Teemu maailmanympärimatkalla, osa 11: Kreikka

Kostas Kariotakis: Ihmisten ja asioiden kipu. Nihil Interit 1996, 73 sivua. Suomentanut Reija Tanninen. Ulkoasu Saku Heinänen, kannen veistos Markus Kåhre.

Olen kirjallisella maailmanympärimatkallani saapunut järjestyksessään yhdenteentoista valtioon, suueren suosikkiini Kreikkaan, jossa olen oikeastikin reissannut – kahdeksan kertaa, jos en aivan väärin muista.

Kostas Kariotakis syntyi Peloponnesoksella 1896 ja kuoli oman käden kautta Prevezassa vuonna 1928. Entistä traagisemmaksi hänen kohtalonsa tekee se, että tunnettu ja tunnustettu runoilija hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen. Kariotakis ei koskaan saattanut elättää itseään runoudella, vaan teki siinä sivussa töitä mm. sosiaaliministeriössä virkamiehenä. Riitauduttuaan esimiehensä kanssa hän sai ensin siirron Patraan, ja pian uudelleen Prevezaan, jossa ehti asua vain kuukauden päivät ennen kuin teki itsemurhan. Prevezasta muodostui hänelle alho, paikka jossa ei ollut mitään, minkä voi aistia myös kirjan viimeisenä olevasta Preveza-runosta, yhdestä hänen viimeisimmistään.

Hassua kyllä minäkin olen nähnyt Prevezan, mutta aivan eri valossa. Sinne laskeudutaan jos ollaan matkalla esimerkiksi Pargaan tai Lefkakselle; suuntasimme aikoinaan vaimoni kanssa häämatkalle Lefkakselle. Minulle Preveza lähiympäristöineen on siis alhon sijaan paratiisi.

Teoksessa on kattavat esi- ja jälkisanat, mitkä ovat oikeastaan aina hyödyksi lukijalle, kun kyseessä on käännösrunous. Mikäli ymmärsin niiden perusteella oikein, Kariotakis kirjoitti runonsa mittaan ja riimein; pidän erittäin hyvänä lähtökohtana, että käännöksissä mitta on vapautettu eikä riimejä harrasteta. Vaikka Kariotakis moderni runoilija onkin, kääntäjän valinta modernisoi runoja lisää, mikä on hyvä valinta. Kariotakisin kieli on siksi arkaaista, että nykylukijalle mitta ja riimi voisivat olla liian paksua. Kenties aiheet ja teemat nousevat nyt paremmin esiin.

Kariotakisin runoutta pidetään satiirisena ja alakuloisena. En sitä ihmettele. Eipä hänen elämänsäkään mitään iloittelua ilmeisesti ollut. Mutta oli Kariotakis myös kauneuden ja tunnelman puolestapuhuja. Tästä esimerkkinä sivun 38 runo, sen alku:

”Syrjäinen talo, myöhäinen iltapäivä oliivitarhassa, / vaatimaton huone, suuri nojatuoli […]”.

Tämän nelisäkeisen runon olen oppinut ulkoa, sen tunnelma on niin ihana. Luettuani sen olen yhtäkkiä kenties jossakin Manner-Kreikassa maaseudulla tai lomasaarella, ehkä Prevezassa tai Nidrin pienessä kalastajakylässä. Subjektiivisesti ilmaistuna: tuossa kaikessa lyhykäisyydessään kuvataan yksi minun unelmistani. Runo jatkaa kertomalla tytöstä, joka katsoo mietteissään taivaalle. Kyseessä on romanttinen, rakkaudentäyteinen tuokio. Sivusta katsovan puolison ihailua. Minäkin harrastan sitä.

Satiirisemmasta aineksesta suosikikseni nousee runo Valtion virkamiehet (s. 52), jonka alku on koukuttavuudessaan hieno ja varsin postmodernikin:

”Kaikki virkamiehet tyhjenevät ja haihtuvat / kuin toimistojen paristot. / (Valtio on tehty sähkömiehistä / ja Kuolema tuo toiset tilalle.) // He istuvat tuoleillaan ja tuhrivat turhaan / viattoman valkeita papereita.”

Kariotakisin satiiri osuu siis myös häneen itseensä – virkamies kun oli.

Kaikkinensa oikein hieno teos hienossa sarjassa: Nihil Interitin käännökset olivat aikanaan ensimmäinen ikkunani käännösrunouteen. Se julkaisi ainakin neljä kreikkalaista runoutta esittelevää teosta, kaikki mielestäni oikeinkin kiinnostavia. Kostas Kariotakisin Ihmisten ja asioiden kipu miellyttänee varsinkin heitä, joille arkaainen, romanttinen kieli ei maistu tunkkaiselta, jotka kuitenkin haluavat nauttia runoutensa hienoisella dekadenssilla maustettuna ja jotka eivät vierasta satiiria.

Klassikon jäljillä, osa 5: Rantatiellä

Risto Rasa: Rantatiellä. Otava 1980, 79 sivua. Päällys: Marjatta Saastamoinen.

