Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Mainokset

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Onnea ja menestystä

Ilta-Sanomat kertoo tässä jutussaan, kuinka 11-vuotias William sai syntymäpäivälahjaksi toivomansa kaivinkoneen.

Rinnassani läikähtää nostalginen muisto oman huoneen lattialle levitetystä automatosta, jonka pehmeillä teillä ajelin pikkuautoilla nokkakolareita. Lapsena kaikenlainen tuhoaminen oli synonyymi viihdyttävälle leikille.

11-vuotiaana luultavasti toivoin ”siistimpää” fillaria, varmaankin maastopyörää – ne olivat silloin muotia. Mitä enemmän vaihteita, sitä coolimpaa.

Normaalia 11-vuotiaan elämää?

William sai lahjaksi oikean kaivinkoneen. Hänestä tuli kaivinkoneyrittäjä 11-vuotiaana. Absurdia, ajattelen. Mutta Ilta-Sanomien jutusta selviää, ettei Williamin yritys ole enää mikään harrastus: ”Nyt 14-vuotiaan Österbergin asiakkaina on sekä yrityksiä että yksityisiä, joille hän tekee teiden, pihojen, nurmikoiden ja sähkökaapeleiden kaivutöitä sekä ruoppauksia. 6–25 -tonnisten kaivinkoneiden lisäksi kalustoon kuuluvat myös traktori ja jumpperi.”Tämän on pakko olla ainutlaatuista.

Olen totaalisen väärässä. Tässä Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan ”Valtterista, joka perusti firmansa 13-vuotiaana”. Tässä taas 15-vuotiaasta Jerestä, yksityisestä elinkeinoharjoittajasta, joka myy koivuklapia. Jeren vanhemmat suhtautuvat yrittäjyyteen ”myönteisesti, mutta ovat teroittaneet koulunkäynnin olevan vielä pääasia”. Jere itse on vanhempiensa kanssa samaa mieltä, ja pitääkin ”jalat maassa”.

Nämä lasten ja nuorten yrittäjyydestä ylistävässä valossa kertovat jutut saavat minut voimaan pahoin. Lapsen pitää saada leikkiä, nuoren pitää saada olla jalat vähän ilmassakin. Ne kuuluvat lapsuuteen, missä luovuus ja mielikuvitus syntyvät.

Kirjailijana voin vain kuvitella, minkälaiseksi ihmiseksi kasvaa, kun aloittaa vakavaluonteisen yritystoiminnan 11-vuotiaana. En ole aivan varma, kykeneekö 11-vuotiaana aloittanut kaivinkoneyrittäjä myöhemmin samaan. Toivotan kuitenkin näille rahan perässä juokseville lapsille leikkisää aikuisuutta ja muutenkin kaikkea hyvää. En kammoksu heitä vaan aikaa ja arvoja, joiden mallinukkeja he ovat.

Nurinkuriseksi on maailma mennyt, kun 11-vuotiaat toimivat yrittäjinä ja vanhukset makaavat paskavaipoissa kotona.

Hyväksikäyttöä

Kukapa ei hädänalaisia kohtaan tuntisi empatiaa? Kun ihminen ajautuu keskelle kansallista tai kansainvälistä kriisiä, pelko asettuu väkevästi hänen olemukseensa. Kun ihminen sen lisäksi menettää asuntonsa ja asuinpaikkansa, kotinsa, pelon rinnalle astelee suru.

Kukapa ei tällöin lähtisi uhkaa karkuun, etsisi rauhallista sijaa? Tänä vuonna Suomeen odotetaan  hakeutuvan kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. He saavat vastaansa niitä humaaneja ihmisiä, jotka ottavat heidät avosylin hoteisiinsa, ja niitä jotka menevät omaa idioottimaisuuttaan piiloon lakanan suojaan. Ääripäät erottuvat joukosta helposti. Niiden väliin sijoittuva massa ei niinkään.

Siksipä moraalittomuutta voi löytää sieltäkin, mistä vähiten odottaisi: virkamiehistöstä. Tänään (8.10.2015) Helsingin Sanomissa, sivulla A 12:

”Työ- ja elinkeinoministeriössä pohditaan parhaillaan keinoja helpottaa turvapaikanhakijoiden pääsyä töihin. ’Karenssiaikoja voisi lyhentää ja samalla etsiä uusia keinoja välittää heille sellaista tekemistä, johon on vaikea saada tekijöitä’, pohtii hallitusneuvos Olli Sorainen työ- ja elinkeinoministeriöstä. ’Tällaista voisi olla esimerkiksi kevyt metsänraivaus tai marjanpoiminta, lumenluonti tai jotkin kiinteistohuollon työt’.

