Olipa kerran puoluekokous

Ennen puoli yhdeksän uutisia tuli ohjelma perussuomalaisten puoluekokouksesta. Se on käynnissä nyt Joensuussa, tämän ja huomisen päivän. Timo Soinin liikutuksen kyyneleet liikuttivat minuakin: revin talouspaperirullasta palasen ja aloin pyyhkiä kyyneleitä otsaltani. Puoluekokouksen yleisössä hihattomassa t-paidassaan istunut mies vakuutti minut edelleen siitä, että vaikka puolue kasvaa, se ei ymmärrä tyylitajun perään lainkaan. Hihattoman t-paidankin he perustelisivat närkästyneelle ”vapaudella”. Todennäköisesti joku onneton mainitsisi sananvapaudenkin.

Jäsenet muodostavat puolueen, puolue on yhtä kuin sen jäsenet. Ja koska tämä pätee kaikkiin puolueisiin, voi todeta että puolueen ”persoonan” eli ison osan imagosta havaitsee sen jäsenistä. Samalla löydöksistä voi rakentaa siltoja puolueen edustamiin arvoihin. Kokoomus on Armanin sinisensäihkyvä, hyvin istuva puku jonka persiissä BMW-painauma. Vihreät ovat kukkamekko ja villapaita ja kakkaiset paljaat jalat. Vasemmistoliitto on yhtä kuin rusehtavat vakosamettihousut ja baskeri. Demareilla on valkoinen kauluspaita yhdeksänkymmentäluvulta ja punainen kravatti 70-luvulta, ja hiukset miten sattuu. Keskusta on Dressmannin neljä kokoa liian iso miestenpuku ja piikojan huivi ja lehmän henkäys. RKP pukeutuu merellisesti, hiustuotteille tuoksuen, ja jokaisella on silmälasit vaikka liki- tai kaukonäköä ei olisikaan. Kristillisillä on nilkoista kaulaan peittävä asu ja pään päällä kymmenyksillä maksettu kultainen rinkula. Ja uusina tulokkaina perussuomalaiset, valkoiset tennissukat remmisandaaleissa, sinapit vyölaukulla.

Heitä tarkkaillessa alkaa arkailla pukeutumista – sitä pelkää leimautuvansa. Siksi liikunkin alasti.

Julkisivusärö

Suomessa politiikka puhuttaa ja kuohuttaa vain silloin, kun median huomio velloo jonkun kohun kimpussa. Absurdeimmillaan se näkyy lukijalle esimerkiksi Heidi Hautalan ovijupakkana tai – jos joku vielä muistaa – entisen pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakkana. Molemmat kohut lähtivät pienestä liikkeelle, kasvoivat suuriksi ja lopulta surkastuivat lähes yhtä äkisti kuin syntyivätkin. 

Viimeisimpänä samaiseen kategoriaan voidaan lisätä filosofi Pekka Himanen ja hänen tutkimusryhmänsä. Heidän tavoitteenaan on kai saada aikaiseksi heiltä tilattu tulevaisuusselonteko, jonka tarkoituksena lienee toimia jonkinlaisena lääkkeenä suomalaisen yhteiskunnan ja sitä resursoivien tahojen alamäelle. Rahoitusta kyseiselle hankkeelle on ollut junailemassa pääministeri Jyrki Katainen, joka on myös tilaajatahona hankkeessa. Ja se tekee asiasta poliittisen.

Ei oikeastaan kannata ottaa kantaa Himaseen tai tutkimusryhmään saati tulevaisuusselontekoon ennen kuin joitakin konkreettisia lopputuloksia on näkyvillä. Jokin aika sitten julkaistu Sininen kirja toimittaa eräänlaista väliraportin virkaa, mutta Himanen on itse kehoittanut kärsivällisesti odottamaan lopullista julkaisua. Se on hyvä neuvo ja sitä kannattaa noudattaa.

