Mikä ratkaisuksi?

Tammikuun loppupuolella ilmestyi Helsingin Sanomissa valtavan suorapuheinen artikkeli ilmastonmuutoksesta. Suosittelen lukemaan.

Vuosittain ilmestyy erinäisiä raportteja ja viesti on useimmiten – tai pikemminkin aina – samankaltainen: vituiks mänöö. Hesarin artikkelin myötä jäin pohtimaan, mitä ihminen oikeastaan voisi tehdä? Haastan jokaisen pohtimaan asiaa, koska oman pohdintani lopputulos on suoraan sanoen aika lohduton ja makaaberi:

Tämä laiva ei tästä enää käänny. Luvassa on kaikkia niitä vitsauksia, joita ilmastonmuutos meille lupaa: katastrofeja, olivat ne sitten säähän, sairauksiin, luontoon tai luonnonvaroihin liittyviä. Elämän edellytykset heikkenevät, kunnes lakkaavat kokonaan.

Kulutamme liikaa. Tarvittaisiin valtava ja mielestäni mahdoton globaali konsensus siitä, että kulutusta on radikaalisti vähennettävä – nyt. Onko olemassa ainuttakaan asiaa, josta vallitsisi globaali konsensus? Länsimaissa tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisten täytyisi luopua elintasosta. Ajatus on absurdi jo pelkästään suomalaisen hyvinvoinnin mittapuulla laskettuna: kuinka moni olisi valmis vaikkapa puolittamaan palkkansa? Kuinka moni olisi valmis leikkaamaan kolmanneksen eläkkeestään? Olisivatko lapsiperheet valmiita luopumaan lapsilisistä?

Kaikki päätöksenteko on politiikan varassa. Politiikka on päätöksentekoa ja siihen liittyvää asioiden hoitoa. Kuinka todennäköistä on, vaikkapa nyt sitten Suomessa, että yksikään puolue menestyisi sellaisella politiikalla, mikä ehdottaisi valtavia leikkauksia ihmisten toimeentuloon ja elintasoon? Vaikka jokin puolue siinä kertaalleen onnistuisikin, kuinka todennäköistä on että siihen kykenisi hallitus toisensa perään? Ja millä resursseilla sitten varmistettaisiin, että ihmiselämä pysyisi silti inhimillisenä? Ei millään. Se vaatisi kokonaan uudenlaisen, ennenkuulumattoman talousjärjestelmän ja rahapolitiikan.

Kaikki tällainen on yhden muutoksen varassa: ihmisestä pitäisi kytkeä itsekkyys pois. Miten ihmeessä se onnistuisi?

*****

Näyttää siltä, että ilmastonmuutos on yksinkertaisesti liian iso ongelma ihmisen ratkaistavaksi. Vähän abstraktinakin se johtaa kipuilevaan ajatteluun ja valintaan olennaisten asioiden äärellä: ajattelenko koko planeettaa vai itseäni? Itsekkäänä olentona ihminen valitsee useimmiten itsensä. ”Kerranhan sitä vain eletään”, eikö niin?

Ymmärrän lapsettomien ihmisten kohdalla jonkinlaisen ilmastonmuutokseenkin liittyvän hedonismin, mutta lapsiperheiden kohdalla tilanne monimutkaistuu. Omalla hedonismillaan vanhempi on allekirjoittamassa lapselleen kamalampaa tulevaisuutta. Aika paradoksaalinen valinta, eikö?

Muutenkin ajauduin ajattelemaan lapsensaannin ja perheen perustamisen motiiveja nyky-yhteiskunnassa, sillä vähänkään tiedostavampi ihminen ymmärtää tulevaisuuden nyt olevan hyvin harmaa. Viime vuosituhannella saattoi vielä ajatella, että kyllä tämä tästä, mutta nykyisellään sellainen ajattelu alkaa näyttäytyä melko naiivina. Emme ole saaneet tehdyksi ilmastonmuutoksen eteen oikeastaan mitään merkittävää. Vain poliittisia sopimuksia ja tavoitteita, jotka eivät toteudu. Ilmastonmuutoksen valossa perhepolitiikka on yhteiskunnallisesti hyvin arka aihe ja toisaalta ristiriitainenkin: Suomessa päinvastoin ollaan huolissaan syntyvyyden rajusta heikkenemisestä. Se kertoo olennaisesti tilanteesta ja tästä ajasta. Kuten Hesarin artikkelissakin todetaan:

”Lajikadon tai ilmastonmuutoksen estäminen ei yksinkertaisesti ole minkään valtion todellinen ykköstavoite.”

Sen sijaan raha ja ihminen ovat, juuri ne ilmaston ja luonnon pääviholliset.

Mitä sinä olet asiasta mieltä? Jos tulevaisuus näyttää synkältä, ovatko syyt perheen perustamiseen pelkästään itsekkäitä? Asettaako siinä vanhempi itsensä etusijalle? Millaiseen asemaan vanhempi ajattelee lapsensa? Millaiseksi vanhempi ajattelee lapsensa tulevaisuuden?

Symbolina tälle ihmisen moraalisesti paradoksaaliselle toiminnalle toimii hyvin tuo Hesarin artikkeliin haastateltu professori. Hän yhtäältä pohtii liikakansoitusta ja sen haittoja ja toisaalta toteaa olevansa 13-vuotiaan isä. Siinä kiteytyy oikeastaan ihmisyydenkin paradoksi: kykenemme hyvään, mutta asetamme aina itsemme etusijalle. Jonkun muun on tehtävä toisin. Harva yksilö on valmis luopumaan mahdollisuuksistaan elää mahdollisimman hyvä elämä.

*****

Ihminen on samaan aikaan liian fiksu ja liian tyhmä. Esimerkiksi me täällä pohjolassa olemme onnistuneet luomaan jonkinlaisen yhteiskunnan ideaalin, mikä on hieno asia.

Samalla olemme kuitenkin tulleet luoneeksi hirviön, joka ei ole pysäytettävissä: itsemme, modernin länsimaisen ihmisen ja yhteisön.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: