani selventääkseni, etten kiinnitä asiaan huomiota sen vuoksi että olen itsekin ntamon kirjailija, vaan siksi että olen itse johdonmukaisesti pyrkinyt tähänastisessa tuotannossani keskittymään runouden piintyneisiin tapoihin, niitä hellävaroen rikkomaan ja saattelemaan uusia poeettisia vaihtoehtoja esittyville.

Eniten Laihisen viimeistelemättömyys-tokaisussa harmittaa se, että se alistaa runoilijan – tässä tapauksessa Forsblomin, joka on suomalaisen kirjallisuuden yksi ”grand old man” (eikä edes vielä kovin iäkäs) ja varmasti asiansa osaava ammattilainen (ammattilaisuudella viittaan Laihisen supersapluunaan) – mielikuvaan hutiloivasta ja amatöörimäisestä puuhastelijasta sen sijaan, että se antaisi lukijalle viitteitä siitä että kokoelmalla on oma persoonansa ja että lukija voisi luottaa siihen, ettei runoilijalla ole ollut tarvetta asettaa teokselle minkäänlaisia ulkonäköpaineita koska näkyvyyttä runoudella ei ole; runoilija voi ottaa tietoisen riskin ja se riski on aina taiteellinen – saako se kannattajia puolelleen, kuinka lukija sen vastaanottaa jne, luoko se vanhaan taloon uusia huoneita vai sisustaako vanhoja tiloja uusin esinein. Varmaa tapaa tehdä runoutta ei enää ole, sapluunoita ei ole. Runoudella ei ole taloudellista riskiä, sen ei tarvitse miellyttää ostajaa. Se takaa vapauden ja varmuuden sille, että julkaistu runokokoelma on taatusti mietitty, se on takuulla hiottu. Raakile se ei ole, sillä runoudessa hutiloimisella ei mitään voita. Joki asettuu uomiinsa esim. varsinkin ntamon ollessa kyseessä: taloudellisia paineita ei ole (ei runo-, eikä proosateoksella, eikä millään teoksella – vain taiteellisilla arvoilla on merkitystä), ennakkomaksuja ei makseta, oletettava ostajakunta on lähtökohtaisesti jo niin pieni että myyntituloilla saa hyvällä tuurilla maksetuksi yhdet munkkikahvit Marian konditoriassa.

Uuden runouden ja uusien painomenetelmien vuoksi ntamokin on kärsinyt mainevajeesta; kaikki kustantamon tekemä kyseenalaistetaan automaattisesti kivijalkaa myöten, perinteitä ei vielä ole eivätkä ne näin ollen kanna, ei ole olemassa Laihisenkaan mainitsemia leimasimia, nimisivuilla ei ole leimoja salonkikelpoisuudesta.

Näyttää siltä, että ”hyväksytyllä” runoudella ja kustantamolla on tiettyjä, vieläkin julkisanomattomia piirteitä. Salonkikelpoisuuden voinee saavuttaa sitten kun jokin yksittäinen tarpeeksi vahva hahmo sen myöntää, tai yleisen mielipiteen voimasuhde kääntyy salonkikelpoisuutta koettelevan suuntaan positiiviseksi. Siihen asti nähdään ”raakileita”, ”viimeistelemättömiä”, mitä ikinä.

Parempaan päin on kuitenkin koko ajan menty. Paradoksaalista silti on, että vaikka nykyrunous otetaan vastaan nyt entistä avoimimmin sylein, sen julkaisemiseen erikoistuneet kustantamot taistelevat edelleen vanhoja peikkoja vastaan.

Arpinen rakkauden lähettiläs

Juopponarkkarirunoilija

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Matti Mäkelän luotsaama artikkeli/kritiikki Martti Anhavan kirjoittamasta Arto Melleri -biografiasta Romua rakkauden valtatiellä. Opus on massiivinen, erittäin kiinnostava teos runoilijasta, jonka itse koen yhdeksi suurimmista suomalaisessa runoudessa. Mäkelä kirjoittaa Mellerin runoudesta näin: ”Melleriltä tuli tavallaan julkaistuksi vain hänen rooliaan tukeva tuotanto. Se oli Schlaageriseppeleestä Arpiseen lemmen soturiin rappioromantiikan, sarjakuvasankareiden, kuoleman, rokin ja glamourin säihkyvää lyriikkaa. Se säilyi suurin piirtein samana, kuten eräs arvostelija sattuvasti sanoo. Sitä tuotantoa oli teatteriesitysten kanssa kuitenkin kolmisenkymmentä teosta.”

