Pärjäämisestä

Ylen ykköskanavalla on menossa kunnallisvaalitentti. Nyt ne puhuvat nuorten syrjäytymisestä. Ylläri pylläri.

Miksi työttömyys on merkki syrjäytymisestä? Miksi mielenterveysongelmat ovat merkki syrjäytymisestä? Eihän työtön ole syrjäytynyt, hän on ilman työtä. Sairastuneella ihmisellä on  yleensä mahdollisuus parantua, ja jos ei ole on varmasti mahdollista yrittää pitää hänet elämässä kiinni häntä miellyttävällä tavalla. Kysymys on resursseista, ymmärtämisestä ja tahdosta, vaihtoehdoista ja ihmisen arvostamisesta. Niitä kaikkia pitää yhteiskunnalla olla tarjota.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole hankala elää. Sen logiikka on hyvin yksinkertainen: rahalla pärjäät. Jos et peri rahaa, tai satu olemaan onnekas arvonnoissa, on polku menestykseen yleensä kaikilla kovin samanlainen: ensin pitää opiskella; sen jälkeen pitää opiskella lisää, sitten vielä vähän lisää kunnes valmistut hyvään, rahakkaaseen ammattiin ja voit aloittaa porvarillisen elämän. Toinen vaihtoehto – mikäli et halua opiskella, mutta haluat menestyä – on aloittaa yksityisyrittäjänä ja onnistua siinä. ”Mutta ei kannata epäonnistua, sillä silloin on uhkana syrjäytyminen”, sanoo hyvinvointiyhteiskuntamme. Sen järjestämä turvaverkko on kyllä kaikkien turvana selustalla. Siinä vain on isoja reikiä siellä täällä…

Pääasia on kuitenkin se, että jokaisen on menestyttävä. ”Menestyminen” on taikasana. Mutta entäpä he, ketkä eivät välitä menestymisestä? He, joiden prioriteettijärjestyksessä ensimmäisenä on mukava elämä, joka ei pyöri työn ja tilipussin ympärillä? Entäpä työntekijät, kuten lastentarhaopettajat, kunnossapitotyöntekijät, taiteilijat ja kulttuurialan ihmiset, kaupan kassat, lähihoitajat, lehdenjakajat, tehdastyöläiset, taksi- ja bussikuskit, poliisit ja palomiehet jne.? Heidän ammateissaan ei juuri rikastu; pitäisikö heidän sen vuoksi luopua työstään ja lähteä rahan perään?

Missä on perinteisten ammattien arvostus? Minne yhteiskunta on kadonnut? Tuntuu nimittäin, että työtehtävät ja ammatit yksipuolistuvat jatkuvasti. Tehdastyöt katoavat kun porukkaa irtisanotaan hirvittävällä vauhdilla, poliiseja on liian vähän ja heidän palkka on surkea, lähihoitajien palkkaus on röyhkeän matalalla tasolla ja kuinka raskasta työtä he tekevätkään! Taiteilijat elävät epäsäännöllisillä ja hirvittävän pienillä tuloilla, venyttävät sukanvartta uskomattomiin mittasuhteisiin tai tekevät parhaimmillaan kahta-kolmea työtä että pysyvät elämänsyrjässä kiinni.

Niin nuorille kuin aikuisillekin pitää olla vaihtoehtoja. Pitää olla erilaisia työpaikkoja tarjolla, erilaisia uria, antaa yhteiskunnan toimesta sellainen signaali että kaikki työ on arvokasta. Pitää antaa sellainen signaali, että vaatimattomampikin työ ja realistisemmat odotukset elämältä ovat ookoo. Menestymistä voi mitata muullakin kuin uramerkinnöillä tai pankkitilin saldolla. Ehdotan onnellisuutta. Että silloin yksilö on menestynyt, kun hän kokee olevansa onnellinen.

