Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Mainokset

Onnen maa, arvostelukappaleet & sähköposti

Tänään on pitkästä aikaa sellainen päivä, joka jää mieleen ehkä hämmentävänä mutta toisaalta pakahduttavana: pääsin hypistelemään painosta tullutta omaa teosta.

Heräsin aamupäivästä ovikellon soittoon. Super Bowlin parissa valvottu yö painoi raskaasti ohimoitani. Oven takana seisoi postinjakaja iso pahvilaatikko käsissään. Tiesin heti, mitä se sisälsi: tekijänkappaleet Onnen maasta!

Sen jälkeen alkoi se kiehnääminen. Kädet puuskassa katselin pakettia, pohdiskelin että mistä kohtaa tuota nyt alkaisi availla. Ensin pakkausteipit rikki ja pahvilaatikon kannet auki. Sitten suojana olleet paperit tolloksi ja roskiin.

Siellä alla niitä oli. Enkä yhtäkkiä tiennyt, kuinka suhtautua koko asiaan, koko tilanteeseen. Olin järjettömän onnellinen, ylpeäkin. Mutta samaan aikaan pelotti: nyt se on siinä, mitähän muut tykkäävät ja ajattelevat siitä? Pelko ei ole sitä, ettenkö uskoisi teoksen olevan laadukas ja kiinnostava, vaan pikemminkin jotakin joka koskettaa sisintäni: siinä, edessäni, oli nyt pitkä pätkä henkilöhistoriaani, kliseisesti ilmaistuna: verta, hikeä & kyyneleitäkin. Paljon työtä, paljon iloa, paljon tunteita ja kokemuksia. Tunteja, päiviä, kuukausia & vuosia.

Mutta tuo kaikki, tunteiden värikirjo, liittyy raskaasti kirjailijan työhön. Niiden kanssa on opittava elämään, niiden kanssa olen oppinut elämään. Ehkä. Osaaminen kovettaa. Ja tieto siitä, etten paremmin olisi voinut tehdä, en paremmin olla läsnä. Kaikki on nyt siihen ja sille annettu ja sen on riittäminen.

Se riittää.

Loppu on teidän käsissänne, lukijat. Teitä varten se on kirjoitettu.

Mikäli haluatte lähettää palautetta, kysymyksiä tms. loin sitä tarkoitusta varten sähköpostiosoitteen:

onnenmaa2014[at]gmail.com

Tuota kautta voi minuun olla kokoelman tiimoilta yhteydessä muutenkin. Kuten esimerkiksi te, jotka olette arvostelukappaletta vailla; kirjabloggaajat, kriitikot ynnä muut. Voitte olla yhteydessä joko suoraan kustantajani Robustoksen immeisiin, tai minuun jolloin välitän pyyntönne kustantajalleni. Kummassakin tapauksessa laittakaa viestiin yhteystietonne. Niin kirja tulee nopeammin perille. Mainitkaa samalla, minne olette aikeissa kirjoittaa Onnen maasta.

Ottakaa rohkeasti yhteyttä, lupaan ettei ketään purra! Paitsi jos oikein nätisti pyydetään.

 

Onnen maa on nyt tilattavissa

No niin ihmiset (ja botit), lähestyy se päivä kun viides runoteokseni Onnen maa (Robustos 2014) julkaistaan. Mutta sitä ennen, teosta saa tilata ennakkoon täältä, Lukutoukan mahtavasta kirjakaupasta! Hinta ei ole paha, vain 15€ + postikulut. Samalla näin ollen paljastuu kirjan erittäin hieno kansikin. Sen on tehnyt Kiira Käkönen.

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban vol.2

Tulipa vaan mieleen, että nimenä Ilpo Tiihonen on runollinen. Soinnikas. Vähän niin kuin Teemu Helle. Tosin nimessäni tuo yksinäinen u-kirjain rikkoo harmoniaa. Tiihosella se on e. Yksinäinen vokaali, häiriötekijä, sehän on kuin… kokeellinen runous. Nykyrunous mainittu!

Kummassakin nimessä aaltoliike, aivan kuin kaksi maininkia löisi rantaan. Myös Vilja-Tuulia Huotarinen on soinnukas ja hyvin runoilijan nimeksi sopiva. Siinä aaltoja onkin jo enemmän. Saima Harmajalla oli varmasti runollisin nimi, mitä runoilijalla ikinä voi olla. Tosin siinäkin harmonianrikkojana on eriskummallinen vokaali, tällä kertaa i. Se taitaa kuitenkin samalla olla myös nimen kauneuspilkku, yksityiskohta joka merkityksettää kummankin nimen. Joten ehkä nimessäni oleva u ei olekaan huono juttu. Vokaali kaunistaa, eikös se niin ole? ”Bengt Bogskär” olisi sekin kaunis runoilijanimi, mutta ehkä hivenen kulmikas. Siinä aalto räiskähtää murtajaansa ja pirstoutuu vaahdoksi.

