Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.

Miten runo syntyy?

Minulta toisinaan kysytään, miten runo oikein syntyy? Usein kysyjä ei ehkä itse kirjoita mutta on syystä tai toisesta kiinnostunut asiasta; joskus kysyjä taas on vasta-alkaja, joka haaveilee julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulen, että jokaisen runoilijan kohdalla pätevä vastaus on, että runo syntyy aivoissa. Se kuulostaa typerältä itsestäänselvyydeltä, mutta kirjoittamiseen onkin tapana liittyä turhaa mystifiointia.

Tiede ei ole vielä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) niin pitkällä, että kykenisi selittämään ihmisaivot ja sen toiminnan läpikotaisin. Se kuitenkin tiedetään, että ihminen kykenee muovaamaan omia aivojaan – aivot ovat plastiset, muovautuvat. Minä esimerkiksi olen keskittynyt pääosin runouteen viimeiset 20 vuotta. Työskentelen tavalla tai toisella runouden parissa joka ikinen päivä: joko luen tai kirjoitan tai, kuten yleensä, molempia. Analysoin ja tutkin runoutta, harjoitan kieltä ja teen siitä havaintoja. Katselen ympärilleni, nautin luonnosta ja taiteista, ihmisistä. Olen huomannut, että aivoni ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla: kun jotakin tapahtuu, kun teen havainnon, pääkopassani käynnistyvät ajatusprosessit työskentelevät runon työkaluin.

Annan esimerkin. Toissa viikolla kohtasin sellaisen ikävän tapahtuman, että odottaessani Hyvinkään asemalla lähijunaa Riihimäelle, näin kuinka muuan mies viileän päättäväisesti käveli aseman ohittavan Intercity-junan alle. Traaginen tapahtuma, jota seurasin ns. aitiopaikalta. Aivoni käänsi kokemuksesta kumpuavat ajatukset kohti runoa: mieleen alkoi tulvia symboleita, kielikuvia ja tarinaa, joita reilun viikon verran työstin runoksi. Eilen sain valmiiksi siitä kokonaisuuden, johon olen tyytyväinen. Jos hyvin käy, kyseinen runo ilmestyy seuraavassa runokokoelmassani.

Tuollaiset tapahtumat ovat tietysti ääriesimerkkejä. Useimmiten tilanteet ovat arkisempia, kuten toissa kesänä istuessamme vaimoni kanssa lounaalla eräässä rodoslaisessa ravintolassa. Odotellessamme annoksia huomasin viereisellä jalkakäytävällä kasvavan appelsiinipuun. Auringonvalo kävi siihen jotenkin kivasti, ja löysin kiehtovan huomion, joka kasvoi nelisäkeiseksi tarinaksi. Valitettavasti en voi sitä tähän kertoa, ilmestyköön sitten joskus jossakin yhteydessä jos niin on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjoitettu se runo kyllä jo on.

Joskus jotakin mystiikkaakin kirjoittamiseeni liittyy, nimittäin toisinaan aivoista putkahtaa mieleen jokin säe, jossa on kiinnostava rytmi. Kuva voi olla syntynyt näköhavainnosta, mutta rytmin alkulähde jää mysteeriksi. Ehkä sitäkin selittää runsas runojen lukeminen ja muistiin kirjautuminen, ja toisaalta rakkauteni musiikkiin – siinä on nimittäin toinen taiteenlaji, joka on elämässäni mukana päivittäin. Usein huomaan ajattelevani, että runo ja musiikki kulkevat käsi kädessä: ilman toista ei ole toista. Onhan runossakin aina rytmi ja soinnukkuus.

Etenen runo kerrallaan, kirjaan muistiin, hion ja höylään. Jos löydän aiheen, josta mielestäni on runosarjaksi, alan ehkä kirjoittaa sitä kohti. Joskus kohdalle osuu niin mielenkiintoinen aihe tai teema, että sitä voi ajatella kokonaista kokoelmaa nimittäväksi tekijäksi. Raamit, hahmo siis, täytyy niin yksittäisillä runoilla kuin laajemmillakin kokonaisuuksilla olla. On helpompi kirjoittaa, kun suunnilleen tietää mitä on tavoittelemassa.

Kirjoitanko sitten runon ensin päässäni valmiiksi vai sylkäisenkö paperille ja alan siinä muokata? Sekä että. Joskus lyhyempi runo voi tulla valmiiksi mietittynä. Usein, varsinkin pidempien runojen kohdalla, tulee pyöritelleeksi joitakin aineksia, aihetta ja siihen liittyvää säeparia tai kahta, ne alkavat kutitella mieltä jolloin siirrän ne paperille tarkasteltavaksi. Olen intohimoinen muistiinkirjaaja, sillä olen huomannut, että hyvänkin aiheen voi unohtaa. Se harmittaa päiväkausia. Pidempien runojen kohdalla muistikirja auttaa asemoinnin ja rytmin hahmottamisessa. Sitten kun koen tarpeelliseksi, että aineksia siis on tarpeeksi, asetun läppärin ääreen. Silloin vasta alkaa se varsinainen työ, höylääminen ja hiominen, uuden kirjoittaminen.

