Näkemiin, Walkman

Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito. WSOY 2005, 114 sivua.

Perjantaina 11. syyskuuta Savon Sanomat uutisoi runoilija Pekka Kejosen kuolleen. Hän oli menehtynyt edellispäivänä sairauskohtaukseen.

Kejonen kirjoitti proosaakin, mutta minulle hän oli ennen muuta runoilija. Pidän hänen runotuotantoaan merkittävänä: se yltää beat-vaikutteisesta katurunoudesta ja luontorunoudesta aforismiin, ja on aivan omanlaistaan. Mielestäni merkille pantavaa Kejosen tuotannossa on se, että ilmaisu parani uran edetessä, runot saivat enemmän painoa. Se on ihailtava piirre näin runoilijakollegan näkökulmasta; voiko sen parempaa taiteilija ajatellakaan kuin pitkää uraa ja alati kehittyvää taiteilijuutta. Liike on tärkeää. Moni pitkän uran tekevä jämähtää sijoilleen, mukavuusalueelleen kirjoittelemaan turvallisista jalansijoista. Kejosen poetiikka rikastui vuosi vuodelta.

*****

Suruttoman saattohoito on paksuhko pläjäys. Hesarin jutussa (Heikki Hellman, 19.5.2005) Kejonen sanoo käsitelleensä kuoleman tematiikan tässä teoksessa, ettei sitten enää tarvitse.

Kuolema todella on keskiössä, mutta ei mitenkään nyyhkyttävästä tai synkistelevästä positiosta käsin. Enemmän Kejosen säe on sellaista vanhemman valtiomiehen paikoin kyynistäkin mutta rauhallista pohdiskelua elämän ohimenevyydestä, hieman ulkopuolisen tarkkailijan roolista (s. 90):

”Ei elämä ketään tapa, / sillä on tärkeämpää tekemistä. / Laskea syntyviä.”

Kejonen lasettelee menemään näennäisen vakavana, mutta silti hänelle tavanomaisen virneen kanssa. Jossain määrin asetelmasta (vanhempi runoilija lähestyy kuolemaa) tulee mieleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu upea runoteos Yötä vasten (Otava 2013). Siinäkin kuolema kolkuttelee ovella tai ainakin kävelee jo pihan poikki. Kuten tapana on, iän myötä ilmaisu vain tiivistyy; Kejosen kohdalla se johti lopulta kunnioitettavan laajaan aforistiseen tuotantoon jos kohta aforistista hänen runoutensa oli läpi uran.

Viehätyn eniten kokoelman pidemmistä runoista. Niissä Kejonen pääsee esittelemään rytmitajuaan, mikä on kohdillaan. Kotimaisen beat-runouden isänäkin pidetty Kejonen tuli tunnetuksi myös jazz-harrastuksestaan ja muusikkoudestaan. Rytmillä siis oli väliä.

Omalla arvoasteikollani Suruttoman saattohoito sijoittuu Kejosen tuotannossa kärkeen sellaisten teosten kuin Mansardikattoinen mieli (2006) ja Walkman, minä se olen (2004) kanssa.

Täytyy vielä erikseen mainita teokset Talvipäivänseisaus (1998) ja Kevätpäiväntasaus (2000), jotka ilmestyivät Kejosen asuessa Lapissa. Niissä erikoisella tavalla beat-runoilija tarkkailee luontoa – vieläpä arvostaen. Kuin eräänlainen urbaani Risto Rasa saisi herätyksen.

”Näkymättömät unet”

Claude: Julmia ovat valvotut unet. Nastamuumio 1997. 64 sivua.

Nyt ollaan kotimaisen kulttikirjan äärellä! Claudena paremmin tunnetusta Ilari Peltolasta jonnet eivät tietäne mitään, joten lyhyt kertaus lienee paikallaan:

Claude oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestystä niittäneen Smack-yhtyeen solisti ja sanoittaja. Smack keikkaili myös Yhdysvalloissa ja tiedetäänpä esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin diggailleen Smackia niin paljon, että on hehkuttanut saaneensa yhtyeeltä vaikutteita. Se on kova lausunto orkesterista, joka ponnisti rapakon taakse täältä kylmästä pohjolasta aikana, jolloin mainetta ja kunniaa ei kerätty hiirenklikkauksin.

90-luvun taitteessa orkesteri saavutti päätepysäkkinsä ja Claude päätti omistautua runoudelle. Kauaa ei karismaattinen muusikko malttanut runoilijantyön yksinäisyyttä – mies palasi lavahommiin. Tarina kertoo (myös kirjan ensisivuilla) Clauden silti olleen runouden suhteen vakavissaan, se oli hänen sydäntä lähellä. Ilmeisesti hän oli kirjoittanut runoja pidempäänkin tavoitteellisesti.

