Teemu maailmanympärimatkalla, osa 12: Norja

Jørn Lier Horst: Avaintodistaja (Nøkkelvitnet, 2004). Otava 2022, 255 sivua. Suomentanut Päivi Kivelä.

Kesäkuussa 2019 luin Hylkiöt, ensimmäisen Wisting-dekkarini. Se on sen jälkeen kummitellut mielessäni – osin siksi, että on tullut katsottua kaksi tuotantokautta mainiota Wisting-sarjaa, mutta enimmälti siksi, että muistan kirjan tunnelman edelleenkin oikein hyvin, vaikka tarina onkin jo alkanut haihtua muistista. Viihdyin kirjan parissa, tykästyin sen rauhalliseen kerrontaan. Se muistutti kerronnaltaan hivenen Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-dekkareita, jotka nekään eivät pompi ja loiki ja viljele cliffhangereita vaan luottavat kerronnan ja kuvauksen voimaan.

Kun sitten alkuvuodesta huomasin – muistaakseni Mall of Triplan Prismassa – Wisting-sarjan ensimmäisen osan ilmestyneen suomeksi, olin pakko-ostoksen edessä. Kirja asettui välittömästi varsin korkealle lukujonooni.

Avaintodistaja on oikein hyvää viihdettä. Sama rauhallisuus on tässäkin läsnä. Wisting on näemmä hahmona ollut heti aika ”valmis”. Huomaan myös, että sarjassa Wistingiä näytellyt Sven Nordin on tavoittanut hahmon hyvin. Kannen perusteella Avaintodistaja perustuu tositapahtumiin, mutta romaanin ja sen lopussa olevien, pohjana olevasta rikoksesta kertovien jälkisanojen perusteella liitos tositapahtumiin on kyllä varsin hatara. Puhuisin ehkä enemmän innoittumisesta kuin tositapahtumiin perustumisesta.

Muistelen, että Hylkiöiden heikkoutena pidin juonta, eikä se minusta tässäkään kummoinen ole. Juonella ei minulle sinällään ole laadullista merkitystä, jos ympäristö eli rikosromaanin tapauksessa vaikkapa rikokseen johtavat tapahtumat kerrotaan kiinnostavasti. Tässä tulee toinen yhtymäkohta Harjunpää-dekkareihin: Joensuun tapaan Jørn Lier Horst kuvaa rikolliset ihmisiksi, löytää karmeankin rikoksen ympäriltä inhimillisiä asioita ja vaikuttimia. Se on vaikuttavaa. Kolmas yhtymäkohta löytyy sitten kirjailijoiden siviiliammateista: nyt jo edesmennyt Joensuu oli Horstin tapaan poliisi.

Avaintodistajassa tarina kietoutuu yksin eläneen Preben Prammin murhan ympärille. Mies löydetään murhattuna kodistaan, ja Wisting joutuu siirtämään kesälomansa. Murhan motiivi ja syyllinen löytyvät Prammin henkilökuvauksen kautta; Horst on rakentanut hänet moniulotteiseksi, tavalliseksi ja kuitenkin vastenmieliseksi ukoksi. Syyllinen jää lopulta hivenen varjoihin – ja tämäkin on minusta hieno valinta: rikosta lähestytään uhriin keskittyen. Näin taidetaan toimia tosielämänkin henkirikosten tutkinnassa. Uhrin persoonan kautta rakentuu lopulta silta myös Wistingin hahmoon ja hänen perheeseensä, minkä avulla Horst rikkoo yleensä niin jäykkää jaottelua rosvojen ja poliisien välillä. Samalla Wistingin ajatus- ja arvomaailma saavat lisää inhimillistä valaisua, mitä dekkareistakin yleensä etsin.

Tartuin kirjaan rentoutuakseni. Myös sen puolesta odotukset täyttyivät hienosti. Sekin on käynyt selväksi, että Wisting-kirjasarja tulee nousemaan arvoasteikollani varsin korkealle. On näin paatuneelle lukijalle hienoa ja erityistä löytää itselleen uusi kirjailija, jonka tuotannon suhteen on vasta alussa. Toivottavasti sarjan vielä kääntämättömät osat saadaan suomeksi.

Tästä muuten tulee kahdestoista maa maailmanympärimatkallani. Reissu on alkanut hyvin!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 11: Kreikka

Kostas Kariotakis: Ihmisten ja asioiden kipu. Nihil Interit 1996, 73 sivua. Suomentanut Reija Tanninen. Ulkoasu Saku Heinänen, kannen veistos Markus Kåhre.

Olen kirjallisella maailmanympärimatkallani saapunut järjestyksessään yhdenteentoista valtioon, suueren suosikkiini Kreikkaan, jossa olen oikeastikin reissannut – kahdeksan kertaa, jos en aivan väärin muista.

Kostas Kariotakis syntyi Peloponnesoksella 1896 ja kuoli oman käden kautta Prevezassa vuonna 1928. Entistä traagisemmaksi hänen kohtalonsa tekee se, että tunnettu ja tunnustettu runoilija hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen. Kariotakis ei koskaan saattanut elättää itseään runoudella, vaan teki siinä sivussa töitä mm. sosiaaliministeriössä virkamiehenä. Riitauduttuaan esimiehensä kanssa hän sai ensin siirron Patraan, ja pian uudelleen Prevezaan, jossa ehti asua vain kuukauden päivät ennen kuin teki itsemurhan. Prevezasta muodostui hänelle alho, paikka jossa ei ollut mitään, minkä voi aistia myös kirjan viimeisenä olevasta Preveza-runosta, yhdestä hänen viimeisimmistään.

Hassua kyllä minäkin olen nähnyt Prevezan, mutta aivan eri valossa. Sinne laskeudutaan jos ollaan matkalla esimerkiksi Pargaan tai Lefkakselle; suuntasimme aikoinaan vaimoni kanssa häämatkalle Lefkakselle. Minulle Preveza lähiympäristöineen on siis alhon sijaan paratiisi.

Teoksessa on kattavat esi- ja jälkisanat, mitkä ovat oikeastaan aina hyödyksi lukijalle, kun kyseessä on käännösrunous. Mikäli ymmärsin niiden perusteella oikein, Kariotakis kirjoitti runonsa mittaan ja riimein; pidän erittäin hyvänä lähtökohtana, että käännöksissä mitta on vapautettu eikä riimejä harrasteta. Vaikka Kariotakis moderni runoilija onkin, kääntäjän valinta modernisoi runoja lisää, mikä on hyvä valinta. Kariotakisin kieli on siksi arkaaista, että nykylukijalle mitta ja riimi voisivat olla liian paksua. Kenties aiheet ja teemat nousevat nyt paremmin esiin.

Kariotakisin runoutta pidetään satiirisena ja alakuloisena. En sitä ihmettele. Eipä hänen elämänsäkään mitään iloittelua ilmeisesti ollut. Mutta oli Kariotakis myös kauneuden ja tunnelman puolestapuhuja. Tästä esimerkkinä sivun 38 runo, sen alku:

”Syrjäinen talo, myöhäinen iltapäivä oliivitarhassa, / vaatimaton huone, suuri nojatuoli […]”.

Tämän nelisäkeisen runon olen oppinut ulkoa, sen tunnelma on niin ihana. Luettuani sen olen yhtäkkiä kenties jossakin Manner-Kreikassa maaseudulla tai lomasaarella, ehkä Prevezassa tai Nidrin pienessä kalastajakylässä. Subjektiivisesti ilmaistuna: tuossa kaikessa lyhykäisyydessään kuvataan yksi minun unelmistani. Runo jatkaa kertomalla tytöstä, joka katsoo mietteissään taivaalle. Kyseessä on romanttinen, rakkaudentäyteinen tuokio. Sivusta katsovan puolison ihailua. Minäkin harrastan sitä.

