Toisiaan leikkaavat ympyrät

André Brink: Kun vielä muistan (Before I Forget, suom. Seppo Loponen). 333 sivua. WSOY 2006.

Löysin André Brinkin kirjakerhosta. Noin miljoona vuotta sitten eli kaksituhattaluvun alussa oli vielä normaalia kuulua kirjakerhoon. (Nykyään sellainen olisi hassua, sillä moderni ihminen ei omista edes kirjahyllyä.) Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon liittyessä sai valita viisi ilmaista ”tutustumiskirjaa” (viisi kerhohintaista kirjaa piti sitten vastaavasti ostaa jäsenyysaikana) ja yksi valitsemistani oli André Brinkin romaani Intohimon oikeudet (2001), koska se oli ohjevähittäishinnaltaan yksi kalleimmista. Luin teoksen melko pian ja tykkäsin kovasti, mikä laukaisi halun kerätä koko Brinkin suomennettu tuotanto. Tällä erää viimeisin suomennos on tämä vuonna 2006 ilmestynyt Kun vielä muistan.

*****

Kirjan päähenkilö, kertoja, on 78-vuotias eteläafrikkalainen kirjailija Chris Minnaar. Kirja on hänen muistikirjansa, muistelua jonka hän kohdistaa muuan Rachelille, maailman ainoalle naiselle, jota hän ei ole kellistänyt. Eikä kellistäkään.

Jos kiteyttäisi kirjan mielikuvan pintapuolisesti, se menisi näin: pelkkää bylsimistä. En tullut laskeneeksi, kuinka monta naisenkaatoa kirjassa kuvataankaan, mutta on niitä sen verran paljon että tukkimiehen kirjanpitoa tarvittaisiin. Panokohtauksien määrää on arvosteluissakin ihmetelty (kuten mm. Veijo Hietala Turun Sanomiin kirjoittamassaan kritiikissä, jossa Hietala tekee ilmiselvän huomion, mutta ei valitettavasti vaivaudu ajattelemaan sen pidemmälle.).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Vanhaksi tullut Chris Minnaar on tavannut eräänä uudenvuodenaattona Rachelin ja tämän miehen Georgen, joiden molempien kanssa Chris tulee hyviksi ystäviksi. Rachel on kuvanveistäjä, George valokuvaaja ja sotakuvaaja. Tämä triangelidraama toimii taustatarinana, kehyksenä. Yhtenä sivujuonteena kuvataan Chrisin suhdetta ilmiömäiseen sadankolmen vuoden ikään ehtineeseen ja pahasti jo dementoituneeseen äitiin. Panostoorit taas ovat palasia, kuin pieniä kertomuksia, naisista, joihin Minnaarilla on ollut (yleensä hyvin fyysinen) suhde. Lisäksi kuvataan lyhyitä jaksoja, joissa Minnaar katselee televisiosta öisin uutisvälähdyksiä Irakin sodasta (symboliikkaa Chrisin ja Georgen väliselle ystävyydelle).

Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, että Rachelille on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta ei paljasteta mitä (enkä paljasta minäkään teille, hähää). Hänen ja Chrisin ystävyys jää lopulta melko lyhyeksi, mutta hyvin merkitykselliseksi. Miellän niin, että koska Chris ja Rachel, jotka kerran ovat päätyä vällyjen väliin, eivät koskaan tule rakastelleeksi, tämä suhde jää jollakin tavalla täyttymättä. Tai kenties kyseessä onkin perinteinen ménage à trois ystävyyden vaatteissa; kun Rachelin ja hänen miehensä Georgen suhde väljentyy ja lopulta katkeaa, myös Rachelin ja Chris Minnaarin välit viilenevät. Symbioosi menee rikki.

Chrisin lapsuus kuvataan kamalaksi. Vanhemmat ovat olleet voimakkaan uskovaisia; äiti on ollut kaiken paskan kiltisti nielevä tuki ja turva eli oikeastaan varsin turvaton, isä taas poliittinen aktiivi, joka on ruoskinut vyöllään Chrisistä pahuutta irti oikein olan takaa. Ehkä lapsuuden traumojen vuoksi Chrisin ja äidin suhdetta kuvataan vielä (isä on jo kuollut), kun molemmat ovat jo ehtineet pitkän matkaa eläkeläisiksi. Vieläkin heidän suhteensa on kompleksinen ja vaikea. Jopa selittämätön – ainakin Chrisille.