Claude kuoli 22. syyskuuta 1996 synnynnäiseen sydänvikaan. Hän oli kolmenkymmenen. On surullista, ettei Claude ehtinyt nähdä runokirjansa julkaisua. Surullista sekin, että tässä yhdessä kokoelmassa ovat ilmeisesti kaikki Clauden kirjoittamat runot. Enempää ei ole löytynyt. Kokoelman runoja ei ole toimitettu, ne ovat sellaisia kuin Claude oli halunnut niiden olevan. Siihen nähden ne ovat yllättävänkin hiottuja.

*****

Julmia ovat valvotut unet on keskeislyyristä virtaa. Siitä paljastuu kirjoittajansa rakkaus sanoja kohtaan, runoutta kohtaan. Kovin ehjä kokoelma ei ole, mutta se johtunee siitä miten runot on pikemminkin koottu kuin että kokoelmaa olisi työstetty kokonaisuudeksi. Se on runoilijan jäämistö, jos niin voi sanoa, sekä hyvässä että pahassa.

Clauden tyyli on dekadenssin runoilijoita romantisoivaa. Hän on lukenut Rimbaudinsa – minkä on itse maininnutkin, ja kenties Baudelaireakin on yöpöydällä ollut. Kieli on merkityksiltään tiheää ja uhkaa käydä tunkkaiseksi ja puuromaiseksi, mikä on ehkä sitä uran alun syndroomaa, kun ei malta jättää tekstiin ilmaa jotta se hengittäisi:

”Mutta vaientaakseni rummut ja kuiskeen / olen jo vaihtanut tummuneen hopeani / vaikeaselkoisiin kirjoituksiin, yhtä lailla / kuin myrkkyihin, joilla valella janotta / juova suu ja naamioida valtimoiden polte”

Tällaista on aika raskasta lukea 64 sivua. Siksipä en yleensä luekaan Clauden kokoelmaa alusta loppuun vaan sieltä täältä, pieniä helmiä poimien, kuten tällaisia kolmen säkeen sirpaleita (s. 45):

”Olallani istuu luuton lintu / ja minä kuiskin sen / hauraisiin korviin”

Aivan mahtavaa. Olen poiminut tuon itselleni runoilijantyön motoksi siitä mitä runoilijuus on ja miten runoilija asettuu suhteessa runoihinsa ja ympäristöönsä. Tämän kirjoituksen otsikko on muuten samasta runosta.

Claude on maininnut myös lukeneensa Bukowskin runoja; voi vain fantisoida, millaista runoutta hän olisi kirjoittanut jos olisi ottanut Bukowskin runouden esikuvakseen. Se olisi rocklyyrikolle sopinut kuin nyrkki silmään.

Julmia ovat valvotut unet on mielenkiintoinen aloitus hyvin omintakeiselta tekijältä. Harmillista todella, että se on samalla myös lopetus. Kirjassa on vain 30 runoa, mutta siitä on riittänyt minulle kymmeneksi vuodeksi mietittävää ja siitä riittää tästedeskin. Dänks, Claude.

Lihamestari

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. WSOY 2008, 83 sivua. Suomentanut Timo Hännikäinen ja Aki Salmela.

Luin tämän Simicin teoksen ensimmäisen kerran 5-10 vuotta sitten ja pidin siitä silloin samalla tavalla kuin jo jonkin aikaa lasissa seisseestä huurteisesta: maku on korostunut, mutta se kädenlämpöisyys vähän harmittaa. Sittemmin olen harvakseltaan selaillut kokoelmaa sieltä täältä, lähinnä suosikkirunoihini palaten.

Ajattelin, että olisi korkea aika lukea teos uudelleen. Nyt huomasin iän tehneen tehtävänsä: maku on kehittynyt (en osaa sanoa mihin suuntaan) ja suorastaan rakastin jokaista riviä!

Ennen kuin pureudun tekstiin, on pakko huomioida se ehkä huomattavin: kylläpä ovat suomentajat tehneet hienoa työtä. Ja varmasti voi todeta niinkin, että kylläpäs Simicin runot ovat mallikkaasti kääntyvää sorttia.

***

”Kuollut mies astuu alas mestauslavalta. Hänellä on oma verinen päänsä kainalossa.”

Kun (proosa-)runo (s. 57) alkaa noin, se ei voi olla huono. Esimerkissä kuvastuu mielestäni hyvin Simicin kieli: se on yllätyksellistä ja äkkiväärää, humoristista ja toisinaan jopa vulgaaria. Aforistisesta ja kahdeksansivuisesta Katolle puhumista -runosta löytyy lisää samankaltaisia esimerkkejä, joista myös Simicin tarkkanäköisyys ja tarkka ajattelu osoittuvat:

”Kuin unettomuuttaan väistelevä mestaririkollinen / nukun joka yö eri sängyssä.”

