Salaliittoko?

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Se on hieno saavutus. Kun siihen uhkaa tulla särö, älähdetään äkkiä. Hyvä niin, sillä korruptiossa on aina kyse moraalista; laki ei jäykkyydessään voi sitä kovin hyvin valvoa. Nyt pääministeri Juha Sipilään ja Terrafame -jupakkaan on liittynyt Yle ja sen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuvio on monella tapaa kummallinen, kun tarkastelee lähemmin. Sipilän toimet ovat oikeusasiamiehen tarkasteltavana, ja toivoa sopii, että jokin taho tutkisi Jääskeläisenkin toiminnan. Muutamia asioita:

Juha Sipilä on keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, Atte Jääskeläinen on entinen keskustanuori ja Ylen vastaava päätoimittaja.

Yle toimii enimmäkseen verovaroin. Sitä varten on Yle-vero, joka kerätään, vaikkei omistaisi televisiota tai radiota.

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, joka koostuu kokonaan kansanedustajista.

Laki Yleisradio Oy:stä linjaa muun muassa: ”hallintoneuvoston tehtävänä on päättää talouden ja toiminnan suuntaviivoista” (6§ 5.). Kun siis päätoimittaja Jääskeläinen sanoo Ylen päättävän journalismistaan ihan itse, se oikeastaan tarkoittaa että päättää niissä olosuhteissa, jotka hallintoneuvosto eli poliitikot sille antavat. Syntyy ristiriita.

Ristiriitaa alleviivaa se, että kun Yle on Sipilän mielestä toiminut moitittavasti, eli uutisoinut Sipilän edun vastaisesti, hän ilmoittaa ettei luota Yleisradioon. Ja kun Yle on toiminut jossakin asiassa hänen etujensa mukaisesti, luottamus on yhtäkkiä palautunut.

Yleisradio ei ole minkäänlaisessa luottamussuhteessa pääministeriin, ylipäänsä poliitikkoihin. Demokratiassa media on aina kansan palveluksessa.

Kun siis Sipilä lähettää viestejä Ylen toimittajalle, jotka pääosin sisältävät Sipilän saamia negatiivisia palautteita kansalaisilta, hänen yhteydenotossaan toimittajalle ei voi olla muuta tarkoitusta kuin osoittaa palautteilla, että katso – negatiivinen kirjoittelu aiheuttaa minua kohtaan tällaisia kommentteja, kirjoita erilailla. Minkä muun syyn vuoksi hän niitä muuten lähettäisi? Viestit lähtivät myös päätoimittaja Jääskeläiselle. Miksi hänelle lähetettiin viestejä, jos tarkoitus ei ole vaikuttaa linjauksiin vaan vain kommentoida, antaa palautetta kirjoituksesta? Koska Jääskeläisen haluttiin reagoivan.

Miksi Jääskeläinen reagoi miten reagoi?

Koska Yleisradio on voimakkaasti poliittisissa hyppysissä, eikä siitä pääse mihinkään.

Jääskeläisen anti soppaan on muutenkin kummallista jappastelua ja vatulointia. Yleisradio on antanut toimittaja Ruben Stillerille varoituksen, koska tämä on vastoin yhtiön linjausta valmistellut Pressiklubi-ohjelmaa Terrafamesta ja Sipilästä. Linjausta perustellaan sillä, että niistä on uutisoitu jo tarpeeksi. Hetkinen: pääministeriä epäillään jääviydestä Terrafameen koskevissa päätöksissä; mikäli oikeuskansleri linjaa pääministerin toimineen väärin, kysymys on yksiselitteisesti korruptiosta. Tässä asiassa uutiskulho ei ihan heti täyty. Moraaliltaan Sipilän toiminta on joka tapauksessa kyseenalaista, oli oikeuskansleri mitä mieltä hyvänsä. Jääskeläinen sanoo, että varoitus annettiin Stillerille periaatteen vuoksi ja selittää vielä:

”Varoitushan on kehotus muuttaa toimintaa. Mielestäni niin tapahtui, joten varoitus voitiin perua.”

