Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Mainokset

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Herra Hopea

Kokeellista runouttako? Tuskin. Jotakin tällaista olen viime aikoina kirjoittanut.

 

HERRA HOPEA

Sairaan miehen kellertävät silmät
etsivät elämän punaista lankaa.

Hän miettii, tohtiiko kysyä
jo harmaantuneelta herralta
kullanarvoisia kokemuksia.

Mutta mies ei puhu mitään, jättää
vain käyntikorttinsa: sinitaivaalle
hiilijalanjäljen.

Annetaan ilmaiseksi teos, hyvään kotiin!

Tarkennan heti otsikkoa: annan vain kirjoittamaani, en muiden.

Haluaisitko ilmaisen kirjan, sähköisesti? Kirjoittaisitko, esimerkiksi bloggaisitko, siitä?

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa innostavasti kirjabloggareista täällä. He lienevät sukupuoleltaan pääosin naisia (näin olen Pasin kirjoituksesta ymmärtävinäni, ja asia lienee tosi). Kytken kuitenkin sukupuolen agendastani pois ja kutsun myös miehet kirjallisuuden äärelle.

Fakta on, että kirjabloggarit, tai muuten kirjoista kirjoittavat ihmiset, ovat jollakin tavoin mullistaneet kirjallisuuden kenttää, tuoneet kirjallisuutta lähemmäksi – käsin kosketeltavaksi, suuremmaksi osaksi arkea. Heidän ansiostaan kirjallisuus on nyt helpommin saatavilla, he ovat tehneet sitä tutummaksi ja se on noin miljoonan hatun noston arvoinen asia. Vähintään.

Joskus kuulee sanottavan, että kirjoja kustannetaan nykyään nimekemääräisesti niin paljon, ja kun ne vielä yleensä maksavat rahaa, ettei kaikkea – edes kaikkea kiinnostavaa – ole mahdollista lukea. Lisäksi uuden kirjan hintaa pidetään usein liian korkeana ja tällaisena aikana myös riskisijoituksena: entä jos teos ei olekaan hyvä?

Annan nyt teille, kirjallisuuden lukijoille ja harrastajille (toivon mukaan myös kirjabloggaajille), mahdollisuuden muuttaa marssijärjestystä. Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun viimeisin teokseni Mustat lehdet julkaistiin. Olkoon tämä siis jonkinlainen juhlistus syntymäpäivien pian koittaessa.

Entäpä jos antaisinkin teille tekstitiedostona tuon teokseni, ilmaiseksi. Asiassa on vain yksi koukku. No, ehkä kaksi koukkua. Pyydän, että luette sen. Ja oikein onnelliseksi minut teette, jos kirjoitatte siitä jonnekin jotakin (ja ystävällisesti vinkkaisitte minulle linkin sinne). Tekstitiedostoa ei tietenkään tarvitse palauttaa, eikä siitä siis tarvitse maksaa mitään.

Toivon, että mikäli pidätte teoksesta tai jostakin muusta syystä vaikututte siitä, ostatte sen sitten jälkeenpäin. Tämä on kuitenkin vain toivomukseni, ei vaade. Pallo on teillä, tehkää sillä mitä haluatte.

Miltä kuulostaa?

Mikäli haluatte Mustat lehdet omaksenne, pdf-tiedostona, ottakaa minuun yhteyttä esimerkiksi lähettämällä sähköpostia osoitteeseen mustatlehdet@gmail.com tai laittakaa kommenttilootaan sähköpostiosoite ja edes jonkinlainen vihje siitä, mikäli olisitte valmiita kirjoittamaan teoksesta jonnekin.

Kysyttävää? Kysykää toki. Edellä ohjeet lähestyä minua.

Tämä on epävirallisen virallinen kutsu mukaan kirjallisuuteen, jälleen yhdeksi osaksi sitä. Tulkaa mukaan! Tarjous on voimassa toistaiseksi. Kunnes päätän toisin.

Alakuloinen maa

Valokuvaus kiinnostaa minua kovasti, eri mittasuhteissaan. Puhdas, käsittelemätön kuva vai valotuksilla ja jälkisäädöillä kikkailtu kokonaisuus? Kaikki kiinnostavat.

Omissa kuvissani pyrin siihen, etten rakentele niitä kovin pitkälle – vain normaalia kuvankäsittelyä ilman ällistyttäviä manipulaatioita. Ajatus on, että valokuvissa itse kuva on tärkein.

Mutta runoilija haluaa maustaa sanoilla hiukan kaikkea. Sängyn vieressä lojuu öiden yli sanoja turvaksi, kaupungilla sanat matkaavat taskussa mukana. Sirottelen niitä valokuvien alle – ajattelen: jotain minimalistista, kenties.

Ajattelen konkreettista kuvaa ja runoa itsenään, sekä niiden mahdollista dialogia.

Alakuloinen maa löytyy tämä blogin oikeasta reunasta Valorunokuvia -otsikon alta.