Mikä ratkaisuksi?

Tammikuun loppupuolella ilmestyi Helsingin Sanomissa valtavan suorapuheinen artikkeli ilmastonmuutoksesta. Suosittelen lukemaan.

Vuosittain ilmestyy erinäisiä raportteja ja viesti on useimmiten – tai pikemminkin aina – samankaltainen: vituiks mänöö. Hesarin artikkelin myötä jäin pohtimaan, mitä ihminen oikeastaan voisi tehdä? Haastan jokaisen pohtimaan asiaa, koska oman pohdintani lopputulos on suoraan sanoen aika lohduton ja makaaberi:

Tämä laiva ei tästä enää käänny. Luvassa on kaikkia niitä vitsauksia, joita ilmastonmuutos meille lupaa: katastrofeja, olivat ne sitten säähän, sairauksiin, luontoon tai luonnonvaroihin liittyviä. Elämän edellytykset heikkenevät, kunnes lakkaavat kokonaan.

Kulutamme liikaa. Tarvittaisiin valtava ja mielestäni mahdoton globaali konsensus siitä, että kulutusta on radikaalisti vähennettävä – nyt. Onko olemassa ainuttakaan asiaa, josta vallitsisi globaali konsensus? Länsimaissa tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisten täytyisi luopua elintasosta. Ajatus on absurdi jo pelkästään suomalaisen hyvinvoinnin mittapuulla laskettuna: kuinka moni olisi valmis vaikkapa puolittamaan palkkansa? Kuinka moni olisi valmis leikkaamaan kolmanneksen eläkkeestään? Olisivatko lapsiperheet valmiita luopumaan lapsilisistä?

Kaikki päätöksenteko on politiikan varassa. Politiikka on päätöksentekoa ja siihen liittyvää asioiden hoitoa. Kuinka todennäköistä on, vaikkapa nyt sitten Suomessa, että yksikään puolue menestyisi sellaisella politiikalla, mikä ehdottaisi valtavia leikkauksia ihmisten toimeentuloon ja elintasoon? Vaikka jokin puolue siinä kertaalleen onnistuisikin, kuinka todennäköistä on että siihen kykenisi hallitus toisensa perään? Ja millä resursseilla sitten varmistettaisiin, että ihmiselämä pysyisi silti inhimillisenä? Ei millään. Se vaatisi kokonaan uudenlaisen, ennenkuulumattoman talousjärjestelmän ja rahapolitiikan.

Kaikki tällainen on yhden muutoksen varassa: ihmisestä pitäisi kytkeä itsekkyys pois. Miten ihmeessä se onnistuisi?

*****

Näyttää siltä, että ilmastonmuutos on yksinkertaisesti liian iso ongelma ihmisen ratkaistavaksi. Vähän abstraktinakin se johtaa kipuilevaan ajatteluun ja valintaan olennaisten asioiden äärellä: ajattelenko koko planeettaa vai itseäni? Itsekkäänä olentona ihminen valitsee useimmiten itsensä. ”Kerranhan sitä vain eletään”, eikö niin?

Ymmärrän lapsettomien ihmisten kohdalla jonkinlaisen ilmastonmuutokseenkin liittyvän hedonismin, mutta lapsiperheiden kohdalla tilanne monimutkaistuu. Omalla hedonismillaan vanhempi on allekirjoittamassa lapselleen kamalampaa tulevaisuutta. Aika paradoksaalinen valinta, eikö?

Muutenkin ajauduin ajattelemaan lapsensaannin ja perheen perustamisen motiiveja nyky-yhteiskunnassa, sillä vähänkään tiedostavampi ihminen ymmärtää tulevaisuuden nyt olevan hyvin harmaa. Viime vuosituhannella saattoi vielä ajatella, että kyllä tämä tästä, mutta nykyisellään sellainen ajattelu alkaa näyttäytyä melko naiivina. Emme ole saaneet tehdyksi ilmastonmuutoksen eteen oikeastaan mitään merkittävää. Vain poliittisia sopimuksia ja tavoitteita, jotka eivät toteudu. Ilmastonmuutoksen valossa perhepolitiikka on yhteiskunnallisesti hyvin arka aihe ja toisaalta ristiriitainenkin: Suomessa päinvastoin ollaan huolissaan syntyvyyden rajusta heikkenemisestä. Se kertoo olennaisesti tilanteesta ja tästä ajasta. Kuten Hesarin artikkelissakin todetaan:

”Lajikadon tai ilmastonmuutoksen estäminen ei yksinkertaisesti ole minkään valtion todellinen ykköstavoite.”

Sen sijaan raha ja ihminen ovat, juuri ne ilmaston ja luonnon pääviholliset.

Mitä sinä olet asiasta mieltä? Jos tulevaisuus näyttää synkältä, ovatko syyt perheen perustamiseen pelkästään itsekkäitä? Asettaako siinä vanhempi itsensä etusijalle? Millaiseen asemaan vanhempi ajattelee lapsensa? Millaiseksi vanhempi ajattelee lapsensa tulevaisuuden?

Symbolina tälle ihmisen moraalisesti paradoksaaliselle toiminnalle toimii hyvin tuo Hesarin artikkeliin haastateltu professori. Hän yhtäältä pohtii liikakansoitusta ja sen haittoja ja toisaalta toteaa olevansa 13-vuotiaan isä. Siinä kiteytyy oikeastaan ihmisyydenkin paradoksi: kykenemme hyvään, mutta asetamme aina itsemme etusijalle. Jonkun muun on tehtävä toisin. Harva yksilö on valmis luopumaan mahdollisuuksistaan elää mahdollisimman hyvä elämä.