Kokemus on vahvistanut ajatusta siitä, että vain harvoin runo on ensimmäisellä kerralla valmis. Lyhytkin runo ansaitsee useamman kerran tulla tarkastelluksi, voisiko sitä vielä kääntää niin että se toteuttaisi itsensä vielä paremmin. Uskon vahvasti, runon lukemisen lisäksi runon kirjoittaminenkin vaatii aikaa: hyvä, normaalin laajuinen (ainakin 60-liukainen) kokoelma ei valmistu vuodessa. Se vaatii enemmän aikaa ja kirjoitusprosessissani onkin vaihe, jota kutsun ”makuuttamiseksi”: kun teksteille ja kokoelmalle alkaa tulla sokeaksi, katse puuroutua ja ilmaisu tunkkaistua, päästän käsikirjoituksen hetkeksi käsistäni. Annan sen olla. Samoin teen hetkittäin yksittäisen runon kohdalla, oli se sitten mielestäni valmis tai ei. Vain aika ja etääntyminen antaa mahdollisuuden myöhemmin tarkastella tekstiä uusin silmin. Aloittelevan runoilijan akilleen kantapää onkin usein hosuminen: tarjotaan eteenpäin raakileita. Ihmeellistä kyllä runouden eri konventioiden vuoksi harkitsematon raakilemaisuus näkyy ja tulee lähes aina huomatuksi. Hosuminen onkin usein ajanhukkaa, viivytystä. Se ei omalle ”uralle” ole koskaan hyväksi. Kokeellisuus on sitten eri asia: paatunut runonlukija kyllä ymmärtää senkin päälle. Kokemuksen myötä omat työkalut kehittyvät; taival kohti haluttua ilmaisua taittuu helpommin.

Mistä aiheista ja teemoista runon voi sitten kirjoittaa? Mistä vain. Viimeisimpään kokoelmaani Kahden kaupungin runot kirjoitin runon riihimäkeläisestä risteyksestä. Se sattuu sijaitsemaan Riihimäen sairaalan kupeessa ja kävellessäni siitä kerran ohitse tajusin, että suojatietä merkkaavat valkoiset kaistaleet muistuttivat oikeastaan hauta-arkkujen kansia. Pidin sitä kiehtovana sattumana: sairaalan risteyksessä suojatiet kuin arkunkansia. Vastakohtia: turva ja vaara, hoito ja kuolema. Kiinnostavaa! Siitäpä sitten muodostui lyhyt ja aforistinen, kaupunginosan mukaan nimensä saanut runo Kirjaus (Kahden kaupungin runot, s. 54):

Sairaalan risteyksessä
suojatien paradoksi:
paljon haaleita
arkunkansia

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Runojen ruhtinaat

Ilpo Tiihonen: Hyvät, pahat ja rumat. 63 sivua. WSOY 1984.

Löysin Elisa Kirjasta äänikirjan Elävänä Bulevardilla – Ilpo Tiihonen (WSOY 1995), missä runoilija itse lukee (tai pitäisikö sanoa lausuu) runojaan.

Kahdennenkymmenennen raidan kohdalla havahdun: yksi mielirunoistani, Komeetta. Se kertoo osattomasta miehestä, hänen eksistentiaalisesta kriisistään, mies pohtii arvojaan ja olemistaan tässä maailmassa:

”[…] Hän on nauliintunut tähän maailmaan / ja miettii mitä tänne piti tulla sanomaan // kun unelmia kloonataan ja sähkö synnyttää / kun kuu on miehitetty, taivaallinen tungos / marketeissa, tarjontaa! / ja lapsuusmuistojemme pajatsossa puitten kuvat / maahan romahtaa […]”

Runon voi lukea myös nyky-yhteiskunnan arvojen, kuten rahan perässä juoksemisen kritiikiksi. Kuuntelen hartaana Tiihosen luentaa, kelaan takaisin raidan alkuun… ja alkuun… ja alkuun…

Runo on edelleenkin hyvä. Niin hyvä, että kuuntelemisen lisäksi haluan lukea sen, ja kun kaivan hyllystäni Hyvät, pahat ja rumat esiin, luen Komeetan ja samalla koko kirjan. Jatkan myös äänikirjan kuuntelua. Huomaan, että Tiihonen on lukenut kirjasta yhdeksän runoa äänikirjaan. Nautin ne osin rinnakkain.

