Huomasin taannoin, että edellisestä jäykkäkouristus-kurkkumätä -rokotuksesta oli kulunut yli kymmenen vuotta aikaa. Se pitäisi kai uusia noin kymmenen vuoden välein.
Tänään kävin pistätyttämässä sen terveyskeskuksessa. Vaimo evästi, että “se laitetaan sitten persuksiin”. Samassa käsityksessä olin minäkin. Onnekseni en kuitenkaan ollut ehtinyt riisua housujani puolitankoon kun terveydenhoitaja totesi, että kyseinen rokotus pistetäänkin sitten olkapäähän.
Kiinnostun tällaisista arkisista asioista. Terveyskeskuksessa kun odottaa vuoroaan, saa suuremmin havainnoimattakin ajateltavia aineksia kirjallisia projekteja varten. Sellaisia tarjosi hänkin, ehkä karvan alta viisikymppinen mies, joka istui odotussalissa minua vastapäätä ja huusi neljä-viisi kertaa aika kovaan ääneen:
- Mää oon eläkkeellä, astman takia!
Elämässä on erilaisia odotussaleja. Istuimme miehen kanssa samassa tilassa, mutta eri salissa. En tiedä yrittikö hän kommunikoida minulle, sillä mies ei katsonut minua kohti. Ajattelin, että tämä on elämää raadollisimmillaan. Ajattelin, ettei minun kuuluisi olla täällä, että olen tänne liian hyväkuntoinen. Ajattelin, että jos tällaisia ihmisiä kirjoittaisi romaaniin, se luokiteltaisiin inhorealismiksi. Ja aivan syyttä – ei kaikki negatiivisuuteen päin kallellaan oleva realismi voi olla inhorealismia. Jos tällaisesta kirjoittaisi runoutta, se olisi yhteiskunnallista runoutta. Silti kyseinen mies, kaikkine vaivoineenkin, saattaa olla minua onnellisempi mies. En usko siihen, mutta niin saattaa olla, sillä elämä on kummallista.
Fiktiossa pyritään usein mukailemaan todellisuutta. Henkilöhahmot muistuttavat ihmistä, kuvatut tapahtumat ovat usein tapahtuneet oikeastikin. Samankaltaisuudella pyritään takomaan avain samaistumiselle. Mutta vääristyneitä maailmoja ne ovat sittenkin. Yhden päivän romaaneistakin jää jotakin olennaista puuttumaan, vaikka ne yleensä arkea tuhdisti ja kattavasti kuvaavat.
Romaanihenkilöt eivät nimittäin koskaan käy paskalla.
Edes Knausgård ei tunnu käyneen paskalla, vaikka Taisteluni ykkösessä jonkun verran oksennetaankin, kännissä. Kusellakin siinä käydään, mutta tihrustaen – tehdään ohimennen. En muista, käydäänkö Arto Salmisen teoksissa paskalla, mutta jos käydään se luokiteltaneen huumoriksi.
No okei. Ymmärrän kyllä, että romaanista löydettävät ainekset ovat kai aina jollakin tavalla merkittäviä. Niiden on pakko olla, koska ne on varta vasten siihen päätetty sisällyttää. Mutta on paskominenkin merkittävää. Vai eikö muka? Yrittäkääpä olla paskomatta.
Alkaa aika nopeasti hymy hyytyä ja asian merkittävyys palautua mieleen.
