Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. Mustat sukkahousut, ilon verkot. Katson silmiin, huomaan, häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

Kun katson silmiin näen hymynmietin missä olet / pidätkö minusta. Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja kasteiset kukat kukkivat,mietin kuka olet; anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Kuunteleva mies

Pekka Hako – Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. 191 s. Siltala 2016.

Mitä tekee ihminen kaiken kiireen keskellä? Järjestää tietenkin itselleen lisää kiireitä. Sosiaalinen media näytti voimansa houkutellessaan minut mukaan kirjahaasteeseen (#hyllynlämmittäjä, löytyy ainakin Twitteristä ja Instagramista), jossa vuoden aikana luetaan omasta kirjahyllystä kaksitoista kirjaa. Ei kuulosta pahalta eikä sitä olekaan – kirja per kuukausi. Mutta arki on jo muutenkin yhtä lukemista, muiden töiden ohella, joten aika alkaa olla kortilla.

Silti päätin osallistua. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitunut Elämän mosaiikki on varsin uusi teos. Se on sitä samaa runsasta satoa, jota äskeinen Sibelius-juhlavuosi tuotti ja niitti. Kaltaiselleni sibeliaanille teos ei sinällään tuo mitään oleellista uutta tietoa esiin, lukuunottamatta lastenlasten kertomia hauskoja anekdootteja, jotka valottavat Sibeliuksen persoonaa nimenomaan isoisänä – ”pappana” – esiin, mutta kirjan lukuisat valokuvat ovat erityisen kiinnostavia. Teoksessa mainitaan, että ”Sibeliuksesta on säilynyt vain muutama värivalokuva” ja kolme värikuvaa kirja myös sisältää. Erityisesti lähikuva, jossa karismaattinen Sibelius istuu Ainolan salissa auringon valaistessa hänen hymynkareisia kasvojaan, on suorastaan ällistyttävän hieno. Siitä välittyy Sibeliuksen läsnäolo ja Ainolan salin tunnelma ainutlaatuisella tavalla. Syntyy olo, että tämän Georg von Wendtin ottaman kuvan myötä astun askelen lähemmäksi tätä myyttistä hahmoa, jonka taidetta olen vuosikausia ihaillut.

Yleisteoksena kirja on mallikas ja sujuva. Se ei nimensä mukaisesti niinkään keskity Sibeliuksen musiikkiin vaan on omanlaisensa henkilökuva Sibeliuksesta, syventäen sitä. Sibelius-ensikertalaiselle kirja soveltuu mainiosti, mutta sibeliaaninkin hyllyyn se runsaine kuvineen ja anekdootteineen eittämättä kuuluu. Suosittelen siis!

Ai niin, mitä tulee tuohon otsikkoon… Suosikkeihini kuuluu myös tunnelmallinen mustavalkokuva Sibeliuksesta istumassa tuolissa Ainolan pihalla. Veikkaan, että niissä hän – ainakin olevinaan (Sibelius oli kuulemma melkoinen poseeraaja) –  kuuntelee puita, kuinka tuuli soittaa niitä. Puut panin itsekin merkille viime kesänä, kun vaimoni kanssa vierailimme Ainolassa. Haapojako ne olivat, jotka helisivät. Humina, tuulen viulut. Minunkin teki mieli istahtaa penkille ja kaivaa muistikirja esiin lauseita ja huomioita varten, mutta en siinä muiden kävijöiden keskellä kehdannut. Tunne on silti edelleen muistissa.

Salaliittoko?

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Se on hieno saavutus. Kun siihen uhkaa tulla särö, älähdetään äkkiä. Hyvä niin, sillä korruptiossa on aina kyse moraalista; laki ei jäykkyydessään voi sitä kovin hyvin valvoa. Nyt pääministeri Juha Sipilään ja Terrafame -jupakkaan on liittynyt Yle ja sen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuvio on monella tapaa kummallinen, kun tarkastelee lähemmin. Sipilän toimet ovat oikeusasiamiehen tarkasteltavana, ja toivoa sopii, että jokin taho tutkisi Jääskeläisenkin toiminnan. Muutamia asioita:

Juha Sipilä on keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, Atte Jääskeläinen on entinen keskustanuori ja Ylen vastaava päätoimittaja.

Yle toimii enimmäkseen verovaroin. Sitä varten on Yle-vero, joka kerätään, vaikkei omistaisi televisiota tai radiota.

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, joka koostuu kokonaan kansanedustajista.

