Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Mainokset

Ennen kuin sielu puutuu

Olen surullinen, koska maailmassa tapahtuu kaikkea pahaa, kuten alati kökkö televisio-ohjelmatarjonta. Tällainen oli kuluvan vuoden syyskuun kolmannentoista (keskiviikko) ohjelmatarjonta:

– Ylen TV1-kanavalta tuli mm. neljätoista uutislähetystä. Tämä on sinänsä turhaa palvelua. Paitsi dementikoille.

– TV2-kanavalta tuli kotimaista draamaa, kuten Luottomies-sarjan kolme jaksoa, uusintana ja prime time -aikaan tietenkin. Kakkosen tarjonnan ainoa valopilkku oli Docventures-sarjan avaus.

– Maikkari lähetti neljä jaksoa Emmerdalea, kaksi jaksoa Salattuja elämiä ja samoin kaksi jaksoa Kauniita ja rohkeita. Terve aamu -ohjelma alkoi klo 17.

– Nelonen lähetti klo 10 Tulossa: Idols -ohjelman ja klo 20 se Idols sitten tuli.

– Yle Teema & Fem -kanava yhdistää kaksi äärilaitaa, taiteen ja ruotsinkieliset lastenohjelmat, ja lopputulos on: BUU-klubben. Se olisi täydellinen nimi taideohjelmalle, jossa Leijonan luolaan astelee taiteilija tuotteineen, joiden rahallista potentiaalia viisi kriitikkoa tarkastelee.

– Sub lähetti yhden jakson Ihmemies MacGyveria (sarja, jonka viimeinen jakso on valmistunut 25 vuotta sitten), kaksi jaksoa Ninja Warriorin kutoskaudelta, yhdet jaksot Supernaturalin 12. kaudelta ja Amazing Racen 22. tuotantokaudelta.

Tekisi mieli itkeä, mutta en voi – Neloselta tulee parhaillaan Mies ja alaston ase (1988).

Oikeastaan ajatus tähän kirjoitukseen tuli Ylen Sohvaperunat-sarjasta, johon sattumalta törmäsin tänään. Ennustan suoratoistopalveluille todella loistavaa tulevaisuutta, sillä en tiedä mitään surullisempaa kuin ihmisen katsomassa televisiosta ihmistä, joka katsoo televisiota.

Paitsi kanavapaikka seitsemällätoista näkyvän Aito Iskelmä Harju & Pöntisen. Kyseinen kanava ei lähetä mitään ohjelmaa ja ihmeellistä kyllä se on varsin kannattavaa; Ilta-Sanomien (ja Finpanel Oy:n tutkimuksen) mukaan vuonna 2016 sillä oli yhtä paljon katsojia kuin Nelosen kaikilla maksukanavilla yhteensä.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat runoilijaksi?

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti kirjailijuudesta niin puhuttelevan blogikirjoituksen, että mieleni minun tekevi kirjoittaa sille jonkinlainen itsenäinen jatko-osa.

Edustamme Koskisen kanssa monella tavalla kirjallisen kentän ääripäitä: hän kirjoittaa proosaa, minä runoutta. Hän on kohtuullisen menestynyt, minä en (tällä tarkoitan ehkä enemmänkin tunnettuutta kuin rahatilannetta). Hän on ammattikirjailija, minä käyn palkkatyössä voidakseni harrastaa kirjailijuutta. Hän julkaisee vuosittain useamman kirjan, minulta kestää vähintään muutama vuosi saada aikaan edes yksi.

Näkemyksemme kirjailijana toimimisesta on silti sama: vaikeaa on ja työsarkaa riittää.