Seikat, jotka tekevät tästä Himasgateksikin kutsutusta tapauksesta, kuten kahdesta muustakin edellä mainitsemastani ”keissistä”, mielenkiintoisen, ovat julkisuuden hallintaan ja sitä kautta imagoon liittyviä. Ne ovat monisäikeisiä, moniaalle ulottuvia merkityssuhteita, joita emme näe jos emme ajattele.

Voidaan helpostikin todeta, etteivät Matti Vanhasen törttöilyt olleet kovinkaan raskasta osastoa: joitakin kohuja yksityiselämän puolella. Lisäksi hän sai kannettavakseen vaalirahakohun korkeimmat mainingit. Henkilönä hänen suurin epäonnistumisensa oli se, ettei hän erottanut ja eronnut. Se nimittäin nitisti Suomen Keskustan kannatuksen historiallisen huonoksi. Eroaminen, vaikkakaan Vanhanen ei mainittavasti tehnyt mitään väärää, olisi osoittanut äänestävälle kansalle, että Suomen Keskusta haluaa toimia oikein ja selvittää harharetkensä niitä sattuessa. Puolueilla ei ole nimittäin omaa imagoa ilman poliittisia toimijoita. On vain linjauksia ja tavoitteita, joita esimerkiksi kansanedustajat pyrkivät työssään noudattamaan. Heidän onnistumisensa joko pönkittävät puolueen imagoa tai murentavat sitä. He ovat puolueen kasvot. Ministereillä syy-seuraussuhde on vieläkin voimakkaampi.

Sama toistuu Heidi Hautalan tapauksessa. Ulkoisesti aivan naurettavan kokoisesta tapauksesta syntyi aivan naurettavan kokoinen kohu, jonka jäljiltä ei oikein edes tullut selväksi, oliko hän toiminut väärin vai ei. Silti, kohu syntyi ja jätti jälkensä. 

Vihreillä on muutenkin seuraavissa vaaleissa näytön paikka. Heidi Hautala ei eronnut, vaikka varmasti ymmärsi kohun tekevän hallaa puolueen imagolle, puhumattakaan hänen omasta poliittisesta imagostaan. Puhtoinen näyttää nyt likaiselta, vaikkei se välttämättä likainen olisikaan. Siltä näyttää myös Vihreiden julkisivu, koska jäsen ja puolue kulkevat käsi kädessä likimain kaikessa. Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä on lähes mahdoton tehtävä saada torjuntavoittoja, kun toinen Vihreä ministeri töpeksii samalla kun hän itse painii epäonnistuneiden kaivosasioiden kanssa. Jotain yrittääkseen hän on nyt ottanut asiakseen Jasper Pääkkösen esiintuomat kalatalousasiat. Hivenen absurdi asetelma, eikö?

Julkisuuden hallinta ja imagolliset asiat ovat pääosin viestintää. Suomessa sitä ei ole osattu oikeastaan koskaan. Viestinnän pitäisi todella olla ”tavoitteellista, suunnitelmallista ja koordinoitua”, kuten Maa- ja metsätalousministeriö eräässä julkaisussaan* toteaa, mutta yhdestäkään em. tapauksesta ei voi löytää ainuttakaan noista kolmesta prinsiipistä. Aina ovat edelle menneet muut seikat, jotka ovat – jos saa veikata? – ihmisyksilön ahneuteen liittyviä. Ajatuskin jakkaralta laskeutumisesta tuo kylmiä väreitä, kun sinne kerran on päässyt kapuamaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten pahasti Kokoomus ottaa siipeensä, kun Himanen & co. tuovat julki tulevaisuusselontekonsa. Lienee selvää, että se tulee olemaan hyvinkin kirjallinen, pikemminkin ajatuksen tasolla toimiva tekstikokonaisuus, joka ei tarjoa suoria vastauksia ja ratkaisuja yhteenkään kysymykseen, vaan antaa korkeintaan kompassin käteen. Kartta onkin suomalaisen yhteiskunnan sitten itse löydettävä. 