Jääskeläinen ei siis suullisesti huomauta, vaan antaa kirjallisen varoituksen. Se on aina sanktio siitä, että työntekijä on toiminut väärin. Miten sen voi ottaa pois myöntämättä, että yhtiö on menetellyt työntekijää kohtaan väärin tai perusteettomasti? Ei mitenkään.

Ja mitä tapahtui periaatteelle, jonka vuoksi varoitus annettiin? Peruttiinko sekin?

Yleisradio ja poliittinen eliitti ovat sairaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Väkivallan vahtikoirasta on muodostunut pääministerin puudeli. Tuoreessa muistissa on, kuinka Sipilä taannoin onnistui saamaan lyhyellä varoitusajalla oman televisiolähetyksen Ylen kanavalle, vieläpä prime time -aikaan. Hän puhui kansalle levittääkseen omaa poliittista agendaansa.

Kyseessä ei ole salaliitto. Ei voi olla. Kyse on aivan uudenlaisesta lehdistönvapaudesta. Se käsittää melko paljon neliöitä ja kalterit niiden ympärillä. Ja kysymyksen: kuka vahtii valtiovaltaa, jos se vahtii mediaa, eikä toisinpäin?

Ruuhkavuodet

Suomalaiset katsovat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä, sanotaan täällä. Se on itsessään tolkuttoman pitkä aika, mutta hämmästyttävintä on se, että ”suurin osa suomalaisista, 92 prosenttia(*), katselee tv-ohjelmia niiden lähetysaikaan”.

Kysymys. Miten ihmeessä teillä on aikaa? Miten ehditte? Minä, ruuhkavuosia vaimoni kanssa elävä, työssäkäyvä 34-vuotias juippi, en mitenkään ehtisi. En, vaikkei taloudessamme ole edes lapsia.

Huomaan, että olen ymmärtänyt ”ruuhkavuodet” väärin. Jonoa siis on (vessaan, keittiöön, minne?) niin paljon, ettei muuta voi kuin istahtua sohvalle odottamaan. Kolmisen tuntia siinä sitten vierähtää.

Tai sitten eläkeläisten kymmentuntiset sessiot vääristävät tilastoa.

Meillä on vaimoni kanssa tapana, että ruokaillessamme istahdamme television ääreen katsomaan jotakin sarjaa tai elokuvaa. Tänään huomasimme olevamme hankalassa tilanteessa, ns. ”sarjojen välissä”. Edellinen sarja oli Netflixistä juuri katsottu loppuun ja jokin uusi pitäisi aloittaa, mutta sitä uutta ei vielä ollut valittu. Olimme siis astuneet eräänlaiseen suoratoistomiinaan. Pitäisi tehdä nopea ratkaisu: mitä katsottaisiin?

Se ei ole helppo päätös laisin: on kysymys isoista asioista. Uhraan tähän tunnin, sen on oltava hyvä. Valinta on vaikea. Ruoka uhkaa jäähtyä.

Pikapalaverin jälkeen teemme päätöksen: unohdetaan tällä kertaa suoratoisto ja katsellaan jotakin televisiosta. Viisitoista kanavaa, kyllä sieltä jotakin tulee.

Kaikki ohjelmat ovat kesken. Kaikki paitsi Ylen englanninkieliset uutiset.

Ai joo, tämän vuoksi meidän talouteen alunperin hankittiin ne Netflix- ja Viaplay-tilit.