Jos näillä tällaisilla asioilla nyt mitään merkitystä on.

Tottakai on.

Johan paukahti

Tämän entryn otsikko ei tarkoita sitä, että Johan-niminen mies olisi räjähtänyt. Se tarkoittaa sitä, että runoskenessä pamahti tänään pommi jollaista olen ehtinyt kaivata jo vuosikaudet. Nyt ei enää tarvitse kaivata – pää on auki. Nyt sopii toivoa, että matka jatkuu.

Maria Matinmikon runoteos Valkoinen voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tapaus on historiallinen ainakin kahdella tapaa: 1.) ensimmäistä kertaa palkinnon voitti esikoisteos, 2.) voittajateoksen kustantaja on ntamo. Tämä antaa lohtua ja potkua heille, ketkä julkaisevat pienkustantamon kautta, eritoten tarvepainatuskustantamon kautta. Ja erityisesti ntamon kirjailijoille. Suuret onnittelut Maria Matinmikolle ja hänen teokselleen!

Onnittelut myös Käännöskarhun saaneelle Jukka Malliselle.

Nyt, kun ketsuppipullo on saatu avatuksi, on aika antaa tilaa lumipalloefektille. Tähtään seuraavalla runokokoelmallani, jos sellainen vielä joskus ilmestyy, Tanssivaan karhuun. Mietin, että ensitöiksi, näin ulkorunollisista keinoista, on ehkä harkittava nimenmuutosta; sukunimi, jossa itseasiassa on yhdistettynä kaksi vastakkaisen sukupuolen etunimeä, näyttää toimivan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Teemu Elsanritva?

Leikki sikseen. Tänä vuonna ehdokasjoukko Tanssivan karhun saajaksi oli erityisen paljon mieltäni lämmittävä rykelmä. Kattava kattaus. Jos nykyrunous on jollekin vierasta ja halua olisi siihen tutustua, on ehdokasjoukosta varmasti hyvä aloittaa. Siispä, lukuvinkiksi:

Maria Matinmikko: Valkoinen (ntamo 2012), Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012), J.K. Ihalainen: Tisle (Sammakko 2012), My Lindelöf: Skogen i mitt hus (Ellips 2012), Mikko Myllylahti: Väylä (Savukeidas 2012), Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY 2012) ja Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Näiden lisäksi ehdotan lukulistalle erään Teemu Helteen teosta Mustat lehdet (ntamo 2011), joka ei ilmestymisvuonnaan ollut ehdokkaana yhteenkään palkintoon, ja syy on hyvin yksinkeltainen: se ei osallistunut yhteenkään kilpailuun. Kyseisen teoksen ominaisuuksista voi lukea mm. Suomen Dekkariseura ry:n jäsenlehdestä Ruumiin kulttuuri (nro 3/2012), jossa allekirjoittanut pienehkön haastattelun valossa asioita puntaroi.

17.8.2012

Pian alkaa kesäloma palkkatyöstä. Se tarkoittaa ympäripyöreitä päiviä kirjoittamisen parissa, vaikka pyrin nukkumaan hyvin ja melko säännöllisesti. Koskaan vielä onnistunut.

Viime ajat olen puunannut runokäsikirjoituksen kanssa. Wax on – wax off; pyrkinyt paremmaksi niin kuin Karate Kid! Luullakseni olen myös onnistunut.

Kokoelmalla on kaksi esilukijaa, heistä toinen saa käsikirjoituksen alkuviikosta. Kumpainenkin on runoilija, ja nähdäkseni he ovat mitä osuvimmat henkilöt esilukijan tehtävään, ylipäänsä. Oikeastaan olen ajatellut, että käyttäisin heitä jatkossakin esilukijoina, muodostaisin heistä kahden hengen hovilukijakaartin (tätä he eivät vielä tiedä, mutta saavat ehkä asian selville mikäli lukevat tämän). Toivottavasti he hyväksyvät heille tarjotun pestin, eivätkä koe sitä ahdistavana.

Kun jo kauan tekeillä olleesta pääsee hetkeksi eroon, syntyy uudenlaisia ajatuksia ja teemoja päähän: jospa kirjoittaisin seuraavaksi rakkaudesta, olisin vittumaisempi Tommy Tabermann. Kirjaimellisesti.