*****

Ihminen on samaan aikaan liian fiksu ja liian tyhmä. Esimerkiksi me täällä pohjolassa olemme onnistuneet luomaan jonkinlaisen yhteiskunnan ideaalin, mikä on hieno asia.

Samalla olemme kuitenkin tulleet luoneeksi hirviön, joka ei ole pysäytettävissä: itsemme, modernin länsimaisen ihmisen ja yhteisön.

Täydellinen muoto

Toisin kuin moni kirjailijakollegani, en ole tervehtinyt äänikirjaa mitenkään suurella lämmöllä ja ilolla. Siihen on useitakin syitä, joista yksi on äänikirjan symboloiminen painetun kirjan hautakivenä.

Vaikka on tietysti kivaa, että kuunnellaan, on ikävää ettei lueta. On ikävää, että kirjan lukeminen koetaan niin ikävystyttäväksi puuhaksi, ettei sille haluta uhrata aikaa. Jotakin pahaenteistäkin siinä on, että lukemalla hankittu tieto on nykyisin niin suuren merkityksettömyyden kourissa. Silloin ollaan kuulo- ja huhupuheiden varassa. Se on kummallista, kun kuitenkin esimerkiksi koulutuksen merkitystä korostetaan aina vain enemmän. Puhutaan – varsinkin poliitikkojen ja yrityspamppujen suulla – jopa elämänmittaisesta kouluttautumisesta; minulle, kirjoja lukevalle ja uusia asioita alati hamuavalle kysymys on ihan normaalista ihmiselämästä ja yksilön kehityksestä: uteliaisuus, mielenkiinto ja halu selvittää asioita ja hankkia tietoa pitäisi olla itsestäänselvä lähtökohta elämälle. Kuten Richard Dawkins osuvasti toteaa teoksensa Unweaving the Rainbow (1998) alussa:

”Isn’t it a noble, an enlightened way of spending our brief time in the sun, to work at understanding the universe and how we have come to wake up in it?”

Mistä se sitten kertoo, ettei tiedon hankinta ja sen avulla itsensä kehittäminen ole yleisesti ottaen kovin kovassa huudossa?

Dawkins puhuu tässä tiedosta, mutta entäpä taide? Millainen merkitys sillä on ihmiselämälle? Se välittää ihmiselle tietoa ihmisestä itsestään. Taide-elämys on aina kokemus (ja mitä enemmän on hankkinut tietoa taiteesta, sitä vaikuttavampi se kokemus on) – ja ihmettelenkin, että kun niin monelle ihmiselle uusien kokemusten hankkiminen ja haaliminen on muodostunut tärkeäksi asiaksi, joillekin jopa elämäntavaksi, miksi kirjallisuuden lukemista ei yleisesti mielletä sellaiseksi? Ajatella: parhaimmillaan samassa paketissa tulee tietoa sekä ympärillä olevasta että itsestä.

Toki kirjailijakollegojeni äänikirjaa syleilevissä puheissa maistuu sellainen omaa ammattia koskeva kuoleman kosketus, eli se on osin epätoivon sanelemaa, toivonkipinän synnyttämä haave jostakin paremmasta, kun äänikirjamarkkina kasvaa kohisten. Niinhän se on, että jos sitä huomaa roikkuvansa tyhjän päällä, sitä takertuu lähimpään köyteen vaikka se olisi hirttoköysi. ”Ainakin tulee rahaa alalle”, totesi muuan kirjailija. Onhan se niinkin.

Oppia voi kuuntelemallakin. Muistelen lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan kuuntelemalla voi oppia ihan yhtä hyvin kuin lukemallakin. Mutta mitä se kuunteleminen on? Onko se sellaista oheistoimintaa, jollaiseksi monet äänikirjan ystävät ilmoittavat äänikirjan kuuntelun? Samalla kudotaan sukkaa, lenkkeillään tai tiskataan astioita. Olen kuullut sellaisestakin, että äänikirjaa kuunnellaan samalla kun imuroidaan (huolestuttavaa heidän kuulonsa kannalta).

Kuinka paljon äänikirjoja kuunnellaan ihan vain niin, että laitetaan nauha pyörimään eikä keskitytä mihinkään muuhun kuin kuuntelemiseen ja kuunnellun jäsentämiseen eli keskeytetään kuuntelu välillä ja jäädään pohdiskelemaan?

*****

Ihmiseltä vaaditaan liikoja. Vaatimassa on ihmisen itsensä lisäksi myös yhteiskunta. Työ muuttuu koko ajan velvoittavampaan suuntaan, ns. vapaa-ajan käsite on häviämässä kokonaan. On olemassa vain aikaa. Ihmisen joka puoleen sitouttava arki kuormittaa siinä määrin, että helpotuksen on oltava nopeaa ja iisiä; ymmärrän siis siltä osin, ettei ihminen enää jaksa samassa määrin keskittyä. Se kaipaa rentoutumista. Siinä mielentilassa uteliaisuus ei ole parhaimmillaan.

Se näkyy suoraan painetun kirjan suosiossa. Lukeminen, sillä tavalla että tietoa jäsentyy kupoliin eli uusia ajatuksia ja ymmärrystä syntyy, on vaikeaa. Siksi se myös vähentyy. Silti kaipuu tarinoihin ihmisellä säilyy aina. Äänikirja siis iskee samaan saumaan kuin muutkin suoratoistopalvelut.