Väittäisin, että alati vaikeammaksi vain menee. Kirjailijaksi haluavia on jonoksi asti, joka vain kasvaa, ja luultavasti jokaisen jonottavan mielessä siintää sama egoistinen haave: glamouria pullollaan oleva kirjailijaelämä, joka pehmeästi vie pitkin maisemaa. Näille haaveitaan todeksi tavoitteleville sanoisin, että ne vaaleanpunaiset lasit kannattaa ottaa jo jonossa pois ja alkaa katsella ympärille realistin silmin. On totaalisen eri asia haaveksia jostakin kuin tavoitella haaveitaan. Niin minäkin tein: riisuin pinkit lasit, mutta niin ennemmin tai myöhemmin jokainen kirjailijaksi tuleva joutuu tekemään. Kirjallisen kentän tuulikaapissa voi vielä haaveksia kun ulko-ovi on auki (terveisiä esikoisille!), mutta olohuoneessa alkaa jo olla ahdasta kun pitäisi aloittaa olemaan.

Kysymys on nimittäin siitä, millainen kirjoittaja olet. Ajattelitko olevasi prosaisti (niin kuin minä), mutta tulitkin runoilijaksi (jälleen kuin minä)? Vai aloititko runoudella, mutta kuoriuduitkin prosaistiksi (niin kuin niin moni)? Kenties sinusta tuli esseisti (voi surku…)? Puhkesitko sittenkin käsikirjoittajaksi? Vai riittikö esikoiskirja ja nyt tunnetkin olosi tyhjäksi? Veikö musiikki sittenkin mukanaan? Tai K-Marketin kassahihna? Taivaalle singahtanut uraohjus?

Kun oma kirjoittajuus alkaa selvitä, alkaa selvitä oma elämä ja mukautuminen siihen. Törmäät todellisuuteen: olet löytänyt alasi, mitä sinun on tehtävä selvitäksesi siinä.

Jos olet samoilla jalanjäljillä JP Koskisen kanssa, prosaisti siis ja tarkoitus on kirjoittamalla tienata elantonsa, suosittelen kuuntelemaan hänen neuvojaan tarkkaan.

Jos runous osoittautui alaksesi, niin kuin minulla, voit samantien unohtaa kaikenlaiset pegasokset ynnä muut taiteilijamyyttiä romantisoivat puheet ja alkaa etsiä työpaikkaa josta oikeasti maksetaan palkkaa, sillä runouden ympäriltä sitä ei löydy. Ellet sitten ole sattumalta perinyt loppuelämän ajaksi riittävää eurokasaa, saanut myöntävän eläkepäätöksen tai kohdannut paljon ymmärtävän ja kaiken maksavan puolison. On nimittäin täysin mahdotonta kirjoittaa ja julkaista vuosittain kaksi tai kolme runoteosta, puhumattakaan tienata niiden myynnillä tai saada ”tarpeeksi” apurahaa. JiiPeen mainitseman silpputyön määrä vain kasvaa runoilijan kohdalla. Tuskin sitäkään haluat, sillä runoilijanahan sinä rakastat taidetta ja taiteentekemistä, et leipätekstin rustaamista.

Jos et vielä suhtautunut runouteen taiteena, kannattaa alkaa. Sillä jos romaaneista puhuttaessa menestys mitataan myynnein ja palkinnoin, runoudessa menestyminen mitataan taiteellisin mittarein, runoudesta käsin. Tämä kuulostaa kärjistykseltä, mitä se tietysti onkin, mutta vain vähän.

Mutta: muista haaveksia! Ja haaveksiessasi muista ennen kaikkea, että kun alat haaveita tavoitella, ne muuttavat muotoaan.

Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.

 

Onnea ja menestystä

Ilta-Sanomat kertoo tässä jutussaan, kuinka 11-vuotias William sai syntymäpäivälahjaksi toivomansa kaivinkoneen.

Rinnassani läikähtää nostalginen muisto oman huoneen lattialle levitetystä automatosta, jonka pehmeillä teillä ajelin pikkuautoilla nokkakolareita. Lapsena kaikenlainen tuhoaminen oli synonyymi viihdyttävälle leikille.

