Erään runon alku

Runoilija Charles Simic kirjoittaa esseessään Notes on Poetry and Philosophy (1989):

”There is a major misunderstanding in literary criticism as to how ideas get into poems. The poets, supposedly, proceed in one of these two ways: they either state their ideas directly or they find equivalents for them. What is usually called philosophical poetry seems to be either a poetry of heightened eloquence or some variety of symbolism. In each case, the assumption is that the poet knows beforehand what he or she wishes to say and the writing of the poem is the search for the most effective means of gussying up these ideas. […] My poems (in the beginning) are like a table on which one places interesting things one has found on one’s walks: a pebble, a rusty nail, a strangely shaped root, the corner of a torn photograph, etc., … where after months of looking at them and thinking about them daily, certain surprising relationships, which hint at meanings, begin to appear. These objets trouvés of poetry are, of course, bits of language.”

Tietysti tapoja on monia ja jokaisella runoilijalla vähän omanlaisensa, mutta Simic kiteyttää tuossa minunkin kirjoitusprosessin alkutaipaleen varsin hyvin. Kirjoittaminen on aina tutkimusmatka. En koskaan kirjoita runoa niin, että ensin päätän mistä kirjoitan – paitsi tilapäärunojen kohdalla, vaan eri tavoin kerättyjen havaintojen pohjalta mieleen alkaa muodostua jonkinlainen hämähäkinseitti, kokonaisuus, josta kiinnostun. Toisinaan taas löydän runolle alkutilanteen, kuvan, jonka kirjoitan esiin ja alan katsella sitä pohdiskellen, mitä kiinnostavaa siinä on. Analyysin aika on vasta myöhemmin. Näin kävi eilen. Istuin kotikirjaston nojatuolissa, parvekkeen ovi oli auki hämärään kesäyöhön. Samassa mieleen juolahti voimakas aloitus runolle:

”Avasin parvekkeen oven ja päästin pimeyden sisään.”

Aivan kuin pimeys olisi hahmo, ehkä ihmisenlainen olento, jonka voi päästää sisään. Siitä runo sai jatkoa:

”Se rojahti sohvalle, huokasi syvään / ja nosti väsyneet jalkansa pöydälle. / ’Ei olutta sattuisi olemaan’, se kysyi / samalla kun surffaili televisiokanavia.”

Jälleen katselen, että mitäs tässä oikein on. Nuo viisi säettä voisivat olla ensimmäinen säkeistö. Analysoin: pimeys on tuossa inhimillistetty, se on vähän maskuliinisen oloinen, symboloiko se jotain? Vai onko se ”vain” jokin negatiivinen tunne, runon puhujan tunnetila? Entäpä tuo olut; olisiko tämä runo alkoholismista? Inhimillistäisinkö vieläkin pidemmälle, veisinkö huumorin puolelle, jolloin syntyisi hyvää ristivetoa, konflikti, vakavan aiheeseen? Entäpä miten pimeyden ilmiselvä vastakohta, valo, liittyy asiaan – inhimillistänkö myös sen?

”Sisään” ja ”syvään” muodostavat, no, ainakin puolisoinnun. ”Sohvalle” ja ”pöydälle” muodostavat myös parin.

Olen Simicin mainitseman pöydän ääressä, mutta vähän eri tavalla: mieleeni on syntynyt kuva runon tapahtumapaikasta ja se kasvaa koko ajan. Alan miettiä mitä kaikkea minulla tässä on, löytyisikö valoista jotain mielenkiintoista: pimeys kaipaa olutta, jääkaapissa on valo; olohuoneessa voi olla paljonkin valoja, kuten kynttilä, lukulamppu, kattolamppu ja tietysti television valo. Televisiossa saattoi ennen vanhaan olla myös lumisadetta, siinäpä voisi olla kiinnostava loppukuva runolle. Määrittäisikö se samalla runon tapahtuma-ajan? Entä mikä on se ohjelma, jonka äärelle pimeys jumahtaa?

Näitä alan miettiä seuraavaksi. Hiljalleen runo rakentuu.

Luonnollisesti

Marja-Liisa Vartio: Häät. 51 sivua. Otava 1953.

Marja-Liisa Vartio tunnetaan romaaneistaan ja kotimaisen proosan uudistajana, mutta kirjallisuuteen hän asteli runoudella. Häät on Vartion esikoisteos. Ohuehkossa kirjassa on runoja kaikkinensa vain kolmetoista, mutta osa runoista on varsin laajoja; esim. Nainen ja maisema on seitsensivuinen.

Pidän edellä mainittua runoa jonkinlaisena avaimena teokselle, tulkinnalleni ainakin. Runossa nainen katsoo peiliin, joka ”[…] ei anna minulle minun kasvojani. / Kun nostan sen silmieni tasalle, / näen siinä vain maiseman, / vain vuoren, veden, tasangon ja taivaanrannan, / vain tasankoja halkovat mustat ja punaiset joet, / vain olkani takana lepäävän maiseman.”

Nainen katsoo peiliin ja näkee peilikuvansa takana maiseman, ja vaikka hän vaihtaa paikkaa, sama maisema näkyy. Se on jokin mistä hän ei pääse eroon: ”minne menisinkin, seuraisi maisema / minua peilissä.”

Historiako se siellä…?

Nainen ja maisema on eräänlaista ihmisen ja luonnon välistä dialogia, runo kuvaa maisemaa jonka osaksi nainen tulee. Luonto esitetään voimakkaassa ja vihamielisessä valossa (s. 17):

”Salamoiden sirpit leikkaavat arpia käsiini. / Taivaan kultaiset ja siniset härät / polkevat kavioillaan rintaani, / kasvoilleni putoavat teräväreunaiset lehdet.”

Feministisellä lukutavalla kirjasta voisi saada vaikka kuinka paljon irti.