Silloin sairaat ja työttömätkin voivat menestyä. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on sellainen merkillinen tapa, että ensin voivotellaan, kun jotkut eivät pärjää, kenties ovat vaarassa syrjäytyä, jotkut syrjäytyvätkin. Ja heti seuraavassa lauseessa annetaan ymmärtää, että he ovat epäonnistuneet elämässään.

Jokainen ihminen on arvokas. Yhteiskunta voisi tulla asiassa vastaan ja toimillaan kertoa, että työttömyys ei ole häpeäksi, eikä sairas ihminen arvoton.

Mainokset

Ihan tavallisia asioita

Jakomäkeläisellä koululla päästettiin ilmaan presidentti Niinistön ja hänen asettamansa työryhmän tuottamia johtopäätöksiä ja mietelmiä. Niiden avulla olisi tarkoitus ehkäistä syrjäytymistä. Ehkäpä yksinkertaisista ohjeista ja puisevista neuvoista on kuin onkin jotakin hyötyä, mutta koko asiasta jää rasvainen pikaruoan maku: helposti tehty, kalliisti maksettu, nopeasti syöty, hetimiten unohdettu – taas on nälkä.

On harmillista, että Niinistön hyvät aikeet peittyvät huonon toteutuksen alle. Tulos olisi ollut toisenlainen, jos Niinistön asettamalla työryhmällä olisi ollut joitakin vakavasti otettavia ehdotuksia taisteluun syrjäytymistä vastaan. Pullansyönnit ja silittelyt eivät ole kummoisia ehdotuksia. Ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun tämänhetkinen lopputulos on niinkin paperinen kuin se on, ei keskustelu asian tiimoilta edes juurru kovin hedelmälliseksi, vaan jää suurelta osin pintapuoliseksi ilkkumiseksi – eikä se ole ihme. Tämäkin kirjoitus on osa sitä.

Tahtomattaankin Niinistön asettama työryhmä tulee kuitenkin osoittaneeksi jotakin merkityksellistä ja tärkeää: valtaapitävien ja vaikeassa taloudellisessa ja/tai sosiaalisessa asemassa olevien, syrjäytymisen uhan alla elävien tai jo syrjäytyneiden, ihmisten välinen kuilu on kasvanut entisestään. Paitsi, että se on kasvanut mitattavissa olevilla määreillä, kuten yhteiskunnallisella asemalla, gallupeissa ja rahalla, on se kasvanut myös ajatuksissa ja asenteissa. Ylemmissä yhteiskuntaluokissa on tapahtunut moraalisia muutoksia; käsityskyky ei yllä – ainakaan enää – ymmärtämään, mitä muuta itsensä lisäksi yhteiskunnasta löytyy. Tämä on surullinen ja käsittämätön asia.

Tästä hyvä esimerkki on Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtaja Matti Apunen. En sano, ettäkö hänen moraalinsa olisi vääristynyt. Sanon, että moraali on karannut sellaisiin ulottuvuuksiin, joista lähimmäinen ihminen vaikuttaa olevan kovin kaukana. Taksin takapenkiltä ei näe varjoihin. Matti Apusesta on kehkeytynyt oikeiston ja Kokoomuksen jonkinlainen ambulanssilla liikkuva äänitorvi ja käsikassara, joka hälytetään paikalle aina kun jokin asia kaipaa selittämistä, jos se ei näytä muuten menevän läpi.

Selittely on syntynyt ääri-ilmiöksi: sinne ja tänne ilmestyy tietyin väliajoin valtakunnanselittäjiä. He edustavat erilaisia tahoja, muodostuvat muureiksi jotka antavat automaattisesti lausuntoja, joiden tarkoitus on tappaa kaikki luova ajattelu. Valtakunnanselittäjien tehtävä on saada asiat näyttämään mustavalkoisilta, ja tuoda heidän oma asiansa esiin ainoana oikeana vaihtoehtona tai käsityksenä. Ajattelu on syrjäytynyt ja keskustelu kuollut – on vain mielipiteitä, jotka eivät lopulta johda mihinkään. Kaikki oppivat tuntemaan käsikassaran mielipiteen, mutta kukaan ei tiedä mitä he vaikkapa tekevät työkseen. Käsi ylös kuka tietää, mitä Matti Apunen oikeasti tekee työkseen? Hän on vain ”EVAn johtaja Matti Apunen”, joka esiintyy jonkinlaisena asiantuntijana siellä sun täällä, asiassa kuin asiassa. Sellaisena me hänet nyt tunnemme.