*****

Mielestäni kyseessä ei ole mikään yltiöeroottinen vanhan miehen knullapulla vaan tilinpäätös, jonka avulla kertoja eli Chris Minnaar tekee itselleen traumansa selväksi. Lukuisat naissuhteet ovat oire lapsuuden turvattomasta ympäristöstä, mihin vaikutuksensa on ehkä ollut taustalla uinuvalla kireällä poliittisella tilanteellakin (Brinkin teoksissa apartheidilla on aina jonkinlainen rooli.).

Epävakaa, turvaton lapsuus on tehnyt Chrisistä tunnevammaisen. Hän haluaa lentää kukasta kukkaan, hänelle rakkauden syvin ilmentymä on loistava seksi. Sitoutumiskammoinen hän ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin jonkinlainen tunteissaan eksyksissä oleva surullisen hahmon ritari, tyhmä ja jalo. Eräässä Rachelin ja Chrisin välisessä keskustelussa Rachel puhuu oivaltavasti parisuhteesta, kahden ihmisen välisestä etäisyydestä, mitasta ja merkityksestä (s. 92):

”Ajatellaan vaikka Georgen ja minun suhdetta: se ei ole sitä, että hänen ruumiinsa on tuossa ja minun tässä. Minua kiinnostaa se, mikä on niiden välissä, siinä missä ei ole kiinteää häntä eikä kiinteää minua vaan me, joka liukenee valoon.”

Tuossa on lukuavain teokseen, samoin Chrisin erityyppisissä naissuhteissa. Ja tässä kirjan lopussa olevassa Chrisin mietinnössä (s. 327):

”Me emme kirjoita pitääksemme kiinni vaan päästääksemme irti.”

78-vuotias panopupu saanee siis haluamansa lopun, jota kai jossain määrin onnelliseksikin voi kutsua: problemaattinen suhde äitiin lakkaa olemasta kun äiti kuolee, epäonnistuneet ja päätökseen tulleet suhteet saavat nekin ”closurensa” kun ne kirjoitetaan auki, ja kenties tällä muistiinpanollaan Chris pääsee ylitse Rachelin kuolemasta.

*****

Kun vielä muistan teki minuun voimakkaan vaikutuksen. On suurta vähättelyä ja typeryyttä rutistaa se pelkäksi rakeiseksi Jalluksi. Kysymyksessä on tutkielma lapsuudessa traumatisoituneen miehen psyykestä, miehestä joka etsii irtosuhteilleen ja sitä kautta elämälleen merkitystä, kun vielä muistaa. Kirjailija Chris Minnaarille ei riitä kirjojensa tuoma menestys, hän sinkoilee muistoissaan sinne tänne päästäkseen perille ihmisistä hänen elämässään, kun vielä – ja vihdoin – voi. Päästääkseen perille, millainen merkityssuhde kaikilla hänen elämänsä panoilla ja hänen lapsuutensa, samoin äitinsä, välillä on.

Tsykolokiaa, sanoisin.

Paperinohuiksi Brinkin teoksen henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää.

 

Mainokset

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

Tuntemattomampi Tuntematon

Ajattelin, että koska Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on saanut kolmannen filmatisointinsa, olisi aika lukea kirja uudelleen. Edelliskerrasta on kulunut aikaa noin tuhat vuotta, joten jäljellä olevat muistikuvat ovat hataria ja epäluotettavia; ihminen muuttuu, ja niin muuttuvat sen mieltymyksetkin. Pieni esimerkki: keskiajalla Metallican levyt olivat suoranaista tykitystä, mutta nyttemmin suhtaudun niihin nostalgisella varauksella ja pienellä myötähäpeällä. Ehkä Tuntematonkin olisi kääntynyt toisinpäin, olisi tällä kertaa kiinnostavampi.

Olin Ärrällä ostamassa vesipulloa, kun huomasin kapeahkossa pokkarihyllyssä Sotaromaanin. Ostin sen, ajattelin että olisi kiintoisaa lukea poistetut kohdat ja saada vähän osviittaa sen aikaisesta sensuurista, jos sellaista sitten oli. (Tietenkin oli, suomettumisen supervuosina.)

