Kammiovärinää runon eteisissä

Tuula Saxell: Kammiovärinää. 107 sivua. Mediapinta 2017.

”Hän otti happilaitteensa” alkaa sivun 83 runo Lähtöjä. Se on kenties räväkin aloitus, mitä olen runoudessa kuunaan nähnyt.

Tuula Saxell on riihimäkeläinen kirjoittaja ja Kammiovärinää hänen esikoisteoksensa. Häneltä on ehtinyt tulla jo uusikin runokirja Tänään suruni on kaunis (2018) – sekin Mediapinnan julkaisemana. Mediapinta julkaisi viime vuonna 750 runokirjaa ”Suomi 100” -sarjassaan.

Kyllä, luit oikein. 750. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että valtaosa niistä lienee heikkotasoisia. Eikä Eisenstein nähdäkseen koko kuvan: valtaisassa joukossa on myös kelvollisia, jopa hyviä teoksia.

*****

Jos Tuula Saxellin Kammiovärinää-teoksen kirjallisia ansioita otetaan ylös, niitä ei valitettavasti oikein löydy. Tämä on kauheasti sanottu, tiedän. Mutta ei se muuksi muutu vaikka miten kirjaa pyörittelisi. Kirjoittaja kertoo Medianpinnan sivuilla ”kirjailijaesittelyssään”, että runot putkahtelevat ja sitten ne kirjoitetaan muistiin – jopa keskellä yötä. Siltä ne luvalla sanoen näyttävätkin. Varsinainen kirjoittamistyö jää pahasti uupumaan. Runouden kirjoittaminen on enimmäkseen ajattelua ja hiomista. Ihmeitä sattuu, mutta ei sadanseitsemän sivun verran. Ei edes seitsemän.

Teoksen runot ovat siinä määrin koomillisia piirteitä sisältäviä, että niitä lukiessa alkaa miettiä, onko se jopa tarkoituksellista. Esimerkiksi sivun 25 Lähtö-runon äärellä pohdin, vedetäänkö siinä härskisti ja tahallisesti Pulttibois-tasolle vai ollaanko ihan vilpittömin mielin liikkeellä:

”Sanoin hyvästi / etten sanoisi / pahasti”.

Sivun 98 runossa Luopumista ollaan jo syvällä tragikomediassa: ”Saman vuoden aikana / hautasin isäni / menetin kaksi hammasta / ja luovuin omasta autosta // Silti uskon / että paras on edessäpäin”.

Jos tämä on huumoria, se on hyvää. Samaa settiä tuo happilaitematskukin.

Saxellin esikoisteoksen runot sisältävät sitä kuuluisaa ”elettyä elämää”. Voimakkaan villasukantuoksuisena ja keskeneräisenä haaksirikkoutunut teos edustaakin uudenlaista tyylisuuntaa: ei beat- vaan boat-runoutta. On kirjassa muutamia hyviäkin hetkiä, kuten esimerkiksi s. 56 runossa, jossa ”vereslihalle hankautuneet / liimautuvat toisiinsa // yhteinen kipu kannattelee”. Tuossa on jo vähän sitä runollista (joskin kliseistä) ajattelua, syvyyttä ja ”ihmettä”, jota runous vaatii: 1+1=3. Fiktiivisen teoksen pitää olla suurempi kuin osiensa summa. Säejako eli tekstin saaminen runon näköiseksi ei vielä tarkoita, että kyse on runosta (huom! oma mielipiteeni!). Pitää olla kirjallisuudellisuutta ja sisällöllistä painokkuutta. Arto Mellerin runousoppia lainaten: runossa pitää olla ajatus, rytmi ja melodia. Saxellin runoissa ajatus jää usein puolitiehen ja melodia korniksi. Mutta: sivun 63 Muisto-runo kuolemateemoineen toimii hienosti vaikka kalskahtaakin kliseeltä. Runon puhuja tekee varsin tyylikkäällä tavalla eroa menehtyneeseen. Runo on ehyt ja tasapainoinen. Usein on niin, että mitä kliseisempi ajatus, sitä hienovaraisempi toteutuksen pitää olla, ja tässä runossa Saxell onnistuu hyvin.

