Säkeitä lumessa

Juhani Ahvenjärvi: Autotta Tampereen reunalla. Teos 2021, 54 sivua.

Tutustuin Juhani Ahvenjärven runouteen, kun Teos alkoi julkaista hänen kokoelmiaan. Ensimmäinen Teoksen kautta julkaistu oli Yhä kiihtyvä tauko (2005), jonka sisältämiä rallirunoja pidin samaan aikaan sekä erikoisina että kiehtovina. Siinä oli kuitenkin havaittavissa jo seuraavan kokoelman, Liituvarjon (2010), tunnelmia. Liituvarjo räjäyttikin sitten allekirjoittaneen tajunnan totaalisesti.

Nyt on vuorossa Teos-yhteistyön viides ja kaiken kaikkiaan Ahvenjärven kahdeksas kokoelma Autotta Tampereen reunalla, joka on edellisten tapaan höyhenenohut mutta kaikkea muuta kuin kevyt.

Kirja sisältää 33 runoa kuuteen osastoon jaettuna. Runot ovat lyhyitä, lyhimmillään yhden parisäkeen ja pisimmillään seitsemän säettä käsittäviä.

*****

Tällä kertaa Ahvenjärvi menee jos mahdollista vieläkin hallitumpaan ilmaisuun. Runot rakentuvat yleensä parin-kolmen kuvan varaan. Aiheisto ja kuvasto pyörivät syksyssä ja syystalvessa, jota teoksen sininen kansi muuten hienosti kehystää. Sen lisäksi että luonto astuu entistäkin suurempaan rooliin, se tuntuisi myös symboloivan ajanjaksoa elämän ehtoopuolella, johon kokoelman viimeinen osasto Inversiokin sairaala-aiheisine runoineen viittaa. Meteorologiassa tämä käännöstä tarkoittava sana merkkaa tilannetta, jossa lämpötila nousee ilmakehässä ylöspäin mentäessä. Musiikissa taas sillä tarkoitetaan sen elementtien, kuten esim. melodian kääntämistä. Tässä voisi olla lukuavain teokselle.

Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse. Ahvenjärven runojen musiikki on huimaa, varsinkin nykyrunouden kontekstissa. Yhdessä kauniiden kuvien kanssa se tekee niistä niin nautittavia. Ahvenjärvi suorastaan viljelee sisäsointuja ja allitteraatioita, laulattaa muutenkin kieltä kuten hänellä tapana on, mutta välttää loppusoinnut ja mielestäni täten myös kliseisyyden.

Mitallisen runouden ymmärtäjät löytävät hänen säkeistään paljonkin ihasteltavaa. Erityinen tapa lopettaa runo neljätoistatavuiseen, yleensä melko trokeiseen, jopa peonihtavaan, säkeeseen on muodostunut lähes tulkoon yhdeksi hänen tavaramerkeistään. Se tuo tunnistettavaa poljentoa, lennokkaan lopetuksen. Tähän tapaan (s. 8):

”[…] Aallokosta irtaantuneet vaahtoriekaleet / leijailevat Asikkalan kaatopaikan luona”

Tai (s. 10):

”Finlayssonin piipun päältä pudottautuu lintu”

Ahvenjärven runoutta ei voi lukea kokeelliseksi runoudeksi, mikä on minulle positiivinen asia. Hän ei uusinna kieltä, ei kehittele uusia metaforia vaan työskentelee ja ansioituu kuvien ja musiikillisuuden tasolla. Rakentuvista kuvista syntyy kauniita ja osuvia, mieleen kummittelemaan jääviä vertauksia. Tästä esimerkkinä vaikkapa teoksen viimeinen runo, sen kaksi ensimmäistä säettä:

”Lumen saartama sairaalarakennus muistuttaa / litteine lisäsiipineen itsekin kidettä.”

Jälkimmäisessä säkeessä muuten jälleen neljätoista tavua. Tuossa tulee myös hyvin ilmi mainitsemani musikaalisuus.

*****

Juhani Ahvenjärvi jatkaa hienosti pirkanmaalaista reissuaan. Hänen tiivis, viimeisen päälle harkittu ilmaisu, kuulaat romanttiset kuvat, ilmava kieli ja flirttailu mitallisuuden kanssa tuovat – mielestäni kaivattuja – itämaisia sävyjä kotimaiseen runokenttään.

Hän on aivan omanlaisensa runoilija, trubaduurina Mellerin jalanjäljissä. Kuten edellisetkin teokset, Autotta Tampereen reunalla pakottaa lukijansa pysähtymään. Se on vastavoima nykyajan rujolle hektisyydelle, palvelus sinulle.

Älykäs ja tyhmä

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä. Kertojan ääni 2021, 63 sivua.

Pohjustukseksi: GPT-3 on tekoäly, joka on syötteiden pohjalta kirjoittanut runoja, jotka Jukka Aalho on sitten järjestänyt. Aalho on määrittänyt syötteet, joiden pohjalta tekoäly on kirjoitustyönsä tehnyt. Tämä on tosin pitänyt tehdä englanniksi, joten Aalho on vastannut myös käännöstyöstä. Varsin mielenkiintoinen ja tuore lähtökohta siis.

Törmäsin kirjaan selatessani uutta Runografi-sivustoa, jonka tarkoitus on kaikessa kunnianhimoisuudessaan huomioida jokainen julkaistu runoteos. Joitakin reunaehtoja kuitenkin on ja ne liittyvät nähdäkseni laatuun: esim. omakustanteita ei pääsääntöisesti huolita mukaan. On järkevä päätös rajoittaa, sillä pelkästään Mediapinta on muutaman vuoden aikana julkaissut yli 1600 runoteosta. Se tekisi vuotta kohti melkoisen ruuhkan. Kaikkia ei voi huomioida, eikä ehkä tarvitsekaan. Aum Gollyn on alkujaan julkaissut Basam Books, joten Runografin kriteerit täyttyvät.

Olin jossakin mediassa nähnyt pari esimerkkirunoa Aum Gollysta ja ajatellut niiden olevan heikkoja. Kun luin Runografista Reeta Holopaisen kritiikin, joka sattui olemaan voittopuolisesti positiivinen, jopa kehuva, ajattelin että jumaliste – täytyy sittenkin hankkia se kirja! Kiinnosti myös, voisinko mahdollisesti itse hyödyntää tekoälyä kirjoittamisessa.

Ellibsistä löytyi e-kirja hintaan 15,40€. Vähän tyyris. Silti: maksu ja lataus.

*****

Saatteessa kerrotaan, mistä runo koostuu. Runon eräänlaisena (boldattuna) otsikkona on Aalhon kirjoittama syöte. Prosessi tulee tältä osin kiinnostavasti esiin.

Ensimmäisen runon syöte on ”bumerangilaulu menee näin”. Sen lisäksi runo koostuu seitsemästä säkeestä: kolmesta säeparista ja yhdestä irtosäkeestä, joka on viimeisenä. Se on siteerattava kokonaan, jotta sen vähäinen merkittävyys paljastuu:

”olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // joten jos heität minut ulos / palaan luoksesi takaisin // palaan luoksesi takaisin”

Tekoäly on kirjoittanut hokevan rakkausrunon, voisi tulkita. Tässä jo huomaan, että lukemista voimakkaasti sävyttää käsitys tekijyydestä: sen merkitys korostuu, kun arvotamme runoa. Niin ei pitäisi olla. Jos tuon olisi kirjoittanut joku ihminen, runo mieltyisi todella heikoksi ja tarpeettomaksi, peräänkuutettaisiin kustannustoimittamista, tuota kriitikkojen lempiaihetta narinalle. Naiiviksikin runo hahmottuu, kuten kriitikko Reeta Holopainenkin mainitsee. Tekoälyn osuus on toki kiinnostavaa.

