Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban

Tänä aamupäivänä naurattaa Ilpo Tiihosen Jumalan sumu (WSOY 2009). Siis naurattaa hyvällä tavalla, ei naurettavalla. Kokoelmassa on joitakin aivan loistavia runoja ja pidän teoksen struktuurista; lukiessa ehtii parkua yltiöromanttisten runojen siirappisuuksia, sitten ihmetelläänkin perinteen äärellä kun sitä kohdellaan jopa uskonnollisin – ja vähän häilyvin – tematiikoin, ja yhtäkkiä esiin pyörähtääkin ”Ylistys pyllylle”. Yhtäällä Tiihosen poetiikassa on jonkinlaisia klassisen runouden aineksia, toisaalla siihen yhdistyy stadilainen runoilija, kundi joka ”funaa” juttuja.

Ei ole salaisuus, että pidin kovasti Tiihosen Largosta (WSOY 2004), joka ammentaa hyvin pitkälle samoista työkaluista ja ympäristöistä kuin sittemmin Jumalan sumukin. Nauru on yksi nimittävä tekijä näissä kahdessa teoksessa, kokoluokka large. Tekstien takaa ei puhujaksi paljastu mikään tavallinen pelle, vaan sirkusklovni, klassinen hauskuuttaja, jolle voidaa nauraa koko perheen voimin hyväntahtoisesti. Kriitikko Mervi Kantokorpi on hänkin kiinnittänyt huomionsa teoksen huumoriin, kritiikissään hän huomauttaa Jumalan sumussa esiintyvän myös pikkuisia ”eilisen eineen lämmityksiä”, viitateen kaiketi runojen paikoitellen selkeäänkin rytmiikkaan ja vähän päälle liimattuihin soinnullisuuksiin.

Pohdituttaa toisaalta, kuinka eilisiä ne einesainekset oikein ovat ja miksi ne edes ”eilisiä” olisivat? Onko se, että jokin on jo tehty yhtä kuin eilistä, ja miksi se tuodaan aina tärisevällä tarjottimella esiin? Vai sekoittuuko puhekielen diskurssi liiaksi kirjoitettuun, vähän kauniimpaan kieleen – pitäisikö ajatellakin eilisen olevan hyvää, koska sitä kannattaa vielä tänäänkin lämmittää? Toisaalta on hienoa, kuinka kriitikko Kantokorpikin ikään kuin hyväksyy tämän pienen virheet/nämä pienet virheet ja armahtaa Tiihosen. Sillä kukapa nyt ei Tiihosen runoista diggaisi? Vai onks Tiihonen niinku ”so last season”? Mun mielestä ei oo, tai niinku sillein.

Jaahas, on pian puolipäivä ja minä olen kesälomalla. Vaimo kysyi, maistuisiko yksi drinkki. Mikä jottei. Jos menisi parvekkeelle aurinkoon lukemaan vähän lisää runoutta ja vapauttaisi samalla yhden Kuuban.

Mainokset

21.8.2012

Melleri-biografia kesken; se on juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Se on Romua rakkauden valtatiellä, kirjaimellisesti. Hyvä kirja, kirjoitan siitä myöhemmin. Se ansaitsee huomion – vähintään kokonaisen tekstin verran.

Viikon päästä tähän aikaan olen kesälomalla. Sitten kirjoitan mielen verille. Hakkaan sormenpäät murtuneiksi, aivot muhennokseksi. Kahta työtä tekevälle palkkatyöstä ”ansaittu” kesäloma tarkoittaa sitä, että silloin on aikaa tehdä toista työtä. Väsyttää jo valmiiksi – epäilen, että muutamaa päivää lukuunottamatta vuorokausirytmini menee sekaisin, ajantaju katoaa ja sitä unohtaa itsensä kokonaan. Kunnes jokin kello herättää tajuamaan, että seuraavana päivänä työt taas alkavat.

