Haluatteko kuulla vitsin?

Haluatteko kuulla vitsin?

Olipa kerran suomalainen erityisopettaja, josta tuli kansanedustaja, joka totesi että evoluutio ei ole totta.

Eikö naurattanut?

Olipa kerran kansanedustaja joka ehdotti, että suomalaisvankeja passitettaisiin ulkomaille kärsimään tuomionsa.

Naurattiko?

Olipa kerran kansanedustaja, jonka yhtenä kuntavaaliteemana oli ”Haikararaha”. Siinä jokaisesta lapsesta maksettaisiin tuhat euroa.

Eikö vieläkään?

Tulipa kerran päivä, että tämä kyseinen kansanedustaja asettui ehdolle Suomen Tasavallan presidentiksi.

Sen pituinen se.

Mainokset

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Salaliittoko?

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Se on hieno saavutus. Kun siihen uhkaa tulla särö, älähdetään äkkiä. Hyvä niin, sillä korruptiossa on aina kyse moraalista; laki ei jäykkyydessään voi sitä kovin hyvin valvoa. Nyt pääministeri Juha Sipilään ja Terrafame -jupakkaan on liittynyt Yle ja sen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuvio on monella tapaa kummallinen, kun tarkastelee lähemmin. Sipilän toimet ovat oikeusasiamiehen tarkasteltavana, ja toivoa sopii, että jokin taho tutkisi Jääskeläisenkin toiminnan. Muutamia asioita:

Juha Sipilä on keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, Atte Jääskeläinen on entinen keskustanuori ja Ylen vastaava päätoimittaja.

Yle toimii enimmäkseen verovaroin. Sitä varten on Yle-vero, joka kerätään, vaikkei omistaisi televisiota tai radiota.

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, joka koostuu kokonaan kansanedustajista.

Laki Yleisradio Oy:stä linjaa muun muassa: ”hallintoneuvoston tehtävänä on päättää talouden ja toiminnan suuntaviivoista” (6§ 5.). Kun siis päätoimittaja Jääskeläinen sanoo Ylen päättävän journalismistaan ihan itse, se oikeastaan tarkoittaa että päättää niissä olosuhteissa, jotka hallintoneuvosto eli poliitikot sille antavat. Syntyy ristiriita.

Ristiriitaa alleviivaa se, että kun Yle on Sipilän mielestä toiminut moitittavasti, eli uutisoinut Sipilän edun vastaisesti, hän ilmoittaa ettei luota Yleisradioon. Ja kun Yle on toiminut jossakin asiassa hänen etujensa mukaisesti, luottamus on yhtäkkiä palautunut.

Yleisradio ei ole minkäänlaisessa luottamussuhteessa pääministeriin, ylipäänsä poliitikkoihin. Demokratiassa media on aina kansan palveluksessa.

Kun siis Sipilä lähettää viestejä Ylen toimittajalle, jotka pääosin sisältävät Sipilän saamia negatiivisia palautteita kansalaisilta, hänen yhteydenotossaan toimittajalle ei voi olla muuta tarkoitusta kuin osoittaa palautteilla, että katso – negatiivinen kirjoittelu aiheuttaa minua kohtaan tällaisia kommentteja, kirjoita erilailla. Minkä muun syyn vuoksi hän niitä muuten lähettäisi? Viestit lähtivät myös päätoimittaja Jääskeläiselle. Miksi hänelle lähetettiin viestejä, jos tarkoitus ei ole vaikuttaa linjauksiin vaan vain kommentoida, antaa palautetta kirjoituksesta? Koska Jääskeläisen haluttiin reagoivan.

Miksi Jääskeläinen reagoi miten reagoi?

Koska Yleisradio on voimakkaasti poliittisissa hyppysissä, eikä siitä pääse mihinkään.

