Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.

Mainokset

Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Kirjallinen kattaus

Kirjallisuuden kulta-aikaa ovat syksyt, kun maamme kaksi suurinta kirjallisuuspalkintoa jaetaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto ja Finlandia-palkinto määrittävät syksyn suunnan, onko se paska ja loskainen vai kaunis luminen postikorttimaisema joulun alla. Se mitä keväällä on kylvetty, korjataan syksyllä tarkasteltavaksi ja nautittavaksi. Harvinaisuuksista kohistaan.

Väärin. Eilen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät herätteli allekirjoittaneen yövuoron jälkeisestä unenpöppöröstä: hetkinen, kriitikko Jukka Petäjä kirjoittaa näin mairittelevan arvion kotimaisesta romaanista! Lukekaapa, se on todella mairitteleva. Kirja on Tapaus.

Varmasti onkin, ja yllättäen: tänään kyseinen romaani, aika puskista, julistettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sattumaako?

Tavallaan. Suomalaisessa kirjamaailmassa (johon Hesarin kritiikitkin voidaan laskea mukaan) ei päällepäin yleensä tapahdu mitään yllättävää. Toki joskus se meinaa yllättää housut nilkoissa, kuten minut ja minun lisäksi näköjään myös Hesarin. Jos totta puhun, en ollut huomannut Valtosen kirjaa aiemmin, vaikka kevään ja syksyn kirjalistoja olenkin suhteellisen tiiviisti seuraillut. Niin tai näin, olen iloinen että Valtosen kirja on mukana. Siinä vaikuttaisi olevan erittäin kiinnostava aihe.

FINLANDIA-PALKINTO: UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kun tarkastelee vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden ajalta Finlandia-palkintoehdokkaita, esimerkiksi palkintoa jakavan Suomen Kirjasäätiön sivuilta, voi huomata ettei kilpailussa pienkustantajien liput juuri tuulessa hulmua. WSOY, Otava, Teos, Gummerus ja Tammi hallitsevat. Myös keskiraskassarjalaiset Siltala ja Schildts ovat päässeet mukaan useammin kuin kerran. Kertaalleen mukaan ovat päässeet Into (Laura Gustafssonin Huorasadulla), Avain (Elina Hirvosen romaanilla Että hän muistaisi saman) ja Like (Riikka Ala-Harjan Maihinnousulla), jotka ehkä joillakin mittareilla voisi pieniksi laskea jos oikein yrittäisi. Pienin ja tuntemattomin ehdokas lienee tänä aikana ollut vuonna 2007 ehdokkaaksi noussut Agneta Ara teoksellaan Det har varit kallt i Madrid, jonka julkaisi PQR-kultur, kustantamo josta en ollut tietoinenkaan tätä ennen. Aidosti todella pieni.

Pääosin siis samat kustantamot näkyvät kilpailuissa kuin muuallakin mediassa, kirjamessuilla ja ihmisten huulilla. Niiden varassa suomalainen kirjallisuus kelluu.

HEI HUOMENTA SUOMI, HYVIN PYYHKII

Millaiset näkymät sitten ovat täältä pienkustantajan (kohdallani Kustannusliike Robustoksen) sylistä katsellen?

Tutunomaiset. Sillä yleisimmillä eli putkinäöllä tarkasteltuna: suomalainen kirjallinen kenttä on Finlandia-palkinto ja HS, tässä järjestyksessä. Laajemmin katseltuna kirjallinen kenttä on pääpiirteittäin tässä kuvassa: lukijoiden edessä on pöytä, sen päällä meloni ja viinirypäle. Meloni on viinirypäleen edessä. Syksyisin melonia vielä pyöritetään markkinamielessä etualalle, että se varmasti näkyy, vaikka se varmasti näkyy. Kaikki tietävät, että melonin takana on viinirypäle, mutta kun sitä ei näe, siitä ei jakseta kiinnostua. Se hädin tuskin on, mutta on.