Jatketaanpa vaihteeksi Klassikon jäljillä -sarjaa, jossa olen tähän mennessä kirjoittanut Idän pikajunan arvoituksesta, Helmestä, Shakaalista ja Uhrilampaista. Viidenneksi teokseksi valikoitui suomalaisen klassikkorunoilija Risto Rasan vuonna 1980 ilmestynyt runokokoelma Rantatiellä.

Rantatiellä on Rasan tuoreempaa tuotantoa; sen jälkeen on ilmestynyt vain pari tuotantoa kokoavaa teosta sekä Taivasalla (1987), toistaiseksi viimeisin Rasan julkaisema teos. Voinette kuvitella, miten kovasti toivoisin Rasan vielä julkaisevan.

Tässäkin teoksessa ollaan Rasalle ominaisen aineksen: luonnon, parisuhteen ja perheen äärellä. Runojen näennäinen arkisuus yhdistyy tyypillisesti sympaattiseen kuvaustapaan, mistä esimerkkinä vaikkapa sivun 42 kolmisäkeinen runo, jossa todetaan hyttysen hoitavan runon puhujan heinänuhaa akupunktiolla. Oivaltava ja sympaattinen.

(Tässä kohdin lienee sopivaa huomauttaa, että Rasan yleensä melko lyhyitä runoja on hankala siteerata niin, ettei tulisi siteeranneeksi niitä kokonaisuudessaan.)

Rasan runojen helppous tarkoittaa myös sitä, että osa runoista tasapainoilee liiallisen helppouden rajalla. Riskinä on, että niistä tulee latteita, kliseisiä. Ihmeellistä kyllä vain hyvin harvoin niin tapahtuu. Se on laadukkaan runoilijan merkki.

*****

Rasalta voisi käytännössä valita minkä tahansa teoksen ja nimetä sen klassikoksi, eikä kenellekään olisi siihen nokan koputtamista. Sellaiseen asemaan ne mielestäni ovat nousseet. Rasa on kiistatta suomalaisen luontolyriikan kärjessä. Sen lisäksi, että hänen tuotantonsa nauttii runoilijoiden keskuudessa arvostusta, on se myös lukijoiden keskuudessa rakastettu. Edelleenkin törmään lukijoihin, joille Rasan teokset ovat olleet ensimmäinen – ja joillekin valitettavasti viimeisin – portti runouteen, vaikkei Rasa tosiaan ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1987. Hänen teoksensa kestävät aikaa.

Valitsin nyt itsevaltaisesti tämän Rantatiellä-kokoelman. Siinä on mukana jonkinlaista salakavalaa sentimentalismia ja vinoa synkkyyttä:

Sivu 60: ”[…] Suruvaippa on perhostutkijan runo.”

Sivu 61: ”Nähdä sypressit / ja auringon polttama maa – / kulottunut ruoho ja katajat / lohduttakoot kaipuutani.”

Niinpä, kaukokaipuuta minullakin on – Kreikkaan, tarkemmin sanoen. Kunnes sinne taas pääsen, minua lohduttakoon muistot ja taide.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 5: Skotlanti

Carol Ann Duffy: Love Poems. Picador 2010, 55 sivua.

Siirryin walesilaisen Dylan Thomasin raskaahkon runouden ääreltä skotlantilaisen Carol Ann Duffyn Love Poemsin pariin. Duffyn runot ovat kaltaisilleni ei-natiiveille palkitsevia, sillä hänen kielensä on helpohkoa, runoihin pääsee helposti kiinni. Luin siis englanniksi.

Love Poems on runokokoelma, tarkemmin sanottuna valikoima runokokoelmista. Kirjaan on kerätty Duffyn rakkausaiheisia runoja kaikkiaan yhdeksästä eri kokoelmasta ja onpa mukana yksi runo kokoelmien ulkopuoleltakin. Tällainen konsepti kiehtoo; esittelee runoilijan tuotantoa retrospektiivisesti yhdestä universaalista aiheesta käsin, silti monipuolisesti.

Kun nimi on näinkin kliseinen, odotuksiin latautuu tietynlaisia pelkoja ja toiveita. Aikoinani ostin teoksen juurikin Duffyn helposti lähestyttävän kielen vuoksi. Se on paikoin ylevää, mutta enimmäkseen arkista, ja samoin on runojenkin laita. Kiinnostavasti ja kauniisti hän kirjoittaa rakkaudesta, välttää äitelyydet. ”Witty”, saattaisi englantilainen kuvata näitä runoja, jotka ovat kekseliäitä niin kielen kuin kuvankin tasolla, mikä tietysti minua runoilijanakin puhuttelee (s. 14):

”This old heart of mine’s / an empty purse.”

