Valtion apurahoista

Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa blogissaan kiinnostavasti valtion apurahatsydeemistä. Anneli kirjoittaa muutenkin kaikenlaista mielenkiintoista kirjallisuudesta ja kirjallisuuden ympäriltä, joten laittakaapa hänen blogi seurantaan jos se ei vielä ole.

Apurahajärjestelmä on elintärkeä. Vaikka kirjailijan on hankala elää pelkästään apurahoilla (ovat useimmiten niin harvassa ja niin pieniä), ne ovat silti tukea elämiseen. Leivän lisäksi apuraha antaa henkistä tukea: yksinäiseen, harvoin palkittuun puurtamiseensa saa voimaa ja valoa, kun joku muukin uskoo kirjailijan tekemisiin.

Elintärkeä apurahajärjestelmä on myös yhteiskunnalle. Sen täytyy olla, koska on kasattu ja pidetty pystyssä, myös lama-aikoina. Tästä on kiittäminen suomalaisia; vielä kulttuuri ja taiteet nauttivat arvostusta. Kirjailijat näkevät valtion apurahajärjestelmän yhteiskunnallisen merkityksen lähinnä toimeentulon kautta. Sekin on tärkeä näkökulma. Minusta oleellisempi näkökulma kuitenkin on se, millaisen kirjallisuuden syntyä apurahoituksella tuetaan, tai oikeammin: miten lavealti kirjallisuutta tuetaan, mitä lajeja painotetaan. Olen huolissani marginaalilajeista, varsinkin omastani eli runoudesta.

Ymmärrän Annelin kirjoituksesta, että valtion apurahoja jaettaessa pyritään kaikin puolin tasapuolisuuteen. Tämä on sinänsä hyvä lähtökohta. Itseäni kirjoituksessa kiinnostaa erityisesti lausumat kirjastoapurahasta, se on nykyään ainoa apuraha, johon uskon minulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Anneli kirjoittaa, että ”kirjastoapurahoissa myönteisen päätöksen saa lähes 40 prosenttia”. Minulla on siis viimeiset neljä vuotta käynyt huomattavan paska tsägä, kun en ole tuohon lähes neljäänkymmeneen prosenttiin osunut. Tsägästähän siinä täytyy olla kyse; ennen vuotta 2016 olin kolmen vuoden apurahaputkessa, osaan siis tehdä oikeanlaisen hakemuksen kyllä. Sitähän aina jankutetaan: pitää olla oikeanlainen hakemus (mitä ikinä ”oikeanlaisella” tarkoitetaankaan).

***

Muutamia pohdintoja valtion apurahajärjestelmästä:

Minne asti tasapuolisuus voidaan viedä / viedään nyt? Jaetaanko niin luku- kuin rahamäärällisesti yhtä paljon rahaa eri kirjallisuudenlajeille? Mikä ylipäänsä on runouden osuus? Onko yhden lajin sisällä huomioitu maan eri kolkat? Maakunnittain, kaupungeittain vai yleisellä tasolla, kaikkien kesken? Onko tasapuolisuutta myös yhden lajin sisällä olevien genrejen kesken (runoudella on monenlaisia suuntauksia)?

Pitäisikö jonkinlaisesta tasapuolisuuden ihanteesta luopua tai muuttaa nykyisiä painotuksia? Tämä on kysymys, mitä pitää pyöritellä usealta eri kantilta:

Missä määrin apurahaa jaetaan sosiaalisin perustein, ja pitäisikö marginaalilajeja painottaa niin, että niille jaettaisiin ainakin lukumääräisesti enemmän apurahoja, koska niiden parissa on huonommat mahdollisuudet tulla toimeen? Pitäisikö valtion kulttuuripolitiikan ylipäänsä reagoida tähän tapaan?

Yksittäisten apurahojen suuruuksia on nostettu, jonka tarkoituksena on kai saada paremmin tuettua ammatikseen kirjoittavia; miten tällainen runouden kohdalla toimii, kun runouden ammattimaisuus on nykyisellään sitä, että päivät tehdään palkkatöitä ja sitten yöunien kustannuksella kirjoitetaan runoja? Eikö runouden suhteen kannattaisi mieluummin jakaa pienempiä summia, sillä pelkillä apurahoilla kuitenkin hyvin harva elää? Tällöin tuettaisiin nimenomaan runoutta eikä runoilijaa, joka rahapulassa kuitenkin karkaa joko vielä syvemmälle palkkatyön kouriin tai proosan äärelle. Olisiko jo sovussa luovuttava ajatuksesta, että myös runoutta voi kirjoittaa ammatikseen?