Sivulla 67 jopa revitellään, ”kun luonto pukkaa vihreää / sata kilometriä tunnissa”. Tällaisessa haistaa jo aavistuksen Juhani Ahvenjärven maailmoista, mikä on iso kehu ainakin minun suustani.

Saxellin teoksesta näkyy rakkaus kieleen, erityisesti tunteelliseen kieleen. Siinä on jotakin suomalaista. Me rakastamme kieltä. On se hienoakin, en mä sillä. Mutta olisiko se oire myös kapeasta lukeneisuudesta, mihin viittaan aiemmassa kirjoituksessani täällä. Jos on lukenut paljon (eli tarvittavan määrän runoutta tehdäkseen laaturunoa), en keksi mitään syytä kirjoittaa tällaisia runoja.

Epäilenkin, että Saxellin runoissa on kyse ns. terapiakirjoittamisesta, jonka Mediapinta on nyt saattanut suuren yleisön eteen. Niiden arvoa kirjoittajalleen en epäile, mutta niiden kirjallinen arvo yleisölle ja taiteelle on kyseenalainen.

*****

Mediapinnan Suomi 100 -sarja rysäytti runokentän uusiksi. Jos taannoin ntamon myötä luultiin julkaisuvolyymien kasvaneen tappiin, ei tiedetty mistään mitään. On aika ottaa kissa pöydälle.

Mau.

Kissa haluaa tonnikalaa, haistattaa viikset kirjallisuuskeskustelulle.

Mutta ei ole vaihtoehtoa, pakko se on sanoa: Mediapinnan rysähdys runokenttään tarkoittaa samalla amatöörikirjoittamisen ja amatöörirunouden levittäytymistä runokentälle. Ammattimaisen runouden kantilta siitä näyttää olevan harmia. Voihan sitä ajatella että ”antaa kaikkien kukkien kukkia”, mutta kitketään sitä ”puutarhojakin”. Ajatelkaas tätä polkua:

Paikallislehtemme Aamuposti on tehnyt Saxellista kummankin runokirjan kohdalla jutun (mutta teoksia ei ole arvosteltu). Näin toisen niistä ja ajattelin, että kukas hän on. Luulin ainakin nimeltä tunnistavani monet julkaisevat runoilijat. Marssin Suomalaiseen kirjakauppaan. Muiden ohella ostin tuon Kammiovärinää-teoksen hintaan 25,95€. Nyt joku jossakin ajattelee, että kyllä on pelle tuo Helle, kun näin negatiivisesti kirjoittaa. Mikä se luulee olevansa? mutta: luullakseni kykenen erottamaan hyvän ja huonon runoteoksen jo kaukaa, ja olen juuri maksanut mielestäni laaduttomasta kirjasta melkein 26€. Kuka siinä voittaa? Suomalainen kirjakauppa. Kaikki muut häviävät.

Rinnastukseksi: Osaan piirtää vain tikku-ukkoja ja niitäkin huonosti ja minut tiedetään amatööriksi; ostaisitteko silti maalaamani öljyvärityön, jonka hintalapuksi olen asettanut 15 000€? Mites viidellädonalla? Satasella? Pitäisikö taiteen ammattilaisen vain sen vuoksi joko tykätä työstäni tai vaieta se kuoliaaksi, että laiseni amatööri on rantautunut taidemaailmaan ja saattanut julkisen tarkastelun alle ja KAUPPAAN teoksen, jossa on varsin mehevä HINTALAPPU, mutta jota ei kuitenkaan saisi tarkastella ja arvottaa ammattilaisen silmin?

En tarkoita tällä höpötyksellä kohdistaa valokeilaa Saxelliin vaan laajemmin, yleisellä tasolla: kirja on myös myyntiartikkeli. On vähintäänkin kohtuullista arvostaa ostajaa siten, että tekee kirjan sisältöineen hyvin. Jokaisen runoilijan tulisi miettiä – nyt kun julkaisukynnystä ei enää ole, mahtaako tällä kässärilläni olla kirjallista arvoa, sellaista funktiota että siitä on säädyllistä pyytää fyrkkaa. Toki: ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa, mutta sitten ei puhuta enää taiteesta vaan pelkästään myyntiartikkeleista.

Arvoista kollegat: miettikää. Älkää ajatelko niin kuin Sauli Salomaa (jutun loppuun linkkaamassani Nuoren Voiman artikkelissa): ”[…] jotta minusta tulisi julkaissut kirjailija ja pääsisin Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäseneksi.”