Tämä hallitusneuvos Olli Soraisen pohdiskelu sisältää kätketyn olettaman siitä, ettei suomalaisille kelpaa paska- ja/tai matalapalkkatyö. On täyttä puppua väittää, ettei suomalaisille kelpaa likaiset työt: hoitoalalla moni tekee ihan konkreettista paskahommaa eli vaihtaa kakkavaippoja, eikä poliisien juoppokuskin virkaakaan siistiksi sisätyöksi oikein kehtaa sanoa, vartijoista puhumattakaan). Avuliaat ja aurinkoiset nuoret palvelevat meitä pikaruokaravintoloiden ja kauppojen tiskin takana; toisinaan yrittävät myydä puhelimitse aikakauslehtiä, joita emme tarvitse. Kyllä näihin ammatteihin tuntuu tekijöitä riittävän, mutta niitä yhdistää muutama yhteinen seikka: välttävä liksa ja kohtuulliset työskentelyolot, sekä työn jatkuvuus.

Olli Sorainen siis haluaisi turvapaikanhakijat niihin töihin, joista maksetuilla palkoilla Suomessa ei pärjää.

Minusta tuo on hädänalaisen ihmisen hyväksikäyttämistä. Ja kun se kohdistuu turvapaikanhakijaan, se haisee jonkin sortin piilorasismille. Ei kriisi nimittäin lopu siihen, kun turvapaikanhakija astuu Suomen kamaralle. Silloin alkaa uudenlainen turvattomuus. Uudenlainen hyväksikäyttö.

Hyvät, pahat & rumat

Ylen A-studiossa vieraili Juhana Vartiainen. Normaalisti olisin nimen oheen liittänyt hänen tittelinsä, mutta koska Vartiainen itsekin tunnustautuu puheessaan jatkuvasti  ”meiksi taloustieteilijöiksi” (melko skitsofrenistä), tyydyn siihen ja siihen on teidänkin tyytyminen.

Kyseisessä ohjelmassa Vartiainen rinnastettiin Matti Apuseen, Björn Wahlroosiin ja Raimo Sailakseen. Komeaan joukkoon on Vartiainen päässyt, enkä nyt tarkoita ulkonäköä. Mielestäni rinnastus ei ole kovin kaukaa haettu. Raimo Sailas puhuu välillä järkeviä, muut kolmekin satunnaisesti; ei tule kylläkään mieleen, milloin viimeksi. Yhteistä kaikille neljälle on, että jokainen heistä toimii jonkinlaisena oikeiston äänitorvena, tahtomattaan tai ei. Vaikka sekä Sailaksella että Vartiaisella on demaritaustaa.

Vaikka politiikka on jatkuvasti muuttunut tylsemmäksi seurattavaksi voi aina luottaa siihen, että edellä mainittu herranelikko (sanan varsinaisessa merkityksessä) viihdyttää avauksillaan myös tulevaisuudessa. Politiikan ja yhteiskunnallisten asioiden varjolla voi huvittua ja hörähdellä aamujunassa matkalla töihin. Se on hienoa, mutta edellyttää sitä ettei heidän sanomisiinsa suhtaudu kauhean vakavasti. Joskus alkaa naurattaa, vaikkeivät sanoisikaan mitään.

Mikä syntyy, kun Apunen, Sailas, Vartiainen ja Wahlroos laittavat jalalla koreasti? Apu-lehden Nitrodisko.

Pärjäämisestä

Ylen ykköskanavalla on menossa kunnallisvaalitentti. Nyt ne puhuvat nuorten syrjäytymisestä. Ylläri pylläri.

