Pientä arvuuttelua

Aloin lukea Bulgakovin suurteosta Saatana saapuu Moskovaan. Olen näköjään päässyt lukemisessani jälleen siihen vaiheeseen, että palaan niin sanotusti vanhaan. Olen joskus lukioaikoina lukenut ko. teoksen viimeksi, enkä näin ollen muista kovinkaan hyvin sen herkullisia yksityiskohtia – huomaan muutenkin, että uusinnalle on juuri nyt hyvä aika. Se ”putoaa” ihan eri tavalla sieluun kuin silloin viime vuosituhannella, nuorukaisena.

Totuttuun tapaan luen runoutta ohella. Aina on kesken yksi proosateos ja yksi runoteos, ja joskus niiden oheen tietokirjallisuutta tai esseitä. Tulin juuri lukeneeksi Tapani Kinnusen Pyhän kankkusen (Savukeidas, 2004), joka sekin oli uusintakierroksella, ja sen perään aloitin edelleen vanhan tutun, josta ajattelin seuraavaksi kirjoittaa Lukemistoonkin. En kuitenkaan paljasta kirjaa nyt, vaan heitän pienen arvuutuksen. Kirjan ensimmäinen runo alkaa vahvasti, näin:

En tunne sieluni peltoa, tutut ovat sen kylväjät vain.

Asetan tähän hivenen panosta; hälle, joka ensimmäiseksi arvaa tai tietää kyseisen kirjan ja kirjailijan, lahjoitan A S Byattin Riivauksen (Teos 2008), jonka olen epähuomiossa tullut ostaneeksi kahdesti. Kyseinen kirja on koskematon, uudenveroinen siis. Vihellän pelin poikki siinä vaiheessa, jos oikea vastaus löytyy tai viimeistään sinä päivänä, jolloin julkaisen kyseisestä teoksesta jonkinlaisen kirjoituksen Lukemistossa.

Kusenkeltainen lehdistö

Luin Arto Salmisen Paskateorian tuoreeltaan, heti sen ilmestyttyä (WSOY 2001). Luin, koska olin edelleen kovin vaikuttunut Varastosta (WSOY 1998), Salmisen edellisestä romaanista, joka on sittemmin myös filmatisoitu (2011). Varasto iski lukiolaispojan tajuntaan samalla tavalla kuin John Irvingin Garpin maailma (Tammi, ensimmäinen suomenkielinen painos 1980), jotka kumpikin osoittivat sen että tietynlainen suorapuheisuus ja rentous oli kirjallisuudessakin sallittua. Siitä kuuluu kiitos myös silloiselle äidinkielenopettajalleni, joka vei minut Juha Seppälän teosten äärelle Super Marketin (WSOY 1991) ovista. Tällaisten kirjojen myötä ajauduin hiljalleen ymmärrykseen, että kaikennäköisistä kaanoneista huolimatta jokainen voi muodostaa itselleen oman klassikkopiirinsä jonka keskelle hautautua. Ja oikeastaan sen jälkeen lopetin kirjastoista lainaamisen kokonaan ja keskityin haalimaan hyviä kirjoja itselleni, omaksi, jotta mieleiseni katakombi joskus valmistuisi. Vielä se ei ole valmis, tuskin koskaan valmistuukaan.

Tuoreeltaan Paskateorian ylenpalttinen mediakritiikki tuntui hurjalta, jopa liioittelevalta. Mutta nyt – kuinkakohan monennella uusintakierroksella… – kun sitä vertaa lähes päivittäin selailemaansa iltapäiväviihdesanomalehtien tarjontaan, ei se liioittelevalta tunnu oikeastaan ollenkaan. Lehdistön uutisointi on kaikin puolin viihteellistynyt ja journalismia saa hakemalla hakea. Pahimmillaan se näkyy juuri näiden iltapäivälehtien nettisaiteilla: kirjoitusvirheitä kiireessä tehdyssä ja tarkistamatta heti painetussa uutisessa, asiavirheitä joita ei voi selittää millään, paskaa kielioppia joka sopii itseään toimittajaksi tituleeraavalle hyvin huonosti.

Salmisen maalailema muutos ei vielä onneksi näy esim. Hesarissa, joka sekin tosin välillä vaikuttaa koko perheen ja koko kansan lehdeltä mukahauskoine runomaisine riimittelyineen tai Vieraskynä-palstan mainostilaan, jota puolueet surutta hyväksikäyttävät aina vaalien alla ja lehti kiittää, kun valtion isit ja äidit houkuttelevat lukijoita tarinoillaan eikä toimittajien tarvitse edes kirjoittaa niitä. Ja onneksi on joitakin Long Playn kaltaisia uusia toimijoita jotka luovat edes vähän lohtua.