Mitä mieltä Sinä olet?

Mainokset

Ikuinen kakkonen

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö – 108 haikua. 68 sivua. Basam Books 2015.

Ei voi sanoa taivaasta tippuneen, mutta yläilmoista kuitenkin, noin kahden ja puolen metrin korkeudesta, runohyllyn yläosasta etsiskellessäni muuan teosta.

Esseistinä paremmin tunnetun Tero Tähtisen ensimmäinen runoteos Kuunkulkema yö tipahti varpaille. Ensin päästin pienen perkeleen, sitten aloin ihmetellä, että mikäs se tämä oikein on. Selasin teosta ja tykästyin. Kirja on suhteellisen pienikokoinen, jokaisella sivulla on kaksi haikua. Ystävällinen ja raikas silmille. Ja vielä haikuja…

Laitoin suunnitelmat uusiksi, aloitinkin tämän.

***

Olen aina tykännyt haikuista ja tankoista. Mielestäni ne ovat Nintendon jälkeen parasta mitä Japanista on tullut. Runoudessa on sallittua ottaa vapauksia siinä määrin kuin tahtoo – julkaisin Parnassossa v. 2015 tankarunosarjan nimeltä Yövuoron jälkeen, ja niissä teksteissä lyyrisyys löytyy (jos löytyy) aivan muualta kuin luontokuvista tai harmoniasta. Haikujen ja tankojen kohdalla olen kuitenkin kokenut hankalaksi ajatukseksi sotkea tavumääriä. Siksi hieman nyrpeilen teoksen ensimmäisen haikun kohdalla, jossa mielestäni tavutus menee 5-8-5:

”Vailla kiirettä
ilman halki keinahdellen
lehti putoaa.”

Sivulla 42 olevassa haikussa tavutus on 5-5-5. Sitä ei voi enää laskea virheeksi vaan tarkoitukseksi. Vailla murhetta suhtautukaamme runoilijan irtiottoihin. Ehkä näitä voi ajatella jonkinlaisena siltana vanhan itämaisen ja uudemman länsimaisen runouden välille, niin kuin muutamia muitakin esteettisiä asioita, kuten pisteen käyttämistä säkeen keskellä (hyi).

Neljäksi osastoksi muodostuvia haikuja on siis kaikkiaan satakahdeksan tsibaletta. Kun muoto ei juuri muutu ja haikuja on noinkin suuri läjä, on selvää, että jotkin niistä maistuvat pahvilta. Vailla murhetta suhtautukaamme pahvinmakuun, lisätkäämme siihen tilkka välinpitämättömyyttä ja hypätkäämme kulloisenkin kohdalla seuraavaan haikuun.

Hypätkäämme sivulle 26 asti:

”Jalot Totuudet.
Miksi en koskaan pääse
kakkoseen asti?”

Nyt maistuu vähän kakalta. Nimittäin: Tätä voi tulkita buddhalaisuuden kautta (kuten minua ystävällisesti evästettiin sosiaalisessa mediassa), mutta koska en tunne buddhalaisuutta oikeastaan lainkaan, tulin tulkinneeksi puhekielen kautta. Siitä näkökulmasta runon puhuja kaihoaa kovasti hanuriin. Tähtinen tekee luultavasti yhden ensimmäisistä suomalaisista rektaalirunoista, kenties tahattomasti mutta kuitenkin, ja mihin lajiin – haikuun. Miljardi japanilaista kääntyi juuri haudassaan.

Kuriositeetteja nuo. Kuunkulkema yö pitää sisällään paljon hyvää. Esimerkit sivuilta 49 ja 50:

”Puhurin jälkeen
hiljainen pihapiiri.
Ilta laskeutuu.”

”Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin.”

Tällaista kauneutta ei tarvitse kommentoida. Riittää, että lukee.

Aiheiltaan ja teemoiltaan Tähtisen teos ammentaa ikiaikaisista ammeista. Luonto on kaikki kaikessa. Se on luonnollistakin, mutta vähän tylsää. Tylsä ei automaationa tarkoita huonoa; kun se on tehty laadukkaasti, siitäkin nauttii (tiedän, epäluonnollista, mut silti). Toisaalta tällaisena aikana, jolloin luonnon itsestäänselvyys kyseenalaistuu – syystä!, kun ei ole enää takeita puhtaasta ilmasta ja puhtaista vesistöistä, onko sittenkään niin tylsää?