Luonto on selkeästi teoksen miljöö, sen avulla Vartio kutoo keskeislyriikkaansa. Yhtä runoa (Pajupensas) lukuunottamatta kokoelman runot ovat vapaamittaisia. Häät siis asettuu kotimaisen modernismin alkuun; tässäkin, kuten proosassaan, Vartio on kulkenut ns. etujoukoissa.

Runojen kieli on melko romanttista ja yllättävän etäännyttävää. Etäännyttävyys ei minua henkilökohtaisesti häiritse, mutta romanttinen kieli meinaa joskus tukkia lukukokemuksen eikä jätä tilaa hengittää. Viimeisenä oleva nimiruno Häät tekee tähän jo mainitun Pajupensaan kanssa poikkeuksen, runo on kertova ja kerronnassaan melko suorapuheinen: kuvataan suomalaiset maalaishäät aittoineen ja tanssineen. Kiintoisia kielikuvia sekin toki sisältää:

”Ovella tuvan seisot, morsian. / Ikävä kiertää, nousee ripsen päihin. / On vieras katto, vieras lattia / ja seinänvierustoilta ikkunat / avaavat silmän outoon metsään, veteen –”

On menty avioon lähes tuntemattoman kanssa, kuten ennen yleistä oli.

Ehkä Vartion teoksesta emansipatorisuuskin nousee esiin tai kenties vain kuvittelen niin. Joka tapauksessa kiintoisaa naisnäkökulmaa se tarjoaa, erityisesti kun ottaa huomioon teoksen ilmestymisajan (1952). Mielestäni esimerkki siitä, että vaikka kieli saattaa vanhentua, tulkinnasta voi silti jäädä raikas tunne. Runous elää ajassa ja myös syventää aina nykyaikaa: tänään minä tulkitsen tätä eri tavalla kuin 20 vuoden päästä, jolloin sekä minä että maailma olemme taas kerran muuttuneet.

Väistyvä säe

Ilpo Tiihonen: Eros – lemmenlyriikkaa. 59 sivua. WSOY 2002.

Kun tieto Ilpo Tiihosen kuolemasta saavutti minut, satuin olemaan niin sanotusti ”teosten välillä”. Halusin tietysti lukea jonkin Tiihosen kokoelmista. Valitsin tämän Eroksen, sillä se on jäänyt jollakin tavalla etäisimmäksi Tiihosen tuotannosta.

Eros sisältää 41 runoa, jotka on jaettu neljään osastoon. Tyyliltään ne ovat tyypillistä Tiihos-iloittelua loppusointuineen ja muine helkyttelyineen. Taitavasti Tiihonen tässäkin taiteilee kliseen rajamaastossa – ylittämättä rajaa. Lempeä runoissa on paljon, ja onpa sitäkin kun ei seiso. Kuvasto on varsin perinteistä, mutta tarpeeksi kekseliästä ja osuvaa pysyäkseen imelyyden ulottumattomissa (s. 21):

” […] ja toinen katsoo toista tunsitko, / ja toinen tuntee / ja kuulee kuinka kohoaa alastomien vuorovesi / huojuttaen valtavaa punaista aallonmurtajaa // ja aamuvarhaiselta rannalta löytyy / lasinen korkokenkä, pala prinssin kruunua / ja heteka.”

Vaikka runojen pääpaino on enemmän rakkauden tekemisessä, rakkautta käsitellään myös nurjalta puolelta, kuolemasta käsin (s. 38):

”Kun aika loppuu, minun täytyy mennä / Jokainen katsoo pilveenpiirrettyjä vuorollaan / Ja samaa ääntä avaruuden kummat huudot / samaa kuin katujen onnettomat täällä parahtaa // Poikani, on turhaa säikkyä ja jäädä pelkäämään / Me kaikki aikuiset, me uhmasimme kuolemaa […] Pyjamassani voit nukkua nyt, pikkuinen / ja aamulla saat itse täyttää / syvän lautasen”

Aihemaailma palvelee keskeislyriikkaa; runojen puhuja joko muistelee tai puhuu ”sinulle” tai sitten puhutaan me-muodossa.

Edelleenkään Eros ei omalla asteikollani nouse Tiihosen teoskavalkadissa sinne terävimpään kärkeen, mutta laaturunoilijan merkkinä voi pitää sitä, että kaikki teokset ovat enemmän tai vähemmän laadukkaita ja ansioituneita. Tässäkin kokoelmassa Tiihosen virtuoosimainen kielen- ja rytmitaju nousevat selkeinä esiin. Hän ikään kuin luo musiikkia, joskus jopa itsetarkoituksellisesti kuten vaikkapa rakkauden haaveksimista kuvaavassa runossa Helena ja päivänkakkara (s.25), joka on saanut alaotsikokseen ”valssin”. Ja eräänlaista valssia runo toden totta on:

”Soita, älä soita, hän soittaa tai ei / et soita ei vastaa, älä vastaa jos soi […]”

*****

Ilpo Tiihosen runous on ollut minulle valtavan merkityksellisessä asemassa. Se on innoittanut, se on opettanut ja se on vavahduttanut. Näin on ollut ja näin tulee olemaan niin kauan kuin elän. Olen joskus sanonut, että ilman hänen runojaan ei olisi minun runojani. Sanon sen kumartaen ja tiedostaen, että jokainen runoilija on kulttuurin kasvattama, jokainen meistä on velkaa traditiolle, oppi-isille ja -äideille.

Lukekaa ihmiset Tiihosta. Hän oli poikkeuksellinen tekijä, yksi kansallisaarteistamme. Huonotapaisesti päätän tämän kirjoituksen lainaamalla kokonaisuudessaan Eroksen viimeisen runon Post requiem, sillä niin osuva se on:

”Tämän lohkareen / olen vierittänyt sinulle / haudaltani.”

