Kammiovärinää runon eteisissä

Tuula Saxell: Kammiovärinää. 107 sivua. Mediapinta 2017.

”Hän otti happilaitteensa” alkaa sivun 83 runo Lähtöjä. Se on kenties räväkin aloitus, mitä olen runoudessa kuunaan nähnyt.

Tuula Saxell on riihimäkeläinen kirjoittaja ja Kammiovärinää hänen esikoisteoksensa. Häneltä on ehtinyt tulla jo uusikin runokirja Tänään suruni on kaunis (2018) – sekin Mediapinnan julkaisemana. Mediapinta julkaisi viime vuonna 750 runokirjaa ”Suomi 100” -sarjassaan.

Kyllä, luit oikein. 750. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että valtaosa niistä lienee heikkotasoisia. Eikä Eisenstein nähdäkseen koko kuvan: valtaisassa joukossa on myös kelvollisia, jopa hyviä teoksia.

*****

Jos Tuula Saxellin Kammiovärinää-teoksen kirjallisia ansioita otetaan ylös, niitä ei valitettavasti oikein löydy. Tämä on kauheasti sanottu, tiedän. Mutta ei se muuksi muutu vaikka miten kirjaa pyörittelisi. Kirjoittaja kertoo Medianpinnan sivuilla ”kirjailijaesittelyssään”, että runot putkahtelevat ja sitten ne kirjoitetaan muistiin – jopa keskellä yötä. Siltä ne luvalla sanoen näyttävätkin. Varsinainen kirjoittamistyö jää pahasti uupumaan. Runouden kirjoittaminen on enimmäkseen ajattelua ja hiomista. Ihmeitä sattuu, mutta ei sadanseitsemän sivun verran. Ei edes seitsemän.

Teoksen runot ovat siinä määrin koomillisia piirteitä sisältäviä, että niitä lukiessa alkaa miettiä, onko se jopa tarkoituksellista. Esimerkiksi sivun 25 Lähtö-runon äärellä pohdin, vedetäänkö siinä härskisti ja tahallisesti Pulttibois-tasolle vai ollaanko ihan vilpittömin mielin liikkeellä:

”Sanoin hyvästi / etten sanoisi / pahasti”.

Sivun 98 runossa Luopumista ollaan jo syvällä tragikomediassa: ”Saman vuoden aikana / hautasin isäni / menetin kaksi hammasta / ja luovuin omasta autosta // Silti uskon / että paras on edessäpäin”.

Jos tämä on huumoria, se on hyvää. Samaa settiä tuo happilaitematskukin.

Saxellin esikoisteoksen runot sisältävät sitä kuuluisaa ”elettyä elämää”. Voimakkaan villasukantuoksuisena ja keskeneräisenä haaksirikkoutunut teos edustaakin uudenlaista tyylisuuntaa: ei beat- vaan boat-runoutta. On kirjassa muutamia hyviäkin hetkiä, kuten esimerkiksi s. 56 runossa, jossa ”vereslihalle hankautuneet / liimautuvat toisiinsa // yhteinen kipu kannattelee”. Tuossa on jo vähän sitä runollista (joskin kliseistä) ajattelua, syvyyttä ja ”ihmettä”, jota runous vaatii: 1+1=3. Fiktiivisen teoksen pitää olla suurempi kuin osiensa summa. Säejako eli tekstin saaminen runon näköiseksi ei vielä tarkoita, että kyse on runosta (huom! oma mielipiteeni!). Pitää olla kirjallisuudellisuutta ja sisällöllistä painokkuutta. Arto Mellerin runousoppia lainaten: runossa pitää olla ajatus, rytmi ja melodia. Saxellin runoissa ajatus jää usein puolitiehen ja melodia korniksi. Mutta: sivun 63 Muisto-runo kuolemateemoineen toimii hienosti vaikka kalskahtaakin kliseeltä. Runon puhuja tekee varsin tyylikkäällä tavalla eroa menehtyneeseen. Runo on ehyt ja tasapainoinen. Usein on niin, että mitä kliseisempi ajatus, sitä hienovaraisempi toteutuksen pitää olla, ja tässä runossa Saxell onnistuu hyvin.

