Teemu maailmanympärimatkalla, osa 9: Kanada

Malcolm Gladwell: Sinisilmäiset (Talking to Strangers, 2019). WSOY 2019, 375 sivua. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Päällys Martti Ruokonen, etukannen kuva iStockphoto.

Olen päässyt maailmanympärimatkallani yhdeksänteen maahan, Kanadaan. Huomaa, että ollaan sulatusuunien äärellä: tämänkertainen kirjailijamme on syntynyt Englannissa ja muuttanut kuuden ikäisenä jamaikalaisen äitinsä ja englantilaisen isänsä kanssa Kanadaan. Tässä kirjassa hän kertoo enimmäkseen Yhdysvalloista.

Malcolm Gladwellin Sinisilmäiset perehtyy kykyymme arvioida toisia ihmisiä vaiston varassa. Sitä teemme esimerkiksi tulkitsemalla ilmeitä, eleitä ja puheita. Kun amerikkalainen poliisi pysäyttää autoilijan, hän tarkkailee tämän käytöksessä tiettyjä asioita päästäkseen selvyyteen, onko tilanteessa vaaraa, millaisia kuljettaja ja mahdolliset matkustajat ovat ja mitä he aikovat. Kun yritykset rekrytoivat, haastattelijat järjestävät työhaastatteluja päästäkseen selvyyteen, millainen ihminen kulloinkin heidän edessään istuu, millaisen ihmisen he mahdollisesti ovat palkkaamassa. Näissä molemmissa tapauksissa ihminen luottaa omaan kykyynsä tulkita edessään olevaa ihmistä, ja kuten Gladwell lukuisin eri esimerkein ja tutkimuksiin viitaten osoittaa, olemme siinä todella huonoja. Siis todella huonoja. Olemme huonoja tulkitsijoita ja kaiken lisäksi ne säännönmukaisuudet, joiden varaan olemme laskeneet paljon, ovat enemmän tai vähemmän kuviteltuja.

Puhutaan läpinäkyvyydestä, josta Gladwell antaa mielestäni kaksi oikein hyvin toisistaan risteävää esimerkkiä: Amanda Knox ja Bernie Madoff. Amanda Knoxin huoneistossa tapahtui henkirikos, josta häntä myös epäiltiin, koska hän vaikutti epäilyttävältä tyypiltä epäkonventionaalisen käytöksensä vuoksi. Kesti vuosia ennen kuin hän vapautui vankilasta, sillä hänen epäilyttävä käytöksensä vaikutti murhajutun tutkintaan ja täten myös oikeuden toimintaan. Maailman suurinta pyramidihuijausta pyörittänyt Bernard Madoff sai jatkaa vuosia toimintaansa, koska hän vaikutti rehelliseltä ja uskottavalta tyypiltä. Vaikka hänen onnistumisensa vaikutti asiantuntijoiden mielestä mahdottomuudelta ja vaikka hänen rehellisyydestään olikin heitetty ilmoille kysymysmerkkejä. Olemme siis jostakin oppineet virheellisesti olettamaan, että ihmiset ovat läpinäkyviä: rehellinen ihminen on rehellisen oloinen, syyllinen vaikuttaa syylliseltä. Näille sitten olemme kehittäneet tunnusmerkkejä, perusteluja.

Kaikkein selkein ja kenties myös ajankohtaisin esimerkki huonosta kyvystämme arvioida lajikumppaneitamme on toisen maailmansodan ajalta, Britannian pääministeri Neville Chamberlainin tekemä sopimus Adolf Hitlerin kanssa. Hitler oli halunnut liittää Tšekkoslovakian saksankielisen alueen, sudeettimaan, Saksaan. Jos Hitler siitä etenisi, tietäisi se maailmansotaa. Chamberlain lensi Saksaan joitakin kertoja, rakensi luottamusta Hitleriin, keskusteli tämä kanssa; lopulta Chamberlain ja Hitler kirjoittivat sopimuksen siitä, ettei Hitler etenisi. Chamberlain lensi kotimaahansa ja esitteli Hitlerin kanssa tekemäänsä lappusta historiallisena rauhansopimuksena. Valitettavasti tiedämme, kuinka hyvin Hitler tuota sopimusta noudatti.

*****

Gladwell kirjoittaa vetävästi – josta suuri kiitos kuuluu myös suomentaja Ilkka Rekiarolle. Kirjaa on todella miellyttävä lukea. Tietoa tulee paljon, mutta niin tulee ajatuksiakin. Tiedosta huolimatta lukeminen ei töksähtele alituisiin alaviitteisiin; Gladwellin alaviitteet ovat lyhyitä, joita hän sitten kirjan loppuun on laventanut jos on nähnyt sen tarpeelliseksi. Lopusta löytyykin varsin runsas lähde- ja viitemateriaali.

On oikeastaan hätkähdyttävää ajatella, miten huonosti kykenemme tulkitsemaan ihmisiä ja miten paljon yhteiskuntamme siihen perustuukaan. Teemme jatkuvasti vääriä valintoja, huonoja päätöksiä, koska luotamme itseemme liikaa asioissa, joissa meidän ei pitäisi luottaa itseemme oikeastaan ollenkaan. Paradoksaalisestikin yhteiskuntamme hyvinvointi ja menestys perustuvat pitkälti luottamukseen toisiamme kohtaan.

Todella puhutteleva kirja niin yhteiskunnasta kuin ihmisyydestä. Suosittelen!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 2: Kuuba

Vihreä lisko: Kuuban uutta runoutta. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. Otava 1971, 107 sivua.

Maailmanympärimatkani raaputettavalla maailmankartalla alkoi Espanjasta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Sieltä ponnahdin toiseen espanjankieliseen valtioon, Kuubaan – ja samalla romaanitaiteesta runouden äärelle. Kuubalainen runous oli minulle entuudestaan aivan vierasta, joten tällainen kahdentoista runoilijan antologia sopi paremmin kuin hyvin näyteikkunaksi. Harmittavasti vain yhtäkään naisrunoilijaa ei ollut mukaan mahtunut; olisi ollut mielenkiintoista saada lukea heidän näkemyksiään tuosta ajanjaksosta. Vihreässä liskossa ääneen pääsevät runoilijat Nicolás Guillén, Luis Marré, Roberto Fernández Retamar, Pablo Armando Fernández, Fayad Jamis, José Martinéz Matos, José Alvarez Baragaño, Heberto Padilla, Rafael Alcides, César Lopez, Miguel Barnet ja David Fernández.

Teos ilmestyi vuonna 1971. Ei siis kovin paljon Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen. Saaritsa aloittaa esipuheensa hätkähdyttävästi:

”Puhuipa mistä nyky-Kuuban ilmiöstä tahansa, aina on puhuttava myös vuoden 1959 vallankumouksesta. Ja jos puhuu Kuuban uudesta runoudesta, siitä on suorastaan lähdettävä. Kun ottaa huomioon, että ennen vallankumousta lukutaidottomia oli yli 90 prosenttia kuubalaisista, voi ymmärtää miksi kokonaiset lyyrikkosukupolvet harhailivat taskut tyhjinä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa: he etsivät lukevaa yleisöä, ja enimmäkseen turhaan.”

Jotakin hirvittävän koskettavaa tuossa kuvassa: runoilija etsimässä yleisöään.