Laki Yleisradio Oy:stä linjaa muun muassa: ”hallintoneuvoston tehtävänä on päättää talouden ja toiminnan suuntaviivoista” (6§ 5.). Kun siis päätoimittaja Jääskeläinen sanoo Ylen päättävän journalismistaan ihan itse, se oikeastaan tarkoittaa että päättää niissä olosuhteissa, jotka hallintoneuvosto eli poliitikot sille antavat. Syntyy ristiriita.

Ristiriitaa alleviivaa se, että kun Yle on Sipilän mielestä toiminut moitittavasti, eli uutisoinut Sipilän edun vastaisesti, hän ilmoittaa ettei luota Yleisradioon. Ja kun Yle on toiminut jossakin asiassa hänen etujensa mukaisesti, luottamus on yhtäkkiä palautunut.

Yleisradio ei ole minkäänlaisessa luottamussuhteessa pääministeriin, ylipäänsä poliitikkoihin. Demokratiassa media on aina kansan palveluksessa.

Kun siis Sipilä lähettää viestejä Ylen toimittajalle, jotka pääosin sisältävät Sipilän saamia negatiivisia palautteita kansalaisilta, hänen yhteydenotossaan toimittajalle ei voi olla muuta tarkoitusta kuin osoittaa palautteilla, että katso – negatiivinen kirjoittelu aiheuttaa minua kohtaan tällaisia kommentteja, kirjoita erilailla. Minkä muun syyn vuoksi hän niitä muuten lähettäisi? Viestit lähtivät myös päätoimittaja Jääskeläiselle. Miksi hänelle lähetettiin viestejä, jos tarkoitus ei ole vaikuttaa linjauksiin vaan vain kommentoida, antaa palautetta kirjoituksesta? Koska Jääskeläisen haluttiin reagoivan.

Miksi Jääskeläinen reagoi miten reagoi?

Koska Yleisradio on voimakkaasti poliittisissa hyppysissä, eikä siitä pääse mihinkään.

Jääskeläisen anti soppaan on muutenkin kummallista jappastelua ja vatulointia. Yleisradio on antanut toimittaja Ruben Stillerille varoituksen, koska tämä on vastoin yhtiön linjausta valmistellut Pressiklubi-ohjelmaa Terrafamesta ja Sipilästä. Linjausta perustellaan sillä, että niistä on uutisoitu jo tarpeeksi. Hetkinen: pääministeriä epäillään jääviydestä Terrafameen koskevissa päätöksissä; mikäli oikeuskansleri linjaa pääministerin toimineen väärin, kysymys on yksiselitteisesti korruptiosta. Tässä asiassa uutiskulho ei ihan heti täyty. Moraaliltaan Sipilän toiminta on joka tapauksessa kyseenalaista, oli oikeuskansleri mitä mieltä hyvänsä. Jääskeläinen sanoo, että varoitus annettiin Stillerille periaatteen vuoksi ja selittää vielä:

”Varoitushan on kehotus muuttaa toimintaa. Mielestäni niin tapahtui, joten varoitus voitiin perua.”

Jääskeläinen ei siis suullisesti huomauta, vaan antaa kirjallisen varoituksen. Se on aina sanktio siitä, että työntekijä on toiminut väärin. Miten sen voi ottaa pois myöntämättä, että yhtiö on menetellyt työntekijää kohtaan väärin tai perusteettomasti? Ei mitenkään.

Ja mitä tapahtui periaatteelle, jonka vuoksi varoitus annettiin? Peruttiinko sekin?

Yleisradio ja poliittinen eliitti ovat sairaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Väkivallan vahtikoirasta on muodostunut pääministerin puudeli. Tuoreessa muistissa on, kuinka Sipilä taannoin onnistui saamaan lyhyellä varoitusajalla oman televisiolähetyksen Ylen kanavalle, vieläpä prime time -aikaan. Hän puhui kansalle levittääkseen omaa poliittista agendaansa.

Kyseessä ei ole salaliitto. Ei voi olla. Kyse on aivan uudenlaisesta lehdistönvapaudesta. Se käsittää melko paljon neliöitä ja kalterit niiden ympärillä. Ja kysymyksen: kuka vahtii valtiovaltaa, jos se vahtii mediaa, eikä toisinpäin?

Ruuhkavuodet

Suomalaiset katsovat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä, sanotaan täällä. Se on itsessään tolkuttoman pitkä aika, mutta hämmästyttävintä on se, että ”suurin osa suomalaisista, 92 prosenttia(*), katselee tv-ohjelmia niiden lähetysaikaan”.