Tituleeraan itseäni silloin tällöin kirjailijaksi. Se on vähän hölmöä, koska toistaiseksi olen julkaissut proosaa hyvin vähän: vain yhden novellin verran. Toisaalta en koskaan tituleeraa itseäni prosaistiksi. Kyse ei ole siitä, ettenkö kirjoittaisi proosaa – työkoneella on helvetillinen liuskaläjä proosaa odottamassa sopivaa ajankohtaa ja häntä, joka ymmärtää hyvän päälle – vaan siitä, etten ole julkaissut sitä. Jonkinlainen esteellisyys juontuu proosan kohdalla kokemistani vastoinkäymisistäni. Olen niistä kirjoittanut taannoin. Läheltä piti -tilanteet saavat hengästymään, pelästymään.

Vähän niin kuin suojatiellä pelästyisi vihreäksi vaihtuvaa liikennevaloa, ja jäisi rekan alle.

Herra Hopea

Kokeellista runouttako? Tuskin. Jotakin tällaista olen viime aikoina kirjoittanut.

 

HERRA HOPEA

Sairaan miehen kellertävät silmät
etsivät elämän punaista lankaa.

Hän miettii, tohtiiko kysyä
jo harmaantuneelta herralta
kullanarvoisia kokemuksia.

Mutta mies ei puhu mitään, jättää
vain käyntikorttinsa: sinitaivaalle
hiilijalanjäljen.

Riihimäki

Kuten tiedetään, Helsingissä on mukava asua, jos lompakossa riittää tuohta. Vuonna 2009, kun Helsingin kaupungin vuokra-asunto-osakeyhtiö Kannelmäessä päätti jokavuotiseen tapaansa korottaa vuokraa selityksellä, jonka vielä tuolloin osasin unissanikin ulkoa, mittarimme täyttyi ja päätimme lähteä Helsingistä. Olin paljasjalkainen stadilainen jota Helsinki kovasti yritti savustaa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Helsinki onnistui. Huomasimme, että Riihimäen korkeudelta saisi ostettua omistusasunnon, jonka kuukausittaiset lainanhoito- ja asumiskulut olisivat pienemmät kuin helsinkiläisen vuokra-asunnon kuukausivuokra. Tänä päivänä niiden ero on vain kasvanut. Absurdia. Päätimme tehdä eräänlaisen hypyn tuntemattomaan – muutimme Riihimäkeen. Muuttopäätöstä edesauttoi se, että kirjoittamiseni oli tehnyt jonkinlaisen kummallisen stopin, en saanut tehdyksi mitään valmiiksi. Ajattelin, että kenties maisemanvaihto auttaisi. Kuinka hienoa oikeassa oleminen onkaan!

En tiennyt Riihimäestä muuta kuin Riihimäen Lasin ja Samuli Parosen. Sekä sen, että Riihimäki on radanvarsikaupunki. En taida tietää tänä päivänä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin edelleen nuo edellä mainitut asiat. Niillä pääsee jo pitkälle.

Hetkinen, jotakin uutta on tarttunut muistiin: Renny Harlin on syntyjään riihimäkeläinen. Niin, repikää siitä ja tuntekaa sisällänne jäätävä polte. Die Hard!

Kävin palkkatyössä ja kaiken muun ajan kirjoitin. Tekeillä oleva runotrilogia oli ollut tekeillä jo viitisen vuotta. Ajattelin, että esikoisen täytyy olla jollakin tavalla erityinen ja erikoinen; esikoinen ja vielä trilogia: sen täytyi olla ainutlaatuista. On sittemmin osoittautunut, että olen ainoa joka niin ajattelee. Jopa ne kritiikit, jotka ottivat käsittelyynsä koko trilogian, jättivät huomioimatta seikan, että kyse oli trilogiasta. Kirjoittivat trilogiasta, mutteivät pohtineet teosten välisiä suhteita lainkaan. Ajattelin, että runokritiikki on mielenkiintoinen laji.

Vasta kun trilogian ensimmäinen osa eli sorta vala tuli valmiiksi ja olin lähettänyt sen eteenpäin, tajusin että se todella oli valmis. Olin saanut jotain valmiiksi! Kirjoittaminen oli tuntunut niin rennolta ja hyvältä, etten ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja pian trilogia olikin valmis. Kyse oli ollut lopultakin vain pienistä asioista. Kun sain Leevi Lehdolta myönteisen kustannuspäätöksen aloin ymmärtää Riihimäen merkityksen runoilijan sielulle: se oli antanut rauhan.

Olen vieläkin stadin kundi, kaipaan sinne usein. Mutta yhtä usein kaipaan sieltä takaisin kotiin, Riihimäelle. Tämä on ”pieni suuri kaupunki”, tuo runoilijan pieneen sydämeen suuren rauhan.

