Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Mainokset

#Metoo, not you… Who else?

Oksettavaa, likaista, pahaa Harvey Weinsteinia on helppo vihata. Hän on juuri sellainen stereotyyppinen klöntti, joka surutta käyttää hyväkseen valtaansa mitä ällöttävin keinoin. Alati paisuva #Metoo-kampanja (kampanja kuulostaa todella oudolta sanalta, mutta parempaakaan keksinyt) on nostanut otsikoihin Hollywood-tähtiä ja muita julkkiksia yksi toisensa perään. Meillä menneisyyden (ehkä nykyisyydenkin) haamut ovat tulleet kummittelemaan ohjaaja Lauri Törhöstä.

Woody Allen on aiheen myötä noussut (taas) otsikoihin, ilmeisesti vanhojen syytösten osalta. Allen on minulle tämän aiheen koetinkivi, sillä pidän hänen elokuvistaan. #Metoo on nostanut esiin sellaisiakin reaktioita, että taiteilijan aiemmat työt ovat alkaneet inhottaa. Niitä on alettu katsoa eri silmin mitä ei sinänsä voi ihmetellä.

Testasin. Katsoin Allenin viimeisimmän elokuvan Café Society (2016), jonka pääosissa ovat mm. The Social Networkista tuttu Jesse Eisenberg (hän oli mukana myös Allenin vuoden 2012 elokuvassa To Rome With Love), Twilight-elokuvasarjasta tähdeksi kimmonnut Kristen Stewart, aina eloisa Blake Lively ja Steve Carell, kenties maapallon karvaisin koomikko (oikeasti, tsekatkaa The 40-Year-Old Virgin) nyt kun Robin Williams on siirtynyt kaukaisiin galakseihin far, far away.

Allen pykii edelleen, mutta elokuva ei – ainakaan Allenin vuoksi. Café Society ei ole parasta allenia, mutta ihan mukiinmenevä. Kerronta on edelleen omalla tavallaan kiireistä ja tunnelma silti seesteinen. Vanha jazz soi taustalla niin kuin aina, ja juoni ja teemat kiertyvät lopulta rakkauden ympärille. Seesteisyydestä voi syyttää elokuvan lämmintä tunnelmaa ja pehmeitä värisävyjä, kuvausta siis, josta tällä erää sopii ”syyttää” legendaarista Vittorio Storaroa.

*****

En siis kuulu heihin, jotka alkavat vihata jotakin teosta siksi että sen tekijä on mahdollisesti asshole. Voin samaan aikaan inhota taiteilijaa ja nauttia hänen taiteestaan. Kaikki eivät siihen pysty mitä en mitenkään ihmettele.

Sosiaalinen media nostaa tällaisia ristiriitoja esiin (samalla kun upottaa weinsteineja ja muita klönttejä), ja se on kaikessa arveluttavuudessaankin positiivinen asia. Arveluttavaa on mahdollisten syyttömien teloittaminen, jonkinlaiset huutoäänestyksin suoritettavat pikaoikeudenkäynnit sosiaalisen median turuilla ja toreilla. Mutta tällaisesta tuskin on kyse #metoohon liitettävissä tapauksissa (ainakaan Hollywood-mittaluokan keisseissä). Kun useampi julkisuuden ihminen astuu syytöksineen esiin, syytökset on syytä ottaa vakavasti.

Seksuaalista häirintää ja muuta perseilyä ei kenties voi kovin hyvin näyttää toteen, ja siksi niistä ei siis välttämättä – ainakaan vielä – tulla näkemään kummoisia oikeustaisteluita. Mulkkuuskaan ei ole rangaistavaa vaikka se lähes rikollista onkin.

Jos taide toisinaan tuo yhteiskunnallisia epäkohtia esiin, niin niin tuo sosiaalinen mediakin. Jännää, ettei tämä ole näiden nyt hehkuvia kekäleitä muistuttavien parrasvalojen alla kärvistelevien taiteilijoiden mielessä käynyt.

Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.