Sivulla 67 jopa revitellään, ”kun luonto pukkaa vihreää / sata kilometriä tunnissa”. Tällaisessa haistaa jo aavistuksen Juhani Ahvenjärven maailmoista, mikä on iso kehu ainakin minun suustani.

Saxellin teoksesta näkyy rakkaus kieleen, erityisesti tunteelliseen kieleen. Siinä on jotakin suomalaista. Me rakastamme kieltä. On se hienoakin, en mä sillä. Mutta olisiko se oire myös kapeasta lukeneisuudesta, mihin viittaan aiemmassa kirjoituksessani täällä. Jos on lukenut paljon (eli tarvittavan määrän runoutta tehdäkseen laaturunoa), en keksi mitään syytä kirjoittaa tällaisia runoja.

Epäilenkin, että Saxellin runoissa on kyse ns. terapiakirjoittamisesta, jonka Mediapinta on nyt saattanut suuren yleisön eteen. Niiden arvoa kirjoittajalleen en epäile, mutta niiden kirjallinen arvo yleisölle ja taiteelle on kyseenalainen.

*****

Mediapinnan Suomi 100 -sarja rysäytti runokentän uusiksi. Jos taannoin ntamon myötä luultiin julkaisuvolyymien kasvaneen tappiin, ei tiedetty mistään mitään. On aika ottaa kissa pöydälle.

Mau.

Kissa haluaa tonnikalaa, haistattaa viikset kirjallisuuskeskustelulle.

Mutta ei ole vaihtoehtoa, pakko se on sanoa: Mediapinnan rysähdys runokenttään tarkoittaa samalla amatöörikirjoittamisen ja amatöörirunouden levittäytymistä runokentälle. Ammattimaisen runouden kantilta siitä näyttää olevan harmia. Voihan sitä ajatella että ”antaa kaikkien kukkien kukkia”, mutta kitketään sitä ”puutarhojakin”. Ajatelkaas tätä polkua:

Paikallislehtemme Aamuposti on tehnyt Saxellista kummankin runokirjan kohdalla jutun (mutta teoksia ei ole arvosteltu). Näin toisen niistä ja ajattelin, että kukas hän on. Luulin ainakin nimeltä tunnistavani monet julkaisevat runoilijat. Marssin Suomalaiseen kirjakauppaan. Muiden ohella ostin tuon Kammiovärinää-teoksen hintaan 25,95€. Nyt joku jossakin ajattelee, että kyllä on pelle tuo Helle, kun näin negatiivisesti kirjoittaa. Mikä se luulee olevansa? mutta: luullakseni kykenen erottamaan hyvän ja huonon runoteoksen jo kaukaa, ja olen juuri maksanut mielestäni laaduttomasta kirjasta melkein 26€. Kuka siinä voittaa? Suomalainen kirjakauppa. Kaikki muut häviävät.

Rinnastukseksi: Osaan piirtää vain tikku-ukkoja ja niitäkin huonosti ja minut tiedetään amatööriksi; ostaisitteko silti maalaamani öljyvärityön, jonka hintalapuksi olen asettanut 15 000€? Mites viidellädonalla? Satasella? Pitäisikö taiteen ammattilaisen vain sen vuoksi joko tykätä työstäni tai vaieta se kuoliaaksi, että laiseni amatööri on rantautunut taidemaailmaan ja saattanut julkisen tarkastelun alle ja KAUPPAAN teoksen, jossa on varsin mehevä HINTALAPPU, mutta jota ei kuitenkaan saisi tarkastella ja arvottaa ammattilaisen silmin?

En tarkoita tällä höpötyksellä kohdistaa valokeilaa Saxelliin vaan laajemmin, yleisellä tasolla: kirja on myös myyntiartikkeli. On vähintäänkin kohtuullista arvostaa ostajaa siten, että tekee kirjan sisältöineen hyvin. Jokaisen runoilijan tulisi miettiä – nyt kun julkaisukynnystä ei enää ole, mahtaako tällä kässärilläni olla kirjallista arvoa, sellaista funktiota että siitä on säädyllistä pyytää fyrkkaa. Toki: ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa, mutta sitten ei puhuta enää taiteesta vaan pelkästään myyntiartikkeleista.