Kenties presidentti Niinistö ei täysin ymmärtänyt, että nimittäessään työryhmän ja esitellessään työryhmän aikaansaannoksen, hän samalla allekirjoitti omalla nimellään kyseenomaisen aikaansaannoksen. Tätä on kylläkin vaikea uskoa. Kenties työryhmän aikaansaannos onnistuu kuin onnistuukin – välillisesti ja vahingossa – saamaan aikaan jonkinlaista keskustelua yhteiskunnassa. Kunhan vain oikeat aiheet löytyvät pinnalla kelluvien höttöjen seasta tai alta. Tai valtakunnanselittäjien muurien takaa.

Jään odottamaan jatkoa.

 

Menestymisen pakko

”Me emme hurmaannu lajista, vaan voittamisesta.”

Jääkiekon MM-kisojen aikana saimme kuulla tuon suuntaisia kannanottoja valmentaja Juhani Tammisen suusta. ”Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa”. Kaiketi hän siteerasi erästä toista urheiluvaikuttajaa. Tammisen sanomiset ovat usein kärjistettyjä ja eloisin esimerkein ryyditettyjä, mutta paljolti myös asiapuhetta, sillä hän ei tee lajista elämää suurempaa, eikä elämästä problemaattisempaa kuin mitä se jo on.

Suomi elää menestyksestä, suomalainen hengittää menestymisestä.

Hyvinkään ampumistapauksen jälkeen on media jälleen pullollaan aselakikritiikkiä ja osanottoja. Suomalaiset päättäjät, presidentti Niinistö etunenässään, ottivat hienosti tämänkin tragedian omakseen, yhteiseksi asiaksemme; he halusivat kaapin päältä laskeutua alas kansan pariin ja yhtyä suruun ja sen rinnalla jälleen esiin kummunneeseen hämmästykseen.

Kuinka tällaista voi tapahtua, kysellään.

Se on hyvä kysymys, se on tärkeä kysymys; jopa niin tärkeä ja hankala, että välillä tuntuu aivan kuin siihen ei syystä tai toisesta haluttaisi vastata. Kenties totuus kirpaisee, tai se on sellainen, pelottava kenties, ettemme löydä vastauksen oheen mitään toimenpiteitä jolla saisimme pelkoon vastattua.

Siispä ajaudutaan pyörittelemään vastausta, jossa toisia ihmisiä vahingoittava yksilö laitetaan suurennuslasin alle: pohditaan, kuinka sekaisin ja miksi sekaisin hän onkaan, miten hän on ajautunut sellaiseen tilanteeseen, jossa hän on eristäytynyt täysin yhteiskunnan koodiston ja säännöstön ulkopuolelle, välittämisen tuolle puolen paikkaan, jossa millään ei ole enää mitään väliä. Lehdistössä otetaan verrokiksi hänen lähiympäristönsä, arvuutellaan onko se jotenkin kummallinen, kun pojasta tuollainen tuli?

Mutta siihen se sitten jää. Yhteiskunnallisella tasolla ajaudutaan korkeintaan pohtimaan, pitäisikö aselakia tiukentaa. Pykälien avulla pyrimme vaikuttamaan ihmisten huonoon oloon: se tuntuu vinoutuneelta ja vääräsuuntaiselta. Sillä yhteiskunta on siinä elävien peili – jos haluamme saada yhteiskunnasta turvallisen näköisen ja oloisen, täytyy siinä elävien ensiksi tuntea niin.