Kesäloma antaa mahdollisuuden ja aikaa lukea enemmän. Noin olen ajatellut ennenkin, ennen kesälomaa. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Silti jatkan samaa ajattelua, se antaa innostuksen tunteen ja unikuvan, joka lohduttaa.

Tänään on vapaapäivä. Haaveksin päivällä kirjahyllystön edessä. Tajusin, etten ole vuosikausiin lukenut eräkirjallisuutta. Muistatteko Olli Kauhasen, Veikko Haakanan, Leevi Karsikkaan tai A. E. Järvisen? Minun suosikkejani olivat kalastusaiheiset tarinat, novellit ja kertomukset. Martti Lintusen kalastusaiheisia opuksia olen lukenut sittemminkin.

Hyllystä löytyy Olli Kauhasen kirja Usvayö nivalla (WSOY 2004). Se on parisataasivuinen tarinakokoelma, Seppo Polameren komealla kansikuvalla. En muista, olenko lukenut sen. Se pitää selvittää, ja korjata tilanne jos en ole.

Eräkirjallisuudella on suora linkki lapsuuteni. Olin kovasti kiinnostunut urheilukalastuksesta, lueskelin silloin tällöin Erä-lehteä & Metsästys ja Kalastus -lehteä. Heittelin virveliä ja veto- ja soutu-uistelin aina kun mahdollista. Mato-ongin, joskus sain kalaakin. Haaveksin kunnon väsytystaisteluista, eikä niihin haaveisiin verrattuna Hemingwayn Vanhus ja meri ollut mitään.

Minne on aika vienyt sen poikamaisen innostuksen, jota kolmekymppisenäkin kaipaisi?

Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Kun yhtäälle kumartaa, toisaalle pyllistää

Melko äskettäin uutisoitiin, että Avain-kustantamon vetäjä Anna-Riikka Carlson siirtyy WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi. Tämä on WSOY:n kannalta varsin hyvä juttu, luulen. Carlsonin aiemmin luotsaama Avain onnistui ainakin minut vakuuttamaan laadukkailla ja kiinnostavilla teoksillaan, ja epäilenpä että hän vie jotakin uutta ja virkistävää mukanaan myös uuteen työpaikkaansa. Toivon näin. Viekö hän mukanaan myös jokusen kirjailijan, se jää nähtäväksi.

Muuallakin asia on toki huomattu; Luutii-blogissa Aleksis Salusjärvi kiittelee Carlsonin valintaa kyseiseen tehtävään – näkee sen jopa jonkinlaisena pelastajana WSOY:n viimeaikaiselle tuulella käymiselle. Tämä voi pitää paikkansa.

Carlsonin osoitteenmuutos ei ole pelkästään positiivinen asia: konkreettisesti se tarkoittaa samalla sitä, että Avaimen yleisen kirjallisuuden kustannusohjelma lopetetaan. Tätä en keksi omasta päästäni eikä se ole arvuuttelua millään tavoin, vaan siteeraus kustantamon itsensä antamasta viestistä, jonka sain vastaukseksi tarjoamalleni käsikirjoitusehdokkaalle. Se kuuluu lyhykäisyydessään näin:

Avaimessa tehtyjen muutosten ja yleisen kirjallisuuden kustannusohjelman lopettamisen vuoksi Avaimella ei valitettavasi ole enää mahdollisuutta lukea ja kommentoida uusia kaunokirjallisuuteen kuuluvia käsikirjoituksia.”

Allekirjoittajana on Anna-Riikka Carlson.

Kaikella on aina aikansa, mutta olisin toki toivonut, ihan yleisesti kirjallisuuden vuoksi, että Avain olisi edelleen jatkanut hyvää työtä jota se tähänkin asti on tehnyt. Suomalainen kirjallisuus tarvitsee erilaisia toimijoita, kustannuskenttä tarvitsee diversiteettiä entisestään. Nyt yksi pieni, mutta sympaattinen on putoamassa pois. Ja kaiken hurman keskellä se näkyy ennen muuta menetyksenä.