Ei joutavaa

T. S. Eliot: Joutomaa (The Waste Land). Kustannusliike Parkko 2020. 51 sivua. Suomentanut Markus Jääskeläinen.

Jos kirjallisuuden klassikoksi kohonneesta teoksesta yrittää kirjoittaa jotenkin kritiikinomaisesti, on aika vaikea löytää näkökulmaa: arvottaako nyt sitten teosta joltakin uudelta pohjalta, vertaillako uutta suomennosta vanhempaan vai mistä sitä oikein lähtisi louhimaan.

Minkä tahansa näkökulman sitten valitseekaan, törmää Eliotin teoksen vaikeuteen. Kuvaavaa on, ettei Joutomaa (hyvä, Autiota maata osuvampi nimi) antaudu vielä runsaan selitysosion ja Pekka Vartiaisen jälkipuheenkaan jälkeen, mutta kuten Vartiaisen hienosta tekstistä käy ilmi, ei se mitenkään yllätys ole: tuskinpa kukaan koskaan on saanut niskalenkin Joutomaasta.

Kieleen voi puuttua, onhan se ilmeisesti ollut yksi uuden suomennoksen motiiveista, siis saattaa teos tähän päivään, nykyisellä kielellä. Jos otan verrokiksi Lauri Viljasen suomennoksen 40-luvulta, Jääskeläisen suomennos tulee hyvään aikaan. Ja on se mielestäni laadukaskin: luonnollinen, eikä uusinna teosta liiaksi.

Vaikeus ei estä nauttimasta Joutomaasta, mutta edellytyksenä on päästää irti runon ymmärtämisen pakosta. Silläkin tavalla teos on nykyrunoudelle ominainen. Vaikka kokonaisuudeksi hahmottuu jokin fragmentaarinen, mutta silti merkitystiheä ja hieman hahmoton, unenomainen kuvaus, voi silti nauttia yksityiskohdista. Niitä nimittäin riittää. Jos lukukokemusta vertaisi proosaan, vaikkapa romaaniin, nostaisin esiin ainakin Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin. Siinä on samankaltaista sirpaleisuutta, hälinää ja eksyttävyyttä, mutta silti kovin sympaattista ja tenhoavaa kerrontaa. Sitä kirjallisuus parhaimmillaan on; suurempi kuin osiensa summa, selittämätön:

”Kuka on tuo kolmas joka kävelee vierelläsi? / Kun lasken, vain sinä ja minä olemme siinä / mutta kun katsahdan eteeni valkealla tiellä / vieressäsi kävelee aina toinen”

Teoksessa sekoittuu uskonnollinen ja poliittinen aines, dialogi ja jonkinlainen sisäinen monologi, ja sen kuvastosta irtoaa varsin helposti nykyaikaankin sopivaa yhteiskunnallista tulkintaa, esimerkiksi feministisesta luennasta käsin, mihin liittyen kannattaa lukea tämä Kaltiossa ilmestynyt Emma Hirvisalon mainio kritiikki.

Kaiken kaikkiaan Joutomaa täytyy kokea itse. Minulle se oli erilainen kokemus kuin yksikään aiempi Aution maan luentani. Kliseisesti ilmaisten se klassikkouden merkki: aina aukeaa uusia ulottuvuuksia.

Mikä Eliotin Joutomaa sitten yrittää olla? Se on kysymys jonka aina kysyn itseltä teoksen luettuani. Tämän kummempaa vastausta en edelleenkään ole saanut muodostetuksi:

Se yrittää selittää sen saman selittämättömän, jossa jo Danten Jumalainen näytelmä (Ja Döblinin Berlin Alexanderplatz) onnistui: miten me ihmiset olemme kiinni tässä maailmassa, elämässä.

Kasvuikäinen

Aura Nurmi: Leijonapatsailla. Otava 2020.

Kun Nurmen esikoisen Villieläimiä (2016) julkaissut Kolera-kollektiivi löi oven säppiin ja laudat ikkunoihin, runoilija Aura Nurmi pomppasi Otavalle tekemään sitä kuuluisaa, vaikeaa ”toista teosta”.

Täytyy heti alkuun todeta, että Leijonapatsailla vaikuttaa varsin vaivattomalta. Tämä on kehu: se hengittää, ei tunnu pakotetulta.

Kirja kertoo nuoren tytön tarinan, tämän murrosiän koettelemuksista. En kerro niistä enempää, etteivät annoksen mausteet paljastu ennalta. Aiheet ovat aika rajuja, ja yhtäältä huomaan ajattelevani että melko ohueen teokseen niitä on ympätty varsin paljon. Toisaalta: niinhän se menee elämässäkin. Se tekeekin tästä kirjasta elämänmakuisen kasvutarinan, minkä lasken tietysti hyveeksi.