Skotlantilaista runoa

Intiimejä avaruuksia: XXV skotlantilaista runoa 1978-2002. Toim. Ken Cockburn ja Robyn Marsack. Like 2006, 124 sivua. Suomentajat: Sarka Hantula, Riina Katajavuori, Heli Laaksonen, Kai Nieminen, Anni Sumari ja Jyrki Vainonen.

Seisoin kirjahyllyn edessä sen iänikuisen probleemin kanssa: mitäpä seuraavaksi? Katse seikkailee niteiden selkämyksissä ja huomaa sitten metsänvihreän, vähän paksumman runoteoksen. Skotlantilaista nykyrunoutta, enpä ole moiseen aiemmin sen tarkemmin tutustunut.

Intiimejä avaruuksia sisältää kaksikymmentäviisi runoa yhtä monelta runoilijalta. Aikahaarukkana on, kuinka ollakaan, kaksikymmentäviisi vuotta, runo per vuosi. Paksuutta teokseen tulee siitä, että runot ovat mukana myös alkukielisinä, mikä mahdollistaa vertailun originaalin ja käännöksen välillä, ja joissakin kohdin huomasinkin pohdiskelevani, jopa kyseenalaistavani kääntäjän valinnan. Huomasin silläkin tavalla olevani uuden äärellä, että mukana olevista runoilijoista tiesin entuudestaan vain Don Patersonin, jonka olen kaiken lisäksi erheellisesti luullut olevan yhdysvaltalainen. Carol Ann Duffyn tuotanto on hyvin etäisesti tuttua, olen aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ehkä runon tai kaksi.

Mitään yhteistä merkittävää aihetta tai teemaa – niiden yleisten ja universaalien lisäksi – en löydä tekstien välille, eikä se antologian kohdalla tietysti kovin odotettavaakaan ole. Sen panen merkille, että oikeastaan kaikki runot ovat säemuotoisia. Muutama hybridi on seassa.

Suosikeiksi nousevat jo mainittu Paterson jalkapalloaiheisella runollaan Nil Nil, Alastair Readin kuolinruno My Father, Dying, Gerrie Fellowsin A Woman Absent from the Museum Muses on her Life in South Dunedin, jonka kaksi ensimmäistä säettä aiheuttivat minulle valtavan heurekan ja inspiraation omaan kirjoittamiseeni, mahdollisesti runon tai jopa runokokoelman aiheeksi, enkä siksi sitä tähän siteeraa, Iain Crichton Smithin ’Iolaire’ ja Edwin Morganin The Coin. Teoksen suosikkirunoikseni nousevat Jyrki Vainosen kääntämä W. N. Herbertin runo The King and Queen of Dumfriesshire, jonka alku on silkkaa Charles Simicia:

”Dumfriesshiren kuningas ja kuningatar istuvat / loppuun ajetussa Triumphissaan ja tuijottavat / jäistä tuulilasia kuin litteäksi levitettyä lokkia. / Heidät on valettu pronssista […]”

ja Riina Katajavuoren kääntämää Andrew Greigin runoa Orkney / This Life, joka on tyylipuhdas luontoaiheinen rakkausruno. Runon toinen säkeistö (s. 101):

”Miten sinä nojaat minuun / ja minä sinuun, ikään kuin / olisimme toisillemme vallitsevat; / miten me liitymme yhteen rannoillamme / me vuorovesisaaret / tunteja olemme yhtä, sitten ulottumattomissa – / sopii minulle, hymyilen suihkussa kun / pesen iholtani hiekan. / Olen sinulle sisämaan järvi / jonka yltä valkoinen hälinä kiljuen kohoaa …”

Antologiat ovat helppo ja mukava tapa löytää itselleen uusia runoilijoita. Minä löysin edellä mainitut, ainakin. Jos skottirunous alkaa kiinnostaa, Intiimejä avaruuksia on varmasti harkinnanarvoinen opus.

Eteinen

Orhan Pamuk: Hiljainen talo (Sessiz Ev, 1983). Tammi 2011, 433 sivua. Suomentanut Tuula Kojo.

Vuonna 2004 Tammi toi Keltaiseen kirjastoonsa Orhan Pamukin uuden romaanin Lumi. Luin sen melko tuoreeltaan ja tykästyin valtavasti. Se on vahvan poliittinen ja tuhti, todella hieno romaani. Sen jälkeen Orhan Pamukin teoksista on muodostunut minulle eräänlaisia turvasatamia: ne eivät tunnu koskaan pettävän. Onnekseni Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto; se takaa käännökset jatkossakin. Luullakseni suomennettuja teoksia on kerääntynyt kaikkinensa yksitoista.

Hiljainen talo on kolmanneksi uusin, mutta hauskaa kyllä Pamukin varhaistuotantoa. Hieman jännitti tarttua kirjaan, sillä luin sen nyt ensimmäistä kertaa. Romaani sijoittuu lähihistoriaan, kesään 1980 ja Istanbulin lähellä olevaan pieneen kaupunkiin, jossa asustaa jo vanhukseksi ehtinyt Fatma taloudenhoitajansa Recepin kanssa. Heidän luokseen saapuu sisarusparvi, kolme Fatman lapsenlasta: Metin, Nilgün ja Faruk. Metin ja Nilgün ovat vielä nuoria, heitä vanhempi Faruk toimii historiantutkijana.

Taloudenhoitaja Recep on osa perheeseen liittyvää salaisuutta, samoin hänen veljensä Ismail ja tämän poika Hasan. Romaani etenee viidestä näkökulmasta, Fatman, Recepin, Metinin, Farukin ja Hasanin kertomana. Tämä tapahtuu lineaarisesti – kuitenkin niin, että isoäiti Fatma muistelee ja taustoittaa kertomusta, ja samoin on Recepin osuuksien kanssa.