”Oi muisti, pakotat meidät kaikki ulos työntämään ruumisvaunujasi!”

Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin Simicin tarinankerrontataidot: hän kertoo pieniä tarinoita yllättävistä tapahtumista, joihin yleensä sisältyy jokin surrealistinen piirre tai virne. Tällaisesta hyvä esimerkki lienee runo Neuloilla kiinnitetyt silmät (s. 32), jossa mies kuvataan työteliääksi duunariksi, jolla on ”pikkuvaimo” ja kauniit, illallispöytää kattavat tyttäret. Miehen työ kuvataan sillä tavalla raskaaksi, että lukijana alan tuntea sympatiaa häntä kohtaan.

Runon juju on siinä, että mies on Kuolema. Työkseen hän kiertää vieraita kaupunginosia ”[…] etsimässä / jotakuta jolla on kamala yskä.”

Ollaan siis maagisen realisminkin äärellä.

Mutta kuinka viehätynkään säkeisten runojen muodosta. Yksi virke saattaa olla pätkittynä neljän säkeen säkeistöksi, ja kun kielen ilmavuus ja kaunislauseisuus, teksti hengittää väkisinkin. Vaikka mukana on erityisen hienoja metaforiakin, runot rakentuvat kokonaisuuksien varaan, mikä juuri alleviivaa tarinallisuutta, josta esimerkki kokoelman ensimmäisen runon (”Lihakauppa”) ensimmäisestä säkeistöstä:

”Toisinaan yökävelyllä / pysähdyn suljetun lihakaupan eteen. / Kaupassa palaa yksi ainoa valo / kuin valo jonka loisteessa vanki kaivaa tunneliaan.

Siinä on kaikki: kieli, rytmi, kuva ja tunnelma.

Kerrassaan mahtava, mahtava retrospektiivinen teos.

Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.

Koko kansan Pate

Pauli Antero Mustajärvi – Tina Finn: Pate Ikurista. Docendo 2017, 206 sivua.

Otsikko on ehkä liioittelua, mutta perustelen: Pate Mustajärvi on niin tunnettu kaveri, että hän kuulunee siihen melko harvalukuiseen sakkiin, jonka lähes jokainen suomalainen tunnistaa. Osa sitten tykkää, osa ei.

Oma ensikosketukseni Popedaan ja Pate Mustajärveen taisi olla vuonna 1992, kun yhtye julkaisi Svoboda-albumin. Siitä lohkaistu sinkku Kersantti Karoliina soi tiheästi television musiikki- ja viihdeohjelmissa ja muistelen, että sitä kavereiden kanssa fiilisteltiin – onhan se kaikkinensa harvinaisen tunnistettava ja tarttuva. Mika Sundqvistin sanoitus on muuten melko yhteiskunnallinen, siinä ollaan erään tasa-arvokysymyksen äärellä, naisten ja armeijan.

Kersantti Karoliinasta alkoi sitten tutkimusmatkani yhtyeen muuhun tuotantoon, mm. Kuumaan kesään ja muihin ikonisiin tsibaleisiin. Yhteistä niille kaikille on, etteivät ne mitenkään järin korkealiitoista sanataidetta ole. Ei se Popedaan sopisikaan. Mutta poikkeuksellisen positiivisiakin yllätyksiä silti piisaa, esimerkkinä vaikkapa tämä palanen Punaista ja makeaa -kappaleesta (san. Mustajärvi):

”Kun kaduilla taistellaan, kuollaan, rakastellaan, / sä nouset sinne mistä ainoastaan katsellaan”

Onpahan kertakaikkisen upea säepari, jopa näin runoilijan näkökulmasta.

Olen aina mieltänyt Popedan enemmän livebändiksi. Biisit ovat vanhan liiton rokkia, suoraa ja tymäkkää jyystöä, ja ne kasvavat yleisön myötä. Uudenlaisia ulottuvuuksia löytyy Pate Mustajärven soolotuotannon puolelta. Sieltä löytyykin sitten lauluja laidasta laitaan. Ajauduin alkuvuodesta viime vuonna julkaistun Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä –albumin pariin, ja totesin aika nopeasti, että nyt ollaan taas jonkin uuden äärellä, konseptilevyssä kiinni. Nyt kerrotaankin tarinoita ihmiskohtaloista, mitä tervehdin ilolla. Aloin miettiä, saisiko kurkistettua minkälainen kaveri tämä Mustajärvi on pinnan alla, ja ajattelin että jospa tämä Pate Ikurista tarjoaisi vastauksia.