Jääskeläisen anti soppaan on muutenkin kummallista jappastelua ja vatulointia. Yleisradio on antanut toimittaja Ruben Stillerille varoituksen, koska tämä on vastoin yhtiön linjausta valmistellut Pressiklubi-ohjelmaa Terrafamesta ja Sipilästä. Linjausta perustellaan sillä, että niistä on uutisoitu jo tarpeeksi. Hetkinen: pääministeriä epäillään jääviydestä Terrafameen koskevissa päätöksissä; mikäli oikeuskansleri linjaa pääministerin toimineen väärin, kysymys on yksiselitteisesti korruptiosta. Tässä asiassa uutiskulho ei ihan heti täyty. Moraaliltaan Sipilän toiminta on joka tapauksessa kyseenalaista, oli oikeuskansleri mitä mieltä hyvänsä. Jääskeläinen sanoo, että varoitus annettiin Stillerille periaatteen vuoksi ja selittää vielä:

”Varoitushan on kehotus muuttaa toimintaa. Mielestäni niin tapahtui, joten varoitus voitiin perua.”

Jääskeläinen ei siis suullisesti huomauta, vaan antaa kirjallisen varoituksen. Se on aina sanktio siitä, että työntekijä on toiminut väärin. Miten sen voi ottaa pois myöntämättä, että yhtiö on menetellyt työntekijää kohtaan väärin tai perusteettomasti? Ei mitenkään.

Ja mitä tapahtui periaatteelle, jonka vuoksi varoitus annettiin? Peruttiinko sekin?

Yleisradio ja poliittinen eliitti ovat sairaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Väkivallan vahtikoirasta on muodostunut pääministerin puudeli. Tuoreessa muistissa on, kuinka Sipilä taannoin onnistui saamaan lyhyellä varoitusajalla oman televisiolähetyksen Ylen kanavalle, vieläpä prime time -aikaan. Hän puhui kansalle levittääkseen omaa poliittista agendaansa.

Kyseessä ei ole salaliitto. Ei voi olla. Kyse on aivan uudenlaisesta lehdistönvapaudesta. Se käsittää melko paljon neliöitä ja kalterit niiden ympärillä. Ja kysymyksen: kuka vahtii valtiovaltaa, jos se vahtii mediaa, eikä toisinpäin?

Siinähän pojittelet

Opetushallitus on julkaissut oppaan tasa-arvotyön tueksi. Tarkoitus on vähintäänkin tärkeä, sillä vaikka Suomi mielletäänkin tasa-arvoasiat hyvin hoitaneeksi maaksi, töitä on vielä paljon tehtävänä. Uskomattoman paljon.

Opas suosittaa, että kouluissa ei enää tytöteltäisi ja pojiteltaisi. Tämä heittomerkeissä – opas ajaa tasa-arvoasiaa sinänsä mallikkaasti. Yhteiskuntamme tunnustaa sukupuolet hyvin yksioikoisesti, alleviivaakin niitä vielä roimasti. Siihen nähden reaktio on hyvin ymmärrettävä. Yläkoululaisille opetetaan sellaisia varttuneemmalle väelle vieraampia termejä kuin panseksuaalitranssukupuolinen ja cis-sukupuolinen, kuten Hesarin Nyt-lehti kirjoittaa. Vähennetään siis kouluissa tytöttelyä ja pojittelua ja tuodaan rinnalle enemmän tietoa muidenkin sukupuolten ja seksuaalisuuksien olemassaolosta – järkevää ja kannatettavaa. Muutenkin opas on ihan hyvä, se käsittelee aika laajasti tasa-arvoa ja sen toteutumista kouluissa.

HÄKIN OVI KIINNI

”Alma menee tuosta ovesta ja Simo tuosta toisesta.” Tällaisia, hyvin arkipäiväisiä tilanteita opettaja tulee kohtaamaan tulevaisuudessakin. Luokka menee uimahalliin, pojilla on oma pukukoppinsa ja tytöillä omansa. Poikien liikunnanopettaja (mies?) menee avuksi poikien puolelle ja tyttöjen liikunnanopettaja (nainen?) tyttöjen puolelle. Millainen on vastaus, kun Simo kysyy, mikseivät hän ja Alma voi mennä samaan koppiin? Mitä Simolle on samaan kysymykseen vastannut isä, joka kenties pojittelee poikaansa (anteeksi: lastaan) koko ajan?

