”Vesi on hyvää ja aspiriini maistuu, / höyryt kun vähitellen päästä jo haihtuu. / Viikon sisään lompakkokin laihaksi vaihtuu, / kunnes koittaa viimein se lauantai. / Hei viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, / se on sellainen työmiehen lauantai.”
Vuonna 1965 ilmestynyt Irwin Goodmanin Työmiehen lauantai on kotimainen klassikko suomalaisesta työmiehestä, joka alkoholin avulla vapautuu ikeen alta. Laulun sanomalle on iän kaiken naureskeltu, se lienee niitä veisuja, jotka punkevat kansallisen alitajunnan karaokelaitteisiin, kun ensimmäinen kossu on juotu ja toista narautetaan iloisissa tunnelmissa auki.
Toisen kossun jälkeen ollaankin jo vuodessa 1966, ja levylautaselle hakeutuu Irwinin Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku:
”Elämä on tylsää jos ei joskus juhli näin. / No kuka sitä aina jaksaa olla selvinpäin. / Antaa mennä samaan tahtiin viikko peräkkäin. / Kaikki murheet huuhdotaan me sisältämme näin.”
Näin nopeasti on käyty se perinteinen suomalainen tragedia alkoholismista. Wikipedia tietää kertoa, että aikoinaan Työmiehen lauantaita sensuroitiin, koska sen ajateltiin loukkaavan työmiehiä. Tässähän ihan hämmästyy: nykyaikaa vasten 60-luvun satiiri näyttäytyy suorastaan laadukkaana. Nyt meillä on Käärijä ja Cha cha cha, mutta hyvin harva taitaa kyetä tulkitsemaan sen satiiriksi suomalaisesta sairaalloisesta alkoholikulttuurista. Voihan olla, ettei se satiiria edes ole – niin vahvasti suomalaiseen juhlintaan viinakset kuuluvat.
*****
Irwin lauleli rehellisestä dokaamisesta kuutisenkymmentä vuotta sitten. Se oli aikaa, kun lauantai oli vielä työpäivä, työviikko kuusipäiväinen. Siitä tovi eteenpäin, ja syntyi ns. perjantaipullon käsite. Eleltiin voimakkaassa yhtenäiskulttuurissa. Kansa sai kaipaamaansa vahvistusta heikkoon itsetuntoonsa suomalaisten kestävyysjuoksijoiden toisesta tulemisesta. Lasse Virén kaatui – ja siitä huolimatta voitti, perkele! Otetaas taas…
Vuonna 1995 saavutettua ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta on joissakin puheissa pidetty jopa piristysruiskeena laman jälkeen masentuneena vaeltaneelle suomalaiskansalle. Se oli niin iso ja jopa vakava juttu, että osalla voittajajoukkueen kiekkoilijoista on vieläkin selkä jäykkänä. Eka on kummiskin aina eka. Vuonna 2011 Jukka Jalonen valmensi Leijonat toiseen maailmanmestaruuteensa ja taas koko Suomi voitti. Paluumatkalla Bratislavasta osa valmennusryhmästä veti niin tiukan etukumaran, että annettuaan kohtuullisen jurrisen haastattelun joukkueenjohtaja Timo Jutila ”meni eteenpäin” kohti huilivuoroa, ja Pasi Nurminen näytti, miten ilmaveivi tehdään matolla. Juhlabiiseiksi nousivat Pojun Poika saunoo, jossa imetään kannusta samppanjaa ja yritetään skarpata muutama kuukausi, sekä JVG:n Häissä:
”Mä oon öissä töissä, en missää myymälöissä / Vähän jäissä, pienissä häissä / Aamuun asti, vaikka aamulla on matsi / Onneks meillä on tatsii / Vähän jäissä, pienissä häissä”.
Vuonna 2023 haaveksitaan Euroviisujen voittamisesta toistamiseen. Edustajamme Käärijän viesti on samankaltainen:
”Rankka viikko ja paljon pitkii päiviä takan / Mielenkiintona piña colada ja rata. / Ilta on vielä nuori ja aikaa kumota / Tää jäinen ulkokuori on aika tuhota // Pidän kaksin käsin kiinni juomista niinku / Cha, cha, cha, cha, cha, cha, cha, ei / en mieti huomista ku tartun tuopista niinku / Cha, cha, cha, cha, cha, cha, cha, ei / haluun olla sekasin ja vapaa huolista niinku / Cha, cha, cha, cha, cha, cha, cha, ei / ja mä jatkan kunnes en enää pysy tuolissa niinku”.
