Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Mainokset

Hiljaa virtaa Iijoki, osa 2

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 80 asti.

Onko vaaraa että paljastan liikaa romaanista? Sitä olen tässä pohtinut. No, tuskinpa kukaan alkaa kahlata Iijoki-sarjaa jännittävää juonta odotellen. Ei ainakaan kannata, sillä:

Yhden uunin rakentaminen kesti kolmisenkymmentä sivua.

Ei pidä harhautua vähättelemään asiaa; mikä tahansa uuni se ei ole, vaan sellainen että kun se eräänä aamuna seisoo pirtissa tuli pesässään, pääsee Kallelta ja Riitu-äidiltä itku.

Minultakin meinasi päästä, kun ehdin jo luulla ettei se koskaan valmistuisi. Kuka perkele nyt jaksaa lukea satoja sivuja yhdestä uunista?

Ai niin joo. Mutta Antti Hyryn Uuni oli mestarillinen muista, painavista syistä.

Muistelen, etten itse ole koskaan uunin vuoksi itkenyt. Kerran oli lähellä, kun mummoni ei kuumentanut uunia ennen kuin laittoi ranskanperunat sen kitaan. Kylminähän ne sieltä tulivat uloskin, ja kovassa nälässä ollutta poikalasta otti vähän kupoliin.

Ensimmäinen luku loppui sivulle kahdeksankymmentä. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt Huonemiehen pojan äärellä. Päätalon kerronta on hyvää. Edelleen runoilija saa kummastella ja maistella uusien, lähinnä murresanojen kanssa. Olen jo tykästynyt Päätalon maalailemiin henkilöhahmoihin. He ovat tavallisia, mutta kovin tunnistettavia. Siitähän tässä lopulta on kysymys: henkilöhahmojen välisistä suhteista ja ajankuvasta.

Paljastan tähän loppuun vielä pienen epäilyksen: Päätalossa on humoristin vikaa.

*****

Löysin paikalliselta kirpputorilta yhden osan lisää Iijoki-kokoelmaani, Oman katon alle, joka on kai sarjan yhdeksästoista teos eli loppupäästä. Nyt mulla on neljä osaa kasassa. Enää puuttuu kaksikymmentäkaksi.

Minne ihmeeseen saan ne kaikki mahtumaan?

 

Hiljaa virtaa Iijoki, osa 1

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 18 asti.

Kalle Päätalo syntyy sivulla 18. Huomattavasti aiemmin mitä kuvittelin. On vaikea käsittää, että kun hän syntyi noinkin nopeasti, miten voi elämä kestää vielä reilut kaksikymmentä teosta?

Jos päivissä ja vuosissa mitataan, Päätalo syntyi 11. marraskuuta vuonna 1919. Hyvin symmetrinen päivämäärä, minkä kertoja kirjassakin mainitsee.

Minä muuten synnyin 1. marraskuuta 1982. Kun vuosiluvun kanssa tekee yhteenlaskua, 1 plus 9 = 10 ja 8 + 2 = 10, ja liittää ne päivään ja kuukauteen, saadaan aikaiseksi lukujono, jossa on pelkkiä ykkösiä ja nollia: 01111010. Päätalolla se on 11111010. Minut ja Päätalon siis erottaa vain se, että minun jononi alkaa nollalla, hänen ykkösellä. Toinen nimeni on Tapani, jonka päivää vietetään tietenkin tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Se on lukujonona 2612, ynnättynä 11. Sattumaako, kysyn vaan!

Jep, hulluja tässä on oltu jo pitkään.

Olen Huonemiehen pojan suhteen hyvin alussa, mutta myös hyvin tyytyväinen. Olen päässyt rytmiin kiinni heti, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Joskus totuttelu voi ottaa satakunta sivua, joskus enemmänkin. Päätalon tyyli miellyttää, ja runoilijana pidän siitä että kohtaan uusia sanoja, sellaisia kuten ”kuihkia”, ”paarmuskamuori”, ”pertana”, ”koppimulukku”, ”viskusoppa” ja ”rustinki”.

 

Hiljaa virtaa Iijoki, intro

ALKU

 

Kello 19:07 tuli ajatus, että minäpä tempaisen ja luen Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan. Pääkoppani toimii toisinaan niin, että ajatus on yhtä kuin päätös.

Kello 19:41 koko homma jo kadutti.

Aion silti lukea. Aion myös kirjoittaa urakasta tänne blogiin.