Kirja koostuu selkeistä proosapätkistä ja sitten säemuotoon kirjoitetusta proosasta. Monissa kritiikeissä teosta tituleerataan runoteokseksi, proosarunokokoelmaksi jne., mutta tuota säemuotoa lukuun ottamatta en löydä teoksesta ihan hirveän paljon runon elementtejä. Hyvää ja kiinnostavaa kieltä kylläkin (mutta sitä ei ole korvamerkitty mitenkään pelkästään runoudelle).

Ihmettelenkin, miksi teos luokitellaan runoteokseksi. Minusta nimittäin kyse on jonkinlaisen kertomuksen ja säeromaanin hybridistä, ei runoteoksesta.

Tämä on virkistävää, uusi muoto siis. Kenties olen runoilijana jäävi sanomaan, mutta minusta säemuodossa on tulevaisuus, oli kysymys sitten runoudesta tai (säe-)romaanista. Kummassakin tapauksessa muoto samaan aikaan kiteyttää ja antaa tilaa hengittää, ja aukeneepa paikoin vielä mahdollisuus tulkintaankin.

Pidän eniten teoksen säeosuuksista. Rytmi on mietittyä – siis laadukasta – ja kiinnostavaa. Ilokseni tosin pistän myös merkille, että Nurmen proosakin on oikein sujuvaa ja kiinnostavaa, pakotonta ja kieltä kihertävää:

”olen albassani kuin vastalaitettu hautapaikka.”

Seuraavaksi täyspitkä säeromaani?

Leijona komerossa

Charles Bukowski: You Get So Alone At Times That It Just Makes Sense. Ecco 2002. 313 sivua.

Bukowskin runoja on aika paljonkin käännetty suomeksi – lähinnä Kustannusosakeyhtiö Sammakon toimesta, mutta yllättävän vähän Bukowskin kokoelmia on käännetty kokonaisuudessaan suomeksi. Siihen on nähdäkseni kaksi selkeää syytä: runojen taso on usein varsin vaihtelevaa ja kokoelmat ovat paksuja. Tässäkin teoksessa on 313 sivua, melkoinen jättiläinen siis runokokoelmaksi!

Sitkeästi Bukowski kantaa selässään jonkinlaisen juoppokirjailijan ja rentturunoilijan leimaa, ja olenkin usein todennut, että se on pitkälti niiden mielissä, jotka ovat perehtyneet hänen tuotantoonsa vain pinnallisesti. Totta on, että hän oli alkoholisti, eikä hän ilmeisesti itse siitä mainittavammin tuntunut kärsivän. Bukowski myös edesauttoi rentturunoilijan imagoaan; se herätti huomiota ja hän ymmärsi huomion tuovan rahaa. Lisäksi keikalla jonkun toisen piikkiin juotu bisse on ihan mukiinmenevä luontoisetu minunkin mielestäni. You get so alone at times that it just makes sense on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että renttuudestaan huolimatta hänen runoutensa on enimmäkseen ollut kaikkea muuta kuin renttuilua romantisoivaa.

Jos laskin oikein, kokoelmassa on 138 runoa, ja sanottava on, jälleen kerran, että harvassa on rentturunous. Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1986, jolloin vuonna 1920 syntynyt Bukowski on ollut jo eläkeiässä. Ei ihme, että meininki on rauhallista ja pohdiskelevaa. Kyllä hän tässäkin kokoelmassa paheista kirjoittaa, kuten vedonlyönnistä ja naissuhteista, mutta niistäkin jo pehmeämmässä valossa.

Tartuin tähän opukseen, sillä se on jäänyt minulle ennalta vähän vieraammaksi. Ei tätä yleisesti mielletäkään mitenkään Bukowskin keskeisimpiin runokokoelmiin, mikä on nähdäkseni ihan perusteltua: seassa on mielestäni niin keskinkertaisia, hyviä kuin loistaviakin runoja, mutta loistavat ovat selkeässä vähemmistössä, eivätkä ne ehkä ole niin raflaavia kuin tunnetuimmat runot Bukowskin uran varrella.

You get so alone at times that it just makes senseä yhdistää se sama aiheisto, mikä yleensäkin Bukowskin teoksia: elämä. Hän ei tarkastele luonnon yksityiskohtia tai rakentele kielikuvia ja symboliikkaa. Hän kirjoittaa arkisista kohtaamisista ja tapahtumista, mitään ylevää ei hänen teemoihinsa mahdu, pois lukien yhteiskunnallinen aines – jos sellaisen ylevänä haluaa nähdä. Esimerkiksi runossa O tempora! O mores! (s. 145-146) hän kritisoi alastomuutta:

”a century back / a man could be driven mad / by a well-turned / ankle, and / why not? / one could imagine / that the rest / would be / magical / indeed! // now they shove it at us like a / McDonald’s hamburger / on a platter.”