Komeetta on mielestäni hyvä lukuavain teokseen – koko tuotantoon oikeastaan. Siinä näkyy Tiihosen valtava rytminen taito. Niin kuin Arto Melleri ja Juhani Ahvenjärvi hän saa lyhyetkin tekstit soimaan; pidemmät lähenevät jo sinfoniaa.

Jos opettaisin runoutta, laittaisin oppilaat lukemaan edellä mainittujen herrojen (ja tietenkin minun) runoja. Miksikö? Minusta heidän runousoppinsa hyödyntävät kokonaisvaltaisimmin runon eri ulottuvuuksia, kirjallisten ansioiden lisäksi he soittavat kieltä ja luovat upeita kielikuvia. Lisäksi he ovat muodon suhteen aina tarkkoja, samoin yksityiskohdissa. Samoihin käsityksiin nojaa omakin runousoppini.

*****

Komeetta aloittaa vuonna 1984 ilmestyneen teoksen. Viiteen osaan jaettu teos käsittää 40 runoa. Runot ovat useimmiten pitkähköjä, jopa toista sivua pitkiä, ja pääosin luonteeltaan kertovia. Legendaarinen, suomalaisen iskelmän äärellä oleva Winter Dance yltää kolmannellekin sivulle. Joissakin runoissa (kuten neljä runoa käsittävässä kirjan viimeisessä osassa) Tiihonen etäännyttää niin voimakkaasti, että lukeminen ottaa aikaa, eikä siltikään tahdo päästä aivan perille. Muistan, että samat runot ovat aiemminkin ”olleet kiusana”, mikä ei tietenkään haittaa lainkaan, ovat silläkin tavoin hyvänä esimerkkinä Tiihosen rytmitajusta: kokoelma ei ole yhdestä puusta veistetty.

Niin kuin aina, Tiihosen aiheet kumpuavat kaupungin ja kaupunkilaisten arjesta. Ylevyyden hän hakee kielestä, ei kiellä pieniä kliseitä kuten röyhkeän ilmeisiä loppusointuja tai sidesanojen viljelyä, ja miksi kieltäisikään, kun kaikki kuitenkin tehdään niin taiten ja hyvällä maulla.

Tekisi mieli sanoa, että jos Kirsi Kunnas kirjoitti loruja lapsille, Tiihonen kirjoittaa niitä aikuisille. Ne lorut kertovat elämän varjopuolista, joskus kuiskien, joskus huutaen, joskus varoittaen ja joskus kehottaen.

”[…] ja niin käy tänä jouluyönä / pimeimpänä hetkenä – / pamahtavat auki / roskalaatikoiden kannet ammolleen / ja sata kaveria nousee / ilman papereita / suoraan taivaaseen.”

Ulkopuolinen

Matti Pirinen: Tuulen muotoinen. 68 sivua. WSOY 1972.

Vaikka omasta mielestäni tunnen melko hyvin kotimaista runoutta, Matti Pirisen nimeen törmäsin kuitenkin muutama vuosi sitten aivan muussa kuin kirjallisessa yhteydessä: sukututkimusharrastukseni oli johdattanut minut Matin ja hänen perheensä luo.

Tunsin tietysti Matin äidin eli Aale Tynnin tuotannon, onhan hän yksi suomalaisen runouden merkkipaaluista, mutta Matista ja isästään, historioitsija Kauko Pirisestä, jonka puolelta sukumme liittyvät toisiinsa, en tiennyt mitään. Minulla ja Matilla on yhteiset esivanhemmat 1700-1800 luvun taitteesta, Pohjois-Karjalan Enossa asustelleet itsellinen Juho Häikiö ja vaimonsa Liisa.

Halusin tietysti heti tutustua uuden sukulaiseni lyhyeksi jääneeseen, vain kaksi teosta käsittävään tuotantoon, ja sainkin lainattua ne Hyvinkään kirjastosta (Hyvinkään ja Riihimäen kirjastoissa on muuten kaupunkien kokoon nähden mitä uskomattomimmat runovalikoimat). Ne luettuani aloin haravoida antikvariaattien valikoimia, halusin teokset ehdottomasti itelleni.

Ensimmäinen teos Kesä rehahti vauhtiin (WSOY 1968) on rehvakas ja yllättävän kypsä esikoisteos – ihmekös tuo, vuonna 1942 syntynyt Matti oli sen ilmestyessään 26-vuotias ja kasvanut hyvin kulturellissa perheessä. Toinen ja viimeiseksi jäänyt teos Tuulen muotoinen muodostui sitten esikoista huomattavasti tummanpuhuvammaksi.