”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Kansallisen lukutaitofoorumin mahdoton tehtävä

Oli tarkoitus pohtia muutamalla sanasella Antti Hurskaisen mainioita esseitä, mutta sitten törmäsin tähän Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen: ”Kansallinen lukutaitofoorumi vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon haasteeseen”.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut joukon asiantuntijoita (vierastan nykyisin tuota sanaa todella paljon) ”laatimaan suuntaviivoja lasten ja nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen kehittämiselle”, kuten tiedotteen ingressissä todetaan. Joukko on varsin laaja, kaikkinensa nelikymmenpäinen, joista reilut kolmekymmentä on jonkinlaisia asiantuntijoita. Muut ovat sitten sitä byrokratiaa – jos tällainen ilmaus sallitaan. Määrärahaksi on varattu vaatimattomasti miljoona euroa, ja vaatimattomalla tarkoitan nimenomaan sen denotatiivista merkitystä: kun ollaan pelastamassa lasten ja nuorten alati hupenevaa lukutaitoa, miljoona euroa kuulostaa kovin pieneltä summalta.

Aihe ja agenda ovat mielestäni hyvin tärkeitä, mutta kun tarkastelen nyt asetetun foorumin kokoonpanoa, tulen ajatelleeksi, että kenties emme täällä Suomessa osaa suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Kaikki foorumin asiantuntijat (oh, dear) ovat likimain saman alan sisältä, kasvatustieteilijöitä, kirjailijoita ja lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvien instanssien henkilöitä. Kapea-alaista on. Tämä hämmästyttää ja huolestuttaa minua.

Kirjoitin aiheesta vastikään; kirjoituksessa mainitsen mm. Nicholas Carrin, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita). Tämän kirjan tulisi olla pakollisena oppikirjana foorumilaisille. Miksei ihan kaikille ihmisille, päättäjistä alkaen. Tästä linkistä voit katsella Carrin puheen, jos lukeminen ei maistu.

Suomi ei ole asiassa yksin. Esimerkiksi Ruotsin radio on uutisoinut jo vuonna 2011 samanlaisista havainnoista. Johtopäätökset ovat Carrin kanssa osin yhteneväisiä:

”Sweden used to be in the lead when it comes to young people’s reading skills. But over the last 20 years this has changed dramatically, according to new research.

It is the increased use of computers that can explain the development, according to professor Monica Rosén at Gothenburg university.”

Norjalaisessa, vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään teknologisten käyttöliittymien vaikutuksia nuorten luetun ymmärtämiseen.

”Main findings show that students who read texts in print scored significantly better on the reading comprehension test than students who read the texts digitally. Implications of these findings for policymaking and test development are discussed.”

Tulee mieleen oma yläasteaikani. Yksi luokka toimi pilottiluokkana, mikä tarkoitti sitä että kyseisen luokan jokainen oppilas sai kannettavan tietokoneen opiskelun tueksi. Nykyään niitä on jo kaikilla, ja onko peräti niin, että lukiossa on melkeinpä pakko olla sellainen? Vai vieläkö on mahdollista palauttaa essee konseptipaperille kirjoitettuna?

Kaikki ok, toistaiseksi. Tähän asti foorumi pääsee kuivin jaloin: kenties se voisi suositella muuttamaan opiskelutapoja, vähentämään sähköisten ympäristöjen käyttöä ja painottamaan enemmän paperikirjoja ja konseptipaperikirjoittamista. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Muutama vuosi sitten University of California, Los Angeles (UCLA) uutisoi omasta tutkimuksestaan tähän tapaan:

”UCLA scientists found that sixth-graders who went five days without even glancing at a smartphone, television or other digital screen did substantially better at reading human emotions than sixth-graders from the same school who continued to spend hours each day looking at their electronic devices.”

