Kukkahattusetä pahastuu

Moni humoristisesti sävyttynyt kirjoittaja aloittaisi tekstin, jossa käsitellään jonkinlaista allekirjoittavan pahastumista, sanoilla kyllä minä niin mieleni pahoitin. Se halutaan kirjoittaa merkiksi siitä, että tunnistetaan legendaarinen Mielensäpahoittaja, mutta valitettavasti: vitsi meni jo. Samalla tavoin kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämän James Potkukelkan hokema apuva pikemminkin ärsyttää kuin huvittaa.

En aloita kummallakaan tätä kirjoitusta. Paitsi että aloitin.

Vaimoni näytti erään keskustelua herättäneen blogientryn, täällä näin. Kyseisen blogin kirjoittaja on lääketieteen opiskelija, joka kirjoittaa opinnoistaan ja niiden ympäriltä mielestäni lennokkaasti ja hauskasti. Mainitsemani entryn otsikko oli Ruumiiden leikkelyä. Nimenomaan oli, sillä näyttää siltä että kirjoittaja on sittemmin poistanut tekstin. Hän on tehnyt sen mitä ilmeisimmin painostuksen alaisena tai palveluntarjoajan vaatimuksesta/tekemänä. Mistään ei selviä oikeaa syytä asialle.

Kirjoitus käsitteli obduktioita ja dissektioita; siis ruumiinavauksia, teki eroa noiden kahden termin välille. Dissektiosta (l. ruumiin leikkely anatomian opiskelun yhteydessä) blogisti/lääkisopiskelija kirjoitti lennokkaasti, että ensimmäisellä vuosikurssilla pääsee tutustumaan yleensä vuoden kuolleena olleisiin ruumiisiin, joiden kohtaaminen on sikäli helppoa että ne ovat niin kuolleita, niin kauan vatsallaan olleita että kasvot ovat menneet lyttyyn. Joskus silloin, kun ensin toisen vuosikurssin opiskelijat ovat tehneet jekkuja ja vaihtaneet elimien paikkoja. Tai muuta sellaista, ei kovin vakavaa, ei missään nimessä loukkaavaa tekstiä.

Kirjoitus keräsi nopeasti paljon kommentteja. Eräskin kommentti, jonka oli allekirjoittanut peräti kuusi henkilöä (lääkäreitä ilmeisesti?) vaati kirjoituksen poistamista eettisiin syihin vedoten. Heidän mielestään vainajista piti kirjoittaa kunnioittavaan sävyyn, ei liian humoristisesti tai kevytkenkäisesti.

Olen eri mieltä siitä, että kirjoitus olisi pitänyt poistaa. Opiskelijalla on aivan varmasti oikeus kirjoittaa kokemastaan, varsinkin jos kirjoitus on todenmukainen. Ei se loukannut ketään. Kirjoitus oli sitä paitsi hyvä: se avasi näköaloja paikkaan, jonne katse ei yleensä yllä.

Mutta moralisti minussa nosti päätään kirjoituksen tuomien tietojen valossa. En nimittäin oikein pidä ajatuksesta, että mikäli jonkun läheiseni ruumis luovutetaan lääketieteen käyttöön, hänen elimillään leikittäisiin tai niiden avulla suoritettaisiin jekkuja. Haluaisin, että häntä kunnioitettaisiin myös vainajana; hänen ruumiinsa on luovutettu syistä, joihin tuskin lukeutuu mustan huumorin ylläpito. Huumorintajuton en ole, mutta mielestäni huumorillekin on oma paikkansa ja aikansa. Vainajan luona se ei ole. Sillä vaikka kuolemakaan ei ole kuolemanvakava asia, en tahtoisi että minun tai läheiseni nenä vaeltaisi jekkuna pitkin laitosrakennusta, keuhko vaihtaisi paikkaa maksan kanssa jne.