Otan sittenkin vähän takaisin: aika purevaahan tällainen ilmaisu on, näky tulevaisuudesta. Nyt sitä hampparia on tarjolla kaikkialla. Moni tekee sillä jopa elantonsa, ilman että poliisi sakottaa.

Yhteiskunnallisesta aineksesta tulee mieleen myös runo the blade (s. 179-180), jossa runon puhuja parkkeeraa autonsa teurastamon luokse ja voi pahoin kuunnellessaan ja katsellessaan sikojen vientiä teuraalle. Välttääkseen sen hän etsii itselleen uuden parkkipaikan toisaalta.

Parhaimmillaan Bukowski on kuitenkin aina tarinankertojana – oli kyse sitten hänen runoistaan tai proosastaan. Pitkässä, seitsensivuisessa runossaan invasion (s. 157-163) runon puhuja kohtaa kotonaan leijonan. Hän panee merkille kissojen katoavan mystisesti ja kummallisen äänen, joka kantautuu komerosta. Siellä asustaa leijona, pentuineen. Runossa on voimakasta maagista realismia, sen tunnelma on sanoinkuvaamattoman hieno. Yksi niistä loistavista runoista.

Kirjan lukemiseen kului tovi, mutta se oli kaiken ajan ja vaivan arvoinen. Kieli on varsin helppoa, joten lukioenglannilla pärjää hienosti. Rytmi on hiottua ja taattua Bukowskia. Tämänkin teoksen runoja löytyy suomeksi Sammakon kustantamasta teoksesta Eläkeläinen Kaliforniasta: runoja 1986–1990 (2004), jos englanniksi lukeminen ei niin maistu.

Täydellinen muoto

Toisin kuin moni kirjailijakollegani, en ole tervehtinyt äänikirjaa mitenkään suurella lämmöllä ja ilolla. Siihen on useitakin syitä, joista yksi on äänikirjan symboloiminen painetun kirjan hautakivenä.

Vaikka on tietysti kivaa, että kuunnellaan, on ikävää ettei lueta. On ikävää, että kirjan lukeminen koetaan niin ikävystyttäväksi puuhaksi, ettei sille haluta uhrata aikaa. Jotakin pahaenteistäkin siinä on, että lukemalla hankittu tieto on nykyisin niin suuren merkityksettömyyden kourissa. Silloin ollaan kuulo- ja huhupuheiden varassa. Se on kummallista, kun kuitenkin esimerkiksi koulutuksen merkitystä korostetaan aina vain enemmän. Puhutaan – varsinkin poliitikkojen ja yrityspamppujen suulla – jopa elämänmittaisesta kouluttautumisesta; minulle, kirjoja lukevalle ja uusia asioita alati hamuavalle kysymys on ihan normaalista ihmiselämästä ja yksilön kehityksestä: uteliaisuus, mielenkiinto ja halu selvittää asioita ja hankkia tietoa pitäisi olla itsestäänselvä lähtökohta elämälle. Kuten Richard Dawkins osuvasti toteaa teoksensa Unweaving the Rainbow (1998) alussa:

”Isn’t it a noble, an enlightened way of spending our brief time in the sun, to work at understanding the universe and how we have come to wake up in it?”

Mistä se sitten kertoo, ettei tiedon hankinta ja sen avulla itsensä kehittäminen ole yleisesti ottaen kovin kovassa huudossa?

Dawkins puhuu tässä tiedosta, mutta entäpä taide? Millainen merkitys sillä on ihmiselämälle? Se välittää ihmiselle tietoa ihmisestä itsestään. Taide-elämys on aina kokemus (ja mitä enemmän on hankkinut tietoa taiteesta, sitä vaikuttavampi se kokemus on) – ja ihmettelenkin, että kun niin monelle ihmiselle uusien kokemusten hankkiminen ja haaliminen on muodostunut tärkeäksi asiaksi, joillekin jopa elämäntavaksi, miksi kirjallisuuden lukemista ei yleisesti mielletä sellaiseksi? Ajatella: parhaimmillaan samassa paketissa tulee tietoa sekä ympärillä olevasta että itsestä.

Toki kirjailijakollegojeni äänikirjaa syleilevissä puheissa maistuu sellainen omaa ammattia koskeva kuoleman kosketus, eli se on osin epätoivon sanelemaa, toivonkipinän synnyttämä haave jostakin paremmasta, kun äänikirjamarkkina kasvaa kohisten. Niinhän se on, että jos sitä huomaa roikkuvansa tyhjän päällä, sitä takertuu lähimpään köyteen vaikka se olisi hirttoköysi. ”Ainakin tulee rahaa alalle”, totesi muuan kirjailija. Onhan se niinkin.

