Kansallisen lukutaitofoorumin mahdoton tehtävä

Oli tarkoitus pohtia muutamalla sanasella Antti Hurskaisen mainioita esseitä, mutta sitten törmäsin tähän Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen: ”Kansallinen lukutaitofoorumi vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon haasteeseen”.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut joukon asiantuntijoita (vierastan nykyisin tuota sanaa todella paljon) ”laatimaan suuntaviivoja lasten ja nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen kehittämiselle”, kuten tiedotteen ingressissä todetaan. Joukko on varsin laaja, kaikkinensa nelikymmenpäinen, joista reilut kolmekymmentä on jonkinlaisia asiantuntijoita. Muut ovat sitten sitä byrokratiaa – jos tällainen ilmaus sallitaan. Määrärahaksi on varattu vaatimattomasti miljoona euroa, ja vaatimattomalla tarkoitan nimenomaan sen denotatiivista merkitystä: kun ollaan pelastamassa lasten ja nuorten alati hupenevaa lukutaitoa, miljoona euroa kuulostaa kovin pieneltä summalta.

Aihe ja agenda ovat mielestäni hyvin tärkeitä, mutta kun tarkastelen nyt asetetun foorumin kokoonpanoa, tulen ajatelleeksi, että kenties emme täällä Suomessa osaa suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Kaikki foorumin asiantuntijat (oh, dear) ovat likimain saman alan sisältä, kasvatustieteilijöitä, kirjailijoita ja lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvien instanssien henkilöitä. Kapea-alaista on. Tämä hämmästyttää ja huolestuttaa minua.

Kirjoitin aiheesta vastikään; kirjoituksessa mainitsen mm. Nicholas Carrin, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita). Tämän kirjan tulisi olla pakollisena oppikirjana foorumilaisille. Miksei ihan kaikille ihmisille, päättäjistä alkaen. Tästä linkistä voit katsella Carrin puheen, jos lukeminen ei maistu.

Suomi ei ole asiassa yksin. Esimerkiksi Ruotsin radio on uutisoinut jo vuonna 2011 samanlaisista havainnoista. Johtopäätökset ovat Carrin kanssa osin yhteneväisiä:

”Sweden used to be in the lead when it comes to young people’s reading skills. But over the last 20 years this has changed dramatically, according to new research.

It is the increased use of computers that can explain the development, according to professor Monica Rosén at Gothenburg university.”

Norjalaisessa, vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään teknologisten käyttöliittymien vaikutuksia nuorten luetun ymmärtämiseen.

”Main findings show that students who read texts in print scored significantly better on the reading comprehension test than students who read the texts digitally. Implications of these findings for policymaking and test development are discussed.”

Tulee mieleen oma yläasteaikani. Yksi luokka toimi pilottiluokkana, mikä tarkoitti sitä että kyseisen luokan jokainen oppilas sai kannettavan tietokoneen opiskelun tueksi. Nykyään niitä on jo kaikilla, ja onko peräti niin, että lukiossa on melkeinpä pakko olla sellainen? Vai vieläkö on mahdollista palauttaa essee konseptipaperille kirjoitettuna?

Kaikki ok, toistaiseksi. Tähän asti foorumi pääsee kuivin jaloin: kenties se voisi suositella muuttamaan opiskelutapoja, vähentämään sähköisten ympäristöjen käyttöä ja painottamaan enemmän paperikirjoja ja konseptipaperikirjoittamista. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Muutama vuosi sitten University of California, Los Angeles (UCLA) uutisoi omasta tutkimuksestaan tähän tapaan:

”UCLA scientists found that sixth-graders who went five days without even glancing at a smartphone, television or other digital screen did substantially better at reading human emotions than sixth-graders from the same school who continued to spend hours each day looking at their electronic devices.”

UCLA on siis tullut tutkimuksessaan päätelmään, että mobiililaitteita tms. vekottimia käyttävät kuudesluokkalaiset tunnistivat huonommin ihmistunteita (ilmeistä) kuin he, jotka eivät käyttäneet. Kyse ei siis olekaan pelkästään siitä, että mobiililaitteet muovaavat lukutottumuksia ja vähentävät lukutaitoa, vaan ne muovaavat aivoja. Tähän samaan päätelmään Nicholas Carrkin on tullut: internet muovaa aivojamme. Carr perustelee väittämäänsä mm. hyperlinkeillä ja internetin nopeatempoisella luonteella. Ihminen surffaa sivustolta toiselle, Facebook-seinää pitkin poikin, samoin Twitter-feediä. Uutismedioiden otsikot selataan ja jos jokin mielenkiintoinen aihe löytyy, se luetaan – kursorisesti. Ihmisaivot janoavat informaatiota, ja me elämme jatkuvan informaatiotulvan keskellä. Keskittymiskykymme herpaantuu, huononee. Olemme liian uteliaita olemaan keskittyneitä.

