Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Pientä arvuuttelua

Aloin lukea Bulgakovin suurteosta Saatana saapuu Moskovaan. Olen näköjään päässyt lukemisessani jälleen siihen vaiheeseen, että palaan niin sanotusti vanhaan. Olen joskus lukioaikoina lukenut ko. teoksen viimeksi, enkä näin ollen muista kovinkaan hyvin sen herkullisia yksityiskohtia – huomaan muutenkin, että uusinnalle on juuri nyt hyvä aika. Se ”putoaa” ihan eri tavalla sieluun kuin silloin viime vuosituhannella, nuorukaisena.

Totuttuun tapaan luen runoutta ohella. Aina on kesken yksi proosateos ja yksi runoteos, ja joskus niiden oheen tietokirjallisuutta tai esseitä. Tulin juuri lukeneeksi Tapani Kinnusen Pyhän kankkusen (Savukeidas, 2004), joka sekin oli uusintakierroksella, ja sen perään aloitin edelleen vanhan tutun, josta ajattelin seuraavaksi kirjoittaa Lukemistoonkin. En kuitenkaan paljasta kirjaa nyt, vaan heitän pienen arvuutuksen. Kirjan ensimmäinen runo alkaa vahvasti, näin:

En tunne sieluni peltoa, tutut ovat sen kylväjät vain.

Asetan tähän hivenen panosta; hälle, joka ensimmäiseksi arvaa tai tietää kyseisen kirjan ja kirjailijan, lahjoitan A S Byattin Riivauksen (Teos 2008), jonka olen epähuomiossa tullut ostaneeksi kahdesti. Kyseinen kirja on koskematon, uudenveroinen siis. Vihellän pelin poikki siinä vaiheessa, jos oikea vastaus löytyy tai viimeistään sinä päivänä, jolloin julkaisen kyseisestä teoksesta jonkinlaisen kirjoituksen Lukemistossa.

Kusenkeltainen lehdistö

Luin Arto Salmisen Paskateorian tuoreeltaan, heti sen ilmestyttyä (WSOY 2001). Luin, koska olin edelleen kovin vaikuttunut Varastosta (WSOY 1998), Salmisen edellisestä romaanista, joka on sittemmin myös filmatisoitu (2011). Varasto iski lukiolaispojan tajuntaan samalla tavalla kuin John Irvingin Garpin maailma (Tammi, ensimmäinen suomenkielinen painos 1980), jotka kumpikin osoittivat sen että tietynlainen suorapuheisuus ja rentous oli kirjallisuudessakin sallittua. Siitä kuuluu kiitos myös silloiselle äidinkielenopettajalleni, joka vei minut Juha Seppälän teosten äärelle Super Marketin (WSOY 1991) ovista. Tällaisten kirjojen myötä ajauduin hiljalleen ymmärrykseen, että kaikennäköisistä kaanoneista huolimatta jokainen voi muodostaa itselleen oman klassikkopiirinsä jonka keskelle hautautua. Ja oikeastaan sen jälkeen lopetin kirjastoista lainaamisen kokonaan ja keskityin haalimaan hyviä kirjoja itselleni, omaksi, jotta mieleiseni katakombi joskus valmistuisi. Vielä se ei ole valmis, tuskin koskaan valmistuukaan.

Tuoreeltaan Paskateorian ylenpalttinen mediakritiikki tuntui hurjalta, jopa liioittelevalta. Mutta nyt – kuinkakohan monennella uusintakierroksella… – kun sitä vertaa lähes päivittäin selailemaansa iltapäiväviihdesanomalehtien tarjontaan, ei se liioittelevalta tunnu oikeastaan ollenkaan. Lehdistön uutisointi on kaikin puolin viihteellistynyt ja journalismia saa hakemalla hakea. Pahimmillaan se näkyy juuri näiden iltapäivälehtien nettisaiteilla: kirjoitusvirheitä kiireessä tehdyssä ja tarkistamatta heti painetussa uutisessa, asiavirheitä joita ei voi selittää millään, paskaa kielioppia joka sopii itseään toimittajaksi tituleeraavalle hyvin huonosti.

Salmisen maalailema muutos ei vielä onneksi näy esim. Hesarissa, joka sekin tosin välillä vaikuttaa koko perheen ja koko kansan lehdeltä mukahauskoine runomaisine riimittelyineen tai Vieraskynä-palstan mainostilaan, jota puolueet surutta hyväksikäyttävät aina vaalien alla ja lehti kiittää, kun valtion isit ja äidit houkuttelevat lukijoita tarinoillaan eikä toimittajien tarvitse edes kirjoittaa niitä. Ja onneksi on joitakin Long Playn kaltaisia uusia toimijoita jotka luovat edes vähän lohtua.

