Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Onnea ja menestystä

Ilta-Sanomat kertoo tässä jutussaan, kuinka 11-vuotias William sai syntymäpäivälahjaksi toivomansa kaivinkoneen.

Rinnassani läikähtää nostalginen muisto oman huoneen lattialle levitetystä automatosta, jonka pehmeillä teillä ajelin pikkuautoilla nokkakolareita. Lapsena kaikenlainen tuhoaminen oli synonyymi viihdyttävälle leikille.

11-vuotiaana luultavasti toivoin ”siistimpää” fillaria, varmaankin maastopyörää – ne olivat silloin muotia. Mitä enemmän vaihteita, sitä coolimpaa.

Normaalia 11-vuotiaan elämää?

William sai lahjaksi oikean kaivinkoneen. Hänestä tuli kaivinkoneyrittäjä 11-vuotiaana. Absurdia, ajattelen. Mutta Ilta-Sanomien jutusta selviää, ettei Williamin yritys ole enää mikään harrastus: ”Nyt 14-vuotiaan Österbergin asiakkaina on sekä yrityksiä että yksityisiä, joille hän tekee teiden, pihojen, nurmikoiden ja sähkökaapeleiden kaivutöitä sekä ruoppauksia. 6–25 -tonnisten kaivinkoneiden lisäksi kalustoon kuuluvat myös traktori ja jumpperi.”Tämän on pakko olla ainutlaatuista.

Olen totaalisen väärässä. Tässä Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan ”Valtterista, joka perusti firmansa 13-vuotiaana”. Tässä taas 15-vuotiaasta Jerestä, yksityisestä elinkeinoharjoittajasta, joka myy koivuklapia. Jeren vanhemmat suhtautuvat yrittäjyyteen ”myönteisesti, mutta ovat teroittaneet koulunkäynnin olevan vielä pääasia”. Jere itse on vanhempiensa kanssa samaa mieltä, ja pitääkin ”jalat maassa”.

Nämä lasten ja nuorten yrittäjyydestä ylistävässä valossa kertovat jutut saavat minut voimaan pahoin. Lapsen pitää saada leikkiä, nuoren pitää saada olla jalat vähän ilmassakin. Ne kuuluvat lapsuuteen, missä luovuus ja mielikuvitus syntyvät.

Kirjailijana voin vain kuvitella, minkälaiseksi ihmiseksi kasvaa, kun aloittaa vakavaluonteisen yritystoiminnan 11-vuotiaana. En ole aivan varma, kykeneekö 11-vuotiaana aloittanut kaivinkoneyrittäjä myöhemmin samaan. Toivotan kuitenkin näille rahan perässä juokseville lapsille leikkisää aikuisuutta ja muutenkin kaikkea hyvää. En kammoksu heitä vaan aikaa ja arvoja, joiden mallinukkeja he ovat.

Nurinkuriseksi on maailma mennyt, kun 11-vuotiaat toimivat yrittäjinä ja vanhukset makaavat paskavaipoissa kotona.

Diplomatia on kuollut

13. marraskuuta 2015 Pariisin terrori-iskuissa kuoli 129 ihmistä. Tänään, 22.3.2016, klo 21 aikaan on tiedossa, että Brysselin terrori-iskuissa on kuollut ainakin 30 ihmistä ja yli 200 on loukkaantunut. Viime vuonna tapahtui muuallakin. Siitä lisää tässä Wikipedian artikkelissa.

Pariisin iskujen jälkeen sosiaalinen ja perinteinen media täyttyi iskulauseista. Me emme pelkää, me emme hyväksy. Me emme pelkää, me emme hyväksy.

Luulen, ettei meitä kukaan kuunnellut. Ne, joiden luo viestimme yltää, ovat jo samaa mieltä. Huudamme siis vastatuuleen.

Finlandia-talo kylpi Ranskan väreissä empatiasta. Tänään näin Twitterissä kuvan Eiffel-tornista, joka kylpi Belgian väreissä. Siitä tuli lämmin ja voimakas olo: humaanius ja humanistiset arvot voittavat vielä. Empatia on länsimaisissa arvoissa korkealla, ainakin puheissa. Se on myös osa taitavaa politiikan tekemistä, osa diplomatiaa.

