4. huhtikuuta 2021

Otin taannoin hätäpäissäni junaan luettavaksi Pentti Saarikosken päiväkirjasarjasta viimeisimmän, vuonna 2019 ilmestyneen Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (Otava, toim. Tommi Liimatta), joka käsittää päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1972-75. Olisi sitä voinut valita jonkin ohuemmankin; yli viisisataasivuisena tämä on melkoinen järkäle kantaa laukussa mukana. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella alkoholi määrittää Saarikosken elämää, mutta ei niin paljon kuin kirjallisuus. Myös lapset ja puoliso ovat ajatuksissa. Saarikoski tuntuu olleen intohimoinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikä kaiketi tuohon aikaan oli ihan tavallista; nykyään tuntuu, että ihmiset eivät päiväpolitiikasta oikein välitä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan – he selaavat päivälehtensä saadakseen tietoa Temppareiden viimeisimmistä käänteistä ja julkkisten terveysmurheista, ja siinä samalla sitten tulevat silmäilleeksi muitakin otsikkoja. Jopa moni nykykirjailijakin tuntuu olevan vähän etäällä yhteiskunnallisista asioista. Mikähän sen irrottautumisen tai irtiolemisen syy on?

Huomionarvoista on, että Saarikoski kääntää paljon kirjallisuutta, vaikkei tunnu oikein edes pitävän siitä. Kääntäjänä Saarikoskelle on sittemmin syntynyt aika kyseenalainenkin maine. Käännöstyö tuntuu muodostuneen hänelle palkkatyöksi, taiteellisia intohimoja ei liiemmin ole irronnut. Silti, sitäkin työtä hän kuvaa ja usein hankaluuden kautta, useimmiten mainitakseen käännettyjen sivujen määrän, joka on ollut liian vähäinen. Edessä on aina deadline, mitä pitää pitää silmällä.

Jo tuohon aikaan kuuluisaksi, melkein legendan asemaan nousseeksi runoilijaksi Saarikoski suhtautuu runouteen nöyryydellä. Se on hivenen yllättävää. Hän mielellään sitä kirjoittaisi, mutta kun ei ns. lähde. Runous on hänelle sillä tavalla ylevää, että mitä tahansa hän ei viitsi kirjoittaa, se ei ole palkkatyötä vaan taidetta. Aiempiin teoksiinsa Saarikoski suhtautuu kriittisesti, minkä luen taiteilijalle ominaiseksi tavaksi katsoa eteenpäin. Oma taide ja taiteentekeminen kehittyvät ja mieltymykset ja maut siinä samalla.

Sen lisäksi että nämä kirjat ovat mukava ovisilmä runoilijan elämään, johon en muuten yltäisi – hän on kuollut elokuussa 1983, jolloin olin alle vuoden ikäinen, on palkitsevaa saada tutustua Saarikosken ajatuksiin runoudesta. Hän on jo edesmennyt kollega; usein tuntuu siltä, että runouteen intohimoisesti suhtautuvat ovat jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Ehkä se sitten on niin, että tarvitaan tietynlainen, omituinen ihminen tutkimaan ja kirjoittamaan runoutta. En tarkoita niitä itseään ilmaisevia sunnuntairiimittelijöitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää, mitä runous on. Tästä muuten Billy Collins sanoi NPR:n haastattelussa pistämättömästi. En oikein edes tiedä mitä ajatella ihmisestä, joka kirjoittaa runoja mutta ei lue niitä ja ilmoittaa silti olevansa runoilija. Sellaisiakin tuntuu riittävän äyskäröitäväksi asti. Mutta eiväthän he tietenkään runoilijoita olekaan, ilmoittautumisestaan huolimatta. Korkeintaan wannabe-runoilijoita, kopioita jostakin mikä etäisesti runoilijaa muistuttaa. Kirjallisuuden ongelma on, että niin moni haluaa ilmoittautua milloin miksikin vailla minkäänlaista taiteellista intohimoa itse lajia kohtaan.

Huomaan, että olen Saarikosken (samoin Collinsin) kanssa poeettisista asioista usein samaa mieltä. Niin kuin esimerkiksi tämän suhteen (s. 48):

”Mutta miksi kaikkien kirjojen pitäisi ravita kaikkia ihmisiä? Mitä pahaa on runoudessa joka viehättää vain harvoja?”

Tämä on itselleni hieman hätkähdyttäväkin havainto: tosiaan, onko runous ollut koskaan ajassaan suosittua? Pitäisikö sen ollakaan? Onko tässä joku ajattelullinen ansa, että suosio on tavoite, hyve? Eikö riitä, että runous on tavoitettavissa, tavattavissa? Tarvitseeko sen maailman turuilla ilmoitella olemassaolostaan? Kun runous on muutenkin luonteeltaan hidasta, mihin ja miksi sen pitäisi kiirehtiä? Ja miten paradoksaalista kuitenkin se, että runous on varsin ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka se on ehkä vähiten poliittinen kirjallisuudenlaji.

Herra Huumori

Billy Collins: The Trouble with Poetry. Random House 2005, 83 sivua.

Monesti yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista runoilijoista tituleeratun Billy Collinsin runous on vieraskieliselle lukijalle armollinen: hänen lähtökohtansa kirjoittamiseen on saada vieteltyä lukija runon äärelle ja pysymään siinä kiinni. On helppo ymmärtää, miksi hänen kokoelmansa ovat niin suosittuja. Collinsin runous rakentuu melko arkisen kielen varaan, ja yksittäisten metaforien avulla runouden hienoudet rakentuvat ja tulevat esiin kokonaisuuksissa. Hän vyöryttää valtavan kirkkaiksi hiottujen säkeiden ja säkeistöjen avulla kuvakavalkadeja ja kuljettaa tekstejä ehyiksi kokonaisuuksiksi. Sellainen kirjoittaminen runoudessa on vaativaa. Hyvälauseisuus on valtavan kielellisen osaamisen ja harjoittelun takana.