Satiirisemmasta aineksesta suosikikseni nousee runo Valtion virkamiehet (s. 52), jonka alku on koukuttavuudessaan hieno ja varsin postmodernikin:

”Kaikki virkamiehet tyhjenevät ja haihtuvat / kuin toimistojen paristot. / (Valtio on tehty sähkömiehistä / ja Kuolema tuo toiset tilalle.) // He istuvat tuoleillaan ja tuhrivat turhaan / viattoman valkeita papereita.”

Kariotakisin satiiri osuu siis myös häneen itseensä – virkamies kun oli.

Kaikkinensa oikein hieno teos hienossa sarjassa: Nihil Interitin käännökset olivat aikanaan ensimmäinen ikkunani käännösrunouteen. Se julkaisi ainakin neljä kreikkalaista runoutta esittelevää teosta, kaikki mielestäni oikeinkin kiinnostavia. Kostas Kariotakisin Ihmisten ja asioiden kipu miellyttänee varsinkin heitä, joille arkaainen, romanttinen kieli ei maistu tunkkaiselta, jotka kuitenkin haluavat nauttia runoutensa hienoisella dekadenssilla maustettuna ja jotka eivät vierasta satiiria.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 9: Kanada

Malcolm Gladwell: Sinisilmäiset (Talking to Strangers, 2019). WSOY 2019, 375 sivua. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Päällys Martti Ruokonen, etukannen kuva iStockphoto.

Olen päässyt maailmanympärimatkallani yhdeksänteen maahan, Kanadaan. Huomaa, että ollaan sulatusuunien äärellä: tämänkertainen kirjailijamme on syntynyt Englannissa ja muuttanut kuuden ikäisenä jamaikalaisen äitinsä ja englantilaisen isänsä kanssa Kanadaan. Tässä kirjassa hän kertoo enimmäkseen Yhdysvalloista.

Malcolm Gladwellin Sinisilmäiset perehtyy kykyymme arvioida toisia ihmisiä vaiston varassa. Sitä teemme esimerkiksi tulkitsemalla ilmeitä, eleitä ja puheita. Kun amerikkalainen poliisi pysäyttää autoilijan, hän tarkkailee tämän käytöksessä tiettyjä asioita päästäkseen selvyyteen, onko tilanteessa vaaraa, millaisia kuljettaja ja mahdolliset matkustajat ovat ja mitä he aikovat. Kun yritykset rekrytoivat, haastattelijat järjestävät työhaastatteluja päästäkseen selvyyteen, millainen ihminen kulloinkin heidän edessään istuu, millaisen ihmisen he mahdollisesti ovat palkkaamassa. Näissä molemmissa tapauksissa ihminen luottaa omaan kykyynsä tulkita edessään olevaa ihmistä, ja kuten Gladwell lukuisin eri esimerkein ja tutkimuksiin viitaten osoittaa, olemme siinä todella huonoja. Siis todella huonoja. Olemme huonoja tulkitsijoita ja kaiken lisäksi ne säännönmukaisuudet, joiden varaan olemme laskeneet paljon, ovat enemmän tai vähemmän kuviteltuja.

Puhutaan läpinäkyvyydestä, josta Gladwell antaa mielestäni kaksi oikein hyvin toisistaan risteävää esimerkkiä: Amanda Knox ja Bernie Madoff. Amanda Knoxin huoneistossa tapahtui henkirikos, josta häntä myös epäiltiin, koska hän vaikutti epäilyttävältä tyypiltä epäkonventionaalisen käytöksensä vuoksi. Kesti vuosia ennen kuin hän vapautui vankilasta, sillä hänen epäilyttävä käytöksensä vaikutti murhajutun tutkintaan ja täten myös oikeuden toimintaan. Maailman suurinta pyramidihuijausta pyörittänyt Bernard Madoff sai jatkaa vuosia toimintaansa, koska hän vaikutti rehelliseltä ja uskottavalta tyypiltä. Vaikka hänen onnistumisensa vaikutti asiantuntijoiden mielestä mahdottomuudelta ja vaikka hänen rehellisyydestään olikin heitetty ilmoille kysymysmerkkejä. Olemme siis jostakin oppineet virheellisesti olettamaan, että ihmiset ovat läpinäkyviä: rehellinen ihminen on rehellisen oloinen, syyllinen vaikuttaa syylliseltä. Näille sitten olemme kehittäneet tunnusmerkkejä, perusteluja.

Kaikkein selkein ja kenties myös ajankohtaisin esimerkki huonosta kyvystämme arvioida lajikumppaneitamme on toisen maailmansodan ajalta, Britannian pääministeri Neville Chamberlainin tekemä sopimus Adolf Hitlerin kanssa. Hitler oli halunnut liittää Tšekkoslovakian saksankielisen alueen, sudeettimaan, Saksaan. Jos Hitler siitä etenisi, tietäisi se maailmansotaa. Chamberlain lensi Saksaan joitakin kertoja, rakensi luottamusta Hitleriin, keskusteli tämä kanssa; lopulta Chamberlain ja Hitler kirjoittivat sopimuksen siitä, ettei Hitler etenisi. Chamberlain lensi kotimaahansa ja esitteli Hitlerin kanssa tekemäänsä lappusta historiallisena rauhansopimuksena. Valitettavasti tiedämme, kuinka hyvin Hitler tuota sopimusta noudatti.

*****

Gladwell kirjoittaa vetävästi – josta suuri kiitos kuuluu myös suomentaja Ilkka Rekiarolle. Kirjaa on todella miellyttävä lukea. Tietoa tulee paljon, mutta niin tulee ajatuksiakin. Tiedosta huolimatta lukeminen ei töksähtele alituisiin alaviitteisiin; Gladwellin alaviitteet ovat lyhyitä, joita hän sitten kirjan loppuun on laventanut jos on nähnyt sen tarpeelliseksi. Lopusta löytyykin varsin runsas lähde- ja viitemateriaali.

On oikeastaan hätkähdyttävää ajatella, miten huonosti kykenemme tulkitsemaan ihmisiä ja miten paljon yhteiskuntamme siihen perustuukaan. Teemme jatkuvasti vääriä valintoja, huonoja päätöksiä, koska luotamme itseemme liikaa asioissa, joissa meidän ei pitäisi luottaa itseemme oikeastaan ollenkaan. Paradoksaalisestikin yhteiskuntamme hyvinvointi ja menestys perustuvat pitkälti luottamukseen toisiamme kohtaan.

Todella puhutteleva kirja niin yhteiskunnasta kuin ihmisyydestä. Suosittelen!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 8: Zimbabwe

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Out of Darkness, Shining Light, 2019). Tammi 2019, 377 sivua. Suomentanut Aleksi Milonoff. Päällys Eevaliina Rusanen, kuvat iStockphoto.

Sain kirjan puolisoltani joululahjaksi. Hän oli ajatellut, että se sopisi hyvin tähän kirjalliseen maailmanympärimatkaani.

Todellakin sopii!

Siispä päädyin zimbabwelaisen Petina Gappahin kuvaukseen lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija David Livingstonen viimeisestä matkasta. Sen Livingstone teki kuolleena. Skotlannissa vuonna 1813 syntyneen Livingstonen kuivattu ja suolattu ruumis kuljetettiin hänen seuraajiensa toimesta ensin nykyisin Sambiaan kuuluvasta Chitambon kylästä Sansibariin, ja lopulta haudattiin Westminster Abbeyn kirkkoon. Hänen sydämensä oli jo aiemmin haudattu puun alle Chitamboon.

Pimeydestä loistaa valo kuvaa viimeisen retken alkupätkän, marssin Chitambosta Sansibariin, ja tekee sen varsin elävästi ja koskettavasti. Kirjan lopussa olevien primääri- ja sekundäärilähdeluettelojen perusteella Gappah on tehnyt valtavan työn – mihin itsekin viittaa kiitoksissaan: hän työsti kirjaa lähes kaksikymmentä vuotta.

*****

Teoksen kertojina toimivat Livingstonen kokkina työskentelevä Halima sekä Livingstonen avustaja, papiksi halajava Jacob Wainwright. Haliman Livingstone on ostanut vapaaksi orjuudesta, Wainwright on taas intialaisessa Nassick-koulussa oppinsa ja sivistyksensä saanut parikymppinen nuorukainen.