Uskon, että Matti Pirinen olisi kirjoittanut itsensä suurempaan tietoisuuteen, mikäli elämä olisi saanut jatkua pidempään: hän kuoli 20. helmikuuta 1971 tiputtuaan Helsingin Vuorimiehenkadulla sijaitsevan entisen asuintalonsa katolta Kasarmikadun varrelle pysäköidyn auton päälle. Aale Tynnistä kertova, Mikko-Olavi ja Riitta Seppälän kirjoittama upea teos Hymyily, kyynel, laulu (WSOY 2013) kertoo lyhyesti tapahtumasta. Ilmeisesti sitä pidettiin itsemurhana, eikä kaiketikaan vähiten siksi että Matti oli kärsinyt jo jonkin aikaa vakavista mielenterveysongelmista ja ollut mm. pitkän pätkän laitoshoidossa. Tuulen muotoinen ilmestyi siten postuumisti, Aale Tynnin toimittamana.

Ilmeisesti Matti Pirinen sai runouteensa vaikutteita beat-porukoilta ja vaikutus ylsi myös elämäntapoihin. Hänen runoissaan beat on kuitenkin jalostunut eräänlaiseksi teollisen ajan urbaaniksi tarkkailuksi, ilman rähmää ja muita eritteitä. Ilmaisu on kuulasta, kielellisesti normatiivista. Voikin todeta, että beatin rippeitä on havaittavissa, mutta ei mitenkään päälleliimattuna; Pirinen on alusta asti tehnyt omannäköistä runoutta, millä juuri perustelen edellä mainitsemaani kypsyyttä. Tuulen muotoinen on saanut yllensä synkempiä, kuoleman traagisen kauniita värejä, jotka tuntuvat hätkähdyttäviltä, kun tietää Pirisen kohtalon.

*****

Jo kirjan ensimmäisessä runossa asetetaan lukuasento, runon puhujan mielenmaisema: ”Minä olen tyhjässä huoneessa / täytän sen tilan, / kokoiseni olento, / jonka kuisketta kaikuvat / seinät. / Yöllä istuin myöhään ja katselin, / kun varjot liikkuivat huoneessani / kuin lepakot seinillä. / Voi olla että minulle on tilaa / enää arktisilla alueilla, / ehkä minä olen ylimääräinen olento / niinkuin tähän maailmaan / olisi syntynyt / yksi henki liikaa.”

Sinänsä varsin suoraa puhetta. Omassa huoneessa, mielessä, on yö ja varjoisat ajatukset lentelevät vapaina. Oikeastaan jo teoksen nimi, Tuulen muotoinen, viittaa teemaan. Tuuli on ihminen, joka ei löydä paikkaansa, on ohimenevä, läpikulkumatkalla.

Runon puhujalla on selvästi paha olla. Hän kyllä itse tiedostaa sen, oman haavoittuvuutensa, kuten kokoelman toiseksi viimeisessä runossa Oi mannertenväliset elokuvat (s. 64):

”Minä olen turvattomuutta joka / on käynyt taloksi minussa / niin että olen vahva. /… / Minä olen kappale / lahoavaa sairasta yhteiskuntaa, / kappale joka haluaisi olla kosminen, / lähteä lentoon.”

On tehtävä kuitenkin selväksi, että Matti Pirinen on ollut liian hyvä runoilija tehdäkseen kirjasta pelkästään tahmean paatoksellisen kuolinilmoituksen. Teos ei karnevalisoi kuolemaa saati hekumoi sillä, vaan oikeastaan arkipäiväistää sen ulkopuolisuuden kokemukseksi. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta luettuna runo tarjoaa juuri sen näköalan, jota hyvinvoiva ei hevin ymmärrä: kuolemaan on lyhyt matka, ja kaikkein lyhin se on niillä, jotka kokevat osattomuutta, mihinkään kuulumattomuutta. Se on kaikkialla mukana – jopa parturissa, kun runon puhuja käy leikkauttamassa hiuksiaan.

Kuolema on kaikille yhteinen paikka, siellä kaikki ovat samanarvoisia, eivät ylimääräisiä, jolloin kuolemasta muodostuu lohtua ja lohdusta pelastus. Tämänkaltaiseen lohdun ajatukseen törmäsin Lars von Trierin Melancholian (2011) äärellä, jossa koko ihmislaji on kohtaamassa joukkotuhon kohti syöksyvän planeetan merkeissä.

Kuolinteemojen myötä Tuulen muotoinen muodostuu kiinnostavaksi teospariksi Pirisen esikoisteoksen kanssa, sillä tässäkin teoksessa kaupunki toimii näyttömönä. Nyt sen kadut vain saavat synkät varjonsa, yönsä, inhimillisen realismin. Kerta kaikkiaan hieno teos.