Älkää hätäilkö keskeneräisiä opuksia esiin. Kenttä menee hapettomaksi eikä kukaan voita mitään, kaikkein vähiten me runoilijat. Nimittäin:

Olen toiminut Hämeen Sanomille freelance-runokriitikkona. Tilanne Mediapinnan suhteen on sillä tavalla hankala, etten rehellisesti sanottuna voi ajatella kritikoivani lehteen ainuttakaan Mediapinnan teosta. On liian iso riski siihen, että teos on liian laaduton, jolloin joudun valitsemaan jonkin näistä kolmesta vaihtoehdosta: 1) en kerro oikeaa mielipidettäni teoksesta, vaan vähättelen sen huonoutta eli käytännössä vähättelen runoutta, mihin en voi suostua, 2) kerron rehellisen mielipiteeni mahdollisimman asiallisesti, mutta näyttäydyn silti mulkkuna, mikä ei kuitenkaan ole minun syyni vaan teoksen tai 3) en kirjoita kritiikkiä ollenkaan.

Valinta on itsestäänselvyys: 3. Tuollaisessa ei voita kukaan. Eniten kärsivät ne Mediapinnan kautta julkaistut laadukkaat teokset, jotka jäävät huomiotta vain sen vuoksi, ettei riskiä kannata ottaa (tilata kirja etukäteen, lukea ja huomata että liian huono, ei kannata kritikoida, jolloin omakin palkkio jää saamatta).

*****

Tosiaan: en ole huolieni kanssa yksin. Nuoressa Voimassa oli taannoin pitkä juttu asiasta. Lukekaa se. Äänessä muun muassa Kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Jyrki Vainonen, runoilija ja runouden monitoimimies Tommi Parkko.

Ennen omakustanteita katseltiin syrjäkarein. Enää siihen ei ole varaa, sillä runouden kustantaminen on vähentynyt ja ammattimaisten runoilijoidenkin tilanne on heikentynyt huomattavasti. Ei ole vaikea arvata, että omakustanteiden määrä tulee kasvamaan. Kannustankin niihin, jos kustantajaa ei meinaa löytyä. Hyvin tehdyllä omakustanteella on mahdollisuus erottautua tässä joukosta.

Lopuksi vielä:

Te Mediapinnan kautta julkaisseet runoilijat, jotka tiedätte kirjoittaneenne laadukkaan runoteoksen ja jääneenne jalkoihin: I feel your pain. Hyvä runous ansaitsee aina valokeilansa. Ja minua suoraan sanoen vituttaa tilanteenne.

Ilmiantakaa itsenne. Ottakaa yhteyttä. Kirjoitan mielelläni teoksistanne, aina kun sellaiseen aikaa liikenee.

Ja luopukaa – ainakin toistaiseksi– Mediapinnasta, jos haikailette kirjalliselle uralle. Teoksenne ansaitsevat parempaa.

”Riski on se, että helmet hukkuvat massaan”, sanoo WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson NV:n artikkelissa.

Niinpä. Se on runouden tappio.

Mainokset

Mettä ja mä, eli me

Anja Salokannel: Metsän jälki. 76 sivua (79 jos lasketaan sisällysluettelo). Otava 1982.

Kirja on päällystetty kontaktimuovilla niin kuin melkein kaikki kirjastojen kirjat. Kannessa on kirjailijan, kirjan ja kustantajan nimi. Metsän jälki muovin alla – siinäpä symboliikkaa!

Anja Salokannel on minulle vieras nimi. Salokannel soittaa kelloja; muuan Juhani Salokannel on kirjailija ja kirjallisuuden moniottelija. Wikipediasta selviää, että hän on Anjan puoliso. Wikipediasta selviää myös, että Metsän jälki on Anja Salokanteleen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen runoteos. Muuten hän on kunnostautunut kääntäjänä ja kirjojen toimittajana.

Lukiessani Metsän jälkeä aloin voivotella. Vain tämä teos. Se on sääli, sillä Anja Salokannel on loistava runoilija.