*****

Kirja on ohuehko, ihan hyvin kirjoitettu teos. Pate Mustajärvestä jutun jos toisenkin lukeneena ja huhun jos toisenkin kuulleena oli kivaa saada myös uudenlaista tietoa; en esimerkiksi tiennyt teatterin olevan niin suuressa roolissa Mustajärven elämässä. Myös hänen paljastumisensa lukumieheksi oli jonkinmoinen yllätys. Se että yksi Suomen suurimmista rokkikukoista on harvinaisen privaatti, yksityisyyttään vinhasti suojeleva mies, ei sen sijaan tullut mitenkään uutisena.

Kirjan anti jää ehkä hivenen kapeaksi, mutta se toisaalta ilahduttaakin minua: helvettiäkös se yleisölle oikeastaan kuuluu, millainen mies rokkistaran takana piileksii. Ja kaipaanko minä toisaalta tietoa, kaipaanko tirskistelyä? Oikeastaan onkin niin, että kirja on hyvin rajattu: siinä mainitaan lyhyesti Mustajärven veljet, vanhemmista turinoidaan enemmänkin, mutta esimerkiksi jälkikasvu jätetään kokonaan rauhaan – ja hyvä niin. Varsin käytännöllinen lähestymistapa: kiinnostusta on herättänyt miehen vetämä rooli, sen roolin biografian saatte myös luettavaksenne.

Kaikkinensa nopealukuinen, hauska kirja hahmosta nimeltä Pate Mustajärvi. Sen tehtävä on luullakseni saatella lukija Pate Mustajärven tuotannon pariin ja jättää Pauli Antero Mustajärvi syrjään, kuten taiteilija itsekin kaiketi tahtoo.

Miten runo syntyy?

Minulta toisinaan kysytään, miten runo oikein syntyy? Usein kysyjä ei ehkä itse kirjoita mutta on syystä tai toisesta kiinnostunut asiasta; joskus kysyjä taas on vasta-alkaja, joka haaveilee julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulen, että jokaisen runoilijan kohdalla pätevä vastaus on, että runo syntyy aivoissa. Se kuulostaa typerältä itsestäänselvyydeltä, mutta kirjoittamiseen onkin tapana liittyä turhaa mystifiointia.

Tiede ei ole vielä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) niin pitkällä, että kykenisi selittämään ihmisaivot ja sen toiminnan läpikotaisin. Se kuitenkin tiedetään, että ihminen kykenee muovaamaan omia aivojaan – aivot ovat plastiset, muovautuvat. Minä esimerkiksi olen keskittynyt pääosin runouteen viimeiset 20 vuotta. Työskentelen tavalla tai toisella runouden parissa joka ikinen päivä: joko luen tai kirjoitan tai, kuten yleensä, molempia. Analysoin ja tutkin runoutta, harjoitan kieltä ja teen siitä havaintoja. Katselen ympärilleni, nautin luonnosta ja taiteista, ihmisistä. Olen huomannut, että aivoni ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla: kun jotakin tapahtuu, kun teen havainnon, pääkopassani käynnistyvät ajatusprosessit työskentelevät runon työkaluin.

Annan esimerkin. Toissa viikolla kohtasin sellaisen ikävän tapahtuman, että odottaessani Hyvinkään asemalla lähijunaa Riihimäelle, näin kuinka muuan mies viileän päättäväisesti käveli aseman ohittavan Intercity-junan alle. Traaginen tapahtuma, jota seurasin ns. aitiopaikalta. Aivoni käänsi kokemuksesta kumpuavat ajatukset kohti runoa: mieleen alkoi tulvia symboleita, kielikuvia ja tarinaa, joita reilun viikon verran työstin runoksi. Eilen sain valmiiksi siitä kokonaisuuden, johon olen tyytyväinen. Jos hyvin käy, kyseinen runo ilmestyy seuraavassa runokokoelmassani.

Tuollaiset tapahtumat ovat tietysti ääriesimerkkejä. Useimmiten tilanteet ovat arkisempia, kuten toissa kesänä istuessamme vaimoni kanssa lounaalla eräässä rodoslaisessa ravintolassa. Odotellessamme annoksia huomasin viereisellä jalkakäytävällä kasvavan appelsiinipuun. Auringonvalo kävi siihen jotenkin kivasti, ja löysin kiehtovan huomion, joka kasvoi nelisäkeiseksi tarinaksi. Valitettavasti en voi sitä tähän kertoa, ilmestyköön sitten joskus jossakin yhteydessä jos niin on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjoitettu se runo kyllä jo on.

Joskus jotakin mystiikkaakin kirjoittamiseeni liittyy, nimittäin toisinaan aivoista putkahtaa mieleen jokin säe, jossa on kiinnostava rytmi. Kuva voi olla syntynyt näköhavainnosta, mutta rytmin alkulähde jää mysteeriksi. Ehkä sitäkin selittää runsas runojen lukeminen ja muistiin kirjautuminen, ja toisaalta rakkauteni musiikkiin – siinä on nimittäin toinen taiteenlaji, joka on elämässäni mukana päivittäin. Usein huomaan ajattelevani, että runo ja musiikki kulkevat käsi kädessä: ilman toista ei ole toista. Onhan runossakin aina rytmi ja soinnukkuus.