Miksi työttömyys on merkki syrjäytymisestä? Miksi mielenterveysongelmat ovat merkki syrjäytymisestä? Eihän työtön ole syrjäytynyt, hän on ilman työtä. Sairastuneella ihmisellä on  yleensä mahdollisuus parantua, ja jos ei ole on varmasti mahdollista yrittää pitää hänet elämässä kiinni häntä miellyttävällä tavalla. Kysymys on resursseista, ymmärtämisestä ja tahdosta, vaihtoehdoista ja ihmisen arvostamisesta. Niitä kaikkia pitää yhteiskunnalla olla tarjota.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole hankala elää. Sen logiikka on hyvin yksinkertainen: rahalla pärjäät. Jos et peri rahaa, tai satu olemaan onnekas arvonnoissa, on polku menestykseen yleensä kaikilla kovin samanlainen: ensin pitää opiskella; sen jälkeen pitää opiskella lisää, sitten vielä vähän lisää kunnes valmistut hyvään, rahakkaaseen ammattiin ja voit aloittaa porvarillisen elämän. Toinen vaihtoehto – mikäli et halua opiskella, mutta haluat menestyä – on aloittaa yksityisyrittäjänä ja onnistua siinä. ”Mutta ei kannata epäonnistua, sillä silloin on uhkana syrjäytyminen”, sanoo hyvinvointiyhteiskuntamme. Sen järjestämä turvaverkko on kyllä kaikkien turvana selustalla. Siinä vain on isoja reikiä siellä täällä…

Pääasia on kuitenkin se, että jokaisen on menestyttävä. ”Menestyminen” on taikasana. Mutta entäpä he, ketkä eivät välitä menestymisestä? He, joiden prioriteettijärjestyksessä ensimmäisenä on mukava elämä, joka ei pyöri työn ja tilipussin ympärillä? Entäpä työntekijät, kuten lastentarhaopettajat, kunnossapitotyöntekijät, taiteilijat ja kulttuurialan ihmiset, kaupan kassat, lähihoitajat, lehdenjakajat, tehdastyöläiset, taksi- ja bussikuskit, poliisit ja palomiehet jne.? Heidän ammateissaan ei juuri rikastu; pitäisikö heidän sen vuoksi luopua työstään ja lähteä rahan perään?

Missä on perinteisten ammattien arvostus? Minne yhteiskunta on kadonnut? Tuntuu nimittäin, että työtehtävät ja ammatit yksipuolistuvat jatkuvasti. Tehdastyöt katoavat kun porukkaa irtisanotaan hirvittävällä vauhdilla, poliiseja on liian vähän ja heidän palkka on surkea, lähihoitajien palkkaus on röyhkeän matalalla tasolla ja kuinka raskasta työtä he tekevätkään! Taiteilijat elävät epäsäännöllisillä ja hirvittävän pienillä tuloilla, venyttävät sukanvartta uskomattomiin mittasuhteisiin tai tekevät parhaimmillaan kahta-kolmea työtä että pysyvät elämänsyrjässä kiinni.

Niin nuorille kuin aikuisillekin pitää olla vaihtoehtoja. Pitää olla erilaisia työpaikkoja tarjolla, erilaisia uria, antaa yhteiskunnan toimesta sellainen signaali että kaikki työ on arvokasta. Pitää antaa sellainen signaali, että vaatimattomampikin työ ja realistisemmat odotukset elämältä ovat ookoo. Menestymistä voi mitata muullakin kuin uramerkinnöillä tai pankkitilin saldolla. Ehdotan onnellisuutta. Että silloin yksilö on menestynyt, kun hän kokee olevansa onnellinen.

Silloin sairaat ja työttömätkin voivat menestyä. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on sellainen merkillinen tapa, että ensin voivotellaan, kun jotkut eivät pärjää, kenties ovat vaarassa syrjäytyä, jotkut syrjäytyvätkin. Ja heti seuraavassa lauseessa annetaan ymmärtää, että he ovat epäonnistuneet elämässään.

Jokainen ihminen on arvokas. Yhteiskunta voisi tulla asiassa vastaan ja toimillaan kertoa, että työttömyys ei ole häpeäksi, eikä sairas ihminen arvoton.

Ihan tavallisia asioita

Jakomäkeläisellä koululla päästettiin ilmaan presidentti Niinistön ja hänen asettamansa työryhmän tuottamia johtopäätöksiä ja mietelmiä. Niiden avulla olisi tarkoitus ehkäistä syrjäytymistä. Ehkäpä yksinkertaisista ohjeista ja puisevista neuvoista on kuin onkin jotakin hyötyä, mutta koko asiasta jää rasvainen pikaruoan maku: helposti tehty, kalliisti maksettu, nopeasti syöty, hetimiten unohdettu – taas on nälkä.

