Kuu näyttää kirjaimensa on ollut nyt kuukauden maailmalla, ja hyvin se näyttää siellä pärjäävän. Se on ihanaa.
Mutta mitä tapahtuu kirjailijan elämässä, kun kokoelma on julkaistu? Jos hyvin käy, sitä käy puhumassa kirjasta tapahtumissa ja mediassa, ja kirjasta ilmestyy kritiikkejä. Jos oikein kivasti käy, kirjaa ostetaan niin kirjastoihin kuin koteihinkin.
Tällä kerralla kirja aloitti taipaleensa heti tapahtumalla, kun se julkaistiin 4. helmikuuta Elävän kirjallisuuden festivaalilla, Tampereella. Palasin ”rikospaikalle” – olin vuonna 2014 Onnen maan tiimoilta esiintymässä siellä. EKF on hieno tapahtuma, paljon virkeitä kustantajia ja tapahtumia, tänäkin vuonna kävijöitä näytti olevan paljon. Mää viihdyn.
Pari viikkoa sitten kävin paikallislehti Aamupostin haastattelussa. Juotiin toimittajan kanssa kahvit Laurellilla (viihtyisä kahvila muuten, suosittelen. Myös hyvä paikka kirjoittaa). Jutusta tuli kiva, kuvaan en ole niin tyytyväinen – näytän kymmenen kiloa painavammalta ja kymmenen vuotta vanhemmalta.
Ilmeisesti kirja on aika kivasti löytänyt tiensä myös kirjastoihinkin, joten alkutaival näyttää kaiken kaikkiaan varsin hyvältä. Olen tässä vuosien varrella oppinut, että runollinen työ kantaa hedelmää myös viiveellä, kenties jopa korostuneesti, joten mitään menestyspaineita en oikein osaa luodata teokselle saati sen teksteille. Lisäksi täytyy olla itselleen armollinen: kaikkeen ei voi vaikuttaa. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.
Mutta mitä tapahtuu sitten kun kirja on lähtenyt käsistä? Monet kirjailijat, kenties muutkin taiteilijat, ovat tulleet tutuiksi julkaisua seuraavan tyhjyyden tunteen kanssa. Kai se jonkinlaiseen eroon on rinnastettavissa: jokin, joka on ollut pitkään lähellä sydäntä, minun tapauksessani vuosia, yhtäkkiä poistuu ulottuvilta. Jotkut kirjailijat ”nollaavat” eli ottavat kunnon kännin. Jotkut julkaisevat niin ahkeraan, että olisivat jatkuvasti kännissä (jotkut kirjailijat ovat kännissä koko ajan, eivätkä saa julkaistuksi mitään). Mun kohdallani se tyhjyys on verrattavissa jonkinlaiseen vapauden tunteeseen: julkaiseminen on aina melkoinen rypistys, siinä oikoluetaan silmät sirrissä täysiä vuorokausia ja ollaan huolissaan ihan kaikesta: miltä se näyttää, miltä se tuntuu, miltä se vaikuttaa. Mitäköhän sille käy, huomataanko se, tykätäänkö siitä.
Mä en nollaa mitenkään. Nautin hiljaisuudesta mielessä, miten yhtäkkiä uudet suunnitelmat ottavat jalansijaa ja alkavat kietoa huomiotani itseensä. Ovat ne aiemminkin antaneet merkkejä, mutta nyt niillä on lupa tulla ja valloittaa. Ja nehän tulevat, kilpailevat huomiosta. Seuraava projekti on jo selvillä, ehkä sitäkin seuraava.
Täytyy sanoa, että vaikka julkaiseminen on ökyhienoa ja etuoikeus, mun suosikkihetkeni runoilijuudessa on aina kirjoittaminen. Se on kuitenkin se mun intohimoni, minkä mä osaan ja mikä mua kiehtoo, ja mistä saan syvimmät olemisen tunteet. Ajattelen niin, että julkaisen kirjoittamisen vuoksi, mutta en kirjoita julkaisemisen vuoksi.
Nyt on aika kaivaa muistikirja esiin. Sen verran on tullut itseluottamusta matkan varrella, että kun mieleen juolahtaa jokin huomio, hyvä runon aihe, ehkä joku mielenkiintoinen säe tai säepari, kirjoittaessani sen muistikirjaan ylös tiedän, että tätä ei ole pakko kirjoittaa runoksi juuri nyt. Kykenen siihen myöhemminkin – vaikka nyt.
teemuhelle.wordpress.com 
Vastaa