Ensin ajatuksena oli lukea norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja, mutta kun pääkoppani on myös rakennettu sillä tavalla, että koskaan ei ole tarpeeksi ja mikään ei riitä, päädyin sitten Iijoki-sarjaan. Iijoki-sarjaan verrattuna Taisteluni tuskin olisi mikään kummoinen taistelu (olen lukenut ensimmäisen osan ja pidin siitä); hiekkalaatikkoflaidis, korkeintaan.

Luku-urakka on tolkuton joskin kiinnostava; Selkosten Proustin osin omaelämäkerrallinen magnum opus tullee koettelemaan lukijan sietokyvyn kauimmaisimpiakin rajoja, mutta onhan siinä – niin laajuutensa kuin aiheensakin puolesta – haastetta kerrakseen. Luulen, ettei näin massiivista sarjaa tulla koskaan kirjoittamaan (dekkarit pois lukien). Luulen, ettei suomalaisesta kirjallisuudesta voi siis löytää samankaltaista, yhtä isoa haastetta.

On mahdollista, että menetän järkeni. Se ei huoleta, sillä luultavasti olen jo tullut hulluksi.

Totta puhuakseni epäilen, että Iijoki-sarjakin (jonka oikea nimi kuuluu Juuret Iijoen törmässä) kasvaa lopulta osiaan suuremmaksi. Niin kirjallisuuden kanssa aina käy, jos ei käsillä ole aivan tolkuttoman huonolaatuisia tekeleitä. Harvoinpa on. Sitä paitsi kyllähän Päätalo kirjoittaa osaa, ja on ainakin elämästään tehtyjen elokuvien perusteella elänyt varsin normaalin eli kiinnostavan elämän. Olen lukenut jonkin novelli- vai pitäisikö sanoa kertomuskokoelman häneltä (Mustan lumperin raito, mahdollisesti), josta muistaakseni pidin, joten aivan ummikko en sentään Päätalon teosten suhteen ole. Myös Viimeisen savotan olen lukenut, ainakin melkein. Mutta Iijoki-sarjaan en ole koskenut, mitä nyt muutamaa opusta silmäillyt rivin tai kaksi.

Idea tästä on virinnyt jo pidempään: Parisen vuotta sitten Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo aloitti saman urakan ja kirjoitti siitä blogiinsa – Helsingin Sanomiinkin (verkkosivuille), jos en väärin muista. Luin niitä kirjoituksia ja inspiroiduin. Nyt se sitten jalostuu teoksi, seikkailuksi.

***

Systeemi on tämä: en lainaa kirjoja vaan hankin ne itselleni, jotten ainakaan laina-ajan täyttymisen vuoksi tule kiirehtineeksi. Kolme ensimmäistä osaa löytyykin jo kotikirjaston hyllystä. Uumoilen, että koska urakka on niin valtava, myös sen vaikutus tulee olemaan valtava, joten luultavasti haluan pitää kirjat hyllyssä urakan jälkeenkin.

Kirjoitan vähintään yhden postauksen per kirja, mutta luultavasti useammin sillä aiheita varmasti riittää. Tekee samalla pääkopalle hyvää.

En lue teoksia peräkanaa. Ei sellaiseen ihminen pysty. Jos joku on pystynyt, hän ei ole ihminen.

En tiedä, meneekö tässä vuosi vai ikuisuus, mutta jos noista kahdesta pitäisi valita, valitsisin ikuisuuden.

Luen sarjan alusta loppuun eli aloitan Huonemiehen pojasta (1971).

Aloitan nyt. Kello on 20:57. Wish me luck.

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

Ihana levy!

Ihana Leijona: Mä voin loistavasti (2018, M. Dulor & Lighthouse Music)

Ihana Leijona hyökkää pusikosta! Mutta ei aivan yllättäen; olin toki huomannut Timo Kämäräisen loisteliaan musisoinnin Olavi Uusivirran bändissä, ja erityisesti pannut merkille hänen biisintekotaitonsa Toot Tootin myötä. Mutta Kämäräisen suomenkielisen sooloprojektin on jotenkin onnistunut livahtaa silmien ohitse. Tämä asia täytyi korjata – ja siihen hyvän tilaisuuden antaa uusi albumi Mä voin loistavasti.

Aloitin varovasti koekuuntelemalla biisit iTunesissa. Ensimmäisestä rallista (”Pidän hautapaikkaa”) annetaan esimakua suunnilleen minuutin verran (?) – se riitti! Rauhallisen soutava, harmoniarikas ja tummasävyinen kertsi nojaa seitkytlukulaiseen jykevätekoiseen Fredi-ilmastoon. Oheisena on myös tikkaava piano, kuin legendaarisen ruotsalaisrokkipumppu Hellacoptersin levyn By The Grace Of God nimikkorainalla. Tehokasta!