11-vuotiaana luultavasti toivoin ”siistimpää” fillaria, varmaankin maastopyörää – ne olivat silloin muotia. Mitä enemmän vaihteita, sitä coolimpaa.

Normaalia 11-vuotiaan elämää?

William sai lahjaksi oikean kaivinkoneen. Hänestä tuli kaivinkoneyrittäjä 11-vuotiaana. Absurdia, ajattelen. Mutta Ilta-Sanomien jutusta selviää, ettei Williamin yritys ole enää mikään harrastus: ”Nyt 14-vuotiaan Österbergin asiakkaina on sekä yrityksiä että yksityisiä, joille hän tekee teiden, pihojen, nurmikoiden ja sähkökaapeleiden kaivutöitä sekä ruoppauksia. 6–25 -tonnisten kaivinkoneiden lisäksi kalustoon kuuluvat myös traktori ja jumpperi.”Tämän on pakko olla ainutlaatuista.

Olen totaalisen väärässä. Tässä Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan ”Valtterista, joka perusti firmansa 13-vuotiaana”. Tässä taas 15-vuotiaasta Jerestä, yksityisestä elinkeinoharjoittajasta, joka myy koivuklapia. Jeren vanhemmat suhtautuvat yrittäjyyteen ”myönteisesti, mutta ovat teroittaneet koulunkäynnin olevan vielä pääasia”. Jere itse on vanhempiensa kanssa samaa mieltä, ja pitääkin ”jalat maassa”.

Nämä lasten ja nuorten yrittäjyydestä ylistävässä valossa kertovat jutut saavat minut voimaan pahoin. Lapsen pitää saada leikkiä, nuoren pitää saada olla jalat vähän ilmassakin. Ne kuuluvat lapsuuteen, missä luovuus ja mielikuvitus syntyvät.

Kirjailijana voin vain kuvitella, minkälaiseksi ihmiseksi kasvaa, kun aloittaa vakavaluonteisen yritystoiminnan 11-vuotiaana. En ole aivan varma, kykeneekö 11-vuotiaana aloittanut kaivinkoneyrittäjä myöhemmin samaan. Toivotan kuitenkin näille rahan perässä juokseville lapsille leikkisää aikuisuutta ja muutenkin kaikkea hyvää. En kammoksu heitä vaan aikaa ja arvoja, joiden mallinukkeja he ovat.

Nurinkuriseksi on maailma mennyt, kun 11-vuotiaat toimivat yrittäjinä ja vanhukset makaavat paskavaipoissa kotona.

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Kiristämistä

Jos ette suostu ehdotukseemme, teemme jotain ikävää.

Kenelle ikinä tuollaisen lauseen esittäisinkään, se tulkittaisiin uhkailuksi. Tarkemmin: kiristämiseksi. Siihen ei suhtauduttaisi hyvällä, sitä pidettäisiin vääränä, moraalittomana.

Tämänkaltaisella retoriikalla pääministeri Juha Sipilän hallitus pyrkii saamaan jo puhki puhutun yhteiskuntasopimuksen aikaan. Kiristys on osoitettu palkansaajajärjestöille ja edelleen palkansaajille. Tavoitteena on pienentää yksikkötyökustannuksia viisi prosenttia. Käytännössä yhteiskuntasopimus tarkoittaa siis tiukennuksia työelämään, lisää työaikaa samaan rahaan. Toisin sanoen esimerkiksi vakituisten kuukausipalkalla olevien työntekijöiden työtuntimääriä lisättäisiin suhteessa palkkaan. Siis vähemmän vapaa-aikaa, enemmän työaikaa, samalla palkalla. Tarkoittaisiko se sitten tuntisopimuksella työtä tekeville suoraa tuntipalkan alennusta vai yksinkertaisesti heidän palkkaamatta jättämistä, sitä on vaikea sanoa.