Viisitoista minuuttia myöhemmin en ollut enää lainkaan varma siitä. Mieleen oli palautunut muutama päivä sitten otettu kuva, jossa pääministeri Juha Sipilä hymyssä suin kättelee Turkin pääministeriä Ahmet Davutoglua. Turkki rikkoo jatkuvasti ihmisoikeuksia. Vaikka ymmärränkin diplomatian tärkeyden, kummallisen paljon johtajamme täällä lännessä sietävät. Kuten shakin suurmestari, poliittinen aktivisti ja kirjailija Garry Kasparov hyvin kirjoittaa tänään Facebook-sivuillaan:

”We can fight with soldiers at the source or we can continue to put our civilians on the front lines while our elected leaders make deals with the very dictators who promote terror.

From Ukraine to Syria and across the Middle East, the leaders of the free world have shown incredible tolerance for aggression and violence. The results of this policy of complacency and retreat are clear—tragically, horrifically clear. There is no simple ’winning move’ here. It will take time and sacrifice. It is a civilizational project, not merely a military one. But first it will require to courage to see that it is a fight that must be fought.”

Jos tahdomme rauhaa, meidän on haastettava omat johtajamme paremmin. Meidän on haastettava heidän arvomaailmansa ja tapansa tuoda ne julki. Meidän on haastettava politiikka ja sen tarkoitusperät. Meidän on haastettava media ja sen uutisointi paremmin. Niin kauan kuin emme haasta, terrorismin suhteen diplomatia on yhtä kuin kuollut.

Niin kauan voimme vain neuvotella vastatuuleen.

Naapuripolitiikkaa

Ruotsin armeijan kenraalimajuri Anders Brännström tuli kutsussaan puolustusvoimien Markstridsdagarna-tapahtumaan arvioineeksi, että Ruotsi voi olla sodassa muutaman vuoden sisällä. Se on jokseenkin hätkähdyttävä lausuma, vaikka pitääkin sisällään niin monta konditionaalia. Toki on niin, että tuollainen retoriikka on puolustuspolitiikan kulmakiviä; sen avulla pidetään itsenäisen puolustuskyvyn tärkeys ja rahoitus yhteiskunnallisessa keskustelussa mukana. Tälläkin kertaa se lienee siis kohdistettu ruotsalaisten keskinäiseen keskusteluun puolustuspolitiikasta, joka on Krimin sodan ja Isis-uhkien myötä ottanut suuntia takaisin vanhaan.

Brännströmin lausuma on siksi hätkähdyttävä, että se tuli Ruotsista. He eivät yleensä ole huolissaan oikein mistään. Suomessa tuollaisia ei sanota ääneen, vaikka kaikki toimintamme puolustuspolitiikan suhteen nojaa siihen maantieteellisesti muuttumattomaan seikkaan, että itänaapurimme on kovin kiinnostunut kansainvälisistä selkkauksista, nimenomaan aiheuttajana. Selkkaukset kutittavat huonosta itsetunnosta kärsivän Venäjän ja sen suurvaltapolitiikan munaskuita.

***

Christopher Hitchens mainitsee mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (Rakkaus, köyhyys ja sota, Avain 2007, suom. Hanna Sola) Churchillin parlamentin alahuoneelle 5. lokakuuta 1938 pitämästä puheesta, jossa Churchill on todennut: ”Minusta on sietämätöntä ajatella, että maamme joutuisi natsi-Saksan vaikutuspiiriin ja sen vallan alaiseksi ja että olemassaolomme alkaisi riippua heidän hyvästä tahdostaan tai mielihalustaan.”

Kenraalimajuri Brännströmin huoli ei siis kenties olekaan kovin yllätyksellinen vaan hyvinkin suunniteltu kommentti pitkälle tähdättyyn puolustuspolitiikkaan. Hätkähdyttävää sen sijaan on, miten me suomalaiset olemme onnistuneet elämään niinkin säällistä elämää kuin olemme eläneet, vaikka vieläkin ulko- ja turvallispolitiikkamme riippuu Venäjän hyvän tahdon tai mielihalun liepeillä.