Arvoista kollegat: miettikää. Älkää ajatelko niin kuin Sauli Salomaa (jutun loppuun linkkaamassani Nuoren Voiman artikkelissa): ”[…] jotta minusta tulisi julkaissut kirjailija ja pääsisin Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäseneksi.”

Älkää hätäilkö keskeneräisiä opuksia esiin. Kenttä menee hapettomaksi eikä kukaan voita mitään, kaikkein vähiten me runoilijat. Nimittäin:

Olen toiminut Hämeen Sanomille freelance-runokriitikkona. Tilanne Mediapinnan suhteen on sillä tavalla hankala, etten rehellisesti sanottuna voi ajatella kritikoivani lehteen ainuttakaan Mediapinnan teosta. On liian iso riski siihen, että teos on liian laaduton, jolloin joudun valitsemaan jonkin näistä kolmesta vaihtoehdosta: 1) en kerro oikeaa mielipidettäni teoksesta, vaan vähättelen sen huonoutta eli käytännössä vähättelen runoutta, mihin en voi suostua, 2) kerron rehellisen mielipiteeni mahdollisimman asiallisesti, mutta näyttäydyn silti mulkkuna, mikä ei kuitenkaan ole minun syyni vaan teoksen tai 3) en kirjoita kritiikkiä ollenkaan.

Valinta on itsestäänselvyys: 3. Tuollaisessa ei voita kukaan. Eniten kärsivät ne Mediapinnan kautta julkaistut laadukkaat teokset, jotka jäävät huomiotta vain sen vuoksi, ettei riskiä kannata ottaa (tilata kirja etukäteen, lukea ja huomata että liian huono, ei kannata kritikoida, jolloin omakin palkkio jää saamatta).

*****

Tosiaan: en ole huolieni kanssa yksin. Nuoressa Voimassa oli taannoin pitkä juttu asiasta. Lukekaa se. Äänessä muun muassa Kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Jyrki Vainonen, runoilija ja runouden monitoimimies Tommi Parkko.

Ennen omakustanteita katseltiin syrjäkarein. Enää siihen ei ole varaa, sillä runouden kustantaminen on vähentynyt ja ammattimaisten runoilijoidenkin tilanne on heikentynyt huomattavasti. Ei ole vaikea arvata, että omakustanteiden määrä tulee kasvamaan. Kannustankin niihin, jos kustantajaa ei meinaa löytyä. Hyvin tehdyllä omakustanteella on mahdollisuus erottautua tässä joukosta.

Lopuksi vielä:

Te Mediapinnan kautta julkaisseet runoilijat, jotka tiedätte kirjoittaneenne laadukkaan runoteoksen ja jääneenne jalkoihin: I feel your pain. Hyvä runous ansaitsee aina valokeilansa. Ja minua suoraan sanoen vituttaa tilanteenne.

Ilmiantakaa itsenne. Ottakaa yhteyttä. Kirjoitan mielelläni teoksistanne, aina kun sellaiseen aikaa liikenee.

Ja luopukaa – ainakin toistaiseksi– Mediapinnasta, jos haikailette kirjalliselle uralle. Teoksenne ansaitsevat parempaa.

”Riski on se, että helmet hukkuvat massaan”, sanoo WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson NV:n artikkelissa.

Niinpä. Se on runouden tappio.

Mainokset

Kauneudesta

Kun ajattelee nykyihmisen alituista kiirettä ja huonontunutta keskittymiskykyä, on suoranainen ihme ettei runous ole tämän hetken ylivoimaisesti suosituinta kirjallisuutta.

Runon lukeminen kyllä vaatii keskittymiskykyä, mutta monet runot ovat niin lyhyitä, ettei niiden äärellä ole pakko asua. Runon, joka on vaikkapa nelisäkeinen, lukee hetkessä, ja kun lukee riittävän keskittyneesti, sen voi jopa painaa mieleensä.