Oppia voi kuuntelemallakin. Muistelen lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan kuuntelemalla voi oppia ihan yhtä hyvin kuin lukemallakin. Mutta mitä se kuunteleminen on? Onko se sellaista oheistoimintaa, jollaiseksi monet äänikirjan ystävät ilmoittavat äänikirjan kuuntelun? Samalla kudotaan sukkaa, lenkkeillään tai tiskataan astioita. Olen kuullut sellaisestakin, että äänikirjaa kuunnellaan samalla kun imuroidaan (huolestuttavaa heidän kuulonsa kannalta).

Kuinka paljon äänikirjoja kuunnellaan ihan vain niin, että laitetaan nauha pyörimään eikä keskitytä mihinkään muuhun kuin kuuntelemiseen ja kuunnellun jäsentämiseen eli keskeytetään kuuntelu välillä ja jäädään pohdiskelemaan?

*****

Ihmiseltä vaaditaan liikoja. Vaatimassa on ihmisen itsensä lisäksi myös yhteiskunta. Työ muuttuu koko ajan velvoittavampaan suuntaan, ns. vapaa-ajan käsite on häviämässä kokonaan. On olemassa vain aikaa. Ihmisen joka puoleen sitouttava arki kuormittaa siinä määrin, että helpotuksen on oltava nopeaa ja iisiä; ymmärrän siis siltä osin, ettei ihminen enää jaksa samassa määrin keskittyä. Se kaipaa rentoutumista. Siinä mielentilassa uteliaisuus ei ole parhaimmillaan.

Se näkyy suoraan painetun kirjan suosiossa. Lukeminen, sillä tavalla että tietoa jäsentyy kupoliin eli uusia ajatuksia ja ymmärrystä syntyy, on vaikeaa. Siksi se myös vähentyy. Silti kaipuu tarinoihin ihmisellä säilyy aina. Äänikirja siis iskee samaan saumaan kuin muutkin suoratoistopalvelut.

Olen joskus ajatellut – ja toisinaan ajattelen vieläkin, että miksei runouttakin voisi julkaista äänikirjana. Siinähän on usein rytmiikkaa, mikä tukee äänikirjaformaattia ja kuulluksi tulemista. Säkeet ovat romaanista löytyviä lauseita lyhyempiä ja ilmaisu tiivistä – täydellistä! Sitten taas kuitenkin on ymmärrettävä, että niin kuin aina kirjallisuuden kohdalla myös runous asuu kielessä. Millaista olisi sellainen runous, jonka imaisisi itseensä vailla aikomustakaan pohdiskella sen ominaisuuksia, siis käytännössä pallotella omien havaintojen ja runon kanssa. Olisiko se runoutta enää laisinkaan? Olisiko se edes kirjallisuutta? Onko se kuuntelemista enää laisinkaan?

Miksi minä sellaista runoutta kirjoittaisin?

Uskon, että äänikirja on vain välivaihe ihmisen historiassa. Jotkut jatkavat siitä eteenpäin kohti täydellistä lukemattomuutta tietämättömyyden mustaan aukkoon, jossa elämän varjoisat alhot kääntyvät lähes huomaamatta kuoleman ikipimeyteen. Toiset taas kääntynevät takaisin painetun kirjan äärelle, kun huomaavat että se edelleenkin on paras tapa saada tietoa ja kokemuksia. Kenties digitaalinen vallankumous jättää jälkeensä meille digitaalisia tapoja oppia, kenties visuaaliset tavat oppia antavat entistä enemmän sijaa auditiivisille tavoille. Varmaa kuitenkin on, että oli tiedon ja kokemusten hankkimisen tapa mikä hyvänsä, keskittymistä se tulee aina vaatimaan.

Uskallan julistaa: ihmisen heikentyvä keskittymiskyky ja halu irtautua tiedosta ovat yhteiskunnan ja ihmiskunnan suurimpia uhkatekijöitä.

Luonnon keskellä

Mary Oliver: A Thousand Mornings (Corsair, 2012). 50 sivua.

Tutustuin Mary Oliverin runouteen kymmenisen vuotta sitten, kun halusin kahlata syvemmin anglosaksiseen runouteen – ja nimenomaan alkukielellä. Siihen asti olin lueskellut englanniksi lähinnä beat-porukoiden ja Bukowskin teoksia, ja koin että oli aika laajentaa näkymiä.

Se oli jo käynyt selväksi, että käännösrunoutta kaikesta englanninkielellä kirjoitetusta on ilmestynyt Suomessa hyvin vähän (mikä on ymmärrettävää) ja tietysti sellainenkin ajatus taustalla oli, ettei käännös koskaan saattanut jäljentää alkuperäistä teosta. Käännetty teos on aina jossakin määrin eri teos. Ymmärsin myös, että englannin kieli oli lavea (ja siksi niin houkutteleva!) portti muun maailman runouteen, sillä englanniksi oli käännetty sellaisiakin merkittäviä runoilijoita, joita suomeksi ei kenties koskaan tultaisi kääntämään, kuten esimerkiksi romanialainen Mircea Dinescu. (Korjatkaa jos olen väärässä, jos häneltä onkin ilmestynyt suomenkielinen käännös.)