Teoksen kolmas osa on nimeltään ”Reissuhaikuja”. Sen viimeisessä haikussa ollaan Shangaissa ja ihmetellään illan hämärtymistä. Ekokriittisen näkökulman kautta, ja ottaen huomioon että kyseessä on maailman kolmanneksi väkirikkain kaupunki, hämärtymisen voi nähdä symbolina luonnon ja edelleen maapallon kuolemalle. Tuho etenee sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu ettei muuta voi kuin ihmetellä.

Silti: vailla murhetta suhtautukaamme Tähtisen runouteen.

Pilkku

Seppo Pietikäinen: Pinnan alta. 65 sivua. Fanzine Oy 1983.

 

Kirja näyttää halvalta ja sitä se myös oli. Parisenkymmentä vuotta sitten Itäkeskuksen Kirjatori myi sitä alle viiden markan hintaan. Kuolemaksenikaan en muista, miksi olen ostanut juuri tämän kirjan, mutta arvatenkin halvalla hinnalla, helppolukuisuudella ja jollakin äidinkielentunnin silloin puisevalta tuntuvalla tehtävällä on ollut vaikutuksensa asiaan. Nuoret… 

Tartuin kirjaan siis toista kertaa. Ensimmäisestä ei valitettavasti ole jäänyt minkäänlaisia lukumuistoja, joten vertailua ei voi suorittaa. Runoilijan nimi on totaalisen vieras, siispä googletan. Ensimmäinen linkki vie Wikipediaan, jonka avulla selviää, että Pietikäinen on vuonna 1949 syntynyt pitkän linjan musiikkitoimittaja ja kirjailija (joka on myös tehnyt sanoituksia ja kääntänyt kirjallisuutta), ja että kyseinen Pinnan alta on hänen toinen teoksensa.

Teoksessa on neljä lukua, yhteensä 48 runoa eikä lainkaan pilkkuja. Pisteitä on kolme – nekin ovat yhdessä runossa peräkkäin. Huutomerkkejä on neljä, kauttaviivoja kaksi ja kysymysmerkkejä yksi. Tai kaksi, jos oma kysymysmerkkini lasketaan mukaan. Hieman nimittäin mietityttää tuo pilkuttomuus, joka helposti saa aikaan samanlaisen efektin kuin liian lyhyiden lauseiden käyttäminen: koska säe on näissä lähes poikkeuksetta lyhyehkö, ilman pilkkuja (tai kummoisempaa asemointia) tekstistä uhkaa tulla töksähtelevää, sähkösanomamaista. Tähän tapaan:

Koska säe on näissä
lähes poikkeuksetta lyhyehkö
ilman pilkkua tekstistä
uhkaa tulla töksähtelevää
sähkösanomamaista

Teoksessa on neljä lukua, osiota, joilla ei ole nimiä. Jokainen luku alkaa valokuvalla pinnan alta ponnistavasta miehestä. En tiedä, onko kyseinen järviuimari Pietikäinen itse, mutta kuvien ilmoitetaan olevan hänen omiaan. 

Runot ovat suorapuheisia, ammentavat beat-perinteestä. Viskiä ihannoiva runo virtaa kuin … virta. Tsekkaaja-runossa pisimmät säkeet työntyvät sivun laidasta ulos ja rikkovat näin muuten normaalia asemointia. Muita typografisia kikkailuja ei ole.

Teos on sillä tavalla runokokoelma, että mitään selkeää kokonaisuutta ei jaksottamisesta ja valokuvista huolimatta synny. Ei kyllä ole välttämätöntäkään. Runojen aiheina ovat ne perinteiset rakkaus, parisuhde ja muut työikäisen aikuisen elämän kipupisteet. Nimestä mielleyhtymiä syntyy, mutta mistään muisteluun liittyvästä tuskin lienee kyse, kun runoilija on julkaisuhetkellä ollut reilusti alle nelikymppinen ja runon/runojen puhujakin tuntuisi olevan samaa ikäpolvea runoilijan kanssa. ”Alitajunta” taas tuntuisi liian tavanomaiselta selitykseltä.

