Myöhässä

Täsmällisyys kuuluu hyveisiini, mutta tällaisina päivinä kun kirjoittaminen soljuu kuin itsestään ja elämisessä on oikealta tuntuva rytmi, tulee väistämättä mieleen ajatus, että synnyin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta liian myöhään.

Yksi suosikkirunoilijoistani, Yhdysvaltoihin nuorukaisena silloisesta Jugoslaviasta emigroitunut Charles Simic totesi muuan haastattelussa olevansa ”city poet”. Hän on kasvanut ja elänyt suurissa kaupungeissa, ja niiden tarjoamaa kuvastoa pursuaa hänen runoistaankin. Lisäksi hän on ehtinyt kokea toisen maailmansodan kauheuksia ja pitkän elämänsä varrella nähdä yhtä sun toista. Minäkin olen kaupunkirunoilija (vaikka maaseudusta pidänkin), olenhan syntynyt ja ensimmäiset 25 vuotta elämästäni elänyt Helsingin lähiöissä. Nykyisin asun Riihimäellä. Kaupunki tämäkin jos kohta pieni.

Nuorukaisena haaveksin kirjailijantyöstä. Silloin se tarkoitti sitä, että saisi kirjoittamisesta elantonsa. Kun sitten lajikseni valikoitui runous, kävi yllättävänkin nopeasti selväksi, ettei runoja kirjoittamalla elä. On oltava työelämässä – ja täytyy sanoa, että koen työelämässä mukana olemisen olevan avainasemassa kirjoittamisessani. Se on minun ”kaupunkini”. Työpaikat ovat sosiaalisia, erilaisten ihmisten arjessa ja kaupunkien rytmeissä mukana pitäviä ympäristöjä, joilla on aivan valtavasti annettavaa myös kirjoittamiseen. Työ on myös taannut sellaisen toimeentulon, että on voinut keskittää muun aikansa juuri sellaiseen runouteen kuin on parhaaksi nähnyt.

Silti tällaisina pyryttävinä talvipäivinä, vapaapäivinä (palkkatyöstä) kun runojen kirjoittaminen on yhtä luontevaa ja helppoa kuin hengittäminen ja mieli tarjoaa aiheita ja kuvia liukuhihnalta, herää pieni kaiho sitä vanhaa unelmaa kohtaan: olisihan se jotain, jos tällä tavalla voisi elää joka päivä. Ei olisi varsinaista aikataulua, jonka pillin mukaan kulkea. Antaisi vain taiteen määrittää onnistumisen tahdin. Joskus, vuosikymmeniä sitten, sellainen olisi voinut olla mahdollista. Siitä minä myöhästyin. Tragedia sinänsä, mutta myös runon aihe jonka kirjaan ylös.

Vuosi 2020

Näin vuoden viimeisenä päivänä on syytä kirjoittaa esiin kuluneen, varsin erikoisen vuoden kummallisuudet ja kohokohdat.

Koronaviruksesta, lyhyesti, sillä pitkästi siitä ei taitane jaksaa enää kukaan lukea: käyn palkkatyössä Helsingissä, työskentelen salaisena agenttina eli toimihenkilönä kriittisellä alalla. Oli keväällä kummallista näyttää junassa todistusta poliisille, että minulla on lupa ylittää Uudenmaan raja. Tällaista ei ihan heti olisi uskonut kokevansa modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Parhaimmillaan R-junasta jäi Pasilassa alas minun lisäkseni kuusi poliisia. Oli siis istumapaikkoja joista valita. Triplan upouudessa kauppakeskuksessa oli keväällä vain kourallinen liikkeitä auki, lähinnä ruokakauppoja. Autioita olivat käytävät. Paikallisessa Prismassa todistin, miten joku yritti saada paksuilla nahkahansikkailla auki läpinäkyvää hedelmäpussia ja miten sellaiset tuotteet kuten vessapaperi ja tölkkitonnikala oli hamstrattu loppuun. Koronavirustestin olen päässyt kokemaan kerran. Se tehtiin Riihimäen aluesairaalalla, drive-in-kaistalla. Oli muistaakseni sunnuntai ja minun aikani klo 9.54. Positiivinen kokemus, negatiivinen tulos.