Aiemmin Yhdysvaltojen puristuksissa ollut demokratia oli ajautunut Fulgencio Batistan diktatuurin alle, jota vastaan Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike – Che Guevara joukoissaan – alkoi sotia. Antologian runoilijat muistavat sekä Castroa että Guevaraa runoissaan. Vallankumouksen myötä maasta tuli kommunistijohtoinen – ja vaikka runoilijat kenties ”vapautuivatkin”, melko mielivaltaiseksi maan meininki sittenkin kehkeytyi. Ristiriitaista kaikki tyynni, kuten Rafael Alcides runonsa Kiitollinen lopuksi kirjoittaa (s. 76):

”[…] Ja niin siitä mitä minulla ei ole ollut / syntyy se mikä olen: / ihan vähäpätöinen, totta kyllä, / mutta valtava, kiitollinen kuin koira.”

Teoksen runoja kehystää siis voimakas poliittinen konteksti, mutta ne onnistuvat välttämään julistamisen. Tapahtumista on kulunut kuitenkin jo sen verran aikaa, että poliittisuuskin näyttäytyy enemmän historiallisuutena.

Teoksen runoilijoista suosikeikseni nousevat edellä siteeraamani Rafael Alcidesin lisäksi César Lopez, jonka runot ovat kukkean kertovia ja runsaita. Samoin Miguel Barnetin runot miellyttävät minua. Hänen runonsa Isänmaa loppuu rytmisesti hienoon säkeistöön (mistä on myös Saaritsaa kiittäminen). Onpa tässä poliittinen viestikin; melko samalla tavalla nimittäin vallankumous ja runous toimivat, kuohuvat pinnan alla (s. 91):

”Ja minusta tuntuu kuin lähellä / olisi ystävä. / Ja minun sydämeni ymmärtää minua. / Ja minä tiedän että rinnallani, maaseudun kylissä, / kaukana / piilee voima, kuin tuuli, / valmiina puolustamaan elämää.”

Kaikkinensa mielenkiintoinen teos, joka kaipaisi rinnalleen kuubalaisen nykyrunouden antologian, johon olisi otettu mukaan naisrunoilijoitakin. Olisi esimerkiksi hienoa saada lukea Dulce María Loynazin runoja suomeksi käännettynä.

*****

Näin on toinen maa maailmanympärimatkallani nähty! Seuraavaksi palaan Eurooppaan, muuan dekkarikuningattaren vieraaksi…

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 1: Espanja

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (La sombra del viento, 2001). Otava 2004/2016, 647 sivua. Suomentanut Tarja Härkönen. Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1.

Kun Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä vinkattiin raaputettavasta maailmankartasta, tiesin heti, että sellainen on pakko tilata (Adlibriksesta, alle kahdellakympillä) – matkustaisin maailmanympäri! Raaputan maan aina kirjailijan mukaan. Tämä Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo olkoon maailmanympärimatkan ensimmäinen kirja, Ruiz Zafón sen ensimmäinen kirjailija. Raaputan Espanjan jahka kartta minulle asti ehtii. Samalla tuli mieleen, että voisihan matkan dokumentoidakin jotenkin; jospa toisi eri kirjallisuuksia entistä paremmin näkyviin, ainakin itselleni. Olenkin jo tutkaillut kirjahyllyistäni löytyviä kirjoja sillä silmällä.

*****

Tartuin Tuulen varjoon pitkän ja intensiivisen runoperiodin jälkeen. Tarvitsin vaihtelun vuoksi hyvää tarinaa, romaania. Muistin Tuulen varjon sellaiseksi, olin joskus jopa suositellut sitä jollekulle.

Alku oli hyvä, itse asiassa niin hyvä, että sadannen sivun paikkeilla olin varma, etten suositteluistani huolimatta ollutkaan lukenut sitä. Hyvä minä.

Romaanissa teini-ikäinen poika Daniel Sempere Martín vierailee kirjakauppiaana toimivan isänsä viemänä Unohdettujen kirjojen hautausmaalla, eräänlaisessa vanhojen kirjojen pyhätössä, jonka tarkoitus on suojella kirjoja unohdukselta. Daniel löytää sieltä muuan Julián Caraxin kirjoittaman romaanin Tuulen varjo, ihastuu teokseen syvästi ja haluaa selvittää, kuka oikein oli tämä Julián Carax? Nopeasti Danielille selviää, että Caraxin tarina on vähintäänkin mystinen. Caraxin romaanit uhkaavat käydä vähiin, koska joku yrittää hävittää ne kaikki. Tästä avautuu goottilainen romaani, hieno matka 1900-luvun alkupuoliskon Barcelonaan, jossa taustalla myllertää poliittisesti tulenarka ajanjakso.

Tuulen varjo toimii siksi paljon juonen varassa, etten kehtaa sitä tämän enempää esitellä. Historiallinen ja yhteiskunnallinenkin romaani on traagisten rakkaustarinoiden hienostunut kudelma, jossa aika menettää merkityksensä mutta miljöö, senaikainen Barcelona, nousee sen sijaan kirjan yhdeksi päähenkilöksi.

Kiinnostavasti Carlos Ruiz Zafón juoksuttaa Danielin ja kirjailija Caraxin taipaleita rinnakkain. Lukija elää käytännössä kahdella eri aikavyöhykkeellä koko ajan, mikä tuo teokseen syvyyttä. Romaanin jännite syntyy näiden kahden tarinan kiertymisestä toisiinsa, ja saa kliimaksinsa niiden leikkauskohdassa, romaanin lopussa.

Hienosti romaani pysyy Ruiz Zafónin – ja lukijan – hyppysissä jos kohta loppua kohden kerronta alkaa harppoa. Juoni tiivistyy, joten ihmekös tuo. Rakenteellisesti ratkaisu toimii teoksen tapahtumiin nähden: Danielin ja Caraxin elämät ajautuvat voimakkaaseen syöksykierteeseen. Mielestäni rytmi ja sommittelu säilyvät läpi teoksen hyvänä.

Juoni rakentuu pitkälti henkilöhahmojen konfliktien myötä, ja hahmot kehittyvät siinä ohessa. Heistä täytyy mainita erityisesti yhdeksi päähenkilöksi kohoava sympaattinen Fermín Romero de Torres, Danielin ”rikoskumppani”, joka on sen sortin veijari, että tylsää ei hänen edesottamuksiaan ja puhettaan seuratessa tule. Toinen suosikkihahmoni saa tilaa hyvin vähän, hänet esitellään kirjan loppupuolella vain välähdyksenomaisesti, mutta siitä huolimatta samastuin häneen (s. 600):

”Sikäli minulla oli onnea matkassa, että satuin tapaamaan talon edustalla Saturno Molledan, talon portinvartijan, joka oli myös salaa surrealistirunoilija […]”.

Salainen surrealistirunoilija, hanttihommissa! Kiehtovaa, kuin katsoisi peiliin. Tosin en minä kai runoineni niin piilossa ole.