Churchill ei Britanniaa Natoon vienyt, vaan maa liittyi puolustusliittoon Clement Attleen pääministerikaudella. En yllättyisi, jos Ruotsi ottaisi tulevaisuudessa varmempia askeleita Naton suuntaan.

Silloin niin sanottua Venäjä-osaamistamme vasta todella koeteltaisiin.

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Kuinka minusta tuli minä, osa 1

Onko se sitten vanhuuden merkki, kun alkaa kiinnostua omista juuristaan? Vuosirenkaiden myötä tietynlainen vöyhöttäminen jää ja elämä rauhoittuu. On aikaa katsella taaksepäin.

Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa Onnen maata ja taustatyö vaati tarkempaa paneutumista mm. Suomen lähihistoriaan. Tietysti sitä oli helpoin hahmottaa oman henkilöhistorian kautta. Likimain kaikkea on helpoin hahmottaa itsensä kautta. Näin kolmekymppisenä oma henkilöhistoria ei vielä yllä kovin kauas ja kun mittasuhteita tarkastelee, vertailee vaikkapa isovanhempiin ja heidän kokemustensa määrään, kolmekymmentä vuotta on suorastaan naurettavan lyhyt aika.

Aloin pohtia juuriani, mitä niistä tiesin. Vähänpä, totesin. Läheisistä perhesuhteista huolimatta oli sukujen historia tullut harvemmin esiin. Isovanhempieni henkilöhistoriasta tiesin ne yleisimmät eli vuosiluvun tarkkuudella milloin olivat syntyneet ja missä eläneet, mutta muistin varassa nekin roikkuivat. Kummatkin isoisät kuolivat, kun olin hyvin nuori. Kuolivat vieläpä samana vuonna; toinen huhtikuun lopussa, toinen heinäkuun alussa. Muistan sen vuoden sumuisena ja omituisena. Silloin suru kasvoi kylkeeni kiinni, eikä se oikeastaan koskaan ole siitä irronnutkaan. Kymmenen vuotta tästä kuoli äidinäitini. Olin silloin kahdeksantoista.

Noin nuorena ei jaksanut olla kovinkaan kiinnostunut torppariajoista. Olen hiljalleen ottanut vahinkoa takaisin, kysellyt ja udellut Terttu-mummoltani sukujuttuja. Se on ehdottomasti paras tapa selvitellä juuriaan. Kysykää, kun vielä ehditte!

Enpä arvannut, että kiinnostus lopulta johtaisi niinkin aikaavievän ja vakavamielisen harrastuksen kuin sukututkimuksen pariin. Varsinkaan, kun kaikki lopulta lähti liikkeelle sattumalta ja nykyajalle ominaiseen tapaan googlettamalla. Googletin niiden isovanhempieni vanhempien nimet, jotka tiesin. Tiesin niitä neljä, joista yksi tuotti tuloksen. Tämä suomenruotsalainen isoukkini löytyi Geni-nimiseltä sivustolta ja sinne hänet oli sukupuuhunsa lisännyt eräs sukututkija. Geni on maailmanlaajuinen sukututkimusharrastajien käyttämä sivusto, joka tarjoaa suhteellisen hyvän ympäristön sukupuun muodostamiselle ja apuja sukututkimuksellekin. Genin idea kaikessa yksinkertaisuudessaan ja samalla mahtipontisuudessaan on muodostaa koko maailman suuruinen sukupuuverkosto, yhdistää kaikki maailman ihmiset.

Polku siis vei minut sinne, oletetun esi-isän profiilin äärelle. Loin sivustolle tunnukset ja tarkastelin löytämiäni henkilöitä. Ne vaikuttivat etäisesti tutuilta. Ehkä niistä sittenkin oli joskus puhuttu, kun olin lapsi. Otin yhteyttä henkilöön, joka ne sinne oli lisännyt. Kävi ilmi, että olimme kaukaista sukua. Hän vuorostaan pyysi, voisinko tarkistaa muutamia tietoja ja yhtäkkiä huomasin lukevani muun muassa äitini ja tätini syntymätietoja. Äidin kanssa kävimme yhdessä läpi esiin tulleita nimiä ja vuosilukuja, ja täsmäsiväthän ne. Huimaa! You hit the jackpot, sanoisi amerikkalainen.