 

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Uusi kirjallisuudenlaji!

Juha Vuorinen: Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa. 72 sivua. Kustannusyhtiö Diktaattori Oy. E-kirja.

Selailin puolihuolimattomasti Elisa Kirjan runovalikoimaa. Se on kitukasvuinen, suuresti toivon että edes tuuhentuisi. Hieman hätkähdin, kun huomasin valikoimassa Juha ”Juoppohullu” Vuorisen runokirjan (tai ainakin jonkin, jota runokirjaksi nimitettiin) Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa. Heti tietysti mietin, missä tässä on se kaksimielisyys tai näppäryys; kaikkihan tiedämme Juoppohullun päiväkirjan ynnä muut, mekin, jotka emme niin välittäisi tietää. Esimerkiksi kertomuskokoelman No, velli nimi on suorastaan satumaisen huono. Kyllä runokokoelmankin nimestä kaksimielisyyden löytää, eikä tarvitse edes etsiä. No mutta, Vuorisen runoja.

”Lue näyte.”

Klik.

Vautsi. Ensimmäinen runo on nimetty oivaltavasti: ”Ensimmäinen runoni.” Tässä kohdin ehkä pitäisi ilmoittaa disclaimerista, sillä niin kuin usein tapana on, että kirja antaa lukuohjeita, Vuorisenkin opus tekee sen heti ensimmäisessä runossa, heti aluksi:

”mietin kuumeisesti mikä on runo / minulle se ei ole mikään // ystäväni sanoi, että runon kuuluu pulpahtaa / sisältä / uskoin ystävääni // minä en kykene kirjoittamaan oikeita runoja / mutta pystyn sanomaan miltä minusta tuntuu / se riittää minulle”

Vaan minullepa ei riitä, minä nimittäin maksoin kirjasta 8,90€. Tyhmä kun olin. Luin äskettäin Helsingin Sanomista, että arvokkainta ihmiselle on aika. Tekisi mieli lätkäistä hintalappu Juha Vuoriselle takaisin, jokin tietty taksa per säe, sillä luin juuri kahdeksan säettä turhaan. Hintaa tekisi mieli korottaa, sillä luinpa vielä 72 sivua lisää. Perkele – jos maksan kirjasta, niin luen sen loppuun asti!

Mutta missä huumori? Kyllä sitäkin on. Näiden runojen kohdalla se taittuu tragikoomisuudeksi, sillä aivan kuin Vuorinen todella yrittäisi kirjoittaa runoja. Hän kirjoittaa monenlaisista ihmisuhteista, kömpelösti ja kliseisesti, mutta ilmeisen vakavissaan kuitenkin (s. 22):

”en pelkää menettäväni sinua / enemmän varon / että yritän omistaa sinut”.

Tämä runo edustaa kokoelman parhaimmistoa. Siinä on punainen lanka, mutta toteutus on kömpelö ja harkitsematon; näin näkyy hyvän kustannustoimittajan merkitys (hänen olemattomuutensa) ja toisaalta keskeneräisen ajattelun raakilemaisuus: sinänsä jotenkuten hyväksyttävissä oleva aforistinen idea kaatuu heikkoon toteutukseen, viimeinen säe on muista irrallaan kuin lattialla pyörivä lasisilmä ja keskimmäisessäkin säkeessä purraan kieleen.

Mutta kyllä Vuorinen onnistuukin, hän tulee vahingossa keksineeksi uuden kirjallisuudenlajin, epäaforismin. Epäaforismi ei ole huono aforismi, vaan lyhyt teksti, joka jollakin ihmeen tavalla näyttää aforismilta, mutta jossa ei ole aforismista tietoakaan, kuten tässä Alkoholisti-runossa (tai ”runossa”, s. 57):

”jano, / mikä ihana tekosyy”

Kuin Lapin Kulta -mainos.

Toisinaan Vuorinen yrittää rikkoa yllättävän hempeää estetiikkaansa laittamalla vituiksi. Tämä on ehkä sitä karheutta, josta tuotekuvauksessakin puhutaan. Karheutta se ainakin kaltaisessani runonlukijassa aiheuttaa. Näin kuuluu runo ”Zen-buddhalainen rauha ja harmonia sielulleni” (s. 61):

”Anna jo vittu olla.”

Ehhehehehheheehheeehe!

(Noin. En minäkään sentään täysin empatiaa vailla ole. Heitin tuohon juuri parhaimman tekonauruni.)

*****

Vuorisen runoissa on yksi perustavanlaatuinen vika: Vuorinen ei tiedä, mitä runous on. Ensimmäisessä runossa siis puhutaan asiaa.