Helppolukuisena ja viihdyttävänä romaanina, jota on toisinaan tituleerattu salapoliisikertomukseksikin, teoksen psykologinen anti on mielestäni yllättävänkin kiinnostavaa ja laadukasta. Kieli on silti syy siihen, miksi teos nousee asteikollani niin korkealle. Voin kuvitella, miten suomentaja Tarja Härkönen on herkutellut tällaisten runoilijan korvaa hivelevien virkkeiden parissa:

”Teräksinen aurinko pinnisteli vielä kuparisina kaikuina goottilaisen korttelin kattojen ja kellotornien takaisessa horisontissa.” (s. 211)

”Nunna loittoni hämärään sanko kädessään ja varjoaan kuin morsiushuntua perässään laahaten.” (s. 335)

”Kaduilla leijui sininen sumu ja kupariset säkeet pistivät esiin vanhan kaupungin kattotasanteiden takaa.” (s. 372)

Tällaisia hienoja hetkiä romaani tarjoaa valtavasti, siitä kiitos suomentajalle. Niitä jää oikein mielellään maistelemaan, välillä niiden vuoksi hidastelinkin vaivattomasti soljuvan tekstin äärellä.

Kaikkinensa Tuulen varjo oli minulle erittäin mieluisa kokemus. Niin mieluisa, että tilasin sen kolme jatko-osaakin. Rujon väkivaltaisena, jopa oksettavana, toisinaan eroottisena se on myös poliittinen, koskettava, sympaattinen ja vaikeasti selitettävissä, kuten maaginen realismi aina on. Tuulen varjo on hyvä esimerkki hyvästä kertomuksesta romaanitaiteessa. Kuten yksi kirjan hahmoista, Nuria Monfort, toteaa (s. 591):

”On pahempiakin vankiloita kuin sanat.”

*****

Tällä tavalla minun maailmanympärimatkani siis alkoi – Espanjasta. Seuraavassa matkakohteessani puhutaan myös espanjaa. Se on Karibialla sijaitseva saarivaltio, joka on tunnettu rytmeistään…

Kajava ja työläiskaturunous

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia. Otava 1972, 87 sivua.

Viimeksi olin Juhani Ahvenjärven kyydissä pirkanmaalaisessa maisemassa, joten oli luontevaa hypätä Viljo Kajavan matkaan kohti 70-luvun Helsinkiä ja erityisesti Vallilaa. Tampereella syntyneen ja opintojen myötä Helsinkiin ajautuneen Kajavan tuotannossa Vallilan rapsodia sijoittuu jälkipuoliskolle.

Teos on aina ollut sydäntäni lähellä, se mm. vaikutti suuresti Kahden kaupungin runojen syntyyn. Tuolloin perehdyin paremmin myös Kajavan upeaan Tampereen runoihin (1966), jonka eräänlainen sukulaisteos Vallilan rapsodia mielestäni on. Mitattoman, modernin runouden edelläkävijänä Kajava on riisunut ilmaisustaan myös romantiikan ja jäljellä on – tekisi mieli sanoa jopa kipeän – rehellistä aikalaiskuvausta 60-70-luvun työläiskaupunginosasta ja sen ihmisistä. Olen joskus todennut, että tällä teoksella Kajava asettuu myös kotimaisen katurunouden esi-isäksi.

Jos joku ei tiedä, Vallila on Helsingin kantakaupungin kaupunginosa Pasilan kupeessa. Ennen sekin oli landea, mutta kasvoi nopeasti; alueelta löytyy useita 20-luvun kerrostaloja ja mm. upea Pasilan konepajan miljöö, joka rakentui aivan 1900-luvun alussa ja oli aikoinaan Helsingin suurimpia työpaikkoja. Vallilasta löytyy myös mm. pittoreski Puu-Vallilan alue sekä vuonna 1931 käyttöön vihitty jykevä Paavalinkirkko.

*****

Kuutisenkymmentä runoa (jos oikein laskin, 58) on jaettu seitsemään osastoon. Joissakin runoissa on vähän sellaista valjua, täyterunon makua, mutta se ei haittaa, sillä valtaosalla runoista on aivan valtavasti ”painoa”, kuten tapaamme sanoa, merkittävyyttä siis.

Parhaimmillaan Kajava kuvaa sympaattisesti ihmisiä ja kovia kohtaloita, kuten esimerkiksi runossa Hän (s. 76), jossa runon puhuja kertoo saunottajana ja siivoojana toimivasta, työhönsä lähes hukkuvasta ahkerasta työläisnaisesta:

”[…] kunnes sitten jonakin päivänä / me kysymme missä hän on, / minne hän on hävinnyt? / Hänet on viety sairaalaan, / hän viipyy, katoaa hiljaa, / häviää hetkeksi keskuudestamme. // Hymyilee anteeksipyytävästi / tämän pienen häiriön tähden.”

Sydämessä läikähtää.

Omalla asteikollani ehkä kokoelman hienoimmaksi runoksi nouseva ehyt ja rytmikäs Inarintiellä (s. 57) voisi olla Arto Mellerin kynästä. Siinä boheemi runon puhuja on menossa ostamaan ”unelmanhohtoista rosén iloa” auringonpaisteen ja hyvin sujuvan kirjoittamisen kunniaksi.

Hiljaiseloa (s. 52) kuvaa heräävää Helsinkiä. Runo päättyy kuvaan siitä monelle tutusta yön viimeisestä kaverista, jolle alkoholismi käy jo työstä:

”Nyökyttelevä mies / pitää Haka-taloa pystyssä / vajaa Vinetto-pullo / vieraiksikäyneitten jalkojen / välissä.”

*****

Kaikessa fiktiivisyydessäänkin Viljo Kajavan Vallilan rapsodia muistuttaa minua ennen muuta siitä millaista ennen oli. Teos on läpeensä yhteiskunnallista runoutta, mutta kaikkea muuta kuin tunkkaista paatoksellisuutta. Kajava on löytänyt kauneutta rumuuden keskeltä, kuten hyvillä taiteilijoilla on tapana.

Tärkein muistutus tulee yleisöstä: sille elämän kolhimalle kansalle minäkin kirjoitan. Sille, joka rakensi mammutin, jonka tallomaksi sitten toisinaan uhkaa jäädä. Kuten Kajava osuvasti kiteyttää runon He anno -72 (s. 79) viimeisessä säkeistössä:

”[…] Nyt tarvittaisiin lyhyttä tähtäystä / sillä nuo eivät näe vuotta -80; / olkaa hyvä ja tähdätkää kerrankin / tämän päivän ongelmaan, vaikka se / olisikin vain repaleisen ihmisen / ongelma.”

Eteinen

Orhan Pamuk: Hiljainen talo (Sessiz Ev, 1983). Tammi 2011, 433 sivua. Suomentanut Tuula Kojo.

Vuonna 2004 Tammi toi Keltaiseen kirjastoonsa Orhan Pamukin uuden romaanin Lumi. Luin sen melko tuoreeltaan ja tykästyin valtavasti. Se on vahvan poliittinen ja tuhti, todella hieno romaani. Sen jälkeen Orhan Pamukin teoksista on muodostunut minulle eräänlaisia turvasatamia: ne eivät tunnu koskaan pettävän. Onnekseni Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto; se takaa käännökset jatkossakin. Luullakseni suomennettuja teoksia on kerääntynyt kaikkinensa yksitoista.