Olen joskus ajatellut – ja toisinaan ajattelen vieläkin, että miksei runouttakin voisi julkaista äänikirjana. Siinähän on usein rytmiikkaa, mikä tukee äänikirjaformaattia ja kuulluksi tulemista. Säkeet ovat romaanista löytyviä lauseita lyhyempiä ja ilmaisu tiivistä – täydellistä! Sitten taas kuitenkin on ymmärrettävä, että niin kuin aina kirjallisuuden kohdalla myös runous asuu kielessä. Millaista olisi sellainen runous, jonka imaisisi itseensä vailla aikomustakaan pohdiskella sen ominaisuuksia, siis käytännössä pallotella omien havaintojen ja runon kanssa. Olisiko se runoutta enää laisinkaan? Olisiko se edes kirjallisuutta? Onko se kuuntelemista enää laisinkaan?

Miksi minä sellaista runoutta kirjoittaisin?

Uskon, että äänikirja on vain välivaihe ihmisen historiassa. Jotkut jatkavat siitä eteenpäin kohti täydellistä lukemattomuutta tietämättömyyden mustaan aukkoon, jossa elämän varjoisat alhot kääntyvät lähes huomaamatta kuoleman ikipimeyteen. Toiset taas kääntynevät takaisin painetun kirjan äärelle, kun huomaavat että se edelleenkin on paras tapa saada tietoa ja kokemuksia. Kenties digitaalinen vallankumous jättää jälkeensä meille digitaalisia tapoja oppia, kenties visuaaliset tavat oppia antavat entistä enemmän sijaa auditiivisille tavoille. Varmaa kuitenkin on, että oli tiedon ja kokemusten hankkimisen tapa mikä hyvänsä, keskittymistä se tulee aina vaatimaan.

Uskallan julistaa: ihmisen heikentyvä keskittymiskyky ja halu irtautua tiedosta ovat yhteiskunnan ja ihmiskunnan suurimpia uhkatekijöitä.

Koko kansan Pate

Pauli Antero Mustajärvi – Tina Finn: Pate Ikurista. Docendo 2017, 206 sivua.

Otsikko on ehkä liioittelua, mutta perustelen: Pate Mustajärvi on niin tunnettu kaveri, että hän kuulunee siihen melko harvalukuiseen sakkiin, jonka lähes jokainen suomalainen tunnistaa. Osa sitten tykkää, osa ei.

Oma ensikosketukseni Popedaan ja Pate Mustajärveen taisi olla vuonna 1992, kun yhtye julkaisi Svoboda-albumin. Siitä lohkaistu sinkku Kersantti Karoliina soi tiheästi television musiikki- ja viihdeohjelmissa ja muistelen, että sitä kavereiden kanssa fiilisteltiin – onhan se kaikkinensa harvinaisen tunnistettava ja tarttuva. Mika Sundqvistin sanoitus on muuten melko yhteiskunnallinen, siinä ollaan erään tasa-arvokysymyksen äärellä, naisten ja armeijan.

Kersantti Karoliinasta alkoi sitten tutkimusmatkani yhtyeen muuhun tuotantoon, mm. Kuumaan kesään ja muihin ikonisiin tsibaleisiin. Yhteistä niille kaikille on, etteivät ne mitenkään järin korkealiitoista sanataidetta ole. Ei se Popedaan sopisikaan. Mutta poikkeuksellisen positiivisiakin yllätyksiä silti piisaa, esimerkkinä vaikkapa tämä palanen Punaista ja makeaa -kappaleesta (san. Mustajärvi):

”Kun kaduilla taistellaan, kuollaan, rakastellaan, / sä nouset sinne mistä ainoastaan katsellaan”

Onpahan kertakaikkisen upea säepari, jopa näin runoilijan näkökulmasta.

Olen aina mieltänyt Popedan enemmän livebändiksi. Biisit ovat vanhan liiton rokkia, suoraa ja tymäkkää jyystöä, ja ne kasvavat yleisön myötä. Uudenlaisia ulottuvuuksia löytyy Pate Mustajärven soolotuotannon puolelta. Sieltä löytyykin sitten lauluja laidasta laitaan. Ajauduin alkuvuodesta viime vuonna julkaistun Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä –albumin pariin, ja totesin aika nopeasti, että nyt ollaan taas jonkin uuden äärellä, konseptilevyssä kiinni. Nyt kerrotaankin tarinoita ihmiskohtaloista, mitä tervehdin ilolla. Aloin miettiä, saisiko kurkistettua minkälainen kaveri tämä Mustajärvi on pinnan alla, ja ajattelin että jospa tämä Pate Ikurista tarjoaisi vastauksia.

*****

Kirja on ohuehko, ihan hyvin kirjoitettu teos. Pate Mustajärvestä jutun jos toisenkin lukeneena ja huhun jos toisenkin kuulleena oli kivaa saada myös uudenlaista tietoa; en esimerkiksi tiennyt teatterin olevan niin suuressa roolissa Mustajärven elämässä. Myös hänen paljastumisensa lukumieheksi oli jonkinmoinen yllätys. Se että yksi Suomen suurimmista rokkikukoista on harvinaisen privaatti, yksityisyyttään vinhasti suojeleva mies, ei sen sijaan tullut mitenkään uutisena.