Muuten koronavirus on vaikuttanut oleellisesti elämään oikeastaan vain kahdella tavalla: tapaamiset läheisten kanssa on minimoitu, ja kesälomareissu jäi väliin. Onnekseni palkka- ja kirjoitustyöt ovat jatkuneet normaalisti. Toki on monellakin tavalla täytynyt huomioida koronaviruksen vaikutukset ja toimenpiteet, mutta en ole kokenut sitä mitenkään kuormittavaksi. Elämä on siltä osin ainakin tuntunut normaalilta. Huolta en ole missään vaiheessa tuntenut, enkä ole menettänyt koronaviruksen (enkä muunkaan) vuoksi yöuniani.

***

Kesällä tulin tehneeksi useammankin pyöräretken – useimmiten kamerareppu selässä. Kävin kuvaamassa mm. Riihimäen Hatlamminsuolla, Käräjäkoskella ja Vahteriston atsaleapuistossa. Poljin myös Hyvinkäältä Riihimäelle radanvarsitietä kuvaten peltomaisemaa, jota piisasikin yllättävän paljon. Löysin sukututkimuksen ohella hyvinkääläiseltä hautausmaalta kaksi sukuhautaa, mikä oli vuoden yksi sykähdyttävimmistä ja liikuttavimmista hetkistä. Siellä makaa Helteitä neljässä sukupolvessa. Vanhin heistä on syntynyt 1853, siis ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.

Surullisella tavalla sykähdyttävän tapahtuman koin toukokuun lopussa. Odottelin Hyvinkään rautatieasemalla Riihimäelle menevää R-junaa, kun huomasin miehen astelevan siltapilarin takaa esiin ja kävelevän suoraan IC-junan eteen. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, olen tuostakin kokemuksesta kiitollinen.

(*Edit. Selitän nyt seuraavaksi, miksi em. kokemus johti kiitollisuuteen. Teen niin erään Facebook-keskustelun perusteella: muuan kommentoija ei saattanut sitä ymmärtää ja oli sitä mieltä etteivät ehkä muutkaan. Olen myös muokannut edellistä kohtaa, kuvausta tapahtuneesta, koska kyseinen kommentoija piti sitä jostakin syystä epäkunnioittavana ja kertoi vähemmästäkin ihmisten joutuneen somelynkkauksen kohteeksi ja menettäneen maineen. Ei siinä mitään epäkunnioittavaa ollut, kuvattiin vain hyvin lyhyesti mitä tapahtui. Olen sen lyhyen lauseen (viisi sanaa) poistanut, koska suhtaudun vakavasti kaikenlaisiin uumoiluihin somelynkkauksista ja maineen menettämisistä. Muokkasin siis sensuurin vuoksi. Tähän tilanteeseen on valitettavasti tultu. Olen oppinut, että somessa kuka tahansa voidaan lynkata ja vieläpä täysin syyttä. Suhtaudun sellaisiin vakavasti enkä tietenkään halua – tämän enempää – joutua kohteeksi.)

Tapahtuma oli surullinen, hätkähdyttävä. Se käynnisti laajan ajatusprosessin, kokemuksen, josta Kajaanin ammattikorkeakoulun sivustolla hienosti määritellään:

”Ihmisen elämä on kokemuksia, niiden virtaa. Kokemuksella ymmärretään aistimuksia, elämyksiä, tuntoja, tunteita ja tunnelmia. Jopa koko elämän arvo, mutta ennen kaikkea hetkien arvo, mitataan juuri kokemuksen arvolla. Ihmiselämään ja ihmisten kokemuksiin sisältyy laaja elämysten ja tunteiden sävyjen kirjo, jotka muodostavat eletyn elämän merkityksiä.” 

Kun siis kirjoitan olevani kokemuksesta kiitollinen, tarkoitan sitä että tuo yksittäinen surullinen tapahtuma sai aikaan minussa ajatusprosessin, jonka seurauksena ymmärrän hieman enemmän omia ajatuksiani ja tunteitani tuollaisten äkillisten, epäuskoa ja negatiivisia tunteita herättävien tapahtumien jälkimainingeissa. Ymmärrän paremmin itseäni, ja siitä ymmärryksen lisääntymisestä olen kiitollinen. Samoin kuulun niihin, jotka kuolemaa nähdessään arvostavat vielä enemmän elämää. Siitäkin olen kiitollinen. Tuollakin tavalla elämän harsomaisuus ilmentyy.

Sitten eteenpäin.