Runo on usein myös vaativa luettava, koska sillä on tapana kertoa asioista epäsuorasti. Toisinaan se on kuin arvoitus, jonka äärellä joutuu miettimään, mitä kaikkea se pitääkään sisällään, mikä on sen ”juju”. Tässä on runouden koukku: kun se alkaa avautua, ei huomaakaan, miten aika kuluu sitä ihmetellessä. Se on siis myös rauhoittava asia.

Hyvästä runosta löytyy jatkuvasti uusia tasoja, sillä taiteenmuotona se on kaksisuuntainen: tarkasteltava muovautuu aina siltä osin, kun ihminen itse muuttuu. Ihmisen alati muuttuvat käsitykset itsestä ja itsensä ulkopuolisesta maailmasta muuttavat myös tulkintoja runoista. Parhaimmillaan ihminen ja runo muodostavat ikiliikkujan.

Mutta voi runoja lukea pitkäänkin jos tahtoo ja kykenee (itse saatan helposti viettää tuntikausia runoteoksen äärellä; se on yllättävän helppoa, sillä yhdestä kokoelmasta löytyy usein erityylisiä runoja, eikä kirjaan näin ollen leipäänny niin helposti). Runoudesta löytyy kaikki tarvittavat välineet esimerkiksi taisteluun nuorten heikentyvää lukutaitoa vastaan. Se on tehokas täsmäase.

Nyt viranomaiset ja muut: tarttukaa (oikeisiin) aseisiin!

*****

Uusi runokokoelmani julkaistaan aivan pian. Olen hiljalleen alkanut siirtää ajatuksia uusiin teemoihin ja teksteihin. Väliin uumoilen, pitäisikö ryhtyä proosaan, mutta ei se oikein ole minun juttuni. Runoja siis ne uudetkin tulevat olemaan; onko niistä sitten mihinkään, sen aika näyttää. Samalla kun ajatukset pyörivät uusien aiheiden ympärillä, ruokin aivoja lukemalla. Teen löytöretkiä uusien kirjojen äärellä ja kävelen tuttuja polkuja vanhempien teosten sivuilla.

En kirjoittaessani varsinaisesti ajattele mitään kohderyhmää, mutta olen kyllä ajatellut, millaiset ihmiset lukevat runoutta, millaiset proosaa ja millaisia ovat ne ”hevijuuserit” jotka lukevat molempia.

Runoilija ja kirjailija Tommi Parkon upeasta runouden kirjoittamista käsittelevästä kirjasta Intohimoa ja millimetripaperia – Poeettisia huomioita runoudesta ja runokokoelmista (Avain 2016) löytyy tähän oivallinen huomio: tunteellisuus. Nykyrunous ei lähtökohtaisesti keskity olemaan tunteellista.

Siinäkö on syy runouden kapealle suosiolle?

Nykyromaanit nimittäin suorastaan pursuavat tunteita, aina vain voimakkaampia. Samoin on nykyään elokuvien ja televisio-ohjelmien laita. Vain elämää -formaatti perustuu muusikoiden keskinäisten tunteenpurkausten (eli itkujen) seuraamiseen, ja on kai siinä itse musiikillakin joku funktio. Idolsia taas katsellaan myötähäpeän ja myötäilon vuoksi. Dekkareita rakastetaan jännityksen vuoksi. Kukaan ei katso televisiosarjaa, jossa ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja ja voimakkaita tunteita. Kautta aikain suurimpia kassamagneetteja ovat olleet pulssin tappiin nostavat Hollywoodin actionpläjäykset tai rikkirevityt Titanic-sydämet. Eniten myyvät runokokoelmat (jos huomioon ei oteta julkkisten tekeleitä tai yksittäisiä lottovoittoja) ovat rakkausrunoja (Tabermann) tai ”aikuisten Kilon poliiseja” (Antti Holman vitsikirjat).