*****

Hiljainen talo on varsin yhteiskunnallinen teos. Isoäiti Fatman luvuissa pääosaan nousee hänen edesmennyt miehensä Selâhattin, liberaali ja sekulaari ja pahasti alkoholisoitunut tohtori, joka on kuolemaansa asti värkännyt ensyklopediaa, jolle on uhrannut oman ja oikeastaan perheensäkin elämän. Perhe on pärjännyt kohtuullisen hyvin Fatman perintökalleuksilla, joita on aina rahapulassa myyty istanbulilaiselle korukauppiaalle. Perheeseen oleellisesti liittyvät Recep ja Ismail ovat kasvaneet köyhyydessä ja myös alempiluokkaiseksi jääneet: Recep palvelee katkeroitunutta Fatmaa ja rampa Ismail kiertää myymässä arpoja. Pamuk kuvaa luokkaeroja varsin osuvasti ja sama teema toistuu myös kaupungin nuorison keskuudessa, lähinnä Metinin ja Hasanin näkökulmista. Kumpainenkin tahollaan yrittää vetää itseään rikkaamman tytön huomion puoleensa siinä onnistumatta.

Poliittista ristivetoa syntyy myös kommunistiksi ryhtyneen Nilgünin ja fasistisissa porukoissa pyörivän Hasanin välille, mikä romaanin lopussa kumuloituu katarttiseksi tragediaksi. Sama poliittinen polarisaatio vallitsee Pamukin kuvaamassa yhteiskunnassa yleisemminkin: tunnelma on takakireä ja kärjistynyt. Poliittiset konfliktit ovat päivittäisiä.

Pamuk siis kuvaa Turkin pyristelyä vuoden 1980 vallankaappauksen alla ja laajemmin vankan sekularistisen perinteen asettumista uhan alle. Tässä mielessä romaani on edelleen varsin ajankohtainen, sillä kuten viime vuosina on valitettavasti saatu nähdä, Turkki on liikkunut poispäin länsimaisesta demokratiasta kohti yksinvaltiutta.

Sisarusparven vanhin, Faruk, on alkoholisti jo kolmannessa polvessa. Hän on isoisänsä tapaan myös eräänlainen ensyklopedisti: hän etsii kaupungin arkistosta itselleen tarinaa, josta kirjoittaa. Luen tämän ylisukupolvisen tarinaniskemisen eräänlaiseksi symboliksi turkkilaiselle yhteiskunnalle, vanhan toistumiseksi ja toistamiseksi, kehän kiertämiseksi: kovasti yritetään ja tehdään, mutta koskaan ei tule valmista, etäännytään. Faruk ei saa projektiaan valmiiksi kuten ei saanut isoisä Selâhattinkaan.

*****

Minulle Pamukin teokset maistuvat aina lukuromaaneilta. Tämä on siis hyve. Ne ovat upottavia ja kieleltään usein kauniita kudelmia. Niin on Hiljaisen talonkin kanssa (s. 277-278):

”Päiväuni on kaikkein kauneinta unta, oli äidilläni tapana sanoa. Lounaan jälkeen näkee kauneimmat unet ja tulee itsekin kauniiksi. Totta. Silloin aina hikosin hieman, rentouduin ja ikään kuin kevenin, minä lentää liihotin kuin pieni varpunen. Sen jälkeen avasimme aina ikkunan, että huone tuulettuisi ja saisimme raitista ilmaa ja uneni ikään kuin pääsisivät ulos niitä Nisantasin puutarhan vihreitä oksia pitkin, jotka ulottuivat huoneeseen asti. Joskus minusta nimittäin tuntui siltä kuin uneni jatkaisi matkaansa sen jälkeen kun olin itse irtautunut siitä.”

Positiivinen lukukokemus siis kaikkinensa. Lumen tasolle tämä ei aivan yllä, mutta on kaikin puolin oikein antoisa. Hyvä eteinen Pamukin tuotantoon ja laajemmin turkkilaiseen kulttuuriin. Teos on mukavan kevyt kieleltään ja nopealukuinen. Lopuksi täytyy kiittää suomentaja Tuula Kojoa; on upeaa lukea näitä Pamukin hienoja teoksia suoraan turkin kielestä käännettynä.

Klassikon jäljillä, osa 4: Uhrilampaat

Thomas Harris: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988). WSOY 2020, 397 sivua. Suomentanut Hanna-Liisa Timonen.

En ole Uhrilampaiden suhteen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, en edes toista. Itse asiassa olen suoranainen fani. Vanhana antikvariaatinkiertäjänä yksi suurimpia harmituksiani on se kun muinoin rahapulassa jätin ostamatta ranskalaisen keittiön klassikon, Larousse Gastronomique -keittokirjan, sen varhaisen englanninkielisen painoksen. Hinta oli kova, mutta harmitus on sittemmin kasvanut vielä suuremmaksi. Kyseinen kirja oli tietysti myös Hannibal Lecterin käytössä, mikä tulee ilmi Punaisessa lohikäärmeessä.

Ensimmäinen kosketukseni Uhrilampaisiin oli tietysti sen filmatisointi – ja se on edelleenkin yksi suosikkielokuvistani. Mielestäni loppuratkaisu, jossa Clarice Starling löytää nuoria naisia nylkevän Buffalo Billin on kuvattu todella hienosti. Koko se kohtaus ovellekoputtamisineen ja pimeänäkökiikareineen on ikoninen.

Sittemmin olen sekä katsonut elokuvat että lukenut kirjat monet kertaan. Uhrilampaat olen lukenut kertaalleen myös englanniksi, mikä oli mukava kokemus, mutta mielestäni tämä Hanna-Liisa Timosen suomennos on erityisen hyvä. Alkujaan Uhrilampaat ilmestyi suomeksi Gummeruksen pilttuussa 1989 ja nyt sitten WSOY:n. Gummeruksen kovakantinen painos minulla onkin hyllyssä ollut jo varmaan parikymmentä vuotta, mutta kun halvalla osui eteen tämä WSOY:n pehmeäkantinen laitos, ostinpa senkin.

