Tapani Kinnunen alasti!

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma (Savukeidas, 2016).

 

Ensin on onniteltava loistavasta nimestä. Jos vaikkapa jo edesmennyt Tommy Tabermann olisi antanut omalle teokselleen tuollaisen nimen, olisi lukemisesta tullut niin tahmeaa, että lukematta olisi jäänyt. Mutta katurunoutta, beat-runoa, suoraa puhetta vasten nimi toimii mielestäni helvetin hyvin. Siinä on kontrasti ja kontrahti, kaikki tarvittava.

Heti paljastan, että Kinnusen kielari ei maistu väljähtyneelle keskioluelle. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä. Sanonko, miksi ei maistu? Koska Kinnunen on väljähtynyt. Mutta tätä ei pidä mieltää negatiiviseksi seikaksi, vaan siten miten runoilija Markku Kaskelakin teoksen esipuheessa:

”Tapani Kinnunen on suuri romantikko.”

Romantikko hän on mielestäni ollut aina, ainakin runojensa perusteella. Niissä mikään ei ole kliinistä, vaikka muoto sellaiselta saattaisi vaikuttaakin. Runoihin hän suhtautuu suurella intohimolla, samoin jalkapalloon. Intohimoisesti hän suhtautuu elämään ylipäänsä. Jää ikuiseksi arvoitukseksi kuinka paljon hänen runoissaan on totta ja kuinka paljon tarua. Sama arvoitus jää kielen päälle koko hahmon suhteen: vain rosvot vetävät päähänsä sukkahousut, kun menevät keikalle. Vain rosvot ja Kinnunen. Tässäkin on se kontrasti ja kontrahti: romantiikka ja rosvous, rosvoromantiikka. Beatia olen siinäkin näkevinäni, riisuttuna.

Jos oikein lasken, Ranskalaisessa suudelmassa on 37 runoa, sivuja on kuusikymmentä ja yksi. Osastoja on neljä. Yhdellä niistä on ollut runon puhujakin, tämä käy ilmi runosta KULJEN KUPITTAANPUISTOON JUOMAAN ALKOHOLITTOMAN OLUEN (s. 31):

”Minut leikattiin Turun Yliopistollisen / Keskussairaalan vatsakirurgisella / osastolla.”

Ei siis ihme, ettei pusussa tunnu promillet.

Runon puhuja on kohdannut Kuoleman, joka toisinaan kirjeitse ilmoittaa piipahduksestaan. Tällöin on odotellessa vähintäänkin kohtuullista riisua nahkatakki ja keittää sumpit. Näin on Kinnunen tehnyt.

En osaa sanoa, onko tämä Kinnusen henkilökohtaisin runokokoelma, mutta alastomin se ehdottomasti on. Sellaista ihmistä ei olekaan, jolta Viikatemies ei riisu kledjuja. Se on niittänyt elämästä viipaleen, mutta paradoksaalisesti kuolema on erottamaton osa elämää, tekee ikiliikkujan.

”Tapani Kinnunen alasti!” huutaisivat nyt otsikot, jos sellaisia runoudesta tehtäisiin. No, nyt tehdään.

Mainokset

Diplomatia on kuollut

13. marraskuuta 2015 Pariisin terrori-iskuissa kuoli 129 ihmistä. Tänään, 22.3.2016, klo 21 aikaan on tiedossa, että Brysselin terrori-iskuissa on kuollut ainakin 30 ihmistä ja yli 200 on loukkaantunut. Viime vuonna tapahtui muuallakin. Siitä lisää tässä Wikipedian artikkelissa.

Pariisin iskujen jälkeen sosiaalinen ja perinteinen media täyttyi iskulauseista. Me emme pelkää, me emme hyväksy. Me emme pelkää, me emme hyväksy.

Luulen, ettei meitä kukaan kuunnellut. Ne, joiden luo viestimme yltää, ovat jo samaa mieltä. Huudamme siis vastatuuleen.

