Kello on aika tarkalleen 12. Tälle päivälle kalenteroitu kirjallinen duuni on tehty. Nyt periaatteessa saisi sitten loppupäivän kirjoittaa mitä lystää tai tehdä vaikkapa taustatyötä. On ainakin näennäisen irtonainen olo; tässähän on aikaa vaikka mihin!
Tällaisina hetkinä sitä toisinaan erehtyy ajattelemaan, että voisi auttaa muitakin runoilijoita. Mitä se sitten voisi olla? Esilukijuutta, kokoelman läpikäymistä? Runollisen ajattelun herättelyä?
Olen ajatellut runouden kirjoittamisen opettamisen olevan oikeastaan runouden opettamista, lukijuutta. Mitä parempi runouden lukija, sitä paremmat edellytykset runouden kirjoittamiseen. On hahmotettava fundamentit, piirteet ja estetiikat. Osattava runoanalyysi. Kun ne ovat hallussa, kirjoittamisen opettaminen lienee enemmän ohjaamista: nyt kun sulla on tällainen estetiikka käytössä, voisit mennä tuollaiseen suuntaan. Tai tuonne, riippuen tavoitteistasi. En usko yksisuuntaiseen palautteeseen, sen täytyy olla keskustelevaa, vuorovaikutteista.
****
Olen melko varma, ettei minusta olisi minkäänmoiseksi opettajaksi, runoudessa on siksi niin paljon kyse uskosta. Voisin kyllä neuvoa suuntaa, mutta mikä se motivaatio olisi, jos en usko että kyseinen suunta on juuri sitä parasta runoutta, se oikea suunta. Luomisessa ollaan niin syvien asioiden äärellä, että omista motiiveista ja tarkoitusperistä täytyy olla kartalla. Minusta kaikki runoestetiikat ovat arvostettavia, mutta eivät yhtä hyviä tai kiinnostavia.
Kirjoittamiseen sisältyy sellainen hyvin olennainen ristiriita, että yhtäältä täytyy olla todella paljon itseluottamusta – siis lyödä päätä seinään ja kliseisesti ”uskoa siihen omaan juttuun” sittenkin kun alkaa hahmottua, että tämä ei välttämättä ole sitä suosituinta materiaalia, että tie edessä on kuoppainen, mahdollisesti jopa umpikuja. Samalla täytyy kuitenkin olla tarpeeksi nöyryyttä kyetäkseen kehittämään itseään ja kirjoittamistaan. Runouskäsityksen täytyy olla kondiksessa, samoin työkalupakin, että tietää mitä kohti on menossa ja miten sinne pääsee.
Olen tullut huomaamaan, että hirvittävän moni aloitteleva runoilija kirjoittaa vaikkei oikein ehkä tiedä, mitä on tekemässä. Kokeneempikin tekijä on usein sokea omille maneereilleen, mutta palautteen, esim. kustannustoimituksen, myötä hän ymmärtää mistä puhutaan ja miten siihen kannattaa reagoida.
Vilpittömästi uskon, että paras keino opettaa runoutta on opettaa lukemaan runoutta, yhdessä analysoida. Siinä oppii työkalut ja analyysin. Oppii myös eri estetiikkoja, niiden perusteita ja ihanteita, millaisia vaikkapa hyvät aloitukset ja lopetukset voivat olla, miten runoa voi kuljettaa, millainen on ehyt runo. Vain lukemisen kautta voivat omat runouskäsitykset kehittyä ja muuttua.
Jonkinlaiselle analyyttiselle lukuavulle, -opetukselle, voisi siis olla tarvetta. Mitä sinä olet mieltä?
teemuhelle.wordpress.com 
Vastaa