Carrin ja edellä mainittujen tutkimusten päätelmät ovat loogisia. Nykyisellään tiede tunnistaa aivojen valtavan plastisuuden, muovautuvuuden, joka jatkuu läpi eliniän. Sitä silmällä pitäen kuntoutetaan esimerkiksi aivohalvauspotilaita. Voi siis karkeasti ajatella, että kaikki mitä teemme, mitä ajattelemme, muovaavat aivojamme. Esimerkiksi viime vuosina on noussut otsikoihin tutkimustietoa musiikin soittamisen suosiollisista vaikutuksista aivoihin.

Mitä lukemiseen tulee, mutu-tuntumalta näyttää siltä, että ihmisaivot ovat muovautumassa nopeatempoista, lyhytaikaista lukemista suosiviksi. Aivojen plastisuus takaa sen, että railo vain syvenee ellei aleta toimia radikaalisti toisin yhteiskunnallisella tasolla.

*****

Jos oikein julmasti ajatellaan, on suuri mahdollisuus siihen, että teki ministeri Grahn-Laasosen asettama lukufoorumi oppimisen ja lukemisen suhteen millaisia johtopäätöksiä, kannanottoja – jopa suosituksia tahansa, niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä. Saadaan aikaan asiallisia lausumia, joilla on yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ei lukutaidon parantumista ajatellen. Näin, mikäli niihin tutkimuksiin on uskominen, jotka väittävät että nimenomaan tekniset laitteet heikentävät luetun ymmärtämistä, lukutaitoa, eivätkä niinkään kasvatusmetodit, Netflix ja ”epäkiinnostava kirjallisuus”. Varmasti niilläkin on osansa, mutta pelkästään ne huomioimalla kaivatunlaisia tuloksia ei tulla saamaan aikaan.

Foorumin pitäisi yltää mahdottomuuteen: saada aikaiseksi muutos nyky-yhteiskunnassa, nykyajan kulttuurissa, globaalissa mielipiteessä. Miten sellainen voisi olla edes mahdollista? Kuinka moni aikuinen olisi valmis radikaalisti vähentämään älypuhelimen, tabletin, tietokoneen äärellä vietettyä aikaa? Onko siihen edes mahdollisuutta, kun ottaa huomioon nyky-yhteiskunnan vaatimukset esimerkiksi opinnoissa, työelämästä ja sosiaalisista tilanteista puhumattakaan? Elämä järjestyy yhä enemmän teknisten vempaiden ympärille; olisiko nyky-yhteiskunta todella valmis – edes jossakin määrin – luopumaan lempilapsestaan, sähköisistä ympäristöistä, internetistä?

Kun nyt katselen uudemman kerran ministeri Grahn-Laasosen asettaman lukufoorumin kokoonpanoa, panen merkille yhden seikan: joukossa ei nähdäkseni ole ainuttakaan aivotutkijaa, neurologia, edes aiheeseen vihkiytynyttä toimittajaa tai tietokirjailijaa. Siellä on asiantuntijoita kapealta sektorilta. Arvaan heidän lopputulemansa: se pyörii täysin lukemisen ympärillä, kun sen pitäisi pyöriä aivojen ympärillä.

 

Mainokset

Haluatteko kuulla vitsin?

Haluatteko kuulla vitsin?

Olipa kerran suomalainen erityisopettaja, josta tuli kansanedustaja, joka totesi että evoluutio ei ole totta.

Eikö naurattanut?

Olipa kerran kansanedustaja joka ehdotti, että suomalaisvankeja passitettaisiin ulkomaille kärsimään tuomionsa.

Naurattiko?

Olipa kerran kansanedustaja, jonka yhtenä kuntavaaliteemana oli ”Haikararaha”. Siinä jokaisesta lapsesta maksettaisiin tuhat euroa.

Eikö vieläkään?

Tulipa kerran päivä, että tämä kyseinen kansanedustaja asettui ehdolle Suomen Tasavallan presidentiksi.

Sen pituinen se.

Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Salaliittoko?

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Se on hieno saavutus. Kun siihen uhkaa tulla särö, älähdetään äkkiä. Hyvä niin, sillä korruptiossa on aina kyse moraalista; laki ei jäykkyydessään voi sitä kovin hyvin valvoa. Nyt pääministeri Juha Sipilään ja Terrafame -jupakkaan on liittynyt Yle ja sen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuvio on monella tapaa kummallinen, kun tarkastelee lähemmin. Sipilän toimet ovat oikeusasiamiehen tarkasteltavana, ja toivoa sopii, että jokin taho tutkisi Jääskeläisenkin toiminnan. Muutamia asioita:

Juha Sipilä on keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, Atte Jääskeläinen on entinen keskustanuori ja Ylen vastaava päätoimittaja.