Jari Tervoa pidetään usein hyvänä kirjan aloittajana (mm. Pyhiesi yhteyteen –romaani, WSOY 1995): ”Minut tapettiin vappuviikolla.”). Hänen teoksistaan löytyy yleensä aina napakka ensimmäinen lause, usein humoristissävytteinen, joka kummallisella tavalla onnistuu samalla määrittelemään jonkinlaisen punaisen langan teokselle. Tai ainakin sinisen. Tai ainakin teeman tai sävyn. Pointtinahan on heittää pieni koukku lukijan suuntaan, saada hänet kiikkiin. Myyntimääristä päätellen Tervo on onnistunut perkeleellisen hyvin. Jos myyntimääriä ei oteta lukuun, on Salmisellakin ainakin yksi aika kova, nimenomaan Paskateoriasta:

”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.”

Se voisi olla suoraan R-Kioskin ikkunasta, keltaisesta lööpistä.

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban

Tänä aamupäivänä naurattaa Ilpo Tiihosen Jumalan sumu (WSOY 2009). Siis naurattaa hyvällä tavalla, ei naurettavalla. Kokoelmassa on joitakin aivan loistavia runoja ja pidän teoksen struktuurista; lukiessa ehtii parkua yltiöromanttisten runojen siirappisuuksia, sitten ihmetelläänkin perinteen äärellä kun sitä kohdellaan jopa uskonnollisin – ja vähän häilyvin – tematiikoin, ja yhtäkkiä esiin pyörähtääkin ”Ylistys pyllylle”. Yhtäällä Tiihosen poetiikassa on jonkinlaisia klassisen runouden aineksia, toisaalla siihen yhdistyy stadilainen runoilija, kundi joka ”funaa” juttuja.

Ei ole salaisuus, että pidin kovasti Tiihosen Largosta (WSOY 2004), joka ammentaa hyvin pitkälle samoista työkaluista ja ympäristöistä kuin sittemmin Jumalan sumukin. Nauru on yksi nimittävä tekijä näissä kahdessa teoksessa, kokoluokka large. Tekstien takaa ei puhujaksi paljastu mikään tavallinen pelle, vaan sirkusklovni, klassinen hauskuuttaja, jolle voidaa nauraa koko perheen voimin hyväntahtoisesti. Kriitikko Mervi Kantokorpi on hänkin kiinnittänyt huomionsa teoksen huumoriin, kritiikissään hän huomauttaa Jumalan sumussa esiintyvän myös pikkuisia ”eilisen eineen lämmityksiä”, viitateen kaiketi runojen paikoitellen selkeäänkin rytmiikkaan ja vähän päälle liimattuihin soinnullisuuksiin.

Pohdituttaa toisaalta, kuinka eilisiä ne einesainekset oikein ovat ja miksi ne edes ”eilisiä” olisivat? Onko se, että jokin on jo tehty yhtä kuin eilistä, ja miksi se tuodaan aina tärisevällä tarjottimella esiin? Vai sekoittuuko puhekielen diskurssi liiaksi kirjoitettuun, vähän kauniimpaan kieleen – pitäisikö ajatellakin eilisen olevan hyvää, koska sitä kannattaa vielä tänäänkin lämmittää? Toisaalta on hienoa, kuinka kriitikko Kantokorpikin ikään kuin hyväksyy tämän pienen virheet/nämä pienet virheet ja armahtaa Tiihosen. Sillä kukapa nyt ei Tiihosen runoista diggaisi? Vai onks Tiihonen niinku ”so last season”? Mun mielestä ei oo, tai niinku sillein.

Jaahas, on pian puolipäivä ja minä olen kesälomalla. Vaimo kysyi, maistuisiko yksi drinkki. Mikä jottei. Jos menisi parvekkeelle aurinkoon lukemaan vähän lisää runoutta ja vapauttaisi samalla yhden Kuuban.

21.8.2012

Melleri-biografia kesken; se on juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Se on Romua rakkauden valtatiellä, kirjaimellisesti. Hyvä kirja, kirjoitan siitä myöhemmin. Se ansaitsee huomion – vähintään kokonaisen tekstin verran.