Finlandia-talo kylpi Ranskan väreissä empatiasta. Tänään näin Twitterissä kuvan Eiffel-tornista, joka kylpi Belgian väreissä. Siitä tuli lämmin ja voimakas olo: humaanius ja humanistiset arvot voittavat vielä. Empatia on länsimaisissa arvoissa korkealla, ainakin puheissa. Se on myös osa taitavaa politiikan tekemistä, osa diplomatiaa.

Viisitoista minuuttia myöhemmin en ollut enää lainkaan varma siitä. Mieleen oli palautunut muutama päivä sitten otettu kuva, jossa pääministeri Juha Sipilä hymyssä suin kättelee Turkin pääministeriä Ahmet Davutoglua. Turkki rikkoo jatkuvasti ihmisoikeuksia. Vaikka ymmärränkin diplomatian tärkeyden, kummallisen paljon johtajamme täällä lännessä sietävät. Kuten shakin suurmestari, poliittinen aktivisti ja kirjailija Garry Kasparov hyvin kirjoittaa tänään Facebook-sivuillaan:

”We can fight with soldiers at the source or we can continue to put our civilians on the front lines while our elected leaders make deals with the very dictators who promote terror.

From Ukraine to Syria and across the Middle East, the leaders of the free world have shown incredible tolerance for aggression and violence. The results of this policy of complacency and retreat are clear—tragically, horrifically clear. There is no simple ’winning move’ here. It will take time and sacrifice. It is a civilizational project, not merely a military one. But first it will require to courage to see that it is a fight that must be fought.”

Jos tahdomme rauhaa, meidän on haastettava omat johtajamme paremmin. Meidän on haastettava heidän arvomaailmansa ja tapansa tuoda ne julki. Meidän on haastettava politiikka ja sen tarkoitusperät. Meidän on haastettava media ja sen uutisointi paremmin. Niin kauan kuin emme haasta, terrorismin suhteen diplomatia on yhtä kuin kuollut.

Niin kauan voimme vain neuvotella vastatuuleen.

Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Luetun ymmärtäminen eli mitä runous on

Usein kuulee sanottavan, että (nyky-)runous on vaikeaselkoista ja hankalasti avautuvaa. Yhtä usein kaltaiseni runoilija vastaa, että pötypuhetta – ei runoutta tarvitse kohdata niin. Runous on ”vain” kieltä, jonka jokainen kohtaa sellaisena kuin on. Runouden lukemiseen ei välttämättä tarvita perehdytystä eikä siihen pätevöidytä – siitä voi nauttia samalla tavalla kuin mistä muusta tahansa. Toki on niin, että mitä enemmän runoutta lukee ja siihen perehtyy, ja kenties jopa innostuu sitä tutkimaan, sitä useampia ilmentymiä ja muotoja siitä varmasti saa irti. Mutta näinhän on elämässä kaiken suhteen. Itse nautin suuresti amerikkalaisen jalkapallon seuraamisesta, ja jos vain aikataulut suovat katson joka vuosi Super Bowlin vaikka sen lähetysaika Suomessa onkin keskellä yötä. En osaa kaikkia sen sääntöjä, mutta nautin elämyksestä jonka se tarjoaa. Olen hiljalleen kuitenkin alkanut opiskella lajia ymmärtääkseni syvemmin, mitä siinä tapahtuu.

Nyt kun olen ollut poissa täältä Neonvaloista hetkisen, voinen arkipäiväisellä tavalla demonstroida, mitä runous oikeastaan voi olla.

Ymmärrämme, että koska runous pääsääntöisesti tapahtuu kielessä, tässä tapauksessa Suomen kielessä, sillä on kaksi jalkaa: kuultu ja luettu (ja näiden lisäksi pää: ymmärretty). Tässä esimerkissä keskitymme jälkimmäiseen, luettuun (koska luet tätä).