*****

Salokannel on ollut kolmenkymmenenviiden ikäinen Metsän jäljen ilmestyessä. Se näkyy. Runokokoelma on melko filosofinen ja lausetietoinen; täynnä ajatuksia olevaa luontevaa runoutta, joka tuodaan hallitun varmaotteisesti esiin. Teksti on selkeää ja konstailematonta.

Teoksen teemoina ovat suru, menetys, ja jonkinlainen niiden jälkeen tapahtuva uudelleensyntyminen. Tätä käsitellään luontoaiheiden kautta, missä erityisesti puilla on oleellinen osa. Ihminen rinnastuu usein niihin, mitä voi pitää pienenä kliseenä, mutta Salokannel välttää sudenkuopat tyylikkäästi. Luonto tulee nostetuksi sille kuuluvaan asemaan, ihminen osaksi luontoa sen sijaan että luonto käsitettäisiin osaksi ihmistä – jos tällainen hieman ekokriittinen huomio sallitaan.

Jos avainrunoa kokoelmalle etsisin, löytäisin tämän (s. 28): ” Vesi on noussut / puun juuriin, / lumen keskellä / puut kasvavat jäästä. / Kevättulvat, / ajatuksen luonnollinen jatke, / huuhtoisivatko / tämän kummallisen talven.”

Miten hienosti ajatustensa, tunteidensa kanssa jumissa olevan ihmisen horisontti kuvataankaan; minulle tekstistä välittyy voimakas ahdistus tunnelukoista, talvesta, jolloin ajatus ei liiku eikä mikään oikein kuki ja suru on kaiken ystävä ja kaikkialle yltävä. Ja se kauneus mitä siinäkin on, sillä sitähän on, saa kuulaan ja surullisen näyn. Siihen talviseen näkyyn kätkeytyy leijonanosa suomalaista melankoliaa, talveksi ”kuolleen” luonnon samanaikaista surullisuutta ja kauneutta.

Silti tiedostetaan kevät, lupaus tulevasta. Toivo, onni.

Esimerkkirunossa on myös hyvä rytmi. Se on vaivattoman oloinen, laulaakin paikoin: ”lumen keskellä / puut kasvavat jäästä”.

Salokannel pyöriskelee aiheen ympärillä virkeästi. Teos tuntuu juuri sopivan mittaiselta; tylsäksi ei käy, mutta keskenkään ei lopu.

Mikä se ”metsän jälki” sitten on? Monta tulkintaa antautuu pohdittavaksi; jos ihminen rinnastuu puuhun, niin metsä voisi olla ryhmä ihmisiä. Ihmisten jälki – surun myötä sekä positiivinen että negatiivinen. Menetys edellyttää olemassaollutta onnea.

Ekokriittisen luennan myötä kyse voi myös olla jonkinlaisesta kriittisestä näkökulmasta: aiheutammeko talven ympärillemme, ja siten itsellemme? Tai ehkä ”metsän jälki” on vain kollektiivinen yhteisön jälki, ei välttämättä ihmisyhteisön vaan luonnon, jonka osanen ihminen luonnollisesti on.

*****

Löysin kirjan Riihimäen kirjaston poistohyllystä. Se on ristiriitainen paikka: voi löytää tällaisia laatukirjoja, jotka jostakin ihmeen syystä halutaan muiden saatavilta karkoittaa.

Toivottavasti tämä ei jää Anja Salokanteleen viimeiseksi runoteokseksi. Kuuleeko Anja? Pliis, yksi vielä! Täällä olisi lukija.

Ehkä tässä käy niin kuin sivun 68 runossa: ”Kurkiaura ylittää / moottoritien / ja jatkaa pohjoiseen / minusta välittämättä. / Elämä etsii väylänsä, / hiussuoniverkoston, meren ainoan luodon, / kevät tulee / kun maa kääntyy aurinkoon.”

Se Virallinen Kirjamessuraportti 2018

Kävin Kirjamessuilla. Messujen uusi chief Ronja Salmi on ollut paljon esillä mediassa. Hän on sanonut pyrkivänsä uudistamaan messuja, mikä on minusta ihan hyvä juttu – jämähtääkään ei oikein kannata.

Heti narikoiden luona bongasin Nightwish-velho Tuomas Holopaisen ja hänen puolisonsa Johanna Kurkelan. Tuomas tuli tervehtimään ja kiittämään kirjasta. Oli kuulemma todella paljon tykännyt Kahden kaupungin runoista.

