Mikä on kirjallisuuskritiikin tehtävä? Tätä mietin useinkin mikä on luontevaa, sillä palkkatöiden ja runoilijuuden ohella olen toiminut jo vuosia myös freelance-runokriitikkona.
Kritiikinkin kohdalla käsityksiä on varmasti yhtä monta kuin on määrittelijääkin; minä miellän sen pääasialliseksi tehtäväksi osallistua taiteesta käytävään keskusteluun. Kritiikki on tekijän ja kokijan välissä jonkinlaisessa selvittäjän asemassa, mikä tarkoittaa (ja: edellyttää) karkeasti ottaen sitä, että kriitikko on taiteen asiantuntija ja toimii sen varassa jonkinlaisena selittäjänä taiteen ja vähemmän kokeneen kokijan välissä. (Selittäjyydellä en tarkoita taiteen selittämistä auki vaan teoksen eri merkittävyyksien esilletuomista.) Tämä mahdollistaa sen, että kriitikko voi tietämyksellään kertoa, millaista taidetta kulloinenkin teos on ja miten se asettuu taidekenttään. Mielestäni tämä on kriitikontehtävän ydin. Siihen olennaisena osana kuuluu arvottaminen: onko taide laadukasta vai ei, onko se kriitikon mielestä kiinnostavaa vai ei (ja millä tavoin), mitä kyseinen teos pitää sisällään. Erityisen tärkeää on, että kriitikko osaa tehdä eron sen välille, onko teos (eli sen taide) laadukas ja tykkääkö hän itse siitä. Ne ovat eri asioita; toisinaan tuntuu, etteivät kriitikot tunnista tätä.
Olen siis kriitikko, mutta ennen kaikkea runoilija eli taiteentekijä. Me taiteentekijät omaamme viha-rakkaus-suhteen kritiikkiä kohtaan. Pidämme paneutuneesta kritiikistä – ja erityisesti silloin, kun se on positiivista. Se hivelee itsetuntoa. Paneutuneen kritiikin tulisi olla itsestäänselvyys. Hutiloituna amatöörintekeleenä kritiikillä ei ole mitään arvoa ja sen funktio määrittyy vain taidetta tuhoavaksi. Mielipiteellä on aina itseisarvo, mutta ilman laadukkaita argumentteja sillä ei ole mainittavaa merkitystä itse keskustelulle kuin korkeintaan huomiona: ”ahaa, tuo on tuollaista mieltä”.
Kritikoidessani mietin aina, mitä nostan teoksesta esiin. Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli kriitikko tunnistaa teoksen taiteeltaan laaduttomaksi (helppoa asiantuntijalle), huonoksi, negatiivinen kritiikki on perusteltu. Tällaista on esimerkiksi minunkin täällä blogissa toisinaan esiinnostama harrastajarunous. Sellaisen äärellä kokija voi helposti todeta, että kirjoittaja ei tunne alaansa kovin hyvin, mikä näkyy negatiivisin tavoin teoksessa. Useimmiten tällaisilla teoksilla ei ole taiteellista merkitystä vaan jokin muu merkitys. Toki kritiikin lukeva ”tavallinen ihminen” voi tykätä huonostakin taiteesta, mutta arvioidessaan teosta kriitikko ei voi ajatella lukijoiden mieltymyksiä aivan kuin ei voi arvioidessaan sekoittaa omia mieltymyksiä – varsinkaan negatiivisessa mielessä – objektiivisiin, perusteltavissa oleviin seikkoihin. Kuitenkin kriitikko voi hyödyntää mieltymyksiään nostaessaan esiin asioita, joita pitää teoksessa merkittävinä; useimmiten olemme hyviä siinä mikä meitä kiinnostaa.
Jos taas kriitikko tunnistaa teoksen laadukkaasti tehdyksi, en näe mitään syytä nostaa esiin negatiivisia asioita. Laadukkaasti tehdystä teoksesta löytyy aina positiivisia asioita esiinnostettavaksi. Edelleen: Laatu on mielestäni varsin helppo tunnistaa, jos on vähänkään perehtynyt aiheeseensa. Toisinaan tulee ihmeteltyä, miten paljon negatiivissävytteistä kritiikkiä onkaan julkaistu ja julkaistaan edelleenkin – ja mielestäni perusteetta.
Joskus näkee ylisanojakin. Silloinkin tulee ihmeteltyä, mitä ihmettä kriitikon päässä on mahtanut liikkua, kun hän on päättänyt kritiikissään ilmoittaa, että jokin on ”vuoden paras” tai muilla tavoin ohjailla lukija yhden teoksen äärelle: ”Jos aiot tänä vuonna lukea yhden teoksen, lue tämä”. Tällaisillekaan ei perusteita oikein löydy. Kummatkin sisältävät aivan liian ympäripyöreitä oletuksia – mitään selittämättömin argumentein, eikä laadukkaasti tehtyä taidetta voi yksi ihminen koskaan purkaa niin mustavalkoiseksi.