”Hetkisen”, kirjoitin äsken. Olen ollut kirjoittamatta tänne ”hetkisen”. Kun blogiani selaa, huomaa että edellinen postaukseni on viime marraskuulta. Hetkinen on siis minun kielessäni, tässä tekstissä, yli seitsemän kuukautta. Näin on asia ymmärrettävä, eikö niin? Veikkaanpa, että sinulle hetkinen on lyhyempi aika, kenties viikko? Tai tunti? Riippuu asiayhteydestä, eikö vain?

Koska emme ole tavanneet hetkeen, kysyt minulta: ”Mitä kuuluu?” Voin vastata tähän oikeastaan kahdella tavalla: ”kiitos, ihan hyvää” tai vaikkapa ”linnunlaulua, ruohonleikkurin narinaa, sylissäni olevan tietokone hurisee, omia ajatuksiani, jossain kauempana ajaa auto”.

Kaiken lukemansa voi ymmärtää monella eri tavalla. Runouden suhteen, runoudessa, mikään niistä ei ole toista oikeampi. Kun lukee vaikkapa runokokoelmaa, alkaa siitä hahmottaa muotoja. Toisinaan jotkut niistä ovat sellaisia, joista teoksen kirjoittajakaan ei ole tietoinen – ne ovat syntyneet hänen tietämättään. Jotkut taas ovat tarkoituksellisia, kirjoittajan haluamia/aikomia.

Lopultakin siis runous on taidetta koska se perustuu kokemuksellisuuteen, kokemukseen. Se on enemmän taidetta kuin vaikkapa jännitysromaani, koska sillä on laveammat ääriviivat. Jännityksen luomiseen tarvitaan tietyt, melko kapea-alaisetkin puitteet, mutta runouden suhteen mitään sellaisia ei ole. Runo on kuin taideteos jota edessäsi katselet. Silloin vain kahdella asialla on merkitystä: 1) että se on olemassa, 2) jotta voit sitä katsella ja elämystyä.

Koska runoudella ei oikeastaan ole sääntöjä, rikon ensimmäisen ”säännön” tai ohjeen lisäämällä siihen toisen: runous tapahtuu pääsääntöisesti kielessä ja kokemuksessa. Tulinko muuten kirjoittaneeksi runon, kun vastasin kysymykseesi?

MITÄ KUULUU?

Linnunlaulua,
ruohonleikkurin narinaa
sylissäni oleva tietokone hurisee
omia ajatuksiani
jossain kauempana ajaa auto.

No, mielestäni tuo on huono runo. En pidä siitä, mutta tilaa säästääkseni en tässä perustele, miksi en. Sinä sen sijaan saatat pitää siitä, ehkä saat siitä mielleyhtymiä. Joka tapauksessa sait kokemuksen. Mitä siis tapahtui? Runous tapahtui.

2.8.2014

Tänä vuonna olen kirjoittanut paljon haikuja ja tankoja. En yhtään tiedä miksi. Jokin siinä estetiikassa kai viehättää; tarkkarajaista ja tiivistä ilmaisua, jossa nyanssit nousevat hirvittävällä tarkkuudella esiin, tarkisteltavaksi. Paskasta haikusta jää heti kiinni.

Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Vuoden kirjat 2013

Ajattelin mainita muutaman vuonna 2013 lukemistani kirjoista. Mainitsen ne satunnaisessa järjestyksessä, sillä olen kovin huono laittamaan yksittäistä kirjaa jollekin sijalle, palkintopallille. Rinnakkainhan niiden joka tapauksessa kuuluu olla. Jokainen näistä kirjoista on antanut minulle mielekkään kokemuksen. Ne ovat koskettaneet, mietityttäneet, jääneet elämään ja niin edelleen. Jokainen näistä kirjoista myös jää omaan hyllyyni, uudelleen tutkittaviksi.

Arto Salminen: Turvapaikka (WSOY 2007, toinen painos)

Salmisen kirjoista olen aina pitänyt. Olen ostanut niitä sitä mukaa kun tulevat vastaan; Turvapaikan sain kuitenkin vaimoltani joululahjaksi (olin toivonutkin sitä). Olen lukenut kirjan aiemminkin, lukioikäisenä, ja silloin se törkeydellään ravisteli nuorta kundia. Erikoista oli nyt huomata, että ravistelee vieläkin, viidentoista vuoden kuluttua.