Kirjan anti jää ehkä hivenen kapeaksi, mutta se toisaalta ilahduttaakin minua: helvettiäkös se yleisölle oikeastaan kuuluu, millainen mies rokkistaran takana piileksii. Ja kaipaanko minä toisaalta tietoa, kaipaanko tirskistelyä? Oikeastaan onkin niin, että kirja on hyvin rajattu: siinä mainitaan lyhyesti Mustajärven veljet, vanhemmista turinoidaan enemmänkin, mutta esimerkiksi jälkikasvu jätetään kokonaan rauhaan – ja hyvä niin. Varsin käytännöllinen lähestymistapa: kiinnostusta on herättänyt miehen vetämä rooli, sen roolin biografian saatte myös luettavaksenne.

Kaikkinensa nopealukuinen, hauska kirja hahmosta nimeltä Pate Mustajärvi. Sen tehtävä on luullakseni saatella lukija Pate Mustajärven tuotannon pariin ja jättää Pauli Antero Mustajärvi syrjään, kuten taiteilija itsekin kaiketi tahtoo.

Mikä on sinun salasanasi?

Katselin Netflixistä eilen Jehane Noujaimin ja Karin Amerin ohjaaman dokumentin The Great Hack. Sen keskiössä on joitakin vuosia sitten paljastunut Facebookin tietovuotoskandaali. Ei, uudelleen. Sen keskiössä on ihmisistä kerättävä omaisuus eli data. Tieto. Ihmisten käyttäytymisestä kerättävä tieto ja sen käyttötarkoitukset.

Internet-sivustot ja mobiilisovellukset keräävät käyttäjistään tietoa, jonka avulla päästään käsitykseen esim. kävijän kulutustottumuksista eli mistä hän pitää, mistä hän ei pidä, mitä hän ostaa, millaisilla sivuilla hän viettää eniten aikaa jne. Kerättyä tietoa voidaan jalostaa, sen avulla voidaan kohdentaa markkinointia. Lisäksi tiedon avulla voidaan kehittää itse palvelua.

Kuulostaa melko kotikutoiselta eikä järin vaaralliselta. Jokainen tietää tämän, minäkin.  Mitä sitten, jos Facebook-testien kautta joku saa tietoonsa poliittisia ajatuksiani, luonteenpiirteitäni, lempiruokiani tai harrastuksistani? Näin olen aina ajatellut.

**********

BEHAVIORAL PSYCHOLOGY + BIG DATA + TARGETED ENGAGEMENT = BEHAVIOR CHANGE

Näin dokumentissa todetaan Cambridge Analytican suulla. Sittemmin toimintansa lakkauttaneen Cambridge Analytican toimialaa on vaikea kuvailla, koska se on niin uusi ja hyödyntää keinoja, joista suurella yleisöllä ei ole hajuakaan. Jos jotenkin yrittäisi kiteyttää: tiedon avulla kohdennettu viestintä ja käyttäytymisen muokkaus. Tätä kannattaa hetki ajatella: käyttäytymisen muokkaus.

Cambridge Analytica ilmestyi parrasvaloihin joitakin vuosia sitten onnistuneiden vaaliprojektiensa ansiosta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalissa se avusti useita republikaaniehdokkaita data-analyysin ja viestinnän suhteen. Laveasti ajatellen Cambridge Analytica siis harjoitti poliittista konsultointia. Vuoden 2016 kisassa Ted Cruzin kampanjajoukko käyttivät Cambridge Analytican ”psykograafisia” palveluja lähes kuudella miljoonalla dollarilla ja saavutti odottamatonta sukseeta. Cruzin jätettyä kisan kesken hänen taustajoukoistaan siirtyi suuria rahoittajia Donald Trumpin taakse. Heidän rahojensa myötä Trumpin kampanjan tueksi siirtyi myös Cambridge Analytica.

Cambridge Analytica on ollut vaikuttamassa Yhdysvaltojen lisäksi mm. Intiassa, Keniassa, Maltalla ja Iso-Britannian Brexit-äänestyksessä. Wikipedian mukaan yhtiön edustajat ovat vuonna 2018 kertoneet CA:n olleen mukana kaikkiaan noin kahdessasadassa vaalissa eri puolilla maailmaa.

Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkimainingeissa paljastui, että Cambridge Analytica oli kerännyt tietoa Facebook-käyttäjistä Facebookin suosiollisella avustuksella. Tähän nimenomaiseen tapaukseen The Great Hack keskittyy. Hyvin yksinkertaisilta ja höperöiltä ja silti hauskoilta tuntuvien ”testien” avulla, joita ihmiset täyttelevät Facebookissa tuosta noin vain sen tarkemmin perehtymättä niiden saloihin tai oikeuksiin, joita käyttäjä tulee hyväksyneeksi, Cambridge Analytican onnistui luoda ihmisistä hyvinkin tarkkoja psykologisia profiileja. Yhdellä ihmisellä saattoi olla 5000 datapistettä, mikä ymmärtääkseni tarkoittaa siis 5000 yksittäistä tietoa, jonka avulla profiili voitiin luoda. Luullakseni 5000 eri tiedon avulla ihmisen toiminnasta saa muodostetuksi varsin tarkan kuvan. Erinäisten lähteiden mukaan parhaimmillaan Cambridge Analytica keräsi tietoa yli 80 miljoonalta ihmiseltä.

Cambridge Analyticassa tovin työskennelleen Christopher Wylien (joka sittemmin kävi kuultavana Iso-Britanniassa Cambridge Analyticaan liittyvien epäselvyyksien vuoksi) mukaan he saivat muutamasta sadasta tuhannesta ihmisestä kerätyn datan avulla muodostettua psykologisen profiilin jokaisesta äänestäjästä USA:ssa.