UCLA on siis tullut tutkimuksessaan päätelmään, että mobiililaitteita tms. vekottimia käyttävät kuudesluokkalaiset tunnistivat huonommin ihmistunteita (ilmeistä) kuin he, jotka eivät käyttäneet. Kyse ei siis olekaan pelkästään siitä, että mobiililaitteet muovaavat lukutottumuksia ja vähentävät lukutaitoa, vaan ne muovaavat aivoja. Tähän samaan päätelmään Nicholas Carrkin on tullut: internet muovaa aivojamme. Carr perustelee väittämäänsä mm. hyperlinkeillä ja internetin nopeatempoisella luonteella. Ihminen surffaa sivustolta toiselle, Facebook-seinää pitkin poikin, samoin Twitter-feediä. Uutismedioiden otsikot selataan ja jos jokin mielenkiintoinen aihe löytyy, se luetaan – kursorisesti. Ihmisaivot janoavat informaatiota, ja me elämme jatkuvan informaatiotulvan keskellä. Keskittymiskykymme herpaantuu, huononee. Olemme liian uteliaita olemaan keskittyneitä.

Carrin ja edellä mainittujen tutkimusten päätelmät ovat loogisia. Nykyisellään tiede tunnistaa aivojen valtavan plastisuuden, muovautuvuuden, joka jatkuu läpi eliniän. Sitä silmällä pitäen kuntoutetaan esimerkiksi aivohalvauspotilaita. Voi siis karkeasti ajatella, että kaikki mitä teemme, mitä ajattelemme, muovaavat aivojamme. Esimerkiksi viime vuosina on noussut otsikoihin tutkimustietoa musiikin soittamisen suosiollisista vaikutuksista aivoihin.

Mitä lukemiseen tulee, mutu-tuntumalta näyttää siltä, että ihmisaivot ovat muovautumassa nopeatempoista, lyhytaikaista lukemista suosiviksi. Aivojen plastisuus takaa sen, että railo vain syvenee ellei aleta toimia radikaalisti toisin yhteiskunnallisella tasolla.

*****

Jos oikein julmasti ajatellaan, on suuri mahdollisuus siihen, että teki ministeri Grahn-Laasosen asettama lukufoorumi oppimisen ja lukemisen suhteen millaisia johtopäätöksiä, kannanottoja – jopa suosituksia tahansa, niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä. Saadaan aikaan asiallisia lausumia, joilla on yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ei lukutaidon parantumista ajatellen. Näin, mikäli niihin tutkimuksiin on uskominen, jotka väittävät että nimenomaan tekniset laitteet heikentävät luetun ymmärtämistä, lukutaitoa, eivätkä niinkään kasvatusmetodit, Netflix ja ”epäkiinnostava kirjallisuus”. Varmasti niilläkin on osansa, mutta pelkästään ne huomioimalla kaivatunlaisia tuloksia ei tulla saamaan aikaan.

Foorumin pitäisi yltää mahdottomuuteen: saada aikaiseksi muutos nyky-yhteiskunnassa, nykyajan kulttuurissa, globaalissa mielipiteessä. Miten sellainen voisi olla edes mahdollista? Kuinka moni aikuinen olisi valmis radikaalisti vähentämään älypuhelimen, tabletin, tietokoneen äärellä vietettyä aikaa? Onko siihen edes mahdollisuutta, kun ottaa huomioon nyky-yhteiskunnan vaatimukset esimerkiksi opinnoissa, työelämästä ja sosiaalisista tilanteista puhumattakaan? Elämä järjestyy yhä enemmän teknisten vempaiden ympärille; olisiko nyky-yhteiskunta todella valmis – edes jossakin määrin – luopumaan lempilapsestaan, sähköisistä ympäristöistä, internetistä?

Kun nyt katselen uudemman kerran ministeri Grahn-Laasosen asettaman lukufoorumin kokoonpanoa, panen merkille yhden seikan: joukossa ei nähdäkseni ole ainuttakaan aivotutkijaa, neurologia, edes aiheeseen vihkiytynyttä toimittajaa tai tietokirjailijaa. Siellä on asiantuntijoita kapealta sektorilta. Arvaan heidän lopputulemansa: se pyörii täysin lukemisen ympärillä, kun sen pitäisi pyöriä aivojen ympärillä.