Turvapaikka on jo edesmenneen Arto Salmisen esikoiskirja. Siinä on hyvin pitkälti samankaltaisia aineksia, kuin hänen myöhemmissäkin teoksissaan: irvokas ja ilkikurinen huumori, vahva yhteiskunnallinen ote, stereotypioilla leikittelyä. Silti erikoisella tavalla herkkä ja tärkeä. Salmisen lause on täsmällistä ja valmista. Turvapaikka on tiivis ja pahanhajuinen kokonaisuus, suosittelen sitä siis lämpimästi. Vihlovaa kuvausta yhteiskunnasta nimeltä Suomi, edelleenkin ajankohtainen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Like 2011, suomentanut Katriina Huttunen)

Tämä oli erittäin väkevä lukukokemus. Positiivisella tavalla mietityttää, minkälaisia teossarjan seuraavat osat voivatkaan olla, kun niitä on kehuttu vieläkin paremmiksi. Olen hivenen myöhäisherännäinen Knausgårdin suhteen, kirja on julkaistu jo pari vuotta sitten, mutta minä tulin tarttuneeksi siihen vasta tänä vuonna. Kannatti tarttua; omaelämäkerrallisuus on kerta kaikkiaan kiehtovaa ja Knausgårdin rehellisyys (tai ainakin hänen taidokas huijaus) hämmästyttävää. Katarttinen, mieleenjäävä kirja ja kokemus.

Bo Carpelan: Yötä vasten (Otava 2013, suomentanut Caj Westerberg)

Kukaan ei kirjoita kuolemasta niin kauniisti kuin Bo. Olen niin vaikuttunut tästä teoksesta, että tulin kirjoittaneeksi Carpelanille runonkin. Ehkä sen jostain voi vielä joskus lukea joku muukin kuin minä. Yötä vasten on herkkä ja hyvin runollinen teos, vahvasti modernistinen. Kuvallisuus on synkeää ja joltiseltaankin ankeaa, mutta lohtu ja lohdullisuus ovat kuitenkin niitä päällimmäisiä tuntemuksia. Paikoitellen Carpelan kirjoittaa kuolemasta hyytävällä tavalla; ehkä mies tiesi kuoleman olevan jo oman ovensa takana näitä runoja kirjoittaessaan. Teos julkaistiin postuumisti. Hyvä, että julkaistiin. Kiitos siitä.

Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (WSOY 2009)

Olen aina pitänyt Tiihosen runoista valtavasti. Jumalan sumua edeltänyt Largo (2004) on yksi suosikeistani kautta aikojen, kun puhutaan suomalaisista runoteoksista. Jumalan sumu ei jää kauaksi siitä. Tiihosen runoista minulle tulee aina mieleen sirkus. Tiihonen on ikään kuin runokentän, suomalaisen runouden, pelle. Näin sanoessani tarkoitan vain ja ainoastaan kohteliaisuutta. Jokainen sirkusmaailmaa (ja toisaalta: runouttakin) ymmärtävä käsittänee, mitä tarkoitan: huumori ja leikillisyys ovat parhaimmillaan taidetta, ja Tiihosen leikki kielellä ja rytmillä on jotakin joka menee aivojen kautta aina sieluun asti. Vanhakantainen ulkoasu on sopiva valeasu: Tiihonen kirjoittaa purevasti nykyajasta, muttei pelkää olla tarttumatta myös ikiaikaisiin teemoihin kuten erotiikkaan ja rakkauteen, musiikkiin ja kieleen.