Yle toimii enimmäkseen verovaroin. Sitä varten on Yle-vero, joka kerätään, vaikkei omistaisi televisiota tai radiota.

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, joka koostuu kokonaan kansanedustajista.

Laki Yleisradio Oy:stä linjaa muun muassa: ”hallintoneuvoston tehtävänä on päättää talouden ja toiminnan suuntaviivoista” (6§ 5.). Kun siis päätoimittaja Jääskeläinen sanoo Ylen päättävän journalismistaan ihan itse, se oikeastaan tarkoittaa että päättää niissä olosuhteissa, jotka hallintoneuvosto eli poliitikot sille antavat. Syntyy ristiriita.

Ristiriitaa alleviivaa se, että kun Yle on Sipilän mielestä toiminut moitittavasti, eli uutisoinut Sipilän edun vastaisesti, hän ilmoittaa ettei luota Yleisradioon. Ja kun Yle on toiminut jossakin asiassa hänen etujensa mukaisesti, luottamus on yhtäkkiä palautunut.

Yleisradio ei ole minkäänlaisessa luottamussuhteessa pääministeriin, ylipäänsä poliitikkoihin. Demokratiassa media on aina kansan palveluksessa.

Kun siis Sipilä lähettää viestejä Ylen toimittajalle, jotka pääosin sisältävät Sipilän saamia negatiivisia palautteita kansalaisilta, hänen yhteydenotossaan toimittajalle ei voi olla muuta tarkoitusta kuin osoittaa palautteilla, että katso – negatiivinen kirjoittelu aiheuttaa minua kohtaan tällaisia kommentteja, kirjoita erilailla. Minkä muun syyn vuoksi hän niitä muuten lähettäisi? Viestit lähtivät myös päätoimittaja Jääskeläiselle. Miksi hänelle lähetettiin viestejä, jos tarkoitus ei ole vaikuttaa linjauksiin vaan vain kommentoida, antaa palautetta kirjoituksesta? Koska Jääskeläisen haluttiin reagoivan.

Miksi Jääskeläinen reagoi miten reagoi?

Koska Yleisradio on voimakkaasti poliittisissa hyppysissä, eikä siitä pääse mihinkään.

Jääskeläisen anti soppaan on muutenkin kummallista jappastelua ja vatulointia. Yleisradio on antanut toimittaja Ruben Stillerille varoituksen, koska tämä on vastoin yhtiön linjausta valmistellut Pressiklubi-ohjelmaa Terrafamesta ja Sipilästä. Linjausta perustellaan sillä, että niistä on uutisoitu jo tarpeeksi. Hetkinen: pääministeriä epäillään jääviydestä Terrafameen koskevissa päätöksissä; mikäli oikeuskansleri linjaa pääministerin toimineen väärin, kysymys on yksiselitteisesti korruptiosta. Tässä asiassa uutiskulho ei ihan heti täyty. Moraaliltaan Sipilän toiminta on joka tapauksessa kyseenalaista, oli oikeuskansleri mitä mieltä hyvänsä. Jääskeläinen sanoo, että varoitus annettiin Stillerille periaatteen vuoksi ja selittää vielä:

”Varoitushan on kehotus muuttaa toimintaa. Mielestäni niin tapahtui, joten varoitus voitiin perua.”

Jääskeläinen ei siis suullisesti huomauta, vaan antaa kirjallisen varoituksen. Se on aina sanktio siitä, että työntekijä on toiminut väärin. Miten sen voi ottaa pois myöntämättä, että yhtiö on menetellyt työntekijää kohtaan väärin tai perusteettomasti? Ei mitenkään.

Ja mitä tapahtui periaatteelle, jonka vuoksi varoitus annettiin? Peruttiinko sekin?

Yleisradio ja poliittinen eliitti ovat sairaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Väkivallan vahtikoirasta on muodostunut pääministerin puudeli. Tuoreessa muistissa on, kuinka Sipilä taannoin onnistui saamaan lyhyellä varoitusajalla oman televisiolähetyksen Ylen kanavalle, vieläpä prime time -aikaan. Hän puhui kansalle levittääkseen omaa poliittista agendaansa.

Kyseessä ei ole salaliitto. Ei voi olla. Kyse on aivan uudenlaisesta lehdistönvapaudesta. Se käsittää melko paljon neliöitä ja kalterit niiden ympärillä. Ja kysymyksen: kuka vahtii valtiovaltaa, jos se vahtii mediaa, eikä toisinpäin?