Kantaaottavia elementtejä on aika paljonkin. Pidän sitä ansiona, sillä ne ovat aina luontevasti osana runoa, kuten esimerkiksi sivun 14 runossa Nykytaidetta, jossa lapset katsovat videota, jota ”luulevat omaksi ohjelmakseen”, ja kieriskelevät naurusta lattialla. ”[K]uvaruudussa monotooniset / kengät ahdistavat / lapset vastaanottavat viestin / ja riisuvat omansa”, minkä tulkitsen jonkinlaiseksi viihteen höttöisyyden kritiikiksi – lapsetkin ymmärtävät aikuisten ohjelmat. 

Runouden yksi hyvistä puolista on se, että se kestää helposti aikaa. Se taas johtuu siitä, että (yhteiskunnallisempikin) runo on usein tulkinnanvarainen, jolloin sille jää ilmataskuja hengittää. Tästä syystä useinkaan ei ole niin suurta merkitystä sillä, mitä runoilija on mahtanut tarkoittaa, vaan lukijan kyvyllä tulkita runoa kulloisessakin ajassa. Eli toisin sanoen lisätä merkityksiä ja varoa, ettei mene ylitulkinnan puolelle. Toisaalta yksilön lukukokemuksessa ylitulkintaa ei voi pitää kovin kummoisena rikoksena, ja runouskeskustelussakin se tuo usein kaivattuja variansseja.

Pietikäisen ”taidekritiikki” kyseisessä runossa uppoaa suoraan Putous-aikaamme. Lapset ymmärtävät nämä aikuisten korviin tarkoitetut kaksimielisyydet, johon yksi syy on niiden kaksimielisyyksien yksimielinen luonne. Eivät lapset tyhmiä ole, ymmärtävät aikuistenkin lapselliset jutut. 

Pietikäinen välttää sähkösanomamaisuuden. Vaikka itse jäänkin kaipaamaan niitä pilkkuja tai rohkeampaa rytmitystä, valtaosa teoksen runoista toimii ilmankin niitä. Jälleen yksi opetus siitä, että teosten roikottaminen omassa hyllyssä kannattaa.


Ikuiset jäähyväiset

 ”Tiedemiehet liimautuneina paradigmansa seittiin / pitävät todellisuutena sitä / Tulen valossa, pimeässä / näin hieroglyfikäärmeen

Näin päättyy Pentti Saarikosken Tanssilattia vuorella -teoksen (Otava 1977) toiseksi viimeinen runo. Platon luolavertauksineen olisi ylpeä.

Runoilija on Luoja ja runous on käärme, jota eivät tiedemiesten seitit pidättele. Tulen valossa nähty hieroglyfikäärme symboloi minulle runouden voimaa: kuin käärme uudelleensynnyttää ja tekee sen merkein, joiden merkitysten lukumäärä vain ajansaatossa kasvaa. Saarikoski asettaa itsensä ulkopuolelta tietoa keräävän tieteen ja sisältäpäin tietoa (ajatuksin) keräävän runouden rinnakkain, ja kertoo lukijalle, kumpi hänen mielestään voittaa. Tiedemies suorittaa jonkun muun tapaa ajatella, runoilija ajattelee itse. Käärme luo nahkansa uudelleen, jälleensyntyy.

Olen aina mieltänyt Tiarnia-sarjan Saarikosken (pitkiksi) jäähyväisiksi; niin voimakas on jättämisen, lähtemisen henki. Ehkä on niin, että jäähyväisissään Saarikoski kirjoittaa itsensä käärmeeksi, siinä on hänen pelastuksensa: raskaan tieteellisessä maailmassa runoilija kyllä fyysisesti kuolee, mutta jälleensyntyy aina uudelleen runoutensa myötä. Mikä tapa paeta Manalan verkkoja – kuin Väinämöinen konsanaan!

Runoilijat ideoivat luolissaan ja laulavat ne vuoren rinteeltä. Millaisena Saarikosken laulu kuuluu nyt? Elellään maailmassa, jossa ihmiselle ei enää verenpaineen tai verensokerin mittaaminen riitä vaan nyt mitataan ihan kaikkea unenlaadusta pankkitilin saldoon, kun valitaan seurustelukumppania. Laitetaan ansioluettelot rinnakkain ja katsotaan, voisiko tästä syntyä perfect match. Tulevaisuudessa tähän saataneen mukaan jonkinlainen dna-vertailukin: Millaisiin sairauksiin mahdolliset yhteiset lapsemme saattaisivat sairastua? Millaisia ominaisuuksia heillä voisi olla? 