Sellainen runous, jonka tarkoitus ei ole millään tavalla ulvottaa, on otollisesta muodostaan huolimatta jäänyt katveeseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää tunnista kovin hyvin kauneutta, nykyihmisen estetiikan taju heikkenee. Se mitä pidetään kauniina, onkin tunnetta. Vain sellainen on kaunis laulu, joka aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion. Jos laulu saa kyyneliin, se mielletään mitä kauneimmaksi.

Tutkimukset kertovat, että mobiili- ja älylaitteilta lukeminen on luonteeltaan silmäilevämpää, hosuvampaa kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Myös yhteyksiä lukemisen ja kyvyn tuntea empatiaa välille on vedetty. Voi siis ajatella, että jos lukeminen on silmäilevämpää, sillä on vaikutuksensa myös empatian kehittymiselle. Vaikutus tuskin on positiivinen.

Jos tunteet ovat se ainoa asia, mitä ihmiset taiteesta osaavat etsiä ja arvostaa, ja jos tunteetkin hiljalleen kuolevat (tästäkö johtuu se pakonomainen, alati voimakkaampien tunteiden metsästäminen?), mitä tapahtuu ihmiselle?

 

Lupa tuottaa

Käykäähän kuuntelemassa tämä. Kyseinen linkki vie Yle Areenaan, Yle Radion Kultakuume -ohjelmaan, joka esitettiin viime perjantaina. Kyseisessä ohjelmassa puhutaan runoudesta: puhujina mm. Nihil Interit –runouspalkinnolla palkittu runoilija Anja Erämaja, ja runoilijat Tommi Parkko ja Harri Nordell. Lähetys on noin kolmen vartin pituinen ja rohkenen sanoa, etten jaksanut kuunnella sitä kuin vartin. Harvemmin näissä aiheissa mitään jaariteltavaa on, ja kun ei ole jaariteltavaa ei ole myöskään mitään kuunneltavaa. Puhetta silti riittää. Toisaalta se on hyväkin – pöytien pinnoilta pölyiset asenteet säännöllisesti pyyhitään, pinnat puhdistuvat ja pöydät voi taas kattaa uusiksi.

Ongelmana vain on, minne ilmaan ponnahtanut paska lentää? Niin, ei minnekään. Se jää ilmaan leijailemaan kun se aiemmin sentään oli siedettävästi pöydällä, tasaisen paksuna kerroksena. Nyt se tunkee jatkuvasti nenään eikä siitä tahdo millään päästä eroon.

Leevi Lehdon vinkkaamana (tai oikeammin linkkaamana) ajauduin kuuntelemaan kyseenomaista ohjelmaa, sen vähän mitä jaksoin kuunnella. Tanssiva karhu –runopalkinnon raadin puheenjohtajan ominaisuudessa ohjelmassa ollut Harri Nordell tokaisi jokseenkin niin, että minunkin kustantajanani ollut ntamo ”tuottaa hirvittävästi runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan”.

Tuollaisesta lausunnosta voisin hyvin pahastua, sillä onhan ntamo sentään julkaissut neljä teostani. Mutta en pahastu – pidän sitä yksittäisen ihmisen mielipiteenä, johon Nordellilla on oikeus. On sitä paitsi hyvä, että hän uskaltaa tuoda julki sen. On mukava tietää ihmisen mielipide asioista – se auttaa suhtautumaan häneen, muodostamaan tästä mielikuvan, käsityksen. Mielipiteen ilmaisu on aina merkki rohkeudesta, oli siitä samaa mieltä tai ei, piti siitä tai ei. Ja rohkeutta tässä maassa on hyvin vähän, valitettavasti.

Pettynyt kuitenkin olen siitä, että Nordell ilmaisee tällaisen mielipiteen em. raadin puheenjohtajana. Lausunnollaan hän kai samalla allekirjoittaa sen, ettei tänä vuonna Tanssivaa karhua myönnetä ntamon opukselle.  Jos myönnetään, asettuu niin Nordell kuin lausuntonsakin jonnekin huvittavuuden ja kylähulluuden välimaastoon, joten en millään jaksa uskoa että kukaan ehdoin tahdoin tekisi omalle imagolleen sellaista typeryyttä. Eritoten jos on lausunnollaan vastikään ollut vaatimassa laatua. Toisaalta, Tanssiva karhuhan myönnettiin viimeksi juuri ntamon kustantamalle teokselle, joten todennäköisesti sitä ei siksikään myönnetä ntamon opukselle tänä vuonna.