Hiljainen talo on kolmanneksi uusin, mutta hauskaa kyllä Pamukin varhaistuotantoa. Hieman jännitti tarttua kirjaan, sillä luin sen nyt ensimmäistä kertaa. Romaani sijoittuu lähihistoriaan, kesään 1980 ja Istanbulin lähellä olevaan pieneen kaupunkiin, jossa asustaa jo vanhukseksi ehtinyt Fatma taloudenhoitajansa Recepin kanssa. Heidän luokseen saapuu sisarusparvi, kolme Fatman lapsenlasta: Metin, Nilgün ja Faruk. Metin ja Nilgün ovat vielä nuoria, heitä vanhempi Faruk toimii historiantutkijana.

Taloudenhoitaja Recep on osa perheeseen liittyvää salaisuutta, samoin hänen veljensä Ismail ja tämän poika Hasan. Romaani etenee viidestä näkökulmasta, Fatman, Recepin, Metinin, Farukin ja Hasanin kertomana. Tämä tapahtuu lineaarisesti – kuitenkin niin, että isoäiti Fatma muistelee ja taustoittaa kertomusta, ja samoin on Recepin osuuksien kanssa.

*****

Hiljainen talo on varsin yhteiskunnallinen teos. Isoäiti Fatman luvuissa pääosaan nousee hänen edesmennyt miehensä Selâhattin, liberaali ja sekulaari ja pahasti alkoholisoitunut tohtori, joka on kuolemaansa asti värkännyt ensyklopediaa, jolle on uhrannut oman ja oikeastaan perheensäkin elämän. Perhe on pärjännyt kohtuullisen hyvin Fatman perintökalleuksilla, joita on aina rahapulassa myyty istanbulilaiselle korukauppiaalle. Perheeseen oleellisesti liittyvät Recep ja Ismail ovat kasvaneet köyhyydessä ja myös alempiluokkaiseksi jääneet: Recep palvelee katkeroitunutta Fatmaa ja rampa Ismail kiertää myymässä arpoja. Pamuk kuvaa luokkaeroja varsin osuvasti ja sama teema toistuu myös kaupungin nuorison keskuudessa, lähinnä Metinin ja Hasanin näkökulmista. Kumpainenkin tahollaan yrittää vetää itseään rikkaamman tytön huomion puoleensa siinä onnistumatta.

Poliittista ristivetoa syntyy myös kommunistiksi ryhtyneen Nilgünin ja fasistisissa porukoissa pyörivän Hasanin välille, mikä romaanin lopussa kumuloituu katarttiseksi tragediaksi. Sama poliittinen polarisaatio vallitsee Pamukin kuvaamassa yhteiskunnassa yleisemminkin: tunnelma on takakireä ja kärjistynyt. Poliittiset konfliktit ovat päivittäisiä.

Pamuk siis kuvaa Turkin pyristelyä vuoden 1980 vallankaappauksen alla ja laajemmin vankan sekularistisen perinteen asettumista uhan alle. Tässä mielessä romaani on edelleen varsin ajankohtainen, sillä kuten viime vuosina on valitettavasti saatu nähdä, Turkki on liikkunut poispäin länsimaisesta demokratiasta kohti yksinvaltiutta.

Sisarusparven vanhin, Faruk, on alkoholisti jo kolmannessa polvessa. Hän on isoisänsä tapaan myös eräänlainen ensyklopedisti: hän etsii kaupungin arkistosta itselleen tarinaa, josta kirjoittaa. Luen tämän ylisukupolvisen tarinaniskemisen eräänlaiseksi symboliksi turkkilaiselle yhteiskunnalle, vanhan toistumiseksi ja toistamiseksi, kehän kiertämiseksi: kovasti yritetään ja tehdään, mutta koskaan ei tule valmista, etäännytään. Faruk ei saa projektiaan valmiiksi kuten ei saanut isoisä Selâhattinkaan.

*****

Minulle Pamukin teokset maistuvat aina lukuromaaneilta. Tämä on siis hyve. Ne ovat upottavia ja kieleltään usein kauniita kudelmia. Niin on Hiljaisen talonkin kanssa (s. 277-278):

”Päiväuni on kaikkein kauneinta unta, oli äidilläni tapana sanoa. Lounaan jälkeen näkee kauneimmat unet ja tulee itsekin kauniiksi. Totta. Silloin aina hikosin hieman, rentouduin ja ikään kuin kevenin, minä lentää liihotin kuin pieni varpunen. Sen jälkeen avasimme aina ikkunan, että huone tuulettuisi ja saisimme raitista ilmaa ja uneni ikään kuin pääsisivät ulos niitä Nisantasin puutarhan vihreitä oksia pitkin, jotka ulottuivat huoneeseen asti. Joskus minusta nimittäin tuntui siltä kuin uneni jatkaisi matkaansa sen jälkeen kun olin itse irtautunut siitä.”

Positiivinen lukukokemus siis kaikkinensa. Lumen tasolle tämä ei aivan yllä, mutta on kaikin puolin oikein antoisa. Hyvä eteinen Pamukin tuotantoon ja laajemmin turkkilaiseen kulttuuriin. Teos on mukavan kevyt kieleltään ja nopealukuinen. Lopuksi täytyy kiittää suomentaja Tuula Kojoa; on upeaa lukea näitä Pamukin hienoja teoksia suoraan turkin kielestä käännettynä.

Mikä ratkaisuksi?

Tammikuun loppupuolella ilmestyi Helsingin Sanomissa valtavan suorapuheinen artikkeli ilmastonmuutoksesta. Suosittelen lukemaan.

Vuosittain ilmestyy erinäisiä raportteja ja viesti on useimmiten – tai pikemminkin aina – samankaltainen: vituiks mänöö. Hesarin artikkelin myötä jäin pohtimaan, mitä ihminen oikeastaan voisi tehdä? Haastan jokaisen pohtimaan asiaa, koska oman pohdintani lopputulos on suoraan sanoen aika lohduton ja makaaberi:

Tämä laiva ei tästä enää käänny. Luvassa on kaikkia niitä vitsauksia, joita ilmastonmuutos meille lupaa: katastrofeja, olivat ne sitten säähän, sairauksiin, luontoon tai luonnonvaroihin liittyviä. Elämän edellytykset heikkenevät, kunnes lakkaavat kokonaan.

Kulutamme liikaa. Tarvittaisiin valtava ja mielestäni mahdoton globaali konsensus siitä, että kulutusta on radikaalisti vähennettävä – nyt. Onko olemassa ainuttakaan asiaa, josta vallitsisi globaali konsensus? Länsimaissa tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisten täytyisi luopua elintasosta. Ajatus on absurdi jo pelkästään suomalaisen hyvinvoinnin mittapuulla laskettuna: kuinka moni olisi valmis vaikkapa puolittamaan palkkansa? Kuinka moni olisi valmis leikkaamaan kolmanneksen eläkkeestään? Olisivatko lapsiperheet valmiita luopumaan lapsilisistä?

Kaikki päätöksenteko on politiikan varassa. Politiikka on päätöksentekoa ja siihen liittyvää asioiden hoitoa. Kuinka todennäköistä on, vaikkapa nyt sitten Suomessa, että yksikään puolue menestyisi sellaisella politiikalla, mikä ehdottaisi valtavia leikkauksia ihmisten toimeentuloon ja elintasoon? Vaikka jokin puolue siinä kertaalleen onnistuisikin, kuinka todennäköistä on että siihen kykenisi hallitus toisensa perään? Ja millä resursseilla sitten varmistettaisiin, että ihmiselämä pysyisi silti inhimillisenä? Ei millään. Se vaatisi kokonaan uudenlaisen, ennenkuulumattoman talousjärjestelmän ja rahapolitiikan.

