Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Mainokset

Runo on hidas

Kuuntelin Yleisradion Kultakuume-ohjelmaa. Siinä oli vieraana Hannu Helin, erityislaatuisimpia suomalaisrunoilijoita kautta aikojen. Hannu on yksi suurimmista innoittajista kirjoittamiselleni, olen aina ihaillut hänen rohkeuttaan, hahmottamisen ja kirjoittamisen kykyään. Nyt hän on elämänsä loppusuoralla, syövän kanssa. Hannun itsensä lukemien hienojen runojen ja hänen kuoleman läheisyydestä huolimatta uhkuvan rohkeutensa lisäksi ohjelmassa kiinnitti huomioni erityisesti eräs Hannun mainitsema asia:

Runo vaatii aikaa ja huomiota. Sitä pitää lukea hitaasti.

Kenties hän ei ihan sanatarkalleen noin sanonut, mutta tuota hän tarkoitti. Viesti kuulosti tutunomaiselta, aivan kuin olisin ennen kuullut samanlaista puhetta. Ja olenkin. Suuri idolini musiikin puolelta, Topi Sorsakoski, sairastui ja kuoli keuhkosyöpään muutama vuosi sitten. Ennen kuolemaansa, heikkokuntoisena ja happiviiksien auttamana, Sorsakoskesta tehtiin dokumentti ja hänen haastattelunsa nähtiin Ajankohtainen kakkonen -ohjelmassa, televisiossa. Siinä hän kertoo kuinka toivoisi, että ihminen joka hänen levyjään kuuntelee, aina välillä pysähtyisi kuuntelemaan ja ihmettelemään hienoja taustoja, miten milloinkin lauletaan ja mistä hän laulaa ja niin edelleen. Toisin sanoen Sorsakoski toivoi, että sen sijaan että musiikki on ihmisille itseisarvo ja taustamölyä, sitä kuunneltaisiin tarkalla korvalla, siihen keskityttäisiin ja sille annettaisiin aikaa.

Näillä kahdella edellä mainitulla herralla on samanlainen viesti. Se kuuluu: mikään ei ole itsestäänselvää. Antakaa taiteelle aikaa. Viettäkää sen kanssa aikaa, olkaa sen kanssa.

Minun ei ole aikomus julistaa, että totelkaa – puhuvat asiaa nääs. Tehköön jokainen kuten parhaaksi näkee.

Tulee mieleen, onko kuunteleminen ja lukeminen muuttunut olennaisesti viime aikoina? Kuunnellaanko musiikkia enää laisin vai onko se vain keino juhlimiselle, onko musiikista tullut korvanappikuuloketaustamusiikkia julkisiin kulkuvälineisiin? Entäpä lukeminen, onko se vain ajantäyttöä? Onko lukeminen nyt yhtä kuin vartti junassa tai aamupaskalla? Ja siksikö runoutta luetaan nykyisin niin vähän ja kapealti, kun ei ole aikaa ja/tai kärsivällisyyttä?

Kuinka moni meistä pysähtyy nimenomaan kuuntelemaan tai lukemaan? Liittyykö tämä elämään yleisemminkin? Pysähdymmekö kuuntelemaan mitä läheisillämme on sanottavaa, jäämmekö lukemaan ilmeitä heidän kasvoiltaan kun he puhuvat?

Minäkin luen junassa työmatkalla, ja kun en lue kuuntelen musiikkia. Mutta kotona istun mukavaan nojatuoliin ja asetan huolellisesti astetta laadukkaammat kuulokkeet korvilleni, annan musiikin tulvia korviini ilman että niiden takaa tulee mitään taustamölyä ja annan mieleni olla avoin huomioille. Samaan nojatuoliin rojahdan milloin minkäkin teoksen kanssa – tänään se on Tomas Tranströmerin Kootut teokset, otan tästä hienosta kirjasta yhden runon esiin ja annan sen olla siinä sylissäni silmien edessä katseen alla, mitään tarvetta kiirehtiä sivuja eteenpäin ei ole. Olen siinä sille runolle, ja se on minulle.