Uhrilampaiden juonta ei tarvinne suuremmin kuvata – varsin monelle se on tuttu elokuvan kautta, mikä taas on melko uskollinen romaanille. Clarice Starling on FBI:n akatemiassa opiskeleva nuori nainen, joka ajautuu haastattelemaan sarjamurhaaja Hannibal Lecteriä ja sitä kautta mukaan tutkintaan, jossa viranomaiset yrittävät jäljittää nuoria naisia nylkevän, Buffalo Billiksi ristityn sarjamurhaajan.

Romaanissa Starlingin esimies Jack Crawford saa lihaa yllensä, hänen henkilökuvaus on astetta syvempää, kun hän – vähän karrikoiden – näytetään myös tunteisiin kykeneväksi, mutta toki niitä vältteleväksi miekkoseksi. Filmatisoinnissa hän vain jäykistelee eikä hänen vaimonsa vakavasta sairaudesta mainita mitään. Romaani sen sijaan häviää filmatisoinnille Hannibal Lecterin pakenemisen kuvaamisessa, mikä on niin romaanin kuin elokuvankin yksi avainkohtauksista. Muutenkin elokuvaa ja romaania verratessa tulee esiin se, miten hienosti Lecteriä näytellyt Anthony Hopkins ja elokuvan ohjaaja Jonathan Demme ovat rakentaneet Lecterin roolia, eleitä ja ilmeitä. En lainkaan ihmettele, että Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosa-Oscarin. Sama koskee Starlingia ja häntä näytellyttä Jodie Fosteria, joka hänkin sai roolistaan Oscarin (paras naispääosa). Hassua muuten, että kumpikaan ei ollut Demmen ensimmäinen valinta kyseisiin rooleihin: Sean Connery kieltäytyi Lecterin ja Michelle Pfeiffer Starlingin roolista. Demme sai myös oman Oscarinsa; kaikkinensa elokuva haali viisi Oscar-palkintoa. Mikä romaanista jää ”puuttumaan” mutta mikä minulle Uhrilampaista tulee aina mieleen on elokuvan musiikki. Se on mahtavaa.

Tarinan henkilöhahmojen dynamiikka on varsin mielenkiintoinen: Clarice Starling on protagonisti ja sarjamurhaaja Buffalo Bill antagonisti. Hannibal Lecter on oikeastaan statisti – ja jollakin tavalla kummallista onkin, että juuri hän on noussut tarinan myötä tunnettuuteen, juuri hän kaikessa pahuudessaan on vedonnut yleisöön eikä niinkään sankariksi kasvava Starling. Buffalo Bill jää Lecterin varjoon. Siinä missä Buffalo Bill yrittää lopulta tappaa Starlingin Lecter vakuuttelee, että hän nimenomaan haluaa pitää Starlingin elossa ”koska maailma on mielenkiintoisempi kun sinä olet läsnä”.

Starlingin hahmossa näen myös paljon emansipaatiota: nuori nainen murtautuu setämiesten umpimaskuliiniseen virkamieskerhoon yhdenvertaiseksi, jopa paremmaksi. Starling rikkoo sääntöjä, on valmis tekemään uhrauksia ja ansaitsee sitä kautta miesten kunnioituksen. Baltimoren vankimielisairaalan johtaja Chilton kärsii alemmuuskompleksista ja häntä hyväksikäyttävät kaikki – jopa Starling. Starlingin kovuus soveltuu tuonkaltaiseen työhön ja se periytyy hänen lapsuudensa traumoista. Kovuus on rikkoutumisen ja rikkinäisenä olemisen aiheuttamaa kovettumista. Siinä missä Starling vain entisestään kovettaa itseään, hänen esimiehensä Crawford taas vaimonsa sairauden myötä herkistyy. Mielenkiintoinen ristiriita kaikkinensa, mikä rakentaa romaanin psykologista jännitettä ja hahmoihin syvyyttä. Tämä vuorostaan jää elokuvassa uupumaan kokonaan, siinä Crawfordin hahmon merkitys on varsin ohut.

Uhrilampaiden kerronta on tiukkaa. Tapahtumissa edetään kronologisesti ja ne on rytmitetty tarkasti, löysät on otettu pois. Teksti imuttaa. Mistään cozy crimesta ei tosiaan ole kyse. Etukansi mainostaa teosta ”kauhutrillerien kylmäävimmäksi klassikoksi”; klassikko tämä minunkin mielestäni on, mutta kauhua en juurikaan löydä – tarina on siksi korostuneen juonivetoinen. Trillerin elementit ovat voimakkaasti läsnä.

*****

Kun romaani filmatisoidaan, alkaa väistämätön vertailu siitä kumpi on parempi. Uhrilampaiden kohdalla kisa on tasaväkinen. Taivun kuitenkin sanomaan, että elokuva, mutta alleviivaten sitä, ettei romaanissakaan mitään vikaa ole.

Merenvaahdon palatsi

Merenvaahdon palatsi – Louise Glück ja muita yhdysvaltalaisia runoilijoita (suomentanut ja toimittanut Anni Sumari). Aviador 2019, 208 sivua.

Käännösrunouden julkaiseminen on nykyään siinä määrin harvinaista, että aina kun sitä tapahtuu, pyrin ostamaan kirjan. Tämän Aviadorin helmen lisäksi viime vuonna Enostone julkaisi Louise Glückin teoksen Uskollinen ja hyveellinen yö ja ntamo James Schuylerin Runon aamun, jotka kumpainenkin ovat Anni Sumarin käännöksiä. Näiden lisäksi kun vielä huomioi Kustannusliike Parkon julkaisut, voi todeta että runon ystävää on hemmoteltu viime aikoina runsain mitoin.