Kaikki tällainen on yhden muutoksen varassa: ihmisestä pitäisi kytkeä itsekkyys pois. Miten ihmeessä se onnistuisi?

*****

Näyttää siltä, että ilmastonmuutos on yksinkertaisesti liian iso ongelma ihmisen ratkaistavaksi. Vähän abstraktinakin se johtaa kipuilevaan ajatteluun ja valintaan olennaisten asioiden äärellä: ajattelenko koko planeettaa vai itseäni? Itsekkäänä olentona ihminen valitsee useimmiten itsensä. ”Kerranhan sitä vain eletään”, eikö niin?

Ymmärrän lapsettomien ihmisten kohdalla jonkinlaisen ilmastonmuutokseenkin liittyvän hedonismin, mutta lapsiperheiden kohdalla tilanne monimutkaistuu. Omalla hedonismillaan vanhempi on allekirjoittamassa lapselleen kamalampaa tulevaisuutta. Aika paradoksaalinen valinta, eikö?

Muutenkin ajauduin ajattelemaan lapsensaannin ja perheen perustamisen motiiveja nyky-yhteiskunnassa, sillä vähänkään tiedostavampi ihminen ymmärtää tulevaisuuden nyt olevan hyvin harmaa. Viime vuosituhannella saattoi vielä ajatella, että kyllä tämä tästä, mutta nykyisellään sellainen ajattelu alkaa näyttäytyä melko naiivina. Emme ole saaneet tehdyksi ilmastonmuutoksen eteen oikeastaan mitään merkittävää. Vain poliittisia sopimuksia ja tavoitteita, jotka eivät toteudu. Ilmastonmuutoksen valossa perhepolitiikka on yhteiskunnallisesti hyvin arka aihe ja toisaalta ristiriitainenkin: Suomessa päinvastoin ollaan huolissaan syntyvyyden rajusta heikkenemisestä. Se kertoo olennaisesti tilanteesta ja tästä ajasta. Kuten Hesarin artikkelissakin todetaan:

”Lajikadon tai ilmastonmuutoksen estäminen ei yksinkertaisesti ole minkään valtion todellinen ykköstavoite.”

Sen sijaan raha ja ihminen ovat, juuri ne ilmaston ja luonnon pääviholliset.

Mitä sinä olet asiasta mieltä? Jos tulevaisuus näyttää synkältä, ovatko syyt perheen perustamiseen pelkästään itsekkäitä? Asettaako siinä vanhempi itsensä etusijalle? Millaiseen asemaan vanhempi ajattelee lapsensa? Millaiseksi vanhempi ajattelee lapsensa tulevaisuuden?

Symbolina tälle ihmisen moraalisesti paradoksaaliselle toiminnalle toimii hyvin tuo Hesarin artikkeliin haastateltu professori. Hän yhtäältä pohtii liikakansoitusta ja sen haittoja ja toisaalta toteaa olevansa 13-vuotiaan isä. Siinä kiteytyy oikeastaan ihmisyydenkin paradoksi: kykenemme hyvään, mutta asetamme aina itsemme etusijalle. Jonkun muun on tehtävä toisin. Harva yksilö on valmis luopumaan mahdollisuuksistaan elää mahdollisimman hyvä elämä.

*****

Ihminen on samaan aikaan liian fiksu ja liian tyhmä. Esimerkiksi me täällä pohjolassa olemme onnistuneet luomaan jonkinlaisen yhteiskunnan ideaalin, mikä on hieno asia.

Samalla olemme kuitenkin tulleet luoneeksi hirviön, joka ei ole pysäytettävissä: itsemme, modernin länsimaisen ihmisen ja yhteisön.

Klassikon jäljillä, osa 3: Shakaali

Frederick Forsyth: Shakaali ( The Day of the Jackal, 1971). Otava 1972, 328 sivua. Suomentanut Sakari Ahlbäck.

Olen lukenut viime aikoina niin paljon runoutta, erityisesti englanninkielistä, että tuli tarve aloittaa vaihteeksi jokin helppolukuinen, suomenkielinen viihdyttävä kirja. Ja kuten aina, ryhdyin silmäilemään omien kirjahyllyjen tarjontaa valinnanvaikeutta tuskaillen. Istahdin alas ja mietin, voisiko hyllyissä olla mitään dekkari- tai trilleriklassikkoa, jota en olisi vielä lukenut, mutta jonka olin aina halunnut lukea.

Muistin yhden: Frederick Forsythin kirjoittama Shakaali. Tietysti.

Miksi juuri se? Koska kirja on tavalla tai toisella kulkenut elämässäni mukana aina. Muistan sen lapsuudesta, olohuoneen kirjahyllystä. Ja löytyipä se Koillis-Helsingissä asuvien isovanhempienikin kirjahyllystä.

Kun kummisetäni menehtyi jokin aika sitten, kuinka ollakaan: saamieni muistoesineiden joukossa oli Shakaali. Tätini muisteli, että kirja oli saattanut ajautua heille toiselta isoisältäni, joka oli vielä kovempi lukemaan kuin minä.

Kun se kerran oli kelvannut heille, miksei minullekin.

*****

Kirjan aihe on hyvin yksinkertainen, mutta kiinnostavan poliittinen. Tässä suhteessa se on varmasti aikansa tuotos, sillä 1970-luku näkyy olleen varsin vilkasta aikaa poliittisen terrorismin saralla. Romaani alkaa tositapahtumasta, Ranskan presidentti Charles de Gaulleen kohdistetusta epäonnistuneesta attentaatista vuonna 1962, minkä takana oli ranskalainen äärioikeistolais-nationalistinen OAS (L’Organisation de l’armee secrète), joka oli pettynyt Ranskan päätökseen vetäytyä Algeriasta. Tästä alkaa Forsythin sepitys. De Gaullen surmaamisesta on tullut alati kuihtuvan OAS:n päätavoite – ja oikeastaan ainoa tavoite, ja lähes kaikkea kokeilleena se viimeisenä keinonaan päättää palkata tehtävään täysin ulkopuolisen salamurhaajan, Shakaalin. Ranskalaisviranomaiset saavat vihiä tästä ja asiaa ryhtyy selvittelemään komisario Claude Lebel.

Käynnistyy klassinen kissa ja hiiri -leikki, joka pitää lukijan otteessaan hyvin. Ei ole mikään ihme, että kirja myi maailmanlaajuisesti yksistään vuonna 1975 yli 2,5 miljoonaa kappaletta (lähde: Wikipedia). Tarina imuttaa voimakkaasti siitäkin huolimatta, että suomennos uhkaa paikoitellen mennä melkoiseksi puuroksi. Teoksen rakenne on varsin elokuvallinen; tarina kehittyy koko ajan kohti lopun kliimaksia, jolloin käy ilmi kumpi selviää leikistä voittajana. Ja hengissä.