Syvistä tunteista puhuttaessa runon puhujan rooli korostuu – varsinkin keskeislyriikan äärellä. Aika monipuoliseksi Duffynkin puhuja rakentuu. Siirapin ohella on synkkyyttä, pettymyksien kyljessä erotiikkaakin. Runot ovat hyvällä tavalla sympaattisia. Esimerkiksi runossa ”Tea” Duffy tuo teen ja siihen liittyvät ilmeisen peribrittiläiset arkiset tavat esiin, osoittaa rakkauden niissä. Runo on yksinkertainen, naivistinen jopa, runon puhujan pohdiskellessa teen merkitystä rakkaalleen, ja sitä kautta itselleen. Miten sellaiset pienet tapahtumat, kuin teen juonti – siihen liittyvine eleineen – voivatkin olla niin rakastettavia. Tee on kyseisen pariskunnan yksi rakkauden aines, yhteinen nimittävä tekijä. Liima.

Tummemmankin kuvaston kautta Duffy kirjoittaa, kiinnostavasti silloinkin (s. 44):

”If I was dead, / and my bones adrift / like dropped oars / in the deep, turning earth; […]”

*****

Tovi teoksen äärellä meni, aika kului mukavasti. Skotlanti tarjosi minulle parastaan. Sain kokoelman ääreltä muutamat opit omaan kirjoittamiseeni, ja ennen kaikkea oli mukava havaita, ettei rakkausrunojen tarvitse olla kliseisiä ja huonoja. Hyviä rakkausrunoja tarvitaan!

Seuraavaksi piipahdan kirjallisella maailmanympärimatkallani kotiin – saanpahan Suomenkin käydyksi raaputettavalla maailmankartallani. Sitten kenties loikkaan Pohjois-Irlantiin.

Kajava ja työläiskaturunous

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia. Otava 1972, 87 sivua.

Viimeksi olin Juhani Ahvenjärven kyydissä pirkanmaalaisessa maisemassa, joten oli luontevaa hypätä Viljo Kajavan matkaan kohti 70-luvun Helsinkiä ja erityisesti Vallilaa. Tampereella syntyneen ja opintojen myötä Helsinkiin ajautuneen Kajavan tuotannossa Vallilan rapsodia sijoittuu jälkipuoliskolle.

Teos on aina ollut sydäntäni lähellä, se mm. vaikutti suuresti Kahden kaupungin runojen syntyyn. Tuolloin perehdyin paremmin myös Kajavan upeaan Tampereen runoihin (1966), jonka eräänlainen sukulaisteos Vallilan rapsodia mielestäni on. Mitattoman, modernin runouden edelläkävijänä Kajava on riisunut ilmaisustaan myös romantiikan ja jäljellä on – tekisi mieli sanoa jopa kipeän – rehellistä aikalaiskuvausta 60-70-luvun työläiskaupunginosasta ja sen ihmisistä. Olen joskus todennut, että tällä teoksella Kajava asettuu myös kotimaisen katurunouden esi-isäksi.

Jos joku ei tiedä, Vallila on Helsingin kantakaupungin kaupunginosa Pasilan kupeessa. Ennen sekin oli landea, mutta kasvoi nopeasti; alueelta löytyy useita 20-luvun kerrostaloja ja mm. upea Pasilan konepajan miljöö, joka rakentui aivan 1900-luvun alussa ja oli aikoinaan Helsingin suurimpia työpaikkoja. Vallilasta löytyy myös mm. pittoreski Puu-Vallilan alue sekä vuonna 1931 käyttöön vihitty jykevä Paavalinkirkko.

*****

Kuutisenkymmentä runoa (jos oikein laskin, 58) on jaettu seitsemään osastoon. Joissakin runoissa on vähän sellaista valjua, täyterunon makua, mutta se ei haittaa, sillä valtaosalla runoista on aivan valtavasti ”painoa”, kuten tapaamme sanoa, merkittävyyttä siis.

Parhaimmillaan Kajava kuvaa sympaattisesti ihmisiä ja kovia kohtaloita, kuten esimerkiksi runossa Hän (s. 76), jossa runon puhuja kertoo saunottajana ja siivoojana toimivasta, työhönsä lähes hukkuvasta ahkerasta työläisnaisesta:

”[…] kunnes sitten jonakin päivänä / me kysymme missä hän on, / minne hän on hävinnyt? / Hänet on viety sairaalaan, / hän viipyy, katoaa hiljaa, / häviää hetkeksi keskuudestamme. // Hymyilee anteeksipyytävästi / tämän pienen häiriön tähden.”

Sydämessä läikähtää.

Omalla asteikollani ehkä kokoelman hienoimmaksi runoksi nouseva ehyt ja rytmikäs Inarintiellä (s. 57) voisi olla Arto Mellerin kynästä. Siinä boheemi runon puhuja on menossa ostamaan ”unelmanhohtoista rosén iloa” auringonpaisteen ja hyvin sujuvan kirjoittamisen kunniaksi.

Hiljaiseloa (s. 52) kuvaa heräävää Helsinkiä. Runo päättyy kuvaan siitä monelle tutusta yön viimeisestä kaverista, jolle alkoholismi käy jo työstä:

”Nyökyttelevä mies / pitää Haka-taloa pystyssä / vajaa Vinetto-pullo / vieraiksikäyneitten jalkojen / välissä.”

