Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Mainokset

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Pientä arvuuttelua

Aloin lukea Bulgakovin suurteosta Saatana saapuu Moskovaan. Olen näköjään päässyt lukemisessani jälleen siihen vaiheeseen, että palaan niin sanotusti vanhaan. Olen joskus lukioaikoina lukenut ko. teoksen viimeksi, enkä näin ollen muista kovinkaan hyvin sen herkullisia yksityiskohtia – huomaan muutenkin, että uusinnalle on juuri nyt hyvä aika. Se ”putoaa” ihan eri tavalla sieluun kuin silloin viime vuosituhannella, nuorukaisena.

Totuttuun tapaan luen runoutta ohella. Aina on kesken yksi proosateos ja yksi runoteos, ja joskus niiden oheen tietokirjallisuutta tai esseitä. Tulin juuri lukeneeksi Tapani Kinnusen Pyhän kankkusen (Savukeidas, 2004), joka sekin oli uusintakierroksella, ja sen perään aloitin edelleen vanhan tutun, josta ajattelin seuraavaksi kirjoittaa Lukemistoonkin. En kuitenkaan paljasta kirjaa nyt, vaan heitän pienen arvuutuksen. Kirjan ensimmäinen runo alkaa vahvasti, näin:

En tunne sieluni peltoa, tutut ovat sen kylväjät vain.

Asetan tähän hivenen panosta; hälle, joka ensimmäiseksi arvaa tai tietää kyseisen kirjan ja kirjailijan, lahjoitan A S Byattin Riivauksen (Teos 2008), jonka olen epähuomiossa tullut ostaneeksi kahdesti. Kyseinen kirja on koskematon, uudenveroinen siis. Vihellän pelin poikki siinä vaiheessa, jos oikea vastaus löytyy tai viimeistään sinä päivänä, jolloin julkaisen kyseisestä teoksesta jonkinlaisen kirjoituksen Lukemistossa.

Kuisma & Kinnunen

Tymäkkää tykitystä!

Hanna-Riikka Kuisman romaani Sydänvarjo on aiheeltaan loistava. Kauaksi ei jää toteutuskaan. Juonensa, ja kirjalle sen tärkeyden vuoksi, en lähde sitä tässä ruotimaan. Lukekaa itse! Sillä se kannattaa. Rakastan kirjoja jotka toimivat liipaisimena kirjailijan muuhun tuotantoon, joskus jopa genreen. Onnekas sattuma on, että Kuismalta ilmestyi juuri  uusi teos Valkoinen valo. Se menee hankintaan heti, kun budjetti antaa myöten.

Sydänvarjon jälkeen luin turkulaisen tykinkuulan, Tapani Kinnusen, uusimman runokokoelman Haitin runot. Jokainen minun runojani lukenut tietää, että juureni ponnistavat beat-runoudesta. Nykyään suomalaista beat-runoutta julkaistaan harvakseltaan. On siis minun kannaltani hienoa aina, kun siitä ammentavaa tekstiä julkaistaan. Pelkkää beat-runoa Kinnusen uusin ei ole, luonnehtisin sitä kinnusmaiseksi runoudeksi, jos tohtisin. Haitin runojen julkitulon myötä lisäkseni myös ne ihmiset ovat tyytyväisiä, jotka vierastavat nykyrunouden kliinistä julkisivua, ehkä siksi etteivät ole tottuneet siinä maastossa tarpomaan, tai siksi että ovat tarponeet mutta eivät maastossa viihtyneet.

Aiheet taiteissa ovat aina samoja, ne ovat isoja ja usein siksi helposti tunnistettavissa. Kuisman ja Kinnusen teoksia yhdistävä tekijä on virkistävä suorapuheisuus. Edellä mainituissa teoksissa kaikki lähtee väkevästä hahmosta ja väkevästä kerronnasta. Realismi on käsin kosketeltavaa, mutta silti lukijalle käy selväksi, että taidetta tämä on, kaunokirjallisuutta. Sellaista, mutta nöyristelemätöntä.