Suomalaisella kirjallisuuskentällä pyyhkii hyvin niin kauan, kuin meloni pysyy pöydällä eikä vierähdä lattialle. Kirjallisuudelle ei siinäkään tapauksessa kävisi huonosti: liiskaantunut viinirypäle ei pyörähdä mihinkään.

Kusenkeltainen lehdistö

Luin Arto Salmisen Paskateorian tuoreeltaan, heti sen ilmestyttyä (WSOY 2001). Luin, koska olin edelleen kovin vaikuttunut Varastosta (WSOY 1998), Salmisen edellisestä romaanista, joka on sittemmin myös filmatisoitu (2011). Varasto iski lukiolaispojan tajuntaan samalla tavalla kuin John Irvingin Garpin maailma (Tammi, ensimmäinen suomenkielinen painos 1980), jotka kumpikin osoittivat sen että tietynlainen suorapuheisuus ja rentous oli kirjallisuudessakin sallittua. Siitä kuuluu kiitos myös silloiselle äidinkielenopettajalleni, joka vei minut Juha Seppälän teosten äärelle Super Marketin (WSOY 1991) ovista. Tällaisten kirjojen myötä ajauduin hiljalleen ymmärrykseen, että kaikennäköisistä kaanoneista huolimatta jokainen voi muodostaa itselleen oman klassikkopiirinsä jonka keskelle hautautua. Ja oikeastaan sen jälkeen lopetin kirjastoista lainaamisen kokonaan ja keskityin haalimaan hyviä kirjoja itselleni, omaksi, jotta mieleiseni katakombi joskus valmistuisi. Vielä se ei ole valmis, tuskin koskaan valmistuukaan.

Tuoreeltaan Paskateorian ylenpalttinen mediakritiikki tuntui hurjalta, jopa liioittelevalta. Mutta nyt – kuinkakohan monennella uusintakierroksella… – kun sitä vertaa lähes päivittäin selailemaansa iltapäiväviihdesanomalehtien tarjontaan, ei se liioittelevalta tunnu oikeastaan ollenkaan. Lehdistön uutisointi on kaikin puolin viihteellistynyt ja journalismia saa hakemalla hakea. Pahimmillaan se näkyy juuri näiden iltapäivälehtien nettisaiteilla: kirjoitusvirheitä kiireessä tehdyssä ja tarkistamatta heti painetussa uutisessa, asiavirheitä joita ei voi selittää millään, paskaa kielioppia joka sopii itseään toimittajaksi tituleeraavalle hyvin huonosti.

Salmisen maalailema muutos ei vielä onneksi näy esim. Hesarissa, joka sekin tosin välillä vaikuttaa koko perheen ja koko kansan lehdeltä mukahauskoine runomaisine riimittelyineen tai Vieraskynä-palstan mainostilaan, jota puolueet surutta hyväksikäyttävät aina vaalien alla ja lehti kiittää, kun valtion isit ja äidit houkuttelevat lukijoita tarinoillaan eikä toimittajien tarvitse edes kirjoittaa niitä. Ja onneksi on joitakin Long Playn kaltaisia uusia toimijoita jotka luovat edes vähän lohtua.

Jari Tervoa pidetään usein hyvänä kirjan aloittajana (mm. Pyhiesi yhteyteen –romaani, WSOY 1995): ”Minut tapettiin vappuviikolla.”). Hänen teoksistaan löytyy yleensä aina napakka ensimmäinen lause, usein humoristissävytteinen, joka kummallisella tavalla onnistuu samalla määrittelemään jonkinlaisen punaisen langan teokselle. Tai ainakin sinisen. Tai ainakin teeman tai sävyn. Pointtinahan on heittää pieni koukku lukijan suuntaan, saada hänet kiikkiin. Myyntimääristä päätellen Tervo on onnistunut perkeleellisen hyvin. Jos myyntimääriä ei oteta lukuun, on Salmisellakin ainakin yksi aika kova, nimenomaan Paskateoriasta:

”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.”