Kruunu

Netflixin alkuperäissarja The Crown marssittaa eteemme edelleenkin Iso-Britannian valtionpäämiehenä istuvan kuningatar Elisabet II:n haparoivat alkutahdit valtaistuimella. Helsingin Sanomissa (8.11.2016) Timo Peltonen tituleerasi sarjaa Netflixin suursarjaksi, jollainen se eittämättä on; lavastuksessa ja puvustuksessa ei olla säästelty. The Telegraph -lehden mukaan Netflix on maksanut kahdestakymmenestä jaksosta 100 miljoonaa puntaa, joten kai sen jossakin pitää näkyäkin.

Sarja valottaa erinomaisella tavalla Iso-Britannian hyvin ristiriitaista hallintotapaa monarkian ja parlamentin välillä. Hyvin usein heidän intressinsä eivät kohtaa, vaikka samaa maata pyrkivätkin hallitsemaan. Erityisen mielenkiintoinen on kuningattaren (tai kuninkaan) ja pääministerin – voisiko sanoa: kummallinen -, pitkälti lyhyisiin audiensseihin perustuva suhde.

Elisabet II nousi valtaistuimelle verrattain nuorena ja hivenen vaivihkaa. Hän seurasi hallitsijana isäänsä Yrjö VI:ta, joka taas oli noussut kuninkaaksi veljensä Edvard II:n luovuttua kruunusta. Tämäkin käänne The Crownissa käsitellään laajasti, joskin yllätyksettömästi. Englantilaisnäyttelijä Claire Foy näyttelee mainiosti kuningatar Elisabetin roolin. Varsinaisen pommin jysäyttää kuitenkin John Lithgow sittemmin myyttiseksi hahmoksi kohotettuna, entisenä Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillina.

Wikipedia mainitsee Churchillista mm. näin: ”Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.

Kun siis mainitsen Churchillin ”myyttiseksi hahmoksi” en lainkaan liioittele, pikemminkin totean vain sen, mikä ilmassa roikkuu. Saman toteaa jo edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (ilmestynyt alunperin v. 2002 The Atlantic-lehdessä, myös Avain-kustantamon v. 2007 julkaisemassa Rakkaus, köyhyys ja sota -kirjoituskokoelmassa.). Siinä hän toteaa saman myyttisyyden Churchillin ympärillä, nimenomaan hänestä kertovan kirjallisuuden valossa, ja ampuu sen myös osaltaan alas mainitsemalla voimakkaasti hänen epäonnistumisensa, jotka historiankirjoituksella on toisinaan tapana unohtaa:

”Iso-Britanniassa otettiin käyttöön eräänlainen vaihtoehtoinen kirjanpidon muoto, jossa hänen [Churchillin] suurenmoisen tarinansa mahtavat tappiot (Gallipolin taistelu, kannattamaton paluu kultakantaan, hallitsevan luokan roistomaisuus työväenliikettä kohtaan, Churchillin jääräpäinen imperialismi Intiassa ja hänen sotaa edeltänyt suopeutensa fasismia kohtaan) kirjattiin eri sarakkeeseen kuin niistä tarkasti erotellut ’kunnian vuodet’. Mutta jopa monet tappiot, fiaskot ja nöyryytykset lisäsivät jollain mystisellä tavalla hänen suuruuttaan.” (Kääntänyt Hanna Sola.)

Suuri henkilö Churchill toki olikin, myös kokonsa puolesta, ei vain niin tahraton jollaisena hänet aktiivisesti pyrimme muistamaan. Siispä jokseenkin epäilevin tunnelmin odotin Churchillin ilmestymistä The Crowniin. Mutta mitä vielä; Lithgow esittää Churchillinsa jo invalidisoituneena, vallankahvassa mustasukkaisesti roikkuvana ikuista ikäkriisiä kärsivänä vanhuksena, joka herkistyy liki kyyneliin istuessaan muotokuvamaalarin mallina samalla muistellen nuorena kuollutta Marigold-tytärtään. The Crownissa Churchillin ansioita ei kiistetä, mutta hänet on – pakostakin – jouduttu kirjoittamaan moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä historiankirjoitus tunnistaa. Erityisen maukas kohtaus sarjassa on, kun nuori kuningatar Elisabet ripittää itseään huomattavasti vanhempaa, jo raihnaista ja edelleen kaikkitietävää Churchillia juonittelusta. Kuinka jäykkä valtiomiesmahti joutuu notkistumaan nuoren kuningattaren edessä. Upeaa.

Sarja olisi kaiketi ollut hieno ilman John Lithgown mukanaoloakin, mutta hänen roolityönsä on superkalliin produktion kruunu.