Voi suomalaiset. Kunpa edes yhden niistä päivittäin telkkarin ääressä vietetystä kolmesta tunnista käyttäisittekin lukemiseen, tekisitte monet kustantajat ja kirjailijat tyytyväisiksi. Ohjelmatarjontannekin laajenisi huomattavasti.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Kruunu

Netflixin alkuperäissarja The Crown marssittaa eteemme edelleenkin Iso-Britannian valtionpäämiehenä istuvan kuningatar Elisabet II:n haparoivat alkutahdit valtaistuimella. Helsingin Sanomissa (8.11.2016) Timo Peltonen tituleerasi sarjaa Netflixin suursarjaksi, jollainen se eittämättä on; lavastuksessa ja puvustuksessa ei olla säästelty. The Telegraph -lehden mukaan Netflix on maksanut kahdestakymmenestä jaksosta 100 miljoonaa puntaa, joten kai sen jossakin pitää näkyäkin.

Sarja valottaa erinomaisella tavalla Iso-Britannian hyvin ristiriitaista hallintotapaa monarkian ja parlamentin välillä. Hyvin usein heidän intressinsä eivät kohtaa, vaikka samaa maata pyrkivätkin hallitsemaan. Erityisen mielenkiintoinen on kuningattaren (tai kuninkaan) ja pääministerin – voisiko sanoa: kummallinen -, pitkälti lyhyisiin audiensseihin perustuva suhde.

Elisabet II nousi valtaistuimelle verrattain nuorena ja hivenen vaivihkaa. Hän seurasi hallitsijana isäänsä Yrjö VI:ta, joka taas oli noussut kuninkaaksi veljensä Edvard II:n luovuttua kruunusta. Tämäkin käänne The Crownissa käsitellään laajasti, joskin yllätyksettömästi. Englantilaisnäyttelijä Claire Foy näyttelee mainiosti kuningatar Elisabetin roolin. Varsinaisen pommin jysäyttää kuitenkin John Lithgow sittemmin myyttiseksi hahmoksi kohotettuna, entisenä Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillina.

Wikipedia mainitsee Churchillista mm. näin: ”Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.

Kun siis mainitsen Churchillin ”myyttiseksi hahmoksi” en lainkaan liioittele, pikemminkin totean vain sen, mikä ilmassa roikkuu. Saman toteaa jo edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (ilmestynyt alunperin v. 2002 The Atlantic-lehdessä, myös Avain-kustantamon v. 2007 julkaisemassa Rakkaus, köyhyys ja sota -kirjoituskokoelmassa.). Siinä hän toteaa saman myyttisyyden Churchillin ympärillä, nimenomaan hänestä kertovan kirjallisuuden valossa, ja ampuu sen myös osaltaan alas mainitsemalla voimakkaasti hänen epäonnistumisensa, jotka historiankirjoituksella on toisinaan tapana unohtaa:

”Iso-Britanniassa otettiin käyttöön eräänlainen vaihtoehtoinen kirjanpidon muoto, jossa hänen [Churchillin] suurenmoisen tarinansa mahtavat tappiot (Gallipolin taistelu, kannattamaton paluu kultakantaan, hallitsevan luokan roistomaisuus työväenliikettä kohtaan, Churchillin jääräpäinen imperialismi Intiassa ja hänen sotaa edeltänyt suopeutensa fasismia kohtaan) kirjattiin eri sarakkeeseen kuin niistä tarkasti erotellut ’kunnian vuodet’. Mutta jopa monet tappiot, fiaskot ja nöyryytykset lisäsivät jollain mystisellä tavalla hänen suuruuttaan.” (Kääntänyt Hanna Sola.)

Suuri henkilö Churchill toki olikin, myös kokonsa puolesta, ei vain niin tahraton jollaisena hänet aktiivisesti pyrimme muistamaan. Siispä jokseenkin epäilevin tunnelmin odotin Churchillin ilmestymistä The Crowniin. Mutta mitä vielä; Lithgow esittää Churchillinsa jo invalidisoituneena, vallankahvassa mustasukkaisesti roikkuvana ikuista ikäkriisiä kärsivänä vanhuksena, joka herkistyy liki kyyneliin istuessaan muotokuvamaalarin mallina samalla muistellen nuorena kuollutta Marigold-tytärtään. The Crownissa Churchillin ansioita ei kiistetä, mutta hänet on – pakostakin – jouduttu kirjoittamaan moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä historiankirjoitus tunnistaa. Erityisen maukas kohtaus sarjassa on, kun nuori kuningatar Elisabet ripittää itseään huomattavasti vanhempaa, jo raihnaista ja edelleen kaikkitietävää Churchillia juonittelusta. Kuinka jäykkä valtiomiesmahti joutuu notkistumaan nuoren kuningattaren edessä. Upeaa.