***

Olen kirjoittanut paljon. On ollut ilo huomata, että sitä edelleenkin innostuu erilaisista runouden estetiikoista, mikä uusintaa ja vie eteenpäin omaa kirjoittamista. Tuntuu, että intohimo runouteen aina vain syvenee ja kiinnostukseni proosaan jatkaa laimenemistaan.

Olen myös lukenut paljon, mutta lukumääräisesti aika vähän nimekkeitä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: runous ja lukutapani. Olen lukenut enimmäkseen runoutta, ja runouden laadukas lukeminen vie paljon aikaa. Lukemisella on nautinnon ja huvin lisäksi myös kirjoittamiseen liittyviä odotusarvoja, joten jos meinaan jotakin oppia, kirjoja ei voi mitenkään kursorisesti lukea eikä yksi lineaarinen lukukerta yleensä riitä mihinkään. Runo vaatii aina analyysia, ja minulla, ikuisella ylianalysoijalla ja hitaalla lukijalla, siihen menee aikaa.

Olen kuluvana vuonna myös lukenut englanninkielistä kirjallisuutta enemmän kuin koskaan, mikä on vielä hitaampaa. Lisäksi palaan vanhoihin suosikkeihin uudelleen ja uudelleen. Tästä esimerkkinä vaikkapa Charles Simicin teokset Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), jonka olen lukenut loppuvuoden aikana kolmesti ja Hotel Insomnia (Harcourt 1992), jonka olen lukenut kertaalleen sähkökirjana ja kerran fyysisenä kappaleena. Kaksi nimekettä, viisi lukukertaa – aina lähilukien. Juhani Ahvenjärven teokset Liituvarjo ja Ilmakuva osuu joka oksaan luin kahdesti. Luen ne muutenkin aina vuosittain. Vanhan suosikkini Arto Mellerin runotuotannon luin jälleen kerran kokonaan.

Moni summaa vuoden 2020 aivan erityisen harmaaksi. Ihmiskunnan kannalta se on sitä todella ollut, mutta näen minä tässä värejäkin: luonto on paikoin saanut pienen hengähdystauon ja Yhdysvaltain presidentiksi valittiin klovnin sijaan valtiomies. Ihmiset ovat jälleen osoittaneet vahvuutensa: kollektiivisuuden, yhteisöllisyyden.

Maagisen realismin mestari

Charles Simic: Hotel Insomnia. Harcourt 1992, 66 sivua.

Luin taannoin Charles Simicin hienon käännösvalikoiman Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), joka vähän yllättäenkin iski kuin tuhannen volttia. Siispä ajattelin, että olisi sopiva hetki kaivaa hyllystä alkukieliset Simicin teokset. Alkukielisyys tarkoittaa tämän vuosikymmeniä sitten Serbiasta Yhdysvaltoihin emigroituneen runoilijan kohdalla englanninkieltä. Kun Simicin kieli on helposti lähestyttävää, alkukielisyys ei muodostu esteeksi lukemiselle vaikka runouden äärellä ollaankin.

Valitsin luvun alle pian kolmekymmentä vuotta täyttävän Hotel Insomnian. Syy on yksinkertainen: siinä on valtavasti sellaisia runoja joista pidän. Ihmettelenkin, miten suomentajat Aki Salmela ja Timo Hännikäinen ovat em. käännöskokoelmaan valikoineet tästä vain kaksi runoa; toisaalta ymmärrän, että jos olisi aikeissa koota kattavan valikoiman Simicin tuotannosta, puhuttaisiin kymmenien sijaan sadoista sivuista.

Teoksen nimi on oiva lukuavain. Se symboloi hyvin kuvamaailmaa, Simicin tiheästi käyttämää maagista realismia. Runoissa mikä tahansa on mahdollista, mutta surrealismista ei ole kyse: unenomaisuudessakin, unessa, on aina logiikkansa. Se vain usein poikkeaa totutusta, kuten The Artist -runon (s. 64) ensimmäisestä säkeistöstä voi huomata:

”Do you remember the crazy guy / Who stuck candles in his hat / So he could paint the sea at night? / Alone on that empty Jersey beach, / He kept squinting into the dark, / And waving his brush wildly.”