Se voisi olla suoraan R-Kioskin ikkunasta, keltaisesta lööpistä.

Kirjablogipöhinää

Tietämättäni blogistaniassa on kiehunut. Tämä on ennenkuulumatonta! Nimittäin tämä Hesarin Nyt-liitteen juttu puhututtaa nyt kirjablogeissa, ja totta kai usein ajankohtaisessa Luutiissa, Maaria Pääjärven blogipostauksen alla, johon nyt itsekin olen osallistunut. Typerä minä, sillä olen taas kaiketi saamassa leiman otsaani kriittisillä pohdinnoillani…  No, ehkä he antavat anteeksi ja tulevaisuudessa kenties lukevat minunkin kirjani.

Kyse on kirjablogeista – siis niistä, joissa aktiiviset lukutoukat lukevat kirjoja ja kirjoittavat niistä blogikirjoituksia. Olen lukenut useita kirjablogeja, ja jo pidemmän aikaa olen ääneen todennut, että niissä on usein analyyttisempaa pohdintaa kuin perinteisissä kritiikkimedioissa, kuten sanomalehtikritiikissä. Syitä siihen voi olla useita, kuten esim. että blogissa merkkirajoituksia ei ole ja tilaa käsitellä opuksia on luonnollisesti enemmän. Usein myös bloggarin kirjoituksesta näkyy kiinnostus kirjaan, kun taas sanomalehdistä saa välillä lukea kriitikon leipiintynyttä tilitystä kirjasta, jota hän ei olisi lainkaan halunnut lukea. Usein myös ns. sanomalehtikriitikko asettuu kirjan ja kirjailijan yläpuolelle ”suureena viisaana”, kun taas kirjabloggari on samalla tasolla, yhdenvertaisena. Toisaalta välillä kirjablogeista jää hiukan pintapuolinen fiilis; arviot ovat enemmän subjektiivisia kuin objektiivisia, joten ottaakseen neuvoa arvostelusta ja hyötyäkseen siitä, pitäisi ensin tuntea kyseisen arvostelijan kirjallinen maku ja lukeneisuus.

Saattaa olla, että kirjablogit ovat pelastamassa kirjallisuudesta kirjoitettua sanaa, sillä sanomalehtikritiikki on vajoamassa kovaa vauhtia suohon, josta se ei hevillä nousekaan. Tuolla Luutiissa olen pohdiskellut ääneen (ei olisi pitänyt), voiko kirjablogeilla olla myös kaiken sen positiivisuuden lisäksi negatiivisia efektejä kirjallisuuteen ja sen ympäristöön, ja yhtenä vaihtoehtona olen esittänyt, että lukeminen voi yksipuolistua; kirjablogien näkyvyys kohoaa koko ajan, blogeja siteerataan jo kirjojen takakansissa ja kansiliepeissä, ja koska blogit perustuvat harrastuspohjalle eikä niillä ole periaatteessa samanlaisia yhteiskunnallisia velvotteita kuin esim. sanomalehdillä, jotka ovat pitkälle huolehtineet kirjallisuuden monimuotoisesta näkyvyydestä mediassa, esimerkiksi runouden näkyvyys suuressa mittakaavassa saattaa vähentyä. Se ei tietenkään ole kirjabloggareiden syy millään tavalla, mutta olisi hölmöä olla ajattelematta että vaikkei syytä olekaan, efekti kentälle saattaa silti syntyä. Olisin perkeleellisen typerä kirjailija, jos en huolehtisi omien runojeni saatavuudesta tai näkyvyydestä. Ymmärtäkää siis minua, arvon kirjablogistit!

Mitä ajattelette, millaisia vaikutuksia kirjablogeilla on nyt kirjalliseen kenttään, millaisia tulevaisuudessa? Ovatko ne pelkästään positiivisia vaikutuksia?