The Trouble with Poetryn 43 runoa jakautuvat yhtä runoa lukuun ottamatta neljään osastoon. Se yksi on ikään kuin introna teokselle. Runot eivät muodosta mitään kummempaa tunnistettavaa kokonaisuutta vaan kysymys on nimenomaan kokoelmasta. Collinsin melko keskeislyyrisissä runoissa arkinen kuvasto toistuu. Siinä on ehkä minua miellyttävin piirre Collinsin poetiikassa: hän kirjoittaa maanläheistä ja ymmärrettävää jos kohta varsin keskiluokkaista runoa, tekee arjesta tai rakentaa arkeen yllättäviä havaintoja, näyttää asioista uusia puolia joita ei välttämättä muuten tulisi huomanneeksi. Hän myös kirjoittaa koskettavasti syyllistymättä silti liian kliseiseen ilmaisuun. Class Picture, 1954 -runossa (s. 66) nimelle uskollisesti kuvaillaan luokkakuvaa, sen henkilöitä. Runon lopetus on upea, yllätyksellinenkin:

”But that’s not all – / if you look carefully you can see / our house in the background // with its porch and its chimney / and up in the clouds / you can see the faces of my parents, // and over there, off to the side, / Superman is balancing / a green car over his head with one hand.”

Tässä on mielestäni malliesimerkki Collinsin runoudesta: se on vaivatonta, mutta silti hämmästyttävää, paikoin jopa koskettavaa ja sympaattista luettavaa. Vähän kädenlämpöistä, kyllä, mutta kaikin positiivisin tavoin. Hän ei ole millään tavoin avantgardistinen, kielellä kokeileva poeetta vaan pikemminkin lyyrinen tarinankertoja, niin kuin niin moni muu eturivin anglosaksinen nykyrunoilija.

Collins on runoudessaan Charles Simicin liittolainen, jonka hän on maininnutkin ”kirjalliseksi sankarikseen”, esikuvakseen National Public Radion haastattelussa, jossa hän muuten antaa mielestäni oikein laadukkaita vinkkejä uransa alussa oleville ja runoilijanuraa havitteleville kirjoittajille. Simic ja Collins ovat kumpikin humoristeja, mutta Simicin runoudessa on – myös huumorin osalta – määrällisesti enemmän synkkyyttä. Collins ei esimerkiksi kirjoita sota-aiheista niinkään paljon, mutta Simicin tuotannossa ne ovat oleellisessa osassa.

Synkkä Collinskin silti osaa olla, kuten esimerkiksi runossa The Revenant, jossa runon puhuja on koira. Runon aloitus on makaaberi, mutta kieltämättä väkevä ja koukuttava:

”I am the dog you put to sleep, / as you like to call the needle of oblivion, […]”.

Mutta heti perään Collins kääntää satiirisen kortin esiin:

”come back to tell you this simple thing: / I never liked you – not one bit.”

Piikille viety koira saa siis kostonsa. Runo rakentuu lopulta koiran omistajalleen esittämäksi ”valitusvirreksi”, varsin hupaisaksi sellaiseksi. Surullinen aihe, jota käsitellään komiikan kautta. Se on jo itsessään aika tenhoava ristiriita.

*****

Billy Collinsin runous on hyvä astinlauta englanninkieliseen runouteen. No trouble at all, nimittäin. Tälle kokoelmalle vahva suositus – varsinkin kaikille niille, jotka kammoksuvat kokeellista runoutta ja niille, jotka arkailevat englanninkielisen runouden lukemista.

Charles Simicin loputon maailma

Charles Simic: The World Doesn’t End. Harcourt Brace & Company 1989, 74 sivua.

Vuonna 2008 ilmestyneessä, Charles Simicin tuotantoa vuoteen 2005 asti (jolloin Simic julkaisi kokoelman My Noiseless Entourage ) esittelevässä hienossa suomennoksessa Ääni aamulla kello kolme on eniten runoja juuri nyt käsiteltävästä teoksesta The World Doesn’t End. Ne ovat hieman yllättäen kaikki proosarunoja, mikä on poikkeuksellista Simicin tuotannossa sikäli, että hänen teoksensa sisältävät pääsääntöisesti säemuotoista runoutta.

The World Doesn’t End on siis virkistävä poikkeus – ja millaisia proosarunoja ne ovatkaan! En muista, että minulla olisi koskaan ollut näin hauskaa runoteoksen äärellä. No, ehkä jotkin Bukowskin nilkkoja näykkivät alkukieliset teokset ovat yltäneet melkein samaan, samoin jotkin toiset Simicin kokoelmat. Mutta tämä on ihan omassa kastissaan, silkkaa tykitystä alusta loppuun.

Runot on jaettu kolmeen osastoon yksittäisen runon mahtuessa aina yhdelle sivulle. Mitään selkeää yksittäistä aihetta tai teemaa teoksesta ei erotu, vaan kuten takakansi osuvasti toteaa: ”You never know what Charles Simic is up to until you reach the end of the line or the bottom of the paragraph. Waiting for you might be a kiss. Or a bludgeon. A smile at the absurdities of society, or a wistful, grim memory of World War II. […] Charles Simic has new eyes”.

Tästä esimerkkinä vaikkapa sivun 56 runon aloitus: ”Police dogs in a dog groomer’s window dressed / as children.” Väkisinkin runoa lukeva alkaa asetella uudelleen kuvitteellisia tai oikeita silmälasejaan, että hetkinen, mitäs tässä nyt siis onkaan.

Pelkän komiikan kautta – vaikka se oleellisessa osassa teoksessa onkin – runoihin ei sentään sukelleta (s. 43): ”The old farmer in overalls hanging from a barn / beam. The cows looking sideways.” Tällaisen aloituksen jälkeen mieli alkaa väkisinkin jälleen asetella kysymyksiä siitä mitenköhän runo mahtaa tästä jatkua, ja Simicille ominainen jatkuva yllätyksellisyys astuu esiin, nytkin: ”[…] The old woman / kneeling under his swaying feet in her Sunday black / dress and touching the ground with her forehead / like a Mohammedan.”

Yhtäkkiä ollaankin uskonnollisen ja äärimmäisen yhteiskunnallisen teeman äärellä. Tällä tavalla kuin huomaamatta Simic avaa keskustelulle tärkeitä ja vakavia asioita. Tässä kiteytyy Simicin poetiikan ydin: runon pinta on iisi, siihen pääsee helposti sisään. Pinnan alta löytyykin sitten aivan valtavan monitasoinen ja rikas maailma.

Ehkä siksi pidänkin Simicin runoista niin paljon, koska oma poetiikkani nojaa samanlaiseen runouskäsitykseen: miksi yrittää karkottaa lukija kun häntä voi kutsua, silti myymättä itseään.

Tuo viimeisin esimerkki kertoo myös Simicin hienosta rytmitajusta; vaikka ollaankin proosarunouden äärellä, tekstin rytmi on upea ja siinä on säerunoudelle ominaista soinnikkuutta, jota Simicin runoudessa harvoin – Simic itse pois lukien – nähdään.