On harmillista, että Niinistön hyvät aikeet peittyvät huonon toteutuksen alle. Tulos olisi ollut toisenlainen, jos Niinistön asettamalla työryhmällä olisi ollut joitakin vakavasti otettavia ehdotuksia taisteluun syrjäytymistä vastaan. Pullansyönnit ja silittelyt eivät ole kummoisia ehdotuksia. Ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun tämänhetkinen lopputulos on niinkin paperinen kuin se on, ei keskustelu asian tiimoilta edes juurru kovin hedelmälliseksi, vaan jää suurelta osin pintapuoliseksi ilkkumiseksi – eikä se ole ihme. Tämäkin kirjoitus on osa sitä.

Tahtomattaankin Niinistön asettama työryhmä tulee kuitenkin osoittaneeksi jotakin merkityksellistä ja tärkeää: valtaapitävien ja vaikeassa taloudellisessa ja/tai sosiaalisessa asemassa olevien, syrjäytymisen uhan alla elävien tai jo syrjäytyneiden, ihmisten välinen kuilu on kasvanut entisestään. Paitsi, että se on kasvanut mitattavissa olevilla määreillä, kuten yhteiskunnallisella asemalla, gallupeissa ja rahalla, on se kasvanut myös ajatuksissa ja asenteissa. Ylemmissä yhteiskuntaluokissa on tapahtunut moraalisia muutoksia; käsityskyky ei yllä – ainakaan enää – ymmärtämään, mitä muuta itsensä lisäksi yhteiskunnasta löytyy. Tämä on surullinen ja käsittämätön asia.

Tästä hyvä esimerkki on Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtaja Matti Apunen. En sano, ettäkö hänen moraalinsa olisi vääristynyt. Sanon, että moraali on karannut sellaisiin ulottuvuuksiin, joista lähimmäinen ihminen vaikuttaa olevan kovin kaukana. Taksin takapenkiltä ei näe varjoihin. Matti Apusesta on kehkeytynyt oikeiston ja Kokoomuksen jonkinlainen ambulanssilla liikkuva äänitorvi ja käsikassara, joka hälytetään paikalle aina kun jokin asia kaipaa selittämistä, jos se ei näytä muuten menevän läpi.

Selittely on syntynyt ääri-ilmiöksi: sinne ja tänne ilmestyy tietyin väliajoin valtakunnanselittäjiä. He edustavat erilaisia tahoja, muodostuvat muureiksi jotka antavat automaattisesti lausuntoja, joiden tarkoitus on tappaa kaikki luova ajattelu. Valtakunnanselittäjien tehtävä on saada asiat näyttämään mustavalkoisilta, ja tuoda heidän oma asiansa esiin ainoana oikeana vaihtoehtona tai käsityksenä. Ajattelu on syrjäytynyt ja keskustelu kuollut – on vain mielipiteitä, jotka eivät lopulta johda mihinkään. Kaikki oppivat tuntemaan käsikassaran mielipiteen, mutta kukaan ei tiedä mitä he vaikkapa tekevät työkseen. Käsi ylös kuka tietää, mitä Matti Apunen oikeasti tekee työkseen? Hän on vain ”EVAn johtaja Matti Apunen”, joka esiintyy jonkinlaisena asiantuntijana siellä sun täällä, asiassa kuin asiassa. Sellaisena me hänet nyt tunnemme.

Kenties presidentti Niinistö ei täysin ymmärtänyt, että nimittäessään työryhmän ja esitellessään työryhmän aikaansaannoksen, hän samalla allekirjoitti omalla nimellään kyseenomaisen aikaansaannoksen. Tätä on kylläkin vaikea uskoa. Kenties työryhmän aikaansaannos onnistuu kuin onnistuukin – välillisesti ja vahingossa – saamaan aikaan jonkinlaista keskustelua yhteiskunnassa. Kunhan vain oikeat aiheet löytyvät pinnalla kelluvien höttöjen seasta tai alta. Tai valtakunnanselittäjien muurien takaa.

Jään odottamaan jatkoa.

 

Menestymisen pakko

”Me emme hurmaannu lajista, vaan voittamisesta.”

Jääkiekon MM-kisojen aikana saimme kuulla tuon suuntaisia kannanottoja valmentaja Juhani Tammisen suusta. ”Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa”. Kaiketi hän siteerasi erästä toista urheiluvaikuttajaa. Tammisen sanomiset ovat usein kärjistettyjä ja eloisin esimerkein ryyditettyjä, mutta paljolti myös asiapuhetta, sillä hän ei tee lajista elämää suurempaa, eikä elämästä problemaattisempaa kuin mitä se jo on.