Kirje Yhdysvaltoihin

Valitsitte Donald Trumpin presidentiksenne. Sen jälkeen niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa on kuulunut iskulauseita siitä kuinka demokratia on toteutunut ja kansa puhunut.

Kansa puhui Hillary Clintonin puolesta, mutta Trump voitti valitsijamiesten äänillä. Mutta toteutuiko demokratia? Kyllä kai.

Karkeasti ottaen demokratiaa on kahdenlaista: edustuksellista ja suoraa. Länsimaissa edustuksellinen demokratia on huomattavasti yleisempi. Kansalaiset valitsevat keskuudestaan edustajia, joille antavat mandaatin edustaa itseään ja asioitaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Edustuksellisen demokratian yksi vahvimpia puolestapuhujia on ollut se, että se ikään kuin karsii suurimpien urpojen mahdollisuudet päästä valtaan kiinni.

Saanko esitellä: presidentti Donald Trump.

Hän on oikein hyvä esimerkki siitä, että edustuksellinen demokratiakaan ei mahda populismille mitään. Kaikenlaisten kopelointiskandaalien jälkeen voidaan todeta, että Trump tuli, näki ja koitti. Hän hyväilee nyt Vapauden jumalattaren ahteria seuraavat neljä vuotta and there’s really nothing you can do.

Trump nousi ilmiöksi ja ilmiö nosti hänet lopulta sellaiseen vallankahvaan, josta häntä ei helposti pois kammetakaan. Sekin nimittäin kuuluu olennaisesti edustukselliseen demokratiaan: vain kuolema teidät erottaa (jos vähän kärjistän). Mitään häpeän aiheuttamaa harakiria ette tule Trumpilta näkemään, sen saitte huomata hänen likaisen kampanjansa aikana. Sellaista tilannetta siis tuskin syntyy, että Trump esittäisi Teille eroilmoituksensa.

Kannattaa varautua siihen, että Trump johtaa käsi ahterissanne seuraavat neljä vuotta. Kenties jopa jatkokaudenkin, jos oikein haluatte. Kyyti voi olla kylmää kuin papa-kokeessa.

Kutsutte sitä vapaudeksi.

Toisaalta: historia toistaa itseään. Jos viimeistään Bill Clintonin myötä Oval Office muuntui Oral Officeksi, on Trumpilla mahdollisuus sisustaa se Anal Officeksi.

 

Siinähän pojittelet

Opetushallitus on julkaissut oppaan tasa-arvotyön tueksi. Tarkoitus on vähintäänkin tärkeä, sillä vaikka Suomi mielletäänkin tasa-arvoasiat hyvin hoitaneeksi maaksi, töitä on vielä paljon tehtävänä. Uskomattoman paljon.

Opas suosittaa, että kouluissa ei enää tytöteltäisi ja pojiteltaisi. Tämä heittomerkeissä – opas ajaa tasa-arvoasiaa sinänsä mallikkaasti. Yhteiskuntamme tunnustaa sukupuolet hyvin yksioikoisesti, alleviivaakin niitä vielä roimasti. Siihen nähden reaktio on hyvin ymmärrettävä. Yläkoululaisille opetetaan sellaisia varttuneemmalle väelle vieraampia termejä kuin panseksuaalitranssukupuolinen ja cis-sukupuolinen, kuten Hesarin Nyt-lehti kirjoittaa. Vähennetään siis kouluissa tytöttelyä ja pojittelua ja tuodaan rinnalle enemmän tietoa muidenkin sukupuolten ja seksuaalisuuksien olemassaolosta – järkevää ja kannatettavaa. Muutenkin opas on ihan hyvä, se käsittelee aika laajasti tasa-arvoa ja sen toteutumista kouluissa.

HÄKIN OVI KIINNI

”Alma menee tuosta ovesta ja Simo tuosta toisesta.” Tällaisia, hyvin arkipäiväisiä tilanteita opettaja tulee kohtaamaan tulevaisuudessakin. Luokka menee uimahalliin, pojilla on oma pukukoppinsa ja tytöillä omansa. Poikien liikunnanopettaja (mies?) menee avuksi poikien puolelle ja tyttöjen liikunnanopettaja (nainen?) tyttöjen puolelle. Millainen on vastaus, kun Simo kysyy, mikseivät hän ja Alma voi mennä samaan koppiin? Mitä Simolle on samaan kysymykseen vastannut isä, joka kenties pojittelee poikaansa (anteeksi: lastaan) koko ajan?

Entä kumpaan koppiin menee transsukupuolinen oppilas (esimerkiksi poika, joka kokee olevansa tyttö ja kiusaantuu poikien läsnäolosta) tai intersukupuoliset (joilla on sekä tyttö- että poikapuolista kehollisuutta) ja kuka hänen avuksi menee?