Simic mainitaan usein ”neo-surrealistiksi”, mutta kuten aiemminkin olen todennut, minusta hän ei ole surrealisti oikeastaan ollenkaan vaan pikemminkin jonkinlainen jäykkien totuuksien ja totunnaisuuksien kyseenalaistaja. Hän visioi, kääntää tilanteen ikään kuin ylösalaisin vain näyttääkseen, että entäpä jos tämä olisikin näin, jolloin tilanteen logiikka asettuu uudenlaiseksi, mutta silti yhtä todelliseksi ja johdonmukaiseksi. Tällaisesta ehkä paras esimerkki on em. suomennoksestakin löytyvä runo, jossa runon puhuja kertoo perheensä olleen niin köyhä, että hänen täytyi itse asettua syötiksi rotanloukkuun. Näykkiessään sitten runon puhujan korvaa rotta toteaa: ”These are dark and evil days”.

Voiko länsimaista äärimmäistä köyhyyttä tuon osuvammin kuvata?

*****

The World Doesn’t End ilmestyi vuonna 1989 ja seuraavana vuonna se voitti runouden Pulitzer-palkinnon. Samalla se teki historiaa olemalla ensimmäinen proosarunoteos, jolle kyseinen palkinto on myönnetty.

Kuten kääntäjät Timo Hännikäinen ja Aki Salmela Ääni aamulla kello kolme -teoksen esipuheessa toteavat: ”Hänen kielensä ei ole erityisen musikaalista eikä itsereflektiivistä, mikä helpottaa sen tulkitsemista muille kielille.” He ovatkin antaneet jo vahvat näytteet siitä, millaiset ansiot Simicin runoudella ja varsinkin tällä teoksella myös suomeksi käännettynä olisi.

Iso, lämmin suositus siis. Teoksen saa tilatuksi halvalla esimerkiksi Adlibriksen kautta tai sitten ostamalla edulliseen hintaan e-kirjaformaatissa vaikkapa iBooksista.

Simic on epäilemättä merkittävimpiä nykyrunoilijoita, suuri satiirikko. Aivan omanlaisensa.

Mikä ratkaisuksi?

Tammikuun loppupuolella ilmestyi Helsingin Sanomissa valtavan suorapuheinen artikkeli ilmastonmuutoksesta. Suosittelen lukemaan.

Vuosittain ilmestyy erinäisiä raportteja ja viesti on useimmiten – tai pikemminkin aina – samankaltainen: vituiks mänöö. Hesarin artikkelin myötä jäin pohtimaan, mitä ihminen oikeastaan voisi tehdä? Haastan jokaisen pohtimaan asiaa, koska oman pohdintani lopputulos on suoraan sanoen aika lohduton ja makaaberi:

Tämä laiva ei tästä enää käänny. Luvassa on kaikkia niitä vitsauksia, joita ilmastonmuutos meille lupaa: katastrofeja, olivat ne sitten säähän, sairauksiin, luontoon tai luonnonvaroihin liittyviä. Elämän edellytykset heikkenevät, kunnes lakkaavat kokonaan.

Kulutamme liikaa. Tarvittaisiin valtava ja mielestäni mahdoton globaali konsensus siitä, että kulutusta on radikaalisti vähennettävä – nyt. Onko olemassa ainuttakaan asiaa, josta vallitsisi globaali konsensus? Länsimaissa tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisten täytyisi luopua elintasosta. Ajatus on absurdi jo pelkästään suomalaisen hyvinvoinnin mittapuulla laskettuna: kuinka moni olisi valmis vaikkapa puolittamaan palkkansa? Kuinka moni olisi valmis leikkaamaan kolmanneksen eläkkeestään? Olisivatko lapsiperheet valmiita luopumaan lapsilisistä?

Kaikki päätöksenteko on politiikan varassa. Politiikka on päätöksentekoa ja siihen liittyvää asioiden hoitoa. Kuinka todennäköistä on, vaikkapa nyt sitten Suomessa, että yksikään puolue menestyisi sellaisella politiikalla, mikä ehdottaisi valtavia leikkauksia ihmisten toimeentuloon ja elintasoon? Vaikka jokin puolue siinä kertaalleen onnistuisikin, kuinka todennäköistä on että siihen kykenisi hallitus toisensa perään? Ja millä resursseilla sitten varmistettaisiin, että ihmiselämä pysyisi silti inhimillisenä? Ei millään. Se vaatisi kokonaan uudenlaisen, ennenkuulumattoman talousjärjestelmän ja rahapolitiikan.

Kaikki tällainen on yhden muutoksen varassa: ihmisestä pitäisi kytkeä itsekkyys pois. Miten ihmeessä se onnistuisi?

*****

Näyttää siltä, että ilmastonmuutos on yksinkertaisesti liian iso ongelma ihmisen ratkaistavaksi. Vähän abstraktinakin se johtaa kipuilevaan ajatteluun ja valintaan olennaisten asioiden äärellä: ajattelenko koko planeettaa vai itseäni? Itsekkäänä olentona ihminen valitsee useimmiten itsensä. ”Kerranhan sitä vain eletään”, eikö niin?

Ymmärrän lapsettomien ihmisten kohdalla jonkinlaisen ilmastonmuutokseenkin liittyvän hedonismin, mutta lapsiperheiden kohdalla tilanne monimutkaistuu. Omalla hedonismillaan vanhempi on allekirjoittamassa lapselleen kamalampaa tulevaisuutta. Aika paradoksaalinen valinta, eikö?

Muutenkin ajauduin ajattelemaan lapsensaannin ja perheen perustamisen motiiveja nyky-yhteiskunnassa, sillä vähänkään tiedostavampi ihminen ymmärtää tulevaisuuden nyt olevan hyvin harmaa. Viime vuosituhannella saattoi vielä ajatella, että kyllä tämä tästä, mutta nykyisellään sellainen ajattelu alkaa näyttäytyä melko naiivina. Emme ole saaneet tehdyksi ilmastonmuutoksen eteen oikeastaan mitään merkittävää. Vain poliittisia sopimuksia ja tavoitteita, jotka eivät toteudu. Ilmastonmuutoksen valossa perhepolitiikka on yhteiskunnallisesti hyvin arka aihe ja toisaalta ristiriitainenkin: Suomessa päinvastoin ollaan huolissaan syntyvyyden rajusta heikkenemisestä. Se kertoo olennaisesti tilanteesta ja tästä ajasta. Kuten Hesarin artikkelissakin todetaan:

”Lajikadon tai ilmastonmuutoksen estäminen ei yksinkertaisesti ole minkään valtion todellinen ykköstavoite.”