Tulin kotiin ja huomasin, että nyt mulla oli kaksi Sotaromaania. Perkele. Järkeilin niin (tämän reaktion ja siitä kummunneen ajatuksen tunnistanee jokainen vähänkään maaninen kirjanostaja), että luen pokkaria työmatkoilla, jolloin kovakantinen säästyy repun nuhjuunnuttavalta efektiltä. Sitä voin sitten lukea kotona. (Mikähän siinäkin muuten on, että vaikka laittaisi upouuden niteen suljetussa metallilaatikossa viikoksi reppuun tai laukkuun, olisi se repaleinen ja tahrainen kun laatikon taas avaisi?)

Luin. Pitkään ja hartaasti. Aloin muistaa, kuinka vuosia sitten vihasinkaan murteiden lukemista. Tuntui, että se hidasti urakkaa. Nyt hihittelin varsinkin Hietasen ja Rokan puheita, suputtelin niitä itsekseni keskellä yötä, ettei vaimo heräisi (ja pitäisi hulluna).

Lukukokemus oli huomattavan miellyttävä. Linnan tyyli on vetävää, sivu kääntyy kevyesti ja rytmi on hyvä. Henkilöhahmot kantavat, ja niiden onkin kannettava, koska juoni on lievästi sanoen yksinkertainen. Metsäretkien ja raskaan sotimisen jälkeen oli suorastaan vapauttavaa, kun komppanian miekkoset pääsivät Petroskoihin tanssittamaan Veeruskaa – kuin pitkällinen paise olisi päässyt puhkeamaan. Ja ehkä joku muukin. Jonkinlainen absurdin katarttinen efekti (viittaan helpotukseen sodan karmeuksien keskellä). Lopun vetäytymistaistelut taas tuntuivat toki perustelluilta (todenmukaisilta), mutta puuduttavilta – toisaalta nyt psykologinen osasto pääsee enemmän esiin inhimillisyyksineen kaikkineen.

Entäpä ne Tuntemattomasta sotilaasta poisjätetyt kohdat? Kyllä, herra- ja naapurivihaa, mutta enimmäkseen ideologista, selittelevää monologia tai muunlaista tyhjäkäyntiä. Oma näkemykseni on, että Sotaromaanilla on omat kiinnostavuutensa, mutta Tuntematon sotilas on parempi romaani.

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Pientä arvuuttelua

Aloin lukea Bulgakovin suurteosta Saatana saapuu Moskovaan. Olen näköjään päässyt lukemisessani jälleen siihen vaiheeseen, että palaan niin sanotusti vanhaan. Olen joskus lukioaikoina lukenut ko. teoksen viimeksi, enkä näin ollen muista kovinkaan hyvin sen herkullisia yksityiskohtia – huomaan muutenkin, että uusinnalle on juuri nyt hyvä aika. Se ”putoaa” ihan eri tavalla sieluun kuin silloin viime vuosituhannella, nuorukaisena.

Totuttuun tapaan luen runoutta ohella. Aina on kesken yksi proosateos ja yksi runoteos, ja joskus niiden oheen tietokirjallisuutta tai esseitä. Tulin juuri lukeneeksi Tapani Kinnusen Pyhän kankkusen (Savukeidas, 2004), joka sekin oli uusintakierroksella, ja sen perään aloitin edelleen vanhan tutun, josta ajattelin seuraavaksi kirjoittaa Lukemistoonkin. En kuitenkaan paljasta kirjaa nyt, vaan heitän pienen arvuutuksen. Kirjan ensimmäinen runo alkaa vahvasti, näin:

En tunne sieluni peltoa, tutut ovat sen kylväjät vain.

Asetan tähän hivenen panosta; hälle, joka ensimmäiseksi arvaa tai tietää kyseisen kirjan ja kirjailijan, lahjoitan A S Byattin Riivauksen (Teos 2008), jonka olen epähuomiossa tullut ostaneeksi kahdesti. Kyseinen kirja on koskematon, uudenveroinen siis. Vihellän pelin poikki siinä vaiheessa, jos oikea vastaus löytyy tai viimeistään sinä päivänä, jolloin julkaisen kyseisestä teoksesta jonkinlaisen kirjoituksen Lukemistossa.

