Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Mainokset

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

”Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

”Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.”

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

”Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.”

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.”

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

”Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. / Mustat sukkahousut, ilon verkot. / Katson silmiin, huomaan, / häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

”Kun katson silmiin näen hymyn / mietin missä olet / pidätkö minusta. / Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja / kasteiset kukat kukkivat, / mietin kuka olet; / anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.”

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.