*****

Kaikessa fiktiivisyydessäänkin Viljo Kajavan Vallilan rapsodia muistuttaa minua ennen muuta siitä millaista ennen oli. Teos on läpeensä yhteiskunnallista runoutta, mutta kaikkea muuta kuin tunkkaista paatoksellisuutta. Kajava on löytänyt kauneutta rumuuden keskeltä, kuten hyvillä taiteilijoilla on tapana.

Tärkein muistutus tulee yleisöstä: sille elämän kolhimalle kansalle minäkin kirjoitan. Sille, joka rakensi mammutin, jonka tallomaksi sitten toisinaan uhkaa jäädä. Kuten Kajava osuvasti kiteyttää runon He anno -72 (s. 79) viimeisessä säkeistössä:

”[…] Nyt tarvittaisiin lyhyttä tähtäystä / sillä nuo eivät näe vuotta -80; / olkaa hyvä ja tähdätkää kerrankin / tämän päivän ongelmaan, vaikka se / olisikin vain repaleisen ihmisen / ongelma.”

Säkeitä lumessa

Juhani Ahvenjärvi: Autotta Tampereen reunalla. Teos 2021, 54 sivua.

Tutustuin Juhani Ahvenjärven runouteen, kun Teos alkoi julkaista hänen kokoelmiaan. Ensimmäinen Teoksen kautta julkaistu oli Yhä kiihtyvä tauko (2005), jonka sisältämiä rallirunoja pidin samaan aikaan sekä erikoisina että kiehtovina. Siinä oli kuitenkin havaittavissa jo seuraavan kokoelman, Liituvarjon (2010), tunnelmia. Liituvarjo räjäyttikin sitten allekirjoittaneen tajunnan totaalisesti.

Nyt on vuorossa Teos-yhteistyön viides ja kaiken kaikkiaan Ahvenjärven kahdeksas kokoelma Autotta Tampereen reunalla, joka on edellisten tapaan höyhenenohut mutta kaikkea muuta kuin kevyt.

Kirja sisältää 33 runoa kuuteen osastoon jaettuna. Runot ovat lyhyitä, lyhimmillään yhden parisäkeen ja pisimmillään seitsemän säettä käsittäviä.

*****

Tällä kertaa Ahvenjärvi menee jos mahdollista vieläkin hallitumpaan ilmaisuun. Runot rakentuvat yleensä parin-kolmen kuvan varaan. Aiheisto ja kuvasto pyörivät syksyssä ja syystalvessa, jota teoksen sininen kansi muuten hienosti kehystää. Sen lisäksi että luonto astuu entistäkin suurempaan rooliin, se tuntuisi myös symboloivan ajanjaksoa elämän ehtoopuolella, johon kokoelman viimeinen osasto Inversiokin sairaala-aiheisine runoineen viittaa. Meteorologiassa tämä käännöstä tarkoittava sana merkkaa tilannetta, jossa lämpötila nousee ilmakehässä ylöspäin mentäessä. Musiikissa taas sillä tarkoitetaan sen elementtien, kuten esim. melodian kääntämistä. Tässä voisi olla lukuavain teokselle.

Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse. Ahvenjärven runojen musiikki on huimaa, varsinkin nykyrunouden kontekstissa. Yhdessä kauniiden kuvien kanssa se tekee niistä niin nautittavia. Ahvenjärvi suorastaan viljelee sisäsointuja ja allitteraatioita, laulattaa muutenkin kieltä kuten hänellä tapana on, mutta välttää loppusoinnut ja mielestäni täten myös kliseisyyden.

Mitallisen runouden ymmärtäjät löytävät hänen säkeistään paljonkin ihasteltavaa. Erityinen tapa lopettaa runo neljätoistatavuiseen, yleensä melko trokeiseen, jopa peonihtavaan, säkeeseen on muodostunut lähes tulkoon yhdeksi hänen tavaramerkeistään. Se tuo tunnistettavaa poljentoa, lennokkaan lopetuksen. Tähän tapaan (s. 8):

”[…] Aallokosta irtaantuneet vaahtoriekaleet / leijailevat Asikkalan kaatopaikan luona”

Tai (s. 10):

”Finlayssonin piipun päältä pudottautuu lintu”

Ahvenjärven runoutta ei voi lukea kokeelliseksi runoudeksi, mikä on minulle positiivinen asia. Hän ei uusinna kieltä, ei kehittele uusia metaforia vaan työskentelee ja ansioituu kuvien ja musiikillisuuden tasolla. Rakentuvista kuvista syntyy kauniita ja osuvia, mieleen kummittelemaan jääviä vertauksia. Tästä esimerkkinä vaikkapa teoksen viimeinen runo, sen kaksi ensimmäistä säettä:

”Lumen saartama sairaalarakennus muistuttaa / litteine lisäsiipineen itsekin kidettä.”

Jälkimmäisessä säkeessä muuten jälleen neljätoista tavua. Tuossa tulee myös hyvin ilmi mainitsemani musikaalisuus.