Yleinen reaktio niin mediassa kuin kansan parissa tulee olemaan närkästynyt ”mitä minä sanoin”. Tuskin olisi edes mahdollista tuoda ihmisten eteen selontekoa, joka voisi perustella  tavallisen kaduntallaajan hiljaiseksi omalla hyvyydellään ja saada näin hyväksyvän allekirjoituksen jo valmiiksi kalliille hintalapulle. 

Syy-seuraussuhde on loppukädessä se, että negatiivinen huomio kiinnittyy Kokoomukseen ja Jyrki Kataiseen. Laajemmalti mukaan kiinnittyy myös huippu-urheilun muutostyöryhmän aikaansaama mitätön ja tolkuton projekti, jonka hinnaksi tuli lopulta reilut kaksi miljoonaa euroa. Tämän vekselin valtuutti silloinen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin, joka parhaillaan istuu rivikansanedustajana, mutta nyt kun HuMu-humputtelut ovat tulleet ilmi kiinnittyy kohu samankaltaisena tapauksena vahvasti Pekka Himasen johtamaan tulevaisuusselontekoon ja siitä edelleen Jyrki Kataiseen ja näin ollen Kokoomuksen vielä melko leveille hartioille imagotappioksi.

On melko helppo arvioida, että vaikka aikaa on vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin, tulevat keskusta ja perussuomalaiset nostattamaan kannatustaan suhteessa demareihin, kokoomukseen ja vihreisiin, ja tekevät sen todennäköisesti vielä heidän kustannuksellaan. Kaikki imagotappiot satavat nyt heidän laareihinsa, sillä tekeillä oleva, surullisen kuuluisa sote-uudistuskin junnaa paikoillaan. Ja kun se joskus tulee, sillä tuskin on kovin positiivisia vaikutuksia.

Mikä siis neuvoksi kohuista kärsiville poliitikoille ja heidän puolueilleen? Erotkaa. Niin ne muuallakin tekevät. ”Aika korjaa haavat”- tyyppinen ajattelu on oikeastaan vain kerran toiminut: entisen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin seksiskandaalissa. Hän ei eronnut, mutta nauttii nyt eräänlaisen modernin maailman Setä Samulin imagosta. Muualla maailmassa erotaan hyvinkin nopeasti, jos on tultu kiinnitetyksi osaksi jonkinlaista skandaalia. Aasiassa eroaminen tuntuu olevan oikein kansan huvi; siellä eroaminen on jo jonkinlaista hifistelyä. Mutta se toimii, siksi he sitä tekevät. Eroaminen on signaali, jolla puolue erottautuu kyseenalaisesta toiminnasta. Edustajan erotessa suurin taakka sälyttyy eroajalle ja puolue säästyy suurimmalta imagotappiolta. Se on pienin mahdollinen voitto tilanteessa, jossa suurta voittoa ei ole mahdollista edes tavoitella.

Talo täynnä rikollisia

Tapaus Jussi Halla-aho saa yhä kummallisempia mutkia: korkein oikeus tuomitsi hänet sakkorangaistukseen uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. On oikein, että Halla-aho tuomittiin.

”Uskonrauhan rikkominen” tuntuu käsitteenä vähän vanhahtavalta; se kajahtaa omituiselle eikä oikein tunnu sopivalta nyky-yhteiskuntaan. Vastakysymykseksi voisi kysyä, miksi uskonnon nimissä voidaan rikkoa sellaisen ihmisen rauhaa, joka ei ole uskovainen tai jonka uskonnollisuus, esimerkiksi Suomessa, on jotakin muuta kuin evankelis-luterilaisuutta tai ortodoksisuutta tai jotakin mikä ei ole erikseen sen tarkemmin määriteltävissä? Itse en ole uskonnollinen millään tavoin; kuulun kirkkoon, mutta oikeastaan vain siksi etten ole saanut aikaiseksi siitä erota. Hengellinen taas mielestäni olen (mutta sekin lienee enemmän kulttuurinen kuin uskonnollinen seikka): arvostan rauhaa, olen helposti erakoituva ja yksinoloon sopeutuva. Vaikka arvostan muiden seuraa, viihdyn erittäin hyvin myös omien ajatusteni parissa. Kirjoittaminen on seurausta siitä. Yksinolo on taiteen syntysija.