On ollut jopa liikuttavaa nähdä, miten Käärijän euroviisun sanomaa on yritetty syvällistää pinnallisesta viinarallista joksikin muuksi. Satu Erra kirjoittaa Helsingin Sanomissa auki for dummies, että kielellä on sivumerkityksiä ja että kieltä voi tulkita. On surullistakin, että tällaisille itsestäänselvyyksille on tilausta aikana, jolloin kommunikaatio enenevässä määrin on kirjoitettua kieltä kohtaamisten sijaan:
”Kuten hyvä runo, ei Cha cha cha suostu antautumaan yhteen tulkintaan.”
Toisin sanoen hän yrittää suomalaisille hahmottaa, mitä taide on. Luettuani hänen sinänsä ansiokkaan kirjoituksensa, aloin ajatella: olemmeko me suomalaiset todella näin yksinkertaisia?
Tuskinpa. Alkoholi vain on kulttuurissamme isossa roolissa. Ilmeisesti vähän liiankin isossa, sillä olemme tainneet juoda itsemme typeriksi, kun meitä pitää muistutella itsestäänselvyyksistä. Sanottakoon, että runoilijanakin kunnostautuneen Erran tulkinta Käärijän esityksestä tekee palveluksen taiteelle: voi vain toivoa, että ihmiset viitsisivät samaan tapaan tulkita teosta.
Tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan ole pelkästään hyvän runouden tunnusmerkki, se on myös huonon runouden tunnusmerkki, se on kieleen liittyvä fundamentti. Kieli on aina tulkittavissa, samoin taide.
Kuten Erra kirjoittaa, Käärijän veisu on jatkumoa varsin monilukuisessa juomalaulujen sarjassa. Kaiken muun ohella taide on aina myös yhteiskunnallista: se saa lisämerkityksiä, kun sitä vertaa yhteiskuntaan ja suorittaa siltä pohjalta pohdintaa. Tämän Errakin huomioi, mutta jää vähän puolitiehen: ”Ironian uhrina voi pitää laulun miestä tai ylipäänsä sellaista ihmistä, joka juo ”kaksin käsin” vapautuakseen, mutta taustalla voi nähdä myös yhteiskunnallisia kysymyksiä esimerkiksi työelämän paineista ja miehille asetetuista odotuksista.”
Käärijä on noussut valtavaksi ilmiöksi. Kansalaisten lisäksi lukuisat yritykset ovat päättäneet ratsastaa hänen suosiollaan, ehkä ymmärtämättä että he toimittavat siinä sivussa sitä samaa aivot narikkaan -juomisen ilosanomaa, josta suomalaiset kaiken ilon lisäksi myös kärsivät. Ymmärrän tarpeen sille nyt jo kaiketi katoamassa olevalle yhtenäiskulttuurille, mutta on siinä juomisen karnevalisoinnissa jotain perin juurin surullistakin, erityisesti se ettemme huomaa sitä ja sen haittoja. Ymmärrän myös taiteilijan näkökulman käsitellä aihetta, mutta mikä se yleisön tarve juhlia tätä biisiä on? Sitä en snaijaa.
Ylen vuonna 2015 julkaiseman jutun mukaan Suomessa on alkoholisteja n. 400 000. Joka kymmenes työssäkäyvä on alkoholisti, valtaosa heistä ei edes tiedä olevansa.
Olemme siis varsin sairasta porukkaa myös alkoholismin osalta. Ei meitä ainakaan huumorintajuttomuudesta voi syyttää, mustaa huumoria dokaamisesta riittää heidänkin edestä. Itsekin olen tähän ”syyllistynyt”, mutta nimenomaan satirisoiden.
Taiteen tehtävä ei ole moralisoida. Ei ole taiteilijankaan. Mutta kumpikin voi ottaa kantaa. Ottaen huomioon suomalaisen päihdekulttuurin, yllättävän harvoin ilmiöksi nousevat teokset, jotka viestittävät päihteiden vaarallisuudesta. Ehkä se kertoo suomalaisen kulttuurin ja kansan genetiikasta: päihteet ovat suomalaisille tärkeitä, isolle osalle jopa ongelmaksi asti. Emme ole tarpeeksi fiksuja näkemään sitä. Olemme oman elämämme käärijöitä, osaamme nauraa omille ongelmillemme, ja kun olisi tarve itkeä, psykologin tai psykoterapeutin sijaan haemme uuden pullon ja nauramme lisää.
Cha cha cha!
teemuhelle.wordpress.com 
Vastaa