”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Mainokset

Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Kuisma & Kinnunen

Tymäkkää tykitystä!

Hanna-Riikka Kuisman romaani Sydänvarjo on aiheeltaan loistava. Kauaksi ei jää toteutuskaan. Juonensa, ja kirjalle sen tärkeyden vuoksi, en lähde sitä tässä ruotimaan. Lukekaa itse! Sillä se kannattaa. Rakastan kirjoja jotka toimivat liipaisimena kirjailijan muuhun tuotantoon, joskus jopa genreen. Onnekas sattuma on, että Kuismalta ilmestyi juuri  uusi teos Valkoinen valo. Se menee hankintaan heti, kun budjetti antaa myöten.

Sydänvarjon jälkeen luin turkulaisen tykinkuulan, Tapani Kinnusen, uusimman runokokoelman Haitin runot. Jokainen minun runojani lukenut tietää, että juureni ponnistavat beat-runoudesta. Nykyään suomalaista beat-runoutta julkaistaan harvakseltaan. On siis minun kannaltani hienoa aina, kun siitä ammentavaa tekstiä julkaistaan. Pelkkää beat-runoa Kinnusen uusin ei ole, luonnehtisin sitä kinnusmaiseksi runoudeksi, jos tohtisin. Haitin runojen julkitulon myötä lisäkseni myös ne ihmiset ovat tyytyväisiä, jotka vierastavat nykyrunouden kliinistä julkisivua, ehkä siksi etteivät ole tottuneet siinä maastossa tarpomaan, tai siksi että ovat tarponeet mutta eivät maastossa viihtyneet.

Aiheet taiteissa ovat aina samoja, ne ovat isoja ja usein siksi helposti tunnistettavissa. Kuisman ja Kinnusen teoksia yhdistävä tekijä on virkistävä suorapuheisuus. Edellä mainituissa teoksissa kaikki lähtee väkevästä hahmosta ja väkevästä kerronnasta. Realismi on käsin kosketeltavaa, mutta silti lukijalle käy selväksi, että taidetta tämä on, kaunokirjallisuutta. Sellaista, mutta nöyristelemätöntä.

Matkalla

Sillä ainoat ihmiset joista välitin olivat hulluja ihmisiä, niitä jotka olivat hulluina elämiseen, hulluina puhumiseen, hulluina pelastumiseen, jotka halusivat kaikkea yhtä aikaa, jotka eivät koskaan haukotelleet eivätkä puhuneet kuluneita juttuja vaan jotka paloivat, paloivat, paloivat, paloivat kuin fantastiset keltaiset sähikäiset räjähtäen kaikkiin suuntiin tähtitaivaalla kuin ilotulitusraketti, ja viimeisenä kaiken keskellä pamahtaa hajalle sininen valo ja kaikki sanovat ooo!
– Jack Kerouac: Matkalla (Kirjayhtymä 1988, suom. Markku Lahtela)

Tuollaiset ihmiset ovat raskaita, pidän heistä mutta pieninä annoksina. Heidän seurassaan hengästyy, lihakset & nivelet niuhottavat, vartalo väsyy mutta mieli – se se vasta meneekin maitohapoille. Sen sijaan tuollaisesta tekstistä pidän, oikein kovasti, isoina annoksina! Ne turruttavat mielen.

Asiasta viidenteen: Lahtelan käännös on ”se vanha” suomennos. Muistikuvani mukaan Markus Jääskeläinen on kääntänyt On the roadin uudelleen, se ilmestyi kai vuonna 2007. En ole lukenut sitä, ja kun tämä Lahtelan käännös on niin perkeleellisen hyvä kuin on, saattaa olla etten Jääskeläisen käännöstä edes lue.

Paitsi että. Saattaa olla, että olenkin lukenut Jääskeläisen suomennoksen, ja nyt siitä omaamani hatarat muistikuvat ovat hiljalleen kumpuamassa mielen pintaan.