Kusenkeltainen lehdistö

Luin Arto Salmisen Paskateorian tuoreeltaan, heti sen ilmestyttyä (WSOY 2001). Luin, koska olin edelleen kovin vaikuttunut Varastosta (WSOY 1998), Salmisen edellisestä romaanista, joka on sittemmin myös filmatisoitu (2011). Varasto iski lukiolaispojan tajuntaan samalla tavalla kuin John Irvingin Garpin maailma (Tammi, ensimmäinen suomenkielinen painos 1980), jotka kumpikin osoittivat sen että tietynlainen suorapuheisuus ja rentous oli kirjallisuudessakin sallittua. Siitä kuuluu kiitos myös silloiselle äidinkielenopettajalleni, joka vei minut Juha Seppälän teosten äärelle Super Marketin (WSOY 1991) ovista. Tällaisten kirjojen myötä ajauduin hiljalleen ymmärrykseen, että kaikennäköisistä kaanoneista huolimatta jokainen voi muodostaa itselleen oman klassikkopiirinsä jonka keskelle hautautua. Ja oikeastaan sen jälkeen lopetin kirjastoista lainaamisen kokonaan ja keskityin haalimaan hyviä kirjoja itselleni, omaksi, jotta mieleiseni katakombi joskus valmistuisi. Vielä se ei ole valmis, tuskin koskaan valmistuukaan.

Tuoreeltaan Paskateorian ylenpalttinen mediakritiikki tuntui hurjalta, jopa liioittelevalta. Mutta nyt – kuinkakohan monennella uusintakierroksella… – kun sitä vertaa lähes päivittäin selailemaansa iltapäiväviihdesanomalehtien tarjontaan, ei se liioittelevalta tunnu oikeastaan ollenkaan. Lehdistön uutisointi on kaikin puolin viihteellistynyt ja journalismia saa hakemalla hakea. Pahimmillaan se näkyy juuri näiden iltapäivälehtien nettisaiteilla: kirjoitusvirheitä kiireessä tehdyssä ja tarkistamatta heti painetussa uutisessa, asiavirheitä joita ei voi selittää millään, paskaa kielioppia joka sopii itseään toimittajaksi tituleeraavalle hyvin huonosti.

Salmisen maalailema muutos ei vielä onneksi näy esim. Hesarissa, joka sekin tosin välillä vaikuttaa koko perheen ja koko kansan lehdeltä mukahauskoine runomaisine riimittelyineen tai Vieraskynä-palstan mainostilaan, jota puolueet surutta hyväksikäyttävät aina vaalien alla ja lehti kiittää, kun valtion isit ja äidit houkuttelevat lukijoita tarinoillaan eikä toimittajien tarvitse edes kirjoittaa niitä. Ja onneksi on joitakin Long Playn kaltaisia uusia toimijoita jotka luovat edes vähän lohtua.

Jari Tervoa pidetään usein hyvänä kirjan aloittajana (mm. Pyhiesi yhteyteen –romaani, WSOY 1995): ”Minut tapettiin vappuviikolla.”). Hänen teoksistaan löytyy yleensä aina napakka ensimmäinen lause, usein humoristissävytteinen, joka kummallisella tavalla onnistuu samalla määrittelemään jonkinlaisen punaisen langan teokselle. Tai ainakin sinisen. Tai ainakin teeman tai sävyn. Pointtinahan on heittää pieni koukku lukijan suuntaan, saada hänet kiikkiin. Myyntimääristä päätellen Tervo on onnistunut perkeleellisen hyvin. Jos myyntimääriä ei oteta lukuun, on Salmisellakin ainakin yksi aika kova, nimenomaan Paskateoriasta:

”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.”

Se voisi olla suoraan R-Kioskin ikkunasta, keltaisesta lööpistä.

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban

Tänä aamupäivänä naurattaa Ilpo Tiihosen Jumalan sumu (WSOY 2009). Siis naurattaa hyvällä tavalla, ei naurettavalla. Kokoelmassa on joitakin aivan loistavia runoja ja pidän teoksen struktuurista; lukiessa ehtii parkua yltiöromanttisten runojen siirappisuuksia, sitten ihmetelläänkin perinteen äärellä kun sitä kohdellaan jopa uskonnollisin – ja vähän häilyvin – tematiikoin, ja yhtäkkiä esiin pyörähtääkin ”Ylistys pyllylle”. Yhtäällä Tiihosen poetiikassa on jonkinlaisia klassisen runouden aineksia, toisaalla siihen yhdistyy stadilainen runoilija, kundi joka ”funaa” juttuja.