Merenvaahdon palatsi on hieno opus. Se esittelee kaksikymmentäviisi yhdysvaltalaista runoilijaa, jotka ovat: James Schuyler, John Ashbery, Philip Levine, Adrienne Rich, Mark Strand, Eleanor Wilner, Billy Collins, Marilyn Hacker, Sharon Olds, Michael Palmer, Louise Glück, Kay Ryan, Dara Wier, Mary Ruefle, Tony Hoagland, Marie Howe, Amy Gerstler, Denise Duhamel, Laura Kasischke, Sherman Alexie, Major Jackson, Terrance Hayes, Patricia Lockwood, Traci Brimhall ja Mahtem Shiferraw.

Runoilijalta on yleensä muutaman runon kavalkadi, vähän pituuden mukaan; esimerkiksi Patricia Lockwoodilta on mukana vain yksi mutta useamman sivun mittainen runo. Kattaus on mielestäni varsin monipuolinen ja kiinnostava. Oli hauska lukea vanhojen suosikkieni Philip Levinen, Adrienne Richin, Louise Glückin, Sharon Oldsin ja Billy Collinsin runoja suomennettuna, niitä kun ei taida juurikaan olla aiemmin suomennettu (nyt pois lukien Glück, mutta onneksi aina voi lukea alkukielellä). Levine on viimeisen päälle työnkuvaaja (en kuitenkaan sanoisi häntä työläisrunoilijaksi) ja Billy Collins suuri humoristi ja arjen tarkkailija. Suuresta suosiosta huolimatta ainuttakaan Collinsin kokoelmaa ei ole käännetty suomeksi. Ehkä tämä korjaantuu vielä, toivon. Myös Oldsin runoissa on paikoitellen vastustamatonta huumoria. Collinsilta olisin ehkä valinnut mukaan jonkin hänen suosituimmista runoistaan, jonkin jota hän itse tykkää lukea lukutilaisuuksissa kuten esimerkiksi runon Forgetfulness, jossa mielestäni kiteytyy olennainen hänen poetiikastaan.

Minulle uudemmista tuttavuuksista nostan esiin Sherman Alexien ja Denise Duhamelin. Todella mielenkiintoisia tekijöitä.

Anni Sumari on tehnyt valtavan hyvää työtä, se ei yllätä ketään. Merenvaahdon palatsi täyttää ansiokkaasti sitä tyhjiötä, mikä yhdysvaltalaisen nykyrunouden suhteen on runokentällämme ollut. Oiva ponnahduslauta siihen maailmaan.

4. huhtikuuta 2021

Otin taannoin hätäpäissäni junaan luettavaksi Pentti Saarikosken päiväkirjasarjasta viimeisimmän, vuonna 2019 ilmestyneen Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (Otava, toim. Tommi Liimatta), joka käsittää päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1972-75. Olisi sitä voinut valita jonkin ohuemmankin; yli viisisataasivuisena tämä on melkoinen järkäle kantaa laukussa mukana. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella alkoholi määrittää Saarikosken elämää, mutta ei niin paljon kuin kirjallisuus. Myös lapset ja puoliso ovat ajatuksissa. Saarikoski tuntuu olleen intohimoinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikä kaiketi tuohon aikaan oli ihan tavallista; nykyään tuntuu, että ihmiset eivät päiväpolitiikasta oikein välitä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan – he selaavat päivälehtensä saadakseen tietoa Temppareiden viimeisimmistä käänteistä ja julkkisten terveysmurheista, ja siinä samalla sitten tulevat silmäilleeksi muitakin otsikkoja. Jopa moni nykykirjailijakin tuntuu olevan vähän etäällä yhteiskunnallisista asioista. Mikähän sen irrottautumisen tai irtiolemisen syy on?

Huomionarvoista on, että Saarikoski kääntää paljon kirjallisuutta, vaikkei tunnu oikein edes pitävän siitä. Kääntäjänä Saarikoskelle on sittemmin syntynyt aika kyseenalainenkin maine. Käännöstyö tuntuu muodostuneen hänelle palkkatyöksi, taiteellisia intohimoja ei liiemmin ole irronnut. Silti, sitäkin työtä hän kuvaa ja usein hankaluuden kautta, useimmiten mainitakseen käännettyjen sivujen määrän, joka on ollut liian vähäinen. Edessä on aina deadline, mitä pitää pitää silmällä.

Jo tuohon aikaan kuuluisaksi, melkein legendan asemaan nousseeksi runoilijaksi Saarikoski suhtautuu runouteen nöyryydellä. Se on hivenen yllättävää. Hän mielellään sitä kirjoittaisi, mutta kun ei ns. lähde. Runous on hänelle sillä tavalla ylevää, että mitä tahansa hän ei viitsi kirjoittaa, se ei ole palkkatyötä vaan taidetta. Aiempiin teoksiinsa Saarikoski suhtautuu kriittisesti, minkä luen taiteilijalle ominaiseksi tavaksi katsoa eteenpäin. Oma taide ja taiteentekeminen kehittyvät ja mieltymykset ja maut siinä samalla.

Sen lisäksi että nämä kirjat ovat mukava ovisilmä runoilijan elämään, johon en muuten yltäisi – hän on kuollut elokuussa 1983, jolloin olin alle vuoden ikäinen, on palkitsevaa saada tutustua Saarikosken ajatuksiin runoudesta. Hän on jo edesmennyt kollega; usein tuntuu siltä, että runouteen intohimoisesti suhtautuvat ovat jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Ehkä se sitten on niin, että tarvitaan tietynlainen, omituinen ihminen tutkimaan ja kirjoittamaan runoutta. En tarkoita niitä itseään ilmaisevia sunnuntairiimittelijöitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää, mitä runous on. Tästä muuten Billy Collins sanoi NPR:n haastattelussa pistämättömästi. En oikein edes tiedä mitä ajatella ihmisestä, joka kirjoittaa runoja mutta ei lue niitä ja ilmoittaa silti olevansa runoilija. Sellaisiakin tuntuu riittävän äyskäröitäväksi asti. Mutta eiväthän he tietenkään runoilijoita olekaan, ilmoittautumisestaan huolimatta. Korkeintaan wannabe-runoilijoita, kopioita jostakin mikä etäisesti runoilijaa muistuttaa. Kirjallisuuden ongelma on, että niin moni haluaa ilmoittautua milloin miksikin vailla minkäänlaista taiteellista intohimoa itse lajia kohtaan.