Miettikääpä, millainen ase tämä on yksittäiselle vaalikampanjalle? Joku selvittää yhteiskunnalliset pelkosi ja tarjoaa mainoksin osuvaa, jopa valheellista vastalääkettä.

Cambridge Analyticassa johtotehtävissä ja sittemmin tapauksen syväkurkkuna toiminut (myös erilaisten komiteoiden kuultavana ollut) Brittany Kaiser kiteyttää dokumentissa asian näin:

”Se on kuin bumerangi. Dataa lähetetään. Se analysoidaan. Sitten se palaa täsmäviesteinä, joilla muokataan käytöstä.”

Tällainen pätee ns. ”suostuteltaviin” äänestäjiin, siis ihmisiin, jotka ovat epävarmoja kannoistaan tai joihin muuten vain ajatellaan kyettävän vaikuttamaan.

Tätä kannattaa edelleenkin mietiskellä: ”Muokataan käytöstä.” Se tarkoittaa sitä, että tietoisesti sinuun kohdistetaan tietynlaista mainontaa, joka voi sisältää informaatiota tai misinformaatiota, joiden painotus voi olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Yhdysvaltojen presidentinvaalissa se oli mm. ”Crooked Hillary” -mainontaa, jossa Clintonia lyötiin negatiivisella leimalekalla päähän. Tätä sitten käytettiin mainonnassa erityisesti vaa’ankieliosavaltioissa. Tähän kun sidotaan Trumpin kaltainen populisti, tai Trumpin siekailematon tapa harjoittaa populismia, jossa mikään aihe tai tapa ei ole tabu, edes vale tai suorasanainen loukkaus, kisasta tulee mahdoton. Tällaisin keinoin Trump tuli valituksi maailman vaikutusvaltaisimman valtion presidentiksi.

Miltä demokratia näyttää tällaisessa valossa?

”Muokataan käytöstä” tarkoittaa sitä, että muutat käytöstäsi halutunlaiseksi, etkä edes itse tunnista sitä. Jos yksi ihminen istuu näin huteralla jakkaralla, kuinka huteran jakkaran varassa valtio on?

**********

Syntyneen kohun seurauksena Cambridge Analytica lopetti toimintansa ja vei itsensä viime vuonna konkurssiin. Facebook-tapaukseen liittyviä oikeudenkäyntejä käydään edelleenkin. Sattuvasti esim. Yle uutisoi 24.7., dokumentin julkaisupäivänä, että Facebook tuomittiin Yhdysvalloissa viiden miljardin dollarin sakkoihin yksityisyyden loukkaamisesta.

The Guardianille ja Observerille kirjoittava tutkiva journalisti Carole Cadwalldr on todennut, että nykyisessä tilanteessa meillä ei välttämättä ole mahdollisuutta käydä rehellisiä, demokraattisia vaaleja. Hän aikoinaan kiinnostui Brexit-äänestyksen jälkeen, miksi walesilaiset olivat äänestäneet voittopuolisesti Brexitin puolesta, vaikka EU oli rutkasti panostanut Walesiinkin. Hän löysi kyseisen vaikutusmekanismin, valemainonnan, joilla vaikutettiin ihmisten mielikuviin ja käsityksiin EU:sta – ja nimenomaan Facebookissa. Carole Cadwalladrin TED Talks -esitys kannattaa katsella. Siinä hän valottaa tarkemmin, mistä Brexitin kohdalla oikein oli kyse.

Cambridge Analytica on siis haudattu, mutta muita saman alan yrityksiä piisaa. Ja tulee piisaamaankin, ala on verrattain uusi ja taloudellisesti erittäin kannattava. Viimeistään nyt on korkea aika alkaa pohdiskella, millä tavoin meihin vaikutetaan?

Miten minua manipuloidaan ja miksi?

Ketkä sitä tekevät?

 

 

Tapaus Wisting

Jäin pari viikkoa sitten kesälomalle (palkkatyöstä). Ensimmäiseksi viikoksi tein paluun rikospaikalle eli matkustin puolisoni kanssa Rodokselle. Viime marraskuussa ilmestyneestä Kahden kaupungin runoista (Robustos) toinen kaupunki on juurikin Rodos.

Matkalukemiseksi otin Risto Rasan Tuhat purjetta. Kootut runot (Otava). On kummallista, miten pieneen tilaan voi niin suuri elämäntyö mahtua. Tuolla auringonjumala Helioksen saarella luin Rasan esikoiskokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Se oli oivaa matkaseuraa milloin parvekkeella, joka antoi merinäköalan Tuulisellerannalle, milloin hotellin aulabaarin terassilla kylmien juomien ääressä. Luinpa sitä kahvilassa Mandrakin satamassakin, siellä missä legendan mukaan Rodoksen kolossi, yksi maailman seitsemästä ihmeestä, muinoin seisoi. Kirjasin myös itse muutamia säkeitä muistiin, joten kenties kaikkea en ole vielä Rodoksesta kirjoittanut.

Reissun jälkeen kaipasin jotakin muuta. Luen enimmäkseen runoutta, kirjoitan, elän ja hengitän sitä. Ja nyt olin ähkyssä siitä. Puolisoni ehdotti, että alkaisimme katsoa Viaplaysta sarjaa nimeltä Wisting. Mikä ettei. Ensimmäisen jakson alkutekstien kohdalla aloin maistella: Wisting, Wisting, Wisting… Miten nimi vaikutti niin tutulta?