Mutta on uskonnoilla ja uskonnollisuudella jonkinlaista kaikupohjaakin Suomessa. Miksi muuten ihmiset suostuisivat maksamaan kymmenyksiään jonkinlaisen, jopa kiristämisen varjolla: sinunkin on maksettava, jotta voit kuulua tähän uskontoon. Haluatko kirkkohäät vain siksi, että sellainen tapa avioitua tai osa hääseremonian suorittamiseen on iskostunut aikain saatossa tajuntaasi, olet sellaisissa häissä viihtynyt ja sellaiset haluat myös itsellesi? Kyllä sinäkin kirkkohäät saat, mutta ensin/samalla pitää maksaa kymmenyksiä.

Kirkollisvero ei ole tästä päivästä ja se pitäisi lakkauttaa. Sen sijaan evankelis-luterilaisuuden, kirkkoon kuulumisen, voisi tehdä vapaaehtoiseksi niin, että siitä tulisi maksullista. Se pitäisi kytkeä valtiosta irti. Kuin kaapelitelevisiokanava – jos haluat nähdä tällaista ohjelmaa, sinun täytyy maksaa siitä. Mitään pakkoa sen näkemiseen ei olisi, valinta on jokaisen oma. Näin mittaamalla saataisiin samalla selville se, kuinka suosittu kirkko tänä päivänä Suomessa oikeastaan onkaan.

Halla-ahon toinen tuomio, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, on täysin tätä päivää. Mielestäni siitä nykyisellään saatavat tuomiot laahaavat täysin jäljessä rikoksen vakavuuteen verrattuna, ja Halla-aho olisi ansainnut saada rankemman rangaistuksen. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on toimintana samanaikaisesti kahdenlainen: se ensinnäkin polkee jotakin kansanryhmää jalkoihin ja samalla henkilökohtaisesti loukkaa yksilöä. Kolmanneksi se kannustaa muuta osapuolta rikokseen. (Neljänneksi, se on typerää, idioottimaista ja sivistymättömyyttä osoittavaa toimintaa.)

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on moninkertainen rikos. Sen mukaan siitä pitäisi myös rangaista. Jussi Halla-ahon tapauksessa rikoksen vakavuus ilmenee, tällä hetkellä, myös siten että hän on kansanedustaja, eli automaattisesti myös julkinen henkilö ja julkisuudesta elävä henkilö. Julkisuus (eli media) on hänet jo joltiseltaankin tuominnut, valtio olisi voinut tuoda oman kantansa selkeämmin esiin ja tuomita rangaistusasteikon yläpään mukaan. Vai miten on, kuinka rankasti ja rikollisesti pitää toimia, että maksimirangaistuksen ko. rikoksesta voisi saada? Hatunnosto silti korkeimmalle oikeudelle siitä että se uskalsi tehdä edes jonkinlaisen ennakkopäätöksen asiassa.

Jussi Halla-ahon tuomio on oiva esimerkki siitä, että tässä valtiossa ja yhteiskunnassa on pahasti jotakin vialla, eritoten syvällä eli rakenteellisella ja hallinnollisella tasolla. Jo Hyvinkään ampumistapauksesta kirjoittaessani toin esiin sen, kuinka valtio jatkuvasti antaa vääriä signaaleja yhteiskuntaamme siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Halla-aho on esimerkki siitä, kuinka eduskunnassa rikoksesta tuomittu ihminen korkeintaan menettää jonkin kansalaiselle täysin abstraktin valiokuntapaikan, mutta silti hän ei menetä työpaikkaansa. Toisin sanoen: rahalla hän varmistaa itselleen työpaikan.