Sen sijaan raha ja ihminen ovat, juuri ne ilmaston ja luonnon pääviholliset.

Mitä sinä olet asiasta mieltä? Jos tulevaisuus näyttää synkältä, ovatko syyt perheen perustamiseen pelkästään itsekkäitä? Asettaako siinä vanhempi itsensä etusijalle? Millaiseen asemaan vanhempi ajattelee lapsensa? Millaiseksi vanhempi ajattelee lapsensa tulevaisuuden?

Symbolina tälle ihmisen moraalisesti paradoksaaliselle toiminnalle toimii hyvin tuo Hesarin artikkeliin haastateltu professori. Hän yhtäältä pohtii liikakansoitusta ja sen haittoja ja toisaalta toteaa olevansa 13-vuotiaan isä. Siinä kiteytyy oikeastaan ihmisyydenkin paradoksi: kykenemme hyvään, mutta asetamme aina itsemme etusijalle. Jonkun muun on tehtävä toisin. Harva yksilö on valmis luopumaan mahdollisuuksistaan elää mahdollisimman hyvä elämä.

*****

Ihminen on samaan aikaan liian fiksu ja liian tyhmä. Esimerkiksi me täällä pohjolassa olemme onnistuneet luomaan jonkinlaisen yhteiskunnan ideaalin, mikä on hieno asia.

Samalla olemme kuitenkin tulleet luoneeksi hirviön, joka ei ole pysäytettävissä: itsemme, modernin länsimaisen ihmisen ja yhteisön.

Klassikon jäljillä, osa 3: Shakaali

Frederick Forsyth: Shakaali ( The Day of the Jackal, 1971). Otava 1972, 328 sivua. Suomentanut Sakari Ahlbäck.

Olen lukenut viime aikoina niin paljon runoutta, erityisesti englanninkielistä, että tuli tarve aloittaa vaihteeksi jokin helppolukuinen, suomenkielinen viihdyttävä kirja. Ja kuten aina, ryhdyin silmäilemään omien kirjahyllyjen tarjontaa valinnanvaikeutta tuskaillen. Istahdin alas ja mietin, voisiko hyllyissä olla mitään dekkari- tai trilleriklassikkoa, jota en olisi vielä lukenut, mutta jonka olin aina halunnut lukea.

Muistin yhden: Frederick Forsythin kirjoittama Shakaali. Tietysti.

Miksi juuri se? Koska kirja on tavalla tai toisella kulkenut elämässäni mukana aina. Muistan sen lapsuudesta, olohuoneen kirjahyllystä. Ja löytyipä se Koillis-Helsingissä asuvien isovanhempienikin kirjahyllystä.

Kun kummisetäni menehtyi jokin aika sitten, kuinka ollakaan: saamieni muistoesineiden joukossa oli Shakaali. Tätini muisteli, että kirja oli saattanut ajautua heille toiselta isoisältäni, joka oli vielä kovempi lukemaan kuin minä.

Kun se kerran oli kelvannut heille, miksei minullekin.

*****

Kirjan aihe on hyvin yksinkertainen, mutta kiinnostavan poliittinen. Tässä suhteessa se on varmasti aikansa tuotos, sillä 1970-luku näkyy olleen varsin vilkasta aikaa poliittisen terrorismin saralla. Romaani alkaa tositapahtumasta, Ranskan presidentti Charles de Gaulleen kohdistetusta epäonnistuneesta attentaatista vuonna 1962, minkä takana oli ranskalainen äärioikeistolais-nationalistinen OAS (L’Organisation de l’armee secrète), joka oli pettynyt Ranskan päätökseen vetäytyä Algeriasta. Tästä alkaa Forsythin sepitys. De Gaullen surmaamisesta on tullut alati kuihtuvan OAS:n päätavoite – ja oikeastaan ainoa tavoite, ja lähes kaikkea kokeilleena se viimeisenä keinonaan päättää palkata tehtävään täysin ulkopuolisen salamurhaajan, Shakaalin. Ranskalaisviranomaiset saavat vihiä tästä ja asiaa ryhtyy selvittelemään komisario Claude Lebel.

Käynnistyy klassinen kissa ja hiiri -leikki, joka pitää lukijan otteessaan hyvin. Ei ole mikään ihme, että kirja myi maailmanlaajuisesti yksistään vuonna 1975 yli 2,5 miljoonaa kappaletta (lähde: Wikipedia). Tarina imuttaa voimakkaasti siitäkin huolimatta, että suomennos uhkaa paikoitellen mennä melkoiseksi puuroksi. Teoksen rakenne on varsin elokuvallinen; tarina kehittyy koko ajan kohti lopun kliimaksia, jolloin käy ilmi kumpi selviää leikistä voittajana. Ja hengissä.

Wikipedian mukaan Forsyth kirjoitti kirjan 35 päivässä, mikä tuntuu melko uskomattomalta. Yhden epäloogisuuden kirjasta sentään löysin: alkuun englantia taitamaton komisario Lebel tarvitsee tulkin apua puheluissa brittiläiselle kollegalleen, mutta kirjan loppupuolella Lebel juttelee hänen kanssaan jo oikein sujuvasti.

Jos kirjan ihmiskäsityksiä puntaroi, nekin ovat suoraan 1960-luvulta: naiset jäävät täysin sivuosaan. Samoin tummaihoisista yleisesti käytetty n-sana pistää ikävästi silmään, mutta onneksi sitä ei juuri käytetä. Noin muuten henkilöhahmot rakentuvat mielestäni hyvin, eivätkä jää mitenkään silmiinpistävän paperisiksi. Forsyth myös juoksuttaa hyvin, kirjan rytmitys on minulle mieleistä: vaikka ajojahdin äärellä ollaankin, teksti ei harpo. Jännite pysyy yllä ilmankin. Miljööt rakentuvat rikkaiksi, vaikkei Forsyth niihin sanoja tuhlailekaan.

Kaikin puolin siis hyvä lukukokemus, hyvää viihdettä – ja täytyy todeta, että kirja alleviivaa ajatustani siitä, miten ennen muinoin viihdekin oli varsin laadukasta. On se sitä tietysti nykyäänkin, paikoitellen, mutta en usko että esimerkiksi tällainen, varsin tarkkaan poliittisesti ruodittu ja hissuksiin kehittyvä trilleri saisi nykyisellään yhtä laajaa sukseeta. Pitäisi olla paljon suoraviivaisempaa, juonivetoisempaa. Minä en niistä uudemmista niin välitä, viihdyn näiden vanhojen klassikkojen äärellä oikein hyvin.