Ei auttanut kuin tilata levy. Seuraavaksi mainitsen joitakin meitsille antoisia mielleyhtymiä. Kuunnelkaa itse ja verratkaa!

2. ”Olen odotellut sinua kauan”. Hyväntuulista kasaria. David Bowie kohtaa Anssi Kelan Kaisaniemenpuistossa. On kesä, he polttavat savukkeet vaikka toinen ei edes polta ja toinen on kuollut. Joutsen ylittää ratapihaa, kärähtää ajolankaan.

3. ”Ei vaihtoehtoa”. Ihan helmi. Ihana helmi. Biisi alkaa epsanjalaisella la guitarralla. Riisuttuna, tummana ja koskettavana. Rummut tulevat taivaanrantaan. Cutting Crew ja Juice Leskinen paistavat makkaraa juhannusyössä. Ehkä hitunen Pariisin Kevättä, sinappia. Puolivälissä kappaletta torvi (trumpetti?) alkaa läikkyä jazzahtaen ja mun sielu ilosta itkeä. Hämäristä astelee muitakin puhaltimia. Biisi kasvaa loppua kohti ja aiheuttaa allekirjoittaneelle varsin katarttisen lopputuleman.

4. ”Laulut kuoli pois”. Paul McCartney stetson otsalla. Aivan loistava. Kertosäkeen haikeus tuo mieleen Lemonatorin – ja tämä on erityisen positiivinen asia. Mukavan helppoa korvakarkkia niille, jotka malttavat kuunnella. Myös korvattomille.

5. Tahtoisi en”. En minäkään, mutta joskushan sen biisin on valitettavasti loputtava. Nyt ollaan New Yorkissa, Keskuspuistossa. Aistikas piano on roudattu nurtsille, ja sen ympärille on nostettu teltta pydeen. Herbie Hancock soittaa siellä ”Sonrisaa”. Haitsuilla synnytetään tulikärpäset Keskuspuiston ylle. Karuselli puhkeaa pimeään. Pian paikalle astelee korea Chick Corea väliosineen. Kämäräinen laskeutuu taivaalta riippuliitimellä ja vetää kuningasskebasoolon. Keskellä yötä unelmista tulee totta, sitten herään, olen näköjään taksin takapenkillä ja Robert De Niro on etupenkillä. ”Minne mennään?” hän kysyy.

6. Syksy ei lopu koskaan”. Ootas hetki, pitää kelata. Joo – tässäkin on anssikelaa. Autoteema jatkuu, nyt ollaan Kaliforniassa. Eiku Californiassa. Käliforniassa. Avoauton kasettisoitin puskee kasaribiittiä. Käsäribiittiä. Pysähdyn liikennevaloihin. Liikehuoneiston ikkunassa on rivi telkkareita. Niissä Jane Fonda jumppaa kamelinvarvastrikoissa. Valo muuttuu, käännän rantakadulle. Joku harjoittelee rannalla tolpan päässä kurkipotkua. ”Hai”, sanoo mr. Miyagi ja osoittaa merelle.

Kämis laulaa syksystä, ”[S]atoi kolme viikkoa.” Ei varmana satanut. Ei uskota sitä. Elämä on yhtä suurta karateturnausta. Todellakin syksy loppuu.

7. ”T. Enkeli”. Tässä on samaan aikaan sekä naiiveimmat että koskettavimmat lyriikat. Ehkä. Mut se on just niin: kun ollaan perustunteiden äärellä, on ihan turha hifistellä. Sävellyksellisesti ollaan kymppiratikassa Egotripin kanssa. Tämä on todella, todella positiivinen juttu. Lipuntarkastaja tulee vaunuun eikä kenelläkään ole lippua. Ei huolta, se haluaa vain nimmarin.

8. ”Rosebud”. Uskallanko sanoa? No, okei. Levyn paras biisi. Ihan killeri kitara nimittäin! Onks noi nyt sit arpeggioita vai mitä juoksutuksia jotka lävähtävät takaraivoon, ja kun beissi ja pumpulirumpuli tulevat messiin niin oma akseli nyrjähtää jotenkin suloiseen asentoon. Tasapainoisin sanoitus ja sovitus. Mut toi skeba: vähän jopa liian täydellinen kierto. Miten hienot, kuulaat, saundit lopun sähköskebaa myöten! Ihan tajuton. Tai siis kyllä mä tajuan.

9. ”Loista vain”. Petri Walli diggaisi, väitän. Mäkin. J. Karjalainenkin? Kämäräisen laulu muistuttaa Lehtivihreiden Jani Törmälää. Ja se on positiivinen asia. Tätä kuunnellessa tulee sankka eteerinen hiki.