Wainwright kuvataan ylpeäksi mutta naiiviksi oppineeksi, jonka ylemmyydentuntoisuus kostautuu matkan edetessä, Halima taas on voimakastahtoinen ja kulmikas nainen, jonka uskollisuus ja rehellisyys koituvat hänen onnekseen. Hän ei ole löytänyt kristinuskoa eikä ehkä mitään muutakaan uskontoa, Wainwrightin osuudet taas sisältävät paljon kristillistä paatosta, ja kristillisyyden herääminen onkin kirjan kantavia teemoja. Siihen kirjan nimikin viittaa. Ollaan siis ikään kuin Livingstonen työn ytimessä, tutkimusmatkojen sijaan hänen työssään lähetyssaarnaajana.

Haliman ja Wainwrightin osuudet muodostavat kiinnostavan konfliktin, ristiriidan himouskovaisen ja ei-uskovaisen välillä. Gappah kuvaa heitä sormea osoittelematta, antaa hahmojen kertoa tarinansa ja tarinoiden puhua puolestaan, ja sitä kautta yhteiskunnallisen aineksen nousta kriittisen tarkastelun alle, kuten tässä uskonmies Jacob Wainwrightin lausumassa (s. 243):

”[…] ja rukoilen, että pääsisin jonain päivänä vaikutusvaltaiseen asemaan, päällikön tai sulttaanin tai kansansa rakastaman kuninkaan neuvonantajaksi, ja rukoilen, että voisin siinä toimiessani johdattaa koko kansan Kristuksen sovittavan rakkauden piiriin.”

Jacob, harras uskovainen, kärsiin uskonmiehen ikuisesta ongelmasta: naimattomana ja papiksi pyrkivänä hänen ei olisi oikein soveliasta naiskennella, mutta siitä huolimatta hän kiinnittää huomionsa kauniiseen Ntaoékaan, jonka kanssa antautuu seksin iloihin. Ejakuloidessaankin Wainwright pitää kiinni uskovaisuudestaan (s. 252):

”Sisimmästäni tulvahti voimakas kiitollisuuden ryöppy.”

Erilaisten vaikeuksien kautta tohtori Livingstonen sydämetön ruumis saadaan lopulta kuljetettua määränpäähänsä.

*****

Pimeydestä loistaa valo on hieno romaani ihmisyydestä ja vapaudesta, länsimaisen elintavan levittäytymisestä ja kristillisyyden heräämisestä Afrikassa. Se on myös kriittinen katsaus Livingstoneen, jonka moraalisesti kyseenalainen, epäkristillinen toiminta synnyttää teoksen antagonistin, joka tuo teokseen tarvittavaa ristivetoa, jännitettä.

Gappahin – ja kääntäjä Milonoffin – kieli on sujuvaa ja eteenpäin kuljettavaa. Kuten niin usein, tästäkin matkakuvauksesta sukeutuu lopulta rakkaudentäyteinen seikkailu.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 6: Suomi

Anja Samooja: Uralin ja Atlantin väliltä. WSOY 1964, 64 sivua.

Kuudenneksi maaksi maailmanympärimatkallani valitsin kotimaan. Nyt ollaan jossakin 1960-luvun sodanaikaisessa Suomessa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on vielä alkutekijöissään, mutta paranemaan päin.

Anja Samooja (1919–1966) julkaisi melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kolme runoteosta, joista Uralin ja Atlantin väliltä jäi viimeiseksi. Kiintoisaa on, että teosta edelsi kuudentoista vuoden julkaisutauko.

Kokoelma käsittää 24 runoa, joista osa on varsin laajoja, jopa viisisivuisia. Kirjan nimi on hyvä lukuavain varsin yhteiskunnallisellekin sisällölle: Samooja käsittelee niin sukulaiskansoja, kansalaissodan aikaista polarisoitunutta poliittista ilmapiiriä kuin sukupuolten välistä tasa-arvoakin, ja tekee sen eräänlaisen sukuhistorian kautta. Arvailujen varaan jää, onko se kuvitteellista vai oikeaa. Runon puhuja peilaa vanhempien sukupolvien edesottamuksien ja kohtaloiden kautta yhteiskuntaa ja sen epäkohtia. Näin esimerkiksi runossa Naisasiaa (s. 59), jonka viimeinen säkeistö on eräänlainen emansipatorinen kliimaksi:

”Älkää kasvattako tytöistä perhosia / kasvattakaa pojista perhosia / naiset ovat taistelleet itselleen oikeuden kantaa miestenkin taakat.”

Suoraa puhetta. Ja niin pitää ollakin. Muutenkin Uralin ja Atlantin väliltä puhuu liiemmin etäännyttämättä. Paikoin se muistuttaa säeromaania, joskus taas luettelomaisuudessaan jopa postmodernistista runoa.

Elämän raskaiden aiheiden parissa käyskentelevä teos osoittaa vahvuutensa löytämällä kauneutta arjen keskeltä. Ajankohtainenkin se on, mutta historiallinen on usein ajankohtainen (runon Avio-onni viimeinen säkeistö, s. 37):

”Kun hän sairastui Inkerissä espanjantautiin / hänen lapsensa olivat Suomessa / aikuisina naimisissa kaikki / mies oli Siperiassa viljelemässä arbuusejaan / Anna oli ypö yksin / ylpeä vakava nainen onnea vailla. / Mutta pieni iloinen suntiontyttö tuli noutamaan hänet / kun kuume viimeisenä päivänä / kohosi rajan ylitse / eikä hänellä enää ollut voimaa / ottaa elämää raskaasti.”

Erikseen on mainittava Samoojan erikoinen välimerkkien käyttö, välimerkittömyys oikeastaan, mikä edellä olevissa esimerkkirunoissakin tulee ilmi. Hienolla tavalla sen merkitykset tulevat esiin Tornitalo-runossa, jossa puu rinnastetaan tornitaloon. Välimerkkien poissaolo vapauttaa säkeet liikkeelle, runon symboloimaan tuulevaa puuta, ja lukija pääsee nauttimaan melko kokonaisvaltaisesta ja harkitusta elämyksestä.

Uralin ja Atlantin väliltä on mielestäni oikein mainio teos. Sopii loistavasti myös proosan ystävälle.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 3: Englanti

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus (The Seven Dials Mystery, 1929). WSOY 1982, 303 sivua. Suomentanut Helena Luho. Päällyksen kuva: Jori ja Ulla-Maija Svärd, typografia: Päivi Kuokka.

Etenin maailmanympärimatkallani kuubalaisesta runoudesta dekkarikuningatar Agatha Christien mukana Englantiin. Raaputettavalla maailmankartallani Yhdistynyt kuningaskunta kulkee nimellä Britannia, käsittäen niin Walesin, Skotlannin kuin ilmeisesti Pohjois-Irlanninkin, mutta tätä en tietenkään voi hyväksyä! Siispä raaputtanen Britannian vasta kun olen visiteerannut kaikissa noissa.

Seitsemän kellon salaisuus on Christien varhaisempaa tuotantoa, järjestyksessään yhdeksäs romaani. Se kuuluu ns. Tarkastaja Battle -sarjaan. Edeltävä, sarjan ensimmäinen romaani on Rakkauskirjeiden salaisuus (suom. 1948), joka omasta kokoelmastani puuttuukin (ja jota ryhdyn seuraavaksi metsästämään).

Syy, miksi tartuin tähän, on täysin nostalginen: kysymyksessä on ensimmäinen lukemani aikuisten romaani. Löysin Seitsemän kellon salaisuuden liki neljännesvuosisata sitten mummolan kirjahyllystä. Ihastuin kirjaan. Ihmekös tuo, sillä juoni on vetävä ja 20-luvun Englantiin sijoittuessaankin nuorta poikaa kiehtova: kaksi, oikeastaan jopa kolme suljetun huoneen arvoitusta ja mystinen salaseura pitävät huolen siitä, ettei tyhjäkäyntiä romaanissa juurikaan ole.