Tiedämme, että tekoäly kykenee jo varsin laadukkaaseen journalistiseen kirjoittamiseen. Se on yksi vertailukohta tälle kirjalle. Syöte ”lyhyt sydämeenkäyvä runo 2000-luvun onnesta” tarjoaa yksitoistasäkeisen runon, joista kymmenen ensimmäistä kuuluu: ”olemme iloisia”. Viimeisin säe on sitten pelkkä ”olemme”. Tämäkin runo, oikeastaan epäruno, tyhjenee ensimmäisellä lukukerralla, minuutissa.

Lukiessa kirjaa eteenpäin huomaan pettyväni. Palaan aina välillä Holopaisen kritiikkiin, johon hän on poiminut sitaatteja kahdesta runosta ja ne ovatkin kenties teoksen laadukkaimmat. Esimerkiksi syötteellä ”runo leijoista vapauden ja onnen metaforana” tarjoaa aika perinteisen runon, jota Holopainen on siteerannutkin. Hän mainitsee Aum Gollyn runojen koostuvan ”paikoin nonsensisen absurdeistakin säkeistä, jotka sopivat kokeellisen nykyrunouden pirtaan varsin vakuuttavasti”. Palailen Holopaisen tekstiin, koska tunne siitä, että olemme lukeneet aivan eri kirjan, voimistuu.

Tuo leijaruno on mielestäni ehkä ehyin runo, ei edes sysisurkea, melko etäällä kokeellisuudesta, pikemminkin modernistinen runo. Nonsensinen se ei missään nimessä ole vaan niin perinteinen, ettei nykyrunoilija kovin helpolla laittaisi sitä kokoelmaansa. Ainakaan sellaiseen kokoelmaan, joka sattuisi Runografin kritikoimaksi.

*****

Kahden lukukerran jälkeen on ilmiselvää, että tekoäly, ainakaan tämä Jukka Aalhon käyttämä, ei ole saanut kummoista kokoelmaa aikaiseksi. Se on tuottanut ihmisohjauksessa sanahöpinää, lainatakseni jälleen Reeta Holopaisen aika osuvaa kuvausta. On oikeastaan erikoista, ettei se kykene tämän kummempaan, kun huomioi asiatekstin tason, jossa erot sen ja ihmisen kirjoittaman tekstin välillä ovat jo huomattavasti pienempiä. Toisaalta: ilmeisesti kokoelma saatiin aikaiseksi vuorokaudessa. Olisiko se yhtään parempi, jos aikaa olisi käytetty enemmän?

Tulemmekin siihen, mitä runous on, mitä taide on. Vastaukset löytyvät traditiosta. Onko runous valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka järjestetään säkeiksi? Voi olla, mutta yleensä traditio edellyttää enemmän. Runous on valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka jäsennetään runoudeksi runouden keinoin ja sen ehdoin, ja toisinaan niitä hyvällä maulla rikkoen. Sekä tekstimassan hyödyntämiseen (käskemiseen) että tuotoksen jäsentelyyn tarvitaan motiiveja. Tällöin sanahöpinään alkaa hiljalleen tulla muotoa ja substanssia, kun kielen keinot otetaan käyttöön.

Pelkkä ihmisenkaltainen ajattelu, johon koneet eivät meidän elinaikanamme yltäne, ei vielä tule tekemään koneesta kyvykästä runoilijaa. Pelkkä ajattelu ei tee ihmisestäkään runoilijaa. Valitettavasti ymmärrys runoudesta myös osaamisena alkaa karista – mikä Reeta Holopaisen kritiikissäkin jollakin tavalla manifestoituu, kun hän peräänkuuluttaa lukijan tarvetta ja roolia tulkintaan samalla jättäen tekstin laadun ilmaan roikkumaan. Ollaan siis tavallaan kuljettu eräänlainen ympyrä, jonka lopputuloksena tekstillä ei ole oikeastaan mitään väliä, lukijan tulkinnassa on kaikki kiinni. Tämä ei pelkästään hylkää tekijyyden käsitettä ja merkitystä vaan myös taiteen eri merkityksiä. Katso lähintä ikkunaa: se on teos. Ala tulkita. Pöydän jalka: tulkitse ja siitä tuli teos.

Jos Aalho olisi muokannut enemmän runoja, niistä olisi voinut saada jotakin aikaan. Silloin tirkistelynhalu tekoälyn kyvykkyyttä kohtaan, mikä on kaiketi tekstikokoelman suurin anti ja ylipäänsä motiivi sen teettämiselle ja lukemiselle, olisi tietysti häivyttynyt. Olisi tekstimassan sijaan tullut esiin enemmän runon elementtejä, kuten viidestä parisäkeestä koostuvassa runossa ”jos leijat lentäisivät kuin bumerangit”, jota myös Holopainen on kritiikissään siteerannut. Runon rytmi ja soinnukkuus ovat kiintoisia, sillä parisäkeen jälkimmäiset säkeet luovat melko perinteistä, modernistista toisteisuutta. Tämän edellytyksenä on tietysti käännös suomeksi kääntäjän runouskäsityksineen. (Toisaalta tekoälyn käsitykset runoudesta nojaavat ihmiskäsityksiin.) Mutta huomionarvoista on, että tekoälyn (käännetty) kieli on arkaaisuudessaan kaunista, perinteistä. Se luo satunnaisia, sinänsä kiinnostavia kuvia:

”[…] kun näin timanttien myrskyn / kylvävän taivaan valoa // näin tähtijoen / yön yli tanssimassa // näin sata lentävää hevosta / virtana taivaan kannella”.

Holopainen kuvaa tuota kekseliääksi kieleksi. Minusta se on kekseliästä vain siinä tapauksessa, että tarkastelen sitä koneen oletettua kyvykkyyttä vasten. Jos ihminen kirjoittaisi tuollaista, sitä saatettaisiin pitää kritiikissä vanhahtavana kielenä. Kauniina joka tapauksessa, mutta ei mitenkään kekseliäänä.

Loppujen lopuksi Aum Gollyn arvo riippuu lähes täysin uteliaisuuden ja kiinnostuksen varassa, joka tulee täytetyksi ensimmäisellä lukukerralla. Joitakin mielenkiintoisia kohtia on. Itselleni merkittävämpään rooliin nouseekin teoksen vastaanotto Reeta Holopaisen kritiikissä. Siitä lisää seuraavaksi, mutta sitä ennen kaksi runoa. Toivoisin, että lukisit ne ja miettisit, mitä olet mieltä niistä:

”Minä olen syönyt käpyjä / minä olen syönyt ruohoa / ruohoa / kivi kivi / minä olen syönyt käpyjä / minä olen ahmatti”

”öasjsspojpsdohphiaagharöjåira-a”

*****

Mitä sanot jos kerron, että minä olen noiden molempien runon takana? Mitä ajattelet runoista?

Mitä sanot jos paljastan, että itse asiassa ensimmäisen runon kirjoitti naapurini ruohonleikkuri ja jälkimmäisen hyttynen, joka sattui tanssahtelemaan tietokoneeni näppäimistöllä?