Ponnistin sohvalta ylös ja syöksyin kirjahyllylle, poimin norjalaisen Jørn Lier Horstin uutukaisromaanin Hylkiöt (Otava 2019) käteeni, ja näytin puolisolleni: tsiigaa, Wisting.

Parin ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti hyvältä (ja nyt kahdeksan jakson jälkeen vielä paremmalta), joten tuntui luonnolliselta tarttua myös Hylkiöihin. Luen kyllä dekkareita jonkin verran, mutta Jørn Lier Horstin tuotannosta minulla ei ollut hajuakaan.

Nyt on.

***

Hylkiöt (Bunnfall) on viimeisin suomennos Horstin Wisting-sarjasta, mutta alkujaan teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Huomioitavaa siis on – varsinkin kaltaisilleni sarjan_osat_on_luettava_oikeassa_järjestyksessä-fanaatikoille, että suomennetuista opuksista se sijoittuu itse asiassa vanhimmaksi kirjaksi, sillä ensimmäinen suomeksi käännetty Wisting-sarjalainen on alkujaan vuonna 2011 julkaistu ja Sitruuna Kustannuksen vuonna 2015 suomeksi tuoma Suljettu talveksi (Vinterstengt). Voi siis ajatella, että kaltaisilleni Wisting-ummikoille tämä Hylkiöt on hyvä lähtökohta aloittaa tutustuminen kyseisen sympaattisen norjalaispoliisin edesottamuksiin.

Laadullisestikin näin on. Hylkiöiden kerronta on mukavan rauhallista ja jännite pysyy koko ajan yllä. Lause on ilmavaa ja kulkee eteenpäin vaivattoman oloisesti. Kiittää sopii siis myös kirjan kääntäjää Päivi Kivelää. Tyylissä on jotain mankellmaista, varsinkin legendaarinen Wallander-sarja kimmahtaa usein mieleen. Päähenkilöiden asetelmakin on samantyyppinen: vanhentuva, terveystilanteensa kanssa painiva sympaattinen miespoliisi, jolla on naisasioissa karikkonsa: Wallander on eronnut vaimostaan, Wisting on jäänyt leskeksi. Wallanderin tytär Linda on vilkas ja voimakas, myöhemmin isänsä jalanjälkiä poliisiksi seuraava itsenäinen nuori, Wistingin Line-tytär taas on yhteiskunnallisesti tiedostava journalisti, joka Hylkiöissä valmistelee artikkelia murhaajista ja vankilan vaikutuksista heihin.

Teoksen juoni on vähän kankea, jolla tarkoitan pienoista teennäisyyttä ja väkinäisyyttä, mutta kuitenkin ihan uskottava ja hanskassa pysyvä. Haitaksi asti siitä ei missään nimessä ole. Oppikirjamaisesti romaani alkaa keskeltä tapahtumia: poliisi saa ilmoituksen larvikilaiselle rannalle ajelehtineesta jalkaterästä. Pian niitä ajelehtii lisää, ja Wisting huomaa joutuvansa aivan kummallisen tapauksen äärelle. Tästä en paljasta sen enempää, sanonpahan vain, että kirja tarjoaa yhden hyytävimmistä ja kauneimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa kuunaan nähnyt. Nimitän sitä ”Tanssivaksi naiseksi”. Mistä siinä sitten on oikein kyse? Lukekaa itse.

Jørn Lier Horst hyppää tällä Hylkiöillään omassa lukuhistoriassani samaan jatkumoon Matti Yrjänä Joensuun, Henning Mankellin ja Sjöwall & Wahlöö- kaksikon kanssa. Pohjoismaisen dekkarigenren parhaimmistoa. Saman hyppäyksen tekee Wisting Harjunpään, Wallanderin ja Beckin joukkoon.

Eipä ihme, että kerroinkin puolisolleni alkavani jahdata sarjan muita käännöksiä.

Kaksi on jo saalistettuna.

Negatiivinen ja yltiöpositiivinen kritiikki

Mikä on kirjallisuuskritiikin tehtävä? Tätä mietin useinkin mikä on luontevaa, sillä palkkatöiden ja runoilijuuden ohella olen toiminut jo vuosia myös freelance-runokriitikkona.

Kritiikinkin kohdalla käsityksiä on varmasti yhtä monta kuin on määrittelijääkin; minä miellän sen pääasialliseksi tehtäväksi osallistua taiteesta käytävään keskusteluun. Kritiikki on tekijän ja kokijan välissä jonkinlaisessa selvittäjän asemassa, mikä tarkoittaa (ja: edellyttää) karkeasti ottaen sitä, että kriitikko on taiteen asiantuntija ja toimii sen varassa jonkinlaisena selittäjänä taiteen ja vähemmän kokeneen kokijan välissä. (Selittäjyydellä en tarkoita taiteen selittämistä auki vaan teoksen eri merkittävyyksien esilletuomista.) Tämä mahdollistaa sen, että kriitikko voi tietämyksellään kertoa, millaista taidetta kulloinenkin teos on ja miten se asettuu taidekenttään. Mielestäni tämä on kriitikontehtävän ydin. Siihen olennaisena osana kuuluu arvottaminen: onko taide laadukasta vai ei, onko se kriitikon mielestä kiinnostavaa vai ei (ja millä tavoin), mitä kyseinen teos pitää sisällään. Erityisen tärkeää on, että kriitikko osaa tehdä eron sen välille, onko teos (eli sen taide) laadukas ja tykkääkö hän itse siitä. Ne ovat eri asioita; toisinaan tuntuu, etteivät kriitikot tunnista tätä.