Aika oli tehnyt tehtävänsä, en muistanut loppuratkaisua ollenkaan. Vain henkilöhahmot tuntuivat etäisesti tutuilta.

*****

Itsestäänselvästi juoni on niin oleellisessa osassa, ettei sitä kummemmin viitsi avata. Tarina ampaisee liikkeelle lordi Caterhamin omistamasta Chimneysin herraskartanosta, jossa muuan unelias nuorimies Gerry Wade joutuu henkirikoksen uhriksi. Kartano on vuokralla liikemies Oswald Cootella, mutta palautuu takaisin Caterhamin poppoolle. Pian tapahtuu toinenkin henkirikos ja Caterhamin tytär, lady Eileen ”Bundle” Brent alkaa selvittää tapauksia.

Juoni on hivenen naiivi, mutta se Christien kirjoissa minulle kaikkein tärkein eli mahtava tunnelma on tallella. Henkilöhahmot ovat herkullisia, pinnallisia yläluokkaisia, joiden ajattelu ja sutkautukset ovat toisinaan hyvinkin hersyviä. Esimerkiksi kun lordi Caterhamin kartanossa suoritetaan kuolemantapauksen vuoksi ruumiinavaus, on se hänen mielestään säädytöntä, tietenkin. Samainen Caterham arvostaa eritoten joutilaisuutta, ja kiireisyyttä siinä joutilaisuudessaan. Huomioitavaa kuitenkin on, että Christie on kirjoittanut lordi Caterhamista modernin liberaalin henkilön: hänen tyttärensä Bundle saa avioitua kenen kanssa tahansa, koska ”nykyaikainen sivistys” niin vaatii. Samalla Bundle-tytär kuvautuu moderniksi, patriarkaatin rikkovaksi naiseksi. Hän kunnioittaa isäänsä, mutta vain kunnioitettavista syistä. Henkilögalleriassa onkin havaittavissa Christien romaaneissa usein näkyvä sukupolvien taitekohta: vanha, arvoissaan traditionaalisen jäykkä sukupolvi ja nuori, liberaali ja vapautuva sukupolvi.

Jännityksen lisäksi siis romantiikkaakin on, toisinaan jopa kauhun puolelle mennen (s. 229): ”Minä kirjailin sir Oswaldille kihloissa ollessamme nenäliinoja omilla hiuksillani.”

Ei mitenkään mairitteleva lauseenvastike, muuten. Näitä käännöskirjallisuuden helmasyntejä Seitsemän kellon salaisuudessakin riittää, mutta olen onnekseni jotenkin oppinut sivuuttamaan ne. Suomennokseen liittyen kaksi huomiota: käsinäveri ja golfnuija. Käsinäveri on siis pora (ja niin vinkeä sana, että kirjaan sen ylös muistikirjaani), mutta tuo golfnuija: voisiko se todella olla siis golfmaila?

*****

Seitsemän kellon salaisuus oli jälleen mieluisa lukukokemus aivan niin kuin silloin n. 25 vuotta sitten. Ajatella muuten: ei haitannut tuolloinkaan se, että niin kirjailija kuin romaanin päähenkilö ovat naisia. Nykyäänhän on tapana kiinnittää huomiota siihen, kuinka miehet lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja. Taitaa olla niin, että me, jotka olemme kasvaneet kirjallisuuteen kiinni, emme niin välitä kirjailijan sukupuolesta. Minäkin vietin ison osan lapsuudestani ja nuoruudestani Enid Blytonin luomissa maailmoissa. Mikään ei tietenkään voita kunnon tarinaa, ei edes kirjailijan sukupuoli, ja siksipä tätä Seitsemän kellon salaisuuttakin voi hyvin suositella.

Seuraavaksi matkaan Walesiin, luulen!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 1: Espanja

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (La sombra del viento, 2001). Otava 2004/2016, 647 sivua. Suomentanut Tarja Härkönen. Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1.

Kun Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä vinkattiin raaputettavasta maailmankartasta, tiesin heti, että sellainen on pakko tilata (Adlibriksesta, alle kahdellakympillä) – matkustaisin maailmanympäri! Raaputan maan aina kirjailijan mukaan. Tämä Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo olkoon maailmanympärimatkan ensimmäinen kirja, Ruiz Zafón sen ensimmäinen kirjailija. Raaputan Espanjan jahka kartta minulle asti ehtii. Samalla tuli mieleen, että voisihan matkan dokumentoidakin jotenkin; jospa toisi eri kirjallisuuksia entistä paremmin näkyviin, ainakin itselleni. Olenkin jo tutkaillut kirjahyllyistäni löytyviä kirjoja sillä silmällä.

*****

Tartuin Tuulen varjoon pitkän ja intensiivisen runoperiodin jälkeen. Tarvitsin vaihtelun vuoksi hyvää tarinaa, romaania. Muistin Tuulen varjon sellaiseksi, olin joskus jopa suositellut sitä jollekulle.

Alku oli hyvä, itse asiassa niin hyvä, että sadannen sivun paikkeilla olin varma, etten suositteluistani huolimatta ollutkaan lukenut sitä. Hyvä minä.

Romaanissa teini-ikäinen poika Daniel Sempere Martín vierailee kirjakauppiaana toimivan isänsä viemänä Unohdettujen kirjojen hautausmaalla, eräänlaisessa vanhojen kirjojen pyhätössä, jonka tarkoitus on suojella kirjoja unohdukselta. Daniel löytää sieltä muuan Julián Caraxin kirjoittaman romaanin Tuulen varjo, ihastuu teokseen syvästi ja haluaa selvittää, kuka oikein oli tämä Julián Carax? Nopeasti Danielille selviää, että Caraxin tarina on vähintäänkin mystinen. Caraxin romaanit uhkaavat käydä vähiin, koska joku yrittää hävittää ne kaikki. Tästä avautuu goottilainen romaani, hieno matka 1900-luvun alkupuoliskon Barcelonaan, jossa taustalla myllertää poliittisesti tulenarka ajanjakso.

Tuulen varjo toimii siksi paljon juonen varassa, etten kehtaa sitä tämän enempää esitellä. Historiallinen ja yhteiskunnallinenkin romaani on traagisten rakkaustarinoiden hienostunut kudelma, jossa aika menettää merkityksensä mutta miljöö, senaikainen Barcelona, nousee sen sijaan kirjan yhdeksi päähenkilöksi.

Kiinnostavasti Carlos Ruiz Zafón juoksuttaa Danielin ja kirjailija Caraxin taipaleita rinnakkain. Lukija elää käytännössä kahdella eri aikavyöhykkeellä koko ajan, mikä tuo teokseen syvyyttä. Romaanin jännite syntyy näiden kahden tarinan kiertymisestä toisiinsa, ja saa kliimaksinsa niiden leikkauskohdassa, romaanin lopussa.

Hienosti romaani pysyy Ruiz Zafónin – ja lukijan – hyppysissä jos kohta loppua kohden kerronta alkaa harppoa. Juoni tiivistyy, joten ihmekös tuo. Rakenteellisesti ratkaisu toimii teoksen tapahtumiin nähden: Danielin ja Caraxin elämät ajautuvat voimakkaaseen syöksykierteeseen. Mielestäni rytmi ja sommittelu säilyvät läpi teoksen hyvänä.

Juoni rakentuu pitkälti henkilöhahmojen konfliktien myötä, ja hahmot kehittyvät siinä ohessa. Heistä täytyy mainita erityisesti yhdeksi päähenkilöksi kohoava sympaattinen Fermín Romero de Torres, Danielin ”rikoskumppani”, joka on sen sortin veijari, että tylsää ei hänen edesottamuksiaan ja puhettaan seuratessa tule. Toinen suosikkihahmoni saa tilaa hyvin vähän, hänet esitellään kirjan loppupuolella vain välähdyksenomaisesti, mutta siitä huolimatta samastuin häneen (s. 600):

”Sikäli minulla oli onnea matkassa, että satuin tapaamaan talon edustalla Saturno Molledan, talon portinvartijan, joka oli myös salaa surrealistirunoilija […]”.