Suomi elää menestyksestä, suomalainen hengittää menestymisestä.

Hyvinkään ampumistapauksen jälkeen on media jälleen pullollaan aselakikritiikkiä ja osanottoja. Suomalaiset päättäjät, presidentti Niinistö etunenässään, ottivat hienosti tämänkin tragedian omakseen, yhteiseksi asiaksemme; he halusivat kaapin päältä laskeutua alas kansan pariin ja yhtyä suruun ja sen rinnalla jälleen esiin kummunneeseen hämmästykseen.

Kuinka tällaista voi tapahtua, kysellään.

Se on hyvä kysymys, se on tärkeä kysymys; jopa niin tärkeä ja hankala, että välillä tuntuu aivan kuin siihen ei syystä tai toisesta haluttaisi vastata. Kenties totuus kirpaisee, tai se on sellainen, pelottava kenties, ettemme löydä vastauksen oheen mitään toimenpiteitä jolla saisimme pelkoon vastattua.

Siispä ajaudutaan pyörittelemään vastausta, jossa toisia ihmisiä vahingoittava yksilö laitetaan suurennuslasin alle: pohditaan, kuinka sekaisin ja miksi sekaisin hän onkaan, miten hän on ajautunut sellaiseen tilanteeseen, jossa hän on eristäytynyt täysin yhteiskunnan koodiston ja säännöstön ulkopuolelle, välittämisen tuolle puolen paikkaan, jossa millään ei ole enää mitään väliä. Lehdistössä otetaan verrokiksi hänen lähiympäristönsä, arvuutellaan onko se jotenkin kummallinen, kun pojasta tuollainen tuli?

Mutta siihen se sitten jää. Yhteiskunnallisella tasolla ajaudutaan korkeintaan pohtimaan, pitäisikö aselakia tiukentaa. Pykälien avulla pyrimme vaikuttamaan ihmisten huonoon oloon: se tuntuu vinoutuneelta ja vääräsuuntaiselta. Sillä yhteiskunta on siinä elävien peili – jos haluamme saada yhteiskunnasta turvallisen näköisen ja oloisen, täytyy siinä elävien ensiksi tuntea niin.

Tuo Hyvinkäällä ammuskellut nuori mies, jonka tekemisien syytä nyt kaikki pohdimme, on päättänyt (tätä kirjoitettaessa) kahden ihmisen elämän, eikä hänen omansakaan tästä eteenpäin kovin ruusuiselta näytä. Pelkurimainen, raukkamainen ja typerä, kammottava teko.

Mutta onko se enää sattumaa, että meillä täällä Suomessa, jota poliittiset päättäjämme myös hyvinvointivaltioksi kutsuvat, tällaista tapahtuu? Iskuja, joiden taakse ei näytä kätkeytyvän mitään muuta kuin järkyttävää syrjäytymistä ja pahaa oloa, tunteita joita emme kai koskaan tule ymmärtämään. Ei ideologioita, ei uskontoja, ei politiikkaa. Mitään alleviivaavaa syytä teoilleen eivät tekijät jätä. Kaikesta kumpuaa vain pahaa oloa, yksittäisiä ihmiskohtaloita.

Nyt pitää kysyä oikeita kysymyksiä. Pohtia, miksei Suomi ole hyvinvointivaltio? Pohtia, miten yksittäisen ihmisen on mahdollista menestyä ensin omassa elämässään, ja sen jälkeen vasta kilpailussa toisiamme vastaan, tässä kovassa maailmassa.

Tällaisten surullisten tapahtumien jälkeen tuntuu siltä, kuin yhteiskunta ajaisi liian kovaa joiltakin karkuun, ja että lähimmäisenrakkaus on arvona pian sukupuutossa.

Osanotot eivät enää pelkästään riitä. Tämän yhteiskunnan päättäjien pitää nyt pohtia ja ryhtyä toimeen: suomalaisuuteen on pesiytynyt jotakin järkyttävää. Heidän etunenässä tulee nyt kääriä hihat sellaisen hyvinvointi-Suomen tavoittelemiseksi, jossa kilpailu ei ole enää avainsana, vaan hyvä ja onnellinen elämä, joka ei pääty kadulle, ennenaikaisesti, jonkun onnettoman ampumaan luotiin.