Etenen runo kerrallaan, kirjaan muistiin, hion ja höylään. Jos löydän aiheen, josta mielestäni on runosarjaksi, alan ehkä kirjoittaa sitä kohti. Joskus kohdalle osuu niin mielenkiintoinen aihe tai teema, että sitä voi ajatella kokonaista kokoelmaa nimittäväksi tekijäksi. Raamit, hahmo siis, täytyy niin yksittäisillä runoilla kuin laajemmillakin kokonaisuuksilla olla. On helpompi kirjoittaa, kun suunnilleen tietää mitä on tavoittelemassa.

Kirjoitanko sitten runon ensin päässäni valmiiksi vai sylkäisenkö paperille ja alan siinä muokata? Sekä että. Joskus lyhyempi runo voi tulla valmiiksi mietittynä. Usein, varsinkin pidempien runojen kohdalla, tulee pyöritelleeksi joitakin aineksia, aihetta ja siihen liittyvää säeparia tai kahta, ne alkavat kutitella mieltä jolloin siirrän ne paperille tarkasteltavaksi. Olen intohimoinen muistiinkirjaaja, sillä olen huomannut, että hyvänkin aiheen voi unohtaa. Se harmittaa päiväkausia. Pidempien runojen kohdalla muistikirja auttaa asemoinnin ja rytmin hahmottamisessa. Sitten kun koen tarpeelliseksi, että aineksia siis on tarpeeksi, asetun läppärin ääreen. Silloin vasta alkaa se varsinainen työ, höylääminen ja hiominen, uuden kirjoittaminen.

Kokemus on vahvistanut ajatusta siitä, että vain harvoin runo on ensimmäisellä kerralla valmis. Lyhytkin runo ansaitsee useamman kerran tulla tarkastelluksi, voisiko sitä vielä kääntää niin että se toteuttaisi itsensä vielä paremmin. Uskon vahvasti, runon lukemisen lisäksi runon kirjoittaminenkin vaatii aikaa: hyvä, normaalin laajuinen (ainakin 60-liukainen) kokoelma ei valmistu vuodessa. Se vaatii enemmän aikaa ja kirjoitusprosessissani onkin vaihe, jota kutsun ”makuuttamiseksi”: kun teksteille ja kokoelmalle alkaa tulla sokeaksi, katse puuroutua ja ilmaisu tunkkaistua, päästän käsikirjoituksen hetkeksi käsistäni. Annan sen olla. Samoin teen hetkittäin yksittäisen runon kohdalla, oli se sitten mielestäni valmis tai ei. Vain aika ja etääntyminen antaa mahdollisuuden myöhemmin tarkastella tekstiä uusin silmin. Aloittelevan runoilijan akilleen kantapää onkin usein hosuminen: tarjotaan eteenpäin raakileita. Ihmeellistä kyllä runouden eri konventioiden vuoksi harkitsematon raakilemaisuus näkyy ja tulee lähes aina huomatuksi. Hosuminen onkin usein ajanhukkaa, viivytystä. Se ei omalle ”uralle” ole koskaan hyväksi. Kokeellisuus on sitten eri asia: paatunut runonlukija kyllä ymmärtää senkin päälle. Kokemuksen myötä omat työkalut kehittyvät; taival kohti haluttua ilmaisua taittuu helpommin.

Mistä aiheista ja teemoista runon voi sitten kirjoittaa? Mistä vain. Viimeisimpään kokoelmaani Kahden kaupungin runot kirjoitin runon riihimäkeläisestä risteyksestä. Se sattuu sijaitsemaan Riihimäen sairaalan kupeessa ja kävellessäni siitä kerran ohitse tajusin, että suojatietä merkkaavat valkoiset kaistaleet muistuttivat oikeastaan hauta-arkkujen kansia. Pidin sitä kiehtovana sattumana: sairaalan risteyksessä suojatiet kuin arkunkansia. Vastakohtia: turva ja vaara, hoito ja kuolema. Kiinnostavaa! Siitäpä sitten muodostui lyhyt ja aforistinen, kaupunginosan mukaan nimensä saanut runo Kirjaus (Kahden kaupungin runot, s. 54):

Sairaalan risteyksessä
suojatien paradoksi:
paljon haaleita
arkunkansia

Klassikon jäljillä, osa 1: Idän pikajunan arvoitus

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, 1934). Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2017. 310 sivua.