Jari Tervoa pidetään usein hyvänä kirjan aloittajana (mm. Pyhiesi yhteyteen –romaani, WSOY 1995): ”Minut tapettiin vappuviikolla.”). Hänen teoksistaan löytyy yleensä aina napakka ensimmäinen lause, usein humoristissävytteinen, joka kummallisella tavalla onnistuu samalla määrittelemään jonkinlaisen punaisen langan teokselle. Tai ainakin sinisen. Tai ainakin teeman tai sävyn. Pointtinahan on heittää pieni koukku lukijan suuntaan, saada hänet kiikkiin. Myyntimääristä päätellen Tervo on onnistunut perkeleellisen hyvin. Jos myyntimääriä ei oteta lukuun, on Salmisellakin ainakin yksi aika kova, nimenomaan Paskateoriasta:

”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.”

Se voisi olla suoraan R-Kioskin ikkunasta, keltaisesta lööpistä.

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban

Tänä aamupäivänä naurattaa Ilpo Tiihosen Jumalan sumu (WSOY 2009). Siis naurattaa hyvällä tavalla, ei naurettavalla. Kokoelmassa on joitakin aivan loistavia runoja ja pidän teoksen struktuurista; lukiessa ehtii parkua yltiöromanttisten runojen siirappisuuksia, sitten ihmetelläänkin perinteen äärellä kun sitä kohdellaan jopa uskonnollisin – ja vähän häilyvin – tematiikoin, ja yhtäkkiä esiin pyörähtääkin ”Ylistys pyllylle”. Yhtäällä Tiihosen poetiikassa on jonkinlaisia klassisen runouden aineksia, toisaalla siihen yhdistyy stadilainen runoilija, kundi joka ”funaa” juttuja.

Ei ole salaisuus, että pidin kovasti Tiihosen Largosta (WSOY 2004), joka ammentaa hyvin pitkälle samoista työkaluista ja ympäristöistä kuin sittemmin Jumalan sumukin. Nauru on yksi nimittävä tekijä näissä kahdessa teoksessa, kokoluokka large. Tekstien takaa ei puhujaksi paljastu mikään tavallinen pelle, vaan sirkusklovni, klassinen hauskuuttaja, jolle voidaa nauraa koko perheen voimin hyväntahtoisesti. Kriitikko Mervi Kantokorpi on hänkin kiinnittänyt huomionsa teoksen huumoriin, kritiikissään hän huomauttaa Jumalan sumussa esiintyvän myös pikkuisia ”eilisen eineen lämmityksiä”, viitateen kaiketi runojen paikoitellen selkeäänkin rytmiikkaan ja vähän päälle liimattuihin soinnullisuuksiin.

Pohdituttaa toisaalta, kuinka eilisiä ne einesainekset oikein ovat ja miksi ne edes ”eilisiä” olisivat? Onko se, että jokin on jo tehty yhtä kuin eilistä, ja miksi se tuodaan aina tärisevällä tarjottimella esiin? Vai sekoittuuko puhekielen diskurssi liiaksi kirjoitettuun, vähän kauniimpaan kieleen – pitäisikö ajatellakin eilisen olevan hyvää, koska sitä kannattaa vielä tänäänkin lämmittää? Toisaalta on hienoa, kuinka kriitikko Kantokorpikin ikään kuin hyväksyy tämän pienen virheet/nämä pienet virheet ja armahtaa Tiihosen. Sillä kukapa nyt ei Tiihosen runoista diggaisi? Vai onks Tiihonen niinku ”so last season”? Mun mielestä ei oo, tai niinku sillein.

Jaahas, on pian puolipäivä ja minä olen kesälomalla. Vaimo kysyi, maistuisiko yksi drinkki. Mikä jottei. Jos menisi parvekkeelle aurinkoon lukemaan vähän lisää runoutta ja vapauttaisi samalla yhden Kuuban.

21.8.2012

Melleri-biografia kesken; se on juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Se on Romua rakkauden valtatiellä, kirjaimellisesti. Hyvä kirja, kirjoitan siitä myöhemmin. Se ansaitsee huomion – vähintään kokonaisen tekstin verran.