Minulle tuli muuten yllätyksenä se, että kirjailija Frederick Forsyth on vielä elossa. Pikainen googlaaminen kertoi hänen olevan 82-vuotias. Vasta. Jotenkin olin mieltänyt hänet paljon vanhemmaksi – siis kuolleeksi.

Terveisiä ukeille ja kummisedälle sinne jonnekin. Minäkin olen nyt tämän lukenut. Tosiaan, ei hassumpi.

Poliittinen runo?

Joe Biden sai vihdoin Valkoisen talon avaimet. Virkaanastujaisissa on totuttu näkemään taiteilijoita; tällä kerralla esiintyneistä taiteilijoista ehkä suurimman mediahuomion on saanut runoilija Amanda Gorman, jonka runoa ”The Hill We Climb” hehkutetaan laajalti.

Lukiessani otsikoita ja klikatessani linkkejä innostuin välittömästi. Yes! Palanen runoutta sen väsyttävän, puuduttavan politiikan sijaan. Klikkasin itseni videoon, jossa Gorman lausui runonsa. Kolmen minuutin kohdalla, suunnilleen puolivälissä, huomasin pohdiskelevani että meniköhän se runo jotenkin ohi, kun en sellaista havainnut. Vai onko se vasta tulossa? Aloitin alusta.

Gormanin runo on about kuusiminuuttinen, aika pitkä ”resitaali” siis yhdeksi runoksi. Sen hahmottaa paremmin painettuna, niin kuin aina on runouden kanssa. The Guardian onkin jo ehtinyt transkriptata tekstin, samoin CNN. Suosin jälkimmäistä, sillä siinä on säkeet selvemmin esillä. Tässä linkki.

Teksti alkaa: ”When day comes we ask ourselves, / where can we find light in this never-ending shade? / The loss we carry, / a sea we must wade / We’ve braved the belly of the beast / We’ve learned that quiet isn’t always peace / And the norms and notions / of what just is / Isn’t always just-ice”.

Tämän jälkeen, valitettavasti, tämän puheen runo-osuus käytännössä loppuu ja alkaa periamerikkalainen julistus maan hyvyydestä, demokratiasta ja tahdosta ja whatever. (No, loppuu se jo ennen tuota imelää ja latteaa is/justice -kikkailuakin). Suunnilleen keskivaiheilla tulee kaksi kiintoisaa säettä, jotka eivät valitettavasti johda muuhun kuin takaisin julistamiseen:

”Scripture tells us to envision / that everyone shall sit under their own vine and fig tree”.

Tuossa oltaisiin jo voimakkaan (yllättävän kristillisen) kuvaston ja symboliikan äärellä, runollisesti laadullisempaa ilmaisua, joka antaisi aihetta jo astetta syvempään tulkintaan, mutta valitettavasti ajaudutaankin vaivaannuttavaan riimittelyyn: ”And no one shall make them afraid / If we’re to live up to our own time / Then victory won’t lie in the blade / But in all the bridges we’ve made / That is the promise to glade”.

En osaa tarkalleen sanoa, millaisessa jamassa yhdysvaltalainen runous on (vaikka sitä jatkuvasti luenkin), mutta sentään tuota paremmassa se on. Jos tähän saisi kuvia kylkeen, oltaisiin Rupi Kaurin muotoilemien itsestäänselvyyksien maastossa.

Vaivaannuttavimmillaan Gorman on lopun ighittelyssä: ”If we merge mercy with might, / and might with right, / then love becomes our legacy / and change our children’s birthright”.

Lopultakin Gormanin runossa on vähänlaisesti runon elementtejä. Aika paljon on rakennettu riimien varaan, jotka jäävät minun makuuni kömpelöiksi, eivätkä riimit muutenkaan enää kuulu – varsinkaan tuossa määrin – laadukkaaseen nykyrunouteen. Kokonaisuus on runoksi pitkä, erikoisempaa hahmoa ei löydy: siinä on alku ja loppu, ja niiden välissä enimmäkseen poliittissävytteistä sanahelinää yhteiskunnan voimasta. Virkistävä poliittinen puhe siis, eipä siinä.

Ennen runouden yhteiskunnallisuuden käsittelemistä on tähdennettävä – varsinkin kun elämme poliittisesti niin sensitiivistä aikaa, ettei minulla ole mitään Amanda Gormania (tai Rupi Kauria) vastaan. Gormanilta olen lukenut netistä joitakin runoja, ja ne ovat oikeinkin laadukkaita. Osaamisesta ei siis, tietenkään, jää kiinni, jolloin väkisinkin alkaa pohdiskella: miksi hän kirjoitti tuollaista, miksi hän suostui tuollaiseen? Miksi alentaa oma runous poliittiseksi puheeksi?

Todettakoon, että ymmärrän runoilijan yhteiskunnallisen merkityksen. Kaur ja Gorman ovat nousseet barrikadeille, mutta ne ovat läpipoliittisia. Kaur korostaa naisen oikeuksia, Gorman demokratian. Se on oikein, se on kannustettavaa.

Yleensä vain on niin, että poliittinen taide ei ole kovin kiinnostavaa. Politiikka puskee yleensä liikaa läpi. Ottakaa tämä vastaan tietoisina siitä, että tämä bloggaus tulee runoilijalta, joka yleensä tunnustetaan yhteiskunnalliseksi runoilijaksi.

Vertailukohdaksi annan Maya Angeloun runon On the Pulse of Morning, jonka hän esitti Clintonin virkaanastujaisissa vuonna 1993, ja jota varmasti monikaan suomalainen ei ole lukenut. Kuten ilmaisusta helposti huomaa, nyt ollaan runouden äärellä. Angelou osoittaa tuossa hienosti, ettei runon tarvitse politiikankaan edessä luopua laadustaan.

En siis kritisoi sen enempää Gormania kuin hänen esitystään, molemmat olivat mielestäni hyviä. Ei ole helppo paikka esiintyä miljardiyleisölle. Mutta runoutta ei voi arvottaa ulkokirjallisista lähtökohdista. Kun siis sanotaan vaikkapa että hieno runo, perustelut siihen täytyy löytyä myös runosta, ei pelkästään kokijasta. Siksipä olisikin mielenkiintoista kuulla teoksesta lähtöisin olevia perusteluja siitä, miksi runosta on pidetty, miksi se on kehujen arvoinen. Mikä runossa miellytti? Kaipaan konkretiaa, en poliittista häikäistymistä.