Kysymys. Miten ihmeessä teillä on aikaa? Miten ehditte? Minä, ruuhkavuosia vaimoni kanssa elävä, työssäkäyvä 34-vuotias juippi, en mitenkään ehtisi. En, vaikkei taloudessamme ole edes lapsia.

Huomaan, että olen ymmärtänyt ”ruuhkavuodet” väärin. Jonoa siis on (vessaan, keittiöön, minne?) niin paljon, ettei muuta voi kuin istahtua sohvalle odottamaan. Kolmisen tuntia siinä sitten vierähtää.

Tai sitten eläkeläisten kymmentuntiset sessiot vääristävät tilastoa.

Meillä on vaimoni kanssa tapana, että ruokaillessamme istahdamme television ääreen katsomaan jotakin sarjaa tai elokuvaa. Tänään huomasimme olevamme hankalassa tilanteessa, ns. ”sarjojen välissä”. Edellinen sarja oli Netflixistä juuri katsottu loppuun ja jokin uusi pitäisi aloittaa, mutta sitä uutta ei vielä ollut valittu. Olimme siis astuneet eräänlaiseen suoratoistomiinaan. Pitäisi tehdä nopea ratkaisu: mitä katsottaisiin?

Se ei ole helppo päätös laisin: on kysymys isoista asioista. Uhraan tähän tunnin, sen on oltava hyvä. Valinta on vaikea. Ruoka uhkaa jäähtyä.

Pikapalaverin jälkeen teemme päätöksen: unohdetaan tällä kertaa suoratoisto ja katsellaan jotakin televisiosta. Viisitoista kanavaa, kyllä sieltä jotakin tulee.

Kaikki ohjelmat ovat kesken. Kaikki paitsi Ylen englanninkieliset uutiset.

Ai joo, tämän vuoksi meidän talouteen alunperin hankittiin ne Netflix- ja Viaplay-tilit.

Voi suomalaiset. Kunpa edes yhden niistä päivittäin telkkarin ääressä vietetystä kolmesta tunnista käyttäisittekin lukemiseen, tekisitte monet kustantajat ja kirjailijat tyytyväisiksi. Ohjelmatarjontannekin laajenisi huomattavasti.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Kruunu

Netflixin alkuperäissarja The Crown marssittaa eteemme edelleenkin Iso-Britannian valtionpäämiehenä istuvan kuningatar Elisabet II:n haparoivat alkutahdit valtaistuimella. Helsingin Sanomissa (8.11.2016) Timo Peltonen tituleerasi sarjaa Netflixin suursarjaksi, jollainen se eittämättä on; lavastuksessa ja puvustuksessa ei olla säästelty. The Telegraph -lehden mukaan Netflix on maksanut kahdestakymmenestä jaksosta 100 miljoonaa puntaa, joten kai sen jossakin pitää näkyäkin.

Sarja valottaa erinomaisella tavalla Iso-Britannian hyvin ristiriitaista hallintotapaa monarkian ja parlamentin välillä. Hyvin usein heidän intressinsä eivät kohtaa, vaikka samaa maata pyrkivätkin hallitsemaan. Erityisen mielenkiintoinen on kuningattaren (tai kuninkaan) ja pääministerin – voisiko sanoa: kummallinen -, pitkälti lyhyisiin audiensseihin perustuva suhde.

Elisabet II nousi valtaistuimelle verrattain nuorena ja hivenen vaivihkaa. Hän seurasi hallitsijana isäänsä Yrjö VI:ta, joka taas oli noussut kuninkaaksi veljensä Edvard II:n luovuttua kruunusta. Tämäkin käänne The Crownissa käsitellään laajasti, joskin yllätyksettömästi. Englantilaisnäyttelijä Claire Foy näyttelee mainiosti kuningatar Elisabetin roolin. Varsinaisen pommin jysäyttää kuitenkin John Lithgow sittemmin myyttiseksi hahmoksi kohotettuna, entisenä Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillina.

Wikipedia mainitsee Churchillista mm. näin: ”Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.