Salainen surrealistirunoilija, hanttihommissa! Kiehtovaa, kuin katsoisi peiliin. Tosin en minä kai runoineni niin piilossa ole.

Helppolukuisena ja viihdyttävänä romaanina, jota on toisinaan tituleerattu salapoliisikertomukseksikin, teoksen psykologinen anti on mielestäni yllättävänkin kiinnostavaa ja laadukasta. Kieli on silti syy siihen, miksi teos nousee asteikollani niin korkealle. Voin kuvitella, miten suomentaja Tarja Härkönen on herkutellut tällaisten runoilijan korvaa hivelevien virkkeiden parissa:

”Teräksinen aurinko pinnisteli vielä kuparisina kaikuina goottilaisen korttelin kattojen ja kellotornien takaisessa horisontissa.” (s. 211)

”Nunna loittoni hämärään sanko kädessään ja varjoaan kuin morsiushuntua perässään laahaten.” (s. 335)

”Kaduilla leijui sininen sumu ja kupariset säkeet pistivät esiin vanhan kaupungin kattotasanteiden takaa.” (s. 372)

Tällaisia hienoja hetkiä romaani tarjoaa valtavasti, siitä kiitos suomentajalle. Niitä jää oikein mielellään maistelemaan, välillä niiden vuoksi hidastelinkin vaivattomasti soljuvan tekstin äärellä.

Kaikkinensa Tuulen varjo oli minulle erittäin mieluisa kokemus. Niin mieluisa, että tilasin sen kolme jatko-osaakin. Rujon väkivaltaisena, jopa oksettavana, toisinaan eroottisena se on myös poliittinen, koskettava, sympaattinen ja vaikeasti selitettävissä, kuten maaginen realismi aina on. Tuulen varjo on hyvä esimerkki hyvästä kertomuksesta romaanitaiteessa. Kuten yksi kirjan hahmoista, Nuria Monfort, toteaa (s. 591):

”On pahempiakin vankiloita kuin sanat.”

*****

Tällä tavalla minun maailmanympärimatkani siis alkoi – Espanjasta. Seuraavassa matkakohteessani puhutaan myös espanjaa. Se on Karibialla sijaitseva saarivaltio, joka on tunnettu rytmeistään…

Kajava ja työläiskaturunous

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia. Otava 1972, 87 sivua.

Viimeksi olin Juhani Ahvenjärven kyydissä pirkanmaalaisessa maisemassa, joten oli luontevaa hypätä Viljo Kajavan matkaan kohti 70-luvun Helsinkiä ja erityisesti Vallilaa. Tampereella syntyneen ja opintojen myötä Helsinkiin ajautuneen Kajavan tuotannossa Vallilan rapsodia sijoittuu jälkipuoliskolle.

Teos on aina ollut sydäntäni lähellä, se mm. vaikutti suuresti Kahden kaupungin runojen syntyyn. Tuolloin perehdyin paremmin myös Kajavan upeaan Tampereen runoihin (1966), jonka eräänlainen sukulaisteos Vallilan rapsodia mielestäni on. Mitattoman, modernin runouden edelläkävijänä Kajava on riisunut ilmaisustaan myös romantiikan ja jäljellä on – tekisi mieli sanoa jopa kipeän – rehellistä aikalaiskuvausta 60-70-luvun työläiskaupunginosasta ja sen ihmisistä. Olen joskus todennut, että tällä teoksella Kajava asettuu myös kotimaisen katurunouden esi-isäksi.

Jos joku ei tiedä, Vallila on Helsingin kantakaupungin kaupunginosa Pasilan kupeessa. Ennen sekin oli landea, mutta kasvoi nopeasti; alueelta löytyy useita 20-luvun kerrostaloja ja mm. upea Pasilan konepajan miljöö, joka rakentui aivan 1900-luvun alussa ja oli aikoinaan Helsingin suurimpia työpaikkoja. Vallilasta löytyy myös mm. pittoreski Puu-Vallilan alue sekä vuonna 1931 käyttöön vihitty jykevä Paavalinkirkko.

*****

Kuutisenkymmentä runoa (jos oikein laskin, 58) on jaettu seitsemään osastoon. Joissakin runoissa on vähän sellaista valjua, täyterunon makua, mutta se ei haittaa, sillä valtaosalla runoista on aivan valtavasti ”painoa”, kuten tapaamme sanoa, merkittävyyttä siis.

Parhaimmillaan Kajava kuvaa sympaattisesti ihmisiä ja kovia kohtaloita, kuten esimerkiksi runossa Hän (s. 76), jossa runon puhuja kertoo saunottajana ja siivoojana toimivasta, työhönsä lähes hukkuvasta ahkerasta työläisnaisesta:

”[…] kunnes sitten jonakin päivänä / me kysymme missä hän on, / minne hän on hävinnyt? / Hänet on viety sairaalaan, / hän viipyy, katoaa hiljaa, / häviää hetkeksi keskuudestamme. // Hymyilee anteeksipyytävästi / tämän pienen häiriön tähden.”

Sydämessä läikähtää.

Omalla asteikollani ehkä kokoelman hienoimmaksi runoksi nouseva ehyt ja rytmikäs Inarintiellä (s. 57) voisi olla Arto Mellerin kynästä. Siinä boheemi runon puhuja on menossa ostamaan ”unelmanhohtoista rosén iloa” auringonpaisteen ja hyvin sujuvan kirjoittamisen kunniaksi.

Hiljaiseloa (s. 52) kuvaa heräävää Helsinkiä. Runo päättyy kuvaan siitä monelle tutusta yön viimeisestä kaverista, jolle alkoholismi käy jo työstä:

”Nyökyttelevä mies / pitää Haka-taloa pystyssä / vajaa Vinetto-pullo / vieraiksikäyneitten jalkojen / välissä.”

*****

Kaikessa fiktiivisyydessäänkin Viljo Kajavan Vallilan rapsodia muistuttaa minua ennen muuta siitä millaista ennen oli. Teos on läpeensä yhteiskunnallista runoutta, mutta kaikkea muuta kuin tunkkaista paatoksellisuutta. Kajava on löytänyt kauneutta rumuuden keskeltä, kuten hyvillä taiteilijoilla on tapana.

Tärkein muistutus tulee yleisöstä: sille elämän kolhimalle kansalle minäkin kirjoitan. Sille, joka rakensi mammutin, jonka tallomaksi sitten toisinaan uhkaa jäädä. Kuten Kajava osuvasti kiteyttää runon He anno -72 (s. 79) viimeisessä säkeistössä:

”[…] Nyt tarvittaisiin lyhyttä tähtäystä / sillä nuo eivät näe vuotta -80; / olkaa hyvä ja tähdätkää kerrankin / tämän päivän ongelmaan, vaikka se / olisikin vain repaleisen ihmisen / ongelma.”

Älykäs ja tyhmä

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä. Kertojan ääni 2021, 63 sivua.

Pohjustukseksi: GPT-3 on tekoäly, joka on syötteiden pohjalta kirjoittanut runoja, jotka Jukka Aalho on sitten järjestänyt. Aalho on määrittänyt syötteet, joiden pohjalta tekoäly on kirjoitustyönsä tehnyt. Tämä on tosin pitänyt tehdä englanniksi, joten Aalho on vastannut myös käännöstyöstä. Varsin mielenkiintoinen ja tuore lähtökohta siis.

Törmäsin kirjaan selatessani uutta Runografi-sivustoa, jonka tarkoitus on kaikessa kunnianhimoisuudessaan huomioida jokainen julkaistu runoteos. Joitakin reunaehtoja kuitenkin on ja ne liittyvät nähdäkseni laatuun: esim. omakustanteita ei pääsääntöisesti huolita mukaan. On järkevä päätös rajoittaa, sillä pelkästään Mediapinta on muutaman vuoden aikana julkaissut yli 1600 runoteosta. Se tekisi vuotta kohti melkoisen ruuhkan. Kaikkia ei voi huomioida, eikä ehkä tarvitsekaan. Aum Gollyn on alkujaan julkaissut Basam Books, joten Runografin kriteerit täyttyvät.