Niin, ”tyttö- ja poikapuolinen kehollisuus” asuu ihmisen mielessä niin tiukasti, että jopa Transtukipiste käyttää tällaisia sukupuolettuneita kuvauksia määritellessään sukupuolia. Saako arvata: penis on poikapuolista kehollisuutta?

Tytöttely ja pojittelu ei asu pelkästään mielessä, se on biologiaakin. Wikipedian määritelmä siittimestä alkaa näin: ”penis on urosnisäkkäiden ja joidenkin muiden urospuolisten selkärankaisten sukupuolielin”.

”Uros” taasen mieltyy useimmiten puhekielessä jonnekin miehisyyden, ”äijän” ja ”panomiehen” kanssa samaan maastoon.

Ehkä onkin ihan hyvä luopua tytöttelystä ja pojittelusta koulussa, sillä yhteiskunta ei muuten ole siitä valmis luopumaan. Pojat ovat edelleenkin asevelvollisia. Poika saattaa saada vankeusrangaistuksen, jos ei suostukaan käyttäytymään odotetunlaisesti vaan kuin yksilö nimeltä Simo.

Etunimikään ei voi olla mikä vain. Nimilain mukaan etunimeksi ei voida hyväksyä ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.

On palkkaeroja, vähän kaikkea rakenteellista, lakiin perustuvaa epätasa-arvoa, mutta nyt Opetushallitus on ei_mitenkään_yhtäkkiä huolissaan tasa-arvosta? Missähän siis mahtaa olla vika, kun vaikka kuinka olemme huolissamme, muutos asenteissa on tuskin havaittava…

Syntyy mielikuva yhteiskunnasta, jonka vasen käsi silittää ja oikea vetää turpaan. Tuntuu suoraan sanoen uskomattomalta, että yhteiskunta voi jopa logiikan tasolla olla näin keskenkasvuinen ja epäjohdonmukainen. Ristiriita tasa-arvossa on hirvittävä: kouluissa asiaan kiinnitetään huomiota, mutta opintojen jälkeen kundit inttiin ja mimmit pienemmällä palkalla töihin tai kortistoon, koska nehän voi vaikka saada lapsia.

Opetushallituksen opas aloittaa jorinansa tällä tavalla: ”Suomalaisessa yhteiskunnassa sukupuolten tasa-arvoa on rakennettu pitkään.”

On ne perkele härskejä.

YHDENVERTAISUUTTA, PLIIS

Tasa-arvon ydin piilee yhdenvertaisuudessa. Pojittelusta tai tytöttelystä luopuminen ei auta sitä inter- tai transsukupuolista nuorta, joka ainoana menee omaan nimeämättömään koppiinsa ja saa edelleenkin kuulla kuittailua ominaisuuksistaan. 

Toisaalla joku nuori tuntee itsensä läskiksi tai pizzanaamaksi. Tai sitten hänelle kuittaillaan kahdesta äidistä tai juoposta faijasta. Tai halvasta kännykästä ja kuluneista lenkkareista.

Sekään ei auta, että työelämässä intin käynyt on paremmassa asemassa kuin sivari tai totaalikieltäytyjä (vankilakundi!).

Asiattomaan käytökseen ja epäasialliseen kohteluun pitää puuttua. Kiusaamiseen pitää puuttua. Sukupuoli ei ole ongelma vaan ominaisuuksien perusteella tehty kiusaaminen, yhdenvertaisuutta rikkova kohtelu. Siis: asenteisiin pitää puuttua.

Olen 1980-luvun lapsi. Minua on pojiteltu aina, nyttemmin seditellään. Olen sitä sukupolvea, joka on lukenut koulussa Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja pukeutunut sinisiin vaatteisiin.

Ihmeellistä kyllä, tätä kirjoittaessa päälläni on punainen t-paita. Vaatekaapissani on vaaleanpunaiset sortsit odottelemassa ensi kesää. Minulla on korvakorut korvissani. Oli aika, jolloin minulla oli pidemmät hiukset kuin sisarellani (jolla on usein lyhyt tukka). Kaikesta siitä pojittelusta huolimatta (pojittelu osui oikeaan: olin poika).

Katsokaas kun epätasa-arvoisesta koulusta huolimatta minusta kasvoi ennakkoluuloton ja suvaitsevainen tyyppi, mikä on täysin vanhempieni ja sukulaisteni ansiota. Ei tarvittu oppaita.

Jos muutoksia haluatte, lopettakaa näpertely ja pankaa puitteet kuntoon ja katsokaa vielä peiliin.