Runoutta oppii lukemalla sitä. Jo pelkästään siitä syystä en mitenkään voi suositella tätä Vuorisen kirjaa.

Me lienemme yhtä me

Eila Kivikk’aho: Ruusukvartsi. 65 sivua. WSOY 1995.

Kvartsi eli ukonkivi on yleinen hohkasilikaattimineraali. Mohsin kovuusasteikolla se on seitsemän; vertailun vuoksi mainittakoon, että Wikipedian mukaan timantti on 10 (kovin) ja puukon terän kovuus 6,5, joten kvartsi on ’cowa’. Ruusukvartsi on vaaleanpunainen kvartsin muunnos. Ristiriitainen paketti siis: pehmeän vaaleanpunainen, mutta cowa kuin kivi. Kiwi.

Eila Kivikk’ahon (Kiwikk’ahon?) (1921-2004) viimeiseksi kokoelmaksi jäänyt (jos ei sittemmin ilmestyneitä koottuja teoksia huomioida) Ruusukvartsi on ohuehko, mutta sisällöltään painava. Runot ovat pääosin lyhyitä ja tiiviitä, hyvin usein tankamittaisia. Teosta on toisinaan kuvailtu ”tankakokoelmaksi”, mutta on siinä vapaamittaistakin, pidempää runoa. Toisinaan taas Kivikk’aho rikkoo tankan mitallisuutta yksittäisen säkeen osalta, mitä ei voi pitää kompromissina vaan yksinkertaisesti runon vaatimuksena: säkeen vajaatavuisuus tulee perustelluksi joko rytmin, äänteellisyyden tai jonkin muun ominaisuuden myötä. Ja mikäpä on konventioita rikkoessa, kun sen tekee tyylillä.

Runot ammentavat luontoaiheista ja sisältävät elämänviisautta, missä näkyy ehkä Kivikk’ahon ikä. Pidän siitä, että lukiessa elämää nähneiden ja eläneiden, taitavien runoilijoiden teoksia minulle tulee olo että olen viisaampieni seurassa, että siinä jos missä on elämän tarkoitus: kerryttää elämänkokemuksen myötä viisautta ja ymmärrystä – ja vähentää hölötystä. Niin kuin tästä kaksiosaisen Kanssakäyminen-runon ensimmäisestä osasta käy ilmi:

”Huomaan tölväisyn. / Olisihan siihenkin / ehkä vastaus. / Mutta maltanko minä / jättää sen sanomatta?”

Tankahan se, melkein. Kolmas säe jää tavun verran vajaaksi, rikkoo mitan. Muuten runo on aika ”tyylipuhdas” tanka: kolme ensimmäistä säettä muodostavat oman kokonaisuuden, kaksi viimeistä omansa, ja yhdessä nämä kaksi osaa muodostavat hienon runon. Runon puhuja käy dialogia itsensä kanssa, runon lukija käy ensin keskustelun runon puhujan kanssa, runon kanssa, ja sitten itsensä kanssa. Pienessä tilassa paljon metafyysistä liikettä.

Jos on viisasta runoilijan ajattelu, niin on katsekin:

”Linnut matkaavat / puolestani, sanoi puu, / minä jään tähän. / Mutta käsi kurottuu / jokaiseen ilmansuuntaan.”

Mahtava tanka – jälleen kerran. Mikä Eila Kivikk’ahon tankoista tekee ominaislaatuisia, ja tällä tarkoitan laadukkaita, on niiden epätankamaisuus: tuokin, puhdas tanka, on kieleltään niin hieno, että peittoaa mitallisuutensa. Useimmiten tankan (samoin haikun) erottaa jo tyylistä, mutta Kivikk’aho naamioi tankansa (post-)modernin kaapuun.

Lopuksi on mainittava teoksen toiseksi viimeinen runo, runosarjan Yö ja päivä kuudes eli viimeinen runo:

”Siirtolohkare – / me lienemme yhtä me / etäältä tulleet. / Siirryttyä pysymme / pihamaalla, kotona.”

Miten mahtava rytmi ja äänteellisyys! Näin Kivikk’aho osallistuu tankallaan keskusteluun, jonka Helvi Juvonen Siirtolohkareellaan vuosikymmeniä aiemmin aloitti. Kuin vastaukseksi, nyökkäykseksi: näin on, kerran oman maansa löydettyään ei halua koskaan enää lähteä.

 

Kiitos, Leevi (1951-2019)

Juhannuspäivän aamiaisella minut tavoitti tieto, että runoilija, kääntäjä, kustantaja ja suomalaisen runouden monitoimimies Leevi Lehto on kuollut.

Ihan kuin olisi lyöty nyrkillä päähän ja potkaistu polvella palleaan.