*****

Juhani Ahvenjärvi jatkaa hienosti pirkanmaalaista reissuaan. Hänen tiivis, viimeisen päälle harkittu ilmaisu, kuulaat romanttiset kuvat, ilmava kieli ja flirttailu mitallisuuden kanssa tuovat – mielestäni kaivattuja – itämaisia sävyjä kotimaiseen runokenttään.

Hän on aivan omanlaisensa runoilija, trubaduurina Mellerin jalanjäljissä. Kuten edellisetkin teokset, Autotta Tampereen reunalla pakottaa lukijansa pysähtymään. Se on vastavoima nykyajan rujolle hektisyydelle, palvelus sinulle.

Odotus

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot (Betting on the Muse, 1996). Sammakko 2015, 159 sivua. Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihlajavirta.

Mistä tunnistaa suuren ja tuotteliaan kirjailijan? Siitä että hän sinnikkäästi jatkaa julkaisemista kuolemansa jälkeenkin. Charles Bukowskin Betting on the Muse julkaistiin vuonna 1996, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Postuumiksi julkaisuksi siinä on kuitenkin harvinaisehkoa haikeutta; Bukowski sairasti leukemiaa ja osasi aavistella lähestyvää loppua, mikä myös näkyy erityisesti teoksen runoissa. Novellit ovat enemmän tuttua, räiskyvämpää Bukoa.

Betting on the Muse on paksuhko opus, joten Kirottujen nautintoihin on raakattu runoja aika raa’alla kädellä. Silti on sanottava, että varsinkin ne tunnetut, aikaa hyvin kestäneet runot ovat melko hyvin edustettuina. Aina sitä silti toivoisi, että käännettäisiin koko teos, sillä nytkin moni hieno runo on jäänyt välistä. Alkuteoksen kaikki kymmenen novellia on mukana.

Vastoin kaikkia odotuksia Bukowski eli pitkän elämän, mikä näkyy myös hänen runoudessaan. Vanhemmiten se sai seesteisempiä ja pohdiskelevimpia sävyjä, herkkyyttäkin. Kirottujen nautinnot päättää alkukielisen teoksen tapaan runo Entä nyt? (so now?), joka kaikessa lohduttomuudessaan ja avuttomuudessaan luo voimakkaan kontrastin sille Bukowskin paremmin tunnetulle runoudelle, minkä vangiksi hän ajautui.

Vaikka teoksen runot paremmin tuovat esiin Bukowskin herkän puolen, mausteisesta huumoristaan kirjailija ei päästänyt irti. Tästä esimerkkinä vaikkapa runo this dirty, valiant game, jota käännökseen ei valitettavasti ole sisällytetty. Siinä runon puhuja kuvailee kirjailijakollegojaan muutamin lyhyin säkein, tähän tapaan:

”[…] I see Hemingway cleaning / his shotgun / while thinking of his / father. […] I see Ginsberg / gone / from Howling to / mewing / as a professor in / Brooklyn […].”

Virne erottuu. Ja voi noissa huomioissa joku totuuskin piillä.

Teoksen käännökset ovat mielestäni oikeinkin hyviä. Sammakon urakointia Bukowskin tuotannon kääntämisessä on vaikea asettaa mittasuhteisiin, niin suuri merkitys sillä on. Edelleenkin Bukowski on oivallinen portti runouden maailmaan.

Erään runon alku

Runoilija Charles Simic kirjoittaa esseessään Notes on Poetry and Philosophy (1989):

”There is a major misunderstanding in literary criticism as to how ideas get into poems. The poets, supposedly, proceed in one of these two ways: they either state their ideas directly or they find equivalents for them. What is usually called philosophical poetry seems to be either a poetry of heightened eloquence or some variety of symbolism. In each case, the assumption is that the poet knows beforehand what he or she wishes to say and the writing of the poem is the search for the most effective means of gussying up these ideas. […] My poems (in the beginning) are like a table on which one places interesting things one has found on one’s walks: a pebble, a rusty nail, a strangely shaped root, the corner of a torn photograph, etc., … where after months of looking at them and thinking about them daily, certain surprising relationships, which hint at meanings, begin to appear. These objets trouvés of poetry are, of course, bits of language.”

Tietysti tapoja on monia ja jokaisella runoilijalla vähän omanlaisensa, mutta Simic kiteyttää tuossa minunkin kirjoitusprosessin alkutaipaleen varsin hyvin. Kirjoittaminen on aina tutkimusmatka. En koskaan kirjoita runoa niin, että ensin päätän mistä kirjoitan – paitsi tilapäärunojen kohdalla, vaan eri tavoin kerättyjen havaintojen pohjalta mieleen alkaa muodostua jonkinlainen hämähäkinseitti, kokonaisuus, josta kiinnostun. Toisinaan taas löydän runolle alkutilanteen, kuvan, jonka kirjoitan esiin ja alan katsella sitä pohdiskellen, mitä kiinnostavaa siinä on. Analyysin aika on vasta myöhemmin. Näin kävi eilen. Istuin kotikirjaston nojatuolissa, parvekkeen ovi oli auki hämärään kesäyöhön. Samassa mieleen juolahti voimakas aloitus runolle:

”Avasin parvekkeen oven ja päästin pimeyden sisään.”