Wikipedian mukaan Forsyth kirjoitti kirjan 35 päivässä, mikä tuntuu melko uskomattomalta. Yhden epäloogisuuden kirjasta sentään löysin: alkuun englantia taitamaton komisario Lebel tarvitsee tulkin apua puheluissa brittiläiselle kollegalleen, mutta kirjan loppupuolella Lebel juttelee hänen kanssaan jo oikein sujuvasti.

Jos kirjan ihmiskäsityksiä puntaroi, nekin ovat suoraan 1960-luvulta: naiset jäävät täysin sivuosaan. Samoin tummaihoisista yleisesti käytetty n-sana pistää ikävästi silmään, mutta onneksi sitä ei juuri käytetä. Noin muuten henkilöhahmot rakentuvat mielestäni hyvin, eivätkä jää mitenkään silmiinpistävän paperisiksi. Forsyth myös juoksuttaa hyvin, kirjan rytmitys on minulle mieleistä: vaikka ajojahdin äärellä ollaankin, teksti ei harpo. Jännite pysyy yllä ilmankin. Miljööt rakentuvat rikkaiksi, vaikkei Forsyth niihin sanoja tuhlailekaan.

Kaikin puolin siis hyvä lukukokemus, hyvää viihdettä – ja täytyy todeta, että kirja alleviivaa ajatustani siitä, miten ennen muinoin viihdekin oli varsin laadukasta. On se sitä tietysti nykyäänkin, paikoitellen, mutta en usko että esimerkiksi tällainen, varsin tarkkaan poliittisesti ruodittu ja hissuksiin kehittyvä trilleri saisi nykyisellään yhtä laajaa sukseeta. Pitäisi olla paljon suoraviivaisempaa, juonivetoisempaa. Minä en niistä uudemmista niin välitä, viihdyn näiden vanhojen klassikkojen äärellä oikein hyvin.

Minulle tuli muuten yllätyksenä se, että kirjailija Frederick Forsyth on vielä elossa. Pikainen googlaaminen kertoi hänen olevan 82-vuotias. Vasta. Jotenkin olin mieltänyt hänet paljon vanhemmaksi – siis kuolleeksi.

Terveisiä ukeille ja kummisedälle sinne jonnekin. Minäkin olen nyt tämän lukenut. Tosiaan, ei hassumpi.

Vuosi 2020

Näin vuoden viimeisenä päivänä on syytä kirjoittaa esiin kuluneen, varsin erikoisen vuoden kummallisuudet ja kohokohdat.

Koronaviruksesta, lyhyesti, sillä pitkästi siitä ei taitane jaksaa enää kukaan lukea: käyn palkkatyössä Helsingissä, työskentelen salaisena agenttina eli toimihenkilönä kriittisellä alalla. Oli keväällä kummallista näyttää junassa todistusta poliisille, että minulla on lupa ylittää Uudenmaan raja. Tällaista ei ihan heti olisi uskonut kokevansa modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Parhaimmillaan R-junasta jäi Pasilassa alas minun lisäkseni kuusi poliisia. Oli siis istumapaikkoja joista valita. Triplan upouudessa kauppakeskuksessa oli keväällä vain kourallinen liikkeitä auki, lähinnä ruokakauppoja. Autioita olivat käytävät. Paikallisessa Prismassa todistin, miten joku yritti saada paksuilla nahkahansikkailla auki läpinäkyvää hedelmäpussia ja miten sellaiset tuotteet kuten vessapaperi ja tölkkitonnikala oli hamstrattu loppuun. Koronavirustestin olen päässyt kokemaan kerran. Se tehtiin Riihimäen aluesairaalalla, drive-in-kaistalla. Oli muistaakseni sunnuntai ja minun aikani klo 9.54. Positiivinen kokemus, negatiivinen tulos.

Muuten koronavirus on vaikuttanut oleellisesti elämään oikeastaan vain kahdella tavalla: tapaamiset läheisten kanssa on minimoitu, ja kesälomareissu jäi väliin. Onnekseni palkka- ja kirjoitustyöt ovat jatkuneet normaalisti. Toki on monellakin tavalla täytynyt huomioida koronaviruksen vaikutukset ja toimenpiteet, mutta en ole kokenut sitä mitenkään kuormittavaksi. Elämä on siltä osin ainakin tuntunut normaalilta. Huolta en ole missään vaiheessa tuntenut, enkä ole menettänyt koronaviruksen (enkä muunkaan) vuoksi yöuniani.

***

Kesällä tulin tehneeksi useammankin pyöräretken – useimmiten kamerareppu selässä. Kävin kuvaamassa mm. Riihimäen Hatlamminsuolla, Käräjäkoskella ja Vahteriston atsaleapuistossa. Poljin myös Hyvinkäältä Riihimäelle radanvarsitietä kuvaten peltomaisemaa, jota piisasikin yllättävän paljon. Löysin sukututkimuksen ohella hyvinkääläiseltä hautausmaalta kaksi sukuhautaa, mikä oli vuoden yksi sykähdyttävimmistä ja liikuttavimmista hetkistä. Siellä makaa Helteitä neljässä sukupolvessa. Vanhin heistä on syntynyt 1853, siis ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.

Surullisella tavalla sykähdyttävän tapahtuman koin toukokuun lopussa. Odottelin Hyvinkään rautatieasemalla Riihimäelle menevää R-junaa, kun huomasin miehen astelevan siltapilarin takaa esiin ja kävelevän suoraan IC-junan eteen. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, olen tuostakin kokemuksesta kiitollinen.

(*Edit. Selitän nyt seuraavaksi, miksi em. kokemus johti kiitollisuuteen. Teen niin erään Facebook-keskustelun perusteella: muuan kommentoija ei saattanut sitä ymmärtää ja oli sitä mieltä etteivät ehkä muutkaan. Olen myös muokannut edellistä kohtaa, kuvausta tapahtuneesta, koska kyseinen kommentoija piti sitä jostakin syystä epäkunnioittavana ja kertoi vähemmästäkin ihmisten joutuneen somelynkkauksen kohteeksi ja menettäneen maineen. Ei siinä mitään epäkunnioittavaa ollut, kuvattiin vain hyvin lyhyesti mitä tapahtui. Olen sen lyhyen lauseen (viisi sanaa) poistanut, koska suhtaudun vakavasti kaikenlaisiin uumoiluihin somelynkkauksista ja maineen menettämisistä. Muokkasin siis sensuurin vuoksi. Tähän tilanteeseen on valitettavasti tultu. Olen oppinut, että somessa kuka tahansa voidaan lynkata ja vieläpä täysin syyttä. Suhtaudun sellaisiin vakavasti enkä tietenkään halua – tämän enempää – joutua kohteeksi.)

Tapahtuma oli surullinen, hätkähdyttävä. Se käynnisti laajan ajatusprosessin, kokemuksen, josta Kajaanin ammattikorkeakoulun sivustolla hienosti määritellään:

”Ihmisen elämä on kokemuksia, niiden virtaa. Kokemuksella ymmärretään aistimuksia, elämyksiä, tuntoja, tunteita ja tunnelmia. Jopa koko elämän arvo, mutta ennen kaikkea hetkien arvo, mitataan juuri kokemuksen arvolla. Ihmiselämään ja ihmisten kokemuksiin sisältyy laaja elämysten ja tunteiden sävyjen kirjo, jotka muodostavat eletyn elämän merkityksiä.” 