Ystävyytemme alkoi vuonna 2009, kun lähetin Leeville käsikirjoituksen, josta sittemmin tuli esikoisteokseni sorta vala. Olin ymmärtänyt, että jos joku niin Leevin luotsaama ntamo sen voisi julkaista, siinä määrin kokeellinen se oli. Ensi tapaamisella Leevi kysyi, kauanko olen tätä kirjoittanut ja onko mulla lisää materiaalia, jolloin paljastin, että olin kirjoittanut sitä kymmenisen vuotta eli materiaalia oli paljonkin lisää. Näytin koko satsin ja alkuun pohdimmekin ajatusta julkaista se kokonaan yksissä kansissa, mutta päädyimme lopulta esikoistrilogiaan.

Leevistä koko ajatus esikoistrilogiasta oli niin röyhkeä, että se piti tehdä. Minuakin se viehätti. Meitä yhdisti halu tehdä erilailla, juuri niin kuin huvitti. Leikittelimme kokonaisuuksilla ja yksityiskohdilla, mikään kirjallinen konventio ei ollut kiveen hakattu. Jos joku kriitikko näki asiakseen viittelöidä, ettei ihan ymmärtänyt, Leevi totesi että hyvä, seuraavalla kerralla se ei sitten ymmärrä sitäkään vähää. Minusta tällainen kuvaa Leevi Lehdon kirjailijanlaatua parhaiten: muut tekevät mitä käsketään tai odotetaan, Leevi teki mitä halusi. Sillä älykkyydellä, näkemyksellä ja osaamisella oli aina kiinnostava lopputulos: taide. Vain sillä oli merkitystä.

Sen varaan minunkin oli helppo heittäytyä.

Teimme yhdessä neljä teosta. Se oli minun runouden yliopistoni.

*****

Aikuistuessaan alkaa hiljalleen ymmärtää yksittäisten ihmisten merkityksen, ainutlaatuisuuden, omassa elämässään. Leevi Lehto oli minulle Mahdollistaja, Näkijä. Hän oli ehkä ensimmäinen henkilö, joka todella uskoi minuun runoilijana ja antoi mahdollisuuden. Sittemmin Robustoksen kundit Heikki Savola ja Jouni Lehtinen ovat tehneet saman, luottaneet ja edesauttaneet minua urallani ja runoudessani. Se on korvaamatonta, en sitä osaa sanoittaa. Robustoksen kanssa matka toivottavasti jatkuu.

Minun ja ntamon tiet erkanivat vuonna 2011 julkaistun Mustat lehdet -teoksen jälkeen. Siihen ei liity dramatiikkaa. Olin kehittynyt runoilijana sellaiseen suuntaan, että koin tarpeelliseksi etsiä uuden kustantajan. Kuljen taiteessa aina taiteen ehdoilla. Tämän Leevi ymmärsi, koska teki itsekin niin. Kirjoitin ja höyläilin Onnen maata, jonka myötä löysin uuden kodin Kustannusliike Robustoksesta. Sovimme kyllä Leevin kanssa eräästä kokeellisesta sivuproggiksesta, joka sivusi Leevinkin suuresti arvostamaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Hänellä oli omat suunnitelmat samaisen teoksen äärellä, joten pallottelimme vuosien aikana paljonkin ajatuksia ja asioita. Leevi tuumaili, että minä saisin oman projektini ensin valmiiksi.

Surullista, mutta siltä se kai nyt näyttää. Luulen kyllä, että koko asia saa jäädä meidän väliseksi jutuksi, hautautua myötäsi.

Viimeiseksi kohtaamiseksemme jäi keskustelutuokio ja lämpimät halaukset Helsingin Kirjamessuilla joitakin vuosia sitten. Sitä lämpöä muistelen usein.

Leevi, kiitos kaikesta. Olen sulle ikuisesti kiitollinen.

Tapaus Wisting

Jäin pari viikkoa sitten kesälomalle (palkkatyöstä). Ensimmäiseksi viikoksi tein paluun rikospaikalle eli matkustin puolisoni kanssa Rodokselle. Viime marraskuussa ilmestyneestä Kahden kaupungin runoista (Robustos) toinen kaupunki on juurikin Rodos.

Matkalukemiseksi otin Risto Rasan Tuhat purjetta. Kootut runot (Otava). On kummallista, miten pieneen tilaan voi niin suuri elämäntyö mahtua. Tuolla auringonjumala Helioksen saarella luin Rasan esikoiskokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Se oli oivaa matkaseuraa milloin parvekkeella, joka antoi merinäköalan Tuulisellerannalle, milloin hotellin aulabaarin terassilla kylmien juomien ääressä. Luinpa sitä kahvilassa Mandrakin satamassakin, siellä missä legendan mukaan Rodoksen kolossi, yksi maailman seitsemästä ihmeestä, muinoin seisoi. Kirjasin myös itse muutamia säkeitä muistiin, joten kenties kaikkea en ole vielä Rodoksesta kirjoittanut.