 

Dystopia

Päivän päivän perään, uutinen uutiselta, asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi. Sivuan tänään eilisen kirjoitukseni aiheita.

Niinhän siinä kävi, että puolustusministeri Wallin joutui lopulta myöntämään, että Dragsvikin varuskunnan säästi poliittinen pelastusrengas; hänen YLEn uutisille antamansa haastattelun mukaan jopa laki velvoitti niin tekemään. Tähän verrattuna näyttäytyy täysin infantiilina tapa, jolla Wallin yritti luimistella selvien kysymysten ja vielä selvempien vastausten ohi. Aivan kuin lapsi olisi jäänyt kiinni jostakin, jonka keskellä yksin istuu. Tässä asiassa jaan mm. perussuomalaisten käsityksen (ja se on hyvin, hyvin ainutkertaista) siitä, että Wallinin uskottavuus on mennyt – vanha vaihtoon, ja uusi tilalle, kun puolustusvoimienkin tuki on ministerin selän takaa radikaalisti huvennut. RKP:n kannattaisi miettiä, onko Wallin oikeanlainen veturi puolueelle, jonka asema (ja näin ollen myös kannatus) roikkuu löysässä hirressä, jatkuvasti kyseenalaistetun lakipykälän varassa.

YLEn Ykkösaamussa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini perusteli toimittaja Jari Korkille, kuinka notkahdus puolueen suosiossa johtuu muutaman huonosta käytöksestä. Timo Soini myöntää, että jotkut puolueen jäsenet ovat epäonnistuneet työssään. Kun toimittaja Korkki kysyy, kuinka Soini aikoo kuntavaaleissa pitää ehdokaslistat sillä tavalla ”puhtaina”, ettei samanlaisia ”epäonnistumisia” enää tule, hän viittaa samalla Jussi K. Niemelän tapaukseen, josta minäkin eilen kirjoitin: pari perussuomalaista aktiivia on uhannut nylkeä kirjailija Niemelän. Mutkat suoriksi vetäen kyseessä on siis tappouhkaus.

Soinin vastaus on kuvottava esimerkki nyky-yhteiskunnasta ja sen sisällä olevista makroyhteiskunnista, joihin eivät päde samat säännöt kuin niiden ulkopuolella eläviin, eli ns. tavallisiin ihmisiin, kansalaisiin.

Soini vastasi näin: ”no, kun puolue kasvaa voimakkaasti, niin sinne tulee monennäköistä väkeä, ja tämmönen huono käytös ei ole hyväksyttävää ja siitä on ankarat seuraamukset ja ensimmäiset erottamiset on jo tapahtunu”.

Tässä nähdäänkin sitten toisenlainen poliittinen pelastusrengas: ”ankara seuraamus” on yhtä kuin puolueesta erottaminen. Kun tätä seuraamusta vertaa syyhyn, joka mahdollisesti johtaa erottamiseen, on kontrasti niin järkyttävä, jopa hirvittävä, että se laittaa mietityttämään ja saa mielen surulliseksi. Tällainen tästä yhteiskunnasta on päättäjien toimesta kasvamassa: poliitikon moraali ei ole enää kiinni yhteiskunnassa jossa elämme, vaan jossakin niistä useista makroyhteiskunnista yhteiskuntamme sisällä, jonne yhteiset lait ja yhteinen moraalikoodisto eivät yllä. Tavalliset, työttömät tai työtä tekevät ihmiset, lapset, nuoret ja eläkeläiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jota itse kannattelevat, jonka päätä pitelevät pinnalla helvetin hyisessä meressä.

Mutta kun valtio ja päättäjät, yhteiskunnan ylin johto, heittävät pelastusrenkaat veteen, ei sieltä nouse ainuttakaan pelastajaa eikä ihmistä; vain monta maailmaa sisällään pitävä rikkinäinen yhteiskunta, josta inhimillisyys on jo kaukana. Pinnan päälle kohoaa elämä, joka pitää sisällään uudet säännöt, jotka esimerkinomaisesti kehoittavat hylkäämään viimeisetkin inhimillisyyden rippeet ja ihmisoikeudet. Niitä ei uudessa maailmassa hyväksytä, sillä yksittäinen ihminen on kadonnut dystopiaan, joka ei enää olekaan kuvitteellinen vaan täyttä totta.