*****

Gormanin virkaanastujaisruno tuli otolliseen hetkeen, sillä olen viime aikoina miettinyt aika paljonkin runon poliittisuutta, koska taiteen poliittisuus on ollut niin paljon tapetilla. On asteltu kulttuurisen omimisen aikakauteen, on asteltu vähemmistöjen aikakauteen. Elokuva-alalla parhaan elokuvan Oscarin saadakseen leffan ja produktion täytyy olla tarpeeksi sensitiivinen. On poliittisesti määritelty – ja nimenomaan ihonvärein ja vähemmistöin, millainen elokuva ja produktio voi päästä ehdolle. Se on yhteiskunnallisesti tärkeää ja – luvalla sanoen – taiteen kannalta karmeaa. Ajatella, millaista olisi, jos ne poliittiset arvot olisivatkin erilaiset, vaikkapa perussuomalaisten arvojen määrittämiä. Sitten oksentaisimme kaikki rivissä.

Kulttuurinen omiminen määrittelee, kuka saa tehdä ja mistä aiheista. Eli kysymys pyörii yhtä paljon tekijän kuin taiteen äärellä. Se on jälleen kerran samanaikaisesti yhteiskunnallisesti ymmärrettävää ja taiteen kannalta kyseenalaista.

Ennen muuta on käymässä niin, että keskustelu taiteesta on kääntymässä kokonaan pois taiteesta – joko kohti taiteilijaa tai yhteiskuntaa tai pahimmillaan molempiin (tähän viittaan taiteen arvottamisella ulkokirjallisin perustein, oli se sitten kritisoivaa tai kiittävää). Runoilijana minun on hyvin vaikea hyväksyä sellaista, enkä hyväksykään. Minä teen ensisijaisesti taidetta, en politiikkaa. Jos joku haluaa tulkita sitä poliittisesta näkökulmasta, tulkitkoon, mutta antakoon taiteelle sen vapauden ja mahdollisuuden jotka sille kuuluvat.

Mielestäni taiteella voi olla vain yksi lähtökohta: taide, liittyi se sitten tekemiseen tai kokemiseen. Kun siis kehumme jotakin runoa, olisi hyvä konkretisoida se taiteen lähtökohdasta, miksi se on mielestämme hyvä. Muuten kyse ei ole taiteesta vaan jostakin muusta.

Jos kirjallisuutta (tai mitä tahansa taidetta) arvotetaan poliittisista lähtökohdista, ei kirjailija ole taiteilija vaan poliitikko. Tällöin taide on politiikkaa. Tätä sopii jokaisen suomalaisenkin taiteilijan miettiä: haluatko olla poliitikko? Oletko kertomassa, miten joku pitää tuntea vai oletko mahdollistamassa vapaan kokemuksen?

Laadukas taide mahdollistaa useita tulkintoja. Runouden vahvuus on nimenomaan tulkinnanvaraisuudessa. Laadukas runous ei julista koskaan – varsinkaan politiikkaa. Se on muotona liian fiksu siihen. Kirjallisuus elää kielessä – runouden tehtävä on sanoittaa sanoittamaton.

Myöhässä

Täsmällisyys kuuluu hyveisiini, mutta tällaisina päivinä kun kirjoittaminen soljuu kuin itsestään ja elämisessä on oikealta tuntuva rytmi, tulee väistämättä mieleen ajatus, että synnyin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta liian myöhään.

Yksi suosikkirunoilijoistani, Yhdysvaltoihin nuorukaisena silloisesta Jugoslaviasta emigroitunut Charles Simic totesi muuan haastattelussa olevansa ”city poet”. Hän on kasvanut ja elänyt suurissa kaupungeissa, ja niiden tarjoamaa kuvastoa pursuaa hänen runoistaankin. Lisäksi hän on ehtinyt kokea toisen maailmansodan kauheuksia ja pitkän elämänsä varrella nähdä yhtä sun toista. Minäkin olen kaupunkirunoilija (vaikka maaseudusta pidänkin), olenhan syntynyt ja ensimmäiset 25 vuotta elämästäni elänyt Helsingin lähiöissä. Nykyisin asun Riihimäellä. Kaupunki tämäkin jos kohta pieni.

Nuorukaisena haaveksin kirjailijantyöstä. Silloin se tarkoitti sitä, että saisi kirjoittamisesta elantonsa. Kun sitten lajikseni valikoitui runous, kävi yllättävänkin nopeasti selväksi, ettei runoja kirjoittamalla elä. On oltava työelämässä – ja täytyy sanoa, että koen työelämässä mukana olemisen olevan avainasemassa kirjoittamisessani. Se on minun ”kaupunkini”. Työpaikat ovat sosiaalisia, erilaisten ihmisten arjessa ja kaupunkien rytmeissä mukana pitäviä ympäristöjä, joilla on aivan valtavasti annettavaa myös kirjoittamiseen. Työ on myös taannut sellaisen toimeentulon, että on voinut keskittää muun aikansa juuri sellaiseen runouteen kuin on parhaaksi nähnyt.

Silti tällaisina pyryttävinä talvipäivinä, vapaapäivinä (palkkatyöstä) kun runojen kirjoittaminen on yhtä luontevaa ja helppoa kuin hengittäminen ja mieli tarjoaa aiheita ja kuvia liukuhihnalta, herää pieni kaiho sitä vanhaa unelmaa kohtaan: olisihan se jotain, jos tällä tavalla voisi elää joka päivä. Ei olisi varsinaista aikataulua, jonka pillin mukaan kulkea. Antaisi vain taiteen määrittää onnistumisen tahdin. Joskus, vuosikymmeniä sitten, sellainen olisi voinut olla mahdollista. Siitä minä myöhästyin. Tragedia sinänsä, mutta myös runon aihe jonka kirjaan ylös.

Vuosi 2020

Näin vuoden viimeisenä päivänä on syytä kirjoittaa esiin kuluneen, varsin erikoisen vuoden kummallisuudet ja kohokohdat.

Koronaviruksesta, lyhyesti, sillä pitkästi siitä ei taitane jaksaa enää kukaan lukea: käyn palkkatyössä Helsingissä, työskentelen salaisena agenttina eli toimihenkilönä kriittisellä alalla. Oli keväällä kummallista näyttää junassa todistusta poliisille, että minulla on lupa ylittää Uudenmaan raja. Tällaista ei ihan heti olisi uskonut kokevansa modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Parhaimmillaan R-junasta jäi Pasilassa alas minun lisäkseni kuusi poliisia. Oli siis istumapaikkoja joista valita. Triplan upouudessa kauppakeskuksessa oli keväällä vain kourallinen liikkeitä auki, lähinnä ruokakauppoja. Autioita olivat käytävät. Paikallisessa Prismassa todistin, miten joku yritti saada paksuilla nahkahansikkailla auki läpinäkyvää hedelmäpussia ja miten sellaiset tuotteet kuten vessapaperi ja tölkkitonnikala oli hamstrattu loppuun. Koronavirustestin olen päässyt kokemaan kerran. Se tehtiin Riihimäen aluesairaalalla, drive-in-kaistalla. Oli muistaakseni sunnuntai ja minun aikani klo 9.54. Positiivinen kokemus, negatiivinen tulos.