Eiku hetkinen. Ei se noin voinut mennä – eihän Kahden kaupungin runot ole vielä edes ilmestynyt. Kelataanpas alkuun.

(Tällä tavalla nerokkaasti sain mainostettua pian julkaistavaa runokokoelmaani.)

Valmistauduin narikoiden luona näyttämään Tärkeältä Runoilijalta. Niistin siis nenän ja tarkistin, ettei tippukiviluolaan jäänyt tippukiviä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan), ja varmistin että jylppy on jykevästi kiinni. Bongasin Tuomas Holopaisen ja Johanna Kurkelan ja kelasin, että oispa hienoa sanoa Tuomaalle notta kyllä oli hiano levy se teiän edellinen, että oisko kaverikuva mitään? En sitten tohtinut; tiedän, miten kiusallista se voi olla, kun fanit tulevat tykö ja alkavat kiljua.

Tai no. Kerran – vuosia sitten – Kontulan Vanhassa rouvassa kaksi rouvahenkilöä tuli pyytämään nimikirjoitusta. Luulivat minua Jasper Pääkköseksi. Vaikka miten yritin todistella, etten ole hän, eivät uskoneet. Voi olla, että välissämme oli kielimuuri; rouvat olivat opiskelleet kolmen promillen alkeet, minä vasta aloittelin. Kirjoittelin sitten niille nimmarit mahdollisimman epäselvällä käsialalla.

En huomannut messuilla mitään järisyttäviä uudistuksia. Lavat olivat vaihtaneet nimeä ja paikkaa, ainakin joku/jotkut niistä. Muuten meininki oli samanmoista kuin ennenkin. Ihmisiä oli yllättävän vähän, mutta torstai klo 15 – what can you do.

Näin Maarit Hurmerinnan, morjestin häntä sisäisesti.

Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että lähistöllä puhutaan mikrofoniin englantia. Siellä haastateltiin dekkaristi Arne Dahlia. Koin myötähäpeää siitä, miten vähän kuulijoita hän oli kerännyt. Hän on kuitenkin ymmärtääkseni varsin suosittu dekkaristi. Tai ”suosittu”. Jos väkiluku on suosioon verrannollinen, taidan olla itsekin varsin suosittu.

Käyskennellessäni messujen mukavan väljiä käytäviä tulin pohtineeksi, että tarvitsenkohan minäkin uuden kävelytyylin, kuten Joey Frendit-sarjassa. Hän pohdiskeli tarvitsevansa uuden walkin, mutta en ihan muista, ottiko hän sellaisen käyttöön. Mietiskelin, että miten runoilijat oikein kävelevät, mutta unohdin koko homman kun näin metrilakukojun.

Unohdin metrilakukojun, kun näin alelaarit. Tsiigasin ne läpi, sitten lähdin himaan.

Sellaiset oli minun messut.

Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

Kauneudesta

Kun ajattelee nykyihmisen alituista kiirettä ja huonontunutta keskittymiskykyä, on suoranainen ihme ettei runous ole tämän hetken ylivoimaisesti suosituinta kirjallisuutta.

Runon lukeminen kyllä vaatii keskittymiskykyä, mutta monet runot ovat niin lyhyitä, ettei niiden äärellä ole pakko asua. Runon, joka on vaikkapa nelisäkeinen, lukee hetkessä, ja kun lukee riittävän keskittyneesti, sen voi jopa painaa mieleensä.

Runo on usein myös vaativa luettava, koska sillä on tapana kertoa asioista epäsuorasti. Toisinaan se on kuin arvoitus, jonka äärellä joutuu miettimään, mitä kaikkea se pitääkään sisällään, mikä on sen ”juju”. Tässä on runouden koukku: kun se alkaa avautua, ei huomaakaan, miten aika kuluu sitä ihmetellessä. Se on siis myös rauhoittava asia.

Hyvästä runosta löytyy jatkuvasti uusia tasoja, sillä taiteenmuotona se on kaksisuuntainen: tarkasteltava muovautuu aina siltä osin, kun ihminen itse muuttuu. Ihmisen alati muuttuvat käsitykset itsestä ja itsensä ulkopuolisesta maailmasta muuttavat myös tulkintoja runoista. Parhaimmillaan ihminen ja runo muodostavat ikiliikkujan.

