Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Kirjallisuus on minun uskontoni

Uskonto ei siis ole filosofinen näkemys. Se ei ole rationaalinen oppijärjestelmä. Mutta se on jokin, joka eittämättä pesii aivoissamme. Vaikka emme tarkasti osaa sanoa, mitä se on, voimme kuitenkin yrittää kuvailla sen toiminnallista ulottuvuutta analogioiden avulla. Ja paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä. Se on eräänlainen mielen tauti. Ja vakava sellainen: uskonto on miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.

Näin Kari Enqvist kirjoittaa kirjassaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat uskontotieteilijä Pascal Boyerin kirjoituksiin viitaten. Boyerin kirja Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään (WSOY 2007) on Enqvistin mukaan näyttänyt hänelle valon. Tämä lienee Enqvistin kohdalla huumoria, mutta mainittakoon kirja lukuvihjeeksi ja asentukoon se myös omalle lukulistalleni.

Enqvistin mielestä siis uskonto on sairaus, mutta aivan niin en ehkä itse määrittelisi. Analogia tuossa ajatuksessa ei ole aukoton, jos kohta sen ei tarvitsekaan olla. Humanistina ajattelen, että uskonto voi olla myös ympäristö johon kasvaa kiinni, johon voi oppia kiinni, ja uskonnon opetusten ja ilmapiirin rankkuuden myötä siitä voi olla myöhemmin vaikea irroittautua (esim. aikuistuttaessa). Pelko on sairauden ja uskonnon yhteinen nimittävä tekijä. Samalla se on niitä kahta erottava tekijä: sairaus aiheuttaa meissä pelon, joka saa meidät haluamaan sairauden elimistöstämme pois; uskovaista taas pelko ajaa yhä syvemmälle uskoon. Voisi siis jopa karkeasti todeta, että sairaus ravistelee ”terveellisemmällä” tavalla ihmistä – se ajaa ihmistä parempaan, käsittävämpään suuntaan. Sairaus rationalisoi tarpeitamme, opimme arvostamaan elämää sen sijaan, että meidän täytyisi elää jollakin tietyllä tavalla tullaksemme hyväksytyksi, kuten uskonnot yleisesti opettavat. Nyt tietysti jokin uskovainen koiranleuka väittäisi, että sairaus on jonkinlainen merkki Jumalalta, mutta tässä kohtaa olen Enqvistin kanssa samaa mieltä: ihmisruumis on molekyylilaitos, ja sairaus merkkinä siitä, että laitoksen johonkin prosessiin on tullut vika ja se voidaan tieteen menetelmin todeksi osoittaa.

Mielestäni avainmerkityksessä ovat siis ihmisen tarpeet. Ne ovat yleensä yksinkertaisia asioita, onkaloita, joita pyrimme täyttämään saavuttaaksemme ne mukavuusalueet, jotka koemme omimmaksemme. Pieni tiedemies humanismiuteni sisällä haluaa minun usein astuvan jonkin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tällä tavalla mahdollistaa asioiden analyyttisen tarkastelun ja analysoinnin.

En missään nimessä voi kirjoittautua kaikesta uskonnollisuudesta irti, kuten Enqvist tekee. Vielä vähemmän hengellisyydestä, joka mielletään yleensä aina uskontoon kiinni olevaksi oireeksi tai merkiksi jostakin, jota ei tarvitse ääneen lausua. Itse miellän hengellisyyden lähinnä rauhaksi, nautinnoksi, viisaaksi keskusteluksi ja kiinnostavaksi debatiksi, matkusteluksi. Rauhalliseksi olotilaksi, jota kaipaan esimerkiksi kirjoittaessani tai lukiessani kirjallisuutta, nauttiessani taiteista, kuunnellessani musiikkia, joista kaikista minun on lupa hurmioitua, eikä siitä synny haittaa kenellekään. Rauha on minun tarpeeni, ilman minkäänlaista luterilaista virittyneisyyttä ja värittyneisyyttä.

