Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

Mainokset

Wien ja Desselbrunn

Minullahan on Desselbrunn, olin aina ajatellut, en tarvitse Wienin-asuntoa, minähän asun Madridissa eikä minulla ole aikeita palata Wieniin, ei ikipäivänä, näin olin aina ajatellut, mutta sitten näin kaikki kammottavat ostajannaamat, jotka karkottivat mielestäni ajatuksen Wienin-asunnon myymisestä. Ja onhan asia loppujen lopuksi niinkin, ajattelin, ettei Desselbrunn pitkän päälle riitä, yksi jalka Wienissä ja toinen Desselbrunnissa on parempi ratkaisu kuin pelkkä Desselbrunn ja ajattelin, että en itse asiassa enää palaisi Desselbrunniinkaan, mutta Desselbrunniakaan en kyllä myisi. En myy Wienin-asuntoa enkä Desselbrunnia, luovun Wienin-asunnosta, josta olen jo luopunutkin, niin kuin luovun Desselbrunnista ja olen jo luopunutkin, mutta en myy sen enempää Wieniä kuin Desselbrunniakaan, minä ajattelin, sillä minun ei tarvitse. Ollakseni rehellinen minulla itse asiassa on juuri sen verran säästöjä, että minun ei todellakaan tarvitse myydä sen enempää Desselbrunnia kuin Wieniäkään, ei tarvitse myydä yhtään mitään. Jos myyn, olen idiootti, ajattelin. Nyt minulla on Wien ja minulla on Desselbrunn, vaikka en käytä sen enempää Wieniä kuin Desselbrunniakaan, minä ajattelin, mutta takaporttina minulla on Wien ja Desselbrunn ja sitä kautta itsenäisyyteni on paljon suurempi kuin jos minulla ei olisi Wieniä tai Desselbrunnia, tai ei olisi Wieniä eikä Desselbrunnia, ajattelin.

– Thomas Bernhard, Haaskio (suom. Tarja Roinila)

Keskimäärin ajatukset ovat jäsentymättömiä, itseään toistavia, ympäripyöriviä linkoja, mistä lopulta erottuu se pienen pieni hiekanjyvänen, sininen timantti.

Ällikkä

Suomalainen keskustelukulttuuri ja mielipidekulttuuri ovat niin vanhakantaisia ja yksiulotteisia, että suomalaiset mielummin hiljenevät kuin pahoittavat toistensa mieliä. Mikä on tietenkin typerää, sillä se raakalaismainen henkilökohtaisuuksiin yltyvä puskista huutelu, jota suomalaiset käyttävät asiallisen ja rauhallisen konfrontaation sijaan, on luonut tilanteet pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, että niitä vältellään viimeiseen asti. Psykohistoriafanaatikko vetäisi tähän nyt verrokkinsa Suomen sodista maassa vallitsevaan huonoon itsetuntoon (vahvuuteen sairastuneesta kansasta), mikä voisi olla jopa jollakin lailla kiinnostavaa jos se ei olisi niin kaukaa haettua, loppuun kulunutta (loppuunpalanutta) ja ikääntynyttä. Päinvastoin, suomalainen keskustelu- ja mielipidekulttuuri on liian nuorta ja lisäksi se keskittyy hyvin pienen piirin ympärille. Kritisoijat ja kritisoitavat, asiat tai niitä edustavat tahot ovat keskenään vähintäänkin Facebook-tuttuja. Suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että harvakseltaan penätään laadukasta kritiikkiä (huomioiden erityisesti kirjailijat  ja runoilijat itsensä, jotka tyytyvät vain siihen että kritiikki, jonka luen osaksi keskustelua ja keskustelun itsestäänselväksi osaksi kommunikaatiota). Sen sijaan ollaan vain tyytyväisiä siihen, jos kritiikki on ollut edes hitusen positiivinen (vaikka se edelleen olisikin surkeaa laadultaan) joka näin ollen saattaisi tuottaa kenties enemmän lukijoita, jopa enemmän myyntieuroja, huomiota. Kaikki tämä on inhimillistä, joskin se on tämän kirjoituksen aiheen kohdalla oireellista nimenomaan kirjallisuuden ja siitä käytävän keskustelun kannalta. Keskustelu ei koskaan pääse itse asiaan tai se jää pintapuoliseksi.