Olin jossakin mediassa nähnyt pari esimerkkirunoa Aum Gollysta ja ajatellut niiden olevan heikkoja. Kun luin Runografista Reeta Holopaisen kritiikin, joka sattui olemaan voittopuolisesti positiivinen, jopa kehuva, ajattelin että jumaliste – täytyy sittenkin hankkia se kirja! Kiinnosti myös, voisinko mahdollisesti itse hyödyntää tekoälyä kirjoittamisessa.

Ellibsistä löytyi e-kirja hintaan 15,40€. Vähän tyyris. Silti: maksu ja lataus.

*****

Saatteessa kerrotaan, mistä runo koostuu. Runon eräänlaisena (boldattuna) otsikkona on Aalhon kirjoittama syöte. Prosessi tulee tältä osin kiinnostavasti esiin.

Ensimmäisen runon syöte on ”bumerangilaulu menee näin”. Sen lisäksi runo koostuu seitsemästä säkeestä: kolmesta säeparista ja yhdestä irtosäkeestä, joka on viimeisenä. Se on siteerattava kokonaan, jotta sen vähäinen merkittävyys paljastuu:

”olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // joten jos heität minut ulos / palaan luoksesi takaisin // palaan luoksesi takaisin”

Tekoäly on kirjoittanut hokevan rakkausrunon, voisi tulkita. Tässä jo huomaan, että lukemista voimakkaasti sävyttää käsitys tekijyydestä: sen merkitys korostuu, kun arvotamme runoa. Niin ei pitäisi olla. Jos tuon olisi kirjoittanut joku ihminen, runo mieltyisi todella heikoksi ja tarpeettomaksi, peräänkuutettaisiin kustannustoimittamista, tuota kriitikkojen lempiaihetta narinalle. Naiiviksikin runo hahmottuu, kuten kriitikko Reeta Holopainenkin mainitsee. Tekoälyn osuus on toki kiinnostavaa.

Tiedämme, että tekoäly kykenee jo varsin laadukkaaseen journalistiseen kirjoittamiseen. Se on yksi vertailukohta tälle kirjalle. Syöte ”lyhyt sydämeenkäyvä runo 2000-luvun onnesta” tarjoaa yksitoistasäkeisen runon, joista kymmenen ensimmäistä kuuluu: ”olemme iloisia”. Viimeisin säe on sitten pelkkä ”olemme”. Tämäkin runo, oikeastaan epäruno, tyhjenee ensimmäisellä lukukerralla, minuutissa.

Lukiessa kirjaa eteenpäin huomaan pettyväni. Palaan aina välillä Holopaisen kritiikkiin, johon hän on poiminut sitaatteja kahdesta runosta ja ne ovatkin kenties teoksen laadukkaimmat. Esimerkiksi syötteellä ”runo leijoista vapauden ja onnen metaforana” tarjoaa aika perinteisen runon, jota Holopainen on siteerannutkin. Hän mainitsee Aum Gollyn runojen koostuvan ”paikoin nonsensisen absurdeistakin säkeistä, jotka sopivat kokeellisen nykyrunouden pirtaan varsin vakuuttavasti”. Palailen Holopaisen tekstiin, koska tunne siitä, että olemme lukeneet aivan eri kirjan, voimistuu.

Tuo leijaruno on mielestäni ehkä ehyin runo, ei edes sysisurkea, melko etäällä kokeellisuudesta, pikemminkin modernistinen runo. Nonsensinen se ei missään nimessä ole vaan niin perinteinen, ettei nykyrunoilija kovin helpolla laittaisi sitä kokoelmaansa. Ainakaan sellaiseen kokoelmaan, joka sattuisi Runografin kritikoimaksi.

*****

Kahden lukukerran jälkeen on ilmiselvää, että tekoäly, ainakaan tämä Jukka Aalhon käyttämä, ei ole saanut kummoista kokoelmaa aikaiseksi. Se on tuottanut ihmisohjauksessa sanahöpinää, lainatakseni jälleen Reeta Holopaisen aika osuvaa kuvausta. On oikeastaan erikoista, ettei se kykene tämän kummempaan, kun huomioi asiatekstin tason, jossa erot sen ja ihmisen kirjoittaman tekstin välillä ovat jo huomattavasti pienempiä. Toisaalta: ilmeisesti kokoelma saatiin aikaiseksi vuorokaudessa. Olisiko se yhtään parempi, jos aikaa olisi käytetty enemmän?

Tulemmekin siihen, mitä runous on, mitä taide on. Vastaukset löytyvät traditiosta. Onko runous valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka järjestetään säkeiksi? Voi olla, mutta yleensä traditio edellyttää enemmän. Runous on valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka jäsennetään runoudeksi runouden keinoin ja sen ehdoin, ja toisinaan niitä hyvällä maulla rikkoen. Sekä tekstimassan hyödyntämiseen (käskemiseen) että tuotoksen jäsentelyyn tarvitaan motiiveja. Tällöin sanahöpinään alkaa hiljalleen tulla muotoa ja substanssia, kun kielen keinot otetaan käyttöön.

Pelkkä ihmisenkaltainen ajattelu, johon koneet eivät meidän elinaikanamme yltäne, ei vielä tule tekemään koneesta kyvykästä runoilijaa. Pelkkä ajattelu ei tee ihmisestäkään runoilijaa. Valitettavasti ymmärrys runoudesta myös osaamisena alkaa karista – mikä Reeta Holopaisen kritiikissäkin jollakin tavalla manifestoituu, kun hän peräänkuuluttaa lukijan tarvetta ja roolia tulkintaan samalla jättäen tekstin laadun ilmaan roikkumaan. Ollaan siis tavallaan kuljettu eräänlainen ympyrä, jonka lopputuloksena tekstillä ei ole oikeastaan mitään väliä, lukijan tulkinnassa on kaikki kiinni. Tämä ei pelkästään hylkää tekijyyden käsitettä ja merkitystä vaan myös taiteen eri merkityksiä. Katso lähintä ikkunaa: se on teos. Ala tulkita. Pöydän jalka: tulkitse ja siitä tuli teos.

Jos Aalho olisi muokannut enemmän runoja, niistä olisi voinut saada jotakin aikaan. Silloin tirkistelynhalu tekoälyn kyvykkyyttä kohtaan, mikä on kaiketi tekstikokoelman suurin anti ja ylipäänsä motiivi sen teettämiselle ja lukemiselle, olisi tietysti häivyttynyt. Olisi tekstimassan sijaan tullut esiin enemmän runon elementtejä, kuten viidestä parisäkeestä koostuvassa runossa ”jos leijat lentäisivät kuin bumerangit”, jota myös Holopainen on kritiikissään siteerannut. Runon rytmi ja soinnukkuus ovat kiintoisia, sillä parisäkeen jälkimmäiset säkeet luovat melko perinteistä, modernistista toisteisuutta. Tämän edellytyksenä on tietysti käännös suomeksi kääntäjän runouskäsityksineen. (Toisaalta tekoälyn käsitykset runoudesta nojaavat ihmiskäsityksiin.) Mutta huomionarvoista on, että tekoälyn (käännetty) kieli on arkaaisuudessaan kaunista, perinteistä. Se luo satunnaisia, sinänsä kiinnostavia kuvia:

”[…] kun näin timanttien myrskyn / kylvävän taivaan valoa // näin tähtijoen / yön yli tanssimassa // näin sata lentävää hevosta / virtana taivaan kannella”.

Holopainen kuvaa tuota kekseliääksi kieleksi. Minusta se on kekseliästä vain siinä tapauksessa, että tarkastelen sitä koneen oletettua kyvykkyyttä vasten. Jos ihminen kirjoittaisi tuollaista, sitä saatettaisiin pitää kritiikissä vanhahtavana kielenä. Kauniina joka tapauksessa, mutta ei mitenkään kekseliäänä.