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY 2003) kirjallisuuskritiikin selite alkaa näin:

Toiminta, jonka keskeisenä tavoitteena on erottaa arvokas kirjallisuus vähemmän arvokkaasta ja siten määritellä sanataideteosten arvo ja asema laajemmassa yhteydessä, etenkin suhteessa kirjalliseen traditioon; kirjallisuusarvostelu. Kritiikki toimii osaltaan kaanonin muodostajana. […]

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin pääsee kartalle kirjallisesta traditiosta. Runsas lukeminen on siksi edellytys myös kirjailijuudelle, pois lukien julkkiskirjat, omakustanteet ynnä muut. Tavikselle julkaisukynnys on lähes mahdotonta ylittää vähäisellä lukeneisuudella. Pitää tietää, mitä hyvä kirjallisuus on, jotta osaa kirjoittamisessaan tähdätä sellaiseen.

Olivatko nuo kaksi kirjoittamaani runoa mielestäsi hyviä? Eivät minustakaan. Miksi näin? Koska kirjallinen traditio määrittelee niin. Mutta siteeratakseni Reeta Holopaista, voisiko niistä ajatella tähän tapaan:

Lakonisuus ja korostunut naiivius tuovat mieleen itsestään tietoisen postmodernistisen lyriikan, joka koettelee ja kysyy, mitä kaikkea runous ja maailmassa oleminen voivat 2020-luvulla tarkoittaa.

Simsalabim ja ananasakäämä. Tervetuloa ylitulkinnan maailmaan! Noin voi ajatella lähes mistä tahansa nykytekstistä, myös Aum Gollyn tai minun kymmenessä sekunnissa kyhäämistä ”runoista”. Runoilija Billy Collinsia on joskus syytetty liian helpoista runoista. Collins tietää mitä tekee, on kirjallisuuden professori, hän tuntee tradition. Hänen runonsa ovat laadukkaita. Kriitikkoja Collins on ohjeistanut: ”Problematisoikaa sitten.”

Tässä sitä problematisointia nyt sitten tehdään, mutta kertooko se enemmän kirjasta vai lukijasta?

Reeta Holopaisen kritiikissä tökkii se, että se arvottaa tekijyyttä, ei teosta niinkään. Toisaalta hän korostaa myös kokijuutta teoksen edelle, jolloin viimeistään tullaan hylänneeksi traditio, ja se taas nakertaa luottamusta lukijan ja tradition välillä eli tarkemmin lukijan ja kritiikin välillä. Tähän tapaan:

Vaikka tekoäly ei pysty ymmärtämään luomiensa sanajonojen merkityksiä, runoihin on helppo tulkita puhuttelevia teemoja esimerkiksi yksinäisyydestä, eksistentiaalisista etsinnöistä ja tunteiden anatomiasta.

Holopaisen mielestä siis tekoäly ei oikeastaan tiedä mitä tekee, mutta se ei haittaa koska lukija voi tulkita runoihin merkityksiä. Taiteenfilosofisesti se mennee juuri noin; jokainen tulkitsee taiteeseen kiinni merkityksiä. Näin on aina. Mutta onko sillä mitään virkaa teoskritiikissä? Eipä juuri. Tradition silmissä merkitystä ei ole sillä mitä lukija tekee tai millä metodeilla runoilija toimii (jokainen runoilija käyttää metodeja), merkitystä on vain teoksella. Mutta ei Holopainen sittenkään ilman arvottamista kirjoita:

Posthumanismin hengessä Aum Golly ravistelee runouteen ja sen tekijyyteen liittyviä vakiintuneita käsityksiä havainnollistamalla, että vakuuttavaan ja tunteisiin menevään sanataiteiluun ei tarvita enää kaikkensa antavaa lahjakasta runoilijaa vaan riittävän kehittynyttä teknologiaa, jolle ihminen on valmis jakelemaan sopivasti suuntaviivoja.

Käsityksemme kielestä on muovautunut niin Facebookin algoritmien, hyperlinkkien, Twitterin merkkimäärärajoitusten, Whatsappin pikaviestittelyn, kuin hashtagien ja hymiöiden myötä niin paljon, että olemme oikeastaan koneavusteisen kielen kyllästämiä. Eikö kaiken nykytekstin voi nähdä posthumanismin hengessä syntyneenä? Holopainen ajautuu ristiriitaan kehuessaan tekoälyn kykyä kirjoittaa runoutta, vaikka toteaakin kirjoituksensa lopuksi, että ”[T]eos muistuttaa osuvasti myös siitä, kuinka lukijalla on aina aktiivinen rooli kaunokirjallisuuden olevaksi tulemisessa. Lukija voi tulkita koneen matemaattisin perustein tuottaman sanahöpinän taitavaksi lyyriseksi reflektioksi olemisemme kipupisteistä ja kiinnittyy täten siihen toimijoiden verkostoon, jonka kautta kaunokirjallisuus määrittyy, merkityksellistyy ja vaikuttaa maailmassa.”

Aum Golly – Tekoälyn runoja ihmisyydestä sijoittuu runouden traditiossa laadullisesti alakastiin, sanahöpinäksi. Se määrittyy enemmän kokeiluna. Sen merkitys korostuu sitten kun saadaan esiin lisää tekoälyn kirjoittamia runoja ja runokokoelmia.

Toistaiseksi sama asetelma säilyy: Ihminen on lajina liian älykäs, sortuu ylitulkitsemaan. Tekoäly on vielä liian tyhmä runouteen, mutta toisinaan tyhmälläkin voi käydä tsägä.

*****

Kun kritiikki irtoaa traditiosta, eksytetään ja erehdytetään lukijaa. Näin kävi nyt minulle. Minun onneni kuitenkin on, että olen tarpeeksi hyvin kartalla traditiosta ja runoudesta kyetäkseni kriittiseen suhtautumiseen sekä kyseisen kritiikin että sen kritikoiman teoksen suhteen. Nykyihminen on jo melko irrallaan traditiosta, mitä kirjallisuuden huomion kaventuminen edesauttaa. Ihmiset eivät löydä kirjallisuutta, koska kirjakritiikin määrä vähenee ja kirjallisuusjournalismi painottuu yhä enemmän henkilövetoisiin juttuihin.

Jännä nähdä, miten Runografi asettuu kirjallisuus- ja erityisesti kritiikkikentälle. Toivoisin, että taidetta nostettaisiin enemmän esiin, tekijyyden sijaan. Toivon myös, että kohosteinen tulkinta ei nouse itseisarvoksi teosten kustannuksella. Taiteen painottaminen on nähdäkseni ainoa keino kohentaa vaikkapa nyt sitten runoteosten asemaa. Runografin periaatteiden mukaan jopa kriitikon subjektiivisuutta painotetaan, ja ilmeisesti traditiotietoisuus sivuutetaan, joten en osaa sanoa, missä määrin sivuston esittelemän taiteen on edes mahdollista nousta esiin ja sijoittua kartalle. Mutta omaleimaiseksi se tuolla tavalla ainakin tulee, mikä on sinänsä hyvä juttu.

Kun lopputuloksella eli oikeastaan edes kirjallisuuden traditiolla ei ole niin merkitystä, on vaikea nähdä perusteita Runografin linjaukselle sivuuttaa omakustanteet. Ainakin yksi positiivinen merkitys kuitenkin tradition hylkäämisestä ja tekijyyden merkityksen korostamisesta nousee mieleen: jos kirjallisuuspalkinnot noudattaisivat samaa linjaa, niitä olisi aika turha jakaa. Jaettaisiin huomion mukaan tekijöille, kuten pääsääntöisesti nykyisin taidetaan toimiakin.

Uusille runoilijoille siis vinkiksi: valehdelkaa kirjoitusmetodinne. Tarpeeksi kiinnostavan metodin avulla voi saada positiivista huomiota, vaikka lopputulos olisikin traditioon nähden surkeanlainen.