Edellä olevan kaltaisen, kulttuurinsisäisen hiukan absurdin asetelman uhan saattaisi synnyttää, jos kritisoisi esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanutta Alexandra Salmelan teosta 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Aion tehdä niin seuraavaksi. Ainakin haluan herättää kysymyksiä ääneen, niitä samoja kysymyksiä joita kenties useammallekin lukijalle on kummunnut teoksen ääreltä. Lähes jokainen teoksesta kirjoitettu kritiikki on huomioinut sen, ettei kirjailija ole lähtöisin Suomesta, ja että kirja täyttää suomeksi kirjoitetun kielellisesti laadukkaan teoksen kriteerit, mikä on tietysti absurdia ja täysin itsestäänselvää sillä romaani on kuitenkin läpikäynyt mainetta niittävän kustantamon huoltaman mankelin. HS:n Antti Majander kirjoittaa näin: ”Väittävät suomen kieltä vaikeaksi, mutta Salmela käyttää sitä ällistyttävän vaivattomasti, väänteleepä vielä täsmälleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kuin paraskin uusien latujen aukoja”.

Kirjaa lukiessa en ole vielä törmännyt mihinkään vääntelyyn, saati uusiin auottuihin latuihin. Jollei sellaiseksi lueta tällaista pikkuista: ”En osaa odottaa ensi lauantaihin ja seuraavaan ostosreissuun, jos unemme vaikka toteutuisi!

Lause tuntuu omituiselta, se on erään luvun päätöslause. Maistelen sitä ja mietin millaista on, kun ”ei osaa odottaa ensi lauantaihin”. Toinen erään luvun päättävä lause, ja itse asiassa samalla myös kokonaisuudessaan luvun päätöskappale: ”Kapeilla kujilla sataa valkeaa lunta”. Millaista muunlaista lunta sataa? Tietenkin romanttinen runoilijansieluni voisi ryhtyä tunnelmoimaan siitä, kuinka kapeiden kujien väleissä neonvalot kukkisivat tai hämärän kajo ottaisi uudenlaisia värejä tiiviksi puristetun tilan keskellä. Konteksti tällaiseen lienee kuitenkin väärä.

Huomioni ovat yksittäisiä ja näin ollen pieniä, joskin ne erottuvat melko hyvin juuri Majanderinkin kehusanoja vasten, sekä sitä että kirjan on kuitenkin kustantanut kustantamo jossa tämänkin teoksen kimpussa on paininut sanatyöntekijöitä, jotka lukevat ja kirjaimellisesti käyttävät kieltä ammatikseen. Mutta huomioni ovat vain pieniä esimerkkejä.

J. Tuomas Harviainen lopettaa Turun Ylioppilaslehdessä julkaistun kritiikkinsä Salmelan romaanista näin: ”Esikoisromaaniksi 27 on hämmästyttävän vahva, kiehtova ja eheä teos, jossa kirjailija leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla, mutta ottaa ne naurettavimmillaankin silti vakavasti”. What the fuck, kysyisi uusraakalaismainen suomalainen keskustelija. Suomalainen peruspositiivinen kirjallisuuskeskustelija taas hymyilisi vienosti kasvot yllätyksellisinä, kehuisi positiivista kritiikkiä ja onnittelisi samalla teoksen kirjoittanutta kirjailijaa: Hyvä, sinä! J. Tuomas Harviainen kirjoittaa kritiikkinsä viimeiseksi kappaleeksi pelkkiä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä, mikä on typerää ja merkityksetöntä. Jollei hän sitten ole keskuudessamme harvemmin tavattu satiirin ystävä ja sen mestari.