Tiukennukset kohdentuisivat työväenluokkaan ja keskiluokkaan, lukuunottamatta esimerkiksi esimiestasolla tai asiantuntijoina työskenteleviä, jotka useimmiten jo työskentelevät sopimuspalkalla ilman erikseen mainittua työaikavelvoitetta (ovat siis käytännössä koko ajan työssä), mutta jotka tekevät ns. virka-aikaa, toimistoaikaa maanantaista perjantaihin.

Mikäli yhteiskuntasopimusta ei saada aikaan, hallitus aikoo karsia julkisia menoja entisestään. Tämä koskettaisi enimmäkseen työväenluokkaa, mutta keskiluokkaa, työttömiä ja eläkeläisiäkin.

Työntekijöitä edustavat järjestöt ovat järjestään suhtautuneet aluksi neutraalisti hallituksen aikeisiin, mutta lopulta tyrmänneet koko ajatuksen, kun on käynyt ilmi, miten aikeet toteutettaisiin.

Syy on hyvin yksinkertainen: aiotut menettelyt ovat epäreiluja, ne eivät kohdistu samalla tavalla hyvin toimeentuleviin. Julkisia palveluja, esimerkiksi kunnallista terveydenhoitoa, käyttävät juuri työväenluokka ja heitä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat.

Kuluneen viikon aikana on otsikoihin noussut pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien palkkioiden ynnä muiden ansioiden huima nousu ja eläkkeelle jääneiden vuorineuvosten muutto löyhästi verotukseen suhtautuvaan Portugaliin. Muutamat toimeliaat toimitusjohtajat ovat olleet käynnistämässä symbolisia talkoita kantaakseen oman kortensa kekoon, esimerkinomaisesti, mutta mitään pakkoa siihen tuskin tultaneen säätämään. He ovat lupautuneet laskemaan ansiotulojaan viisi prosenttia. Helsingin Sanomien mukaan toimitusjohtajien palkat ja muut ansiot nousivat viime vuonna keskimäärin yli kahdeksan prosenttia, kun muun työväen palkat nousivat keskimäärin puolitoista prosenttia.

Niin kauan kuin tiukennukset kohdentuisivat pakollisina vain työväkeä kohtaan, työväen keskuudesta kuuluu soraääniä yhteiskuntasopimusta kohtaan. He eivät usko vapaaehtoiseen talkoohenkeen, eikä ihme kun katsoo vuorineuvoksiamme Portugalin lämmössä: kun silmä välttää ja mahdollisuus avautuu, karataan veroja karkuun, vaikka suurenkin veroprosentin jälkeen rahaa riittäisi elämiseen enemmän kuin tarpeeksi.

Tapahtuu mitä tapahtuu. Yksi iso syy edessä häämöttäviin työelämän tiukennuksiin tai vaihtoehtoisesti suuriin leikkauksiin on entisten hallitusten saamattomuus. Esimerkiksi Kataisen ja Stubbin johtamilla hallituksilla olisi ollut mahdollisuus aloittaa kelkan kääntäminen aikaisemmin, niin että muutokset olisivat tulleet loivempina eivätkä olisi tuntuneet niin kovilta ja kohtuuttomilta kuin nyt. He eivät kuitenkaan sitä tehneet.

 

Kirja – rahan kuriiri

Tänään hätkähdin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Hätkähdän siellä aika usein, nimenomaan kirjojen verrattain korkeita hintoja, mutta tänään hätkähdin halpuutta.

Jalkani veivät, kuten niillä on usein tapana, jonkinlaisen sisäisen navigaattorin opastamana, löytölaarin äärelle. Sitäkin hätkähdin, Akateemisessa kun on hyvin harvoin löytölaareja ja poistokirjoja. Laarissa oli pino Riikka Pelon viime vuonna Finlandia-palkinnon saanutta romaania Jokapäiväinen elämämme, euron hintaan.