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban

Tänä aamupäivänä naurattaa Ilpo Tiihosen Jumalan sumu (WSOY 2009). Siis naurattaa hyvällä tavalla, ei naurettavalla. Kokoelmassa on joitakin aivan loistavia runoja ja pidän teoksen struktuurista; lukiessa ehtii parkua yltiöromanttisten runojen siirappisuuksia, sitten ihmetelläänkin perinteen äärellä kun sitä kohdellaan jopa uskonnollisin – ja vähän häilyvin – tematiikoin, ja yhtäkkiä esiin pyörähtääkin ”Ylistys pyllylle”. Yhtäällä Tiihosen poetiikassa on jonkinlaisia klassisen runouden aineksia, toisaalla siihen yhdistyy stadilainen runoilija, kundi joka ”funaa” juttuja.

Ei ole salaisuus, että pidin kovasti Tiihosen Largosta (WSOY 2004), joka ammentaa hyvin pitkälle samoista työkaluista ja ympäristöistä kuin sittemmin Jumalan sumukin. Nauru on yksi nimittävä tekijä näissä kahdessa teoksessa, kokoluokka large. Tekstien takaa ei puhujaksi paljastu mikään tavallinen pelle, vaan sirkusklovni, klassinen hauskuuttaja, jolle voidaa nauraa koko perheen voimin hyväntahtoisesti. Kriitikko Mervi Kantokorpi on hänkin kiinnittänyt huomionsa teoksen huumoriin, kritiikissään hän huomauttaa Jumalan sumussa esiintyvän myös pikkuisia ”eilisen eineen lämmityksiä”, viitateen kaiketi runojen paikoitellen selkeäänkin rytmiikkaan ja vähän päälle liimattuihin soinnullisuuksiin.

Pohdituttaa toisaalta, kuinka eilisiä ne einesainekset oikein ovat ja miksi ne edes ”eilisiä” olisivat? Onko se, että jokin on jo tehty yhtä kuin eilistä, ja miksi se tuodaan aina tärisevällä tarjottimella esiin? Vai sekoittuuko puhekielen diskurssi liiaksi kirjoitettuun, vähän kauniimpaan kieleen – pitäisikö ajatellakin eilisen olevan hyvää, koska sitä kannattaa vielä tänäänkin lämmittää? Toisaalta on hienoa, kuinka kriitikko Kantokorpikin ikään kuin hyväksyy tämän pienen virheet/nämä pienet virheet ja armahtaa Tiihosen. Sillä kukapa nyt ei Tiihosen runoista diggaisi? Vai onks Tiihonen niinku ”so last season”? Mun mielestä ei oo, tai niinku sillein.

Jaahas, on pian puolipäivä ja minä olen kesälomalla. Vaimo kysyi, maistuisiko yksi drinkki. Mikä jottei. Jos menisi parvekkeelle aurinkoon lukemaan vähän lisää runoutta ja vapauttaisi samalla yhden Kuuban.

Sedät jaksaa heilua

Jotenkin tykkään tuosta Matti Apusesta. Hän on minulle kuin sormella osoitteleva setä, jollaista minulla ei koskaan ole ollut.

Tänään hän Helsingin Sanomien kolumnissaan puolustaa setä- ja täti-ihmisten ammattitaitoa ja osaamista suhteessa nuorisoon, eikä huonosti puolustakaan; onhan Matti entinen lehtimies ja setämies jo itsekin. Apunen ottaa ystävälliseen, isälliseen haarukkaansa tuoreen demarivoittajan, puolueen tuoreen kolmannen varapuheenjohtajan. Eero Vainio, 25 vee. Matin tarkoitus ei ole tuottaa Eerolle mielipahaa, vain antaa hellä esimerkki siitä miten media julkisuudessa oleviin poliitikkoihin tarttuu ja seuraa heidän tekemisiään. Sieltä se entinen lehtimies pilkottaa!