Onko sopivampaa kesälukemista kuin kevyt dekkari? Luin tämän Christien ehkä tunnetuimman romaanin keskellä helteistä kesäkuuta; ulkona ja sisällä on ollut yhtä kuumaa, 25-28 astetta. Olotila on vaihtunut mukavan ja tukalan välillä.

En viitsi kirjoittaa juonta auki vaikka olenkin sitä mieltä, että Christien kirjoissa juoni ei ole oleellisin hyve vaan poikkeuksellisen hyvin luodut henkilöhahmot ja tunnelma, ja ettei Idän pikajunan arvoitus ole mielestäni juonellisesti kaikkein onnistunein Christien kirjoista. Esimerkiksi Roger Ackroydin murhassa se on vielä kekseliäämpi – ja silti luonnollisempi (en tohdi käyttää sanaa uskottavampi, sillä fiktion äärellähän tässä ollaan). Idän pikajunan arvoituksen juonesta voisi todeta niin kuin kirjan yksi hahmoista, tohtori Constantine, tapauksesta toteaa (s. 288):

”[…] uskomattomampaa kuin yksikään roman policier, jonka olen koskaan lukenut.”

Olen lukenut Idän pikajunan arvoituksen muistaakseni neljä kertaa. Jokaisella kerralla olen omasta mielestäni pääsevinäni paremmin kärryille Dame Agathan jättämistä johtolangoista, ja silti jään aina samanlaiseen olotilaan: kusettaako hän minua? Tarinahan sivuaa klassista ”suljetun huoneen arvoitusta”, ja tekee sen vielä muutamallakin eri tasolla: on lumen saartama juna, on vaunu, on yksi hytti.

Christie sommittelee ihailtavan taitavasti. Hän rytmittää kerronnan niin soljuvaksi, että vaikka mitään ei juuri tapahdu, lukeminen kulkee eteenpäin kuin … liikkuva juna. Sitä tohtii kuvailla kerronnan taidoksi.

Jokaisen lukukerran jälkeen myös mietin vastausta arvoitukseen, mikä tässä klassikossa minua oikein viehättää? Miksi luen sitä uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän juonen – siis sen mitä tapahtuu ja muistan yksityiskohdatkin melko hyvin? Ei tässä kummoista maisemakuvaustakaan ole, millä saisi sielunsa silmät viehtymään. Ei sellaista kieltä, mikä runoilijan luontoa erityisesti kiihottaisi.

Ehkä kyse juuri on tuosta Christien kyvystä luoda kansien väliin näytelmä, jollaiseksi muuan henkilöhahmoistakin tätä rikostapausta kutsuu. Saatella nyt eläväiset henkilöhahmot välisine jännitteineen junaan keskelle eurooppalaista, runsaslumista talvea ja kertoa siitä tarina. Ja täräyttää heidän keskuuteen Hercule Poirot, tuo kenties viehättävin hahmo, mikä kuunaan on dekkareiden sivuilla kulkenut, suurine ristiriitaisuuksineen ratkaisemaan arvoitus. Poirot toteaa, että tämäkin tapaus ratkeaa psykologialla. Sillä varmasti ratkeaisi omakin arvoitukseni Idän pikajunan viehättävyyden suhteen, mutta tyydyn kuitenkin siihen ilmeiseen selitykseen:

Syyllinen on taide ja sen selittämätön voima.

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Runojen ruhtinaat

Ilpo Tiihonen: Hyvät, pahat ja rumat. 63 sivua. WSOY 1984.

Löysin Elisa Kirjasta äänikirjan Elävänä Bulevardilla – Ilpo Tiihonen (WSOY 1995), missä runoilija itse lukee (tai pitäisikö sanoa lausuu) runojaan.

Kahdennenkymmenennen raidan kohdalla havahdun: yksi mielirunoistani, Komeetta. Se kertoo osattomasta miehestä, hänen eksistentiaalisesta kriisistään, mies pohtii arvojaan ja olemistaan tässä maailmassa:

”[…] Hän on nauliintunut tähän maailmaan / ja miettii mitä tänne piti tulla sanomaan // kun unelmia kloonataan ja sähkö synnyttää / kun kuu on miehitetty, taivaallinen tungos / marketeissa, tarjontaa! / ja lapsuusmuistojemme pajatsossa puitten kuvat / maahan romahtaa […]”

Runon voi lukea myös nyky-yhteiskunnan arvojen, kuten rahan perässä juoksemisen kritiikiksi. Kuuntelen hartaana Tiihosen luentaa, kelaan takaisin raidan alkuun… ja alkuun… ja alkuun…

Runo on edelleenkin hyvä. Niin hyvä, että kuuntelemisen lisäksi haluan lukea sen, ja kun kaivan hyllystäni Hyvät, pahat ja rumat esiin, luen Komeetan ja samalla koko kirjan. Jatkan myös äänikirjan kuuntelua. Huomaan, että Tiihonen on lukenut kirjasta yhdeksän runoa äänikirjaan. Nautin ne osin rinnakkain.