Tottakai, ihminen on kuollut: mitä se häntä enää haittaisi, voisi joku ajatella. Ajattelen kuitenkin että kuolema, oli siitä kulunut sitten päivä, vuosi tai kymmenen vuotta, on niin henkilökohtainen asia itse kullekin, että on ihan kohtuullista noudattaa hyvää moraalia ja etiikkaa asian tiimoilta. Kuolema on aina tragedia.

Siltikin: jälkeen päin on turha moralisoida jotakin kirjoitusta; pitäisi moralisoida oikeita asioita.

Koska kyseistä blogientryä ei enää ole, on jäljellä enää vain kohina sen ympäriltä. Muun muassa täällä.

EDIT. klo 12.08. Joku onnekas oli onnistunut ottamaan talteen kyseisen kirjoituksen kommentteineen. Se täällä.

Mainokset

Sensuuria

Internet on kaksijakoinen paikka: se tarjoaa loistavan mahdollisuuden kenelle tahansa lukea, kirjoittaa ja kommentoida. Internetissä kommunikointi on tehty helpoksi, joskus liiankin helpoksi.

Entäpä sitten, kun kommunikointi tai kommentointi taiteilee hyvän maun ja mauttomuuden rajalla: kun aistii, että pian kommentit räjähtävät henkilökohtaisuuksiin, menevät asiattomuuksiin; mitä silloin tehdä? Tähän asti, oman blogini kohdalla, on käytäntönä ollut, että kun ilmoittaa nimensä ja sähköpostiosoitteensa, kommentti tulee näkyviin. Anonyymit kommentit ovat edelleenkin tervetulleita (joskin vierastan niitä).

Olen vahvasti sananvapauden puolesta. Se on yksi ihmisen perusoikeuksista. Joudun rajoittamaan sitä nyt tältä osin: tästä lähin tähän blogiin kirjoitetut kommentit joutuvat ensiksi kulkemaan sensuurini lävitse, ts. asetuksia on nyt muutettu niin, että ennen kuin kommentit tulevat näkyviin, minun täytyy hyväksyä ne.

Eräs vilkas kommentoija sai aikaan tämän. Se on surullista. Mutta on välttämätöntä reagoida.

Tällaiset asiat saattelevat minut aina kysymysten äärelle. Missä kulkee sananvapauden raja? Pitäisikö kaikki kommentit automaationa hyväksyä, vai onko perusteltua sensuroida? Onko oikein pitää hyvästä mausta kiinni, vetää raja johonkin?

Dystopia

Päivän päivän perään, uutinen uutiselta, asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi. Sivuan tänään eilisen kirjoitukseni aiheita.

Niinhän siinä kävi, että puolustusministeri Wallin joutui lopulta myöntämään, että Dragsvikin varuskunnan säästi poliittinen pelastusrengas; hänen YLEn uutisille antamansa haastattelun mukaan jopa laki velvoitti niin tekemään. Tähän verrattuna näyttäytyy täysin infantiilina tapa, jolla Wallin yritti luimistella selvien kysymysten ja vielä selvempien vastausten ohi. Aivan kuin lapsi olisi jäänyt kiinni jostakin, jonka keskellä yksin istuu. Tässä asiassa jaan mm. perussuomalaisten käsityksen (ja se on hyvin, hyvin ainutkertaista) siitä, että Wallinin uskottavuus on mennyt – vanha vaihtoon, ja uusi tilalle, kun puolustusvoimienkin tuki on ministerin selän takaa radikaalisti huvennut. RKP:n kannattaisi miettiä, onko Wallin oikeanlainen veturi puolueelle, jonka asema (ja näin ollen myös kannatus) roikkuu löysässä hirressä, jatkuvasti kyseenalaistetun lakipykälän varassa.

YLEn Ykkösaamussa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini perusteli toimittaja Jari Korkille, kuinka notkahdus puolueen suosiossa johtuu muutaman huonosta käytöksestä. Timo Soini myöntää, että jotkut puolueen jäsenet ovat epäonnistuneet työssään. Kun toimittaja Korkki kysyy, kuinka Soini aikoo kuntavaaleissa pitää ehdokaslistat sillä tavalla ”puhtaina”, ettei samanlaisia ”epäonnistumisia” enää tule, hän viittaa samalla Jussi K. Niemelän tapaukseen, josta minäkin eilen kirjoitin: pari perussuomalaista aktiivia on uhannut nylkeä kirjailija Niemelän. Mutkat suoriksi vetäen kyseessä on siis tappouhkaus.