Runoilijan työ

Eletään kirjamessuaikaa. Tänään päättyi Turun Kirjamessut, loppukuusta on vuorossa Helsingin hippalot. Minulle messujen kiinnostavinta antia on yleensä ollut Kirjailijaliiton ohjelmassa, ja olenpa kertaalleen ollut Helsingissä esiintymässäkin Kirjailijaliiton kutsumana. Silloin keskusteltiin ekologisesta runoudesta. Tällaisia aiheita on vaikea kuvitella näkevänsä kenenkään muun ohjelmistossa.

Kirjailijaliiton ohjelmassa oli tänään pohdiskeltu ”Mitä kirjailijan työ todella on?” (Valitettavasti en päässyt paikalle seuraamaan, skippaan tänä vuonna messut tyystin.) Juhani Känkäsen vetämänä asiasta keskustelivat Hanna-Riikka Kuisma ja Aki Ollikainen. He ovat – itse asiassa kaikki kolme – prosaisteja, joten jäin sitten miettimään millaista oma kirjailijuuteni on, millaista runoilijuus siis on?

Kai sitäkin on monenlaista. Runoilija Billy Collins on muistikirjamiehiä. The Paris Review’n haastattelussa hän kertoo kirjoittavansa Uni-Ball Onyx Micropoint -kynällä kanadalaisen Bluenoten muistikirjoihin. Masterclass-kurssillaan Collins kertoo haluavansa tehdä sotkua, siis tarkoituksella jättää esiin kirjoitusprosessin: yliviivauksia, nuolimerkkejä, alleviivauksia, piirustuksia. Runoilija Charles Simic puolestaan on kertonut kirjoittavansa milloin mihinkin. Kaikenlaiset paperi- ja muistilaput kelpaavat.

Itse sijoitun näiden herrasmiesten välimaastoon. Minullakin on joskus ollut Uni-Ball Onyx Micropoint, jonka hankin rodoslaisesta kirjakaupasta, mutta nykyään kirjoitan sinisellä Pilot G-2 07 -geelikynällä, joita saa mm. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Muistikirjana käytän taskuun mahtuvaa mustakantista vihkoa, jonka ruudutus on punaista. Niitä olen ostanut Prismasta.

*****

Prosaistien aika kulunee pääsääntöisesti työtuolissa istuen ja ruutua tapittaen. Jotkut puristiprosaistit kirjoittavat käsin, mutta lienevät selvässä vähemmistössä. Meidän runoilijoiden kohdalla tilanne on vähän iisimpi: me voimme kirjoittaa missä vain ja vaikka kuten Simic, mihin vain. Runon muoto antaa paljon anteeksi työvälineissä ja työpaikoissa. Luultavasti jotkut hahmottelevat säkeitään kännykkään tai iPadeihinsa, minäkin hätätapauksessa. Enimmäkseen luonnostelen päässäni ja muistivihkoon, johon kirjoitan irtosäkeitä, säkeistöjä, ideoita ja kiinnostavia aiheita ja sanoja. Tietokoneella väsään sitten runot lopulliseen muotoonsa, loputtomiin hioen ja rakenteita pyöritellen.

Myös kirjoittamispaikat vaihtuvat. Suosikkipaikkani ovat himasta löytyvä kirjasto, samoin oma työpöytä. Junassa olen kirjoittanut monia runoaihioita. Mielekkäintä kirjoittaminen oli Rodoksella, Kahden kaupungin runojen (Robustos 2018) toisen ”päähenkilön” luona. Milloin istuin hotellin parvekkeella, milloin kahvilassa, milloin uimarannalla. Tein sinne kaikkinensa neljä reissua kokoelman tiimoilta.

Mitä se runoilijuuteni sitten on? Tekisi mieli sanoa, että enimmäkseen kirjoittamista ja lukemista, mutta on se paljon muutakin. Jos vaikka katson parin edeltävän kokoelmani Onnen maan (Robustos 2014) ja Kahden kaupungin runojen aiheita, olen tietysti kuunnellut helvetisti musiikkia, katsonut rutosti elokuvia, risteillyt, viettänyt iltoja ja kuunnellut juttuja, nauttinut kuvataiteista, katsonut laatufudista, kävellyt ristiin rastiin Riihimäkeä ja tosiaan matkustellut muutenkin aika paljon.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, kirjoitti Erno Paasilinna Yksinäisyydessä ja uhmassa (Otava 1985). Se on klisee – ja täysin totta, ainakin runoilijan kohdalla. Charles Simic mainitsi haastattelussa olevansa ”city poet”, ja sellainen minäkin olen. Luontorunoutta voi kirjoittaa keskellä kaupunkia, mutta kaupungin sykettä on hankalampi kuvitella maaseudun rauhassa. Olen asunut oikeastaan koko ikäni lähiöissä, joten silmille ja ajatuksille on kyllä tarjoiltu apetta. Runoilija on tarkkailija, olen aina töissä.

On siis oikeastaan helpompi kysyä, mitä runoilijuuteni ei ole? Siihen taas en osaa vastata. Kirjailijoista en tiedä, mutta runoilija on harakka, jonka pesä on lattiasta kattoon vuorattu kaikenlaisella kiiltävällä. Mutta selvää tietenkin on, että ennen kuin havainnon on mahdollista päätyä runoon, se on käynyt melkoisen suodatin- ja siivilähelvetin läpi ja muuttunut siinä matkalla tarkoituksenmukaisemmaksi. Älkää siis peljätkö rakkaat, tuttavat ja tuntemattomat. Jos päädyt runoon, sinulla on eri nimi, vähintäänkin kolme kättä, auton sijaan panssarivaunu ja kummalliset puheet.

*****

Oletettavasti kirjailijan työ on myös kaikenlaista silpputyötä. Runoilijan kohdalla silpputyön määrä muodostuisi niin valtavaksi, että sekoaisi. Uumoilen, että tullakseni toimeen runoilijana saisin painaa ympäri vuorokauden silpputyötä, siis kaikenlaisia puolivillaisia kolumneja, kritiikkejä, mitä ikinä kirjoitustyötä saisinkaan haalittua. Hakisin kaikkia apurahoja, eläisin jatkuvassa epävarmuudessa. Eli painaisin osa-aikaduunia, keräisin pulloja. Missä välissä sitä runoutta sitten kirjoittaisi – ja olisiko aivot enää kovin luovassa tilassa?

Ei helvetissä, päätös on helppo. Palkkatyöni on kolmivuorotyötä, joten ajankäyttö on yksinkertaista. Saan käyttää taiteelliseen, luovaan kirjoittamiseen liittyvän energian lajiin jota rakastan. On kaksi työtä: palkkatyö ja pesti runoilijana. Jokin pidempi apuraha voisi tulla ainoana vaihtoehtona kyseeseen. Ja kyllä – lottoankin.

Odotus

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot (Betting on the Muse, 1996). Sammakko 2015, 159 sivua. Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihlajavirta.

Mistä tunnistaa suuren ja tuotteliaan kirjailijan? Siitä että hän sinnikkäästi jatkaa julkaisemista kuolemansa jälkeenkin. Charles Bukowskin Betting on the Muse julkaistiin vuonna 1996, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Postuumiksi julkaisuksi siinä on kuitenkin harvinaisehkoa haikeutta; Bukowski sairasti leukemiaa ja osasi aavistella lähestyvää loppua, mikä myös näkyy erityisesti teoksen runoissa. Novellit ovat enemmän tuttua, räiskyvämpää Bukoa.