Olen sitä mieltä, että automaattisesti ja aina kun kansanedustaja tai ministeri tuomitaan oikeudessa rangaistukseen, hänet pitäisi erottaa työstään. Ainakin hänet pitäisi voida erottaa. En tarkoita mitään ylinopeussakkoja, vaan oikeusteitse annettuja tuomioita.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että laki on kiero. Se omalta osaltaan suojelee rikollisia. Periaatetasolla on täysin mahdollista, eduskunnassa olisi koko talo täynnä rikollisia. Sellainen suoja heidän työpaikoillaan on, mitä muilla kansalaisilla juurikaan ei ole. Kansanedustajalle laki ei ole niin tiukka kuin muille, varsinkaan seuraamukset eivät ole yhtä ankaria. Onneksemme kansanedustajisto ja ministeristö ovat pääosin rehellistä, ahkerasti työtä tekevää porukkaa: luotan heihin. Nuo muutamat rikkaruohot pitäisi silti kitkeä pois.

Minä olen Suomen kansalainen ja minulla pitäisi olla oikeus siihen, että asioitani eduskunnassa ajavat rehelliset, hyvän moraalin omaavat, lakia ja muita ihmisiä kunnioittavat ihmiset. Aivan niin kuin kaikilla muillakin.

Miksi näin ei ole?

Dystopia

Päivän päivän perään, uutinen uutiselta, asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi. Sivuan tänään eilisen kirjoitukseni aiheita.

Niinhän siinä kävi, että puolustusministeri Wallin joutui lopulta myöntämään, että Dragsvikin varuskunnan säästi poliittinen pelastusrengas; hänen YLEn uutisille antamansa haastattelun mukaan jopa laki velvoitti niin tekemään. Tähän verrattuna näyttäytyy täysin infantiilina tapa, jolla Wallin yritti luimistella selvien kysymysten ja vielä selvempien vastausten ohi. Aivan kuin lapsi olisi jäänyt kiinni jostakin, jonka keskellä yksin istuu. Tässä asiassa jaan mm. perussuomalaisten käsityksen (ja se on hyvin, hyvin ainutkertaista) siitä, että Wallinin uskottavuus on mennyt – vanha vaihtoon, ja uusi tilalle, kun puolustusvoimienkin tuki on ministerin selän takaa radikaalisti huvennut. RKP:n kannattaisi miettiä, onko Wallin oikeanlainen veturi puolueelle, jonka asema (ja näin ollen myös kannatus) roikkuu löysässä hirressä, jatkuvasti kyseenalaistetun lakipykälän varassa.

YLEn Ykkösaamussa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini perusteli toimittaja Jari Korkille, kuinka notkahdus puolueen suosiossa johtuu muutaman huonosta käytöksestä. Timo Soini myöntää, että jotkut puolueen jäsenet ovat epäonnistuneet työssään. Kun toimittaja Korkki kysyy, kuinka Soini aikoo kuntavaaleissa pitää ehdokaslistat sillä tavalla ”puhtaina”, ettei samanlaisia ”epäonnistumisia” enää tule, hän viittaa samalla Jussi K. Niemelän tapaukseen, josta minäkin eilen kirjoitin: pari perussuomalaista aktiivia on uhannut nylkeä kirjailija Niemelän. Mutkat suoriksi vetäen kyseessä on siis tappouhkaus.

Soinin vastaus on kuvottava esimerkki nyky-yhteiskunnasta ja sen sisällä olevista makroyhteiskunnista, joihin eivät päde samat säännöt kuin niiden ulkopuolella eläviin, eli ns. tavallisiin ihmisiin, kansalaisiin.