Sellaisten mukatieteilijöiden kuten ekonomistien kylmän tieteellinen suhtautuminen on ujuttautunut arkeen. He liikkuvat samassa maastossa kuin runoilijat, näkevät luoliensa seinillä ideat, nimittävät sitä tieteeksi, ja sen varjolla (pun intended) antavat ohjeita, joita yhteiskuntien tulisi noudattaa – ja aika usein noudattavatkin. Tulevaisuus eli historia on lopulta se valo, joka heidän varjonsa paljastaa. Niin kuin on aina paljastanutkin.

Saarikosken kaltaisten runoilijoiden luolissa ei varjo sammu koskaan. Aika ei sitä paljasta eikä pimeys peitä – ne vain muuttavat muotoa. Käärme puree häntäänsä, elää ikuisesti.

Toisiaan leikkaavat ympyrät

André Brink: Kun vielä muistan (Before I Forget, suom. Seppo Loponen). 333 sivua. WSOY 2006.

Löysin André Brinkin kirjakerhosta. Noin miljoona vuotta sitten eli kaksituhattaluvun alussa oli vielä normaalia kuulua kirjakerhoon. (Nykyään sellainen olisi hassua, sillä moderni ihminen ei omista edes kirjahyllyä.) Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon liittyessä sai valita viisi ilmaista ”tutustumiskirjaa” (viisi kerhohintaista kirjaa piti sitten vastaavasti ostaa jäsenyysaikana) ja yksi valitsemistani oli André Brinkin romaani Intohimon oikeudet (2001), koska se oli ohjevähittäishinnaltaan yksi kalleimmista. Luin teoksen melko pian ja tykkäsin kovasti, mikä laukaisi halun kerätä koko Brinkin suomennettu tuotanto. Tällä erää viimeisin suomennos on tämä vuonna 2006 ilmestynyt Kun vielä muistan.

*****

Kirjan päähenkilö, kertoja, on 78-vuotias eteläafrikkalainen kirjailija Chris Minnaar. Kirja on hänen muistikirjansa, muistelua jonka hän kohdistaa muuan Rachelille, maailman ainoalle naiselle, jota hän ei ole kellistänyt. Eikä kellistäkään.

Jos kiteyttäisi kirjan mielikuvan pintapuolisesti, se menisi näin: pelkkää bylsimistä. En tullut laskeneeksi, kuinka monta naisenkaatoa kirjassa kuvataankaan, mutta on niitä sen verran paljon että tukkimiehen kirjanpitoa tarvittaisiin. Panokohtauksien määrää on arvosteluissakin ihmetelty (kuten mm. Veijo Hietala Turun Sanomiin kirjoittamassaan kritiikissä, jossa Hietala tekee ilmiselvän huomion, mutta ei valitettavasti vaivaudu ajattelemaan sen pidemmälle.).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Vanhaksi tullut Chris Minnaar on tavannut eräänä uudenvuodenaattona Rachelin ja tämän miehen Georgen, joiden molempien kanssa Chris tulee hyviksi ystäviksi. Rachel on kuvanveistäjä, George valokuvaaja ja sotakuvaaja. Tämä triangelidraama toimii taustatarinana, kehyksenä. Yhtenä sivujuonteena kuvataan Chrisin suhdetta ilmiömäiseen sadankolmen vuoden ikään ehtineeseen ja pahasti jo dementoituneeseen äitiin. Panostoorit taas ovat palasia, kuin pieniä kertomuksia, naisista, joihin Minnaarilla on ollut (yleensä hyvin fyysinen) suhde. Lisäksi kuvataan lyhyitä jaksoja, joissa Minnaar katselee televisiosta öisin uutisvälähdyksiä Irakin sodasta (symboliikkaa Chrisin ja Georgen väliselle ystävyydelle).

Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, että Rachelille on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta ei paljasteta mitä (enkä paljasta minäkään teille, hähää). Hänen ja Chrisin ystävyys jää lopulta melko lyhyeksi, mutta hyvin merkitykselliseksi. Miellän niin, että koska Chris ja Rachel, jotka kerran ovat päätyä vällyjen väliin, eivät koskaan tule rakastelleeksi, tämä suhde jää jollakin tavalla täyttymättä. Tai kenties kyseessä onkin perinteinen ménage à trois ystävyyden vaatteissa; kun Rachelin ja hänen miehensä Georgen suhde väljentyy ja lopulta katkeaa, myös Rachelin ja Chris Minnaarin välit viilenevät. Symbioosi menee rikki.

