Dystopia

Päivän päivän perään, uutinen uutiselta, asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi. Sivuan tänään eilisen kirjoitukseni aiheita.

Niinhän siinä kävi, että puolustusministeri Wallin joutui lopulta myöntämään, että Dragsvikin varuskunnan säästi poliittinen pelastusrengas; hänen YLEn uutisille antamansa haastattelun mukaan jopa laki velvoitti niin tekemään. Tähän verrattuna näyttäytyy täysin infantiilina tapa, jolla Wallin yritti luimistella selvien kysymysten ja vielä selvempien vastausten ohi. Aivan kuin lapsi olisi jäänyt kiinni jostakin, jonka keskellä yksin istuu. Tässä asiassa jaan mm. perussuomalaisten käsityksen (ja se on hyvin, hyvin ainutkertaista) siitä, että Wallinin uskottavuus on mennyt – vanha vaihtoon, ja uusi tilalle, kun puolustusvoimienkin tuki on ministerin selän takaa radikaalisti huvennut. RKP:n kannattaisi miettiä, onko Wallin oikeanlainen veturi puolueelle, jonka asema (ja näin ollen myös kannatus) roikkuu löysässä hirressä, jatkuvasti kyseenalaistetun lakipykälän varassa.

YLEn Ykkösaamussa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini perusteli toimittaja Jari Korkille, kuinka notkahdus puolueen suosiossa johtuu muutaman huonosta käytöksestä. Timo Soini myöntää, että jotkut puolueen jäsenet ovat epäonnistuneet työssään. Kun toimittaja Korkki kysyy, kuinka Soini aikoo kuntavaaleissa pitää ehdokaslistat sillä tavalla ”puhtaina”, ettei samanlaisia ”epäonnistumisia” enää tule, hän viittaa samalla Jussi K. Niemelän tapaukseen, josta minäkin eilen kirjoitin: pari perussuomalaista aktiivia on uhannut nylkeä kirjailija Niemelän. Mutkat suoriksi vetäen kyseessä on siis tappouhkaus.

Soinin vastaus on kuvottava esimerkki nyky-yhteiskunnasta ja sen sisällä olevista makroyhteiskunnista, joihin eivät päde samat säännöt kuin niiden ulkopuolella eläviin, eli ns. tavallisiin ihmisiin, kansalaisiin.

Soini vastasi näin: ”no, kun puolue kasvaa voimakkaasti, niin sinne tulee monennäköistä väkeä, ja tämmönen huono käytös ei ole hyväksyttävää ja siitä on ankarat seuraamukset ja ensimmäiset erottamiset on jo tapahtunu”.

Tässä nähdäänkin sitten toisenlainen poliittinen pelastusrengas: ”ankara seuraamus” on yhtä kuin puolueesta erottaminen. Kun tätä seuraamusta vertaa syyhyn, joka mahdollisesti johtaa erottamiseen, on kontrasti niin järkyttävä, jopa hirvittävä, että se laittaa mietityttämään ja saa mielen surulliseksi. Tällainen tästä yhteiskunnasta on päättäjien toimesta kasvamassa: poliitikon moraali ei ole enää kiinni yhteiskunnassa jossa elämme, vaan jossakin niistä useista makroyhteiskunnista yhteiskuntamme sisällä, jonne yhteiset lait ja yhteinen moraalikoodisto eivät yllä. Tavalliset, työttömät tai työtä tekevät ihmiset, lapset, nuoret ja eläkeläiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jota itse kannattelevat, jonka päätä pitelevät pinnalla helvetin hyisessä meressä.

Mutta kun valtio ja päättäjät, yhteiskunnan ylin johto, heittävät pelastusrenkaat veteen, ei sieltä nouse ainuttakaan pelastajaa eikä ihmistä; vain monta maailmaa sisällään pitävä rikkinäinen yhteiskunta, josta inhimillisyys on jo kaukana. Pinnan päälle kohoaa elämä, joka pitää sisällään uudet säännöt, jotka esimerkinomaisesti kehoittavat hylkäämään viimeisetkin inhimillisyyden rippeet ja ihmisoikeudet. Niitä ei uudessa maailmassa hyväksytä, sillä yksittäinen ihminen on kadonnut dystopiaan, joka ei enää olekaan kuvitteellinen vaan täyttä totta.