Hivenen omituista toimintaa, jonka perustelut, motiivit ja tarkoitusperät ovat proosasta poiketen kaikki tulkinnan eli käytännössä oman ajattelun takana. Tällä tavalla – kuin salaa – kiteytyy Simicin poetiikan ytimen lisäksi kaikkinensa runouden ominaislaatu: mikään ei tule annettuna, pitää nähdä vaivaa. Kun näkee, tulee julki selittämättömiä seikkoja. Esiin astuu aivan uudet maailmat omine logiikkoineen ja lainalaisuuksineen. Runous, jonka ikuisena tehtävänä on sanoittaa sanoittamaton.

Hotel Insomnian runot ovat lyhyehköjä, usein yhdelle sivulle mahtuvia. Pidän sitä hyveenä. Toiset runoista ovat melko merkitystiheitä, mutta enimmäkseen kukin runo pyörii vain muutaman kuvan ympärillä. Siihen liitettynä Simicin silminnähden selkeäksi hiottu (säkeenylityksiä välttelevä, kieleltään arkisen lähestyttävä) mahdollistaa valtavan vapaasti hengittävän ilmaisun. Jälleen kerran Simic ammentaa henkilöhistoriastaan, esimerkiksi toisesta maailmansodasta, mutta en tätä silti tunnustukselliseksi runoudeksi leimaisi. Miksipä ei ammentaisi, kun kuvat, toisinaan jopa runon aloitukset, ovat näin pysäyttäviä (runosta The City, s. 5):

”At least one crucified at every corner.”

Voiko runoa tehokkaammin aloittaa? Simicin kaduilla aika ei käy pitkäksi. Siksipä vietinkin tavanomaista pidemmän tovin Hotel Insomnian parissa. Kerrassaan nautinnollista runoutta.

Luonnon keskellä

Mary Oliver: A Thousand Mornings (Corsair, 2012). 50 sivua.

Tutustuin Mary Oliverin runouteen kymmenisen vuotta sitten, kun halusin kahlata syvemmin anglosaksiseen runouteen – ja nimenomaan alkukielellä. Siihen asti olin lueskellut englanniksi lähinnä beat-porukoiden ja Bukowskin teoksia, ja koin että oli aika laajentaa näkymiä.

Se oli jo käynyt selväksi, että käännösrunoutta kaikesta englanninkielellä kirjoitetusta on ilmestynyt Suomessa hyvin vähän (mikä on ymmärrettävää) ja tietysti sellainenkin ajatus taustalla oli, ettei käännös koskaan saattanut jäljentää alkuperäistä teosta. Käännetty teos on aina jossakin määrin eri teos. Ymmärsin myös, että englannin kieli oli lavea (ja siksi niin houkutteleva!) portti muun maailman runouteen, sillä englanniksi oli käännetty sellaisiakin merkittäviä runoilijoita, joita suomeksi ei kenties koskaan tultaisi kääntämään, kuten esimerkiksi romanialainen Mircea Dinescu. (Korjatkaa jos olen väärässä, jos häneltä onkin ilmestynyt suomenkielinen käännös.)

Etsiskelin runoja ja runoilijoita ja aika nopeasti Mary Oliverin nimi ponnahti esiin. Jos jotakin hyvää digitalisaatiossa on, se piilee asioiden tavoitettavuudessa. E-kirjat ja niille valjastetut palvelut ovat helpottaneet uuden kirjallisuuden löytämistä myös omalla kohdallani. Niinpä aloin latailla iPadiini mm. Mary Oliverin teoksia. E-kirja ja runous on varsin toimiva yhdistelmä!

*****

A Thousand Mornings on hieno teos. Se on kieleltään helppolukuinen, mikä on Oliverin runoudelle ominaista; sisään pääsee helposti, mutta pois ei haluaisi millään lähteä. Silti kerroksia riittää. Oliverin ilmaisu on tarkkaa, turhia hän ei höpöttele.

Tässäkin kirjassa ovat läsnä ne Oliverin runouden tutut ainekset: keskeislyyriikkaa, jossa ihminen ja luonto kohtaavat, ja usein ihminen esitetään ekologisesta näkökulmasta käsin luontoa häiritsevänä kappaleena, kuten kokoelman avaavan runon I go down to the shore loppu hyvin ilmentää: ”[…] what should I do? And the sea says / in its lovely voice: / Excuse me, I have a work to do.”