Muuten koronavirus on vaikuttanut oleellisesti elämään oikeastaan vain kahdella tavalla: tapaamiset läheisten kanssa on minimoitu, ja kesälomareissu jäi väliin. Onnekseni palkka- ja kirjoitustyöt ovat jatkuneet normaalisti. Toki on monellakin tavalla täytynyt huomioida koronaviruksen vaikutukset ja toimenpiteet, mutta en ole kokenut sitä mitenkään kuormittavaksi. Elämä on siltä osin ainakin tuntunut normaalilta. Huolta en ole missään vaiheessa tuntenut, enkä ole menettänyt koronaviruksen (enkä muunkaan) vuoksi yöuniani.

***

Kesällä tulin tehneeksi useammankin pyöräretken – useimmiten kamerareppu selässä. Kävin kuvaamassa mm. Riihimäen Hatlamminsuolla, Käräjäkoskella ja Vahteriston atsaleapuistossa. Poljin myös Hyvinkäältä Riihimäelle radanvarsitietä kuvaten peltomaisemaa, jota piisasikin yllättävän paljon. Löysin sukututkimuksen ohella hyvinkääläiseltä hautausmaalta kaksi sukuhautaa, mikä oli vuoden yksi sykähdyttävimmistä ja liikuttavimmista hetkistä. Siellä makaa Helteitä neljässä sukupolvessa. Vanhin heistä on syntynyt 1853, siis ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.

Surullisella tavalla sykähdyttävän tapahtuman koin toukokuun lopussa. Odottelin Hyvinkään rautatieasemalla Riihimäelle menevää R-junaa, kun huomasin miehen astelevan siltapilarin takaa esiin ja kävelevän suoraan IC-junan eteen. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, olen tuostakin kokemuksesta kiitollinen.

(*Edit. Selitän nyt seuraavaksi, miksi em. kokemus johti kiitollisuuteen. Teen niin erään Facebook-keskustelun perusteella: muuan kommentoija ei saattanut sitä ymmärtää ja oli sitä mieltä etteivät ehkä muutkaan. Olen myös muokannut edellistä kohtaa, kuvausta tapahtuneesta, koska kyseinen kommentoija piti sitä jostakin syystä epäkunnioittavana ja kertoi vähemmästäkin ihmisten joutuneen somelynkkauksen kohteeksi ja menettäneen maineen. Ei siinä mitään epäkunnioittavaa ollut, kuvattiin vain hyvin lyhyesti mitä tapahtui. Olen sen lyhyen lauseen (viisi sanaa) poistanut, koska suhtaudun vakavasti kaikenlaisiin uumoiluihin somelynkkauksista ja maineen menettämisistä. Muokkasin siis sensuurin vuoksi. Tähän tilanteeseen on valitettavasti tultu. Olen oppinut, että somessa kuka tahansa voidaan lynkata ja vieläpä täysin syyttä. Suhtaudun sellaisiin vakavasti enkä tietenkään halua – tämän enempää – joutua kohteeksi.)

Tapahtuma oli surullinen, hätkähdyttävä. Se käynnisti laajan ajatusprosessin, kokemuksen, josta Kajaanin ammattikorkeakoulun sivustolla hienosti määritellään:

”Ihmisen elämä on kokemuksia, niiden virtaa. Kokemuksella ymmärretään aistimuksia, elämyksiä, tuntoja, tunteita ja tunnelmia. Jopa koko elämän arvo, mutta ennen kaikkea hetkien arvo, mitataan juuri kokemuksen arvolla. Ihmiselämään ja ihmisten kokemuksiin sisältyy laaja elämysten ja tunteiden sävyjen kirjo, jotka muodostavat eletyn elämän merkityksiä.” 

Kun siis kirjoitan olevani kokemuksesta kiitollinen, tarkoitan sitä että tuo yksittäinen surullinen tapahtuma sai aikaan minussa ajatusprosessin, jonka seurauksena ymmärrän hieman enemmän omia ajatuksiani ja tunteitani tuollaisten äkillisten, epäuskoa ja negatiivisia tunteita herättävien tapahtumien jälkimainingeissa. Ymmärrän paremmin itseäni, ja siitä ymmärryksen lisääntymisestä olen kiitollinen. Samoin kuulun niihin, jotka kuolemaa nähdessään arvostavat vielä enemmän elämää. Siitäkin olen kiitollinen. Tuollakin tavalla elämän harsomaisuus ilmentyy.

Sitten eteenpäin.

***

Olen kirjoittanut paljon. On ollut ilo huomata, että sitä edelleenkin innostuu erilaisista runouden estetiikoista, mikä uusintaa ja vie eteenpäin omaa kirjoittamista. Tuntuu, että intohimo runouteen aina vain syvenee ja kiinnostukseni proosaan jatkaa laimenemistaan.

Olen myös lukenut paljon, mutta lukumääräisesti aika vähän nimekkeitä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: runous ja lukutapani. Olen lukenut enimmäkseen runoutta, ja runouden laadukas lukeminen vie paljon aikaa. Lukemisella on nautinnon ja huvin lisäksi myös kirjoittamiseen liittyviä odotusarvoja, joten jos meinaan jotakin oppia, kirjoja ei voi mitenkään kursorisesti lukea eikä yksi lineaarinen lukukerta yleensä riitä mihinkään. Runo vaatii aina analyysia, ja minulla, ikuisella ylianalysoijalla ja hitaalla lukijalla, siihen menee aikaa.

Olen kuluvana vuonna myös lukenut englanninkielistä kirjallisuutta enemmän kuin koskaan, mikä on vielä hitaampaa. Lisäksi palaan vanhoihin suosikkeihin uudelleen ja uudelleen. Tästä esimerkkinä vaikkapa Charles Simicin teokset Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), jonka olen lukenut loppuvuoden aikana kolmesti ja Hotel Insomnia (Harcourt 1992), jonka olen lukenut kertaalleen sähkökirjana ja kerran fyysisenä kappaleena. Kaksi nimekettä, viisi lukukertaa – aina lähilukien. Juhani Ahvenjärven teokset Liituvarjo ja Ilmakuva osuu joka oksaan luin kahdesti. Luen ne muutenkin aina vuosittain. Vanhan suosikkini Arto Mellerin runotuotannon luin jälleen kerran kokonaan.