10. ”Malibu”. Beatles!

”On ajat muuttuneet / on kovin toisenlaiset tilanteet / horisontti heiluu / hei onpa reiluu / kun ovet avautuu / toiset sulkeutuu / valokiila kapenee / ja joku hukkuu pimeyteen / ja kaukomailla huojuu palmupuu / uuuu — Malibu”

Kitarasoolo – taas mun sielu itkee ilosta.

*****

Ollaan vasta helmikuun lopussa, mutta nyt jo uskaltaa sanoa että käsissä on yksi vuoden parhaista levyistä.

#Metoo, not you… Who else?

Oksettavaa, likaista, pahaa Harvey Weinsteinia on helppo vihata. Hän on juuri sellainen stereotyyppinen klöntti, joka surutta käyttää hyväkseen valtaansa mitä ällöttävin keinoin. Alati paisuva #Metoo-kampanja (kampanja kuulostaa todella oudolta sanalta, mutta parempaakaan keksinyt) on nostanut otsikoihin Hollywood-tähtiä ja muita julkkiksia yksi toisensa perään. Meillä menneisyyden (ehkä nykyisyydenkin) haamut ovat tulleet kummittelemaan ohjaaja Lauri Törhöstä.

Woody Allen on aiheen myötä noussut (taas) otsikoihin, ilmeisesti vanhojen syytösten osalta. Allen on minulle tämän aiheen koetinkivi, sillä pidän hänen elokuvistaan. #Metoo on nostanut esiin sellaisiakin reaktioita, että taiteilijan aiemmat työt ovat alkaneet inhottaa. Niitä on alettu katsoa eri silmin mitä ei sinänsä voi ihmetellä.

Testasin. Katsoin Allenin viimeisimmän elokuvan Café Society (2016), jonka pääosissa ovat mm. The Social Networkista tuttu Jesse Eisenberg (hän oli mukana myös Allenin vuoden 2012 elokuvassa To Rome With Love), Twilight-elokuvasarjasta tähdeksi kimmonnut Kristen Stewart, aina eloisa Blake Lively ja Steve Carell, kenties maapallon karvaisin koomikko (oikeasti, tsekatkaa The 40-Year-Old Virgin) nyt kun Robin Williams on siirtynyt kaukaisiin galakseihin far, far away.

Allen pykii edelleen, mutta elokuva ei – ainakaan Allenin vuoksi. Café Society ei ole parasta allenia, mutta ihan mukiinmenevä. Kerronta on edelleen omalla tavallaan kiireistä ja tunnelma silti seesteinen. Vanha jazz soi taustalla niin kuin aina, ja juoni ja teemat kiertyvät lopulta rakkauden ympärille. Seesteisyydestä voi syyttää elokuvan lämmintä tunnelmaa ja pehmeitä värisävyjä, kuvausta siis, josta tällä erää sopii ”syyttää” legendaarista Vittorio Storaroa.

*****

En siis kuulu heihin, jotka alkavat vihata jotakin teosta siksi että sen tekijä on mahdollisesti asshole. Voin samaan aikaan inhota taiteilijaa ja nauttia hänen taiteestaan. Kaikki eivät siihen pysty mitä en mitenkään ihmettele.

Sosiaalinen media nostaa tällaisia ristiriitoja esiin (samalla kun upottaa weinsteineja ja muita klönttejä), ja se on kaikessa arveluttavuudessaankin positiivinen asia. Arveluttavaa on mahdollisten syyttömien teloittaminen, jonkinlaiset huutoäänestyksin suoritettavat pikaoikeudenkäynnit sosiaalisen median turuilla ja toreilla. Mutta tällaisesta tuskin on kyse #metoohon liitettävissä tapauksissa (ainakaan Hollywood-mittaluokan keisseissä). Kun useampi julkisuuden ihminen astuu syytöksineen esiin, syytökset on syytä ottaa vakavasti.

Seksuaalista häirintää ja muuta perseilyä ei kenties voi kovin hyvin näyttää toteen, ja siksi niistä ei siis välttämättä – ainakaan vielä – tulla näkemään kummoisia oikeustaisteluita. Mulkkuuskaan ei ole rangaistavaa vaikka se lähes rikollista onkin.

Jos taide toisinaan tuo yhteiskunnallisia epäkohtia esiin, niin niin tuo sosiaalinen mediakin. Jännää, ettei tämä ole näiden nyt hehkuvia kekäleitä muistuttavien parrasvalojen alla kärvistelevien taiteilijoiden mielessä käynyt.

Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.

”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.