Chrisin lapsuus kuvataan kamalaksi. Vanhemmat ovat olleet voimakkaan uskovaisia; äiti on ollut kaiken paskan kiltisti nielevä tuki ja turva eli oikeastaan varsin turvaton, isä taas poliittinen aktiivi, joka on ruoskinut vyöllään Chrisistä pahuutta irti oikein olan takaa. Ehkä lapsuuden traumojen vuoksi Chrisin ja äidin suhdetta kuvataan vielä (isä on jo kuollut), kun molemmat ovat jo ehtineet pitkän matkaa eläkeläisiksi. Vieläkin heidän suhteensa on kompleksinen ja vaikea. Jopa selittämätön – ainakin Chrisille.

*****

Mielestäni kyseessä ei ole mikään yltiöeroottinen vanhan miehen knullapulla vaan tilinpäätös, jonka avulla kertoja eli Chris Minnaar tekee itselleen traumansa selväksi. Lukuisat naissuhteet ovat oire lapsuuden turvattomasta ympäristöstä, mihin vaikutuksensa on ehkä ollut taustalla uinuvalla kireällä poliittisella tilanteellakin (Brinkin teoksissa apartheidilla on aina jonkinlainen rooli.).

Epävakaa, turvaton lapsuus on tehnyt Chrisistä tunnevammaisen. Hän haluaa lentää kukasta kukkaan, hänelle rakkauden syvin ilmentymä on loistava seksi. Sitoutumiskammoinen hän ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin jonkinlainen tunteissaan eksyksissä oleva surullisen hahmon ritari, tyhmä ja jalo. Eräässä Rachelin ja Chrisin välisessä keskustelussa Rachel puhuu oivaltavasti parisuhteesta, kahden ihmisen välisestä etäisyydestä, mitasta ja merkityksestä (s. 92):

”Ajatellaan vaikka Georgen ja minun suhdetta: se ei ole sitä, että hänen ruumiinsa on tuossa ja minun tässä. Minua kiinnostaa se, mikä on niiden välissä, siinä missä ei ole kiinteää häntä eikä kiinteää minua vaan me, joka liukenee valoon.”

Tuossa on lukuavain teokseen, samoin Chrisin erityyppisissä naissuhteissa. Ja tässä kirjan lopussa olevassa Chrisin mietinnössä (s. 327):

”Me emme kirjoita pitääksemme kiinni vaan päästääksemme irti.”

78-vuotias panopupu saanee siis haluamansa lopun, jota kai jossain määrin onnelliseksikin voi kutsua: problemaattinen suhde äitiin lakkaa olemasta kun äiti kuolee, epäonnistuneet ja päätökseen tulleet suhteet saavat nekin ”closurensa” kun ne kirjoitetaan auki, ja kenties tällä muistiinpanollaan Chris pääsee ylitse Rachelin kuolemasta.

*****

Kun vielä muistan teki minuun voimakkaan vaikutuksen. On suurta vähättelyä ja typeryyttä rutistaa se pelkäksi rakeiseksi Jalluksi. Kysymyksessä on tutkielma lapsuudessa traumatisoituneen miehen psyykestä, miehestä joka etsii irtosuhteilleen ja sitä kautta elämälleen merkitystä, kun vielä muistaa. Kirjailija Chris Minnaarille ei riitä kirjojensa tuoma menestys, hän sinkoilee muistoissaan sinne tänne päästäkseen perille ihmisistä hänen elämässään, kun vielä – ja vihdoin – voi. Päästääkseen perille, millainen merkityssuhde kaikilla hänen elämänsä panoilla ja hänen lapsuutensa, samoin äitinsä, välillä on.

Tsykolokiaa, sanoisin.

Paperinohuiksi Brinkin teoksen henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää.

 

Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

Kauneudesta

Kun ajattelee nykyihmisen alituista kiirettä ja huonontunutta keskittymiskykyä, on suoranainen ihme ettei runous ole tämän hetken ylivoimaisesti suosituinta kirjallisuutta.

Runon lukeminen kyllä vaatii keskittymiskykyä, mutta monet runot ovat niin lyhyitä, ettei niiden äärellä ole pakko asua. Runon, joka on vaikkapa nelisäkeinen, lukee hetkessä, ja kun lukee riittävän keskittyneesti, sen voi jopa painaa mieleensä.

