Otin taannoin hätäpäissäni junaan luettavaksi Pentti Saarikosken päiväkirjasarjasta viimeisimmän, vuonna 2019 ilmestyneen Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (Otava, toim. Tommi Liimatta), joka käsittää päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1972-75. Olisi sitä voinut valita jonkin ohuemmankin; yli viisisataasivuisena tämä on melkoinen järkäle kantaa laukussa mukana. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella alkoholi määrittää Saarikosken elämää, mutta ei niin paljon kuin kirjallisuus. Myös lapset ja puoliso ovat ajatuksissa. Saarikoski tuntuu olleen intohimoinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikä kaiketi tuohon aikaan oli ihan tavallista; nykyään tuntuu, että ihmiset eivät päiväpolitiikasta oikein välitä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan – he selaavat päivälehtensä saadakseen tietoa Temppareiden viimeisimmistä käänteistä ja julkkisten terveysmurheista, ja siinä samalla sitten tulevat silmäilleeksi muitakin otsikkoja. Jopa moni nykykirjailijakin tuntuu olevan vähän etäällä yhteiskunnallisista asioista. Mikähän sen irrottautumisen tai irtiolemisen syy on?
Huomionarvoista on, että Saarikoski kääntää paljon kirjallisuutta, vaikkei tunnu oikein edes pitävän siitä. Kääntäjänä Saarikoskelle on sittemmin syntynyt aika kyseenalainenkin maine. Käännöstyö tuntuu muodostuneen hänelle palkkatyöksi, taiteellisia intohimoja ei liiemmin ole irronnut. Silti, sitäkin työtä hän kuvaa ja usein hankaluuden kautta, useimmiten mainitakseen käännettyjen sivujen määrän, joka on ollut liian vähäinen. Edessä on aina deadline, mitä pitää pitää silmällä.
Jo tuohon aikaan kuuluisaksi, melkein legendan asemaan nousseeksi runoilijaksi Saarikoski suhtautuu runouteen nöyryydellä. Se on hivenen yllättävää. Hän mielellään sitä kirjoittaisi, mutta kun ei ns. lähde. Runous on hänelle sillä tavalla ylevää, että mitä tahansa hän ei viitsi kirjoittaa, se ei ole palkkatyötä vaan taidetta. Aiempiin teoksiinsa Saarikoski suhtautuu kriittisesti, minkä luen taiteilijalle ominaiseksi tavaksi katsoa eteenpäin. Oma taide ja taiteentekeminen kehittyvät ja mieltymykset ja maut siinä samalla.
Sen lisäksi että nämä kirjat ovat mukava ovisilmä runoilijan elämään, johon en muuten yltäisi – hän on kuollut elokuussa 1983, jolloin olin alle vuoden ikäinen, on palkitsevaa saada tutustua Saarikosken ajatuksiin runoudesta. Hän on jo edesmennyt kollega; usein tuntuu siltä, että runouteen intohimoisesti suhtautuvat ovat jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Ehkä se sitten on niin, että tarvitaan tietynlainen, omituinen ihminen tutkimaan ja kirjoittamaan runoutta. En tarkoita niitä itseään ilmaisevia sunnuntairiimittelijöitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää, mitä runous on. Tästä muuten Billy Collins sanoi NPR:n haastattelussa pistämättömästi. En oikein edes tiedä mitä ajatella ihmisestä, joka kirjoittaa runoja mutta ei lue niitä ja ilmoittaa silti olevansa runoilija. Sellaisiakin tuntuu riittävän äyskäröitäväksi asti. Mutta eiväthän he tietenkään runoilijoita olekaan, ilmoittautumisestaan huolimatta. Korkeintaan wannabe-runoilijoita, kopioita jostakin mikä etäisesti runoilijaa muistuttaa. Kirjallisuuden ongelma on, että niin moni haluaa ilmoittautua milloin miksikin vailla minkäänlaista taiteellista intohimoa itse lajia kohtaan.
Huomaan, että olen Saarikosken (samoin Collinsin) kanssa poeettisista asioista usein samaa mieltä. Niin kuin esimerkiksi tämän suhteen (s. 48):
”Mutta miksi kaikkien kirjojen pitäisi ravita kaikkia ihmisiä? Mitä pahaa on runoudessa joka viehättää vain harvoja?”
Tämä on itselleni hieman hätkähdyttäväkin havainto: tosiaan, onko runous ollut koskaan ajassaan suosittua? Pitäisikö sen ollakaan? Onko tässä joku ajattelullinen ansa, että suosio on tavoite, hyve? Eikö riitä, että runous on tavoitettavissa, tavattavissa? Tarvitseeko sen maailman turuilla ilmoitella olemassaolostaan? Kun runous on muutenkin luonteeltaan hidasta, mihin ja miksi sen pitäisi kiirehtiä? Ja miten paradoksaalista kuitenkin se, että runous on varsin ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka se on ehkä vähiten poliittinen kirjallisuudenlaji.