Kirjallisuus on minun uskontoni, eikä siinä ole yhtä ainutta pyhää kirjaa tai sanaa. Se mahdollistaa analyyttisen ajattelun, jonka yhtenä lopputulemana on, ettei Kari Enqvist ole täysin rehellinen itselleen ja lukijoilleen. Uskonto on kaiken muun ohella myös käsite, tunne, ja yhtä syvällä kuin umpiluterilaisessa asuu kasvain nimeltä Herran pelko, on tiede juurtunut Enqvistiin.

Tässäkin kohtaa oma uskontoni, kirjallisuus, mahdollistaa hyvästä kirjasta nauttimisen, vaikken kaikkia sen esittelemiä väittämiä tai ajatuksia allekirjoitakaan. Ei paskempi uskonto tämä (joka sallii myös satunnaisen kiroilun).

Voihan video

Uskon jonkinlaiseen hengellisyyteen. ”Jonkinlaisen” siitä tekee se, että se on minunlaiseni, minun määrittelemäni. Minun hengellisyyteni on tällaista: hiljaisuutta, rauhaa, omissa ajatuksissa olemista, pimeyttä ja valoa. Se ei kuulu mihinkään uskontoon, eikä mikään uskonto kuulu siihen. Tuollaiseen minä uskon, se on minun uskontoni.

Hengellisyys on minulle olotila, lohdullisuutta. Se on rauhoittumista, jonkinlaista erakkoutta. Kun elämän kiireet tuntuvat liian raskailta, pyrin hengellisyyteen, erakoidun hetkeksi vielä syvemmin, vielä syvemmälle. Se on oiva pyrkimys myös silloin, kun kirjoitan.

Tätä voi kuka tahansa kritisoida ja pilkata. Se ei ole minulta pois. Siitä saa tehdä pilaa. Tehkää videoita, kuvia tai kirjoja. Sitä en voi kieltää, enkä missään nimessä halua kieltää. Sillä minulla ei ole jumalia. Ei ole, eikä tule.

Vallalla olevien uskontojen ongelma nykyajassa on se, että ne ovat muodostuneet vääränlaisiksi. Ne keskittyvät liiaksi jonkin ristiriitaisen oppikirjan palvontaan, tai yksittäisen hahmon tai henkilön palvontaan. Usein nuo hahmot ovat kuvitteellisia. Uskonnot eivät kehota jokaista itseään löytämään sellaista uskontoa, jossa viihtyisi, joka parhaiten sopisi. Ne eivät opasta, eivätkä anna vinkkejä vaan käskevät, yleensä vieläpä jonkun kasvoilla. Yhä useammin tuntuu siltä, etteivät ihmiset etsi enää rauhaa, vaan alistuvat jonkin muun rauhaan.

Uskonnoista on yhä enemmän tullut vallankäyttövälineitä ja tappokoneita. Ne ratsastavat jonkinlaisilla mielikuvilla, joita ei saa pilkata. Uskonnoista on tullut kilpailuvälineitä; ne tahtovat houkutella mahdollisimman paljon väkeä joukkoonsa. Joukkokäyttäytymisestä ja johtamisesta uskonnot ovat kehittyneet edelleen, yksilö on unohtunut kokonaan. Se on huono juttu.

Olennaisimman kysymyksen pitäisi kuulua: elätkö sinä hyvin, ja oletko elämääsi ja elintapoihisi tyytyväinen? Ei pitäisi olla kyse siitä, toteutatko jonkun muun asettamia käskyjä prikulleen. Jonkun muun asettamilla käskyillä on hankalaa löytää itseään. Käskeminen ei anna aihetta ajatteluun. Ajattelu erottaa meidät eläimistä.

Minun pyhä kirjani on kaunokirjallisuus. Pyhää siinä on se, että velvotan itseni ajatteluun. Annan itselleni luvan olla kirjan kanssa eri mieltä, samaa mieltä, tai jotakin siltä väliltä. Annan itselleni luvan olla yhtään mitään mieltä. Pyhintä on se, että käsitän kirjallisuuden olevan vain kirjallisuutta eikä yhtään enempää. Se tuo rauhan, mutta ei käske minua. Ja siitähän uskonnossa pitäisi ollakin kyse. Rauhasta.