Parnassoon Salmelan teoksen kritikoinut Ville Ropponen uskaltautuu, ja aivan oikein, pohtimaan jotain jota itsekin olen miettinyt osaltani. ”Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.” En ehkä ihan tuota ole pohdiskellut, vaan enemmänkin sen ympäriltä. Julkaistun runouden kohdalla kustannustoimittajan osuudesta on jonkin verran keskusteltu taannoin (varsinkin ntamon julkaisemista teoksista; kustannustoimittamisen ja suurten talojen rattaiden kyseenalaistaminen on sekin uutta, mikä jakaa edelleenkin varsin perinneriippuvaista yhteiskuntamme muurahaisia leireihin). Olen miettinyt (seuratakseni Ropposen ilmaan heittämää ilmapalloa) moraalia, kirjan ympärille syntynyttä kohinaa, siitä kirjoitettujen kehusanojen tarkoituksellisuutta (tai tyhjyyttä, in worst case scenario). Kuinka paljon kuluttajaa, jolle teosta ensin myydään suurin huutomerkein palkintoehdokkuuksilla ja lopulta yhden kilpailun voitolla, suomalaisen kirjallisuuden ylisanoilla ja (vakuuksilla) vakuutuksilla kirjan olevan tämän hetken kenties laadukkainta kirjallisuutta, oikeastaan johdetaankaan harhaan?

Arvaan, että kuulostanen näin pohtien naiivilta ja kateellisuuden vaivaamalta runoressukalta. Mutta ajattelen asiaa nimenomaan kirjallisuuden ja sitä lukevan ja ostavan yleisön kantilta. Ihmekös tuo, jos nykyrunous tuntuu avaruustieteeltä ja näyttäytyy järjestäytymättömältä kasalta kirjaimia ja sanoja, jos Salmelan teos on ”kielellisesti hämmästyttävä suoritus”, tai jonka kirjoittanut ”leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla” tai ”aukoo uusia latuja”. Itse en näe noin, ollenkaan. Kielellisesti hämmästyttävä suoritus voisi olla vaikkapa Henriikka Tavin Sanakirja (itseasiassa: se voisi olla kaikki nuo kolme). Minua häiritsee se, ettei kritiikeissä käsitellä lainkaan kirjaa romaanina, vaikka kritiikit muuten täyttävätkin paikkansa jotenkin. Pikemminkin Salmelan ulkosuomalainen tausta on se, josta halutaan repiä irti mahdollisimman paljon, vaikka kirja ja sen sisältö olisi se tärkein fokuksen kohde. 27 on ihan hieno romaani ja sellaisena se myös tulisi esitellä. Ei joko niin, että se olisi jokin hämmästyttävä suoritus yhtään millään tavoin koska sitä se ei ole (paitsi silloin jos lähtökohdaksi lukemiselle todella asetetaan se, että kyseessä olisi jokin maahanmuuttanut harrastelijakirjoittaja, mikä olisi vielä pahempaa sekä kirjallisuuden (kulttuurina ja instituutiona), että kirjailijan aliarviointia) tai esitellä se jonkinlaisena uutisena sen kirjoittajasta. Hassusti kääntyvät ristiin lukemisen tiet: romaaneja lukiessa löydetään ne seikat, joita kaipaisin enemmän runoutta koskeviin kritiikkeihin, ja runokritiikeistä taasen kumpuaa proosan lakeja selailleiden lakeijojen mieltymykset.

27 eli kuolema tekee kirjailijan on hauska romaani, kiinnostavakin. Mutta kehusanoista ja kannuksista, joita sen ympärille on rakenneltu järjetön määrä sinänsä järjellisistä syistä, mainitsen kirjallisuutta lukeville lopultakin vain: kyseinen kirja on hyvä, mutta katselkaa myös ympärillenne, sillä sieltä löytyvät ne teokset joita teille ei vielä ole myymällä myyty.

Palkintoja!

Kuten edellisessä entryssä tulin jo aihetta sivunneeksikin, on alkutalvi ja loppuvuosi kevyttä kirjallisuuspalkintotykitystä. Myös musiikin saralla tapahtuu: eilen Sibelius-viulukilpailun voitti Nikita Boriso-Glebski. Jos olenkin joillakin ehdoin musiikin suurkuluttaja ja musiikinteoriasta jotakin ymmärtävä, niin eilisen kilpailun televisoineen Yle Teema- kanavan asiantuntijoiden (viulutaiteilijoiden) mielipiteet olivat aivan mahtavia, sillä ymmärsin niitä tuskin lainkaan! Mutta aidosti – on kiehtovaa kuunnella, kuinka joku osaa (alansa jargonin) käsitellä aihetta sen sisältä käsin. Joidenkin silmiin sellainen voi kääntyä elitismiksi, mutta minulle se kertoo äärimmäisestä intohimosta, joka on aina eniten juuri taiteen itsensä voitto. Silloin ollaan sisällä asiassa ja juuri siitä, jos jostakin, olen tässä kohtaa mustasukkainen: että ymmärtäisi niin hyvin ja pääsisi likemmäksi musiikin nyansseja. No, onneksi musiikkia voi nauttia monin eri tavoin, eikä siihen välttämättä tarvita tietoa siitä kuinka viulistilla on ”aivan mahtava fantasia”. Mutta oppimisen halu tuollaisesta kasvaa.