Pelkästään noinkin Mellerin tuotantoa voi lukea, mutta silloin ollaan mielestäni jumahdettu liiaksi runoilijan habitukseen ja imagoon, ollaan katseltu kuvia mutta ei luettu runoutta. Minun on kuitenkin korostettava läheistä suhdettani Mellerin runouteen; kenties itsekin luen hänen runouttaan liiaksi värittynein ja yksioikoisin lasein, vain runoudesta käsin. Mutta siltikin, eikö kuolemasta kirjoittaminen ole rakkaudesta kirjoittamista?

Mellerin runoudessa on sähäkkyyttä, rockia ja kuppiloiden virtsaista tuoksua. Mutta ennen muuta olen viehättynyt Mellerin runouden suorastaan järkyttävästä herkkyydestä. Ehkä juuri kontekstiaan vasten, olen aina ajatellut Mellerin olevan yksi suomalaisen runouden suurimmista ja selvimmistä rakkausrunoilijoista, alusta loppuun asti. Runo Jälkisammutustyöt on Mellerin kokoelmasta Arpinen lemmen soturi (2004):

lemmen liekki / leimahtaa vain kerran – / vaan kauan, kauan / kestävät / jälkisammutustyöt

Toisen esimerkkirunon, Lähdön, poimin Mäkelänkin mainitsemasta kokoelmasta Schlaageriseppele (1978):

Lehvien varjot ikkunan takana. / Kuin puut kulkisivat unissaan / tietämättä / mille tuulelle havista. / On niin aikaista ettei / mitään sanota ääneen, / ripittäydytään vaiti / lahonneelle tunteelle, valojen mustuneelle pronssille. / Silti, Ulla, kun lähden pois / kaupunki sydämessäni / tuuman liikahtaa / kartalla sovitulta paikaltaan.

Rappioromantiikkaa? Ehkä niinkin, joskus. Rappioromantiikkaa ja suurta inhimillisyyttä. Vaikka Melleri kirjoittikin usein rokkia ja räiskettä, oli mukana aina vilpitöntä herkkyyttä, sen osoitusta, ihmisen ilmentymää.

Matti Mäkelä kirjoittaa Hesarin kirjoituksessaan, että Mellerin renttuinen elämä oli lopulta esteenä proosalle: ”Melleristä ei tullut lukuisista yrityksistään huolimatta pitkän proosan mestaria, koska hänestä tuli juoppo ja narkkari.” Tällaiseen käsitykseen ilmeisesti on päätynyt em. kirjan kirjoittanut Anhavakin.

Pitkän proosan mestaria tulee kovin harvasta raivoraittiistakaan. On runoutta kohtaan kovin vähättelevää ajatella, että sitä kirjoittaessa ei tarvitsisi osata hahmottaa suurempia ja laajempia kokonaisuuksia, että runokokoelma olisi vain kasa yksittäisiä ja irrallisia runoja, kokonaan vailla merkitysuhteita toisiinsa.

Ehkä Melleri vain paini muodon kanssa, ja runous oli niin syvällä hänessä.

Satoa

Melleriä (ja Melleristä) on julkaistu viime aikoina pulskasti. Runot ilmestyi 2005, Pääkallolipun alla joka kokosi Mellerin proosaa yksien kansien väliin ilmestyi heti kuluvan vuoden alussa, ja nyt putkahti esiin biografia Melleristä, hänen elämästään.

Samalla kun sitä haluaa kiittää Otavaa näistä opuksista ja tärkeän runoilijan esillä pitämisestä, minä juhlii.

”Merkkejä tosipelaajille”

Pelaaja-lehdessä Kari Salminen kirjoittaa osuvasti. Pelaaja-lehti on siis ”Suomen suurin videopelilehti” (etukantensa mukaan). Lehdessä turkulainen toimittaja Kari Salminen kirjoittaa otsikon ”Merkkejä tosipelaajille” alla (video-)pelikritiikistä. Kirjoitus on mielenkiintoinen, siitä on havaittavissa yhtäläisyyksiä pelikritiikin ja kirjallisuuskritiikin välillä, sekä erikoisesti asioita kiteyttäviä ajatuksia, jotka ovat ehkä kirjallisuuden parissa toimivilta karanneet kokonaan yläilmoihin.

Miten otetaan vastaan?