Runo on usein myös vaativa luettava, koska sillä on tapana kertoa asioista epäsuorasti. Toisinaan se on kuin arvoitus, jonka äärellä joutuu miettimään, mitä kaikkea se pitääkään sisällään, mikä on sen ”juju”. Tässä on runouden koukku: kun se alkaa avautua, ei huomaakaan, miten aika kuluu sitä ihmetellessä. Se on siis myös rauhoittava asia.

Hyvästä runosta löytyy jatkuvasti uusia tasoja, sillä taiteenmuotona se on kaksisuuntainen: tarkasteltava muovautuu aina siltä osin, kun ihminen itse muuttuu. Ihmisen alati muuttuvat käsitykset itsestä ja itsensä ulkopuolisesta maailmasta muuttavat myös tulkintoja runoista. Parhaimmillaan ihminen ja runo muodostavat ikiliikkujan.

Mutta voi runoja lukea pitkäänkin jos tahtoo ja kykenee (itse saatan helposti viettää tuntikausia runoteoksen äärellä; se on yllättävän helppoa, sillä yhdestä kokoelmasta löytyy usein erityylisiä runoja, eikä kirjaan näin ollen leipäänny niin helposti). Runoudesta löytyy kaikki tarvittavat välineet esimerkiksi taisteluun nuorten heikentyvää lukutaitoa vastaan. Se on tehokas täsmäase.

Nyt viranomaiset ja muut: tarttukaa (oikeisiin) aseisiin!

*****

Uusi runokokoelmani julkaistaan aivan pian. Olen hiljalleen alkanut siirtää ajatuksia uusiin teemoihin ja teksteihin. Väliin uumoilen, pitäisikö ryhtyä proosaan, mutta ei se oikein ole minun juttuni. Runoja siis ne uudetkin tulevat olemaan; onko niistä sitten mihinkään, sen aika näyttää. Samalla kun ajatukset pyörivät uusien aiheiden ympärillä, ruokin aivoja lukemalla. Teen löytöretkiä uusien kirjojen äärellä ja kävelen tuttuja polkuja vanhempien teosten sivuilla.

En kirjoittaessani varsinaisesti ajattele mitään kohderyhmää, mutta olen kyllä ajatellut, millaiset ihmiset lukevat runoutta, millaiset proosaa ja millaisia ovat ne ”hevijuuserit” jotka lukevat molempia.

Runoilija ja kirjailija Tommi Parkon upeasta runouden kirjoittamista käsittelevästä kirjasta Intohimoa ja millimetripaperia – Poeettisia huomioita runoudesta ja runokokoelmista (Avain 2016) löytyy tähän oivallinen huomio: tunteellisuus. Nykyrunous ei lähtökohtaisesti keskity olemaan tunteellista.

Siinäkö on syy runouden kapealle suosiolle?

Nykyromaanit nimittäin suorastaan pursuavat tunteita, aina vain voimakkaampia. Samoin on nykyään elokuvien ja televisio-ohjelmien laita. Vain elämää -formaatti perustuu muusikoiden keskinäisten tunteenpurkausten (eli itkujen) seuraamiseen, ja on kai siinä itse musiikillakin joku funktio. Idolsia taas katsellaan myötähäpeän ja myötäilon vuoksi. Dekkareita rakastetaan jännityksen vuoksi. Kukaan ei katso televisiosarjaa, jossa ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja ja voimakkaita tunteita. Kautta aikain suurimpia kassamagneetteja ovat olleet pulssin tappiin nostavat Hollywoodin actionpläjäykset tai rikkirevityt Titanic-sydämet. Eniten myyvät runokokoelmat (jos huomioon ei oteta julkkisten tekeleitä tai yksittäisiä lottovoittoja) ovat rakkausrunoja (Tabermann) tai ”aikuisten Kilon poliiseja” (Antti Holman vitsikirjat).

Sellainen runous, jonka tarkoitus ei ole millään tavalla ulvottaa, on otollisesta muodostaan huolimatta jäänyt katveeseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää tunnista kovin hyvin kauneutta, nykyihmisen estetiikan taju heikkenee. Se mitä pidetään kauniina, onkin tunnetta. Vain sellainen on kaunis laulu, joka aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion. Jos laulu saa kyyneliin, se mielletään mitä kauneimmaksi.

Tutkimukset kertovat, että mobiili- ja älylaitteilta lukeminen on luonteeltaan silmäilevämpää, hosuvampaa kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Myös yhteyksiä lukemisen ja kyvyn tuntea empatiaa välille on vedetty. Voi siis ajatella, että jos lukeminen on silmäilevämpää, sillä on vaikutuksensa myös empatian kehittymiselle. Vaikutus tuskin on positiivinen.