Etsiskelin runoja ja runoilijoita ja aika nopeasti Mary Oliverin nimi ponnahti esiin. Jos jotakin hyvää digitalisaatiossa on, se piilee asioiden tavoitettavuudessa. E-kirjat ja niille valjastetut palvelut ovat helpottaneet uuden kirjallisuuden löytämistä myös omalla kohdallani. Niinpä aloin latailla iPadiini mm. Mary Oliverin teoksia. E-kirja ja runous on varsin toimiva yhdistelmä!

*****

A Thousand Mornings on hieno teos. Se on kieleltään helppolukuinen, mikä on Oliverin runoudelle ominaista; sisään pääsee helposti, mutta pois ei haluaisi millään lähteä. Silti kerroksia riittää. Oliverin ilmaisu on tarkkaa, turhia hän ei höpöttele.

Tässäkin kirjassa ovat läsnä ne Oliverin runouden tutut ainekset: keskeislyyriikkaa, jossa ihminen ja luonto kohtaavat, ja usein ihminen esitetään ekologisesta näkökulmasta käsin luontoa häiritsevänä kappaleena, kuten kokoelman avaavan runon I go down to the shore loppu hyvin ilmentää: ”[…] what should I do? And the sea says / in its lovely voice: / Excuse me, I have a work to do.”

Viime vuosina Oliver on tullut tunnetuksi koira-aiheisista runoistaan (erityisesti teoksen Dog Songs, 2013, myötä) ja sitä kautta hänen Percy-koirastaan, joka tuntui olevan Oliverille loppumaton tutkiskelun ja kirjoittamisen lähde. Tähänkin teokseen Percy-koira on saanut kaksi runoa. Eniten kuitenkin eläinkunnasta huomiota saavat linnut, joita Oliver kuvaa monessakin runossa. Lähes tulkoon aina katse on alhaalta ylös, ihaileva ja arvostava siis. Niin kuin kuuluukin.

Luonto on Oliverille aina vertauskuva. Minulle teoksen koskettavimmaksi runoksi nousee viisiosainen Hum, hum (s. 28), joka kertoo suoraan sanottuna isänsä raiskaamasta lapsesta. Mehiläisten pörinä symboloi lähestyvää uhkaa, mikä sitten pitkähkön runon edetessä selviää lukijalle. Lapsi karkaa uhkaa ja pahaa oloa luonnon keskelle, siellä hän kokee olonsa ehkä vähän turvallisemmaksi.

Henkeäsalpaava runo, joka käsittääkseni on ollut Oliverille omakohtainenkin. Oliver on kirjoittanut aiheesta useammankin runon eri kokoelmiinsa. Ei niitä mukava ole lukea. Mutta paradoksaalista kyllä todella hienoja ne ovat.

*****

Jos kaipaat hyvää sisäänheittäjää englanninkieliseen runouteen, suosittelen ehdottomasti Mary Oliverin teoksia. Jos kaipaat hyvää sisäänheittäjää ylipäänsä runouteen, suosittelen sittenkin.

Tuhat aamua on ilmestynyt myös suomeksi, Basam Booksin kustantamana (2015), Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen kääntämänä.

Klassikon jäljillä, osa 2: Helmi

John Steinbeck: Helmi (The Pearl). Tammi 1996, 118 sivua. Suomentanut Alex Matson.

Hieman epäröiden nostan Helmen klassikon asemaan, sillä Steinbeckin teosluettelosta löytyy arvostetumpiakin ja laajempaan tietoisuuteen nousseita teoksia, jotka ovat helpommin nimettävissä klassikoiksi. Toisaalta ehkä onkin niin, että Steinbeck on tässä se klassikko: hän on kirjoittanut useita valtavan hienoja teoksia, useampia klassikkoja.

Alkukielellä Helmi ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Ensimmäinen suomennos ilmestyi jo 1949, joten pitkän aikaa teos on valloittanut uusia suomalaisiakin lukijoita. Ajatella – minunkin niteeni on 21. painosta! Siihen ei kovin moni kotimainenkaan romaani liene yltänyt. Kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa, mistä löytyvät minulle ne kenties rakkaimmat käännösromaanit.

Helmeen liittyen minulla on valtavan hienoja ja tärkeitä muistoja. Se nimittäin on teos, joka tuli määritelleeksi polkuni elämässä. Aika vahvasti lausuttu, tiedän, mutta totta se on: yläasteella, kun muut harrastukset alkoivat kiinnostaa nuorta Teemua enemmän, topakka äidinkielenopettaja Riuttu tempaisi erään oppitunnin aluksi Helmen esiin ja ilmoitti luokalle, että se luetaan seuraavaksi. Meidän luokalla ei ymmärtääkseni kovin monia lukijoita ollut, ja minunkin lukuharrastukseni oli taitekohdassa – oli edessä siirtyminen nuortenkirjoista aikuisten fiktiivisiin maailmoihin.