”Ei ole sellaista käsittelytapaa, jossa etsittäisiin ikuisia tai ainakin kestäviä arvoja pintakuvioiden takaa ja uutuudenviehätyksen tuolta puolen. Pelikritiikki on valtaosin tekninen tuoteseloste varustettuna ’erilainen kuin’- ja ’samanlainen kuin’ -vertailuilla ja päälle liimatulla subjektiivisella arviolätkällä.

Kuulostaako tutulta? Odotetaanko runoudelta liikaa, pitääkö nykyrunouden jatkuvasti yllättää, ja jos se yllättää onko subjektiivinen näkökulma ainut mahdollisuus sen käsittelemiseen? Onko lasten- ja nuortenkirjan oltava kasvatuksellinen, moralistinen, mitä sen pitää olla? Vai voiko se vain olla viihdyttävä, ilman sen kummempaa vakavuutta? Onko sillä lupa tulla hyväksytyksi ja olla ”vain kirja” ilman, että se muodostuu uudeksi aikansa ilmiöksi?

”Yleisösegmenttiä se ei ota huomioon. Kaikki pelit rutistetaan samaan tuubiin ja niistä tehdään lähes tunnistamattomia otuksia.”

”Vain muutaman pelin vuodessa ostava pikkuherra Kasuaali ei ole kiinnostunut kaanonista, joka kertoo millainen on mutkikkaan, ylivertaisen haasteellisen ja teknisesti briljantin laatupelikulttuurin selkäranka. Hän on kiinnostunut pelaamaan tätä peliä tässä, koska hän tykkää transformerseista, Harry Potterista ja Pirates of the Caribbeanista. Hän haluaa uudistaa, vahvistaa ja jalostaa elämyksen, tuttuuden ja uutuuden vuorovaikutuksen. Peli on hänelle arvokas siksikin, ettei hänellä ole aikaa tai mahdollisuutta pelata niitä kaikkia ja kyllästyä parin minuutin startista. Sellainen on kriitikon etuoikeus.”

Useimmiten kirjallisuuskritiikki käsittelee kohteitaan pikadeitteinä; kriitikko on käyttänyt kirjaan aikaa kenties minimiajan, ensimmäiset minuutit ratkaisevat ihastuuko hän vai ei ja sen mukaan kirjaa käsittelee. Siitä teos saa lähtölaukauksen julkisuudessa. Jos kaikki puristetaan yhteen tuubiin, mikä takaa silloin edes sen, että kritikoitavat kirjat luetaan kunnolla? Jos ei vain hotsita?

Mistä johtuu se, että kirjallisuuskritiikissä yhä useammin on havaittavissa hutiloimisia, pikaisia johtopäätöksiä, kriitikon kyllästymisiä ilmaisesta kirjasta. Unohtuuko tällöin, mitä kirja edustaa sen ostaneelle: yleensä jonkinlaista europinoa, ostopäätöstä jota on harkittu enemmän tai vähemmän, missä suhteessa päätökseen on kenties kirjallisuuskritiikki, jonka hän on lukenut sanomalehdestä joka aamuisin kiikutetaan hänen postiluukustaan kalliisti maksettuna sisään? Riittääkö kriitikon itsevalvonta siihen, että kirja saa ansaitsemansa mahdollisuuden, että mahdollinen ostaja saa ansaitsemansa informaation? Minkälainen on kattava informaatio kirjasta kritiikissä, miten sen luonne on muuttunut viime aikoina, vai onko se muuttunut? Minne kritiikki on menossa, ja meneekö se lukijasta poispäin?

Mitä odotamme?

”Sen sijaan ajatus oheispelien epäoriginaalisuudesta on naurettava. Peli on aivan omanlaisensa kokonaisuus silloinkin, kun se seurailee elokuvan tarinaa. Varsinkin väite tuntuu oudolta siksi, että juuri mikään ei enää ole alkuperäistä, vaan taustalla on sarjoja, syklejä, edeltäviä kulttuurituotteita ja vahvoja genrekonventioita. Originaalisuuden aika on ohi.”

Entäpä erilaisuuden aika? Millaista on erilaisuus, ja miten se eroaa originaalisuudesta? Kuinka nuo kaksi käsitetään? Minkälaista runoutta pitäisi esikoiskirjailijan kirjoittaa, että se huomattaisiin esimerkiksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa omana itsenään sen sijaan, että siltä odotettaisiin uutta-mullistavaa-jotakin, joka kääntää koko runouden mahan ympäri? Tai millaista uuden proosan pitäisi olla, ettei se vaikuttaisi jo valmiiksi, ennen lukemista, ummehtuneelta? Mistä kilpaillaan, kun kilpaillaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta? ”Paras suomenkielinen esikoisteos”? Jälleen puristamme tuubia.