Viime vuosina Oliver on tullut tunnetuksi koira-aiheisista runoistaan (erityisesti teoksen Dog Songs, 2013, myötä) ja sitä kautta hänen Percy-koirastaan, joka tuntui olevan Oliverille loppumaton tutkiskelun ja kirjoittamisen lähde. Tähänkin teokseen Percy-koira on saanut kaksi runoa. Eniten kuitenkin eläinkunnasta huomiota saavat linnut, joita Oliver kuvaa monessakin runossa. Lähes tulkoon aina katse on alhaalta ylös, ihaileva ja arvostava siis. Niin kuin kuuluukin.

Luonto on Oliverille aina vertauskuva. Minulle teoksen koskettavimmaksi runoksi nousee viisiosainen Hum, hum (s. 28), joka kertoo suoraan sanottuna isänsä raiskaamasta lapsesta. Mehiläisten pörinä symboloi lähestyvää uhkaa, mikä sitten pitkähkön runon edetessä selviää lukijalle. Lapsi karkaa uhkaa ja pahaa oloa luonnon keskelle, siellä hän kokee olonsa ehkä vähän turvallisemmaksi.

Henkeäsalpaava runo, joka käsittääkseni on ollut Oliverille omakohtainenkin. Oliver on kirjoittanut aiheesta useammankin runon eri kokoelmiinsa. Ei niitä mukava ole lukea. Mutta paradoksaalista kyllä todella hienoja ne ovat.

*****

Jos kaipaat hyvää sisäänheittäjää englanninkieliseen runouteen, suosittelen ehdottomasti Mary Oliverin teoksia. Jos kaipaat hyvää sisäänheittäjää ylipäänsä runouteen, suosittelen sittenkin.

Tuhat aamua on ilmestynyt myös suomeksi, Basam Booksin kustantamana (2015), Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen kääntämänä.

Lihamestari

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. WSOY 2008, 83 sivua. Suomentanut Timo Hännikäinen ja Aki Salmela.

Luin tämän Simicin teoksen ensimmäisen kerran 5-10 vuotta sitten ja pidin siitä silloin samalla tavalla kuin jo jonkin aikaa lasissa seisseestä huurteisesta: maku on korostunut, mutta se kädenlämpöisyys vähän harmittaa. Sittemmin olen harvakseltaan selaillut kokoelmaa sieltä täältä, lähinnä suosikkirunoihini palaten.

Ajattelin, että olisi korkea aika lukea teos uudelleen. Nyt huomasin iän tehneen tehtävänsä: maku on kehittynyt (en osaa sanoa mihin suuntaan) ja suorastaan rakastin jokaista riviä!

Ennen kuin pureudun tekstiin, on pakko huomioida se ehkä huomattavin: kylläpä ovat suomentajat tehneet hienoa työtä. Ja varmasti voi todeta niinkin, että kylläpäs Simicin runot ovat mallikkaasti kääntyvää sorttia.

***

”Kuollut mies astuu alas mestauslavalta. Hänellä on oma verinen päänsä kainalossa.”

Kun (proosa-)runo (s. 57) alkaa noin, se ei voi olla huono. Esimerkissä kuvastuu mielestäni hyvin Simicin kieli: se on yllätyksellistä ja äkkiväärää, humoristista ja toisinaan jopa vulgaaria. Aforistisesta ja kahdeksansivuisesta Katolle puhumista -runosta löytyy lisää samankaltaisia esimerkkejä, joista myös Simicin tarkkanäköisyys ja tarkka ajattelu osoittuvat:

”Kuin unettomuuttaan väistelevä mestaririkollinen / nukun joka yö eri sängyssä.”

”Oi muisti, pakotat meidät kaikki ulos työntämään ruumisvaunujasi!”

Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin Simicin tarinankerrontataidot: hän kertoo pieniä tarinoita yllättävistä tapahtumista, joihin yleensä sisältyy jokin surrealistinen piirre tai virne. Tällaisesta hyvä esimerkki lienee runo Neuloilla kiinnitetyt silmät (s. 32), jossa mies kuvataan työteliääksi duunariksi, jolla on ”pikkuvaimo” ja kauniit, illallispöytää kattavat tyttäret. Miehen työ kuvataan sillä tavalla raskaaksi, että lukijana alan tuntea sympatiaa häntä kohtaan.

Runon juju on siinä, että mies on Kuolema. Työkseen hän kiertää vieraita kaupunginosia ”[…] etsimässä / jotakuta jolla on kamala yskä.”

Ollaan siis maagisen realisminkin äärellä.