Olen siis kriitikko, mutta ennen kaikkea runoilija eli taiteentekijä. Me taiteentekijät omaamme viha-rakkaus-suhteen kritiikkiä kohtaan. Pidämme paneutuneesta kritiikistä – ja erityisesti silloin, kun se on positiivista. Se hivelee itsetuntoa. Paneutuneen kritiikin tulisi olla itsestäänselvyys. Hutiloituna amatöörintekeleenä kritiikillä ei ole mitään arvoa ja sen funktio määrittyy vain taidetta tuhoavaksi. Mielipiteellä on aina itseisarvo, mutta ilman laadukkaita argumentteja sillä ei ole mainittavaa merkitystä itse keskustelulle kuin korkeintaan huomiona: ”ahaa, tuo on tuollaista mieltä”.

Kritikoidessani mietin aina, mitä nostan teoksesta esiin. Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli kriitikko tunnistaa teoksen taiteeltaan laaduttomaksi (helppoa asiantuntijalle), huonoksi, negatiivinen kritiikki on perusteltu. Tällaista on esimerkiksi minunkin täällä blogissa toisinaan esiinnostama harrastajarunous. Sellaisen äärellä kokija voi helposti todeta, että kirjoittaja ei tunne alaansa kovin hyvin, mikä näkyy negatiivisin tavoin teoksessa. Useimmiten tällaisilla teoksilla ei ole taiteellista merkitystä vaan jokin muu merkitys. Toki kritiikin lukeva ”tavallinen ihminen” voi tykätä huonostakin taiteesta, mutta arvioidessaan teosta kriitikko ei voi ajatella lukijoiden mieltymyksiä aivan kuin ei voi arvioidessaan sekoittaa omia mieltymyksiä – varsinkaan negatiivisessa mielessä – objektiivisiin, perusteltavissa oleviin seikkoihin. Kuitenkin kriitikko voi hyödyntää mieltymyksiään nostaessaan esiin asioita, joita pitää teoksessa merkittävinä; useimmiten olemme hyviä siinä mikä meitä kiinnostaa.

Jos taas kriitikko tunnistaa teoksen laadukkaasti tehdyksi, en näe mitään syytä nostaa esiin negatiivisia asioita. Laadukkaasti tehdystä teoksesta löytyy aina positiivisia asioita esiinnostettavaksi. Edelleen: Laatu on mielestäni varsin helppo tunnistaa, jos on vähänkään perehtynyt aiheeseensa. Toisinaan tulee ihmeteltyä, miten paljon negatiivissävytteistä kritiikkiä onkaan julkaistu ja julkaistaan edelleenkin – ja mielestäni perusteetta. 

Joskus näkee ylisanojakin. Silloinkin tulee ihmeteltyä, mitä ihmettä kriitikon päässä on mahtanut liikkua, kun hän on päättänyt kritiikissään ilmoittaa, että jokin on ”vuoden paras” tai muilla tavoin ohjailla lukija yhden teoksen äärelle: ”Jos aiot tänä vuonna lukea yhden teoksen, lue tämä”. Tällaisillekaan ei perusteita oikein löydy. Kummatkin sisältävät aivan liian ympäripyöreitä oletuksia – mitään selittämättömin argumentein, eikä laadukkaasti tehtyä taidetta voi yksi ihminen koskaan purkaa niin mustavalkoiseksi.

Se Virallinen Kirjamessuraportti 2018

Kävin Kirjamessuilla. Messujen uusi chief Ronja Salmi on ollut paljon esillä mediassa. Hän on sanonut pyrkivänsä uudistamaan messuja, mikä on minusta ihan hyvä juttu – jämähtääkään ei oikein kannata.

Heti narikoiden luona bongasin Nightwish-velho Tuomas Holopaisen ja hänen puolisonsa Johanna Kurkelan. Tuomas tuli tervehtimään ja kiittämään kirjasta. Oli kuulemma todella paljon tykännyt Kahden kaupungin runoista.

Eiku hetkinen. Ei se noin voinut mennä – eihän Kahden kaupungin runot ole vielä edes ilmestynyt. Kelataanpas alkuun.

(Tällä tavalla nerokkaasti sain mainostettua pian julkaistavaa runokokoelmaani.)

Valmistauduin narikoiden luona näyttämään Tärkeältä Runoilijalta. Niistin siis nenän ja tarkistin, ettei tippukiviluolaan jäänyt tippukiviä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan), ja varmistin että jylppy on jykevästi kiinni. Bongasin Tuomas Holopaisen ja Johanna Kurkelan ja kelasin, että oispa hienoa sanoa Tuomaalle notta kyllä oli hiano levy se teiän edellinen, että oisko kaverikuva mitään? En sitten tohtinut; tiedän, miten kiusallista se voi olla, kun fanit tulevat tykö ja alkavat kiljua.

Tai no. Kerran – vuosia sitten – Kontulan Vanhassa rouvassa kaksi rouvahenkilöä tuli pyytämään nimikirjoitusta. Luulivat minua Jasper Pääkköseksi. Vaikka miten yritin todistella, etten ole hän, eivät uskoneet. Voi olla, että välissämme oli kielimuuri; rouvat olivat opiskelleet kolmen promillen alkeet, minä vasta aloittelin. Kirjoittelin sitten niille nimmarit mahdollisimman epäselvällä käsialalla.