Viikon päästä tähän aikaan olen kesälomalla. Sitten kirjoitan mielen verille. Hakkaan sormenpäät murtuneiksi, aivot muhennokseksi. Kahta työtä tekevälle palkkatyöstä ”ansaittu” kesäloma tarkoittaa sitä, että silloin on aikaa tehdä toista työtä. Väsyttää jo valmiiksi – epäilen, että muutamaa päivää lukuunottamatta vuorokausirytmini menee sekaisin, ajantaju katoaa ja sitä unohtaa itsensä kokonaan. Kunnes jokin kello herättää tajuamaan, että seuraavana päivänä työt taas alkavat.

Kesäloma antaa mahdollisuuden ja aikaa lukea enemmän. Noin olen ajatellut ennenkin, ennen kesälomaa. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Silti jatkan samaa ajattelua, se antaa innostuksen tunteen ja unikuvan, joka lohduttaa.

Tänään on vapaapäivä. Haaveksin päivällä kirjahyllystön edessä. Tajusin, etten ole vuosikausiin lukenut eräkirjallisuutta. Muistatteko Olli Kauhasen, Veikko Haakanan, Leevi Karsikkaan tai A. E. Järvisen? Minun suosikkejani olivat kalastusaiheiset tarinat, novellit ja kertomukset. Martti Lintusen kalastusaiheisia opuksia olen lukenut sittemminkin.

Hyllystä löytyy Olli Kauhasen kirja Usvayö nivalla (WSOY 2004). Se on parisataasivuinen tarinakokoelma, Seppo Polameren komealla kansikuvalla. En muista, olenko lukenut sen. Se pitää selvittää, ja korjata tilanne jos en ole.

Eräkirjallisuudella on suora linkki lapsuuteni. Olin kovasti kiinnostunut urheilukalastuksesta, lueskelin silloin tällöin Erä-lehteä & Metsästys ja Kalastus -lehteä. Heittelin virveliä ja veto- ja soutu-uistelin aina kun mahdollista. Mato-ongin, joskus sain kalaakin. Haaveksin kunnon väsytystaisteluista, eikä niihin haaveisiin verrattuna Hemingwayn Vanhus ja meri ollut mitään.

Minne on aika vienyt sen poikamaisen innostuksen, jota kolmekymppisenäkin kaipaisi?

Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Kun yhtäälle kumartaa, toisaalle pyllistää

Melko äskettäin uutisoitiin, että Avain-kustantamon vetäjä Anna-Riikka Carlson siirtyy WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi. Tämä on WSOY:n kannalta varsin hyvä juttu, luulen. Carlsonin aiemmin luotsaama Avain onnistui ainakin minut vakuuttamaan laadukkailla ja kiinnostavilla teoksillaan, ja epäilenpä että hän vie jotakin uutta ja virkistävää mukanaan myös uuteen työpaikkaansa. Toivon näin. Viekö hän mukanaan myös jokusen kirjailijan, se jää nähtäväksi.

Muuallakin asia on toki huomattu; Luutii-blogissa Aleksis Salusjärvi kiittelee Carlsonin valintaa kyseiseen tehtävään – näkee sen jopa jonkinlaisena pelastajana WSOY:n viimeaikaiselle tuulella käymiselle. Tämä voi pitää paikkansa.

Carlsonin osoitteenmuutos ei ole pelkästään positiivinen asia: konkreettisesti se tarkoittaa samalla sitä, että Avaimen yleisen kirjallisuuden kustannusohjelma lopetetaan. Tätä en keksi omasta päästäni eikä se ole arvuuttelua millään tavoin, vaan siteeraus kustantamon itsensä antamasta viestistä, jonka sain vastaukseksi tarjoamalleni käsikirjoitusehdokkaalle. Se kuuluu lyhykäisyydessään näin:

Avaimessa tehtyjen muutosten ja yleisen kirjallisuuden kustannusohjelman lopettamisen vuoksi Avaimella ei valitettavasi ole enää mahdollisuutta lukea ja kommentoida uusia kaunokirjallisuuteen kuuluvia käsikirjoituksia.”

Allekirjoittajana on Anna-Riikka Carlson.

Kaikella on aina aikansa, mutta olisin toki toivonut, ihan yleisesti kirjallisuuden vuoksi, että Avain olisi edelleen jatkanut hyvää työtä jota se tähänkin asti on tehnyt. Suomalainen kirjallisuus tarvitsee erilaisia toimijoita, kustannuskenttä tarvitsee diversiteettiä entisestään. Nyt yksi pieni, mutta sympaattinen on putoamassa pois. Ja kaiken hurman keskellä se näkyy ennen muuta menetyksenä.