Kun siis kirjoitan olevani kokemuksesta kiitollinen, tarkoitan sitä että tuo yksittäinen surullinen tapahtuma sai aikaan minussa ajatusprosessin, jonka seurauksena ymmärrän hieman enemmän omia ajatuksiani ja tunteitani tuollaisten äkillisten, epäuskoa ja negatiivisia tunteita herättävien tapahtumien jälkimainingeissa. Ymmärrän paremmin itseäni, ja siitä ymmärryksen lisääntymisestä olen kiitollinen. Samoin kuulun niihin, jotka kuolemaa nähdessään arvostavat vielä enemmän elämää. Siitäkin olen kiitollinen. Tuollakin tavalla elämän harsomaisuus ilmentyy.

Sitten eteenpäin.

***

Olen kirjoittanut paljon. On ollut ilo huomata, että sitä edelleenkin innostuu erilaisista runouden estetiikoista, mikä uusintaa ja vie eteenpäin omaa kirjoittamista. Tuntuu, että intohimo runouteen aina vain syvenee ja kiinnostukseni proosaan jatkaa laimenemistaan.

Olen myös lukenut paljon, mutta lukumääräisesti aika vähän nimekkeitä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: runous ja lukutapani. Olen lukenut enimmäkseen runoutta, ja runouden laadukas lukeminen vie paljon aikaa. Lukemisella on nautinnon ja huvin lisäksi myös kirjoittamiseen liittyviä odotusarvoja, joten jos meinaan jotakin oppia, kirjoja ei voi mitenkään kursorisesti lukea eikä yksi lineaarinen lukukerta yleensä riitä mihinkään. Runo vaatii aina analyysia, ja minulla, ikuisella ylianalysoijalla ja hitaalla lukijalla, siihen menee aikaa.

Olen kuluvana vuonna myös lukenut englanninkielistä kirjallisuutta enemmän kuin koskaan, mikä on vielä hitaampaa. Lisäksi palaan vanhoihin suosikkeihin uudelleen ja uudelleen. Tästä esimerkkinä vaikkapa Charles Simicin teokset Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), jonka olen lukenut loppuvuoden aikana kolmesti ja Hotel Insomnia (Harcourt 1992), jonka olen lukenut kertaalleen sähkökirjana ja kerran fyysisenä kappaleena. Kaksi nimekettä, viisi lukukertaa – aina lähilukien. Juhani Ahvenjärven teokset Liituvarjo ja Ilmakuva osuu joka oksaan luin kahdesti. Luen ne muutenkin aina vuosittain. Vanhan suosikkini Arto Mellerin runotuotannon luin jälleen kerran kokonaan.

Moni summaa vuoden 2020 aivan erityisen harmaaksi. Ihmiskunnan kannalta se on sitä todella ollut, mutta näen minä tässä värejäkin: luonto on paikoin saanut pienen hengähdystauon ja Yhdysvaltain presidentiksi valittiin klovnin sijaan valtiomies. Ihmiset ovat jälleen osoittaneet vahvuutensa: kollektiivisuuden, yhteisöllisyyden.

Täydellinen muoto

Toisin kuin moni kirjailijakollegani, en ole tervehtinyt äänikirjaa mitenkään suurella lämmöllä ja ilolla. Siihen on useitakin syitä, joista yksi on äänikirjan symboloiminen painetun kirjan hautakivenä.

Vaikka on tietysti kivaa, että kuunnellaan, on ikävää ettei lueta. On ikävää, että kirjan lukeminen koetaan niin ikävystyttäväksi puuhaksi, ettei sille haluta uhrata aikaa. Jotakin pahaenteistäkin siinä on, että lukemalla hankittu tieto on nykyisin niin suuren merkityksettömyyden kourissa. Silloin ollaan kuulo- ja huhupuheiden varassa. Se on kummallista, kun kuitenkin esimerkiksi koulutuksen merkitystä korostetaan aina vain enemmän. Puhutaan – varsinkin poliitikkojen ja yrityspamppujen suulla – jopa elämänmittaisesta kouluttautumisesta; minulle, kirjoja lukevalle ja uusia asioita alati hamuavalle kysymys on ihan normaalista ihmiselämästä ja yksilön kehityksestä: uteliaisuus, mielenkiinto ja halu selvittää asioita ja hankkia tietoa pitäisi olla itsestäänselvä lähtökohta elämälle. Kuten Richard Dawkins osuvasti toteaa teoksensa Unweaving the Rainbow (1998) alussa:

”Isn’t it a noble, an enlightened way of spending our brief time in the sun, to work at understanding the universe and how we have come to wake up in it?”

Mistä se sitten kertoo, ettei tiedon hankinta ja sen avulla itsensä kehittäminen ole yleisesti ottaen kovin kovassa huudossa?

Dawkins puhuu tässä tiedosta, mutta entäpä taide? Millainen merkitys sillä on ihmiselämälle? Se välittää ihmiselle tietoa ihmisestä itsestään. Taide-elämys on aina kokemus (ja mitä enemmän on hankkinut tietoa taiteesta, sitä vaikuttavampi se kokemus on) – ja ihmettelenkin, että kun niin monelle ihmiselle uusien kokemusten hankkiminen ja haaliminen on muodostunut tärkeäksi asiaksi, joillekin jopa elämäntavaksi, miksi kirjallisuuden lukemista ei yleisesti mielletä sellaiseksi? Ajatella: parhaimmillaan samassa paketissa tulee tietoa sekä ympärillä olevasta että itsestä.

Toki kirjailijakollegojeni äänikirjaa syleilevissä puheissa maistuu sellainen omaa ammattia koskeva kuoleman kosketus, eli se on osin epätoivon sanelemaa, toivonkipinän synnyttämä haave jostakin paremmasta, kun äänikirjamarkkina kasvaa kohisten. Niinhän se on, että jos sitä huomaa roikkuvansa tyhjän päällä, sitä takertuu lähimpään köyteen vaikka se olisi hirttoköysi. ”Ainakin tulee rahaa alalle”, totesi muuan kirjailija. Onhan se niinkin.

Oppia voi kuuntelemallakin. Muistelen lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan kuuntelemalla voi oppia ihan yhtä hyvin kuin lukemallakin. Mutta mitä se kuunteleminen on? Onko se sellaista oheistoimintaa, jollaiseksi monet äänikirjan ystävät ilmoittavat äänikirjan kuuntelun? Samalla kudotaan sukkaa, lenkkeillään tai tiskataan astioita. Olen kuullut sellaisestakin, että äänikirjaa kuunnellaan samalla kun imuroidaan (huolestuttavaa heidän kuulonsa kannalta).

Kuinka paljon äänikirjoja kuunnellaan ihan vain niin, että laitetaan nauha pyörimään eikä keskitytä mihinkään muuhun kuin kuuntelemiseen ja kuunnellun jäsentämiseen eli keskeytetään kuuntelu välillä ja jäädään pohdiskelemaan?

*****

Ihmiseltä vaaditaan liikoja. Vaatimassa on ihmisen itsensä lisäksi myös yhteiskunta. Työ muuttuu koko ajan velvoittavampaan suuntaan, ns. vapaa-ajan käsite on häviämässä kokonaan. On olemassa vain aikaa. Ihmisen joka puoleen sitouttava arki kuormittaa siinä määrin, että helpotuksen on oltava nopeaa ja iisiä; ymmärrän siis siltä osin, ettei ihminen enää jaksa samassa määrin keskittyä. Se kaipaa rentoutumista. Siinä mielentilassa uteliaisuus ei ole parhaimmillaan.