Mikä tämä on?

Viime aikoina tämä blogi on päivittynyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Ehkä niin on ollut aina, mutta vasta viimeisen vuoden aikana päivitystahti on harventunut entisestään ja ollut luvalla sanoen hyvin vähäistä. Suurin syy siihen on kiireet muiden tekstien parissa; runoja, novelleja, romaanin alkuakin – pidempien tekstien valmistuminen on ottanut yhä enemmän aikaa, ja samalla ne ovat keränneet yhä enemmän lauseita itseensä ja ympärilleen, mikä taas on hidastanut niiden valmistumista.

Mutta ei, en minä tätä lopettamassa ole, sitä ennakoivasta alusta huolimatta. Sen sijaan olkoon tämä ilmoituksena siitä, että blogin luonne muuttunee ja on tästä eteenpäin myös henkilökohtaisempi ikkuna sen kirjoittajaan. Toki purevankitkerät kirjoitukset yhteiskunnan laitamilta sekä kulttuurin saralta saavat jatkoa, mutta väliin asettanen lyhyempiä pätkiä, henkilökohtaisempia kirjoituksia. Vähän erilaisempia, toivottavasti eri tavalla syventäviä.

Annetaan ilmaiseksi teos, hyvään kotiin!

Tarkennan heti otsikkoa: annan vain kirjoittamaani, en muiden.

Haluaisitko ilmaisen kirjan, sähköisesti? Kirjoittaisitko, esimerkiksi bloggaisitko, siitä?

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa innostavasti kirjabloggareista täällä. He lienevät sukupuoleltaan pääosin naisia (näin olen Pasin kirjoituksesta ymmärtävinäni, ja asia lienee tosi). Kytken kuitenkin sukupuolen agendastani pois ja kutsun myös miehet kirjallisuuden äärelle.

Fakta on, että kirjabloggarit, tai muuten kirjoista kirjoittavat ihmiset, ovat jollakin tavoin mullistaneet kirjallisuuden kenttää, tuoneet kirjallisuutta lähemmäksi – käsin kosketeltavaksi, suuremmaksi osaksi arkea. Heidän ansiostaan kirjallisuus on nyt helpommin saatavilla, he ovat tehneet sitä tutummaksi ja se on noin miljoonan hatun noston arvoinen asia. Vähintään.

Joskus kuulee sanottavan, että kirjoja kustannetaan nykyään nimekemääräisesti niin paljon, ja kun ne vielä yleensä maksavat rahaa, ettei kaikkea – edes kaikkea kiinnostavaa – ole mahdollista lukea. Lisäksi uuden kirjan hintaa pidetään usein liian korkeana ja tällaisena aikana myös riskisijoituksena: entä jos teos ei olekaan hyvä?

Annan nyt teille, kirjallisuuden lukijoille ja harrastajille (toivon mukaan myös kirjabloggaajille), mahdollisuuden muuttaa marssijärjestystä. Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun viimeisin teokseni Mustat lehdet julkaistiin. Olkoon tämä siis jonkinlainen juhlistus syntymäpäivien pian koittaessa.

Entäpä jos antaisinkin teille tekstitiedostona tuon teokseni, ilmaiseksi. Asiassa on vain yksi koukku. No, ehkä kaksi koukkua. Pyydän, että luette sen. Ja oikein onnelliseksi minut teette, jos kirjoitatte siitä jonnekin jotakin (ja ystävällisesti vinkkaisitte minulle linkin sinne). Tekstitiedostoa ei tietenkään tarvitse palauttaa, eikä siitä siis tarvitse maksaa mitään.

Toivon, että mikäli pidätte teoksesta tai jostakin muusta syystä vaikututte siitä, ostatte sen sitten jälkeenpäin. Tämä on kuitenkin vain toivomukseni, ei vaade. Pallo on teillä, tehkää sillä mitä haluatte.

Miltä kuulostaa?

Mikäli haluatte Mustat lehdet omaksenne, pdf-tiedostona, ottakaa minuun yhteyttä esimerkiksi lähettämällä sähköpostia osoitteeseen mustatlehdet@gmail.com tai laittakaa kommenttilootaan sähköpostiosoite ja edes jonkinlainen vihje siitä, mikäli olisitte valmiita kirjoittamaan teoksesta jonnekin.

Kysyttävää? Kysykää toki. Edellä ohjeet lähestyä minua.

Tämä on epävirallisen virallinen kutsu mukaan kirjallisuuteen, jälleen yhdeksi osaksi sitä. Tulkaa mukaan! Tarjous on voimassa toistaiseksi. Kunnes päätän toisin.