Tällaista on pyhyys jota tavoittelen. Pyhyys on allekirjoittaneelle yhtä kuin sielun rauha. Sen on yhteys korkeampaan voimaan, taiteeseen. Haluan kiusata ajatuksiani, aivojani ja mieltäni. En ole laisin uskovainen ihminen, mutta intiimiä pyhyyden tunnetta haen, ja taiteesta sen saan. Jos minulle uskonto pitää määritellä, toimittakoon taide sen virkaa; se on joka tapauksessa minua suurempaa. Sitä harjoitan säännöllisesti. Siitä saan turvallisuutta, sen äärellä tunnen kuuluvani joukkoon.

Tästä nimittäin on kysymys: antaa taiteelle mahdollisuus vaikuttaa ja antaa itselleen mahdollisuus vaikuttua.

Guggenheim-politiikkaa

Helsingin Sanomat pääkirjoitti äskettäin tehdystä kumoamispäätöksestä vahvan mielipiteensä: suuri virhe tehtiin, kun Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi kaupunginjohtaja Pajusen esityksen Guggenheimin museota koskevasta päätöksenteosta. Guggenheim ei näillä näkymin, näillä ehdoin, Suomeen tule.

Menemättä sen enempää HS:n pääkirjoitukseen voi siitä todeta, että kenties hyvin pitkään hetkeen ei lehti ole ottanut yhtä selvää poliittista kantaa taakakseen kuin juuri kyseisen pääkirjoituksen myötä. Pääkirjoituksen takaa kaikuu Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautavan aavemainen julistus siitä, kuinka nyt taidemaailma ja ihmiset häviävät kun Guggenheim pysyy aavan meren tuolla puolen.

Tämä on eriskummallinen ja jopa huvittava käsitys, sillä taidemuseot ovat juuri ihmisiä ja taidemaailmaa varten. Televisiolausunnoissaan Rautava paheksui sitä, kuinka epädemokraattisesti päätös syntyi. Kaupunginjohtaja Pajunen oli lausunnoissaan maltillisempi, jopa sovittelevampi. Hänestä huokui jopa tietynlainen nöyryys yleistä mielipidettä kohtaan. Niin pitääkin huokua. Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien puoltoäänet jäivät yksinäisiksi puoltoääniksi. Selvempää oli vastustus tai epäröinti koko museohanketta kohtaan.

Nyt mököttävät Kokoomus ja Helsingin Sanomat. Heidän yhteinen politiikkansa ei toiminut. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tällainen yhteistyö on kummunnut ja mitä seuraavaksi? Mitä konkreettista löytyy yhteistyön taustalta ja kuinka puolueellisten lasien takaa täytyy seuraavia politiikkaa koskevia HS-gallup -tuloksia lukea?

Ei tarvitsisi mököttää, jos olisi käsittänyt että tämänkaltainenkin politiikka saa  polttoaineensa äänestäjistä. Nyt asia ja agenda jäivät täysin päättäjätasolle – asioita tehtiin ilman äänestäjiä, ilman kansaa; vain yksittäisten päättäjien ahneudet ja mieliteot allekirjoittivat nimiä paksuhintaisiin paperilaskuihin.

Huvittavinta on huomata, kun viime päivinä on saanut lukea Guggenheim-säätiön pääjohtaja Richard Armstrongin mielisteleviä Helsinki-lausuntoja, että vasta nyt kannattaisi keskustelut museon tulosta käynnistää. Nyt, kun jää on murrettu ja keskustelijat saatu lämpimiksi.

Nyt, kun Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien töpeksimänä kaikki on myöhäistä.

Palkintoja!