En huomannut messuilla mitään järisyttäviä uudistuksia. Lavat olivat vaihtaneet nimeä ja paikkaa, ainakin joku/jotkut niistä. Muuten meininki oli samanmoista kuin ennenkin. Ihmisiä oli yllättävän vähän, mutta torstai klo 15 – what can you do.

Näin Maarit Hurmerinnan, morjestin häntä sisäisesti.

Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että lähistöllä puhutaan mikrofoniin englantia. Siellä haastateltiin dekkaristi Arne Dahlia. Koin myötähäpeää siitä, miten vähän kuulijoita hän oli kerännyt. Hän on kuitenkin ymmärtääkseni varsin suosittu dekkaristi. Tai ”suosittu”. Jos väkiluku on suosioon verrannollinen, taidan olla itsekin varsin suosittu.

Käyskennellessäni messujen mukavan väljiä käytäviä tulin pohtineeksi, että tarvitsenkohan minäkin uuden kävelytyylin, kuten Joey Frendit-sarjassa. Hän pohdiskeli tarvitsevansa uuden walkin, mutta en ihan muista, ottiko hän sellaisen käyttöön. Mietiskelin, että miten runoilijat oikein kävelevät, mutta unohdin koko homman kun näin metrilakukojun.

Unohdin metrilakukojun, kun näin alelaarit. Tsiigasin ne läpi, sitten lähdin himaan.

Sellaiset oli minun messut.

Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

#Metoo, not you… Who else?

Oksettavaa, likaista, pahaa Harvey Weinsteinia on helppo vihata. Hän on juuri sellainen stereotyyppinen klöntti, joka surutta käyttää hyväkseen valtaansa mitä ällöttävin keinoin. Alati paisuva #Metoo-kampanja (kampanja kuulostaa todella oudolta sanalta, mutta parempaakaan keksinyt) on nostanut otsikoihin Hollywood-tähtiä ja muita julkkiksia yksi toisensa perään. Meillä menneisyyden (ehkä nykyisyydenkin) haamut ovat tulleet kummittelemaan ohjaaja Lauri Törhöstä.

Woody Allen on aiheen myötä noussut (taas) otsikoihin, ilmeisesti vanhojen syytösten osalta. Allen on minulle tämän aiheen koetinkivi, sillä pidän hänen elokuvistaan. #Metoo on nostanut esiin sellaisiakin reaktioita, että taiteilijan aiemmat työt ovat alkaneet inhottaa. Niitä on alettu katsoa eri silmin mitä ei sinänsä voi ihmetellä.

Testasin. Katsoin Allenin viimeisimmän elokuvan Café Society (2016), jonka pääosissa ovat mm. The Social Networkista tuttu Jesse Eisenberg (hän oli mukana myös Allenin vuoden 2012 elokuvassa To Rome With Love), Twilight-elokuvasarjasta tähdeksi kimmonnut Kristen Stewart, aina eloisa Blake Lively ja Steve Carell, kenties maapallon karvaisin koomikko (oikeasti, tsekatkaa The 40-Year-Old Virgin) nyt kun Robin Williams on siirtynyt kaukaisiin galakseihin far, far away.

Allen pykii edelleen, mutta elokuva ei – ainakaan Allenin vuoksi. Café Society ei ole parasta allenia, mutta ihan mukiinmenevä. Kerronta on edelleen omalla tavallaan kiireistä ja tunnelma silti seesteinen. Vanha jazz soi taustalla niin kuin aina, ja juoni ja teemat kiertyvät lopulta rakkauden ympärille. Seesteisyydestä voi syyttää elokuvan lämmintä tunnelmaa ja pehmeitä värisävyjä, kuvausta siis, josta tällä erää sopii ”syyttää” legendaarista Vittorio Storaroa.

*****

En siis kuulu heihin, jotka alkavat vihata jotakin teosta siksi että sen tekijä on mahdollisesti asshole. Voin samaan aikaan inhota taiteilijaa ja nauttia hänen taiteestaan. Kaikki eivät siihen pysty mitä en mitenkään ihmettele.

Sosiaalinen media nostaa tällaisia ristiriitoja esiin (samalla kun upottaa weinsteineja ja muita klönttejä), ja se on kaikessa arveluttavuudessaankin positiivinen asia. Arveluttavaa on mahdollisten syyttömien teloittaminen, jonkinlaiset huutoäänestyksin suoritettavat pikaoikeudenkäynnit sosiaalisen median turuilla ja toreilla. Mutta tällaisesta tuskin on kyse #metoohon liitettävissä tapauksissa (ainakaan Hollywood-mittaluokan keisseissä). Kun useampi julkisuuden ihminen astuu syytöksineen esiin, syytökset on syytä ottaa vakavasti.

Seksuaalista häirintää ja muuta perseilyä ei kenties voi kovin hyvin näyttää toteen, ja siksi niistä ei siis välttämättä – ainakaan vielä – tulla näkemään kummoisia oikeustaisteluita. Mulkkuuskaan ei ole rangaistavaa vaikka se lähes rikollista onkin.

Jos taide toisinaan tuo yhteiskunnallisia epäkohtia esiin, niin niin tuo sosiaalinen mediakin. Jännää, ettei tämä ole näiden nyt hehkuvia kekäleitä muistuttavien parrasvalojen alla kärvistelevien taiteilijoiden mielessä käynyt.

Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.