Sarja olisi kaiketi ollut hieno ilman John Lithgown mukanaoloakin, mutta hänen roolityönsä on superkalliin produktion kruunu.

Kirje Yhdysvaltoihin

Valitsitte Donald Trumpin presidentiksenne. Sen jälkeen niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa on kuulunut iskulauseita siitä kuinka demokratia on toteutunut ja kansa puhunut.

Kansa puhui Hillary Clintonin puolesta, mutta Trump voitti valitsijamiesten äänillä. Mutta toteutuiko demokratia? Kyllä kai.

Karkeasti ottaen demokratiaa on kahdenlaista: edustuksellista ja suoraa. Länsimaissa edustuksellinen demokratia on huomattavasti yleisempi. Kansalaiset valitsevat keskuudestaan edustajia, joille antavat mandaatin edustaa itseään ja asioitaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Edustuksellisen demokratian yksi vahvimpia puolestapuhujia on ollut se, että se ikään kuin karsii suurimpien urpojen mahdollisuudet päästä valtaan kiinni.

Saanko esitellä: presidentti Donald Trump.

Hän on oikein hyvä esimerkki siitä, että edustuksellinen demokratiakaan ei mahda populismille mitään. Kaikenlaisten kopelointiskandaalien jälkeen voidaan todeta, että Trump tuli, näki ja koitti. Hän hyväilee nyt Vapauden jumalattaren ahteria seuraavat neljä vuotta and there’s really nothing you can do.

Trump nousi ilmiöksi ja ilmiö nosti hänet lopulta sellaiseen vallankahvaan, josta häntä ei helposti pois kammetakaan. Sekin nimittäin kuuluu olennaisesti edustukselliseen demokratiaan: vain kuolema teidät erottaa (jos vähän kärjistän). Mitään häpeän aiheuttamaa harakiria ette tule Trumpilta näkemään, sen saitte huomata hänen likaisen kampanjansa aikana. Sellaista tilannetta siis tuskin syntyy, että Trump esittäisi Teille eroilmoituksensa.

Kannattaa varautua siihen, että Trump johtaa käsi ahterissanne seuraavat neljä vuotta. Kenties jopa jatkokaudenkin, jos oikein haluatte. Kyyti voi olla kylmää kuin papa-kokeessa.

Kutsutte sitä vapaudeksi.

Toisaalta: historia toistaa itseään. Jos viimeistään Bill Clintonin myötä Oval Office muuntui Oral Officeksi, on Trumpilla mahdollisuus sisustaa se Anal Officeksi.

 

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Siinähän pojittelet

Opetushallitus on julkaissut oppaan tasa-arvotyön tueksi. Tarkoitus on vähintäänkin tärkeä, sillä vaikka Suomi mielletäänkin tasa-arvoasiat hyvin hoitaneeksi maaksi, töitä on vielä paljon tehtävänä. Uskomattoman paljon.

Opas suosittaa, että kouluissa ei enää tytöteltäisi ja pojiteltaisi. Tämä heittomerkeissä – opas ajaa tasa-arvoasiaa sinänsä mallikkaasti. Yhteiskuntamme tunnustaa sukupuolet hyvin yksioikoisesti, alleviivaakin niitä vielä roimasti. Siihen nähden reaktio on hyvin ymmärrettävä. Yläkoululaisille opetetaan sellaisia varttuneemmalle väelle vieraampia termejä kuin panseksuaalitranssukupuolinen ja cis-sukupuolinen, kuten Hesarin Nyt-lehti kirjoittaa. Vähennetään siis kouluissa tytöttelyä ja pojittelua ja tuodaan rinnalle enemmän tietoa muidenkin sukupuolten ja seksuaalisuuksien olemassaolosta – järkevää ja kannatettavaa. Muutenkin opas on ihan hyvä, se käsittelee aika laajasti tasa-arvoa ja sen toteutumista kouluissa.

