Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

”Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

”Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.”

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

”Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.”

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.”

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

”Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. / Mustat sukkahousut, ilon verkot. / Katson silmiin, huomaan, / häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

”Kun katson silmiin näen hymyn / mietin missä olet / pidätkö minusta. / Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja / kasteiset kukat kukkivat, / mietin kuka olet; / anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.”

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Ihastuminen ja rakkaus

Arkistojani siivotessani kohtasin pari vuotta vanhan lehtileikkeen, jonka olin Hämeen Sanomista leikannut talteen. Sam Pinkin runoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013) kirjoittamani kritiikki oli ensimmäinen mihinkään lehteen kirjoittamani kirja-arvostelu.

Nyt, kaksi vuotta jälkeen päin, olen edelleenkin tyytyväinen kirjoitukseen, ihmeellistä kyllä. Kirjoittaja löytää aina jälkikäteen teksteistään kohtia, jotka haluaisi korjata tai muuten vain muuttaa, mutta pieniä ne sellaiset ovat – makuasioita ja tyylikysymyksiä, joita tavallinen sunnuntailukija ei välttämättä edes pane merkille. Kaltaiseni runoilija on useimmiten perfektionisti kaikessa kirjoittamisessaan, tekstiviesteissäkin. Toisinaan turhamaisuuteen asti.

Sam Pinkin teos valikoitui ensimmäisekseni sattumalta, julkaisulistoja selaillessani. Pidin teoksesta silloin ja nyt kun sitä silmäilen, pidän edelleen, jopa enemmän. On tärkeää, että lukiessaan kriitikko kykenee astumaan omien mieltymystensä ulkopuolelle, puolueettomalle alueelle, lukiessaan jotakin. Teosta arvotettaessa on tunnistettava traditio ja ympäristö johon se on tullut, ja pystyttävä olemaan puolueeton. Sitä helpottaa, jos on maultaan joltiseltaankin kaikkiruokainen, ts. ei väheksy yhtäkään kirjallisuuden lajia ja edelleen yhden lajin tyylisuuntia, vaan suhtautuu avoimen avarakatseisesti kirjallisuuteen. Kriitikko on kuitenkin se, joka löytää uutta, ja usein hän jonka avulla uutta löytävät muutkin. Kriitikko on omalta osaltaan ovia avaava tai ne sulkeva. Se on siis tärkeä osa, palanen kulttuuria, johon on sen mukaisesti suhtauduttava.

Kriitikon työssä ihastuu helposti. Se on hyvä ja huono asia, sitä on vaalittava ja varottava. Shakespearen Hamletista löytyy jalat maanpinnalla pitävä ohje ihastumisen ja rakkauden välisistä eroavaisuuksista:

”Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint’ antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit’ älä tuleks usko.”
(suom. Paavo Cajander)

Ohje pätee elämässä melkein kaikkeen, jos kohta suhtaudun positiivisesti myös intuitiiviseen ja impulsiiviseen toimintaan. Ennen muuta uskon vakaasti eläytymiseen ja tunteiden vastaanottamiseen; kun veri kuohuu on nautittava sen kuohunnasta, antaa liekkien loistaa vaikka eivät lämpöä soisikaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että ihastumisen punnitsee aika. Se on paljastava rakkauden, jos joku. Aika valjastaa myös viisauksia, kuten Shakespearen kirjoituksen tässä. Runouden – ja ylipäänsä kirjallisuuden – suhteen lienee niin, että mitä enemmän lukee, sitä harvemmin rakastuu. Mutta niistä rakkauksista muodostuukin sitten syviä, elämänmittaisia suhteita.

 

Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

”Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Kaksisataa

Tämä on 200. blogikirjoitus. Hurraa. Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotakin juhlavaa, mutta pääni on jumittunut Tranströmerin metaforaan ”luottamuksen alppihuippu” (suom. Caj Westerberg).

Se on niin suloisella tavalla kömpelö, etten pääse siitä yli. Koko rivi menee näin: ”Luottamuksen alppihuippu hyräilee eetterissä”.

En kerta kaikkiaan saa siitä kiinni. Suloista sekin.

Samassa laajahkossa runossa myöhemmin tulee vastaan tällainen: ”Puussa puristuu varjon nyrkki”.

Se on mielestäni mahtava. Saa minut hyräilemään eetterissäni ja luottamukseni alppihuippu runouteen on jälleen palautunut.

Olen tarkistanut kolmeen kertaan alppihuipun. Kolme kertaa olen korjannut alppuhiupun.