Näin matka sai alkunsa. Kävi ilmi, että omaan sukupuuhunsa tämä kaukainen serkkuni oli saanut lisätyksi valtavan määrän nimiä. Yhtäkkiä olin oikeastaan täydellisestä tietämättömyydestä tullut huomaamaan, että minullahan saattoi olla valtavasti jo edesmenneitä sukulaisia, ja että pelkästään kaikki kuvaruudulle ilmestyneet nimet olivat ”vain” toisen isoäitini juuria. Puhumattakaan niistä, jotka edelleen elävät. Mistä saatoin tietää, vaikka naapurini olisi minulle sukua, kenties melko läheistäkin? Yhtäkkiä tuli olo, että näitä asioita on pakko selvittää lisää.

Seuraavassa postauksessa kerron tarkemmin siitä, miten alkuun pääsee parhaiten, ja miten alusta eteenpäin.

Hyväksikäyttöä

Kukapa ei hädänalaisia kohtaan tuntisi empatiaa? Kun ihminen ajautuu keskelle kansallista tai kansainvälistä kriisiä, pelko asettuu väkevästi hänen olemukseensa. Kun ihminen sen lisäksi menettää asuntonsa ja asuinpaikkansa, kotinsa, pelon rinnalle astelee suru.

Kukapa ei tällöin lähtisi uhkaa karkuun, etsisi rauhallista sijaa? Tänä vuonna Suomeen odotetaan  hakeutuvan kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. He saavat vastaansa niitä humaaneja ihmisiä, jotka ottavat heidät avosylin hoteisiinsa, ja niitä jotka menevät omaa idioottimaisuuttaan piiloon lakanan suojaan. Ääripäät erottuvat joukosta helposti. Niiden väliin sijoittuva massa ei niinkään.

Siksipä moraalittomuutta voi löytää sieltäkin, mistä vähiten odottaisi: virkamiehistöstä. Tänään (8.10.2015) Helsingin Sanomissa, sivulla A 12:

”Työ- ja elinkeinoministeriössä pohditaan parhaillaan keinoja helpottaa turvapaikanhakijoiden pääsyä töihin. ’Karenssiaikoja voisi lyhentää ja samalla etsiä uusia keinoja välittää heille sellaista tekemistä, johon on vaikea saada tekijöitä’, pohtii hallitusneuvos Olli Sorainen työ- ja elinkeinoministeriöstä. ’Tällaista voisi olla esimerkiksi kevyt metsänraivaus tai marjanpoiminta, lumenluonti tai jotkin kiinteistohuollon työt’.

Tämä hallitusneuvos Olli Soraisen pohdiskelu sisältää kätketyn olettaman siitä, ettei suomalaisille kelpaa paska- ja/tai matalapalkkatyö. On täyttä puppua väittää, ettei suomalaisille kelpaa likaiset työt: hoitoalalla moni tekee ihan konkreettista paskahommaa eli vaihtaa kakkavaippoja, eikä poliisien juoppokuskin virkaakaan siistiksi sisätyöksi oikein kehtaa sanoa, vartijoista puhumattakaan). Avuliaat ja aurinkoiset nuoret palvelevat meitä pikaruokaravintoloiden ja kauppojen tiskin takana; toisinaan yrittävät myydä puhelimitse aikakauslehtiä, joita emme tarvitse. Kyllä näihin ammatteihin tuntuu tekijöitä riittävän, mutta niitä yhdistää muutama yhteinen seikka: välttävä liksa ja kohtuulliset työskentelyolot, sekä työn jatkuvuus.

Olli Sorainen siis haluaisi turvapaikanhakijat niihin töihin, joista maksetuilla palkoilla Suomessa ei pärjää.