Moni summaa vuoden 2020 aivan erityisen harmaaksi. Ihmiskunnan kannalta se on sitä todella ollut, mutta näen minä tässä värejäkin: luonto on paikoin saanut pienen hengähdystauon ja Yhdysvaltain presidentiksi valittiin klovnin sijaan valtiomies. Ihmiset ovat jälleen osoittaneet vahvuutensa: kollektiivisuuden, yhteisöllisyyden.

Maagisen realismin mestari

Charles Simic: Hotel Insomnia. Harcourt 1992, 66 sivua.

Luin taannoin Charles Simicin hienon käännösvalikoiman Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), joka vähän yllättäenkin iski kuin tuhannen volttia. Siispä ajattelin, että olisi sopiva hetki kaivaa hyllystä alkukieliset Simicin teokset. Alkukielisyys tarkoittaa tämän vuosikymmeniä sitten Serbiasta Yhdysvaltoihin emigroituneen runoilijan kohdalla englanninkieltä. Kun Simicin kieli on helposti lähestyttävää, alkukielisyys ei muodostu esteeksi lukemiselle vaikka runouden äärellä ollaankin.

Valitsin luvun alle pian kolmekymmentä vuotta täyttävän Hotel Insomnian. Syy on yksinkertainen: siinä on valtavasti sellaisia runoja joista pidän. Ihmettelenkin, miten suomentajat Aki Salmela ja Timo Hännikäinen ovat em. käännöskokoelmaan valikoineet tästä vain kaksi runoa; toisaalta ymmärrän, että jos olisi aikeissa koota kattavan valikoiman Simicin tuotannosta, puhuttaisiin kymmenien sijaan sadoista sivuista.

Teoksen nimi on oiva lukuavain. Se symboloi hyvin kuvamaailmaa, Simicin tiheästi käyttämää maagista realismia. Runoissa mikä tahansa on mahdollista, mutta surrealismista ei ole kyse: unenomaisuudessakin, unessa, on aina logiikkansa. Se vain usein poikkeaa totutusta, kuten The Artist -runon (s. 64) ensimmäisestä säkeistöstä voi huomata:

”Do you remember the crazy guy / Who stuck candles in his hat / So he could paint the sea at night? / Alone on that empty Jersey beach, / He kept squinting into the dark, / And waving his brush wildly.”

Hivenen omituista toimintaa, jonka perustelut, motiivit ja tarkoitusperät ovat proosasta poiketen kaikki tulkinnan eli käytännössä oman ajattelun takana. Tällä tavalla – kuin salaa – kiteytyy Simicin poetiikan ytimen lisäksi kaikkinensa runouden ominaislaatu: mikään ei tule annettuna, pitää nähdä vaivaa. Kun näkee, tulee julki selittämättömiä seikkoja. Esiin astuu aivan uudet maailmat omine logiikkoineen ja lainalaisuuksineen. Runous, jonka ikuisena tehtävänä on sanoittaa sanoittamaton.

Hotel Insomnian runot ovat lyhyehköjä, usein yhdelle sivulle mahtuvia. Pidän sitä hyveenä. Toiset runoista ovat melko merkitystiheitä, mutta enimmäkseen kukin runo pyörii vain muutaman kuvan ympärillä. Siihen liitettynä Simicin silminnähden selkeäksi hiottu (säkeenylityksiä välttelevä, kieleltään arkisen lähestyttävä) mahdollistaa valtavan vapaasti hengittävän ilmaisun. Jälleen kerran Simic ammentaa henkilöhistoriastaan, esimerkiksi toisesta maailmansodasta, mutta en tätä silti tunnustukselliseksi runoudeksi leimaisi. Miksipä ei ammentaisi, kun kuvat, toisinaan jopa runon aloitukset, ovat näin pysäyttäviä (runosta The City, s. 5):

”At least one crucified at every corner.”

Voiko runoa tehokkaammin aloittaa? Simicin kaduilla aika ei käy pitkäksi. Siksipä vietinkin tavanomaista pidemmän tovin Hotel Insomnian parissa. Kerrassaan nautinnollista runoutta.

Tuhlaamisesta

Vielä viitisen vuotta sitten ajattelin, että voisin kirjoittaa romaanin. Hain sen kirjoittamiseksi apurahaa Taiteen edistämiskeskukselta, mikä minulle myös myönnettiin. Minulla on tapana pitää lupaukseni, joten kirjoitin romaanin. Kirjoitin vieläpä hyvän romaanin. Kun olin saanut käsikirjoituksen omasta mielestäni sellaiseen kuntoon, että sitä tohtisi näyttää kustantajallekin, hautasin sen arkistoihini. Sitä ei tulla koskaan julkaisemaan, koska en tule sitä koskaan tarjoamaan kustannettavaksi. Sitä ei julkaista, vaikka pyydettäisiin.

Kävi ilmi, etten pidä pitkän proosan kirjoittamisesta. Kävi ilmi, että kaiken sen minkä ehkä haluaisin ja voisin tuoda romaanissa esiin, voin saavuttaa myös runouden keinoin. Mutta suurin syy siihen, miksi en halua enää kirjoittaa romaania, on se etten saa siihen sitä mitä runouteen.

En halua tuhlata aikaa. Olen hidas kirjoittaja; täytän parin vuoden päästä neljäkymmentä ja arvelen, että sen jälkeen minulla voisi hyvässä lykyssä olla ehkä toiset neljäkymmentä vuotta jäljellä. Tahdillani se tarkoittaa noin 10-15 runoteosta.

Romaanin kirjoittamiseen saamani apurahan jälkeen Taiken apurahahana kuivahti. Se taitaa olla yleinen runoilijan kohtalo: instanssit menettävät mielenkiintonsa runouden myötä. Se on minulle juuri se merkki, että olivat omat ambitioni mitkä hyvänsä, maailma tarvitsee runoutta. Tai ehkä minä olen menettänyt Taiken silmissä kiinnostavuuteni kirjailijana. Pian on jälleen kirjastoapurahahaku edessä ja kyllä minä taas yritän. Lyön päätäni seinään, vaikka taloudellisesti olisi järkevämpää kirjoittaa proosaa.

Lyön päätäni seinään. Siinäpä runon aihe.