Soinin vastaus on kuvottava esimerkki nyky-yhteiskunnasta ja sen sisällä olevista makroyhteiskunnista, joihin eivät päde samat säännöt kuin niiden ulkopuolella eläviin, eli ns. tavallisiin ihmisiin, kansalaisiin.

Soini vastasi näin: ”no, kun puolue kasvaa voimakkaasti, niin sinne tulee monennäköistä väkeä, ja tämmönen huono käytös ei ole hyväksyttävää ja siitä on ankarat seuraamukset ja ensimmäiset erottamiset on jo tapahtunu”.

Tässä nähdäänkin sitten toisenlainen poliittinen pelastusrengas: ”ankara seuraamus” on yhtä kuin puolueesta erottaminen. Kun tätä seuraamusta vertaa syyhyn, joka mahdollisesti johtaa erottamiseen, on kontrasti niin järkyttävä, jopa hirvittävä, että se laittaa mietityttämään ja saa mielen surulliseksi. Tällainen tästä yhteiskunnasta on päättäjien toimesta kasvamassa: poliitikon moraali ei ole enää kiinni yhteiskunnassa jossa elämme, vaan jossakin niistä useista makroyhteiskunnista yhteiskuntamme sisällä, jonne yhteiset lait ja yhteinen moraalikoodisto eivät yllä. Tavalliset, työttömät tai työtä tekevät ihmiset, lapset, nuoret ja eläkeläiset syrjäytyvät yhteiskunnasta jota itse kannattelevat, jonka päätä pitelevät pinnalla helvetin hyisessä meressä.

Mutta kun valtio ja päättäjät, yhteiskunnan ylin johto, heittävät pelastusrenkaat veteen, ei sieltä nouse ainuttakaan pelastajaa eikä ihmistä; vain monta maailmaa sisällään pitävä rikkinäinen yhteiskunta, josta inhimillisyys on jo kaukana. Pinnan päälle kohoaa elämä, joka pitää sisällään uudet säännöt, jotka esimerkinomaisesti kehoittavat hylkäämään viimeisetkin inhimillisyyden rippeet ja ihmisoikeudet. Niitä ei uudessa maailmassa hyväksytä, sillä yksittäinen ihminen on kadonnut dystopiaan, joka ei enää olekaan kuvitteellinen vaan täyttä totta.

Kuuleeko valtio?

Haloo? Haloo, kuuleeko valtio?

Täällä huutelee huolestunut kansalainen Helle.

Suomen valtiolla ei tällä hetkellä mene oikein putkeen. Punaiset langat ovat kadoksissa, maalaisjärki on hukassa ja moraalia ei koskaan ole oikein ollutkaan.

On Finnair, joka lentää kriisistä ja katastrofista toiseen samalla kun hyvät siskot ja veljet jakavat rahaa toisilleen. Pisteeksi iin päälle tuli valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala, joka pani likimain koko Finnairin hallituksen uusiksi – ja se on ainoa järkevä ratkaisu koko jupakassa, toistaiseksi.

On puolustusministeri Stefan Wallin, jonka selkein poliittinen maneeri on kiusallinen: ministerin sanomisista ei saa mitään selvää, ja kun sanomisia ja toimia ryhdytään kaivelemaan ja tarkastelemaan selviää, että ei tarkoittaa kyllä ja kyllä on yhtä kuin ei. Tai sitten ei tarkoita. Pelastiko hän Dragsvikin varuskunnan vai ei? Se ei koskaan ehkä selviä. Typerintä koko liemessä on se, että Wallin on itse keittänyt sen. Nyt äkkiä ylös kattilasta, puku menee pilalle!