Kuten edellisessä entryssä tulin jo aihetta sivunneeksikin, on alkutalvi ja loppuvuosi kevyttä kirjallisuuspalkintotykitystä. Myös musiikin saralla tapahtuu: eilen Sibelius-viulukilpailun voitti Nikita Boriso-Glebski. Jos olenkin joillakin ehdoin musiikin suurkuluttaja ja musiikinteoriasta jotakin ymmärtävä, niin eilisen kilpailun televisoineen Yle Teema- kanavan asiantuntijoiden (viulutaiteilijoiden) mielipiteet olivat aivan mahtavia, sillä ymmärsin niitä tuskin lainkaan! Mutta aidosti – on kiehtovaa kuunnella, kuinka joku osaa (alansa jargonin) käsitellä aihetta sen sisältä käsin. Joidenkin silmiin sellainen voi kääntyä elitismiksi, mutta minulle se kertoo äärimmäisestä intohimosta, joka on aina eniten juuri taiteen itsensä voitto. Silloin ollaan sisällä asiassa ja juuri siitä, jos jostakin, olen tässä kohtaa mustasukkainen: että ymmärtäisi niin hyvin ja pääsisi likemmäksi musiikin nyansseja. No, onneksi musiikkia voi nauttia monin eri tavoin, eikä siihen välttämättä tarvita tietoa siitä kuinka viulistilla on ”aivan mahtava fantasia”. Mutta oppimisen halu tuollaisesta kasvaa.

Kalevi Jäntin palkinnon voittivat (vai olisiko korrektimpaa sanoa, että palkinto jaettiin) tänä vuonna Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Näistä Hirvosen tuotanto on minulle vierain, vaikkakin hän on kirjailijana muistissa. Marko Hautalan romaanit ovat pirullisen hyviä ja olen lukenut ne hetimiten niiden ilmestyttyä. Ilmeisesti ensi keväänä ilmestyy kolmas teos. Sitä odotellessa. Harry Salmenniemi on suomalaisen runouden ehkä uudistavin tekijä, jonka teokset ovat ainakin henkilökohtaisesti koskettaneet ehkä eniten viimevuosina ulos tulleista runokokoelmista.

Finlandia-ehdokkaina oli tälläkin kertaa komea joukkio ja rykelmä epäilemättä hienoja teoksia. Mikko Rimmisen voitto ei tullut yllätyksenä, sillä Pussikaljaromaanillaan jo ehdokkaaksi yltäneen kirjailijan uusin teos erottuu joukosta ehkä selkeimmin henkevyytensä vuoksi. Tarkoitan tällä sitä karismaa ja sielua, joka romaanista nousee JO ENNEN KUIN teosta on edes lukenut. Selkokielellä se tarkoittanee jotakuinkin sitä, että kirjailijalla ja kirjalla on selvä ja omalle puolelleen voittava agenda, ja kirjan päähenkilö on noussut jo esiin ennen kuin kirjaa on edes avattu. Teosta on helppo markkinoida, ja se on helpo omaksua. Mutta miksikö pidän Rimmisestä?

Rimminen uudistaa suomalaista kieltä. Nirppanokkaisimmat kutsuisivat häntä sanasepoksi (joka nykyään esiintyy mediassa jo positiivisena määritteenä kirjailijasta), mutta itse kutsuisin sitä mielummin ketteryydeksi ja rehevyydeksi. Äärettömän laajalla sana-arsenaalilla, ja sitä myös laajentaen, Rimminen lyö ilmavuutta teoksiinsa vaikka se kenties ulospäin saattaakin näkyä raskaana kikkailuna. Hyvin yksinkertaisin keinoin Rimminen hidastaa lukijaa, kehottaa pysähtymään ja maiskuttamaan kieltä. Tästä seuraa se, että lukija ”jää vangiksi” johonkin tilanteeseen tai maailmaan. Se on positiivinen juttu. Samankaltaisten seikkojen vuoksi pidän kovasti myös Jari Tervon kielestä, joskin hänen viimeisimmät politiikasta ja poliittisesta historiasta ammentaneet kirjansa eivät ehkä muuten niinkään allekirjoittanutta sytytä, kun taas Rimmisen teosten teemat koskettavat pientä ihmistä, ja näin ollen väkisinkin myös itseäni.