Ei ole salaisuus, että pidin kovasti Tiihosen Largosta (WSOY 2004), joka ammentaa hyvin pitkälle samoista työkaluista ja ympäristöistä kuin sittemmin Jumalan sumukin. Nauru on yksi nimittävä tekijä näissä kahdessa teoksessa, kokoluokka large. Tekstien takaa ei puhujaksi paljastu mikään tavallinen pelle, vaan sirkusklovni, klassinen hauskuuttaja, jolle voidaa nauraa koko perheen voimin hyväntahtoisesti. Kriitikko Mervi Kantokorpi on hänkin kiinnittänyt huomionsa teoksen huumoriin, kritiikissään hän huomauttaa Jumalan sumussa esiintyvän myös pikkuisia ”eilisen eineen lämmityksiä”, viitateen kaiketi runojen paikoitellen selkeäänkin rytmiikkaan ja vähän päälle liimattuihin soinnullisuuksiin.

Pohdituttaa toisaalta, kuinka eilisiä ne einesainekset oikein ovat ja miksi ne edes ”eilisiä” olisivat? Onko se, että jokin on jo tehty yhtä kuin eilistä, ja miksi se tuodaan aina tärisevällä tarjottimella esiin? Vai sekoittuuko puhekielen diskurssi liiaksi kirjoitettuun, vähän kauniimpaan kieleen – pitäisikö ajatellakin eilisen olevan hyvää, koska sitä kannattaa vielä tänäänkin lämmittää? Toisaalta on hienoa, kuinka kriitikko Kantokorpikin ikään kuin hyväksyy tämän pienen virheet/nämä pienet virheet ja armahtaa Tiihosen. Sillä kukapa nyt ei Tiihosen runoista diggaisi? Vai onks Tiihonen niinku ”so last season”? Mun mielestä ei oo, tai niinku sillein.

Jaahas, on pian puolipäivä ja minä olen kesälomalla. Vaimo kysyi, maistuisiko yksi drinkki. Mikä jottei. Jos menisi parvekkeelle aurinkoon lukemaan vähän lisää runoutta ja vapauttaisi samalla yhden Kuuban.

21.8.2012

Melleri-biografia kesken; se on juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Se on Romua rakkauden valtatiellä, kirjaimellisesti. Hyvä kirja, kirjoitan siitä myöhemmin. Se ansaitsee huomion – vähintään kokonaisen tekstin verran.

Viikon päästä tähän aikaan olen kesälomalla. Sitten kirjoitan mielen verille. Hakkaan sormenpäät murtuneiksi, aivot muhennokseksi. Kahta työtä tekevälle palkkatyöstä ”ansaittu” kesäloma tarkoittaa sitä, että silloin on aikaa tehdä toista työtä. Väsyttää jo valmiiksi – epäilen, että muutamaa päivää lukuunottamatta vuorokausirytmini menee sekaisin, ajantaju katoaa ja sitä unohtaa itsensä kokonaan. Kunnes jokin kello herättää tajuamaan, että seuraavana päivänä työt taas alkavat.

Kesäloma antaa mahdollisuuden ja aikaa lukea enemmän. Noin olen ajatellut ennenkin, ennen kesälomaa. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Silti jatkan samaa ajattelua, se antaa innostuksen tunteen ja unikuvan, joka lohduttaa.

Tänään on vapaapäivä. Haaveksin päivällä kirjahyllystön edessä. Tajusin, etten ole vuosikausiin lukenut eräkirjallisuutta. Muistatteko Olli Kauhasen, Veikko Haakanan, Leevi Karsikkaan tai A. E. Järvisen? Minun suosikkejani olivat kalastusaiheiset tarinat, novellit ja kertomukset. Martti Lintusen kalastusaiheisia opuksia olen lukenut sittemminkin.

Hyllystä löytyy Olli Kauhasen kirja Usvayö nivalla (WSOY 2004). Se on parisataasivuinen tarinakokoelma, Seppo Polameren komealla kansikuvalla. En muista, olenko lukenut sen. Se pitää selvittää, ja korjata tilanne jos en ole.

Eräkirjallisuudella on suora linkki lapsuuteni. Olin kovasti kiinnostunut urheilukalastuksesta, lueskelin silloin tällöin Erä-lehteä & Metsästys ja Kalastus -lehteä. Heittelin virveliä ja veto- ja soutu-uistelin aina kun mahdollista. Mato-ongin, joskus sain kalaakin. Haaveksin kunnon väsytystaisteluista, eikä niihin haaveisiin verrattuna Hemingwayn Vanhus ja meri ollut mitään.

Minne on aika vienyt sen poikamaisen innostuksen, jota kolmekymppisenäkin kaipaisi?