Tapani Kinnunen: Haitin runot (Savukeidas 2013)

Turussa on jotakin kummallista. Olikohan Reijo Mäki joka totesi, että Turku on Suomen villi länsi? Kinnunen kulkee omaa preeriaansa suomalaisen runouden kentällä. Kenties hän on ainut, jonka varaan voi toistaiseksi laskea suomalaisen katurunouden jatkuvuuden. Samaan traditioon lasken itsenikin ensi vuonna julkaistavalla Onnen maallani. Monet korkeakultyyriä arvostavat eivät pidä Tapani Kinnunen runoista, mutta taas monet populaarikulttuurin tuntijat ja diggailijat pitävät vain ja ainoastaan hänen runoistaan. Minä olen aina pitänyt Kinnusen runoista, jos kohta ymmärrän korkeakultyyrinkin päälle. Kinnusen runoteokset ovat raikkaita tuulahduksia muuten niin hygieniseen runoilmastoomme, ja Haitin runot Kinnusen julkaisuista ehdotonta kärkipäätä.

Reijo Mäki: Mustasiipi (Otava 2011)

En ole aiemmin ollut Vares–dekkarien ystävä, kesti aikansa ennen kuin pääsin niihin sisälle. Luin tänä vuonna Mäen kirjoja ehkä viisi–kuusi. Tärkein niistä tekemäni havainto on se, etteivät ne varsinaisesti dekkareita olekaan. Ne ovat elämänkuvausta. Mäen tarkoitus on ollut luoda selkeästi tunnistettavia ja helposti samaistuttavia hahmoja, jotka sitten voi linkittää, välillä vähän löyhemminkin, kulloiseenkin rikostapaukseen, johon Vares tulee sotkeentuneeksi mukaan. Mäen romaanit ovat kotiseuturomaaneja, rakkaudentunnustuksia Turulle. Hän hyödyntää paljon stereotypioita, eikä huumorin tärkeyttä voi tarpeeksi alleviivata hänen teoksissaan. Kyseinen kirja, Mustasiipi, nousi muista esiin lyyrisillä elementeillään. Se on minusta hyvä, viihdyttävä kirja, jonka juoni on hyvä. Mäen tavasta kertoa en osaa sanoa mitään viisasta, mutta Mustasiipi on tarinana rakennettu hienosti. Se toimii. En lainkaan ihmettele, että Vareksesta on tullut myös elokuvasarja; elokuvallisia elementtejäkin on paljon ja niitä Mäki osaa hyvin hyödyntää. Ilmoittaudun Mäen lukijaksi, Vareksen kaveriksi.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2010)

Viisas kirja ja kirjailija. Enqvist kirjoittaa kansankielellä tieteestä ja filosofiasta, ja tekee sen kiinnostavasti. Kaikessa kyynisyydestä huolimatta hänen tekstistään käsin kuolema näyttäytyy lopulta lohdullisena ja hyväksyttävänä. Jos Carpelan kirjoittaa kuoleman ja sen läheisyyden kauniiksi, saa Enqvist sen näyttäytymään niin ilmeisenä ja arkipäiväisenä asiana, ettei sille kannata uhrata liikaa tunteita. Se ei silti tarkoita tunteettomuutta vaan pikemminkin kohtuullisuutta. Enqvist käytttää esimerkkeinä tapahtumia omasta elämästään, kertoo tunteistaankin. Hänen viestinsä tuntuu lopultakin olevan, että senkin ajan jonka suhteellisen terveinä käytämme kuolemasta ja sen esikartanoista, kuten sairauksista, huolehtimiseen, voisimme elää täydempää elämää ja ymmärtää sen, että kyllä ne esikartanot ja lopulliset mannut sieltä kuitenkin tulevat – mitä turhia siis niitä jäädä erikseen odottelemaan.

Ensimmäinen Enqvistin kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Aion haalia loputkin omaan hyllyyni, ehdottomasti.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, suomentanut Ulla-Liisa Heino)