En pahastu Nordellin mielipiteestä, mutta olen siitä täysin eri mieltä. Mielestäni Nordell suoraan sanottuna puhuu silkkaa sontaa. En keksi kuin yhdenlaisia – no, kahdenlaisia – syitä sille, että noin höperöjä ajatuksia lennätellään ilmoille, ja ne kaikki liittyvät runoilijan egoon. Siihen kohdistuvaan korroosioon. On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta. Nykyään on herätettävä huomiota jokaisella teoksellaan. Yhteiskunnan normit ovat alkaneet hiljalleen koskea myös runoilijan hipiää: kirjoittamisella elää, jos on elääkseen. Jokainen ei voi automaationa tulla toimeen vain statuksensa siivittämänä. Runoilijuus ei ole kovin kummoinen ammatti. Ehkä Nordellia harmittaa tämä.

Olen tietenkin osaltani kovin jäävi kommentoimaan tätä asiaa, edellä mainittujen neljän syyn vuoksi. Seuraavan kokoelmani julkaisen Kustannusliike Robustoksen kanssa – sieltä olen löytänyt hyvän kodin kirjoittamiselleni, tykkään kustantamon ihmisistä ja toimintatavoista. Koen, että he ja ne tukevat kirjoittamistani ja kehittymistäni kirjoittajana, että olemme löytäneet hedelmällisen yhteistyön. Mutta kuka tietää, ehkä Robustoskin kuuluu Nordellin mielestä sellaiseen perkeleelliseen joukkoon, joka julkaisee runoutta jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista, koska ”portinvartijoita ei ole”. Niin, siihen hänen rohkeutensa ei riittänyt, että olisi selventänyt mielipiteensä loppuun asti, eikä olisi jättänyt jälkeensä tuhruista pöytää. Niin tai näin, ylpeänä kannan itseni ja runouteni ja ympäristöni, Nordellin ja Tommi Parkon mielipiteistä huolimatta.

Niin kuin tein ntamollakin. Kenties palaan vielä joskus ntamon kirjailijaksi. Ei sitä koskaan tiedä, miten kirjamaailma myllertää. Käy miten tahansa, voitte olla ihan varmoja siitä, että niin ntamon kuin muidenkin toimesta julkaistaan edelleenkin helvetin hyviä runoteoksia.

edit. 8.10.

Asiaan liittyen tuotakoon ilmi, että ainakin Robustoksella käsikirjoituksia ja tekstejä katsellaan tarkasti ja moneen kertaan. Kirjaa kustannustoimitetaan tiheän kamman kanssa. Jos joku luulee, että näin ei tapahdu, olkoon tiedoksi heille.

edit. 8.10. illalla

Ja jos joku luulee, ettei ntamolla kustannustoimiteta teoksia, voin omakohtaisiin kokemuksiin vedoten kumota sellaiset harhaluulot helposti. Ja teenkin sen, noin. Sinne menivät. Koittakaa päästää irti.  

Keskeneräisiä

Yskäisen.

Vaikka kirves ei kenties osukaan minuun – kuka tietää? – tunnen silti vilunväreitä, kun veri pakenee haavasta.

Olen vihdoin puhkaissut kirjastolainaamisen immenkalvoni Riihimäellä (tästä tarkemmin joskus toiste). Vastikään ilmestynyt Tommi Parkon kirjoittama teos Runouden ilmiöitä (Avain 2012) kuulosti niin houkuttelevalta kirjalta, että oli pakko saada se käsiin. Sain sen käsiin.