Viikon päästä tähän aikaan olen kesälomalla. Sitten kirjoitan mielen verille. Hakkaan sormenpäät murtuneiksi, aivot muhennokseksi. Kahta työtä tekevälle palkkatyöstä ”ansaittu” kesäloma tarkoittaa sitä, että silloin on aikaa tehdä toista työtä. Väsyttää jo valmiiksi – epäilen, että muutamaa päivää lukuunottamatta vuorokausirytmini menee sekaisin, ajantaju katoaa ja sitä unohtaa itsensä kokonaan. Kunnes jokin kello herättää tajuamaan, että seuraavana päivänä työt taas alkavat.

Kesäloma antaa mahdollisuuden ja aikaa lukea enemmän. Noin olen ajatellut ennenkin, ennen kesälomaa. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Silti jatkan samaa ajattelua, se antaa innostuksen tunteen ja unikuvan, joka lohduttaa.

Tänään on vapaapäivä. Haaveksin päivällä kirjahyllystön edessä. Tajusin, etten ole vuosikausiin lukenut eräkirjallisuutta. Muistatteko Olli Kauhasen, Veikko Haakanan, Leevi Karsikkaan tai A. E. Järvisen? Minun suosikkejani olivat kalastusaiheiset tarinat, novellit ja kertomukset. Martti Lintusen kalastusaiheisia opuksia olen lukenut sittemminkin.

Hyllystä löytyy Olli Kauhasen kirja Usvayö nivalla (WSOY 2004). Se on parisataasivuinen tarinakokoelma, Seppo Polameren komealla kansikuvalla. En muista, olenko lukenut sen. Se pitää selvittää, ja korjata tilanne jos en ole.

Eräkirjallisuudella on suora linkki lapsuuteni. Olin kovasti kiinnostunut urheilukalastuksesta, lueskelin silloin tällöin Erä-lehteä & Metsästys ja Kalastus -lehteä. Heittelin virveliä ja veto- ja soutu-uistelin aina kun mahdollista. Mato-ongin, joskus sain kalaakin. Haaveksin kunnon väsytystaisteluista, eikä niihin haaveisiin verrattuna Hemingwayn Vanhus ja meri ollut mitään.

Minne on aika vienyt sen poikamaisen innostuksen, jota kolmekymppisenäkin kaipaisi?

Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Kun yhtäälle kumartaa, toisaalle pyllistää

Melko äskettäin uutisoitiin, että Avain-kustantamon vetäjä Anna-Riikka Carlson siirtyy WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi. Tämä on WSOY:n kannalta varsin hyvä juttu, luulen. Carlsonin aiemmin luotsaama Avain onnistui ainakin minut vakuuttamaan laadukkailla ja kiinnostavilla teoksillaan, ja epäilenpä että hän vie jotakin uutta ja virkistävää mukanaan myös uuteen työpaikkaansa. Toivon näin. Viekö hän mukanaan myös jokusen kirjailijan, se jää nähtäväksi.

Muuallakin asia on toki huomattu; Luutii-blogissa Aleksis Salusjärvi kiittelee Carlsonin valintaa kyseiseen tehtävään – näkee sen jopa jonkinlaisena pelastajana WSOY:n viimeaikaiselle tuulella käymiselle. Tämä voi pitää paikkansa.

Carlsonin osoitteenmuutos ei ole pelkästään positiivinen asia: konkreettisesti se tarkoittaa samalla sitä, että Avaimen yleisen kirjallisuuden kustannusohjelma lopetetaan. Tätä en keksi omasta päästäni eikä se ole arvuuttelua millään tavoin, vaan siteeraus kustantamon itsensä antamasta viestistä, jonka sain vastaukseksi tarjoamalleni käsikirjoitusehdokkaalle. Se kuuluu lyhykäisyydessään näin:

Avaimessa tehtyjen muutosten ja yleisen kirjallisuuden kustannusohjelman lopettamisen vuoksi Avaimella ei valitettavasi ole enää mahdollisuutta lukea ja kommentoida uusia kaunokirjallisuuteen kuuluvia käsikirjoituksia.”

Allekirjoittajana on Anna-Riikka Carlson.

Kaikella on aina aikansa, mutta olisin toki toivonut, ihan yleisesti kirjallisuuden vuoksi, että Avain olisi edelleen jatkanut hyvää työtä jota se tähänkin asti on tehnyt. Suomalainen kirjallisuus tarvitsee erilaisia toimijoita, kustannuskenttä tarvitsee diversiteettiä entisestään. Nyt yksi pieni, mutta sympaattinen on putoamassa pois. Ja kaiken hurman keskellä se näkyy ennen muuta menetyksenä.