Klassikko. Tätäkin, kuten Gogolin Kuolleita sieluja, olen aiemmin vain selaillut, lukenut pätkiä sieltä täältä, mutta nyt ajattelin kahlata sen kannesta kanteen, lineaarisesti sivu sivulta eteenpäin. Mieletön lukukokemus näinkin. Bulgakovin henkilöhahmot ovat eläväisiä ja tarina ilmavaa. Satiiri on herkullista. Niitä harvoja romaaneja, joista voin varmasti todeta, että jäävät elämään kanssani niin pitkäksi aikaa kuin muistan. Tykästymiseni tähän kirjaan ei tietenkään tullut yllätyksenä; pidän kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja ennen muuta näistä kanonisoiduista teoksista. Tämäkin oli minulle aikaa vievä ja haastava lukukokemus, eikä sen vuoksi etteikö kirja olisi vienyt mukanaan vaan juuri siksi, että se alkoi viedä liiaksikin. Tarkoituksellisesti hidastin tahtia ja yritin nauttia jokaisesta lauseesta, jokaisesta luvusta. Ja niin teinkin, olin kuin sieni joka ei koskaan tullut täyteen.

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013, suomentanut V. S. Luoma-aho)

Pitkästä aikaa sellainen runoteos, jonka äärellä sai hämmästellä. Se reflektoitui mitä kummallisimmalla tavalla itsessä: samalla kun luki hauskoja tekstejä sai seurailla kummissaan omia reaktioitaan niihin. Viime vuosien yksi tärkeimpiä käännöksiä runorintamalla. Toivottavasti Sam Pinkiltä suomennetaan lisääkin, sillä olisi mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan hän etenee. Runoilijanlaatunsa on hyvin erityinen, hyvin persoonallinen. Positiivisella, kiinnostavalla tavalla hyvin sairas. Pink tekee komediaa uusiksi ja sekoittaa siihen surullisia aineksia omalaatuisella tavalla. Kerta kaikkiaan erikoinen, elämyksellinen uuden ajan opus pistorum.

Mo Yan: Seitsemän elämääni (Otava 2013, suomentanut Riina Vuokko)

Massiivinen romaani niin kooltaan kuin sisällöltäänkin. Taidonnäyte. Mo Yanin yhteiskuntakriittisyys ja satiiri ovat vähintäänkin ajatuksia herätteleviä; rohkea kirja ottaen huomioon Kiinassa edelleenkin laajalti valloillaan olevan sensuurin. Seitsemän elämääni sekoittaa loistavasti aasialaisen ja eurooppalaisen kirjallisuuden tyypillisiä tematiikkoja. Korumaisen kauniit ja paikoitellen äärimmäisen rujotkin elementit lyövät kättä päälle ja  jäävät myllertämään ikuisiksi ajoiksi ajatuksiin. Erittäin hyvä esimerkki sitä, kuinka uskonnollisia aineksia voidaan käyttää hyödyksi ilman, että ne alkavat kesken kaiken tursuta korvista ulos. Romaani, joka viskaa ennakkoluulot ikkunasta ulos.

Näin. Ensi vuonna uudet jutut ja uudet kirjat. Tarkoitus on kirjoittaa vieläkin enemmän kirjallisuudesta ja kirjallisuutta. Alla vielä kuva näistä edellä mainituista kaunokaisista. Sen myötä toivotan Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

IMG_0981

Luakkasotaa

Sillä välin kun eliitti rusettiluisteli Tampere-talon käytävillä lasi kuohuvaa kädessään, talon edessä pelattiin hokia melko kovakouraisesti. Olen tuomaroinut mielessäni näitä ja yrittänyt sijoittaa itseäni kuvioon. Tuomio on selvä: olen jossakin siinä välissä. Ristitulessa, voisi sanoa.

Tänään torstaina oli Ylen A–Studio: Talkissa vieraana kokoomuslainen kansanedustaja, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja, vasemmistolainen opiskelija ja anonyymi kiakkovieras. Kuten aina: kun keskustelijoina on äärilaitojen edustajia, ei keskeltä saada oikein mitään ääntä kuuluviin. Paikoitellen keskustelun osapuolet äityivät intohimoisina puhumaan toistensa päälle tai toistensa ohi, eikä mitään merkittävää dialogia syntynyt. Niin, aina pitää olla ne äärilaidat. Entäpä jos studioon olisi otettu kreikkalaistaustainen automekaanikko ja vaikkapa kokkolalainen siivooja keskusteluun, olisi kysytty heiltä mitä he tahtovat?