Huomaan, että olen Saarikosken (samoin Collinsin) kanssa poeettisista asioista usein samaa mieltä. Niin kuin esimerkiksi tämän suhteen (s. 48):

”Mutta miksi kaikkien kirjojen pitäisi ravita kaikkia ihmisiä? Mitä pahaa on runoudessa joka viehättää vain harvoja?”

Tämä on itselleni hieman hätkähdyttäväkin havainto: tosiaan, onko runous ollut koskaan ajassaan suosittua? Pitäisikö sen ollakaan? Onko tässä joku ajattelullinen ansa, että suosio on tavoite, hyve? Eikö riitä, että runous on tavoitettavissa, tavattavissa? Tarvitseeko sen maailman turuilla ilmoitella olemassaolostaan? Kun runous on muutenkin luonteeltaan hidasta, mihin ja miksi sen pitäisi kiirehtiä? Ja miten paradoksaalista kuitenkin se, että runous on varsin ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka se on ehkä vähiten poliittinen kirjallisuudenlaji.

Herra Huumori

Billy Collins: The Trouble with Poetry. Random House 2005, 83 sivua.

Monesti yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista runoilijoista tituleeratun Billy Collinsin runous on vieraskieliselle lukijalle armollinen: hänen lähtökohtansa kirjoittamiseen on saada vieteltyä lukija runon äärelle ja pysymään siinä kiinni. On helppo ymmärtää, miksi hänen kokoelmansa ovat niin suosittuja. Collinsin runous rakentuu melko arkisen kielen varaan, ja yksittäisten metaforien avulla runouden hienoudet rakentuvat ja tulevat esiin kokonaisuuksissa. Hän vyöryttää valtavan kirkkaiksi hiottujen säkeiden ja säkeistöjen avulla kuvakavalkadeja ja kuljettaa tekstejä ehyiksi kokonaisuuksiksi. Sellainen kirjoittaminen runoudessa on vaativaa. Hyvälauseisuus on valtavan kielellisen osaamisen ja harjoittelun takana.

The Trouble with Poetryn 43 runoa jakautuvat yhtä runoa lukuun ottamatta neljään osastoon. Se yksi on ikään kuin introna teokselle. Runot eivät muodosta mitään kummempaa tunnistettavaa kokonaisuutta vaan kysymys on nimenomaan kokoelmasta. Collinsin melko keskeislyyrisissä runoissa arkinen kuvasto toistuu. Siinä on ehkä minua miellyttävin piirre Collinsin poetiikassa: hän kirjoittaa maanläheistä ja ymmärrettävää jos kohta varsin keskiluokkaista runoa, tekee arjesta tai rakentaa arkeen yllättäviä havaintoja, näyttää asioista uusia puolia joita ei välttämättä muuten tulisi huomanneeksi. Hän myös kirjoittaa koskettavasti syyllistymättä silti liian kliseiseen ilmaisuun. Class Picture, 1954 -runossa (s. 66) nimelle uskollisesti kuvaillaan luokkakuvaa, sen henkilöitä. Runon lopetus on upea, yllätyksellinenkin:

”But that’s not all – / if you look carefully you can see / our house in the background // with its porch and its chimney / and up in the clouds / you can see the faces of my parents, // and over there, off to the side, / Superman is balancing / a green car over his head with one hand.”

Tässä on mielestäni malliesimerkki Collinsin runoudesta: se on vaivatonta, mutta silti hämmästyttävää, paikoin jopa koskettavaa ja sympaattista luettavaa. Vähän kädenlämpöistä, kyllä, mutta kaikin positiivisin tavoin. Hän ei ole millään tavoin avantgardistinen, kielellä kokeileva poeetta vaan pikemminkin lyyrinen tarinankertoja, niin kuin niin moni muu eturivin anglosaksinen nykyrunoilija.

Collins on runoudessaan Charles Simicin liittolainen, jonka hän on maininnutkin ”kirjalliseksi sankarikseen”, esikuvakseen National Public Radion haastattelussa, jossa hän muuten antaa mielestäni oikein laadukkaita vinkkejä uransa alussa oleville ja runoilijanuraa havitteleville kirjoittajille. Simic ja Collins ovat kumpikin humoristeja, mutta Simicin runoudessa on – myös huumorin osalta – määrällisesti enemmän synkkyyttä. Collins ei esimerkiksi kirjoita sota-aiheista niinkään paljon, mutta Simicin tuotannossa ne ovat oleellisessa osassa.

Synkkä Collinskin silti osaa olla, kuten esimerkiksi runossa The Revenant, jossa runon puhuja on koira. Runon aloitus on makaaberi, mutta kieltämättä väkevä ja koukuttava:

”I am the dog you put to sleep, / as you like to call the needle of oblivion, […]”.

Mutta heti perään Collins kääntää satiirisen kortin esiin:

”come back to tell you this simple thing: / I never liked you – not one bit.”

Piikille viety koira saa siis kostonsa. Runo rakentuu lopulta koiran omistajalleen esittämäksi ”valitusvirreksi”, varsin hupaisaksi sellaiseksi. Surullinen aihe, jota käsitellään komiikan kautta. Se on jo itsessään aika tenhoava ristiriita.