Sellainen huumorin sävyttämä ”sanakikkailu”, jota Rimminen (ja Tervo) viljelee, ei ole kikkailua tai pontevaa pyrkimystä taidonnäytteen antamiseen. Se on hyvin yksinkertaisesti rakkautta sanoihin. Ehkä siitä kertoo jotakin se, että Rimminen ja Tervo kumpainenkin, on tullut esiin ensin runoilijana. Allekirjoittaneen mieltä lämmittää erityisesti Rimmisen asenne runouteen (lainaus tämän päin Helsingin Sanomista):

Jos ihan kielellisesti ajatellaan, niin kyllä runous on kirjoittamisen ensisijainen taso. Runoudessa täytyy olla ihan eri tavalla auki maailman suuntaan.

Koska meillä on joulu ja kunniamerkit

Joulua lukuunottamatta alkaa vuoden oksettavin aika. Se on toisaalta kirjanystävien aikaa, toisaalta lasten aikaa, ainakin olevinaan. Joulu kerää perheitä yhteen, silloin lähennytään ja vedetään etäisyyksiä väleillämme pienemmiksi. Ollaan hiljaa iloisia siitä, ettei yksinäisyys ole astunut oman asunnon ovesta sisään.

Itsenäisyyspäivänä moni kerääntyy television ääreen. Ensin joka vuosi samaan aikaan näytettävän Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan vuoksi, ja iltasella sitten katsomaan presidentinlinnan pukuloistoa, eli jännittämään sitä kuka on vahvaluonteisen boolin vuoksi pimeimmässä tunnelissa kun YLE haastattelee, tai kuka kompastuu olemattomaan mattoryppyyn. Absurdein osa itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja linnasta tehtyä lähetystä on se, kun tuntitolkulla seurataan kuinka ihmiset kättelevät. Sen jälkeen on vuorossa pientä ruokailua ja kahvittelua, jonka jälkeen suoritetaan paritansseja ja illan loppua kohden jopa kevyttä jorailua n. 30cm x 20cm:n kokoisella alueella. Yksin linnaan saapuneita daameja varten paikalle hankitut leveäharteisemmat kadetit siis suoriutuvat illan tanssivelvollisuuksistaan keinumalla jalalta toiselle kuin seipään nielleinä. Oi sitä onnen loistoa, joka hikisistä kasvoista kuumassa saunassa… kuumassa presidentinlinnassa paistaakaan! Lopuksi illan viimeiset hetket kuvataan ”jatkopaikoilta”, kun kiiluvasilmäiset kansanedustajat ja muu vuosittainen kerma juhlii kokonaisen valtion aikanaan lanseeraamia valtakunnallisia pikkujouluja. Lauletaan karaokea ja kuunnellaan musiikkia, haastattelut venyvät ja paukkuvat koska haastateltavista ei tahdo, sananmukaisessa merkityksessä, saada enää tolkkua. Tärkeää on se, että meillä menee hyvin, onhan meillä juhlat ja itsenäisyys!

Niinhän se on, että porvarillisimmatkin bileet tehdään moraalisesti hyväksytyiksi kun ne kiinnitetään historialliseen ja arvokkaaseen tapahtumaan (Itsenäisyyspäivä supereurooppalaisessa Suomessa) ja televisioidaan KOKO KANSALLE (samalla korostaen eriarvoisuutta keskuudessamme). Epäkorrektitkin juomatavat ovat sallittuja, kun syy on oikeanlainen ja yleisesti hyväksytty. Kuten virkamatka Romaniaan.

Huomenna julkistetaan vuoden näkyvin kaunokirjallinen teos. Sen kirjoittajaa odottaa mukavat ja ansaitut kehut ja kohtuullinen rahallinen palkkiokin. Lisäksi kirjailijan kylkeen liimataan loppuelämän kestävä lisänimi, lisätitteli Finlandia- palkinnon voittaja. Jokainen huomio ja palkinto, joka mille tahansa taiteenlajille menee, on hyväksyttävä ja kannustettava juttu. Sillä paljon niitäkään ei lopulta ole, eikä taiteentekijöitä muutenkaan huomioida liikaa.