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kun päättäjät rellestävät ja viettävät moraalitonta elämää, ovat virkamiehetkin eksyksissä. Kirjailija Jussi K. Niemelää on uhkailtu. Sellaista ei kenenkään pidä sietää, eikä Jussi sietänytkään vaan teki ainoan oikean ratkaisun (valtiolle ja päättäjille pieni vinkki: lain lisäksi on olemassa tietty moraalikoodisto. Niitä seuraamalla löytyvät ne kadonneet punaiset langat…) ja jätti poliisille rikosilmoituksen asiasta. Se on järkevä ja oikea reaktio. Kummallista, tai no – onko tuo niin kummallistakaan, on se ettei valtion edustaja, eli tässä tapauksessa poliisi, kykene samaan: ”Alatyylistä kielenkäyttöä on ollut puolin ja toisin, arvioi Myöhänen”, joka on rikosylikonstaapeli Helsingin poliisista. ”Poliisi tutkii tekoja kunnianloukkauksina ja laittomina uhkauksina” kirjoittaa Iltasanomat.

Näin. Tuntuu, että suomalaisessa yhteiskunnassa jaetaan aina Salomon tuomioita kun asiaan vähänkään liittyy politiikkaa; vielä kun soppaan lisätään kansanedustajia tai ministereitä, kääntyvät kaikki arvot yhtäkkiä päälaelleen: ministerit voivat puhua mitä sattuu eivätkä he koskaan voi jäädä kiinni valheesta; kansanedustajat voivat kirjoittaa likimain mitä haluavat, vihapuheesta lain koura ei heitä rankaise – sen sijaan nostetaan sormi pystyyn ja sanotaan ”soosoo, noin ei saa tehdä”, jonka jälkeen asia lakaistaan maton alle ja jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Suomalaisen politiikan sisällä elää kaikkein tökeröin hyssyttelykulttuuri jota kuunaan on nähty. Ja sitä yhteiskunta elimineen suojelee.

Rikosylikonstaapeli Myöhänen ei poliisimaiseen tapaan halua ottaa kantaa juuri mitenkään mihinkään, paitsi siihen että rivien välistä hän ihmettelee kuinka Jussi K. Niemelästä ei ole vielä tehty rikosilmoitusta vaikka ”hän on kirjoittanut kärkevästi vastustajistaan”.

Kärkevästi vastustajistaan?

Erittäin kärkevästi ihmettelen, miksi vihapuhe hyvin harvoin johtaa oikeustoimiin, miksei rikosylikonstaapeli viitsi tai osaa tehdä eroa selvien asioiden välille: toinen on tappuhkaus ja toinen korkeintaan ”alatyylistä kirjoittelua” tai ”kärkevää kirjoittelua”, tuskin kumpaakaan noista. Erittäin kärkevästi ihmettelen, mihin tämä yhteiskunta sitten menee, kun se on karannut kokonaan käsistä? Kun poliisikaan ei enää erota oikeaa ja väärää?

Kärkevästä kirjoituksesta ei pidäkään tehdä rikosilmoitusta. Tappouhkauksesta pitää. Kärkevästä kirjoituksesta ei pidä tuomita saati antaa tuomiota, tappouhkauksesta pitää ja mielellään vankilatuomio. Siinähän uhataan ihmishenkeä.

Haloo, kuuleeko valtio? Sananvapaus on nyt käsitteenäkin hukassa. Kuinka valtio ja sitä edustavat Ihmiset voivat olla näin hukassa?

Jussi, teit hyvän työn. Vaikka valtiolla on halukkuutta antaa vihapuheelle oikeus tulla kuuluviin, on meillä lain, moraalin, oikeudenmukaisuuden, kohtuuden, inhimillisyyden ja terveemmän ja paremman yhteiskunnan nimissä vielä suurempi halu ja suurempi oikeus työntää se pois. Ministeri Hautalaakin voi kiittää oikeanlaisesta reaktiosta.

Haloo, valtio. Näin vihamielisessä hyvinvointiyhteiskunnassa minä en voi hyvin.