Betting on the Muse on paksuhko opus, joten Kirottujen nautintoihin on raakattu runoja aika raa’alla kädellä. Silti on sanottava, että varsinkin ne tunnetut, aikaa hyvin kestäneet runot ovat melko hyvin edustettuina. Aina sitä silti toivoisi, että käännettäisiin koko teos, sillä nytkin moni hieno runo on jäänyt välistä. Alkuteoksen kaikki kymmenen novellia on mukana.

Vastoin kaikkia odotuksia Bukowski eli pitkän elämän, mikä näkyy myös hänen runoudessaan. Vanhemmiten se sai seesteisempiä ja pohdiskelevimpia sävyjä, herkkyyttäkin. Kirottujen nautinnot päättää alkukielisen teoksen tapaan runo Entä nyt? (so now?), joka kaikessa lohduttomuudessaan ja avuttomuudessaan luo voimakkaan kontrastin sille Bukowskin paremmin tunnetulle runoudelle, minkä vangiksi hän ajautui.

Vaikka teoksen runot paremmin tuovat esiin Bukowskin herkän puolen, mausteisesta huumoristaan kirjailija ei päästänyt irti. Tästä esimerkkinä vaikkapa runo this dirty, valiant game, jota käännökseen ei valitettavasti ole sisällytetty. Siinä runon puhuja kuvailee kirjailijakollegojaan muutamin lyhyin säkein, tähän tapaan:

”[…] I see Hemingway cleaning / his shotgun / while thinking of his / father. […] I see Ginsberg / gone / from Howling to / mewing / as a professor in / Brooklyn […].”

Virne erottuu. Ja voi noissa huomioissa joku totuuskin piillä.

Teoksen käännökset ovat mielestäni oikeinkin hyviä. Sammakon urakointia Bukowskin tuotannon kääntämisessä on vaikea asettaa mittasuhteisiin, niin suuri merkitys sillä on. Edelleenkin Bukowski on oivallinen portti runouden maailmaan.

Erään runon alku

Runoilija Charles Simic kirjoittaa esseessään Notes on Poetry and Philosophy (1989):

”There is a major misunderstanding in literary criticism as to how ideas get into poems. The poets, supposedly, proceed in one of these two ways: they either state their ideas directly or they find equivalents for them. What is usually called philosophical poetry seems to be either a poetry of heightened eloquence or some variety of symbolism. In each case, the assumption is that the poet knows beforehand what he or she wishes to say and the writing of the poem is the search for the most effective means of gussying up these ideas. […] My poems (in the beginning) are like a table on which one places interesting things one has found on one’s walks: a pebble, a rusty nail, a strangely shaped root, the corner of a torn photograph, etc., … where after months of looking at them and thinking about them daily, certain surprising relationships, which hint at meanings, begin to appear. These objets trouvés of poetry are, of course, bits of language.”

Tietysti tapoja on monia ja jokaisella runoilijalla vähän omanlaisensa, mutta Simic kiteyttää tuossa minunkin kirjoitusprosessin alkutaipaleen varsin hyvin. Kirjoittaminen on aina tutkimusmatka. En koskaan kirjoita runoa niin, että ensin päätän mistä kirjoitan – paitsi tilapäärunojen kohdalla, vaan eri tavoin kerättyjen havaintojen pohjalta mieleen alkaa muodostua jonkinlainen hämähäkinseitti, kokonaisuus, josta kiinnostun. Toisinaan taas löydän runolle alkutilanteen, kuvan, jonka kirjoitan esiin ja alan katsella sitä pohdiskellen, mitä kiinnostavaa siinä on. Analyysin aika on vasta myöhemmin. Näin kävi eilen. Istuin kotikirjaston nojatuolissa, parvekkeen ovi oli auki hämärään kesäyöhön. Samassa mieleen juolahti voimakas aloitus runolle:

”Avasin parvekkeen oven ja päästin pimeyden sisään.”

Aivan kuin pimeys olisi hahmo, ehkä ihmisenlainen olento, jonka voi päästää sisään. Siitä runo sai jatkoa:

”Se rojahti sohvalle, huokasi syvään / ja nosti väsyneet jalkansa pöydälle. / ’Ei olutta sattuisi olemaan’, se kysyi / samalla kun surffaili televisiokanavia.”

Jälleen katselen, että mitäs tässä oikein on. Nuo viisi säettä voisivat olla ensimmäinen säkeistö. Analysoin: pimeys on tuossa inhimillistetty, se on vähän maskuliinisen oloinen, symboloiko se jotain? Vai onko se ”vain” jokin negatiivinen tunne, runon puhujan tunnetila? Entäpä tuo olut; olisiko tämä runo alkoholismista? Inhimillistäisinkö vieläkin pidemmälle, veisinkö huumorin puolelle, jolloin syntyisi hyvää ristivetoa, konflikti, vakavan aiheeseen? Entäpä miten pimeyden ilmiselvä vastakohta, valo, liittyy asiaan – inhimillistänkö myös sen?

”Sisään” ja ”syvään” muodostavat, no, ainakin puolisoinnun. ”Sohvalle” ja ”pöydälle” muodostavat myös parin.

Olen Simicin mainitseman pöydän ääressä, mutta vähän eri tavalla: mieleeni on syntynyt kuva runon tapahtumapaikasta ja se kasvaa koko ajan. Alan miettiä mitä kaikkea minulla tässä on, löytyisikö valoista jotain mielenkiintoista: pimeys kaipaa olutta, jääkaapissa on valo; olohuoneessa voi olla paljonkin valoja, kuten kynttilä, lukulamppu, kattolamppu ja tietysti television valo. Televisiossa saattoi ennen vanhaan olla myös lumisadetta, siinäpä voisi olla kiinnostava loppukuva runolle. Määrittäisikö se samalla runon tapahtuma-ajan? Entä mikä on se ohjelma, jonka äärelle pimeys jumahtaa?

Näitä alan miettiä seuraavaksi. Hiljalleen runo rakentuu.

Luonnollisesti

Marja-Liisa Vartio: Häät. 51 sivua. Otava 1953.

Marja-Liisa Vartio tunnetaan romaaneistaan ja kotimaisen proosan uudistajana, mutta kirjallisuuteen hän asteli runoudella. Häät on Vartion esikoisteos. Ohuehkossa kirjassa on runoja kaikkinensa vain kolmetoista, mutta osa runoista on varsin laajoja; esim. Nainen ja maisema on seitsensivuinen.

Pidän edellä mainittua runoa jonkinlaisena avaimena teokselle, tulkinnalleni ainakin. Runossa nainen katsoo peiliin, joka ”[…] ei anna minulle minun kasvojani. / Kun nostan sen silmieni tasalle, / näen siinä vain maiseman, / vain vuoren, veden, tasangon ja taivaanrannan, / vain tasankoja halkovat mustat ja punaiset joet, / vain olkani takana lepäävän maiseman.”

Nainen katsoo peiliin ja näkee peilikuvansa takana maiseman, ja vaikka hän vaihtaa paikkaa, sama maisema näkyy. Se on jokin mistä hän ei pääse eroon: ”minne menisinkin, seuraisi maisema / minua peilissä.”

Historiako se siellä…?

Nainen ja maisema on eräänlaista ihmisen ja luonnon välistä dialogia, runo kuvaa maisemaa jonka osaksi nainen tulee. Luonto esitetään voimakkaassa ja vihamielisessä valossa (s. 17):

”Salamoiden sirpit leikkaavat arpia käsiini. / Taivaan kultaiset ja siniset härät / polkevat kavioillaan rintaani, / kasvoilleni putoavat teräväreunaiset lehdet.”