Tuo Hyvinkäällä ammuskellut nuori mies, jonka tekemisien syytä nyt kaikki pohdimme, on päättänyt (tätä kirjoitettaessa) kahden ihmisen elämän, eikä hänen omansakaan tästä eteenpäin kovin ruusuiselta näytä. Pelkurimainen, raukkamainen ja typerä, kammottava teko.

Mutta onko se enää sattumaa, että meillä täällä Suomessa, jota poliittiset päättäjämme myös hyvinvointivaltioksi kutsuvat, tällaista tapahtuu? Iskuja, joiden taakse ei näytä kätkeytyvän mitään muuta kuin järkyttävää syrjäytymistä ja pahaa oloa, tunteita joita emme kai koskaan tule ymmärtämään. Ei ideologioita, ei uskontoja, ei politiikkaa. Mitään alleviivaavaa syytä teoilleen eivät tekijät jätä. Kaikesta kumpuaa vain pahaa oloa, yksittäisiä ihmiskohtaloita.

Nyt pitää kysyä oikeita kysymyksiä. Pohtia, miksei Suomi ole hyvinvointivaltio? Pohtia, miten yksittäisen ihmisen on mahdollista menestyä ensin omassa elämässään, ja sen jälkeen vasta kilpailussa toisiamme vastaan, tässä kovassa maailmassa.

Tällaisten surullisten tapahtumien jälkeen tuntuu siltä, kuin yhteiskunta ajaisi liian kovaa joiltakin karkuun, ja että lähimmäisenrakkaus on arvona pian sukupuutossa.

Osanotot eivät enää pelkästään riitä. Tämän yhteiskunnan päättäjien pitää nyt pohtia ja ryhtyä toimeen: suomalaisuuteen on pesiytynyt jotakin järkyttävää. Heidän etunenässä tulee nyt kääriä hihat sellaisen hyvinvointi-Suomen tavoittelemiseksi, jossa kilpailu ei ole enää avainsana, vaan hyvä ja onnellinen elämä, joka ei pääty kadulle, ennenaikaisesti, jonkun onnettoman ampumaan luotiin.

 

Dystopia

Päivän päivän perään, uutinen uutiselta, asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi. Sivuan tänään eilisen kirjoitukseni aiheita.

Niinhän siinä kävi, että puolustusministeri Wallin joutui lopulta myöntämään, että Dragsvikin varuskunnan säästi poliittinen pelastusrengas; hänen YLEn uutisille antamansa haastattelun mukaan jopa laki velvoitti niin tekemään. Tähän verrattuna näyttäytyy täysin infantiilina tapa, jolla Wallin yritti luimistella selvien kysymysten ja vielä selvempien vastausten ohi. Aivan kuin lapsi olisi jäänyt kiinni jostakin, jonka keskellä yksin istuu. Tässä asiassa jaan mm. perussuomalaisten käsityksen (ja se on hyvin, hyvin ainutkertaista) siitä, että Wallinin uskottavuus on mennyt – vanha vaihtoon, ja uusi tilalle, kun puolustusvoimienkin tuki on ministerin selän takaa radikaalisti huvennut. RKP:n kannattaisi miettiä, onko Wallin oikeanlainen veturi puolueelle, jonka asema (ja näin ollen myös kannatus) roikkuu löysässä hirressä, jatkuvasti kyseenalaistetun lakipykälän varassa.

YLEn Ykkösaamussa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini perusteli toimittaja Jari Korkille, kuinka notkahdus puolueen suosiossa johtuu muutaman huonosta käytöksestä. Timo Soini myöntää, että jotkut puolueen jäsenet ovat epäonnistuneet työssään. Kun toimittaja Korkki kysyy, kuinka Soini aikoo kuntavaaleissa pitää ehdokaslistat sillä tavalla ”puhtaina”, ettei samanlaisia ”epäonnistumisia” enää tule, hän viittaa samalla Jussi K. Niemelän tapaukseen, josta minäkin eilen kirjoitin: pari perussuomalaista aktiivia on uhannut nylkeä kirjailija Niemelän. Mutkat suoriksi vetäen kyseessä on siis tappouhkaus.