Loppujen lopuksi Aum Gollyn arvo riippuu lähes täysin uteliaisuuden ja kiinnostuksen varassa, joka tulee täytetyksi ensimmäisellä lukukerralla. Joitakin mielenkiintoisia kohtia on. Itselleni merkittävämpään rooliin nouseekin teoksen vastaanotto Reeta Holopaisen kritiikissä. Siitä lisää seuraavaksi, mutta sitä ennen kaksi runoa. Toivoisin, että lukisit ne ja miettisit, mitä olet mieltä niistä:

”Minä olen syönyt käpyjä / minä olen syönyt ruohoa / ruohoa / kivi kivi / minä olen syönyt käpyjä / minä olen ahmatti”

”öasjsspojpsdohphiaagharöjåira-a”

*****

Mitä sanot jos kerron, että minä olen noiden molempien runon takana? Mitä ajattelet runoista?

Mitä sanot jos paljastan, että itse asiassa ensimmäisen runon kirjoitti naapurini ruohonleikkuri ja jälkimmäisen hyttynen, joka sattui tanssahtelemaan tietokoneeni näppäimistöllä?

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY 2003) kirjallisuuskritiikin selite alkaa näin:

Toiminta, jonka keskeisenä tavoitteena on erottaa arvokas kirjallisuus vähemmän arvokkaasta ja siten määritellä sanataideteosten arvo ja asema laajemmassa yhteydessä, etenkin suhteessa kirjalliseen traditioon; kirjallisuusarvostelu. Kritiikki toimii osaltaan kaanonin muodostajana. […]

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin pääsee kartalle kirjallisesta traditiosta. Runsas lukeminen on siksi edellytys myös kirjailijuudelle, pois lukien julkkiskirjat, omakustanteet ynnä muut. Tavikselle julkaisukynnys on lähes mahdotonta ylittää vähäisellä lukeneisuudella. Pitää tietää, mitä hyvä kirjallisuus on, jotta osaa kirjoittamisessaan tähdätä sellaiseen.

Olivatko nuo kaksi kirjoittamaani runoa mielestäsi hyviä? Eivät minustakaan. Miksi näin? Koska kirjallinen traditio määrittelee niin. Mutta siteeratakseni Reeta Holopaista, voisiko niistä ajatella tähän tapaan:

Lakonisuus ja korostunut naiivius tuovat mieleen itsestään tietoisen postmodernistisen lyriikan, joka koettelee ja kysyy, mitä kaikkea runous ja maailmassa oleminen voivat 2020-luvulla tarkoittaa.

Simsalabim ja ananasakäämä. Tervetuloa ylitulkinnan maailmaan! Noin voi ajatella lähes mistä tahansa nykytekstistä, myös Aum Gollyn tai minun kymmenessä sekunnissa kyhäämistä ”runoista”. Runoilija Billy Collinsia on joskus syytetty liian helpoista runoista. Collins tietää mitä tekee, on kirjallisuuden professori, hän tuntee tradition. Hänen runonsa ovat laadukkaita. Kriitikkoja Collins on ohjeistanut: ”Problematisoikaa sitten.”

Tässä sitä problematisointia nyt sitten tehdään, mutta kertooko se enemmän kirjasta vai lukijasta?

Reeta Holopaisen kritiikissä tökkii se, että se arvottaa tekijyyttä, ei teosta niinkään. Toisaalta hän korostaa myös kokijuutta teoksen edelle, jolloin viimeistään tullaan hylänneeksi traditio, ja se taas nakertaa luottamusta lukijan ja tradition välillä eli tarkemmin lukijan ja kritiikin välillä. Tähän tapaan:

Vaikka tekoäly ei pysty ymmärtämään luomiensa sanajonojen merkityksiä, runoihin on helppo tulkita puhuttelevia teemoja esimerkiksi yksinäisyydestä, eksistentiaalisista etsinnöistä ja tunteiden anatomiasta.

Holopaisen mielestä siis tekoäly ei oikeastaan tiedä mitä tekee, mutta se ei haittaa koska lukija voi tulkita runoihin merkityksiä. Taiteenfilosofisesti se mennee juuri noin; jokainen tulkitsee taiteeseen kiinni merkityksiä. Näin on aina. Mutta onko sillä mitään virkaa teoskritiikissä? Eipä juuri. Tradition silmissä merkitystä ei ole sillä mitä lukija tekee tai millä metodeilla runoilija toimii (jokainen runoilija käyttää metodeja), merkitystä on vain teoksella. Mutta ei Holopainen sittenkään ilman arvottamista kirjoita:

Posthumanismin hengessä Aum Golly ravistelee runouteen ja sen tekijyyteen liittyviä vakiintuneita käsityksiä havainnollistamalla, että vakuuttavaan ja tunteisiin menevään sanataiteiluun ei tarvita enää kaikkensa antavaa lahjakasta runoilijaa vaan riittävän kehittynyttä teknologiaa, jolle ihminen on valmis jakelemaan sopivasti suuntaviivoja.

Käsityksemme kielestä on muovautunut niin Facebookin algoritmien, hyperlinkkien, Twitterin merkkimäärärajoitusten, Whatsappin pikaviestittelyn, kuin hashtagien ja hymiöiden myötä niin paljon, että olemme oikeastaan koneavusteisen kielen kyllästämiä. Eikö kaiken nykytekstin voi nähdä posthumanismin hengessä syntyneenä? Holopainen ajautuu ristiriitaan kehuessaan tekoälyn kykyä kirjoittaa runoutta, vaikka toteaakin kirjoituksensa lopuksi, että ”[T]eos muistuttaa osuvasti myös siitä, kuinka lukijalla on aina aktiivinen rooli kaunokirjallisuuden olevaksi tulemisessa. Lukija voi tulkita koneen matemaattisin perustein tuottaman sanahöpinän taitavaksi lyyriseksi reflektioksi olemisemme kipupisteistä ja kiinnittyy täten siihen toimijoiden verkostoon, jonka kautta kaunokirjallisuus määrittyy, merkityksellistyy ja vaikuttaa maailmassa.”

Aum Golly – Tekoälyn runoja ihmisyydestä sijoittuu runouden traditiossa laadullisesti alakastiin, sanahöpinäksi. Se määrittyy enemmän kokeiluna. Sen merkitys korostuu sitten kun saadaan esiin lisää tekoälyn kirjoittamia runoja ja runokokoelmia.

Toistaiseksi sama asetelma säilyy: Ihminen on lajina liian älykäs, sortuu ylitulkitsemaan. Tekoäly on vielä liian tyhmä runouteen, mutta toisinaan tyhmälläkin voi käydä tsägä.

*****

Kun kritiikki irtoaa traditiosta, eksytetään ja erehdytetään lukijaa. Näin kävi nyt minulle. Minun onneni kuitenkin on, että olen tarpeeksi hyvin kartalla traditiosta ja runoudesta kyetäkseni kriittiseen suhtautumiseen sekä kyseisen kritiikin että sen kritikoiman teoksen suhteen. Nykyihminen on jo melko irrallaan traditiosta, mitä kirjallisuuden huomion kaventuminen edesauttaa. Ihmiset eivät löydä kirjallisuutta, koska kirjakritiikin määrä vähenee ja kirjallisuusjournalismi painottuu yhä enemmän henkilövetoisiin juttuihin.

Jännä nähdä, miten Runografi asettuu kirjallisuus- ja erityisesti kritiikkikentälle. Toivoisin, että taidetta nostettaisiin enemmän esiin, tekijyyden sijaan. Toivon myös, että kohosteinen tulkinta ei nouse itseisarvoksi teosten kustannuksella. Taiteen painottaminen on nähdäkseni ainoa keino kohentaa vaikkapa nyt sitten runoteosten asemaa. Runografin periaatteiden mukaan jopa kriitikon subjektiivisuutta painotetaan, ja ilmeisesti traditiotietoisuus sivuutetaan, joten en osaa sanoa, missä määrin sivuston esittelemän taiteen on edes mahdollista nousta esiin ja sijoittua kartalle. Mutta omaleimaiseksi se tuolla tavalla ainakin tulee, mikä on sinänsä hyvä juttu.