Feministisellä lukutavalla kirjasta voisi saada vaikka kuinka paljon irti.

Luonto on selkeästi teoksen miljöö, sen avulla Vartio kutoo keskeislyriikkaansa. Yhtä runoa (Pajupensas) lukuunottamatta kokoelman runot ovat vapaamittaisia. Häät siis asettuu kotimaisen modernismin alkuun; tässäkin, kuten proosassaan, Vartio on kulkenut ns. etujoukoissa.

Runojen kieli on melko romanttista ja yllättävän etäännyttävää. Etäännyttävyys ei minua henkilökohtaisesti häiritse, mutta romanttinen kieli meinaa joskus tukkia lukukokemuksen eikä jätä tilaa hengittää. Viimeisenä oleva nimiruno Häät tekee tähän jo mainitun Pajupensaan kanssa poikkeuksen, runo on kertova ja kerronnassaan melko suorapuheinen: kuvataan suomalaiset maalaishäät aittoineen ja tanssineen. Kiintoisia kielikuvia sekin toki sisältää:

”Ovella tuvan seisot, morsian. / Ikävä kiertää, nousee ripsen päihin. / On vieras katto, vieras lattia / ja seinänvierustoilta ikkunat / avaavat silmän outoon metsään, veteen –”

On menty avioon lähes tuntemattoman kanssa, kuten ennen yleistä oli.

Ehkä Vartion teoksesta emansipatorisuuskin nousee esiin tai kenties vain kuvittelen niin. Joka tapauksessa kiintoisaa naisnäkökulmaa se tarjoaa, erityisesti kun ottaa huomioon teoksen ilmestymisajan (1952). Mielestäni esimerkki siitä, että vaikka kieli saattaa vanhentua, tulkinnasta voi silti jäädä raikas tunne. Runous elää ajassa ja myös syventää aina nykyaikaa: tänään minä tulkitsen tätä eri tavalla kuin 20 vuoden päästä, jolloin sekä minä että maailma olemme taas kerran muuttuneet.

Väistyvä säe

Ilpo Tiihonen: Eros – lemmenlyriikkaa. 59 sivua. WSOY 2002.

Kun tieto Ilpo Tiihosen kuolemasta saavutti minut, satuin olemaan niin sanotusti ”teosten välillä”. Halusin tietysti lukea jonkin Tiihosen kokoelmista. Valitsin tämän Eroksen, sillä se on jäänyt jollakin tavalla etäisimmäksi Tiihosen tuotannosta.

Eros sisältää 41 runoa, jotka on jaettu neljään osastoon. Tyyliltään ne ovat tyypillistä Tiihos-iloittelua loppusointuineen ja muine helkyttelyineen. Taitavasti Tiihonen tässäkin taiteilee kliseen rajamaastossa – ylittämättä rajaa. Lempeä runoissa on paljon, ja onpa sitäkin kun ei seiso. Kuvasto on varsin perinteistä, mutta tarpeeksi kekseliästä ja osuvaa pysyäkseen imelyyden ulottumattomissa (s. 21):

” […] ja toinen katsoo toista tunsitko, / ja toinen tuntee / ja kuulee kuinka kohoaa alastomien vuorovesi / huojuttaen valtavaa punaista aallonmurtajaa // ja aamuvarhaiselta rannalta löytyy / lasinen korkokenkä, pala prinssin kruunua / ja heteka.”

Vaikka runojen pääpaino on enemmän rakkauden tekemisessä, rakkautta käsitellään myös nurjalta puolelta, kuolemasta käsin (s. 38):

”Kun aika loppuu, minun täytyy mennä / Jokainen katsoo pilveenpiirrettyjä vuorollaan / Ja samaa ääntä avaruuden kummat huudot / samaa kuin katujen onnettomat täällä parahtaa // Poikani, on turhaa säikkyä ja jäädä pelkäämään / Me kaikki aikuiset, me uhmasimme kuolemaa […] Pyjamassani voit nukkua nyt, pikkuinen / ja aamulla saat itse täyttää / syvän lautasen”

Aihemaailma palvelee keskeislyriikkaa; runojen puhuja joko muistelee tai puhuu ”sinulle” tai sitten puhutaan me-muodossa.

Edelleenkään Eros ei omalla asteikollani nouse Tiihosen teoskavalkadissa sinne terävimpään kärkeen, mutta laaturunoilijan merkkinä voi pitää sitä, että kaikki teokset ovat enemmän tai vähemmän laadukkaita ja ansioituneita. Tässäkin kokoelmassa Tiihosen virtuoosimainen kielen- ja rytmitaju nousevat selkeinä esiin. Hän ikään kuin luo musiikkia, joskus jopa itsetarkoituksellisesti kuten vaikkapa rakkauden haaveksimista kuvaavassa runossa Helena ja päivänkakkara (s.25), joka on saanut alaotsikokseen ”valssin”. Ja eräänlaista valssia runo toden totta on:

”Soita, älä soita, hän soittaa tai ei / et soita ei vastaa, älä vastaa jos soi […]”

*****

Ilpo Tiihosen runous on ollut minulle valtavan merkityksellisessä asemassa. Se on innoittanut, se on opettanut ja se on vavahduttanut. Näin on ollut ja näin tulee olemaan niin kauan kuin elän. Olen joskus sanonut, että ilman hänen runojaan ei olisi minun runojani. Sanon sen kumartaen ja tiedostaen, että jokainen runoilija on kulttuurin kasvattama, jokainen meistä on velkaa traditiolle, oppi-isille ja -äideille.

Lukekaa ihmiset Tiihosta. Hän oli poikkeuksellinen tekijä, yksi kansallisaarteistamme. Huonotapaisesti päätän tämän kirjoituksen lainaamalla kokonaisuudessaan Eroksen viimeisen runon Post requiem, sillä niin osuva se on:

”Tämän lohkareen / olen vierittänyt sinulle / haudaltani.”

Skotlantilaista runoa

Intiimejä avaruuksia: XXV skotlantilaista runoa 1978-2002. Toim. Ken Cockburn ja Robyn Marsack. Like 2006, 124 sivua. Suomentajat: Sarka Hantula, Riina Katajavuori, Heli Laaksonen, Kai Nieminen, Anni Sumari ja Jyrki Vainonen.

Seisoin kirjahyllyn edessä sen iänikuisen probleemin kanssa: mitäpä seuraavaksi? Katse seikkailee niteiden selkämyksissä ja huomaa sitten metsänvihreän, vähän paksumman runoteoksen. Skotlantilaista nykyrunoutta, enpä ole moiseen aiemmin sen tarkemmin tutustunut.

Intiimejä avaruuksia sisältää kaksikymmentäviisi runoa yhtä monelta runoilijalta. Aikahaarukkana on, kuinka ollakaan, kaksikymmentäviisi vuotta, runo per vuosi. Paksuutta teokseen tulee siitä, että runot ovat mukana myös alkukielisinä, mikä mahdollistaa vertailun originaalin ja käännöksen välillä, ja joissakin kohdin huomasinkin pohdiskelevani, jopa kyseenalaistavani kääntäjän valinnan. Huomasin silläkin tavalla olevani uuden äärellä, että mukana olevista runoilijoista tiesin entuudestaan vain Don Patersonin, jonka olen kaiken lisäksi erheellisesti luullut olevan yhdysvaltalainen. Carol Ann Duffyn tuotanto on hyvin etäisesti tuttua, olen aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ehkä runon tai kaksi.