HÄKIN OVI KIINNI

”Alma menee tuosta ovesta ja Simo tuosta toisesta.” Tällaisia, hyvin arkipäiväisiä tilanteita opettaja tulee kohtaamaan tulevaisuudessakin. Luokka menee uimahalliin, pojilla on oma pukukoppinsa ja tytöillä omansa. Poikien liikunnanopettaja (mies?) menee avuksi poikien puolelle ja tyttöjen liikunnanopettaja (nainen?) tyttöjen puolelle. Millainen on vastaus, kun Simo kysyy, mikseivät hän ja Alma voi mennä samaan koppiin? Mitä Simolle on samaan kysymykseen vastannut isä, joka kenties pojittelee poikaansa (anteeksi: lastaan) koko ajan?

Entä kumpaan koppiin menee transsukupuolinen oppilas (esimerkiksi poika, joka kokee olevansa tyttö ja kiusaantuu poikien läsnäolosta) tai intersukupuoliset (joilla on sekä tyttö- että poikapuolista kehollisuutta) ja kuka hänen avuksi menee?

Niin, ”tyttö- ja poikapuolinen kehollisuus” asuu ihmisen mielessä niin tiukasti, että jopa Transtukipiste käyttää tällaisia sukupuolettuneita kuvauksia määritellessään sukupuolia. Saako arvata: penis on poikapuolista kehollisuutta?

Tytöttely ja pojittelu ei asu pelkästään mielessä, se on biologiaakin. Wikipedian määritelmä siittimestä alkaa näin: ”penis on urosnisäkkäiden ja joidenkin muiden urospuolisten selkärankaisten sukupuolielin”.

”Uros” taasen mieltyy useimmiten puhekielessä jonnekin miehisyyden, ”äijän” ja ”panomiehen” kanssa samaan maastoon.

Ehkä onkin ihan hyvä luopua tytöttelystä ja pojittelusta koulussa, sillä yhteiskunta ei muuten ole siitä valmis luopumaan. Pojat ovat edelleenkin asevelvollisia. Poika saattaa saada vankeusrangaistuksen, jos ei suostukaan käyttäytymään odotetunlaisesti vaan kuin yksilö nimeltä Simo.

Etunimikään ei voi olla mikä vain. Nimilain mukaan etunimeksi ei voida hyväksyä ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.

On palkkaeroja, vähän kaikkea rakenteellista, lakiin perustuvaa epätasa-arvoa, mutta nyt Opetushallitus on ei_mitenkään_yhtäkkiä huolissaan tasa-arvosta? Missähän siis mahtaa olla vika, kun vaikka kuinka olemme huolissamme, muutos asenteissa on tuskin havaittava…

Syntyy mielikuva yhteiskunnasta, jonka vasen käsi silittää ja oikea vetää turpaan. Tuntuu suoraan sanoen uskomattomalta, että yhteiskunta voi jopa logiikan tasolla olla näin keskenkasvuinen ja epäjohdonmukainen. Ristiriita tasa-arvossa on hirvittävä: kouluissa asiaan kiinnitetään huomiota, mutta opintojen jälkeen kundit inttiin ja mimmit pienemmällä palkalla töihin tai kortistoon, koska nehän voi vaikka saada lapsia.

Opetushallituksen opas aloittaa jorinansa tällä tavalla: ”Suomalaisessa yhteiskunnassa sukupuolten tasa-arvoa on rakennettu pitkään.”

On ne perkele härskejä.