Soini vastasi näin: ”no, kun puolue kasvaa voimakkaasti, niin sinne tulee monennäköistä väkeä, ja tämmönen huono käytös ei ole hyväksyttävää ja siitä on ankarat seuraamukset ja ensimmäiset erottamiset on jo tapahtunu”.

Tässä nähdäänkin sitten toisenlainen poliittinen pelastusrengas: ”ankara seuraamus” on yhtä kuin puolueesta erottaminen. Kun tätä seuraamusta vertaa syyhyn, joka mahdollisesti johtaa erottamiseen, on kontrasti niin järkyttävä, jopa hirvittävä, että se laittaa mietityttämään ja saa mielen surulliseksi. Tällainen tästä yhteiskunnasta on päättäjien toimesta kasvamassa: poliitikon moraali ei ole enää kiinni yhteiskunnassa jossa elämme, vaan jossakin niistä useista makroyhteiskunnista yhteiskuntamme sisällä, jonne yhteiset lait ja yhteinen moraalikoodisto eivät yllä. Tavalliset, työttömät tai työtä tekevät ihmiset, lapset, nuoret ja eläkeläiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jota itse kannattelevat, jonka päätä pitelevät pinnalla helvetin hyisessä meressä.

Mutta kun valtio ja päättäjät, yhteiskunnan ylin johto, heittävät pelastusrenkaat veteen, ei sieltä nouse ainuttakaan pelastajaa eikä ihmistä; vain monta maailmaa sisällään pitävä rikkinäinen yhteiskunta, josta inhimillisyys on jo kaukana. Pinnan päälle kohoaa elämä, joka pitää sisällään uudet säännöt, jotka esimerkinomaisesti kehoittavat hylkäämään viimeisetkin inhimillisyyden rippeet ja ihmisoikeudet. Niitä ei uudessa maailmassa hyväksytä, sillä yksittäinen ihminen on kadonnut dystopiaan, joka ei enää olekaan kuvitteellinen vaan täyttä totta.

Anteeksi, en saa selvää

Eri puolia

Vihapuheesta on puhuttu ja kirjoitettu viimeaikoina paljon, jälleen. Kaikki sanovat kohdanneensa sitä, jokainen uskoo tunnistavansa vihapuheen nähdessään. Ne jotka kertovat, etteivät tunnista vihapuhetta eivät ehkä vain myönnä asiaa. Mutta, miksi vihapuhe on niin hankala määriteltävä? Tunnistaako lievimmänkin vihapuheen siitä, että se menee aina vähintäänkin hyvän maun toiselle puolelle?

Vihapuheesta keskusteltaessa esiin tullee ainakin jossain kohtaa nimi Jussi Halla-aho. Joidenkin mielestä hän on antanut vihapuheelle kasvot, joidenkin mielestä kutakuinkin juuri päinvastoin. Viimeisimpänä mieleen tulee Halla-ahon facebook-sotilasjunttakirjoitus, josta nousi mekkala kaikkialla mediassa. Eikä ihme. Kovaa, aiheellista kritiikkiä typerästä ja osin pelottavastakin mielipiteestä (eritoten kun ottaa huomioon mielipiteen esittäjän yhteiskunnallisen statuksen). Jokunen myötäilijä ja puolustajakin Halla-ahon mielipiteelle löytyi.

Miksi löytyi? Onko esimerkiksi hyvän maun raja nykyään niin vaikeasti hahmotettavissa? Henkilökohtaisesti ajattelen, että ei ole. Toisaalta, kun ajattelee sanankäytöllisiä linjavetoja vaikkapa yhteiskunnassa ja mediassa, ei voi ihmetellä, että kansankin syvissä riveissä välillä kompastellaan ja askeleet menevät sekaisin.