Soinin vastaus on kuvottava esimerkki nyky-yhteiskunnasta ja sen sisällä olevista makroyhteiskunnista, joihin eivät päde samat säännöt kuin niiden ulkopuolella eläviin, eli ns. tavallisiin ihmisiin, kansalaisiin.

Soini vastasi näin: ”no, kun puolue kasvaa voimakkaasti, niin sinne tulee monennäköistä väkeä, ja tämmönen huono käytös ei ole hyväksyttävää ja siitä on ankarat seuraamukset ja ensimmäiset erottamiset on jo tapahtunu”.

Tässä nähdäänkin sitten toisenlainen poliittinen pelastusrengas: ”ankara seuraamus” on yhtä kuin puolueesta erottaminen. Kun tätä seuraamusta vertaa syyhyn, joka mahdollisesti johtaa erottamiseen, on kontrasti niin järkyttävä, jopa hirvittävä, että se laittaa mietityttämään ja saa mielen surulliseksi. Tällainen tästä yhteiskunnasta on päättäjien toimesta kasvamassa: poliitikon moraali ei ole enää kiinni yhteiskunnassa jossa elämme, vaan jossakin niistä useista makroyhteiskunnista yhteiskuntamme sisällä, jonne yhteiset lait ja yhteinen moraalikoodisto eivät yllä. Tavalliset, työttömät tai työtä tekevät ihmiset, lapset, nuoret ja eläkeläiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jota itse kannattelevat, jonka päätä pitelevät pinnalla helvetin hyisessä meressä.

Mutta kun valtio ja päättäjät, yhteiskunnan ylin johto, heittävät pelastusrenkaat veteen, ei sieltä nouse ainuttakaan pelastajaa eikä ihmistä; vain monta maailmaa sisällään pitävä rikkinäinen yhteiskunta, josta inhimillisyys on jo kaukana. Pinnan päälle kohoaa elämä, joka pitää sisällään uudet säännöt, jotka esimerkinomaisesti kehoittavat hylkäämään viimeisetkin inhimillisyyden rippeet ja ihmisoikeudet. Niitä ei uudessa maailmassa hyväksytä, sillä yksittäinen ihminen on kadonnut dystopiaan, joka ei enää olekaan kuvitteellinen vaan täyttä totta.

Kuuleeko valtio?

Haloo? Haloo, kuuleeko valtio?

Täällä huutelee huolestunut kansalainen Helle.

Suomen valtiolla ei tällä hetkellä mene oikein putkeen. Punaiset langat ovat kadoksissa, maalaisjärki on hukassa ja moraalia ei koskaan ole oikein ollutkaan.

On Finnair, joka lentää kriisistä ja katastrofista toiseen samalla kun hyvät siskot ja veljet jakavat rahaa toisilleen. Pisteeksi iin päälle tuli valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala, joka pani likimain koko Finnairin hallituksen uusiksi – ja se on ainoa järkevä ratkaisu koko jupakassa, toistaiseksi.

On puolustusministeri Stefan Wallin, jonka selkein poliittinen maneeri on kiusallinen: ministerin sanomisista ei saa mitään selvää, ja kun sanomisia ja toimia ryhdytään kaivelemaan ja tarkastelemaan selviää, että ei tarkoittaa kyllä ja kyllä on yhtä kuin ei. Tai sitten ei tarkoita. Pelastiko hän Dragsvikin varuskunnan vai ei? Se ei koskaan ehkä selviä. Typerintä koko liemessä on se, että Wallin on itse keittänyt sen. Nyt äkkiä ylös kattilasta, puku menee pilalle!