Mutta voi runoja lukea pitkäänkin jos tahtoo ja kykenee (itse saatan helposti viettää tuntikausia runoteoksen äärellä; se on yllättävän helppoa, sillä yhdestä kokoelmasta löytyy usein erityylisiä runoja, eikä kirjaan näin ollen leipäänny niin helposti). Runoudesta löytyy kaikki tarvittavat välineet esimerkiksi taisteluun nuorten heikentyvää lukutaitoa vastaan. Se on tehokas täsmäase.

Nyt viranomaiset ja muut: tarttukaa (oikeisiin) aseisiin!

*****

Uusi runokokoelmani julkaistaan aivan pian. Olen hiljalleen alkanut siirtää ajatuksia uusiin teemoihin ja teksteihin. Väliin uumoilen, pitäisikö ryhtyä proosaan, mutta ei se oikein ole minun juttuni. Runoja siis ne uudetkin tulevat olemaan; onko niistä sitten mihinkään, sen aika näyttää. Samalla kun ajatukset pyörivät uusien aiheiden ympärillä, ruokin aivoja lukemalla. Teen löytöretkiä uusien kirjojen äärellä ja kävelen tuttuja polkuja vanhempien teosten sivuilla.

En kirjoittaessani varsinaisesti ajattele mitään kohderyhmää, mutta olen kyllä ajatellut, millaiset ihmiset lukevat runoutta, millaiset proosaa ja millaisia ovat ne ”hevijuuserit” jotka lukevat molempia.

Runoilija ja kirjailija Tommi Parkon upeasta runouden kirjoittamista käsittelevästä kirjasta Intohimoa ja millimetripaperia – Poeettisia huomioita runoudesta ja runokokoelmista (Avain 2016) löytyy tähän oivallinen huomio: tunteellisuus. Nykyrunous ei lähtökohtaisesti keskity olemaan tunteellista.

Siinäkö on syy runouden kapealle suosiolle?

Nykyromaanit nimittäin suorastaan pursuavat tunteita, aina vain voimakkaampia. Samoin on nykyään elokuvien ja televisio-ohjelmien laita. Vain elämää -formaatti perustuu muusikoiden keskinäisten tunteenpurkausten (eli itkujen) seuraamiseen, ja on kai siinä itse musiikillakin joku funktio. Idolsia taas katsellaan myötähäpeän ja myötäilon vuoksi. Dekkareita rakastetaan jännityksen vuoksi. Kukaan ei katso televisiosarjaa, jossa ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja ja voimakkaita tunteita. Kautta aikain suurimpia kassamagneetteja ovat olleet pulssin tappiin nostavat Hollywoodin actionpläjäykset tai rikkirevityt Titanic-sydämet. Eniten myyvät runokokoelmat (jos huomioon ei oteta julkkisten tekeleitä tai yksittäisiä lottovoittoja) ovat rakkausrunoja (Tabermann) tai ”aikuisten Kilon poliiseja” (Antti Holman vitsikirjat).

Sellainen runous, jonka tarkoitus ei ole millään tavalla ulvottaa, on otollisesta muodostaan huolimatta jäänyt katveeseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää tunnista kovin hyvin kauneutta, nykyihmisen estetiikan taju heikkenee. Se mitä pidetään kauniina, onkin tunnetta. Vain sellainen on kaunis laulu, joka aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion. Jos laulu saa kyyneliin, se mielletään mitä kauneimmaksi.

Tutkimukset kertovat, että mobiili- ja älylaitteilta lukeminen on luonteeltaan silmäilevämpää, hosuvampaa kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Myös yhteyksiä lukemisen ja kyvyn tuntea empatiaa välille on vedetty. Voi siis ajatella, että jos lukeminen on silmäilevämpää, sillä on vaikutuksensa myös empatian kehittymiselle. Vaikutus tuskin on positiivinen.

Jos tunteet ovat se ainoa asia, mitä ihmiset taiteesta osaavat etsiä ja arvostaa, ja jos tunteetkin hiljalleen kuolevat (tästäkö johtuu se pakonomainen, alati voimakkaampien tunteiden metsästäminen?), mitä tapahtuu ihmiselle?

 

Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.