Minusta tuo on hädänalaisen ihmisen hyväksikäyttämistä. Ja kun se kohdistuu turvapaikanhakijaan, se haisee jonkin sortin piilorasismille. Ei kriisi nimittäin lopu siihen, kun turvapaikanhakija astuu Suomen kamaralle. Silloin alkaa uudenlainen turvattomuus. Uudenlainen hyväksikäyttö.

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Kiristämistä

Jos ette suostu ehdotukseemme, teemme jotain ikävää.

Kenelle ikinä tuollaisen lauseen esittäisinkään, se tulkittaisiin uhkailuksi. Tarkemmin: kiristämiseksi. Siihen ei suhtauduttaisi hyvällä, sitä pidettäisiin vääränä, moraalittomana.

Tämänkaltaisella retoriikalla pääministeri Juha Sipilän hallitus pyrkii saamaan jo puhki puhutun yhteiskuntasopimuksen aikaan. Kiristys on osoitettu palkansaajajärjestöille ja edelleen palkansaajille. Tavoitteena on pienentää yksikkötyökustannuksia viisi prosenttia. Käytännössä yhteiskuntasopimus tarkoittaa siis tiukennuksia työelämään, lisää työaikaa samaan rahaan. Toisin sanoen esimerkiksi vakituisten kuukausipalkalla olevien työntekijöiden työtuntimääriä lisättäisiin suhteessa palkkaan. Siis vähemmän vapaa-aikaa, enemmän työaikaa, samalla palkalla. Tarkoittaisiko se sitten tuntisopimuksella työtä tekeville suoraa tuntipalkan alennusta vai yksinkertaisesti heidän palkkaamatta jättämistä, sitä on vaikea sanoa.

Tiukennukset kohdentuisivat työväenluokkaan ja keskiluokkaan, lukuunottamatta esimerkiksi esimiestasolla tai asiantuntijoina työskenteleviä, jotka useimmiten jo työskentelevät sopimuspalkalla ilman erikseen mainittua työaikavelvoitetta (ovat siis käytännössä koko ajan työssä), mutta jotka tekevät ns. virka-aikaa, toimistoaikaa maanantaista perjantaihin.

Mikäli yhteiskuntasopimusta ei saada aikaan, hallitus aikoo karsia julkisia menoja entisestään. Tämä koskettaisi enimmäkseen työväenluokkaa, mutta keskiluokkaa, työttömiä ja eläkeläisiäkin.

Työntekijöitä edustavat järjestöt ovat järjestään suhtautuneet aluksi neutraalisti hallituksen aikeisiin, mutta lopulta tyrmänneet koko ajatuksen, kun on käynyt ilmi, miten aikeet toteutettaisiin.

Syy on hyvin yksinkertainen: aiotut menettelyt ovat epäreiluja, ne eivät kohdistu samalla tavalla hyvin toimeentuleviin. Julkisia palveluja, esimerkiksi kunnallista terveydenhoitoa, käyttävät juuri työväenluokka ja heitä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat.

Kuluneen viikon aikana on otsikoihin noussut pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien palkkioiden ynnä muiden ansioiden huima nousu ja eläkkeelle jääneiden vuorineuvosten muutto löyhästi verotukseen suhtautuvaan Portugaliin. Muutamat toimeliaat toimitusjohtajat ovat olleet käynnistämässä symbolisia talkoita kantaakseen oman kortensa kekoon, esimerkinomaisesti, mutta mitään pakkoa siihen tuskin tultaneen säätämään. He ovat lupautuneet laskemaan ansiotulojaan viisi prosenttia. Helsingin Sanomien mukaan toimitusjohtajien palkat ja muut ansiot nousivat viime vuonna keskimäärin yli kahdeksan prosenttia, kun muun työväen palkat nousivat keskimäärin puolitoista prosenttia.

Niin kauan kuin tiukennukset kohdentuisivat pakollisina vain työväkeä kohtaan, työväen keskuudesta kuuluu soraääniä yhteiskuntasopimusta kohtaan. He eivät usko vapaaehtoiseen talkoohenkeen, eikä ihme kun katsoo vuorineuvoksiamme Portugalin lämmössä: kun silmä välttää ja mahdollisuus avautuu, karataan veroja karkuun, vaikka suurenkin veroprosentin jälkeen rahaa riittäisi elämiseen enemmän kuin tarpeeksi.