Äärilaitojen katselu on tällaiselle keskellä tallaavalle ja rauhaa rakastavalle suoraan sanoen vittumaista. Minä kun en rahassa ui, vaan olen korvia myöten veloissa. En ole kouluttautunut, olen duunari ja kirjailija, kirjailijaduunari. Pistää vihaksi kun ajattelenkin kasvavia tuloeroja tai asunnottomia talvipakkasen kourissa lehtikeräyslaatikoissa, pienituloisia sairastavia ihmisiä, jotka kuolevat hoitojonoihin kun vauraampi väestö käy yksityisellä puolella lääkärin pakeilla. Olen saanut maistaa sitä, duunini työterveyshuolto on yksityisellä puolella. Siitä on hirvittävä etu, ja olen siitä hyvin kiitollinen työnantajalleni. Seun suhteen tiedän olevani onnekas.

Mutta ei minulla rikkauksiakaan ole. Minulla on omistusasunto Kanta–Hämeessä, tai pankkihan sen omistaa. Päätin ottaa lainaa pankista ja ostaa asunnon sen jälkeen kun yksinkertaiset laskutoimitukset osoittivat, että oli halvempaa asua omistusasunnossa pääkaupunkiseudun ulkopuolella kuin kaupungin vuokra-asunnossa Helsingissä. Hirvittävä ja kummallinen ristiriita. Vaikka minulla olisi ajokorttikin, en omistaisi autoa sillä siihen taloudessani ei kerta kaikkiaan olisi varaa. Kuljen osan työmatkoista pyörällä, kesät talvet. Loput julkisilla kulkuvälineillä.

Olen huolissani samoista asioista kuin kiakkovieraat ja muut, jotka osallistuivat mielenosoitukseen: kuinka pärjään, jos sairastun vakavasti? Kuinka vaimoni pärjää, jos kuolen? Kuinka tulevat sukupolvet pärjäävät, jos elämisen yksi elinehto on se, että eläköitymiseen mennessä on oltava maksettuna katto pään päälle, sillä nykymenolla eläkkeestä ei vuokria tai lainanlyhennyksiä tulevaisuudessa makseta. Nytkin tekee jo tiukkaa. Ken tietää, vaikka 2020-luvulla eläkejärjestelmä olisi vain muisto jostakin.

Mutta siihen se jää: olen huolissani tuloeroista, ja huono-osaisista. Keskusteluohjelmassa vieraana ollut kiakkovierasmieshenkilö lietsoi sotaa eri yhteiskuntaluokkien välille. Vasemmistolainen opiskelija antoi poliittisen myönnön tällaiselle toiminnalle: ”en hyväksy, mutta ymmärrän”. Kiakkovieras haluaa pystyyn luokkasodan (vai joko se on käynnissä?) lyödäkseen säröjä ihmisiin ja heidän käsityksiin, ihmisten edustamien luokkien välille.

Eikö kiakkovieras ymmärrä, että niitä säröjä on ollut jo pitkään. Ja että tilanne on jopa parantunutkin. Kiakkovieras ei ainakaan ymmärrä sitä, että väkivalta lietsoo väkivaltaa: jos täällä kaikenlaisten muiden hörhöjen ohella pitää pelätä oman turvallisuuden puolesta siksi, että viisi vuotta sitten ostettu takki näyttää edelleen siistiltä ja joku urvelo äityy pitämään sitä vaurauden merkkinä ja tarjoaa siksi poikittaista mailaa selkääni Kanta–Hämeen kaduilla tai missä ikinä mahdankaan liikkua, ei tämä yhteiskunta ainakaan parempaan suuntaan ole menossa.