Merkkejä tosipelaajille

”Lähinnä merkkipeleissä kuitenkin vaivaa se, että niistä puuttuu sellainen äärimmäisen laadun aura, joka syntyy, kun tuote suunnitellaan vakavasti harrastaen pelaavien hardcore-porukoiden iloksi. Uutuuden täytyy aina ylittää ja ohittaa edeltäjänsä, ’tuoda genreensä jotain uutta’ (kuten klisee kuuluu), pudottaa leuat lattiaan hämmästyttävillä muotoilun uudistuksilla, ottaa kaikki mahdolliset namiskat ja niiden paineluyhdistelmät käyttöön, pitää sisällään tuhottomasti yksityiskohtia ja kestää mielellään 50 tuntia tai pitempään.”

Kuinka paljon nykyrunoudelta, nykykirjallisuudelta odotetuissa arvoissa on pelkkiä kliseitä? Etsimmekö edelleen kestävää, kaanoniin tunkeutuvaa järisyttävää teosta, jonka pitäisi kestää yli 50 tuntia? Meillä on edessämme kirjailija, joka yrittää tulla toimeen kirjoittamisellaan. Se onnistuu paremmin, kun hän julkaisee joka toinen vuosi tai vuosittain, viiden vuoden välien sijaan. Odotammeko automaationa jokaiselta teokselta genreä ja näin ollen kirjallisuutta eteenpäin vievää merkkiteosta? Minne ovat kadonneet kirjojen muut arvot? Entäpä sitten me, kirjailijat, uskallammeko me todella ilmoittaa tekevämme viihdettä vakavasti otettavan kirjallisuuden sijaan? Sulkevatko nuo kaksi automaattisesti toisensa pois? Tulee mieleen, kuinkahan moni runoteos on saanut osakseen huonon kritiikin vain siksi, että siltä on odotettu kuolemanvakavia asioita, ja kun ne eivät ole toteutuneet on se koettu epäonnistuneeksi teokseksi. Samalla tulee tietysti myös mieleen, kuinka paljon ihmisiä on kääntynyt kirjallisuuden, varsinkin nykyrunouden ääreltä pois, koska ovat kuvitelleet sen olevan vain ja ainoastaan jäykkää pönötystä kulturellien asioiden äärellä?

Väitän, että tänäkin päivänä julkaistaan kirjoja, paljonkin, jotka kestävät aikaa, ja kun niille annetaan mahdollisuus jäädä hyllyyn – niille annetaan samalla tulevaisuutta. Niistä ei ole verrokiksi entisaikain kaanonille. Niistä pitäisi muodostaa oman aikansa kaanon.

Kirjallisuutta ajatellen Salminen kiteyttää olennaisen auki jopa surullisen suoraan ja vaivaannuttavan helposti, lyhyesti: ”Elämyksiä kaikki tarvitsevat, mutta ne eivät voi olla yleisiä ja yhtäläisiä.”

Hän kirjoittaa yhden ohjeen huoneentaulun kriitikoille, kaikille, omaksikuvaksi: ”Mutta entä jos pitäisi miettiä, mitkä tekijät siinä ovat miellyttäviä juuri niille, joille se on tehty? Silloin voi joutua vaikka toteamaan, että kriteerit ja arvot eivät ole aina, kaikkialla ja kaikille samat.”

Ensimmäinen kritiikki

Jani Vanhala (ja Kiiltomato) ehti ensimmäisenä kritikoimaan Mustat lehdet (vaikka kirittäjiä ei kaiketi juuri ollutkaan).

Tästä sen voi lukea.

Olen usein kitissyt runokritiikeistä. Vaikka nyt kyseessä onkin kritiikki omasta teoksesta, josta hyvän maun vuoksi pitäisi jäävätä itsensä kokonaan, en malta olla sanomatta, että tällaisista kritiikeistä minä itse pidän, tällaisia haluaisin lukea muidenkin kirjoittamista teoksista.

On runoilijalle mairittelevaa, kun teosta on luettu ja sitä on ajateltu näin perin pohjin. Silloin lopputuloksellakaan ei ole runoilijalle merkitystä; positiivinen tai negatiivinen kritiikki, yhtä kaikki – kirjaan on paneuduttu ja sen kanssa on keskusteltu. Enempää ei voi vaatia.

Lukekaa ja nauttikaa hyvästä tekstistä.