YHDENVERTAISUUTTA, PLIIS

Tasa-arvon ydin piilee yhdenvertaisuudessa. Pojittelusta tai tytöttelystä luopuminen ei auta sitä inter- tai transsukupuolista nuorta, joka ainoana menee omaan nimeämättömään koppiinsa ja saa edelleenkin kuulla kuittailua ominaisuuksistaan. 

Toisaalla joku nuori tuntee itsensä läskiksi tai pizzanaamaksi. Tai sitten hänelle kuittaillaan kahdesta äidistä tai juoposta faijasta. Tai halvasta kännykästä ja kuluneista lenkkareista.

Sekään ei auta, että työelämässä intin käynyt on paremmassa asemassa kuin sivari tai totaalikieltäytyjä (vankilakundi!).

Asiattomaan käytökseen ja epäasialliseen kohteluun pitää puuttua. Kiusaamiseen pitää puuttua. Sukupuoli ei ole ongelma vaan ominaisuuksien perusteella tehty kiusaaminen, yhdenvertaisuutta rikkova kohtelu. Siis: asenteisiin pitää puuttua.

Olen 1980-luvun lapsi. Minua on pojiteltu aina, nyttemmin seditellään. Olen sitä sukupolvea, joka on lukenut koulussa Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja pukeutunut sinisiin vaatteisiin.

Ihmeellistä kyllä, tätä kirjoittaessa päälläni on punainen t-paita. Vaatekaapissani on vaaleanpunaiset sortsit odottelemassa ensi kesää. Minulla on korvakorut korvissani. Oli aika, jolloin minulla oli pidemmät hiukset kuin sisarellani (jolla on usein lyhyt tukka). Kaikesta siitä pojittelusta huolimatta (pojittelu osui oikeaan: olin poika).

Katsokaas kun epätasa-arvoisesta koulusta huolimatta minusta kasvoi ennakkoluuloton ja suvaitsevainen tyyppi, mikä on täysin vanhempieni ja sukulaisteni ansiota. Ei tarvittu oppaita.

Jos muutoksia haluatte, lopettakaa näpertely ja pankaa puitteet kuntoon ja katsokaa vielä peiliin.

Mihin kiinnitätte peilissä huomionne: sukupuoleen vai suvaitsevaisuuteen? Oikea vastaus on: ihminen. Peilissä on yksilö.

Vihjeeksi: se mikä peilissä näkyy edessänne, on oikeasti takananne. Ilman perustavanlaatuisia muutoksia näkymä ei muutu.

Oikea tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on sellaista, että niitä rikkova saa myös sanktionsa. Nyt kaikki kauniit puheet ovat vain kauniita, tyhjiä puheita. 

 

Ruumiinavaus, vol. 1

Kysymyksessä on Image-lehti, numero 9/2016. Iho on kalpea ja olemus hoikka. Löydetty elottomana ruumiinavauksen suorittajan kotia lähinnä olevalta kioskilta hintaan 3,95€. Halvalla lähtee. Niin halvalla, ettei kannata tilata.

Aloitetaan avaus. Ensimmäisillä sivuilla on kuvia esineistä, jotka ”on nostettu Välimerestä, hukkuneiden Eurooppaan pyrkijöiden taskuista tai ruumiiden lähettyviltä.”

Dramatiikkaa, nyt vedotaan tunteisiin. Ollaan yhteiskunnallisia ja välittäviä. Pääkirjoituksessa ollaan samassa veneessä. Image haluaa osoittaa olevansa vakavasti otettava julkaisu. Toivottavasti ei huku yrittäessään etsiä tilaajia.

Sivu 7. Esitellään pääjutut. Kansanedustaja Timo Harakasta kertovaa juttua syvennetään näin: ”Kansanedustaja Timo Harakka on puhelias mies, mutta se ei tarkoita, että hänellä olisi suoria vastauksia.”