Mutta kuinka viehätynkään säkeisten runojen muodosta. Yksi virke saattaa olla pätkittynä neljän säkeen säkeistöksi, ja kun kielen ilmavuus ja kaunislauseisuus, teksti hengittää väkisinkin. Vaikka mukana on erityisen hienoja metaforiakin, runot rakentuvat kokonaisuuksien varaan, mikä juuri alleviivaa tarinallisuutta, josta esimerkki kokoelman ensimmäisen runon (”Lihakauppa”) ensimmäisestä säkeistöstä:

”Toisinaan yökävelyllä / pysähdyn suljetun lihakaupan eteen. / Kaupassa palaa yksi ainoa valo / kuin valo jonka loisteessa vanki kaivaa tunneliaan.

Siinä on kaikki: kieli, rytmi, kuva ja tunnelma.

Kerrassaan mahtava, mahtava retrospektiivinen teos.

Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.

Miten runo syntyy?

Minulta toisinaan kysytään, miten runo oikein syntyy? Usein kysyjä ei ehkä itse kirjoita mutta on syystä tai toisesta kiinnostunut asiasta; joskus kysyjä taas on vasta-alkaja, joka haaveilee julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulen, että jokaisen runoilijan kohdalla pätevä vastaus on, että runo syntyy aivoissa. Se kuulostaa typerältä itsestäänselvyydeltä, mutta kirjoittamiseen onkin tapana liittyä turhaa mystifiointia.

Tiede ei ole vielä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) niin pitkällä, että kykenisi selittämään ihmisaivot ja sen toiminnan läpikotaisin. Se kuitenkin tiedetään, että ihminen kykenee muovaamaan omia aivojaan – aivot ovat plastiset, muovautuvat. Minä esimerkiksi olen keskittynyt pääosin runouteen viimeiset 20 vuotta. Työskentelen tavalla tai toisella runouden parissa joka ikinen päivä: joko luen tai kirjoitan tai, kuten yleensä, molempia. Analysoin ja tutkin runoutta, harjoitan kieltä ja teen siitä havaintoja. Katselen ympärilleni, nautin luonnosta ja taiteista, ihmisistä. Olen huomannut, että aivoni ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla: kun jotakin tapahtuu, kun teen havainnon, pääkopassani käynnistyvät ajatusprosessit työskentelevät runon työkaluin.

Annan esimerkin. Toissa viikolla kohtasin sellaisen ikävän tapahtuman, että odottaessani Hyvinkään asemalla lähijunaa Riihimäelle, näin kuinka muuan mies viileän päättäväisesti käveli aseman ohittavan Intercity-junan alle. Traaginen tapahtuma, jota seurasin ns. aitiopaikalta. Aivoni käänsi kokemuksesta kumpuavat ajatukset kohti runoa: mieleen alkoi tulvia symboleita, kielikuvia ja tarinaa, joita reilun viikon verran työstin runoksi. Eilen sain valmiiksi siitä kokonaisuuden, johon olen tyytyväinen. Jos hyvin käy, kyseinen runo ilmestyy seuraavassa runokokoelmassani.

Tuollaiset tapahtumat ovat tietysti ääriesimerkkejä. Useimmiten tilanteet ovat arkisempia, kuten toissa kesänä istuessamme vaimoni kanssa lounaalla eräässä rodoslaisessa ravintolassa. Odotellessamme annoksia huomasin viereisellä jalkakäytävällä kasvavan appelsiinipuun. Auringonvalo kävi siihen jotenkin kivasti, ja löysin kiehtovan huomion, joka kasvoi nelisäkeiseksi tarinaksi. Valitettavasti en voi sitä tähän kertoa, ilmestyköön sitten joskus jossakin yhteydessä jos niin on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjoitettu se runo kyllä jo on.

Joskus jotakin mystiikkaakin kirjoittamiseeni liittyy, nimittäin toisinaan aivoista putkahtaa mieleen jokin säe, jossa on kiinnostava rytmi. Kuva voi olla syntynyt näköhavainnosta, mutta rytmin alkulähde jää mysteeriksi. Ehkä sitäkin selittää runsas runojen lukeminen ja muistiin kirjautuminen, ja toisaalta rakkauteni musiikkiin – siinä on nimittäin toinen taiteenlaji, joka on elämässäni mukana päivittäin. Usein huomaan ajattelevani, että runo ja musiikki kulkevat käsi kädessä: ilman toista ei ole toista. Onhan runossakin aina rytmi ja soinnukkuus.