Entä kumpaan koppiin menee transsukupuolinen oppilas (esimerkiksi poika, joka kokee olevansa tyttö ja kiusaantuu poikien läsnäolosta) tai intersukupuoliset (joilla on sekä tyttö- että poikapuolista kehollisuutta) ja kuka hänen avuksi menee?

Niin, ”tyttö- ja poikapuolinen kehollisuus” asuu ihmisen mielessä niin tiukasti, että jopa Transtukipiste käyttää tällaisia sukupuolettuneita kuvauksia määritellessään sukupuolia. Saako arvata: penis on poikapuolista kehollisuutta?

Tytöttely ja pojittelu ei asu pelkästään mielessä, se on biologiaakin. Wikipedian määritelmä siittimestä alkaa näin: ”penis on urosnisäkkäiden ja joidenkin muiden urospuolisten selkärankaisten sukupuolielin”.

”Uros” taasen mieltyy useimmiten puhekielessä jonnekin miehisyyden, ”äijän” ja ”panomiehen” kanssa samaan maastoon.

Ehkä onkin ihan hyvä luopua tytöttelystä ja pojittelusta koulussa, sillä yhteiskunta ei muuten ole siitä valmis luopumaan. Pojat ovat edelleenkin asevelvollisia. Poika saattaa saada vankeusrangaistuksen, jos ei suostukaan käyttäytymään odotetunlaisesti vaan kuin yksilö nimeltä Simo.

Etunimikään ei voi olla mikä vain. Nimilain mukaan etunimeksi ei voida hyväksyä ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.

On palkkaeroja, vähän kaikkea rakenteellista, lakiin perustuvaa epätasa-arvoa, mutta nyt Opetushallitus on ei_mitenkään_yhtäkkiä huolissaan tasa-arvosta? Missähän siis mahtaa olla vika, kun vaikka kuinka olemme huolissamme, muutos asenteissa on tuskin havaittava…

Syntyy mielikuva yhteiskunnasta, jonka vasen käsi silittää ja oikea vetää turpaan. Tuntuu suoraan sanoen uskomattomalta, että yhteiskunta voi jopa logiikan tasolla olla näin keskenkasvuinen ja epäjohdonmukainen. Ristiriita tasa-arvossa on hirvittävä: kouluissa asiaan kiinnitetään huomiota, mutta opintojen jälkeen kundit inttiin ja mimmit pienemmällä palkalla töihin tai kortistoon, koska nehän voi vaikka saada lapsia.

Opetushallituksen opas aloittaa jorinansa tällä tavalla: ”Suomalaisessa yhteiskunnassa sukupuolten tasa-arvoa on rakennettu pitkään.”

On ne perkele härskejä.

YHDENVERTAISUUTTA, PLIIS

Tasa-arvon ydin piilee yhdenvertaisuudessa. Pojittelusta tai tytöttelystä luopuminen ei auta sitä inter- tai transsukupuolista nuorta, joka ainoana menee omaan nimeämättömään koppiinsa ja saa edelleenkin kuulla kuittailua ominaisuuksistaan. 

Toisaalla joku nuori tuntee itsensä läskiksi tai pizzanaamaksi. Tai sitten hänelle kuittaillaan kahdesta äidistä tai juoposta faijasta. Tai halvasta kännykästä ja kuluneista lenkkareista.

Sekään ei auta, että työelämässä intin käynyt on paremmassa asemassa kuin sivari tai totaalikieltäytyjä (vankilakundi!).

Asiattomaan käytökseen ja epäasialliseen kohteluun pitää puuttua. Kiusaamiseen pitää puuttua. Sukupuoli ei ole ongelma vaan ominaisuuksien perusteella tehty kiusaaminen, yhdenvertaisuutta rikkova kohtelu. Siis: asenteisiin pitää puuttua.

Olen 1980-luvun lapsi. Minua on pojiteltu aina, nyttemmin seditellään. Olen sitä sukupolvea, joka on lukenut koulussa Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja pukeutunut sinisiin vaatteisiin.