Helmen lukeminen oli minulle huikea, huikea kokemus.

Kun kertomuksen päähenkilö Kino asustaa vaatimattomassa majassa vaimonsa Juanan ja pienen Coyotito-lapsen kanssa, sain vertailukohdan sille mitä köyhyys oikeasti on. Minun perheeni oli keskiluokkaa, mutta pienen Coyotiton vanhemmat eivät omistaneet oikeastaan mitään. Eläydyin syvästi perheen tilanteeseen, eläydyn vieläkin; sydämessä muljahtelee kun luen tuon kuvitteellisen perheen ahdingosta. Kun Kinoa potkaisee onni ja hän löytää merenpohjasta suuren helmen ja alkaa elätellä toiveita paremmasta huomisesta, asiat alkavat mennä todella pahasti mönkään. Taas sai nuori Teemu oppia – äidinkielenopettaja piti huolen, että symboliikka meni jakeluun myös laisilleni jukuripäille.

Koko teos on oikeastaan yhtä suurta allegoriaa, moraalinen muistutus elämän perusasioista kuten toimeentulosta, ahneudesta, rahan vallasta ja yhteiskunnan yhtäältä valtavan positiivisista asioista (kuten lähimmäisenrakkaus) mutta myös sen hirvittävän sairaalloisista, oksettavista piirteistä, rahan vallasta ja köyhyyden poliittisuudesta. Voi kai tätä jonkinlaisena kapitalistisen järjestelmän ja amerikkalaisen unelmankin kritiikkinä lukea: ne menestyvät, joiden annetaan menestyä. Vanhahtavaakin käsitystä teoksessa on, muun muassa miehen ja naisen välisistä valtasuhteista: perinteisellä tavalla siinä kuvataan miehen kohdistamaa väkivaltaa naiseen, missä mies on vahva ja nainen heikko. Mikä piristävintä, mies esitetään kuitenkin päätään seinään hakkaavana typeryksenä (s. 80):

”Kino oli sanonut: ’Olen mies’, ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. Ne merkitsivät, että Kino oli valmis syöksymään vuorta vastaan, valmis mittelemään voimiaan meren kanssa.”

Kirjan luettuaan nuori Teemu päätti jatkaa lukuharrastusta myös aikuisten kirjojen parissa, Helmi tarjosi kokemuksen, jonka jälkeen lukemisesta muodostui minulle intohimo, mikä edelleenkin roihuaa. Ilman lukijuutta minusta tuskin koskaan olisi kasvanut kirjailijaa.

Yksi olennainen huomio: Steinbeck kirjoittaa vieraasta kulttuurista, intiaaneista. Intiaani hän ei itse ole.

Sitä paheksuttaisiin nykyisin, toiseen – vaikkakin fiktiiviseen – kulttuuriin astumisesta. Kirjaa ei julkaistaisi, mikä olisi hirvittävä sääli: niin hieno teos.

Näkemiin, Walkman

Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito. WSOY 2005, 114 sivua.

Perjantaina 11. syyskuuta Savon Sanomat uutisoi runoilija Pekka Kejosen kuolleen. Hän oli menehtynyt edellispäivänä sairauskohtaukseen.

Kejonen kirjoitti proosaakin, mutta minulle hän oli ennen muuta runoilija. Pidän hänen runotuotantoaan merkittävänä: se yltää beat-vaikutteisesta katurunoudesta ja luontorunoudesta aforismiin, ja on aivan omanlaistaan. Mielestäni merkille pantavaa Kejosen tuotannossa on se, että ilmaisu parani uran edetessä, runot saivat enemmän painoa. Se on ihailtava piirre näin runoilijakollegan näkökulmasta; voiko sen parempaa taiteilija ajatellakaan kuin pitkää uraa ja alati kehittyvää taiteilijuutta. Liike on tärkeää. Moni pitkän uran tekevä jämähtää sijoilleen, mukavuusalueelleen kirjoittelemaan turvallisista jalansijoista. Kejosen poetiikka rikastui vuosi vuodelta.

*****

Suruttoman saattohoito on paksuhko pläjäys. Hesarin jutussa (Heikki Hellman, 19.5.2005) Kejonen sanoo käsitelleensä kuoleman tematiikan tässä teoksessa, ettei sitten enää tarvitse.

Kuolema todella on keskiössä, mutta ei mitenkään nyyhkyttävästä tai synkistelevästä positiosta käsin. Enemmän Kejosen säe on sellaista vanhemman valtiomiehen paikoin kyynistäkin mutta rauhallista pohdiskelua elämän ohimenevyydestä, hieman ulkopuolisen tarkkailijan roolista (s. 90):

”Ei elämä ketään tapa, / sillä on tärkeämpää tekemistä. / Laskea syntyviä.”