Kun siis mainitsen Churchillin ”myyttiseksi hahmoksi” en lainkaan liioittele, pikemminkin totean vain sen, mikä ilmassa roikkuu. Saman toteaa jo edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (ilmestynyt alunperin v. 2002 The Atlantic-lehdessä, myös Avain-kustantamon v. 2007 julkaisemassa Rakkaus, köyhyys ja sota -kirjoituskokoelmassa.). Siinä hän toteaa saman myyttisyyden Churchillin ympärillä, nimenomaan hänestä kertovan kirjallisuuden valossa, ja ampuu sen myös osaltaan alas mainitsemalla voimakkaasti hänen epäonnistumisensa, jotka historiankirjoituksella on toisinaan tapana unohtaa:

”Iso-Britanniassa otettiin käyttöön eräänlainen vaihtoehtoinen kirjanpidon muoto, jossa hänen [Churchillin] suurenmoisen tarinansa mahtavat tappiot (Gallipolin taistelu, kannattamaton paluu kultakantaan, hallitsevan luokan roistomaisuus työväenliikettä kohtaan, Churchillin jääräpäinen imperialismi Intiassa ja hänen sotaa edeltänyt suopeutensa fasismia kohtaan) kirjattiin eri sarakkeeseen kuin niistä tarkasti erotellut ’kunnian vuodet’. Mutta jopa monet tappiot, fiaskot ja nöyryytykset lisäsivät jollain mystisellä tavalla hänen suuruuttaan.” (Kääntänyt Hanna Sola.)

Suuri henkilö Churchill toki olikin, myös kokonsa puolesta, ei vain niin tahraton jollaisena hänet aktiivisesti pyrimme muistamaan. Siispä jokseenkin epäilevin tunnelmin odotin Churchillin ilmestymistä The Crowniin. Mutta mitä vielä; Lithgow esittää Churchillinsa jo invalidisoituneena, vallankahvassa mustasukkaisesti roikkuvana ikuista ikäkriisiä kärsivänä vanhuksena, joka herkistyy liki kyyneliin istuessaan muotokuvamaalarin mallina samalla muistellen nuorena kuollutta Marigold-tytärtään. The Crownissa Churchillin ansioita ei kiistetä, mutta hänet on – pakostakin – jouduttu kirjoittamaan moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä historiankirjoitus tunnistaa. Erityisen maukas kohtaus sarjassa on, kun nuori kuningatar Elisabet ripittää itseään huomattavasti vanhempaa, jo raihnaista ja edelleen kaikkitietävää Churchillia juonittelusta. Kuinka jäykkä valtiomiesmahti joutuu notkistumaan nuoren kuningattaren edessä. Upeaa.

Sarja olisi kaiketi ollut hieno ilman John Lithgown mukanaoloakin, mutta hänen roolityönsä on superkalliin produktion kruunu.

Kirje Yhdysvaltoihin

Valitsitte Donald Trumpin presidentiksenne. Sen jälkeen niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa on kuulunut iskulauseita siitä kuinka demokratia on toteutunut ja kansa puhunut.

Kansa puhui Hillary Clintonin puolesta, mutta Trump voitti valitsijamiesten äänillä. Mutta toteutuiko demokratia? Kyllä kai.

Karkeasti ottaen demokratiaa on kahdenlaista: edustuksellista ja suoraa. Länsimaissa edustuksellinen demokratia on huomattavasti yleisempi. Kansalaiset valitsevat keskuudestaan edustajia, joille antavat mandaatin edustaa itseään ja asioitaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Edustuksellisen demokratian yksi vahvimpia puolestapuhujia on ollut se, että se ikään kuin karsii suurimpien urpojen mahdollisuudet päästä valtaan kiinni.

Saanko esitellä: presidentti Donald Trump.

Hän on oikein hyvä esimerkki siitä, että edustuksellinen demokratiakaan ei mahda populismille mitään. Kaikenlaisten kopelointiskandaalien jälkeen voidaan todeta, että Trump tuli, näki ja koitti. Hän hyväilee nyt Vapauden jumalattaren ahteria seuraavat neljä vuotta and there’s really nothing you can do.

Trump nousi ilmiöksi ja ilmiö nosti hänet lopulta sellaiseen vallankahvaan, josta häntä ei helposti pois kammetakaan. Sekin nimittäin kuuluu olennaisesti edustukselliseen demokratiaan: vain kuolema teidät erottaa (jos vähän kärjistän). Mitään häpeän aiheuttamaa harakiria ette tule Trumpilta näkemään, sen saitte huomata hänen likaisen kampanjansa aikana. Sellaista tilannetta siis tuskin syntyy, että Trump esittäisi Teille eroilmoituksensa.

Kannattaa varautua siihen, että Trump johtaa käsi ahterissanne seuraavat neljä vuotta. Kenties jopa jatkokaudenkin, jos oikein haluatte. Kyyti voi olla kylmää kuin papa-kokeessa.

Kutsutte sitä vapaudeksi.

Toisaalta: historia toistaa itseään. Jos viimeistään Bill Clintonin myötä Oval Office muuntui Oral Officeksi, on Trumpilla mahdollisuus sisustaa se Anal Officeksi.