Tapahtuu mitä tapahtuu. Yksi iso syy edessä häämöttäviin työelämän tiukennuksiin tai vaihtoehtoisesti suuriin leikkauksiin on entisten hallitusten saamattomuus. Esimerkiksi Kataisen ja Stubbin johtamilla hallituksilla olisi ollut mahdollisuus aloittaa kelkan kääntäminen aikaisemmin, niin että muutokset olisivat tulleet loivempina eivätkä olisi tuntuneet niin kovilta ja kohtuuttomilta kuin nyt. He eivät kuitenkaan sitä tehneet.

 

Ihastuminen ja rakkaus

Arkistojani siivotessani kohtasin pari vuotta vanhan lehtileikkeen, jonka olin Hämeen Sanomista leikannut talteen. Sam Pinkin runoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013) kirjoittamani kritiikki oli ensimmäinen mihinkään lehteen kirjoittamani kirja-arvostelu.

Nyt, kaksi vuotta jälkeen päin, olen edelleenkin tyytyväinen kirjoitukseen, ihmeellistä kyllä. Kirjoittaja löytää aina jälkikäteen teksteistään kohtia, jotka haluaisi korjata tai muuten vain muuttaa, mutta pieniä ne sellaiset ovat – makuasioita ja tyylikysymyksiä, joita tavallinen sunnuntailukija ei välttämättä edes pane merkille. Kaltaiseni runoilija on useimmiten perfektionisti kaikessa kirjoittamisessaan, tekstiviesteissäkin. Toisinaan turhamaisuuteen asti.

Sam Pinkin teos valikoitui ensimmäisekseni sattumalta, julkaisulistoja selaillessani. Pidin teoksesta silloin ja nyt kun sitä silmäilen, pidän edelleen, jopa enemmän. On tärkeää, että lukiessaan kriitikko kykenee astumaan omien mieltymystensä ulkopuolelle, puolueettomalle alueelle, lukiessaan jotakin. Teosta arvotettaessa on tunnistettava traditio ja ympäristö johon se on tullut, ja pystyttävä olemaan puolueeton. Sitä helpottaa, jos on maultaan joltiseltaankin kaikkiruokainen, ts. ei väheksy yhtäkään kirjallisuuden lajia ja edelleen yhden lajin tyylisuuntia, vaan suhtautuu avoimen avarakatseisesti kirjallisuuteen. Kriitikko on kuitenkin se, joka löytää uutta, ja usein hän jonka avulla uutta löytävät muutkin. Kriitikko on omalta osaltaan ovia avaava tai ne sulkeva. Se on siis tärkeä osa, palanen kulttuuria, johon on sen mukaisesti suhtauduttava.

Kriitikon työssä ihastuu helposti. Se on hyvä ja huono asia, sitä on vaalittava ja varottava. Shakespearen Hamletista löytyy jalat maanpinnalla pitävä ohje ihastumisen ja rakkauden välisistä eroavaisuuksista:

”Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint’ antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit’ älä tuleks usko.”
(suom. Paavo Cajander)

Ohje pätee elämässä melkein kaikkeen, jos kohta suhtaudun positiivisesti myös intuitiiviseen ja impulsiiviseen toimintaan. Ennen muuta uskon vakaasti eläytymiseen ja tunteiden vastaanottamiseen; kun veri kuohuu on nautittava sen kuohunnasta, antaa liekkien loistaa vaikka eivät lämpöä soisikaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että ihastumisen punnitsee aika. Se on paljastava rakkauden, jos joku. Aika valjastaa myös viisauksia, kuten Shakespearen kirjoituksen tässä. Runouden – ja ylipäänsä kirjallisuuden – suhteen lienee niin, että mitä enemmän lukee, sitä harvemmin rakastuu. Mutta niistä rakkauksista muodostuukin sitten syviä, elämänmittaisia suhteita.