Jos tuossa on jokin nokkeluus, minä en ymmärrä sitä. Nokkeluuden täytyisi sisältää edes jokin logiikka, niin kuin seuraavassa kohdassa: ”Monta painavaa syytä, miksi Sami Hedberg on väärä valinta the Officen suomalaisversion päärooliin.” Kaarina Hazard nimittää jutussaan Hedbergiä ”pulleaksi pojaksi”, eikä Image armahda miestä edes sisällysluettelossa.

Sivu 12. Lukijoilta-palsta, jonka tarkoitusta kukaan ei enää ymmärrä. Ehkä tällaisena levikkiruton aikana palstan avulla halutaan todistaa, että tilaajia vielä on oikeasti olemassa. Tuomas Kiuru kirjoittaa, että hänen sormensa suorastaan ”hikoavat odotuksesta, että pääsisin jakamaan uusimman Imagen kolumneja!”

On syytä olettaa, että Tuomas Kiurun nimimerkin takaa löytyy jokin Imagen toimittaja. Liian imelää ollakseen totta.

Sivulla kolmetoista olevan jutun ingressissä risteytetään epätodennäköiset parit: kirjallisuudentutkija arvioi Helsingin kaupunkisuunnittelua. ”Mitä ihmettä, kirjallisuudentutkija?” urbaani lukija hämmästelee ja raapii takaraivopiponsa läpi päätään. Nyt on erikoista! Kirjallisuudentutkija Lieven Ameel on myös kaupunkitutkimuksen ja -suunnittelun metodien dosentti Tampereen teknillisessä yliopistossa. Tämä selviää kainaloboksista. Se siitä sitten. Nyt ei oo erikoista!

Sivu 16. Kolme palstaa. Toimituspäällikkö Joanna Palmén kirjoittaa New Yorkin julkisista unisex-käymälöistä. Nimimerkki Mäntyniemen herra parodioi presidentti Niinistöä. Hänet löytää muun muassa Twitteristä. Sitten on konstikas Muista!-osio, jossa todetaan että Migri ja migreeni aiheuttavat päänsärkyä. Tämä pitää kirjoittaa auki:

Katsokaapas kun Migri on sanana niin lähellä migreeniä!

Eikä! Kamalaa! Ai että, miten meitä naurattaa! Mä en vieläkään näe mitään, kun mun silmät tulvii kyyneleitä!

Sivu 19. ”Pizzamies” Tommi Tervanen on Kotipizzan toimitusjohtaja. Hänestä saa aika juustoisen kuvan: ”Koetan tehdä maailmasta paremman pizza kerrallaan.”

Sivut 21-27, läjä pienempiä juttuja, joita ei kukaan jaksa lukea. Niin valkoisia sivuja, että marginaaliin jää mustia sormenjälkiä.

Sitten ne pitkät jutut. Välimereen hukkuneet ja Harakan Timo. Kaarina ”Rohkelikko” Hazardin Hedberg-purkaus ja juttu Radio Helsingin talousvaikeuksista. Lehti avataan Riihimäellä, joten Radio Helsingin kohtalon kiinnostavuus on muovipussiluokkaa: kai se on pakko, jos ei muuta ole, mutta kun ei tää edes maadu.

Viides ja viimeinen pitkä juttu liittyy jotenkin self helpiin, mutta potilas on jo niin huonossa kunnossa (kuollut), ettei avaaja jaksa innostua siitä, vaan selaa ohitse.

Lopuksi kirjoitetaan paljon elokuvista ja musiikista, ja vähän kirjoistakin. Katsellaan mainoksia ja aletaan hiljalleen…

Havahdun siihen, kun lehti tippuu lattialle. Lasken, että kaksi hyvää juttua: Välimeri-itkujuttu ja Timo Harakasta kertova poliittinen henkilökuvajuttu.

Kuolinsyy: potilas on kärsinyt vakavasta nestehukasta ja kuihtunut olemattomiin. Ja dementia: mikä tämän lehden idea olikaan?

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.