Mitään yhteistä merkittävää aihetta tai teemaa – niiden yleisten ja universaalien lisäksi – en löydä tekstien välille, eikä se antologian kohdalla tietysti kovin odotettavaakaan ole. Sen panen merkille, että oikeastaan kaikki runot ovat säemuotoisia. Muutama hybridi on seassa.

Suosikeiksi nousevat jo mainittu Paterson jalkapalloaiheisella runollaan Nil Nil, Alastair Readin kuolinruno My Father, Dying, Gerrie Fellowsin A Woman Absent from the Museum Muses on her Life in South Dunedin, jonka kaksi ensimmäistä säettä aiheuttivat minulle valtavan heurekan ja inspiraation omaan kirjoittamiseeni, mahdollisesti runon tai jopa runokokoelman aiheeksi, enkä siksi sitä tähän siteeraa, Iain Crichton Smithin ’Iolaire’ ja Edwin Morganin The Coin. Teoksen suosikkirunoikseni nousevat Jyrki Vainosen kääntämä W. N. Herbertin runo The King and Queen of Dumfriesshire, jonka alku on silkkaa Charles Simicia:

”Dumfriesshiren kuningas ja kuningatar istuvat / loppuun ajetussa Triumphissaan ja tuijottavat / jäistä tuulilasia kuin litteäksi levitettyä lokkia. / Heidät on valettu pronssista […]”

ja Riina Katajavuoren kääntämää Andrew Greigin runoa Orkney / This Life, joka on tyylipuhdas luontoaiheinen rakkausruno. Runon toinen säkeistö (s. 101):

”Miten sinä nojaat minuun / ja minä sinuun, ikään kuin / olisimme toisillemme vallitsevat; / miten me liitymme yhteen rannoillamme / me vuorovesisaaret / tunteja olemme yhtä, sitten ulottumattomissa – / sopii minulle, hymyilen suihkussa kun / pesen iholtani hiekan. / Olen sinulle sisämaan järvi / jonka yltä valkoinen hälinä kiljuen kohoaa …”

Antologiat ovat helppo ja mukava tapa löytää itselleen uusia runoilijoita. Minä löysin edellä mainitut, ainakin. Jos skottirunous alkaa kiinnostaa, Intiimejä avaruuksia on varmasti harkinnanarvoinen opus.

Eteinen

Orhan Pamuk: Hiljainen talo (Sessiz Ev, 1983). Tammi 2011, 433 sivua. Suomentanut Tuula Kojo.

Vuonna 2004 Tammi toi Keltaiseen kirjastoonsa Orhan Pamukin uuden romaanin Lumi. Luin sen melko tuoreeltaan ja tykästyin valtavasti. Se on vahvan poliittinen ja tuhti, todella hieno romaani. Sen jälkeen Orhan Pamukin teoksista on muodostunut minulle eräänlaisia turvasatamia: ne eivät tunnu koskaan pettävän. Onnekseni Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto; se takaa käännökset jatkossakin. Luullakseni suomennettuja teoksia on kerääntynyt kaikkinensa yksitoista.

Hiljainen talo on kolmanneksi uusin, mutta hauskaa kyllä Pamukin varhaistuotantoa. Hieman jännitti tarttua kirjaan, sillä luin sen nyt ensimmäistä kertaa. Romaani sijoittuu lähihistoriaan, kesään 1980 ja Istanbulin lähellä olevaan pieneen kaupunkiin, jossa asustaa jo vanhukseksi ehtinyt Fatma taloudenhoitajansa Recepin kanssa. Heidän luokseen saapuu sisarusparvi, kolme Fatman lapsenlasta: Metin, Nilgün ja Faruk. Metin ja Nilgün ovat vielä nuoria, heitä vanhempi Faruk toimii historiantutkijana.

Taloudenhoitaja Recep on osa perheeseen liittyvää salaisuutta, samoin hänen veljensä Ismail ja tämän poika Hasan. Romaani etenee viidestä näkökulmasta, Fatman, Recepin, Metinin, Farukin ja Hasanin kertomana. Tämä tapahtuu lineaarisesti – kuitenkin niin, että isoäiti Fatma muistelee ja taustoittaa kertomusta, ja samoin on Recepin osuuksien kanssa.

*****

Hiljainen talo on varsin yhteiskunnallinen teos. Isoäiti Fatman luvuissa pääosaan nousee hänen edesmennyt miehensä Selâhattin, liberaali ja sekulaari ja pahasti alkoholisoitunut tohtori, joka on kuolemaansa asti värkännyt ensyklopediaa, jolle on uhrannut oman ja oikeastaan perheensäkin elämän. Perhe on pärjännyt kohtuullisen hyvin Fatman perintökalleuksilla, joita on aina rahapulassa myyty istanbulilaiselle korukauppiaalle. Perheeseen oleellisesti liittyvät Recep ja Ismail ovat kasvaneet köyhyydessä ja myös alempiluokkaiseksi jääneet: Recep palvelee katkeroitunutta Fatmaa ja rampa Ismail kiertää myymässä arpoja. Pamuk kuvaa luokkaeroja varsin osuvasti ja sama teema toistuu myös kaupungin nuorison keskuudessa, lähinnä Metinin ja Hasanin näkökulmista. Kumpainenkin tahollaan yrittää vetää itseään rikkaamman tytön huomion puoleensa siinä onnistumatta.

Poliittista ristivetoa syntyy myös kommunistiksi ryhtyneen Nilgünin ja fasistisissa porukoissa pyörivän Hasanin välille, mikä romaanin lopussa kumuloituu katarttiseksi tragediaksi. Sama poliittinen polarisaatio vallitsee Pamukin kuvaamassa yhteiskunnassa yleisemminkin: tunnelma on takakireä ja kärjistynyt. Poliittiset konfliktit ovat päivittäisiä.

Pamuk siis kuvaa Turkin pyristelyä vuoden 1980 vallankaappauksen alla ja laajemmin vankan sekularistisen perinteen asettumista uhan alle. Tässä mielessä romaani on edelleen varsin ajankohtainen, sillä kuten viime vuosina on valitettavasti saatu nähdä, Turkki on liikkunut poispäin länsimaisesta demokratiasta kohti yksinvaltiutta.

Sisarusparven vanhin, Faruk, on alkoholisti jo kolmannessa polvessa. Hän on isoisänsä tapaan myös eräänlainen ensyklopedisti: hän etsii kaupungin arkistosta itselleen tarinaa, josta kirjoittaa. Luen tämän ylisukupolvisen tarinaniskemisen eräänlaiseksi symboliksi turkkilaiselle yhteiskunnalle, vanhan toistumiseksi ja toistamiseksi, kehän kiertämiseksi: kovasti yritetään ja tehdään, mutta koskaan ei tule valmista, etäännytään. Faruk ei saa projektiaan valmiiksi kuten ei saanut isoisä Selâhattinkaan.

*****

Minulle Pamukin teokset maistuvat aina lukuromaaneilta. Tämä on siis hyve. Ne ovat upottavia ja kieleltään usein kauniita kudelmia. Niin on Hiljaisen talonkin kanssa (s. 277-278):

”Päiväuni on kaikkein kauneinta unta, oli äidilläni tapana sanoa. Lounaan jälkeen näkee kauneimmat unet ja tulee itsekin kauniiksi. Totta. Silloin aina hikosin hieman, rentouduin ja ikään kuin kevenin, minä lentää liihotin kuin pieni varpunen. Sen jälkeen avasimme aina ikkunan, että huone tuulettuisi ja saisimme raitista ilmaa ja uneni ikään kuin pääsisivät ulos niitä Nisantasin puutarhan vihreitä oksia pitkin, jotka ulottuivat huoneeseen asti. Joskus minusta nimittäin tuntui siltä kuin uneni jatkaisi matkaansa sen jälkeen kun olin itse irtautunut siitä.”