Kejonen lasettelee menemään näennäisen vakavana, mutta silti hänelle tavanomaisen virneen kanssa. Jossain määrin asetelmasta (vanhempi runoilija lähestyy kuolemaa) tulee mieleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu upea runoteos Yötä vasten (Otava 2013). Siinäkin kuolema kolkuttelee ovella tai ainakin kävelee jo pihan poikki. Kuten tapana on, iän myötä ilmaisu vain tiivistyy; Kejosen kohdalla se johti lopulta kunnioitettavan laajaan aforistiseen tuotantoon jos kohta aforistista hänen runoutensa oli läpi uran.

Viehätyn eniten kokoelman pidemmistä runoista. Niissä Kejonen pääsee esittelemään rytmitajuaan, mikä on kohdillaan. Kotimaisen beat-runouden isänäkin pidetty Kejonen tuli tunnetuksi myös jazz-harrastuksestaan ja muusikkoudestaan. Rytmillä siis oli väliä.

Omalla arvoasteikollani Suruttoman saattohoito sijoittuu Kejosen tuotannossa kärkeen sellaisten teosten kuin Mansardikattoinen mieli (2006) ja Walkman, minä se olen (2004) kanssa.

Täytyy vielä erikseen mainita teokset Talvipäivänseisaus (1998) ja Kevätpäiväntasaus (2000), jotka ilmestyivät Kejosen asuessa Lapissa. Niissä erikoisella tavalla beat-runoilija tarkkailee luontoa – vieläpä arvostaen. Kuin eräänlainen urbaani Risto Rasa saisi herätyksen.

”Näkymättömät unet”

Claude: Julmia ovat valvotut unet. Nastamuumio 1997. 64 sivua.

Nyt ollaan kotimaisen kulttikirjan äärellä! Claudena paremmin tunnetusta Ilari Peltolasta jonnet eivät tietäne mitään, joten lyhyt kertaus lienee paikallaan:

Claude oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestystä niittäneen Smack-yhtyeen solisti ja sanoittaja. Smack keikkaili myös Yhdysvalloissa ja tiedetäänpä esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin diggailleen Smackia niin paljon, että on hehkuttanut saaneensa yhtyeeltä vaikutteita. Se on kova lausunto orkesterista, joka ponnisti rapakon taakse täältä kylmästä pohjolasta aikana, jolloin mainetta ja kunniaa ei kerätty hiirenklikkauksin.

90-luvun taitteessa orkesteri saavutti päätepysäkkinsä ja Claude päätti omistautua runoudelle. Kauaa ei karismaattinen muusikko malttanut runoilijantyön yksinäisyyttä – mies palasi lavahommiin. Tarina kertoo (myös kirjan ensisivuilla) Clauden silti olleen runouden suhteen vakavissaan, se oli hänen sydäntä lähellä. Ilmeisesti hän oli kirjoittanut runoja pidempäänkin tavoitteellisesti.

Claude kuoli 22. syyskuuta 1996 synnynnäiseen sydänvikaan. Hän oli kolmenkymmenen. On surullista, ettei Claude ehtinyt nähdä runokirjansa julkaisua. Surullista sekin, että tässä yhdessä kokoelmassa ovat ilmeisesti kaikki Clauden kirjoittamat runot. Enempää ei ole löytynyt. Kokoelman runoja ei ole toimitettu, ne ovat sellaisia kuin Claude oli halunnut niiden olevan. Siihen nähden ne ovat yllättävänkin hiottuja.

*****

Julmia ovat valvotut unet on keskeislyyristä virtaa. Siitä paljastuu kirjoittajansa rakkaus sanoja kohtaan, runoutta kohtaan. Kovin ehjä kokoelma ei ole, mutta se johtunee siitä miten runot on pikemminkin koottu kuin että kokoelmaa olisi työstetty kokonaisuudeksi. Se on runoilijan jäämistö, jos niin voi sanoa, sekä hyvässä että pahassa.

Clauden tyyli on dekadenssin runoilijoita romantisoivaa. Hän on lukenut Rimbaudinsa – minkä on itse maininnutkin, ja kenties Baudelaireakin on yöpöydällä ollut. Kieli on merkityksiltään tiheää ja uhkaa käydä tunkkaiseksi ja puuromaiseksi, mikä on ehkä sitä uran alun syndroomaa, kun ei malta jättää tekstiin ilmaa jotta se hengittäisi:

”Mutta vaientaakseni rummut ja kuiskeen / olen jo vaihtanut tummuneen hopeani / vaikeaselkoisiin kirjoituksiin, yhtä lailla / kuin myrkkyihin, joilla valella janotta / juova suu ja naamioida valtimoiden polte”

Tällaista on aika raskasta lukea 64 sivua. Siksipä en yleensä luekaan Clauden kokoelmaa alusta loppuun vaan sieltä täältä, pieniä helmiä poimien, kuten tällaisia kolmen säkeen sirpaleita (s. 45):

”Olallani istuu luuton lintu / ja minä kuiskin sen / hauraisiin korviin”

Aivan mahtavaa. Olen poiminut tuon itselleni runoilijantyön motoksi siitä mitä runoilijuus on ja miten runoilija asettuu suhteessa runoihinsa ja ympäristöönsä. Tämän kirjoituksen otsikko on muuten samasta runosta.