 

Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Ennen kuin sielu puutuu

Olen surullinen, koska maailmassa tapahtuu kaikkea pahaa, kuten alati kökkö televisio-ohjelmatarjonta. Tällainen oli kuluvan vuoden syyskuun kolmannentoista (keskiviikko) ohjelmatarjonta:

– Ylen TV1-kanavalta tuli mm. neljätoista uutislähetystä. Tämä on sinänsä turhaa palvelua. Paitsi dementikoille.

– TV2-kanavalta tuli kotimaista draamaa, kuten Luottomies-sarjan kolme jaksoa, uusintana ja prime time -aikaan tietenkin. Kakkosen tarjonnan ainoa valopilkku oli Docventures-sarjan avaus.

– Maikkari lähetti neljä jaksoa Emmerdalea, kaksi jaksoa Salattuja elämiä ja samoin kaksi jaksoa Kauniita ja rohkeita. Terve aamu -ohjelma alkoi klo 17.

– Nelonen lähetti klo 10 Tulossa: Idols -ohjelman ja klo 20 se Idols sitten tuli.

– Yle Teema & Fem -kanava yhdistää kaksi äärilaitaa, taiteen ja ruotsinkieliset lastenohjelmat, ja lopputulos on: BUU-klubben. Se olisi täydellinen nimi taideohjelmalle, jossa Leijonan luolaan astelee taiteilija tuotteineen, joiden rahallista potentiaalia viisi kriitikkoa tarkastelee.

– Sub lähetti yhden jakson Ihmemies MacGyveria (sarja, jonka viimeinen jakso on valmistunut 25 vuotta sitten), kaksi jaksoa Ninja Warriorin kutoskaudelta, yhdet jaksot Supernaturalin 12. kaudelta ja Amazing Racen 22. tuotantokaudelta.

Tekisi mieli itkeä, mutta en voi – Neloselta tulee parhaillaan Mies ja alaston ase (1988).

Oikeastaan ajatus tähän kirjoitukseen tuli Ylen Sohvaperunat-sarjasta, johon sattumalta törmäsin tänään. Ennustan suoratoistopalveluille todella loistavaa tulevaisuutta, sillä en tiedä mitään surullisempaa kuin ihmisen katsomassa televisiosta ihmistä, joka katsoo televisiota.

Paitsi kanavapaikka seitsemällätoista näkyvän Aito Iskelmä Harju & Pöntisen. Kyseinen kanava ei lähetä mitään ohjelmaa ja ihmeellistä kyllä se on varsin kannattavaa; Ilta-Sanomien (ja Finpanel Oy:n tutkimuksen) mukaan vuonna 2016 sillä oli yhtä paljon katsojia kuin Nelosen kaikilla maksukanavilla yhteensä.

Haluatteko kuulla vitsin?

Haluatteko kuulla vitsin?

Olipa kerran suomalainen erityisopettaja, josta tuli kansanedustaja, joka totesi että evoluutio ei ole totta.

Eikö naurattanut?

Olipa kerran kansanedustaja joka ehdotti, että suomalaisvankeja passitettaisiin ulkomaille kärsimään tuomionsa.

Naurattiko?

Olipa kerran kansanedustaja, jonka yhtenä kuntavaaliteemana oli ”Haikararaha”. Siinä jokaisesta lapsesta maksettaisiin tuhat euroa.

Eikö vieläkään?

Tulipa kerran päivä, että tämä kyseinen kansanedustaja asettui ehdolle Suomen Tasavallan presidentiksi.

Sen pituinen se.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat runoilijaksi?

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti kirjailijuudesta niin puhuttelevan blogikirjoituksen, että mieleni minun tekevi kirjoittaa sille jonkinlainen itsenäinen jatko-osa.

Edustamme Koskisen kanssa monella tavalla kirjallisen kentän ääripäitä: hän kirjoittaa proosaa, minä runoutta. Hän on kohtuullisen menestynyt, minä en (tällä tarkoitan ehkä enemmänkin tunnettuutta kuin rahatilannetta). Hän on ammattikirjailija, minä käyn palkkatyössä voidakseni harrastaa kirjailijuutta. Hän julkaisee vuosittain useamman kirjan, minulta kestää vähintään muutama vuosi saada aikaan edes yksi.