Euron. Siinä sitä kiteytyy kotimaisen kirjan lyhyt elinkaari. Adlibris-verkkokirjakaupassa kirjan hinta on 28,80€, siis suurinpiirtein sillä hinnalla sitä on lähdetty myymään. Voiton ja menekin myötä on otettu kenties uusia painoksia, ettei vaan varasto pääse tyhjiksi. Vuodessa hinta on sulanut lähes olemattomiin. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

ILMIÖ – PALKINNON VAI KIRJAN ANSIOTA?

Todennäköisesti juuri siitä, mistä mainitsinkin: varastot täytyy saada tyhjäksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Euro per kirja on sellainen hinta, että varastot tyhjenevät.

Mutta en voi mitenkään olla ajattelematta, että noin alhainen hinta suhteessa kirjan ikään (ja sen statukseen ”Finlandia-voittajana”) kertoo samalla jotakin hyvin olennaista myös kirjamyynnistä Suomessa, kulttuurista joka on jollakin tavalla kiero tai sairas. Tai molempia.

Epäilemättä Pelon romaani on myynyt hyvin vuoden aikana, sehän on Finlandia-palkinnon tarkoitus: tukea suomalaisten romaanien myyntiä. Surullisimmillaan käy juuri näin: vuoden kuluessa, seuraavien Finlandia-palkintoehdokkaiden marssiessa lavalle, unohtuvat vanhat voittajat, ehdokkaista puhumattakaan. Yhtäkkiä aiemmin niin kallisarvoinen kirja on enää lenkkimakkaran arvoinen.

Paitsi jos kirjasta syntyy ilmiö. Viime vuonna Finlandia-palkinnosta kilvoitteli myös Kjell Westön romaani Kangastus 38. Se ei voittanut Finlandiaa, mutta sai maaliskuussa Ruotsin radion romaanipalkinnon ja nyt lokakuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Vuosi kyseisen Finlandia-kisan jälkeen Westön romaani on vasta lähdössä nousuun, siivilleen, kun Finlandia-voittaja makaa poistolaarissa ruma hintalappu otsassaan.

Pelon romaani ei synnyttänyt ilmiötä, siitä ei tullut sellaista. Sitä myytiin hyvin Finlandian antamalla tekohengityksellä, Finlandia-ilmiöllä. Kjell Westön Kangastus 38 niittää mainetta, myyntiä ja pidempää ikää itsenään, Kjell Westön brändillä. Samoin kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Se jopa filmatisoitiin.

Finlandia-palkinto takaa – vielä – hyvän myynnin, mutta arvostusta se ei kirjalle tuo sen enempää. Finlandia-palkinto nostaa kirjan hetkeksi ihmisten huulille, se on mainosformaatti. Finlandia-palkinnon brändi toimii, mutta mitään syvää kulttuurillisuutta siinä ei enää ole (jos koskaan on ollutkaan). Hyviä kirjoja ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan joukosta mielivaltaisesti tulee valituksi yksi, joka pieneksi hetkeksi nousee valokeilaan, ja jonka annetaan surkastua omaa nopeaa vauhtiaan olemattomiin.

Kirja toimii rahan kuriirina. Vauhti on pahimmillaan niin huima, etteivät voittajatkaan pysy kyydissä.

MITÄ NYT?

Siellä täällä kuulee yleisesti puhuttavan, että kirja-ala on vaikeuksissa, myynti ei vedä ja persnettoa syntyy viivan alle. Suuret kustantamot ovat enemmän tai vähemmän kusessa.

Minulla on neuvo: jos kirjan arvostus on euron luokkaa, tuotteen arvostus on silloin yhtä suuri. Kirjalla on imago-ongelma, jota ei myynninedistämispuheilla paranneta. Kirjan ja lukijan välille pitää palauttaa se olennainen asia mikä aiemmin on ollut: luottamus.

Luottamus siitä, että hyvästä kirjasta voi maksaa vaikkapa kaksikymppiä vielä vuosi sen ilmestymisen jälkeen.