Aivan kuin pimeys olisi hahmo, ehkä ihmisenlainen olento, jonka voi päästää sisään. Siitä runo sai jatkoa:

”Se rojahti sohvalle, huokasi syvään / ja nosti väsyneet jalkansa pöydälle. / ’Ei olutta sattuisi olemaan’, se kysyi / samalla kun surffaili televisiokanavia.”

Jälleen katselen, että mitäs tässä oikein on. Nuo viisi säettä voisivat olla ensimmäinen säkeistö. Analysoin: pimeys on tuossa inhimillistetty, se on vähän maskuliinisen oloinen, symboloiko se jotain? Vai onko se ”vain” jokin negatiivinen tunne, runon puhujan tunnetila? Entäpä tuo olut; olisiko tämä runo alkoholismista? Inhimillistäisinkö vieläkin pidemmälle, veisinkö huumorin puolelle, jolloin syntyisi hyvää ristivetoa, konflikti, vakavan aiheeseen? Entäpä miten pimeyden ilmiselvä vastakohta, valo, liittyy asiaan – inhimillistänkö myös sen?

”Sisään” ja ”syvään” muodostavat, no, ainakin puolisoinnun. ”Sohvalle” ja ”pöydälle” muodostavat myös parin.

Olen Simicin mainitseman pöydän ääressä, mutta vähän eri tavalla: mieleeni on syntynyt kuva runon tapahtumapaikasta ja se kasvaa koko ajan. Alan miettiä mitä kaikkea minulla tässä on, löytyisikö valoista jotain mielenkiintoista: pimeys kaipaa olutta, jääkaapissa on valo; olohuoneessa voi olla paljonkin valoja, kuten kynttilä, lukulamppu, kattolamppu ja tietysti television valo. Televisiossa saattoi ennen vanhaan olla myös lumisadetta, siinäpä voisi olla kiinnostava loppukuva runolle. Määrittäisikö se samalla runon tapahtuma-ajan? Entä mikä on se ohjelma, jonka äärelle pimeys jumahtaa?

Näitä alan miettiä seuraavaksi. Hiljalleen runo rakentuu.

Luonnollisesti

Marja-Liisa Vartio: Häät. 51 sivua. Otava 1953.

Marja-Liisa Vartio tunnetaan romaaneistaan ja kotimaisen proosan uudistajana, mutta kirjallisuuteen hän asteli runoudella. Häät on Vartion esikoisteos. Ohuehkossa kirjassa on runoja kaikkinensa vain kolmetoista, mutta osa runoista on varsin laajoja; esim. Nainen ja maisema on seitsensivuinen.

Pidän edellä mainittua runoa jonkinlaisena avaimena teokselle, tulkinnalleni ainakin. Runossa nainen katsoo peiliin, joka ”[…] ei anna minulle minun kasvojani. / Kun nostan sen silmieni tasalle, / näen siinä vain maiseman, / vain vuoren, veden, tasangon ja taivaanrannan, / vain tasankoja halkovat mustat ja punaiset joet, / vain olkani takana lepäävän maiseman.”

Nainen katsoo peiliin ja näkee peilikuvansa takana maiseman, ja vaikka hän vaihtaa paikkaa, sama maisema näkyy. Se on jokin mistä hän ei pääse eroon: ”minne menisinkin, seuraisi maisema / minua peilissä.”

Historiako se siellä…?

Nainen ja maisema on eräänlaista ihmisen ja luonnon välistä dialogia, runo kuvaa maisemaa jonka osaksi nainen tulee. Luonto esitetään voimakkaassa ja vihamielisessä valossa (s. 17):

”Salamoiden sirpit leikkaavat arpia käsiini. / Taivaan kultaiset ja siniset härät / polkevat kavioillaan rintaani, / kasvoilleni putoavat teräväreunaiset lehdet.”

Feministisellä lukutavalla kirjasta voisi saada vaikka kuinka paljon irti.

Luonto on selkeästi teoksen miljöö, sen avulla Vartio kutoo keskeislyriikkaansa. Yhtä runoa (Pajupensas) lukuunottamatta kokoelman runot ovat vapaamittaisia. Häät siis asettuu kotimaisen modernismin alkuun; tässäkin, kuten proosassaan, Vartio on kulkenut ns. etujoukoissa.

Runojen kieli on melko romanttista ja yllättävän etäännyttävää. Etäännyttävyys ei minua henkilökohtaisesti häiritse, mutta romanttinen kieli meinaa joskus tukkia lukukokemuksen eikä jätä tilaa hengittää. Viimeisenä oleva nimiruno Häät tekee tähän jo mainitun Pajupensaan kanssa poikkeuksen, runo on kertova ja kerronnassaan melko suorapuheinen: kuvataan suomalaiset maalaishäät aittoineen ja tanssineen. Kiintoisia kielikuvia sekin toki sisältää:

”Ovella tuvan seisot, morsian. / Ikävä kiertää, nousee ripsen päihin. / On vieras katto, vieras lattia / ja seinänvierustoilta ikkunat / avaavat silmän outoon metsään, veteen –”

On menty avioon lähes tuntemattoman kanssa, kuten ennen yleistä oli.

Ehkä Vartion teoksesta emansipatorisuuskin nousee esiin tai kenties vain kuvittelen niin. Joka tapauksessa kiintoisaa naisnäkökulmaa se tarjoaa, erityisesti kun ottaa huomioon teoksen ilmestymisajan (1952). Mielestäni esimerkki siitä, että vaikka kieli saattaa vanhentua, tulkinnasta voi silti jäädä raikas tunne. Runous elää ajassa ja myös syventää aina nykyaikaa: tänään minä tulkitsen tätä eri tavalla kuin 20 vuoden päästä, jolloin sekä minä että maailma olemme taas kerran muuttuneet.

Skotlantilaista runoa

Intiimejä avaruuksia: XXV skotlantilaista runoa 1978-2002. Toim. Ken Cockburn ja Robyn Marsack. Like 2006, 124 sivua. Suomentajat: Sarka Hantula, Riina Katajavuori, Heli Laaksonen, Kai Nieminen, Anni Sumari ja Jyrki Vainonen.

Seisoin kirjahyllyn edessä sen iänikuisen probleemin kanssa: mitäpä seuraavaksi? Katse seikkailee niteiden selkämyksissä ja huomaa sitten metsänvihreän, vähän paksumman runoteoksen. Skotlantilaista nykyrunoutta, enpä ole moiseen aiemmin sen tarkemmin tutustunut.

Intiimejä avaruuksia sisältää kaksikymmentäviisi runoa yhtä monelta runoilijalta. Aikahaarukkana on, kuinka ollakaan, kaksikymmentäviisi vuotta, runo per vuosi. Paksuutta teokseen tulee siitä, että runot ovat mukana myös alkukielisinä, mikä mahdollistaa vertailun originaalin ja käännöksen välillä, ja joissakin kohdin huomasinkin pohdiskelevani, jopa kyseenalaistavani kääntäjän valinnan. Huomasin silläkin tavalla olevani uuden äärellä, että mukana olevista runoilijoista tiesin entuudestaan vain Don Patersonin, jonka olen kaiken lisäksi erheellisesti luullut olevan yhdysvaltalainen. Carol Ann Duffyn tuotanto on hyvin etäisesti tuttua, olen aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ehkä runon tai kaksi.

Mitään yhteistä merkittävää aihetta tai teemaa – niiden yleisten ja universaalien lisäksi – en löydä tekstien välille, eikä se antologian kohdalla tietysti kovin odotettavaakaan ole. Sen panen merkille, että oikeastaan kaikki runot ovat säemuotoisia. Muutama hybridi on seassa.

Suosikeiksi nousevat jo mainittu Paterson jalkapalloaiheisella runollaan Nil Nil, Alastair Readin kuolinruno My Father, Dying, Gerrie Fellowsin A Woman Absent from the Museum Muses on her Life in South Dunedin, jonka kaksi ensimmäistä säettä aiheuttivat minulle valtavan heurekan ja inspiraation omaan kirjoittamiseeni, mahdollisesti runon tai jopa runokokoelman aiheeksi, enkä siksi sitä tähän siteeraa, Iain Crichton Smithin ’Iolaire’ ja Edwin Morganin The Coin. Teoksen suosikkirunoikseni nousevat Jyrki Vainosen kääntämä W. N. Herbertin runo The King and Queen of Dumfriesshire, jonka alku on silkkaa Charles Simicia:

”Dumfriesshiren kuningas ja kuningatar istuvat / loppuun ajetussa Triumphissaan ja tuijottavat / jäistä tuulilasia kuin litteäksi levitettyä lokkia. / Heidät on valettu pronssista […]”

ja Riina Katajavuoren kääntämää Andrew Greigin runoa Orkney / This Life, joka on tyylipuhdas luontoaiheinen rakkausruno. Runon toinen säkeistö (s. 101):

”Miten sinä nojaat minuun / ja minä sinuun, ikään kuin / olisimme toisillemme vallitsevat; / miten me liitymme yhteen rannoillamme / me vuorovesisaaret / tunteja olemme yhtä, sitten ulottumattomissa – / sopii minulle, hymyilen suihkussa kun / pesen iholtani hiekan. / Olen sinulle sisämaan järvi / jonka yltä valkoinen hälinä kiljuen kohoaa …”

Antologiat ovat helppo ja mukava tapa löytää itselleen uusia runoilijoita. Minä löysin edellä mainitut, ainakin. Jos skottirunous alkaa kiinnostaa, Intiimejä avaruuksia on varmasti harkinnanarvoinen opus.