Reissun jälkeen kaipasin jotakin muuta. Luen enimmäkseen runoutta, kirjoitan, elän ja hengitän sitä. Ja nyt olin ähkyssä siitä. Puolisoni ehdotti, että alkaisimme katsoa Viaplaysta sarjaa nimeltä Wisting. Mikä ettei. Ensimmäisen jakson alkutekstien kohdalla aloin maistella: Wisting, Wisting, Wisting… Miten nimi vaikutti niin tutulta?

Ponnistin sohvalta ylös ja syöksyin kirjahyllylle, poimin norjalaisen Jørn Lier Horstin uutukaisromaanin Hylkiöt (Otava 2019) käteeni, ja näytin puolisolleni: tsiigaa, Wisting.

Parin ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti hyvältä (ja nyt kahdeksan jakson jälkeen vielä paremmalta), joten tuntui luonnolliselta tarttua myös Hylkiöihin. Luen kyllä dekkareita jonkin verran, mutta Jørn Lier Horstin tuotannosta minulla ei ollut hajuakaan.

Nyt on.

***

Hylkiöt (Bunnfall) on viimeisin suomennos Horstin Wisting-sarjasta, mutta alkujaan teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Huomioitavaa siis on – varsinkin kaltaisilleni sarjan_osat_on_luettava_oikeassa_järjestyksessä-fanaatikoille, että suomennetuista opuksista se sijoittuu itse asiassa vanhimmaksi kirjaksi, sillä ensimmäinen suomeksi käännetty Wisting-sarjalainen on alkujaan vuonna 2011 julkaistu ja Sitruuna Kustannuksen vuonna 2015 suomeksi tuoma Suljettu talveksi (Vinterstengt). Voi siis ajatella, että kaltaisilleni Wisting-ummikoille tämä Hylkiöt on hyvä lähtökohta aloittaa tutustuminen kyseisen sympaattisen norjalaispoliisin edesottamuksiin.

Laadullisestikin näin on. Hylkiöiden kerronta on mukavan rauhallista ja jännite pysyy koko ajan yllä. Lause on ilmavaa ja kulkee eteenpäin vaivattoman oloisesti. Kiittää sopii siis myös kirjan kääntäjää Päivi Kivelää. Tyylissä on jotain mankellmaista, varsinkin legendaarinen Wallander-sarja kimmahtaa usein mieleen. Päähenkilöiden asetelmakin on samantyyppinen: vanhentuva, terveystilanteensa kanssa painiva sympaattinen miespoliisi, jolla on naisasioissa karikkonsa: Wallander on eronnut vaimostaan, Wisting on jäänyt leskeksi. Wallanderin tytär Linda on vilkas ja voimakas, myöhemmin isänsä jalanjälkiä poliisiksi seuraava itsenäinen nuori, Wistingin Line-tytär taas on yhteiskunnallisesti tiedostava journalisti, joka Hylkiöissä valmistelee artikkelia murhaajista ja vankilan vaikutuksista heihin.

Teoksen juoni on vähän kankea, jolla tarkoitan pienoista teennäisyyttä ja väkinäisyyttä, mutta kuitenkin ihan uskottava ja hanskassa pysyvä. Haitaksi asti siitä ei missään nimessä ole. Oppikirjamaisesti romaani alkaa keskeltä tapahtumia: poliisi saa ilmoituksen larvikilaiselle rannalle ajelehtineesta jalkaterästä. Pian niitä ajelehtii lisää, ja Wisting huomaa joutuvansa aivan kummallisen tapauksen äärelle. Tästä en paljasta sen enempää, sanonpahan vain, että kirja tarjoaa yhden hyytävimmistä ja kauneimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa kuunaan nähnyt. Nimitän sitä ”Tanssivaksi naiseksi”. Mistä siinä sitten on oikein kyse? Lukekaa itse.

Jørn Lier Horst hyppää tällä Hylkiöillään omassa lukuhistoriassani samaan jatkumoon Matti Yrjänä Joensuun, Henning Mankellin ja Sjöwall & Wahlöö- kaksikon kanssa. Pohjoismaisen dekkarigenren parhaimmistoa. Saman hyppäyksen tekee Wisting Harjunpään, Wallanderin ja Beckin joukkoon.

Eipä ihme, että kerroinkin puolisolleni alkavani jahdata sarjan muita käännöksiä.

Kaksi on jo saalistettuna.