Vuosittaiseen kansalliseen traditioomme kuuluu, että ansioituneita kansalaisia palkitaan kunniamerkein. Tänä vuonna esimerkiksi kansanedustaja (myös ministerinä toimineelle) Juha Korkeaojalle (s.1950) on myönnetty 1. luokan Vapaudenristi -kunniamerkki. Syynä on mitä ilmeisemmin kunniakas ansioituminen yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa. Tänä vuonna palkitaan myös muotoilija, taiteilija Eero Aarnio (s.1932). Hänelle on myönnetty Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali. Kyseinen mitali jaetaan vuosittain erityisesti taiteenalojen ansioituneille edustajille. Tänä vuonna sen saa kaksitoista hienoa, oman panoksensa suomalaiseen kulttuuriin antanutta taiteilijaa.

Kun kerran eletään yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa ihmisiä laitetaan jonkinlaiseen järjestykseen merkittävyyden ja tärkeyden mukaan, olisi odotettavaa että jonkinlaista suhteellisuudentajua edes heidän palkittujen kesken kyettäisiin käyttämään. Eero Aarnion tunnetuin teos Pallotuoli syntyi vuonna 1963. Pallotuolista Aarnion ura sai todellisen sykäyksen eteenpäin. Pallotuolia, tietenkin myös Aarniota itseään voidaan pitää yhtenä suomalaisen muotoilun vahvimmista edustajista. Aarnio on yksi tunnetuimpia muotoilijoitamme maailmalla ja Pallotuolia voidaan pitää yhtenä alansa klassikoista kansainvälisestikin. Erityisesti Pallotuoli edustaa suomalaisen suunnittelun ja varsinkin suomalaisen teollisen muotoilun puhkeamista kukkaan. Aarnio ajoi lasikuidun ja muovin muotoiluun sisään, ja oikeastaan hänen myötä niistä tuli yleisesti hyväksyttyjä materiaaleja sekä huonekaluissa että designissa. Aarnio toimii suomalaisen taiteen puolestapuhujana jo pelkällä olemuksellaan. Hän on epäilemättä globaali ihminen, ja Suomi hyötyy kaikesta mitä hän tekee ja on tehnyt.

Ei pidä väheksyä kenenkään saavutuksia tässä maailmassa. Mutta yhteiskuntamme ja rakkaan asuinmaamme ohjaamina niitä ei voida myöskään pitää samanarvoisina. Espanjalainen El Mundo on Espanjan toiseksi suurin sanomalehti. Lehti julkaisi vuonna 2006 artikkelin Eero Aarniosta otsikolla ”Ikonin uudelleensyntyminen” (lähde Wikipedia). Artikkelissa Aarniota tituleeraataan ”vaatimattomaksi neroksi, joka on leimannut muotoilun maailmaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan”. Pastilli- tuolista Aarnio palkittiin American Industrial Desing Award- palkinnolla vuonna 1968. Aarnion teoksia on mm. seuraavien museoiden kokoelmissa: Museum of Modern Art (New York), Victoria and Albert Museum (Lontoo), Bauhaus Museum (Sydney), Centre Georges Pompidou (Pariisi), sekä tietenkin Helsingin Designmuseossa.

Kun käytännöllisesti katsoen Eero Aarnio käynnisti oman uransa vuonna 1962, oli Juha Korkeaoja kaksitoistavuotias (12). Aarnion ura on kestänyt pian viisikymmentä vuotta. Hänen kaltaisiaan pitkän linjan taiteilijoita lienee pilvin pimein joukossamme. Paljolti on myös heitä, keitä valtio ei ole muistanut oikeastaan millään tavalla, mutta jotka ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta taiteellista työtä suomalaisen kulttuurin ja taiteen, suomalaisen ja kansainvälisen maailman eteen, sen sisällä. Kahdenkymmenen vuoden työ kansanedustajana on arvokas ja mittava ura sekin. Mutta Aarnioon ja hänen uraansa verrattuna se ei ole mitään.