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kun päättäjät rellestävät ja viettävät moraalitonta elämää, ovat virkamiehetkin eksyksissä. Kirjailija Jussi K. Niemelää on uhkailtu. Sellaista ei kenenkään pidä sietää, eikä Jussi sietänytkään vaan teki ainoan oikean ratkaisun (valtiolle ja päättäjille pieni vinkki: lain lisäksi on olemassa tietty moraalikoodisto. Niitä seuraamalla löytyvät ne kadonneet punaiset langat…) ja jätti poliisille rikosilmoituksen asiasta. Se on järkevä ja oikea reaktio. Kummallista, tai no – onko tuo niin kummallistakaan, on se ettei valtion edustaja, eli tässä tapauksessa poliisi, kykene samaan: ”Alatyylistä kielenkäyttöä on ollut puolin ja toisin, arvioi Myöhänen”, joka on rikosylikonstaapeli Helsingin poliisista. ”Poliisi tutkii tekoja kunnianloukkauksina ja laittomina uhkauksina” kirjoittaa Iltasanomat.

Näin. Tuntuu, että suomalaisessa yhteiskunnassa jaetaan aina Salomon tuomioita kun asiaan vähänkään liittyy politiikkaa; vielä kun soppaan lisätään kansanedustajia tai ministereitä, kääntyvät kaikki arvot yhtäkkiä päälaelleen: ministerit voivat puhua mitä sattuu eivätkä he koskaan voi jäädä kiinni valheesta; kansanedustajat voivat kirjoittaa likimain mitä haluavat, vihapuheesta lain koura ei heitä rankaise – sen sijaan nostetaan sormi pystyyn ja sanotaan ”soosoo, noin ei saa tehdä”, jonka jälkeen asia lakaistaan maton alle ja jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Suomalaisen politiikan sisällä elää kaikkein tökeröin hyssyttelykulttuuri jota kuunaan on nähty. Ja sitä yhteiskunta elimineen suojelee.

Rikosylikonstaapeli Myöhänen ei poliisimaiseen tapaan halua ottaa kantaa juuri mitenkään mihinkään, paitsi siihen että rivien välistä hän ihmettelee kuinka Jussi K. Niemelästä ei ole vielä tehty rikosilmoitusta vaikka ”hän on kirjoittanut kärkevästi vastustajistaan”.

Kärkevästi vastustajistaan?

Erittäin kärkevästi ihmettelen, miksi vihapuhe hyvin harvoin johtaa oikeustoimiin, miksei rikosylikonstaapeli viitsi tai osaa tehdä eroa selvien asioiden välille: toinen on tappuhkaus ja toinen korkeintaan ”alatyylistä kirjoittelua” tai ”kärkevää kirjoittelua”, tuskin kumpaakaan noista. Erittäin kärkevästi ihmettelen, mihin tämä yhteiskunta sitten menee, kun se on karannut kokonaan käsistä? Kun poliisikaan ei enää erota oikeaa ja väärää?

Kärkevästä kirjoituksesta ei pidäkään tehdä rikosilmoitusta. Tappouhkauksesta pitää. Kärkevästä kirjoituksesta ei pidä tuomita saati antaa tuomiota, tappouhkauksesta pitää ja mielellään vankilatuomio. Siinähän uhataan ihmishenkeä.

Haloo, kuuleeko valtio? Sananvapaus on nyt käsitteenäkin hukassa. Kuinka valtio ja sitä edustavat Ihmiset voivat olla näin hukassa?

Jussi, teit hyvän työn. Vaikka valtiolla on halukkuutta antaa vihapuheelle oikeus tulla kuuluviin, on meillä lain, moraalin, oikeudenmukaisuuden, kohtuuden, inhimillisyyden ja terveemmän ja paremman yhteiskunnan nimissä vielä suurempi halu ja suurempi oikeus työntää se pois. Ministeri Hautalaakin voi kiittää oikeanlaisesta reaktiosta.

Haloo, valtio. Näin vihamielisessä hyvinvointiyhteiskunnassa minä en voi hyvin.