Kun lopputuloksella eli oikeastaan edes kirjallisuuden traditiolla ei ole niin merkitystä, on vaikea nähdä perusteita Runografin linjaukselle sivuuttaa omakustanteet. Ainakin yksi positiivinen merkitys kuitenkin tradition hylkäämisestä ja tekijyyden merkityksen korostamisesta nousee mieleen: jos kirjallisuuspalkinnot noudattaisivat samaa linjaa, niitä olisi aika turha jakaa. Jaettaisiin huomion mukaan tekijöille, kuten pääsääntöisesti nykyisin taidetaan toimiakin.

Uusille runoilijoille siis vinkiksi: valehdelkaa kirjoitusmetodinne. Tarpeeksi kiinnostavan metodin avulla voi saada positiivista huomiota, vaikka lopputulos olisikin traditioon nähden surkeanlainen.

Runoilijan työ

Eletään kirjamessuaikaa. Tänään päättyi Turun Kirjamessut, loppukuusta on vuorossa Helsingin hippalot. Minulle messujen kiinnostavinta antia on yleensä ollut Kirjailijaliiton ohjelmassa, ja olenpa kertaalleen ollut Helsingissä esiintymässäkin Kirjailijaliiton kutsumana. Silloin keskusteltiin ekologisesta runoudesta. Tällaisia aiheita on vaikea kuvitella näkevänsä kenenkään muun ohjelmistossa.

Kirjailijaliiton ohjelmassa oli tänään pohdiskeltu ”Mitä kirjailijan työ todella on?” (Valitettavasti en päässyt paikalle seuraamaan, skippaan tänä vuonna messut tyystin.) Juhani Känkäsen vetämänä asiasta keskustelivat Hanna-Riikka Kuisma ja Aki Ollikainen. He ovat – itse asiassa kaikki kolme – prosaisteja, joten jäin sitten miettimään millaista oma kirjailijuuteni on, millaista runoilijuus siis on?

Kai sitäkin on monenlaista. Runoilija Billy Collins on muistikirjamiehiä. The Paris Review’n haastattelussa hän kertoo kirjoittavansa Uni-Ball Onyx Micropoint -kynällä kanadalaisen Bluenoten muistikirjoihin. Masterclass-kurssillaan Collins kertoo haluavansa tehdä sotkua, siis tarkoituksella jättää esiin kirjoitusprosessin: yliviivauksia, nuolimerkkejä, alleviivauksia, piirustuksia. Runoilija Charles Simic puolestaan on kertonut kirjoittavansa milloin mihinkin. Kaikenlaiset paperi- ja muistilaput kelpaavat.

Itse sijoitun näiden herrasmiesten välimaastoon. Minullakin on joskus ollut Uni-Ball Onyx Micropoint, jonka hankin rodoslaisesta kirjakaupasta, mutta nykyään kirjoitan sinisellä Pilot G-2 07 -geelikynällä, joita saa mm. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Muistikirjana käytän taskuun mahtuvaa mustakantista vihkoa, jonka ruudutus on punaista. Niitä olen ostanut Prismasta.

*****

Prosaistien aika kulunee pääsääntöisesti työtuolissa istuen ja ruutua tapittaen. Jotkut puristiprosaistit kirjoittavat käsin, mutta lienevät selvässä vähemmistössä. Meidän runoilijoiden kohdalla tilanne on vähän iisimpi: me voimme kirjoittaa missä vain ja vaikka kuten Simic, mihin vain. Runon muoto antaa paljon anteeksi työvälineissä ja työpaikoissa. Luultavasti jotkut hahmottelevat säkeitään kännykkään tai iPadeihinsa, minäkin hätätapauksessa. Enimmäkseen luonnostelen päässäni ja muistivihkoon, johon kirjoitan irtosäkeitä, säkeistöjä, ideoita ja kiinnostavia aiheita ja sanoja. Tietokoneella väsään sitten runot lopulliseen muotoonsa, loputtomiin hioen ja rakenteita pyöritellen.

Myös kirjoittamispaikat vaihtuvat. Suosikkipaikkani ovat himasta löytyvä kirjasto, samoin oma työpöytä. Junassa olen kirjoittanut monia runoaihioita. Mielekkäintä kirjoittaminen oli Rodoksella, Kahden kaupungin runojen (Robustos 2018) toisen ”päähenkilön” luona. Milloin istuin hotellin parvekkeella, milloin kahvilassa, milloin uimarannalla. Tein sinne kaikkinensa neljä reissua kokoelman tiimoilta.

Mitä se runoilijuuteni sitten on? Tekisi mieli sanoa, että enimmäkseen kirjoittamista ja lukemista, mutta on se paljon muutakin. Jos vaikka katson parin edeltävän kokoelmani Onnen maan (Robustos 2014) ja Kahden kaupungin runojen aiheita, olen tietysti kuunnellut helvetisti musiikkia, katsonut rutosti elokuvia, risteillyt, viettänyt iltoja ja kuunnellut juttuja, nauttinut kuvataiteista, katsonut laatufudista, kävellyt ristiin rastiin Riihimäkeä ja tosiaan matkustellut muutenkin aika paljon.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, kirjoitti Erno Paasilinna Yksinäisyydessä ja uhmassa (Otava 1985). Se on klisee – ja täysin totta, ainakin runoilijan kohdalla. Charles Simic mainitsi haastattelussa olevansa ”city poet”, ja sellainen minäkin olen. Luontorunoutta voi kirjoittaa keskellä kaupunkia, mutta kaupungin sykettä on hankalampi kuvitella maaseudun rauhassa. Olen asunut oikeastaan koko ikäni lähiöissä, joten silmille ja ajatuksille on kyllä tarjoiltu apetta. Runoilija on tarkkailija, olen aina töissä.

On siis oikeastaan helpompi kysyä, mitä runoilijuuteni ei ole? Siihen taas en osaa vastata. Kirjailijoista en tiedä, mutta runoilija on harakka, jonka pesä on lattiasta kattoon vuorattu kaikenlaisella kiiltävällä. Mutta selvää tietenkin on, että ennen kuin havainnon on mahdollista päätyä runoon, se on käynyt melkoisen suodatin- ja siivilähelvetin läpi ja muuttunut siinä matkalla tarkoituksenmukaisemmaksi. Älkää siis peljätkö rakkaat, tuttavat ja tuntemattomat. Jos päädyt runoon, sinulla on eri nimi, vähintäänkin kolme kättä, auton sijaan panssarivaunu ja kummalliset puheet.

*****

Oletettavasti kirjailijan työ on myös kaikenlaista silpputyötä. Runoilijan kohdalla silpputyön määrä muodostuisi niin valtavaksi, että sekoaisi. Uumoilen, että tullakseni toimeen runoilijana saisin painaa ympäri vuorokauden silpputyötä, siis kaikenlaisia puolivillaisia kolumneja, kritiikkejä, mitä ikinä kirjoitustyötä saisinkaan haalittua. Hakisin kaikkia apurahoja, eläisin jatkuvassa epävarmuudessa. Eli painaisin osa-aikaduunia, keräisin pulloja. Missä välissä sitä runoutta sitten kirjoittaisi – ja olisiko aivot enää kovin luovassa tilassa?

Ei helvetissä, päätös on helppo. Palkkatyöni on kolmivuorotyötä, joten ajankäyttö on yksinkertaista. Saan käyttää taiteelliseen, luovaan kirjoittamiseen liittyvän energian lajiin jota rakastan. On kaksi työtä: palkkatyö ja pesti runoilijana. Jokin pidempi apuraha voisi tulla ainoana vaihtoehtona kyseeseen. Ja kyllä – lottoankin.