*****

Billy Collinsin runous on hyvä astinlauta englanninkieliseen runouteen. No trouble at all, nimittäin. Tälle kokoelmalle vahva suositus – varsinkin kaikille niille, jotka kammoksuvat kokeellista runoutta ja niille, jotka arkailevat englanninkielisen runouden lukemista.

Charles Simicin loputon maailma

Charles Simic: The World Doesn’t End. Harcourt Brace & Company 1989, 74 sivua.

Vuonna 2008 ilmestyneessä, Charles Simicin tuotantoa vuoteen 2005 asti (jolloin Simic julkaisi kokoelman My Noiseless Entourage ) esittelevässä hienossa suomennoksessa Ääni aamulla kello kolme on eniten runoja juuri nyt käsiteltävästä teoksesta The World Doesn’t End. Ne ovat hieman yllättäen kaikki proosarunoja, mikä on poikkeuksellista Simicin tuotannossa sikäli, että hänen teoksensa sisältävät pääsääntöisesti säemuotoista runoutta.

The World Doesn’t End on siis virkistävä poikkeus – ja millaisia proosarunoja ne ovatkaan! En muista, että minulla olisi koskaan ollut näin hauskaa runoteoksen äärellä. No, ehkä jotkin Bukowskin nilkkoja näykkivät alkukieliset teokset ovat yltäneet melkein samaan, samoin jotkin toiset Simicin kokoelmat. Mutta tämä on ihan omassa kastissaan, silkkaa tykitystä alusta loppuun.

Runot on jaettu kolmeen osastoon yksittäisen runon mahtuessa aina yhdelle sivulle. Mitään selkeää yksittäistä aihetta tai teemaa teoksesta ei erotu, vaan kuten takakansi osuvasti toteaa: ”You never know what Charles Simic is up to until you reach the end of the line or the bottom of the paragraph. Waiting for you might be a kiss. Or a bludgeon. A smile at the absurdities of society, or a wistful, grim memory of World War II. […] Charles Simic has new eyes”.

Tästä esimerkkinä vaikkapa sivun 56 runon aloitus: ”Police dogs in a dog groomer’s window dressed / as children.” Väkisinkin runoa lukeva alkaa asetella uudelleen kuvitteellisia tai oikeita silmälasejaan, että hetkinen, mitäs tässä nyt siis onkaan.

Pelkän komiikan kautta – vaikka se oleellisessa osassa teoksessa onkin – runoihin ei sentään sukelleta (s. 43): ”The old farmer in overalls hanging from a barn / beam. The cows looking sideways.” Tällaisen aloituksen jälkeen mieli alkaa väkisinkin jälleen asetella kysymyksiä siitä mitenköhän runo mahtaa tästä jatkua, ja Simicille ominainen jatkuva yllätyksellisyys astuu esiin, nytkin: ”[…] The old woman / kneeling under his swaying feet in her Sunday black / dress and touching the ground with her forehead / like a Mohammedan.”

Yhtäkkiä ollaankin uskonnollisen ja äärimmäisen yhteiskunnallisen teeman äärellä. Tällä tavalla kuin huomaamatta Simic avaa keskustelulle tärkeitä ja vakavia asioita. Tässä kiteytyy Simicin poetiikan ydin: runon pinta on iisi, siihen pääsee helposti sisään. Pinnan alta löytyykin sitten aivan valtavan monitasoinen ja rikas maailma.

Ehkä siksi pidänkin Simicin runoista niin paljon, koska oma poetiikkani nojaa samanlaiseen runouskäsitykseen: miksi yrittää karkottaa lukija kun häntä voi kutsua, silti myymättä itseään.

Tuo viimeisin esimerkki kertoo myös Simicin hienosta rytmitajusta; vaikka ollaankin proosarunouden äärellä, tekstin rytmi on upea ja siinä on säerunoudelle ominaista soinnikkuutta, jota Simicin runoudessa harvoin – Simic itse pois lukien – nähdään.

Simic mainitaan usein ”neo-surrealistiksi”, mutta kuten aiemminkin olen todennut, minusta hän ei ole surrealisti oikeastaan ollenkaan vaan pikemminkin jonkinlainen jäykkien totuuksien ja totunnaisuuksien kyseenalaistaja. Hän visioi, kääntää tilanteen ikään kuin ylösalaisin vain näyttääkseen, että entäpä jos tämä olisikin näin, jolloin tilanteen logiikka asettuu uudenlaiseksi, mutta silti yhtä todelliseksi ja johdonmukaiseksi. Tällaisesta ehkä paras esimerkki on em. suomennoksestakin löytyvä runo, jossa runon puhuja kertoo perheensä olleen niin köyhä, että hänen täytyi itse asettua syötiksi rotanloukkuun. Näykkiessään sitten runon puhujan korvaa rotta toteaa: ”These are dark and evil days”.

Voiko länsimaista äärimmäistä köyhyyttä tuon osuvammin kuvata?

*****

The World Doesn’t End ilmestyi vuonna 1989 ja seuraavana vuonna se voitti runouden Pulitzer-palkinnon. Samalla se teki historiaa olemalla ensimmäinen proosarunoteos, jolle kyseinen palkinto on myönnetty.

Kuten kääntäjät Timo Hännikäinen ja Aki Salmela Ääni aamulla kello kolme -teoksen esipuheessa toteavat: ”Hänen kielensä ei ole erityisen musikaalista eikä itsereflektiivistä, mikä helpottaa sen tulkitsemista muille kielille.” He ovatkin antaneet jo vahvat näytteet siitä, millaiset ansiot Simicin runoudella ja varsinkin tällä teoksella myös suomeksi käännettynä olisi.

Iso, lämmin suositus siis. Teoksen saa tilatuksi halvalla esimerkiksi Adlibriksen kautta tai sitten ostamalla edulliseen hintaan e-kirjaformaatissa vaikkapa iBooksista.

Simic on epäilemättä merkittävimpiä nykyrunoilijoita, suuri satiirikko. Aivan omanlaisensa.