Mitä siis kiakkovieras oikeastaan haluaa tai tavoittelee, kun lietsoo luokkasotaansa? Käynnissä olevista luokkasodista on hyviä esimerkkejä ympäri maapallon, eikä yksikään niistä ole kovin ruusuinen. Entäpä sitten kun sota on ohi ja kiakkovieras on onnellisesti kukistanut eliitin? Senkin jälkeen jäljelle jääneiden ihmisten keskuuteen syntyisi eliitti. Se nimittäin on rakennettu ihmiseen; sitä kutsutaan ahneudeksi. Vankilassa, jossa kaikilla on samat (yhtä huonot/hyvät) lähtökohdat ja samankaltaiset elinolosuhteet, toimivat samankaltaiset luonnonlait: vain vahvimmat selviävät. Vahvuudelle siellä vain on eri mittarit. Sielläkin on silti oma ”eliittinsä”.

Onko kaikki edellä kirjoittamani suurta liioittelua? Ehkä. Mutta se johtuu pelosta. Yksinkertaisesti pelosta. Minulla kun ei otsassa lue: köyhä. Siinä lukee rauha.

Alkaa näyttää siltä, ettei Suomessakaan äärioikeisto ole ainut ääri, jota täytyy pelätä.

Silppua ja sylttyä

Kirjailijaliitto julkaisi lausuman, jonka voi lukea tästä linkistä. Se on hyvä lausuma, sillä aivan kuten kuka tahansa ammatikseen työskentelevä on huolissaan toimeentulostaan, niin on kirjailijakin. Aktiivinen ammattijärjestö, ammattiliitto, puhuu jäseniensä puolesta, heidän suullaan, on asioista huolissaan ja varpahillaan. Tällaiset lausumat ovat positiivisia signaaleja siitä, että ammattiliitossa ollaan hereillä.

Lausumassa oikeastaan kiteytyy kaikessa lyhykäisyydessään juuri omaan kirjailijuuteeni kohdistuvat oleelliset ulkokirjalliset kysymysmerkit: toimisinko kokopäiväisenä kirjailijana, runoilijana, jos näkisin sen edes etäisesti realistisena mahdollisuutena? Kyllä toimisin. Mutta harva sitä runoteoksia tai romaaneja kirjoittamalla tulee toimeen; pitää arvostella kirjoja ja kirjoittaa jatkotarinoita viikkolehtiin ja yrittää saada jalkansa jonkin mediatalon kynnykselle, jotta saisi kolumnipaikan ja pääsisi televisio-ohjelmiin, ja ehkä senkin jälkeen pitäisi heittää vielä nelituntista vuoroa Shellin baarissa tai Pasilan aseman Hesessä.

Ammattiin kuuluu luonnollisena osana myös muuta kirjoittamista ja esiintymisiä”, lausumassa todetaan. Tuossa on se suurin ongelma; minusta kun muunlainen silpputyö ei ole oikein luonnollista tekemistä ajatustyötä ja aikaa vaativan kirjailijantyön oheen. Tämä on tietysti persoonaan liittyvä asia; minulle luonnollisinta olisi, että perustulon tms. virityksen myötä voisi yhä enemmän keskittyä esim. romaanin kirjoittamiseen ja jättää muita töitä vähemmälle. Toki esiintymiset ymmärrän osaksi markkinointia ja osaksi muita juttuja, teen niitä mielelläni eivätkä ne samalla tavalla tunnu kuormittavilta kuin se, että täytyisi haalia pieninä palasista ne pakolliset leivänmuruset. Mutta jos olisi olemassa vaikkapa jokin perustulon kaltainen asia, saattaisiko se helpottaa niiden silpputöiden määrässä, jotka kenties vievät kirjailijan ydintyöstä aikaa? Tehtäisiinkö ns. välitöitä vähemmän? Julkaistaisiinko kirjallisuutta vähemmän? Olisiko yksittäisen kirjailijan kohdalla julkaistavien teosten frekvenssi väljempi? Nämä ovat kysymyksiä, joita voisi pohtia.

En nyt tarkoita, että Kirjailijaliiton tulisi mielestäni hankkia jonkun poliittisen puolueen viitta harteilleen, vaan pikemminkin olemaan aktiivinen myös poliittisissa asioissa. Ne kun ovat keskeisesti liitoksissa työelämäänkin.