Kalevi Jäntin palkinnon voittivat (vai olisiko korrektimpaa sanoa, että palkinto jaettiin) tänä vuonna Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Näistä Hirvosen tuotanto on minulle vierain, vaikkakin hän on kirjailijana muistissa. Marko Hautalan romaanit ovat pirullisen hyviä ja olen lukenut ne hetimiten niiden ilmestyttyä. Ilmeisesti ensi keväänä ilmestyy kolmas teos. Sitä odotellessa. Harry Salmenniemi on suomalaisen runouden ehkä uudistavin tekijä, jonka teokset ovat ainakin henkilökohtaisesti koskettaneet ehkä eniten viimevuosina ulos tulleista runokokoelmista.

Finlandia-ehdokkaina oli tälläkin kertaa komea joukkio ja rykelmä epäilemättä hienoja teoksia. Mikko Rimmisen voitto ei tullut yllätyksenä, sillä Pussikaljaromaanillaan jo ehdokkaaksi yltäneen kirjailijan uusin teos erottuu joukosta ehkä selkeimmin henkevyytensä vuoksi. Tarkoitan tällä sitä karismaa ja sielua, joka romaanista nousee JO ENNEN KUIN teosta on edes lukenut. Selkokielellä se tarkoittanee jotakuinkin sitä, että kirjailijalla ja kirjalla on selvä ja omalle puolelleen voittava agenda, ja kirjan päähenkilö on noussut jo esiin ennen kuin kirjaa on edes avattu. Teosta on helppo markkinoida, ja se on helpo omaksua. Mutta miksikö pidän Rimmisestä?

Rimminen uudistaa suomalaista kieltä. Nirppanokkaisimmat kutsuisivat häntä sanasepoksi (joka nykyään esiintyy mediassa jo positiivisena määritteenä kirjailijasta), mutta itse kutsuisin sitä mielummin ketteryydeksi ja rehevyydeksi. Äärettömän laajalla sana-arsenaalilla, ja sitä myös laajentaen, Rimminen lyö ilmavuutta teoksiinsa vaikka se kenties ulospäin saattaakin näkyä raskaana kikkailuna. Hyvin yksinkertaisin keinoin Rimminen hidastaa lukijaa, kehottaa pysähtymään ja maiskuttamaan kieltä. Tästä seuraa se, että lukija ”jää vangiksi” johonkin tilanteeseen tai maailmaan. Se on positiivinen juttu. Samankaltaisten seikkojen vuoksi pidän kovasti myös Jari Tervon kielestä, joskin hänen viimeisimmät politiikasta ja poliittisesta historiasta ammentaneet kirjansa eivät ehkä muuten niinkään allekirjoittanutta sytytä, kun taas Rimmisen teosten teemat koskettavat pientä ihmistä, ja näin ollen väkisinkin myös itseäni.

Sellainen huumorin sävyttämä ”sanakikkailu”, jota Rimminen (ja Tervo) viljelee, ei ole kikkailua tai pontevaa pyrkimystä taidonnäytteen antamiseen. Se on hyvin yksinkertaisesti rakkautta sanoihin. Ehkä siitä kertoo jotakin se, että Rimminen ja Tervo kumpainenkin, on tullut esiin ensin runoilijana. Allekirjoittaneen mieltä lämmittää erityisesti Rimmisen asenne runouteen (lainaus tämän päin Helsingin Sanomista):

Jos ihan kielellisesti ajatellaan, niin kyllä runous on kirjoittamisen ensisijainen taso. Runoudessa täytyy olla ihan eri tavalla auki maailman suuntaan.