Näkemyksemme kirjailijana toimimisesta on silti sama: vaikeaa on ja työsarkaa riittää.

Väittäisin, että alati vaikeammaksi vain menee. Kirjailijaksi haluavia on jonoksi asti, joka vain kasvaa, ja luultavasti jokaisen jonottavan mielessä siintää sama egoistinen haave: glamouria pullollaan oleva kirjailijaelämä, joka pehmeästi vie pitkin maisemaa. Näille haaveitaan todeksi tavoitteleville sanoisin, että ne vaaleanpunaiset lasit kannattaa ottaa jo jonossa pois ja alkaa katsella ympärille realistin silmin. On totaalisen eri asia haaveksia jostakin kuin tavoitella haaveitaan. Niin minäkin tein: riisuin pinkit lasit, mutta niin ennemmin tai myöhemmin jokainen kirjailijaksi tuleva joutuu tekemään. Kirjallisen kentän tuulikaapissa voi vielä haaveksia kun ulko-ovi on auki (terveisiä esikoisille!), mutta olohuoneessa alkaa jo olla ahdasta kun pitäisi aloittaa olemaan.

Kysymys on nimittäin siitä, millainen kirjoittaja olet. Ajattelitko olevasi prosaisti (niin kuin minä), mutta tulitkin runoilijaksi (jälleen kuin minä)? Vai aloititko runoudella, mutta kuoriuduitkin prosaistiksi (niin kuin niin moni)? Kenties sinusta tuli esseisti (voi surku…)? Puhkesitko sittenkin käsikirjoittajaksi? Vai riittikö esikoiskirja ja nyt tunnetkin olosi tyhjäksi? Veikö musiikki sittenkin mukanaan? Tai K-Marketin kassahihna? Taivaalle singahtanut uraohjus?

Kun oma kirjoittajuus alkaa selvitä, alkaa selvitä oma elämä ja mukautuminen siihen. Törmäät todellisuuteen: olet löytänyt alasi, mitä sinun on tehtävä selvitäksesi siinä.

Jos olet samoilla jalanjäljillä JP Koskisen kanssa, prosaisti siis ja tarkoitus on kirjoittamalla tienata elantonsa, suosittelen kuuntelemaan hänen neuvojaan tarkkaan.

Jos runous osoittautui alaksesi, niin kuin minulla, voit samantien unohtaa kaikenlaiset pegasokset ynnä muut taiteilijamyyttiä romantisoivat puheet ja alkaa etsiä työpaikkaa josta oikeasti maksetaan palkkaa, sillä runouden ympäriltä sitä ei löydy. Ellet sitten ole sattumalta perinyt loppuelämän ajaksi riittävää eurokasaa, saanut myöntävän eläkepäätöksen tai kohdannut paljon ymmärtävän ja kaiken maksavan puolison. On nimittäin täysin mahdotonta kirjoittaa ja julkaista vuosittain kaksi tai kolme runoteosta, puhumattakaan tienata niiden myynnillä tai saada ”tarpeeksi” apurahaa. JiiPeen mainitseman silpputyön määrä vain kasvaa runoilijan kohdalla. Tuskin sitäkään haluat, sillä runoilijanahan sinä rakastat taidetta ja taiteentekemistä, et leipätekstin rustaamista.

Jos et vielä suhtautunut runouteen taiteena, kannattaa alkaa. Sillä jos romaaneista puhuttaessa menestys mitataan myynnein ja palkinnoin, runoudessa menestyminen mitataan taiteellisin mittarein, runoudesta käsin. Tämä kuulostaa kärjistykseltä, mitä se tietysti onkin, mutta vain vähän.

Mutta: muista haaveksia! Ja haaveksiessasi muista ennen kaikkea, että kun alat haaveita tavoitella, ne muuttavat muotoaan.