Jos tunteet ovat se ainoa asia, mitä ihmiset taiteesta osaavat etsiä ja arvostaa, ja jos tunteetkin hiljalleen kuolevat (tästäkö johtuu se pakonomainen, alati voimakkaampien tunteiden metsästäminen?), mitä tapahtuu ihmiselle?

 

Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

#Metoo, not you… Who else?

Oksettavaa, likaista, pahaa Harvey Weinsteinia on helppo vihata. Hän on juuri sellainen stereotyyppinen klöntti, joka surutta käyttää hyväkseen valtaansa mitä ällöttävin keinoin. Alati paisuva #Metoo-kampanja (kampanja kuulostaa todella oudolta sanalta, mutta parempaakaan keksinyt) on nostanut otsikoihin Hollywood-tähtiä ja muita julkkiksia yksi toisensa perään. Meillä menneisyyden (ehkä nykyisyydenkin) haamut ovat tulleet kummittelemaan ohjaaja Lauri Törhöstä.

Woody Allen on aiheen myötä noussut (taas) otsikoihin, ilmeisesti vanhojen syytösten osalta. Allen on minulle tämän aiheen koetinkivi, sillä pidän hänen elokuvistaan. #Metoo on nostanut esiin sellaisiakin reaktioita, että taiteilijan aiemmat työt ovat alkaneet inhottaa. Niitä on alettu katsoa eri silmin mitä ei sinänsä voi ihmetellä.

Testasin. Katsoin Allenin viimeisimmän elokuvan Café Society (2016), jonka pääosissa ovat mm. The Social Networkista tuttu Jesse Eisenberg (hän oli mukana myös Allenin vuoden 2012 elokuvassa To Rome With Love), Twilight-elokuvasarjasta tähdeksi kimmonnut Kristen Stewart, aina eloisa Blake Lively ja Steve Carell, kenties maapallon karvaisin koomikko (oikeasti, tsekatkaa The 40-Year-Old Virgin) nyt kun Robin Williams on siirtynyt kaukaisiin galakseihin far, far away.

Allen pykii edelleen, mutta elokuva ei – ainakaan Allenin vuoksi. Café Society ei ole parasta allenia, mutta ihan mukiinmenevä. Kerronta on edelleen omalla tavallaan kiireistä ja tunnelma silti seesteinen. Vanha jazz soi taustalla niin kuin aina, ja juoni ja teemat kiertyvät lopulta rakkauden ympärille. Seesteisyydestä voi syyttää elokuvan lämmintä tunnelmaa ja pehmeitä värisävyjä, kuvausta siis, josta tällä erää sopii ”syyttää” legendaarista Vittorio Storaroa.

*****

En siis kuulu heihin, jotka alkavat vihata jotakin teosta siksi että sen tekijä on mahdollisesti asshole. Voin samaan aikaan inhota taiteilijaa ja nauttia hänen taiteestaan. Kaikki eivät siihen pysty mitä en mitenkään ihmettele.

Sosiaalinen media nostaa tällaisia ristiriitoja esiin (samalla kun upottaa weinsteineja ja muita klönttejä), ja se on kaikessa arveluttavuudessaankin positiivinen asia. Arveluttavaa on mahdollisten syyttömien teloittaminen, jonkinlaiset huutoäänestyksin suoritettavat pikaoikeudenkäynnit sosiaalisen median turuilla ja toreilla. Mutta tällaisesta tuskin on kyse #metoohon liitettävissä tapauksissa (ainakaan Hollywood-mittaluokan keisseissä). Kun useampi julkisuuden ihminen astuu syytöksineen esiin, syytökset on syytä ottaa vakavasti.

Seksuaalista häirintää ja muuta perseilyä ei kenties voi kovin hyvin näyttää toteen, ja siksi niistä ei siis välttämättä – ainakaan vielä – tulla näkemään kummoisia oikeustaisteluita. Mulkkuuskaan ei ole rangaistavaa vaikka se lähes rikollista onkin.

Jos taide toisinaan tuo yhteiskunnallisia epäkohtia esiin, niin niin tuo sosiaalinen mediakin. Jännää, ettei tämä ole näiden nyt hehkuvia kekäleitä muistuttavien parrasvalojen alla kärvistelevien taiteilijoiden mielessä käynyt.

Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.