Toki vaatimaton runoilijaminäni tahtoi myös tietää, majailinko tällaisen kirjan sivuilla ja missä valossa… Ja siellähän olen! Vieläpä varsin vaikuttavassa seurassa: olen laatikossa, listassa, joka suosittelee luettavaksi esikoistani sorta valaa. Olen tästä kovin otettu! Lista luettelee kymmenen ntamon teosta, joista yksi on minun kirjoittamani. Olen siis jollakin näkyvällä tavalla osa ilmiötä, mikäli ymmärrän oikein. Ymmärrän olla iloinen.

Kautta lyhyen historiansa kustantajani ntamo on ollut melkoisessa ristitulessa. Se on jakanut mielipiteitä puolin ja toisin, jotkut pitävät sitä ihka oikeana kustantamona, jotkut puulaakina joka sylkäisee tiheästi ja silloinkin ei_kovin_tiiviiksi_tikistettyä paskaa. Minulle Leevi Lehdon kipparoima ntamo edustaa vapautta.

Runouden ilmiöitä -kirjassa Tommi Parkko kirjoittaa ntamosta mm. näin:

”Ntamon toiminnassa on hyviä ja huonoja puolia. Runsaudellaan ntamo on antanut piristysruiskeen runouteen; se on antanut julkaisemisen mahdollisuuden sekä suurelle joukolle aloittelevia runoilijoita että myös vanhemmille ja vakiintuneemmille runoilijoille, kuten Kari Aronpurolle, Jyrki Pelliselle ja Kaarina Valoaallolle, joiden kirjat olisivat kustannusmaailman myllerrysten keskellä voineet jäädä julkaisematta. Ntamo on kuitenkin luonut myös nopean kustantamisen mallin, jossa keskeneräiset käsikirjoitukset tulevat liian nopeasti julkaistuksi.”

Kirjan sivuilta tuskin voi lukea Parkon henkilökohtaisia mielipiteitä, esimerkiksi ntamosta. Hän tuo hyvin julki niitä ristiriitaisia tunteita, joita ntamo on synnyttänyt vielä verrattain lyhyen matkansa varrella.

Harmittavasti Parkko ei kirjoita kaikkia esiintuomiaan ristiriitoja kokonaan auki. Kenties tällainen kirja ei ole oikea paikkakaan sille. Minua itseäni kiinnostaisi – näin ntamon kirjailijana, mutta ennen muuta taiteentekijänä – se, minkälainen teos on keskeneräinen teos. Mitä taustaa vasten teos on keskeneräinen? Ajattelen jossakin näyttelyssä seinällä olevaa teosta, joka on aivan kuin keskeneräiseksi jätetty. Kenties puolikas kankaasta on aivan tyhjä, kenties maalauksessa aivan kuin olisi maisema jota ei ole maalattu loppuun, ehkä taivas puuttuu, tai maa?

Nyt esimerkkini mukaan me taiteentuntijat ja siitä nauttivat ihmiset menisimme Parkon esittämän mielipiteen viitoittamana taulun äärelle päivittelemään, kuinka on voitu päästää näin keskeneräinen teos näyttelyyn. Ennenkuulumatonta! Katselisimme ympärillemme: herranen aika, tällä taiteilijalla tai tässä näyttelyssä on enemmänkin keskeneräisiä teoksia! Ihmettelisimme, kuinka tällainen voi olla mahdollista; epäilisimme, onko tällaisen näyttelyn kuratoinut ihminen ammattitaitoinen tai tosissaan, vai onko hän keskeneräisiä tauluja näyttelytilaansa keräämällä tekemässä omaa performanssia; pohtisimme, kuinka kummallinen mesenaatti tällaisen takaa täytyy löytyä.

Noinhan emme tietenkään kuvataiteiden kohdalla toimisi. Mutta kirjallisuuden kohdalla toimimme, ja siihen on omat kummalliset syynsä. Ne ovat osaksi tottumuskysymyksiä – kauan aikaa sitten opittuja tapoja joita emme osaa tai halua muuttaa, osaksi muutosvastarintaa kun muutoksia käsityksissämme joka tapauksessa tapahtuu, osaksi kyvyttömyyttä tai tahtomattomuutta nähdä raja-aitojen ulkopuolelle. Muitakin syitä löytyy. Kenties taloudellisia, tai itsetuntoon viittaavia jne.