Se näkyy suoraan painetun kirjan suosiossa. Lukeminen, sillä tavalla että tietoa jäsentyy kupoliin eli uusia ajatuksia ja ymmärrystä syntyy, on vaikeaa. Siksi se myös vähentyy. Silti kaipuu tarinoihin ihmisellä säilyy aina. Äänikirja siis iskee samaan saumaan kuin muutkin suoratoistopalvelut.

Olen joskus ajatellut – ja toisinaan ajattelen vieläkin, että miksei runouttakin voisi julkaista äänikirjana. Siinähän on usein rytmiikkaa, mikä tukee äänikirjaformaattia ja kuulluksi tulemista. Säkeet ovat romaanista löytyviä lauseita lyhyempiä ja ilmaisu tiivistä – täydellistä! Sitten taas kuitenkin on ymmärrettävä, että niin kuin aina kirjallisuuden kohdalla myös runous asuu kielessä. Millaista olisi sellainen runous, jonka imaisisi itseensä vailla aikomustakaan pohdiskella sen ominaisuuksia, siis käytännössä pallotella omien havaintojen ja runon kanssa. Olisiko se runoutta enää laisinkaan? Olisiko se edes kirjallisuutta? Onko se kuuntelemista enää laisinkaan?

Miksi minä sellaista runoutta kirjoittaisin?

Uskon, että äänikirja on vain välivaihe ihmisen historiassa. Jotkut jatkavat siitä eteenpäin kohti täydellistä lukemattomuutta tietämättömyyden mustaan aukkoon, jossa elämän varjoisat alhot kääntyvät lähes huomaamatta kuoleman ikipimeyteen. Toiset taas kääntynevät takaisin painetun kirjan äärelle, kun huomaavat että se edelleenkin on paras tapa saada tietoa ja kokemuksia. Kenties digitaalinen vallankumous jättää jälkeensä meille digitaalisia tapoja oppia, kenties visuaaliset tavat oppia antavat entistä enemmän sijaa auditiivisille tavoille. Varmaa kuitenkin on, että oli tiedon ja kokemusten hankkimisen tapa mikä hyvänsä, keskittymistä se tulee aina vaatimaan.

Uskallan julistaa: ihmisen heikentyvä keskittymiskyky ja halu irtautua tiedosta ovat yhteiskunnan ja ihmiskunnan suurimpia uhkatekijöitä.

Klassikon jäljillä, osa 2: Helmi

John Steinbeck: Helmi (The Pearl). Tammi 1996, 118 sivua. Suomentanut Alex Matson.

Hieman epäröiden nostan Helmen klassikon asemaan, sillä Steinbeckin teosluettelosta löytyy arvostetumpiakin ja laajempaan tietoisuuteen nousseita teoksia, jotka ovat helpommin nimettävissä klassikoiksi. Toisaalta ehkä onkin niin, että Steinbeck on tässä se klassikko: hän on kirjoittanut useita valtavan hienoja teoksia, useampia klassikkoja.

Alkukielellä Helmi ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Ensimmäinen suomennos ilmestyi jo 1949, joten pitkän aikaa teos on valloittanut uusia suomalaisiakin lukijoita. Ajatella – minunkin niteeni on 21. painosta! Siihen ei kovin moni kotimainenkaan romaani liene yltänyt. Kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa, mistä löytyvät minulle ne kenties rakkaimmat käännösromaanit.

Helmeen liittyen minulla on valtavan hienoja ja tärkeitä muistoja. Se nimittäin on teos, joka tuli määritelleeksi polkuni elämässä. Aika vahvasti lausuttu, tiedän, mutta totta se on: yläasteella, kun muut harrastukset alkoivat kiinnostaa nuorta Teemua enemmän, topakka äidinkielenopettaja Riuttu tempaisi erään oppitunnin aluksi Helmen esiin ja ilmoitti luokalle, että se luetaan seuraavaksi. Meidän luokalla ei ymmärtääkseni kovin monia lukijoita ollut, ja minunkin lukuharrastukseni oli taitekohdassa – oli edessä siirtyminen nuortenkirjoista aikuisten fiktiivisiin maailmoihin.

Helmen lukeminen oli minulle huikea, huikea kokemus.

Kun kertomuksen päähenkilö Kino asustaa vaatimattomassa majassa vaimonsa Juanan ja pienen Coyotito-lapsen kanssa, sain vertailukohdan sille mitä köyhyys oikeasti on. Minun perheeni oli keskiluokkaa, mutta pienen Coyotiton vanhemmat eivät omistaneet oikeastaan mitään. Eläydyin syvästi perheen tilanteeseen, eläydyn vieläkin; sydämessä muljahtelee kun luen tuon kuvitteellisen perheen ahdingosta. Kun Kinoa potkaisee onni ja hän löytää merenpohjasta suuren helmen ja alkaa elätellä toiveita paremmasta huomisesta, asiat alkavat mennä todella pahasti mönkään. Taas sai nuori Teemu oppia – äidinkielenopettaja piti huolen, että symboliikka meni jakeluun myös laisilleni jukuripäille.

Koko teos on oikeastaan yhtä suurta allegoriaa, moraalinen muistutus elämän perusasioista kuten toimeentulosta, ahneudesta, rahan vallasta ja yhteiskunnan yhtäältä valtavan positiivisista asioista (kuten lähimmäisenrakkaus) mutta myös sen hirvittävän sairaalloisista, oksettavista piirteistä, rahan vallasta ja köyhyyden poliittisuudesta. Voi kai tätä jonkinlaisena kapitalistisen järjestelmän ja amerikkalaisen unelmankin kritiikkinä lukea: ne menestyvät, joiden annetaan menestyä. Vanhahtavaakin käsitystä teoksessa on, muun muassa miehen ja naisen välisistä valtasuhteista: perinteisellä tavalla siinä kuvataan miehen kohdistamaa väkivaltaa naiseen, missä mies on vahva ja nainen heikko. Mikä piristävintä, mies esitetään kuitenkin päätään seinään hakkaavana typeryksenä (s. 80):

”Kino oli sanonut: ’Olen mies’, ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. Ne merkitsivät, että Kino oli valmis syöksymään vuorta vastaan, valmis mittelemään voimiaan meren kanssa.”

Kirjan luettuaan nuori Teemu päätti jatkaa lukuharrastusta myös aikuisten kirjojen parissa, Helmi tarjosi kokemuksen, jonka jälkeen lukemisesta muodostui minulle intohimo, mikä edelleenkin roihuaa. Ilman lukijuutta minusta tuskin koskaan olisi kasvanut kirjailijaa.

Yksi olennainen huomio: Steinbeck kirjoittaa vieraasta kulttuurista, intiaaneista. Intiaani hän ei itse ole.

Sitä paheksuttaisiin nykyisin, toiseen – vaikkakin fiktiiviseen – kulttuuriin astumisesta. Kirjaa ei julkaistaisi, mikä olisi hirvittävä sääli: niin hieno teos.