Etenen runo kerrallaan, kirjaan muistiin, hion ja höylään. Jos löydän aiheen, josta mielestäni on runosarjaksi, alan ehkä kirjoittaa sitä kohti. Joskus kohdalle osuu niin mielenkiintoinen aihe tai teema, että sitä voi ajatella kokonaista kokoelmaa nimittäväksi tekijäksi. Raamit, hahmo siis, täytyy niin yksittäisillä runoilla kuin laajemmillakin kokonaisuuksilla olla. On helpompi kirjoittaa, kun suunnilleen tietää mitä on tavoittelemassa.

Kirjoitanko sitten runon ensin päässäni valmiiksi vai sylkäisenkö paperille ja alan siinä muokata? Sekä että. Joskus lyhyempi runo voi tulla valmiiksi mietittynä. Usein, varsinkin pidempien runojen kohdalla, tulee pyöritelleeksi joitakin aineksia, aihetta ja siihen liittyvää säeparia tai kahta, ne alkavat kutitella mieltä jolloin siirrän ne paperille tarkasteltavaksi. Olen intohimoinen muistiinkirjaaja, sillä olen huomannut, että hyvänkin aiheen voi unohtaa. Se harmittaa päiväkausia. Pidempien runojen kohdalla muistikirja auttaa asemoinnin ja rytmin hahmottamisessa. Sitten kun koen tarpeelliseksi, että aineksia siis on tarpeeksi, asetun läppärin ääreen. Silloin vasta alkaa se varsinainen työ, höylääminen ja hiominen, uuden kirjoittaminen.

Kokemus on vahvistanut ajatusta siitä, että vain harvoin runo on ensimmäisellä kerralla valmis. Lyhytkin runo ansaitsee useamman kerran tulla tarkastelluksi, voisiko sitä vielä kääntää niin että se toteuttaisi itsensä vielä paremmin. Uskon vahvasti, runon lukemisen lisäksi runon kirjoittaminenkin vaatii aikaa: hyvä, normaalin laajuinen (ainakin 60-liukainen) kokoelma ei valmistu vuodessa. Se vaatii enemmän aikaa ja kirjoitusprosessissani onkin vaihe, jota kutsun ”makuuttamiseksi”: kun teksteille ja kokoelmalle alkaa tulla sokeaksi, katse puuroutua ja ilmaisu tunkkaistua, päästän käsikirjoituksen hetkeksi käsistäni. Annan sen olla. Samoin teen hetkittäin yksittäisen runon kohdalla, oli se sitten mielestäni valmis tai ei. Vain aika ja etääntyminen antaa mahdollisuuden myöhemmin tarkastella tekstiä uusin silmin. Aloittelevan runoilijan akilleen kantapää onkin usein hosuminen: tarjotaan eteenpäin raakileita. Ihmeellistä kyllä runouden eri konventioiden vuoksi harkitsematon raakilemaisuus näkyy ja tulee lähes aina huomatuksi. Hosuminen onkin usein ajanhukkaa, viivytystä. Se ei omalle ”uralle” ole koskaan hyväksi. Kokeellisuus on sitten eri asia: paatunut runonlukija kyllä ymmärtää senkin päälle. Kokemuksen myötä omat työkalut kehittyvät; taival kohti haluttua ilmaisua taittuu helpommin.

Mistä aiheista ja teemoista runon voi sitten kirjoittaa? Mistä vain. Viimeisimpään kokoelmaani Kahden kaupungin runot kirjoitin runon riihimäkeläisestä risteyksestä. Se sattuu sijaitsemaan Riihimäen sairaalan kupeessa ja kävellessäni siitä kerran ohitse tajusin, että suojatietä merkkaavat valkoiset kaistaleet muistuttivat oikeastaan hauta-arkkujen kansia. Pidin sitä kiehtovana sattumana: sairaalan risteyksessä suojatiet kuin arkunkansia. Vastakohtia: turva ja vaara, hoito ja kuolema. Kiinnostavaa! Siitäpä sitten muodostui lyhyt ja aforistinen, kaupunginosan mukaan nimensä saanut runo Kirjaus (Kahden kaupungin runot, s. 54):

Sairaalan risteyksessä
suojatien paradoksi:
paljon haaleita
arkunkansia

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Runojen ruhtinaat

Ilpo Tiihonen: Hyvät, pahat ja rumat. 63 sivua. WSOY 1984.