Äskettäin uutisoitiin siitä, kuinka eduskunnassa kansanedustajien tulisi välttää käyttämästä perussuomalaisista sanaa ”persu” ja keskustapuolueesta sanaa ”kepu”. Ne koetaan loukkaavina ilmaisuina. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, ”persu”-sana rakentuu perussuomalaiset-yhdyssanan muodostavan kahden sanan ensimmäisestä tavusta ”per” ja ”su”. Samaa logiikkaa käyttäen ”kepu” on lyhenne sanasta ”keskustapuolue”, joka oli nykyisen Suomen keskustan nimenä vuosina 1965-1988 (lähde Wikipedia).

Hassua? Kyllä. En ymmärrä, miksi nuo olisivat loukkaavia, itseasiassa kutsumanimet ovat loogisia ottaen huomioon sanat joista ne ovat lyhennelmiä. Mutta enhän olekaan poliitikko saati kansanedustaja. Loukkaannumme näemmä täysin erilaisista asioista. Ilmeisesti koetun ”loukkaavuuden” takana on kuitenkin se, etteivät puolueet ja puolueen edustajat itse ole kutsuneet itseään kyseisin kutsumanimin; ne ovat muiden antamia ja näin ollen loukkaavia. Tai sitten kyseiset sanat liittävät mielikuvia muualle: esim. ”persu” johdattelee lukijan salakavalasti mutta kiltillä tavalla pakaroihin tai haitarimusiikkiin, ja ”kepu” tuo mieleen sloganin menneiltä vuosilta: ”Kepu pettää aina”. Mitään muuta syytä kutsumanimikieltoon ei voi ole.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (22.9.) oli pieni uutinen, joka kertoi Julkisen sanan neuvoston (JSN) antaneen ”yksimielisen vapauttavan päätöksen kanteluista, jotka sille oli tehty persu-sanan käytöstä tiedotusvälineissä”. Kantelun kohteena olivat Yleisradio, Iltalehti, Ilta-Sanomat, MTV3, Helsingin Sanomat ja Etelä-Suomen Sanomat. JSN linjasi asiaa kuitenkin näin (lainaus HS:n kirjoituksesta, jonka lähde STT): ”Neuvosto katsoo, että sana persu on tyyliltään arkinen ja joskus halventava. JSN suosittaa, että tiedotusvälineet käyttäisivät persu-sanaa harkitusti”.

Ristiriitaisuuksia

JSN siis on antanut vapauttavan päätöksen YLElle ja kumppaneille. Kuitenkin persu-sana on JSN:n mukaan ”joskus halventava” ja että sanaa pitäisi ”käyttää harkitusti”? Joskus halventava? Saiskos selvennystä, että milloin on ja milloin ei?

Siis: Ensin tarvitaan Julkisen sanan neuvoston linjauksiin jonkinlainen koodiavain, että kyetään ensin avaamaan heidän logiikkansa tällaisissa asioissa. Logiikka, jota ei ole. Sen jälkeen tarvitaan yleinen, yhteinen koodiavain sille, että voidaan purjehtia eri instanssien välisen mielipide- ja päätösviidakon välillä onnistuneesti eli niin, ettei ketään loukata. Tämä tehtävä näyttää kuitenkin liki mahdottomalta.

Miten ratkaistaisiin sellainen umpisolmu, jossa kansaedustaja kirjoittaisi kolumnin johonkin sanomalehteen, ja käyttäisi kolumnissaan vaikkapa sanaa persu. Kenties hän olisi käyttänyt sanaa harkiten, kuten JSN abstraktisti ohjastaa. Toisaalta eduskunta on linjannut niin, ettei persu-sanaa saa käyttää. Millä korteilla ja kuinka monella pakalla kansanedustajan täytyy pelata? Entäpä muiden, tavisten, kuten minun?

Ratkaisut

Tarjoan ratkaisuiksi ns. ”maalaisjärkeä” ja ”hyvää makua”. Nekin ovat melko abstrakteja ja näin ollen vaikeasti hahmotettavissa, mutta nykyisessä linjausviidakossa melko helppoja keinoja kuitenkin.

Poliittista epäjohtajuutta?