Mihin kiinnitätte peilissä huomionne: sukupuoleen vai suvaitsevaisuuteen? Oikea vastaus on: ihminen. Peilissä on yksilö.

Vihjeeksi: se mikä peilissä näkyy edessänne, on oikeasti takananne. Ilman perustavanlaatuisia muutoksia näkymä ei muutu.

Oikea tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on sellaista, että niitä rikkova saa myös sanktionsa. Nyt kaikki kauniit puheet ovat vain kauniita, tyhjiä puheita. 

 

Diplomatia on kuollut

13. marraskuuta 2015 Pariisin terrori-iskuissa kuoli 129 ihmistä. Tänään, 22.3.2016, klo 21 aikaan on tiedossa, että Brysselin terrori-iskuissa on kuollut ainakin 30 ihmistä ja yli 200 on loukkaantunut. Viime vuonna tapahtui muuallakin. Siitä lisää tässä Wikipedian artikkelissa.

Pariisin iskujen jälkeen sosiaalinen ja perinteinen media täyttyi iskulauseista. Me emme pelkää, me emme hyväksy. Me emme pelkää, me emme hyväksy.

Luulen, ettei meitä kukaan kuunnellut. Ne, joiden luo viestimme yltää, ovat jo samaa mieltä. Huudamme siis vastatuuleen.

Finlandia-talo kylpi Ranskan väreissä empatiasta. Tänään näin Twitterissä kuvan Eiffel-tornista, joka kylpi Belgian väreissä. Siitä tuli lämmin ja voimakas olo: humaanius ja humanistiset arvot voittavat vielä. Empatia on länsimaisissa arvoissa korkealla, ainakin puheissa. Se on myös osa taitavaa politiikan tekemistä, osa diplomatiaa.

Viisitoista minuuttia myöhemmin en ollut enää lainkaan varma siitä. Mieleen oli palautunut muutama päivä sitten otettu kuva, jossa pääministeri Juha Sipilä hymyssä suin kättelee Turkin pääministeriä Ahmet Davutoglua. Turkki rikkoo jatkuvasti ihmisoikeuksia. Vaikka ymmärränkin diplomatian tärkeyden, kummallisen paljon johtajamme täällä lännessä sietävät. Kuten shakin suurmestari, poliittinen aktivisti ja kirjailija Garry Kasparov hyvin kirjoittaa tänään Facebook-sivuillaan:

”We can fight with soldiers at the source or we can continue to put our civilians on the front lines while our elected leaders make deals with the very dictators who promote terror.

From Ukraine to Syria and across the Middle East, the leaders of the free world have shown incredible tolerance for aggression and violence. The results of this policy of complacency and retreat are clear—tragically, horrifically clear. There is no simple ’winning move’ here. It will take time and sacrifice. It is a civilizational project, not merely a military one. But first it will require to courage to see that it is a fight that must be fought.”

Jos tahdomme rauhaa, meidän on haastettava omat johtajamme paremmin. Meidän on haastettava heidän arvomaailmansa ja tapansa tuoda ne julki. Meidän on haastettava politiikka ja sen tarkoitusperät. Meidän on haastettava media ja sen uutisointi paremmin. Niin kauan kuin emme haasta, terrorismin suhteen diplomatia on yhtä kuin kuollut.

Niin kauan voimme vain neuvotella vastatuuleen.

Naapuripolitiikkaa

Ruotsin armeijan kenraalimajuri Anders Brännström tuli kutsussaan puolustusvoimien Markstridsdagarna-tapahtumaan arvioineeksi, että Ruotsi voi olla sodassa muutaman vuoden sisällä. Se on jokseenkin hätkähdyttävä lausuma, vaikka pitääkin sisällään niin monta konditionaalia. Toki on niin, että tuollainen retoriikka on puolustuspolitiikan kulmakiviä; sen avulla pidetään itsenäisen puolustuskyvyn tärkeys ja rahoitus yhteiskunnallisessa keskustelussa mukana. Tälläkin kertaa se lienee siis kohdistettu ruotsalaisten keskinäiseen keskusteluun puolustuspolitiikasta, joka on Krimin sodan ja Isis-uhkien myötä ottanut suuntia takaisin vanhaan.

Brännströmin lausuma on siksi hätkähdyttävä, että se tuli Ruotsista. He eivät yleensä ole huolissaan oikein mistään. Suomessa tuollaisia ei sanota ääneen, vaikka kaikki toimintamme puolustuspolitiikan suhteen nojaa siihen maantieteellisesti muuttumattomaan seikkaan, että itänaapurimme on kovin kiinnostunut kansainvälisistä selkkauksista, nimenomaan aiheuttajana. Selkkaukset kutittavat huonosta itsetunnosta kärsivän Venäjän ja sen suurvaltapolitiikan munaskuita.