Tietysti takaa kajastaa myös, kuinka umpiporvari opastaa umpidemaria oikein olan takaa, kevyellä ylimielisyydellä varustettuna, kuten asiaan kuuluu. Olen jo pitkään odottanut, minkä vaalin yhteydessä kokoomus ilmoittaa, että heidän ehdokaslistallaan on muuan Matti Apunen. Sen verran poliitikon vikaa hänessä sentään on, vaikka sitä tuskin itse myöntääkään. Poliittisella kentällä on aina yksi Apusen mentävä aukko.

Kertoillessaan demarien nuorennusleikkauksesta Apunen kuitenkin unohtaa mainita sen kuuluisimman nuoren demarin: tohtori Pentti Arajärven. Hänen ympärillään on parhaillaan kuulemma sellainen kohina, että oksat pois!

Jäämmekin mielenkiinnolla odottelemaan, millaisia oppitunteja Apusen setä antaa pojankloppi-Arajärvelle.

Guggenheim-politiikkaa

Helsingin Sanomat pääkirjoitti äskettäin tehdystä kumoamispäätöksestä vahvan mielipiteensä: suuri virhe tehtiin, kun Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi kaupunginjohtaja Pajusen esityksen Guggenheimin museota koskevasta päätöksenteosta. Guggenheim ei näillä näkymin, näillä ehdoin, Suomeen tule.

Menemättä sen enempää HS:n pääkirjoitukseen voi siitä todeta, että kenties hyvin pitkään hetkeen ei lehti ole ottanut yhtä selvää poliittista kantaa taakakseen kuin juuri kyseisen pääkirjoituksen myötä. Pääkirjoituksen takaa kaikuu Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautavan aavemainen julistus siitä, kuinka nyt taidemaailma ja ihmiset häviävät kun Guggenheim pysyy aavan meren tuolla puolen.

Tämä on eriskummallinen ja jopa huvittava käsitys, sillä taidemuseot ovat juuri ihmisiä ja taidemaailmaa varten. Televisiolausunnoissaan Rautava paheksui sitä, kuinka epädemokraattisesti päätös syntyi. Kaupunginjohtaja Pajunen oli lausunnoissaan maltillisempi, jopa sovittelevampi. Hänestä huokui jopa tietynlainen nöyryys yleistä mielipidettä kohtaan. Niin pitääkin huokua. Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien puoltoäänet jäivät yksinäisiksi puoltoääniksi. Selvempää oli vastustus tai epäröinti koko museohanketta kohtaan.

Nyt mököttävät Kokoomus ja Helsingin Sanomat. Heidän yhteinen politiikkansa ei toiminut. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tällainen yhteistyö on kummunnut ja mitä seuraavaksi? Mitä konkreettista löytyy yhteistyön taustalta ja kuinka puolueellisten lasien takaa täytyy seuraavia politiikkaa koskevia HS-gallup -tuloksia lukea?

Ei tarvitsisi mököttää, jos olisi käsittänyt että tämänkaltainenkin politiikka saa  polttoaineensa äänestäjistä. Nyt asia ja agenda jäivät täysin päättäjätasolle – asioita tehtiin ilman äänestäjiä, ilman kansaa; vain yksittäisten päättäjien ahneudet ja mieliteot allekirjoittivat nimiä paksuhintaisiin paperilaskuihin.

Huvittavinta on huomata, kun viime päivinä on saanut lukea Guggenheim-säätiön pääjohtaja Richard Armstrongin mielisteleviä Helsinki-lausuntoja, että vasta nyt kannattaisi keskustelut museon tulosta käynnistää. Nyt, kun jää on murrettu ja keskustelijat saatu lämpimiksi.

Nyt, kun Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien töpeksimänä kaikki on myöhäistä.

Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Älähtävä kalikka

Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo. Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleensa raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää. Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin ”vain” kalikka ”Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. ”tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: ”tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen ”nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!