Claude on maininnut myös lukeneensa Bukowskin runoja; voi vain fantisoida, millaista runoutta hän olisi kirjoittanut jos olisi ottanut Bukowskin runouden esikuvakseen. Se olisi rocklyyrikolle sopinut kuin nyrkki silmään.

Julmia ovat valvotut unet on mielenkiintoinen aloitus hyvin omintakeiselta tekijältä. Harmillista todella, että se on samalla myös lopetus. Kirjassa on vain 30 runoa, mutta siitä on riittänyt minulle kymmeneksi vuodeksi mietittävää ja siitä riittää tästedeskin. Dänks, Claude.

Lihamestari

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. WSOY 2008, 83 sivua. Suomentanut Timo Hännikäinen ja Aki Salmela.

Luin tämän Simicin teoksen ensimmäisen kerran 5-10 vuotta sitten ja pidin siitä silloin samalla tavalla kuin jo jonkin aikaa lasissa seisseestä huurteisesta: maku on korostunut, mutta se kädenlämpöisyys vähän harmittaa. Sittemmin olen harvakseltaan selaillut kokoelmaa sieltä täältä, lähinnä suosikkirunoihini palaten.

Ajattelin, että olisi korkea aika lukea teos uudelleen. Nyt huomasin iän tehneen tehtävänsä: maku on kehittynyt (en osaa sanoa mihin suuntaan) ja suorastaan rakastin jokaista riviä!

Ennen kuin pureudun tekstiin, on pakko huomioida se ehkä huomattavin: kylläpä ovat suomentajat tehneet hienoa työtä. Ja varmasti voi todeta niinkin, että kylläpäs Simicin runot ovat mallikkaasti kääntyvää sorttia.

***

”Kuollut mies astuu alas mestauslavalta. Hänellä on oma verinen päänsä kainalossa.”

Kun (proosa-)runo (s. 57) alkaa noin, se ei voi olla huono. Esimerkissä kuvastuu mielestäni hyvin Simicin kieli: se on yllätyksellistä ja äkkiväärää, humoristista ja toisinaan jopa vulgaaria. Aforistisesta ja kahdeksansivuisesta Katolle puhumista -runosta löytyy lisää samankaltaisia esimerkkejä, joista myös Simicin tarkkanäköisyys ja tarkka ajattelu osoittuvat:

”Kuin unettomuuttaan väistelevä mestaririkollinen / nukun joka yö eri sängyssä.”

”Oi muisti, pakotat meidät kaikki ulos työntämään ruumisvaunujasi!”

Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin Simicin tarinankerrontataidot: hän kertoo pieniä tarinoita yllättävistä tapahtumista, joihin yleensä sisältyy jokin surrealistinen piirre tai virne. Tällaisesta hyvä esimerkki lienee runo Neuloilla kiinnitetyt silmät (s. 32), jossa mies kuvataan työteliääksi duunariksi, jolla on ”pikkuvaimo” ja kauniit, illallispöytää kattavat tyttäret. Miehen työ kuvataan sillä tavalla raskaaksi, että lukijana alan tuntea sympatiaa häntä kohtaan.

Runon juju on siinä, että mies on Kuolema. Työkseen hän kiertää vieraita kaupunginosia ”[…] etsimässä / jotakuta jolla on kamala yskä.”

Ollaan siis maagisen realisminkin äärellä.

Mutta kuinka viehätynkään säkeisten runojen muodosta. Yksi virke saattaa olla pätkittynä neljän säkeen säkeistöksi, ja kun kielen ilmavuus ja kaunislauseisuus, teksti hengittää väkisinkin. Vaikka mukana on erityisen hienoja metaforiakin, runot rakentuvat kokonaisuuksien varaan, mikä juuri alleviivaa tarinallisuutta, josta esimerkki kokoelman ensimmäisen runon (”Lihakauppa”) ensimmäisestä säkeistöstä:

”Toisinaan yökävelyllä / pysähdyn suljetun lihakaupan eteen. / Kaupassa palaa yksi ainoa valo / kuin valo jonka loisteessa vanki kaivaa tunneliaan.

Siinä on kaikki: kieli, rytmi, kuva ja tunnelma.

Kerrassaan mahtava, mahtava retrospektiivinen teos.

Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.