***

Christopher Hitchens mainitsee mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (Rakkaus, köyhyys ja sota, Avain 2007, suom. Hanna Sola) Churchillin parlamentin alahuoneelle 5. lokakuuta 1938 pitämästä puheesta, jossa Churchill on todennut: ”Minusta on sietämätöntä ajatella, että maamme joutuisi natsi-Saksan vaikutuspiiriin ja sen vallan alaiseksi ja että olemassaolomme alkaisi riippua heidän hyvästä tahdostaan tai mielihalustaan.”

Kenraalimajuri Brännströmin huoli ei siis kenties olekaan kovin yllätyksellinen vaan hyvinkin suunniteltu kommentti pitkälle tähdättyyn puolustuspolitiikkaan. Hätkähdyttävää sen sijaan on, miten me suomalaiset olemme onnistuneet elämään niinkin säällistä elämää kuin olemme eläneet, vaikka vieläkin ulko- ja turvallispolitiikkamme riippuu Venäjän hyvän tahdon tai mielihalun liepeillä.

Churchill ei Britanniaa Natoon vienyt, vaan maa liittyi puolustusliittoon Clement Attleen pääministerikaudella. En yllättyisi, jos Ruotsi ottaisi tulevaisuudessa varmempia askeleita Naton suuntaan.

Silloin niin sanottua Venäjä-osaamistamme vasta todella koeteltaisiin.

Hyväksikäyttöä

Kukapa ei hädänalaisia kohtaan tuntisi empatiaa? Kun ihminen ajautuu keskelle kansallista tai kansainvälistä kriisiä, pelko asettuu väkevästi hänen olemukseensa. Kun ihminen sen lisäksi menettää asuntonsa ja asuinpaikkansa, kotinsa, pelon rinnalle astelee suru.

Kukapa ei tällöin lähtisi uhkaa karkuun, etsisi rauhallista sijaa? Tänä vuonna Suomeen odotetaan  hakeutuvan kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. He saavat vastaansa niitä humaaneja ihmisiä, jotka ottavat heidät avosylin hoteisiinsa, ja niitä jotka menevät omaa idioottimaisuuttaan piiloon lakanan suojaan. Ääripäät erottuvat joukosta helposti. Niiden väliin sijoittuva massa ei niinkään.

Siksipä moraalittomuutta voi löytää sieltäkin, mistä vähiten odottaisi: virkamiehistöstä. Tänään (8.10.2015) Helsingin Sanomissa, sivulla A 12:

”Työ- ja elinkeinoministeriössä pohditaan parhaillaan keinoja helpottaa turvapaikanhakijoiden pääsyä töihin. ’Karenssiaikoja voisi lyhentää ja samalla etsiä uusia keinoja välittää heille sellaista tekemistä, johon on vaikea saada tekijöitä’, pohtii hallitusneuvos Olli Sorainen työ- ja elinkeinoministeriöstä. ’Tällaista voisi olla esimerkiksi kevyt metsänraivaus tai marjanpoiminta, lumenluonti tai jotkin kiinteistohuollon työt’.

Tämä hallitusneuvos Olli Soraisen pohdiskelu sisältää kätketyn olettaman siitä, ettei suomalaisille kelpaa paska- ja/tai matalapalkkatyö. On täyttä puppua väittää, ettei suomalaisille kelpaa likaiset työt: hoitoalalla moni tekee ihan konkreettista paskahommaa eli vaihtaa kakkavaippoja, eikä poliisien juoppokuskin virkaakaan siistiksi sisätyöksi oikein kehtaa sanoa, vartijoista puhumattakaan). Avuliaat ja aurinkoiset nuoret palvelevat meitä pikaruokaravintoloiden ja kauppojen tiskin takana; toisinaan yrittävät myydä puhelimitse aikakauslehtiä, joita emme tarvitse. Kyllä näihin ammatteihin tuntuu tekijöitä riittävän, mutta niitä yhdistää muutama yhteinen seikka: välttävä liksa ja kohtuulliset työskentelyolot, sekä työn jatkuvuus.

Olli Sorainen siis haluaisi turvapaikanhakijat niihin töihin, joista maksetuilla palkoilla Suomessa ei pärjää.

Minusta tuo on hädänalaisen ihmisen hyväksikäyttämistä. Ja kun se kohdistuu turvapaikanhakijaan, se haisee jonkin sortin piilorasismille. Ei kriisi nimittäin lopu siihen, kun turvapaikanhakija astuu Suomen kamaralle. Silloin alkaa uudenlainen turvattomuus. Uudenlainen hyväksikäyttö.