Komeetta on mielestäni hyvä lukuavain teokseen – koko tuotantoon oikeastaan. Siinä näkyy Tiihosen valtava rytminen taito. Niin kuin Arto Melleri ja Juhani Ahvenjärvi hän saa lyhyetkin tekstit soimaan; pidemmät lähenevät jo sinfoniaa.

Jos opettaisin runoutta, laittaisin oppilaat lukemaan edellä mainittujen herrojen (ja tietenkin minun) runoja. Miksikö? Minusta heidän runousoppinsa hyödyntävät kokonaisvaltaisimmin runon eri ulottuvuuksia, kirjallisten ansioiden lisäksi he soittavat kieltä ja luovat upeita kielikuvia. Lisäksi he ovat muodon suhteen aina tarkkoja, samoin yksityiskohdissa. Samoihin käsityksiin nojaa omakin runousoppini.

*****

Komeetta aloittaa vuonna 1984 ilmestyneen teoksen. Viiteen osaan jaettu teos käsittää 40 runoa. Runot ovat useimmiten pitkähköjä, jopa toista sivua pitkiä, ja pääosin luonteeltaan kertovia. Legendaarinen, suomalaisen iskelmän äärellä oleva Winter Dance yltää kolmannellekin sivulle. Joissakin runoissa (kuten neljä runoa käsittävässä kirjan viimeisessä osassa) Tiihonen etäännyttää niin voimakkaasti, että lukeminen ottaa aikaa, eikä siltikään tahdo päästä aivan perille. Muistan, että samat runot ovat aiemminkin ”olleet kiusana”, mikä ei tietenkään haittaa lainkaan, ovat silläkin tavoin hyvänä esimerkkinä Tiihosen rytmitajusta: kokoelma ei ole yhdestä puusta veistetty.

Niin kuin aina, Tiihosen aiheet kumpuavat kaupungin ja kaupunkilaisten arjesta. Ylevyyden hän hakee kielestä, ei kiellä pieniä kliseitä kuten röyhkeän ilmeisiä loppusointuja tai sidesanojen viljelyä, ja miksi kieltäisikään, kun kaikki kuitenkin tehdään niin taiten ja hyvällä maulla.

Tekisi mieli sanoa, että jos Kirsi Kunnas kirjoitti loruja lapsille, Tiihonen kirjoittaa niitä aikuisille. Ne lorut kertovat elämän varjopuolista, joskus kuiskien, joskus huutaen, joskus varoittaen ja joskus kehottaen.

”[…] ja niin käy tänä jouluyönä / pimeimpänä hetkenä – / pamahtavat auki / roskalaatikoiden kannet ammolleen / ja sata kaveria nousee / ilman papereita / suoraan taivaaseen.”

Ulkopuolinen

Matti Pirinen: Tuulen muotoinen. 68 sivua. WSOY 1972.

Vaikka omasta mielestäni tunnen melko hyvin kotimaista runoutta, Matti Pirisen nimeen törmäsin kuitenkin muutama vuosi sitten aivan muussa kuin kirjallisessa yhteydessä: sukututkimusharrastukseni oli johdattanut minut Matin ja hänen perheensä luo.

Tunsin tietysti Matin äidin eli Aale Tynnin tuotannon, onhan hän yksi suomalaisen runouden merkkipaaluista, mutta Matista ja isästään, historioitsija Kauko Pirisestä, jonka puolelta sukumme liittyvät toisiinsa, en tiennyt mitään. Minulla ja Matilla on yhteiset esivanhemmat 1700-1800 luvun taitteesta, Pohjois-Karjalan Enossa asustelleet itsellinen Juho Häikiö ja vaimonsa Liisa.

Halusin tietysti heti tutustua uuden sukulaiseni lyhyeksi jääneeseen, vain kaksi teosta käsittävään tuotantoon, ja sainkin lainattua ne Hyvinkään kirjastosta (Hyvinkään ja Riihimäen kirjastoissa on muuten kaupunkien kokoon nähden mitä uskomattomimmat runovalikoimat). Ne luettuani aloin haravoida antikvariaattien valikoimia, halusin teokset ehdottomasti itelleni.

Ensimmäinen teos Kesä rehahti vauhtiin (WSOY 1968) on rehvakas ja yllättävän kypsä esikoisteos – ihmekös tuo, vuonna 1942 syntynyt Matti oli sen ilmestyessään 26-vuotias ja kasvanut hyvin kulturellissa perheessä. Toinen ja viimeiseksi jäänyt teos Tuulen muotoinen muodostui sitten esikoista huomattavasti tummanpuhuvammaksi.