Ihmeellistä kyllä, tätä kirjoittaessa päälläni on punainen t-paita. Vaatekaapissani on vaaleanpunaiset sortsit odottelemassa ensi kesää. Minulla on korvakorut korvissani. Oli aika, jolloin minulla oli pidemmät hiukset kuin sisarellani (jolla on usein lyhyt tukka). Kaikesta siitä pojittelusta huolimatta (pojittelu osui oikeaan: olin poika).

Katsokaas kun epätasa-arvoisesta koulusta huolimatta minusta kasvoi ennakkoluuloton ja suvaitsevainen tyyppi, mikä on täysin vanhempieni ja sukulaisteni ansiota. Ei tarvittu oppaita.

Jos muutoksia haluatte, lopettakaa näpertely ja pankaa puitteet kuntoon ja katsokaa vielä peiliin.

Mihin kiinnitätte peilissä huomionne: sukupuoleen vai suvaitsevaisuuteen? Oikea vastaus on: ihminen. Peilissä on yksilö.

Vihjeeksi: se mikä peilissä näkyy edessänne, on oikeasti takananne. Ilman perustavanlaatuisia muutoksia näkymä ei muutu.

Oikea tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on sellaista, että niitä rikkova saa myös sanktionsa. Nyt kaikki kauniit puheet ovat vain kauniita, tyhjiä puheita. 

 

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Onnea ja menestystä

Ilta-Sanomat kertoo tässä jutussaan, kuinka 11-vuotias William sai syntymäpäivälahjaksi toivomansa kaivinkoneen.

Rinnassani läikähtää nostalginen muisto oman huoneen lattialle levitetystä automatosta, jonka pehmeillä teillä ajelin pikkuautoilla nokkakolareita. Lapsena kaikenlainen tuhoaminen oli synonyymi viihdyttävälle leikille.

11-vuotiaana luultavasti toivoin ”siistimpää” fillaria, varmaankin maastopyörää – ne olivat silloin muotia. Mitä enemmän vaihteita, sitä coolimpaa.

Normaalia 11-vuotiaan elämää?

William sai lahjaksi oikean kaivinkoneen. Hänestä tuli kaivinkoneyrittäjä 11-vuotiaana. Absurdia, ajattelen. Mutta Ilta-Sanomien jutusta selviää, ettei Williamin yritys ole enää mikään harrastus: ”Nyt 14-vuotiaan Österbergin asiakkaina on sekä yrityksiä että yksityisiä, joille hän tekee teiden, pihojen, nurmikoiden ja sähkökaapeleiden kaivutöitä sekä ruoppauksia. 6–25 -tonnisten kaivinkoneiden lisäksi kalustoon kuuluvat myös traktori ja jumpperi.”Tämän on pakko olla ainutlaatuista.

Olen totaalisen väärässä. Tässä Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan ”Valtterista, joka perusti firmansa 13-vuotiaana”. Tässä taas 15-vuotiaasta Jerestä, yksityisestä elinkeinoharjoittajasta, joka myy koivuklapia. Jeren vanhemmat suhtautuvat yrittäjyyteen ”myönteisesti, mutta ovat teroittaneet koulunkäynnin olevan vielä pääasia”. Jere itse on vanhempiensa kanssa samaa mieltä, ja pitääkin ”jalat maassa”.

Nämä lasten ja nuorten yrittäjyydestä ylistävässä valossa kertovat jutut saavat minut voimaan pahoin. Lapsen pitää saada leikkiä, nuoren pitää saada olla jalat vähän ilmassakin. Ne kuuluvat lapsuuteen, missä luovuus ja mielikuvitus syntyvät.

Kirjailijana voin vain kuvitella, minkälaiseksi ihmiseksi kasvaa, kun aloittaa vakavaluonteisen yritystoiminnan 11-vuotiaana. En ole aivan varma, kykeneekö 11-vuotiaana aloittanut kaivinkoneyrittäjä myöhemmin samaan. Toivotan kuitenkin näille rahan perässä juokseville lapsille leikkisää aikuisuutta ja muutenkin kaikkea hyvää. En kammoksu heitä vaan aikaa ja arvoja, joiden mallinukkeja he ovat.

Nurinkuriseksi on maailma mennyt, kun 11-vuotiaat toimivat yrittäjinä ja vanhukset makaavat paskavaipoissa kotona.