Löysin Elisa Kirjasta äänikirjan Elävänä Bulevardilla – Ilpo Tiihonen (WSOY 1995), missä runoilija itse lukee (tai pitäisikö sanoa lausuu) runojaan.

Kahdennenkymmenennen raidan kohdalla havahdun: yksi mielirunoistani, Komeetta. Se kertoo osattomasta miehestä, hänen eksistentiaalisesta kriisistään, mies pohtii arvojaan ja olemistaan tässä maailmassa:

”[…] Hän on nauliintunut tähän maailmaan / ja miettii mitä tänne piti tulla sanomaan // kun unelmia kloonataan ja sähkö synnyttää / kun kuu on miehitetty, taivaallinen tungos / marketeissa, tarjontaa! / ja lapsuusmuistojemme pajatsossa puitten kuvat / maahan romahtaa […]”

Runon voi lukea myös nyky-yhteiskunnan arvojen, kuten rahan perässä juoksemisen kritiikiksi. Kuuntelen hartaana Tiihosen luentaa, kelaan takaisin raidan alkuun… ja alkuun… ja alkuun…

Runo on edelleenkin hyvä. Niin hyvä, että kuuntelemisen lisäksi haluan lukea sen, ja kun kaivan hyllystäni Hyvät, pahat ja rumat esiin, luen Komeetan ja samalla koko kirjan. Jatkan myös äänikirjan kuuntelua. Huomaan, että Tiihonen on lukenut kirjasta yhdeksän runoa äänikirjaan. Nautin ne osin rinnakkain.

Komeetta on mielestäni hyvä lukuavain teokseen – koko tuotantoon oikeastaan. Siinä näkyy Tiihosen valtava rytminen taito. Niin kuin Arto Melleri ja Juhani Ahvenjärvi hän saa lyhyetkin tekstit soimaan; pidemmät lähenevät jo sinfoniaa.

Jos opettaisin runoutta, laittaisin oppilaat lukemaan edellä mainittujen herrojen (ja tietenkin minun) runoja. Miksikö? Minusta heidän runousoppinsa hyödyntävät kokonaisvaltaisimmin runon eri ulottuvuuksia, kirjallisten ansioiden lisäksi he soittavat kieltä ja luovat upeita kielikuvia. Lisäksi he ovat muodon suhteen aina tarkkoja, samoin yksityiskohdissa. Samoihin käsityksiin nojaa omakin runousoppini.

*****

Komeetta aloittaa vuonna 1984 ilmestyneen teoksen. Viiteen osaan jaettu teos käsittää 40 runoa. Runot ovat useimmiten pitkähköjä, jopa toista sivua pitkiä, ja pääosin luonteeltaan kertovia. Legendaarinen, suomalaisen iskelmän äärellä oleva Winter Dance yltää kolmannellekin sivulle. Joissakin runoissa (kuten neljä runoa käsittävässä kirjan viimeisessä osassa) Tiihonen etäännyttää niin voimakkaasti, että lukeminen ottaa aikaa, eikä siltikään tahdo päästä aivan perille. Muistan, että samat runot ovat aiemminkin ”olleet kiusana”, mikä ei tietenkään haittaa lainkaan, ovat silläkin tavoin hyvänä esimerkkinä Tiihosen rytmitajusta: kokoelma ei ole yhdestä puusta veistetty.

Niin kuin aina, Tiihosen aiheet kumpuavat kaupungin ja kaupunkilaisten arjesta. Ylevyyden hän hakee kielestä, ei kiellä pieniä kliseitä kuten röyhkeän ilmeisiä loppusointuja tai sidesanojen viljelyä, ja miksi kieltäisikään, kun kaikki kuitenkin tehdään niin taiten ja hyvällä maulla.

Tekisi mieli sanoa, että jos Kirsi Kunnas kirjoitti loruja lapsille, Tiihonen kirjoittaa niitä aikuisille. Ne lorut kertovat elämän varjopuolista, joskus kuiskien, joskus huutaen, joskus varoittaen ja joskus kehottaen.

”[…] ja niin käy tänä jouluyönä / pimeimpänä hetkenä – / pamahtavat auki / roskalaatikoiden kannet ammolleen / ja sata kaveria nousee / ilman papereita / suoraan taivaaseen.”

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!