Positiivinen lukukokemus siis kaikkinensa. Lumen tasolle tämä ei aivan yllä, mutta on kaikin puolin oikein antoisa. Hyvä eteinen Pamukin tuotantoon ja laajemmin turkkilaiseen kulttuuriin. Teos on mukavan kevyt kieleltään ja nopealukuinen. Lopuksi täytyy kiittää suomentaja Tuula Kojoa; on upeaa lukea näitä Pamukin hienoja teoksia suoraan turkin kielestä käännettynä.

Klassikon jäljillä, osa 4: Uhrilampaat

Thomas Harris: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988). WSOY 2020, 397 sivua. Suomentanut Hanna-Liisa Timonen.

En ole Uhrilampaiden suhteen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, en edes toista. Itse asiassa olen suoranainen fani. Vanhana antikvariaatinkiertäjänä yksi suurimpia harmituksiani on se kun muinoin rahapulassa jätin ostamatta ranskalaisen keittiön klassikon, Larousse Gastronomique -keittokirjan, sen varhaisen englanninkielisen painoksen. Hinta oli kova, mutta harmitus on sittemmin kasvanut vielä suuremmaksi. Kyseinen kirja oli tietysti myös Hannibal Lecterin käytössä, mikä tulee ilmi Punaisessa lohikäärmeessä.

Ensimmäinen kosketukseni Uhrilampaisiin oli tietysti sen filmatisointi – ja se on edelleenkin yksi suosikkielokuvistani. Mielestäni loppuratkaisu, jossa Clarice Starling löytää nuoria naisia nylkevän Buffalo Billin on kuvattu todella hienosti. Koko se kohtaus ovellekoputtamisineen ja pimeänäkökiikareineen on ikoninen.

Sittemmin olen sekä katsonut elokuvat että lukenut kirjat monet kertaan. Uhrilampaat olen lukenut kertaalleen myös englanniksi, mikä oli mukava kokemus, mutta mielestäni tämä Hanna-Liisa Timosen suomennos on erityisen hyvä. Alkujaan Uhrilampaat ilmestyi suomeksi Gummeruksen pilttuussa 1989 ja nyt sitten WSOY:n. Gummeruksen kovakantinen painos minulla onkin hyllyssä ollut jo varmaan parikymmentä vuotta, mutta kun halvalla osui eteen tämä WSOY:n pehmeäkantinen laitos, ostinpa senkin.

Uhrilampaiden juonta ei tarvinne suuremmin kuvata – varsin monelle se on tuttu elokuvan kautta, mikä taas on melko uskollinen romaanille. Clarice Starling on FBI:n akatemiassa opiskeleva nuori nainen, joka ajautuu haastattelemaan sarjamurhaaja Hannibal Lecteriä ja sitä kautta mukaan tutkintaan, jossa viranomaiset yrittävät jäljittää nuoria naisia nylkevän, Buffalo Billiksi ristityn sarjamurhaajan.

Romaanissa Starlingin esimies Jack Crawford saa lihaa yllensä, hänen henkilökuvaus on astetta syvempää, kun hän – vähän karrikoiden – näytetään myös tunteisiin kykeneväksi, mutta toki niitä vältteleväksi miekkoseksi. Filmatisoinnissa hän vain jäykistelee eikä hänen vaimonsa vakavasta sairaudesta mainita mitään. Romaani sen sijaan häviää filmatisoinnille Hannibal Lecterin pakenemisen kuvaamisessa, mikä on niin romaanin kuin elokuvankin yksi avainkohtauksista. Muutenkin elokuvaa ja romaania verratessa tulee esiin se, miten hienosti Lecteriä näytellyt Anthony Hopkins ja elokuvan ohjaaja Jonathan Demme ovat rakentaneet Lecterin roolia, eleitä ja ilmeitä. En lainkaan ihmettele, että Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosa-Oscarin. Sama koskee Starlingia ja häntä näytellyttä Jodie Fosteria, joka hänkin sai roolistaan Oscarin (paras naispääosa). Hassua muuten, että kumpikaan ei ollut Demmen ensimmäinen valinta kyseisiin rooleihin: Sean Connery kieltäytyi Lecterin ja Michelle Pfeiffer Starlingin roolista. Demme sai myös oman Oscarinsa; kaikkinensa elokuva haali viisi Oscar-palkintoa. Mikä romaanista jää ”puuttumaan” mutta mikä minulle Uhrilampaista tulee aina mieleen on elokuvan musiikki. Se on mahtavaa.

Tarinan henkilöhahmojen dynamiikka on varsin mielenkiintoinen: Clarice Starling on protagonisti ja sarjamurhaaja Buffalo Bill antagonisti. Hannibal Lecter on oikeastaan statisti – ja jollakin tavalla kummallista onkin, että juuri hän on noussut tarinan myötä tunnettuuteen, juuri hän kaikessa pahuudessaan on vedonnut yleisöön eikä niinkään sankariksi kasvava Starling. Buffalo Bill jää Lecterin varjoon. Siinä missä Buffalo Bill yrittää lopulta tappaa Starlingin Lecter vakuuttelee, että hän nimenomaan haluaa pitää Starlingin elossa ”koska maailma on mielenkiintoisempi kun sinä olet läsnä”.

Starlingin hahmossa näen myös paljon emansipaatiota: nuori nainen murtautuu setämiesten umpimaskuliiniseen virkamieskerhoon yhdenvertaiseksi, jopa paremmaksi. Starling rikkoo sääntöjä, on valmis tekemään uhrauksia ja ansaitsee sitä kautta miesten kunnioituksen. Baltimoren vankimielisairaalan johtaja Chilton kärsii alemmuuskompleksista ja häntä hyväksikäyttävät kaikki – jopa Starling. Starlingin kovuus soveltuu tuonkaltaiseen työhön ja se periytyy hänen lapsuudensa traumoista. Kovuus on rikkoutumisen ja rikkinäisenä olemisen aiheuttamaa kovettumista. Siinä missä Starling vain entisestään kovettaa itseään, hänen esimiehensä Crawford taas vaimonsa sairauden myötä herkistyy. Mielenkiintoinen ristiriita kaikkinensa, mikä rakentaa romaanin psykologista jännitettä ja hahmoihin syvyyttä. Tämä vuorostaan jää elokuvassa uupumaan kokonaan, siinä Crawfordin hahmon merkitys on varsin ohut.

Uhrilampaiden kerronta on tiukkaa. Tapahtumissa edetään kronologisesti ja ne on rytmitetty tarkasti, löysät on otettu pois. Teksti imuttaa. Mistään cozy crimesta ei tosiaan ole kyse. Etukansi mainostaa teosta ”kauhutrillerien kylmäävimmäksi klassikoksi”; klassikko tämä minunkin mielestäni on, mutta kauhua en juurikaan löydä – tarina on siksi korostuneen juonivetoinen. Trillerin elementit ovat voimakkaasti läsnä.

*****

Kun romaani filmatisoidaan, alkaa väistämätön vertailu siitä kumpi on parempi. Uhrilampaiden kohdalla kisa on tasaväkinen. Taivun kuitenkin sanomaan, että elokuva, mutta alleviivaten sitä, ettei romaanissakaan mitään vikaa ole.