Uskon, että Matti Pirinen olisi kirjoittanut itsensä suurempaan tietoisuuteen, mikäli elämä olisi saanut jatkua pidempään: hän kuoli 20. helmikuuta 1971 tiputtuaan Helsingin Vuorimiehenkadulla sijaitsevan entisen asuintalonsa katolta Kasarmikadun varrelle pysäköidyn auton päälle. Aale Tynnistä kertova, Mikko-Olavi ja Riitta Seppälän kirjoittama upea teos Hymyily, kyynel, laulu (WSOY 2013) kertoo lyhyesti tapahtumasta. Ilmeisesti sitä pidettiin itsemurhana, eikä kaiketikaan vähiten siksi että Matti oli kärsinyt jo jonkin aikaa vakavista mielenterveysongelmista ja ollut mm. pitkän pätkän laitoshoidossa. Tuulen muotoinen ilmestyi siten postuumisti, Aale Tynnin toimittamana.

Ilmeisesti Matti Pirinen sai runouteensa vaikutteita beat-porukoilta ja vaikutus ylsi myös elämäntapoihin. Hänen runoissaan beat on kuitenkin jalostunut eräänlaiseksi teollisen ajan urbaaniksi tarkkailuksi, ilman rähmää ja muita eritteitä. Ilmaisu on kuulasta, kielellisesti normatiivista. Voikin todeta, että beatin rippeitä on havaittavissa, mutta ei mitenkään päälleliimattuna; Pirinen on alusta asti tehnyt omannäköistä runoutta, millä juuri perustelen edellä mainitsemaani kypsyyttä. Tuulen muotoinen on saanut yllensä synkempiä, kuoleman traagisen kauniita värejä, jotka tuntuvat hätkähdyttäviltä, kun tietää Pirisen kohtalon.

*****

Jo kirjan ensimmäisessä runossa asetetaan lukuasento, runon puhujan mielenmaisema: ”Minä olen tyhjässä huoneessa / täytän sen tilan, / kokoiseni olento, / jonka kuisketta kaikuvat / seinät. / Yöllä istuin myöhään ja katselin, / kun varjot liikkuivat huoneessani / kuin lepakot seinillä. / Voi olla että minulle on tilaa / enää arktisilla alueilla, / ehkä minä olen ylimääräinen olento / niinkuin tähän maailmaan / olisi syntynyt / yksi henki liikaa.”

Sinänsä varsin suoraa puhetta. Omassa huoneessa, mielessä, on yö ja varjoisat ajatukset lentelevät vapaina. Oikeastaan jo teoksen nimi, Tuulen muotoinen, viittaa teemaan. Tuuli on ihminen, joka ei löydä paikkaansa, on ohimenevä, läpikulkumatkalla.

Runon puhujalla on selvästi paha olla. Hän kyllä itse tiedostaa sen, oman haavoittuvuutensa, kuten kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Oi mannertenväliset elokuvat (s. 64):

”Minä olen turvattomuutta joka / on käynyt taloksi minussa / niin että olen vahva. /… / Minä olen kappale / lahoavaa sairasta yhteiskuntaa, / kappale joka haluaisi olla kosminen, / lähteä lentoon.”

On tehtävä kuitenkin selväksi, että Matti Pirinen on ollut liian hyvä runoilija tehdäkseen kirjasta pelkästään tahmean paatoksellisen kuolinilmoituksen. Teos ei karnevalisoi kuolemaa saati hekumoi sillä, vaan oikeastaan arkipäiväistää sen ulkopuolisuuden kokemukseksi. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta luettuna runo tarjoaa juuri sen näköalan, jota hyvinvoiva ei hevin ymmärrä: kuolemaan on lyhyt matka, ja kaikkein lyhin se on niillä, jotka kokevat osattomuutta, mihinkään kuulumattomuutta. Se on kaikkialla mukana – jopa parturissa, kun runon puhuja käy leikkauttamassa hiuksiaan.

Kuolema on kaikille yhteinen paikka, siellä kaikki ovat samanarvoisia, eivät ylimääräisiä, jolloin kuolemasta muodostuu lohtua ja lohdusta pelastus. Tämänkaltaiseen lohdun ajatukseen törmäsin Lars von Trierin Melancholian (2011) äärellä, jossa koko ihmislaji on kohtaamassa joukkotuhon kohti syöksyvän planeetan merkeissä.

Kuolinteemojen myötä Tuulen muotoinen muodostuu kiinnostavaksi teospariksi Pirisen esikoisteoksen kanssa, sillä tässäkin teoksessa kaupunki toimii näyttömönä. Nyt sen kadut vain saavat synkät varjonsa, yönsä, inhimillisen realismin. Kerta kaikkiaan hieno teos.