4. huhtikuuta 2021

Otin taannoin hätäpäissäni junaan luettavaksi Pentti Saarikosken päiväkirjasarjasta viimeisimmän, vuonna 2019 ilmestyneen Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (Otava, toim. Tommi Liimatta), joka käsittää päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1972-75. Olisi sitä voinut valita jonkin ohuemmankin; yli viisisataasivuisena tämä on melkoinen järkäle kantaa laukussa mukana. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella alkoholi määrittää Saarikosken elämää, mutta ei niin paljon kuin kirjallisuus. Myös lapset ja puoliso ovat ajatuksissa. Saarikoski tuntuu olleen intohimoinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikä kaiketi tuohon aikaan oli ihan tavallista; nykyään tuntuu, että ihmiset eivät päiväpolitiikasta oikein välitä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan – he selaavat päivälehtensä saadakseen tietoa Temppareiden viimeisimmistä käänteistä ja julkkisten terveysmurheista, ja siinä samalla sitten tulevat silmäilleeksi muitakin otsikkoja. Jopa moni nykykirjailijakin tuntuu olevan vähän etäällä yhteiskunnallisista asioista. Mikähän sen irrottautumisen tai irtiolemisen syy on?

Huomionarvoista on, että Saarikoski kääntää paljon kirjallisuutta, vaikkei tunnu oikein edes pitävän siitä. Kääntäjänä Saarikoskelle on sittemmin syntynyt aika kyseenalainenkin maine. Käännöstyö tuntuu muodostuneen hänelle palkkatyöksi, taiteellisia intohimoja ei liiemmin ole irronnut. Silti, sitäkin työtä hän kuvaa ja usein hankaluuden kautta, useimmiten mainitakseen käännettyjen sivujen määrän, joka on ollut liian vähäinen. Edessä on aina deadline, mitä pitää pitää silmällä.

Jo tuohon aikaan kuuluisaksi, melkein legendan asemaan nousseeksi runoilijaksi Saarikoski suhtautuu runouteen nöyryydellä. Se on hivenen yllättävää. Hän mielellään sitä kirjoittaisi, mutta kun ei ns. lähde. Runous on hänelle sillä tavalla ylevää, että mitä tahansa hän ei viitsi kirjoittaa, se ei ole palkkatyötä vaan taidetta. Aiempiin teoksiinsa Saarikoski suhtautuu kriittisesti, minkä luen taiteilijalle ominaiseksi tavaksi katsoa eteenpäin. Oma taide ja taiteentekeminen kehittyvät ja mieltymykset ja maut siinä samalla.

Sen lisäksi että nämä kirjat ovat mukava ovisilmä runoilijan elämään, johon en muuten yltäisi – hän on kuollut elokuussa 1983, jolloin olin alle vuoden ikäinen, on palkitsevaa saada tutustua Saarikosken ajatuksiin runoudesta. Hän on jo edesmennyt kollega; usein tuntuu siltä, että runouteen intohimoisesti suhtautuvat ovat jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Ehkä se sitten on niin, että tarvitaan tietynlainen, omituinen ihminen tutkimaan ja kirjoittamaan runoutta. En tarkoita niitä itseään ilmaisevia sunnuntairiimittelijöitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää, mitä runous on. Tästä muuten Billy Collins sanoi NPR:n haastattelussa pistämättömästi. En oikein edes tiedä mitä ajatella ihmisestä, joka kirjoittaa runoja mutta ei lue niitä ja ilmoittaa silti olevansa runoilija. Sellaisiakin tuntuu riittävän äyskäröitäväksi asti. Mutta eiväthän he tietenkään runoilijoita olekaan, ilmoittautumisestaan huolimatta. Korkeintaan wannabe-runoilijoita, kopioita jostakin mikä etäisesti runoilijaa muistuttaa. Kirjallisuuden ongelma on, että niin moni haluaa ilmoittautua milloin miksikin vailla minkäänlaista taiteellista intohimoa itse lajia kohtaan.

Huomaan, että olen Saarikosken (samoin Collinsin) kanssa poeettisista asioista usein samaa mieltä. Niin kuin esimerkiksi tämän suhteen (s. 48):

”Mutta miksi kaikkien kirjojen pitäisi ravita kaikkia ihmisiä? Mitä pahaa on runoudessa joka viehättää vain harvoja?”

Tämä on itselleni hieman hätkähdyttäväkin havainto: tosiaan, onko runous ollut koskaan ajassaan suosittua? Pitäisikö sen ollakaan? Onko tässä joku ajattelullinen ansa, että suosio on tavoite, hyve? Eikö riitä, että runous on tavoitettavissa, tavattavissa? Tarvitseeko sen maailman turuilla ilmoitella olemassaolostaan? Kun runous on muutenkin luonteeltaan hidasta, mihin ja miksi sen pitäisi kiirehtiä? Ja miten paradoksaalista kuitenkin se, että runous on varsin ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka se on ehkä vähiten poliittinen kirjallisuudenlaji.