En ole juurikaan kirjoittanut politiikasta viime aikoina johtuen osaksi siitä, mitä muualtakin on kuulunut: tietynlaiset, tiettyä poliittista suuntausta koskevat ja sitä kenties kritisoivat kirjoitukset houkuttelevat kärpäsiä ympärilleen kuin liiskautunut etana asfaltilla.

Ehkä tämä kertoo jotakin myös Suomen poliittisesta kentästä. Jollakin tavalla aktiivisin, mutta myös päättömin, aggressiivisin ja omituisin kannatusryhmä on perussuomalaisilla. Kaikennäköistä kuppikuntaa on siellä täällä. Sivusto siellä, toinen täällä. Missä on perussuomalaisen politiikan keskittymä? Ei ainakaan eduskuntaryhmän harjoittamassa politiikassa, sillä kaikki huomio puolueesta on jatkuvasti jossakin muualla. Näin ei kai pitäisi olla? Erikoisinta onkin se, ettei perussuomalaisilla vaalien jälkeen, jos sitäkään ennen, ole ollut enää mitään tekemistä itse politiikan kanssa. Perussuomalalaiset ei ole poliittinen puolue. Se on liike, aateryhmittymä, villikarjaa, tai jotakin muuta. Miksikö?

Jo pelkästään siksi, ettei puolueella ole puheenjohtajaa. Puolueella on korkeintaan jonkin sortin mainosmies, tai edunvalvoja, siis Timo Soini (tai Pirkko Ruohonen-Lerner), joka kerta toisensa jälkeen astuu verhon takaa mikrofonien eteen vain kertomaan, että asioista on voitava ”keskustella kriittisesti” tai, että ”Suomessa on saatava puhua maahanmuutosta vapaasti”. Puolueensa etua hän valvoo huonosti. Hänestä tulee mielikuva kieli keskellä suuta liikkuvasta populistista, joka yrittää olla sekä horjuttamatta omaa kannatustaan, että ärsyttämättä omiaan. Epäilen, ettei Timo Soinikaan ymmärrä, millaisen hirviön on onnistunut kasaamaan. Hänellä olisi paljon vastuuta kannettavana, mutta näyttää sille, kuin hän olisi hiukan avuton ja osaton omiensa edessä. Hän on luonut liikkeen, jota ei hallitse. Hän loi EU-vastaisen puolueen, joka tunnetaan nyt jostakin ihan muusta.

Poliittisen puolueen johtaja myös kantaa vastuun omiensa töpeksinnästä. Tavalla tai toisella. Soini ei kanna, hän väistelee. Ei voida puhua ”hänen puolueestaan”, sillä hän ei hallitse joukkojaan. Jos hallitsisi, saattaisi perussuomalaiset oikeasti saada jotain sanomaakin perille. Nyt kaikki se mitä voisi sanoa, hautautuu huutolaissakin jalkoihin. Viesti ei kantaudu korviin, kun meteli on niin valtaisa ja eleet mahtipontiset.

Soini ilmoitti YLEn Päivän kasvo -ohjelmassa, ettei hyväksy vihaa. Samalla hän käytännössä kielsi myös rakkauden, sillä sekin on vain ihmisen kokema tunne. Eri asia on sitten, purkautuuko viha ulos, vai oppiiko sen kanavoimaan niin, ettei satuta tai loukkaa lähimmäisiään ja muita ihmisiä.

Perussuomalaisten täytyisi hyvin äkkiä linjata, millaista kannatusta se taakseen haluaa, sillä kauas eivät kanna sananvapauden varjolla kaikuvat tökeröt ja loukkaavat poliittiset puheenvuorot, tai siitä kimpoavat puolustuspuheenvuorot. Siitä toivoakseni pitävät huolen yhteiskunta ja suurimpaa vastuuta kantavat päättäjät, jotka ovat nyt saaneet järkyttävän ja surullisen herätyksen Norjasta.