Keskeneräisyyden poetiikka ei ole mikään uusi juttu. Sen sijaan että pohdittaisiin sitä, miksi jonkun kirjallisen teoksen sisältö on rönsyilevää, miksi teksti on sekavaa, toisteista, täynnä kliseitä, huonoa kieltä, kömpelöä ilmaisua, naiivia ajattelua tai muuta sellaista, nojaamme välittömästi ennen aikaamme muodostuneisiin raja-aitoihin, otamme niistä tukea koska emme itseksemme ja itsenämme pysy pystyssä.

Parkonkin teoksessa esiintyvät mielipiteet, jotka käsitykseni mukaan ovat siis pikemminkin yleisiä kuin Parkon omia, ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka kirjallinen kulttuurimme ja kirjalliset instituutiomme tarvitsisivat rajua ravistelua. Kirjalliset käsityksemme ovat homeisia siemenperunoita.

Ennen kuin ravistelua tapahtuu, toivoisin uskallusta ja avoimuutta tuotavaksi kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Toivoisin, ettei sylkäistäisi vain keskeneräisyyksiä, vaan perusteltaisiin. Minkälainen on keskeneräinen kirjallinen teos, ja miksi se pitää nähdä negatiivisessa valossa? Miksi keskeneräisellä teoksella on oltava jokin liitoskohta kustantamisen kynnyksiin? Edelleen: mitä on keskeneräisyys, ja miten se näkyy esim. runoteoksessa?

Olen esimerkki. Minun runouteni on nähty poukkoilevaksi (Jukka Koskelainen, HS 10.7.2010). Runouteni poukkoilevuutta ei kritiikissä pohdittu tarkemmin; miksi se on poukkoilevaa, onko sillä jokin funktio; mitä ajan sillä takaa ja kuinka onnistun siinä tms. Sen sijaan on nähty ja haluttu antaa ymmärtää, että poukkoilevuus on jonkinlainen lastentauti, josta pitäisi päästä eroon.

Läpi lyhyen julkaisu-urani (vuodesta 2009) olen seissyt jonkun varpailla. Olen ollut tuskallinen ja kiusallinen kutina, johon on yritetty vaikka minkälaista salvaa. Lopulta varpaat on sullottu hikiseen ja epämiellyttävään terässukkaan, ja sen jälkeen maihinnousukenkään, missä vain kutisen ja entisestään leviän niin kuin inhottava ihottuma leviää. Minua yritetään pitää kurissa sillä, että pidetään maihinnousukenkää jalassa koko ajan, lopun elämän – jospa se kutina sinne tukehtuisi. Sellaisessa epävarmuuden olossa olen kirjoittanut ja vellonut. En oikein uskalla osallistua minkäänlaisiin epämukaviin tilanteisiin, jossa pitäisi olla huomion keskipisteenä, esiintyä kirjoittamansa kanssa ja seistä sen takana kun empivät ja epäluuloiset, väheksyvät katseet polttavat ihoa, kuin suurennuslasista syöksyvät auringonsäteet.

Aivan kuin olisin runoilija, kirjailija salaa. Omin luvin ja itse itseni titteleihin hyväksyttänyt. Aivan kuin olisin jonkun takapihalla ilman lupaa, maailmassa jossa luulin raja-aitojen jo kauan sitten kaatuneen.

Aivan kuin en olisi runoilija, kirjailija, ihminen, vaan patsas jonkun takapihalla:

”Ntamon erityisluonne näkyy siinäkin, että ntamoa ja sen julkaisemia kirjoja voidaan pitää Leevi Lehdon käsitetaiteellisena runoteoksena.”

Runouden ilmiöitä on erittäin kiinnostava teos. Suosittelen kaikkia runoudesta kiinnostuneita lukemaan sen. Kenties, ehkä lukemanne jälkeen voitte määrittää runoilijoita omille takapihoillenne. Elämmehän kaikki suurta, yhteistä performanssia nimeltään maailma ja elämä siinä.