Täydellinen muoto

Toisin kuin moni kirjailijakollegani, en ole tervehtinyt äänikirjaa mitenkään suurella lämmöllä ja ilolla. Siihen on useitakin syitä, joista yksi on äänikirjan symboloiminen painetun kirjan hautakivenä.

Vaikka on tietysti kivaa, että kuunnellaan, on ikävää ettei lueta. On ikävää, että kirjan lukeminen koetaan niin ikävystyttäväksi puuhaksi, ettei sille haluta uhrata aikaa. Jotakin pahaenteistäkin siinä on, että lukemalla hankittu tieto on nykyisin niin suuren merkityksettömyyden kourissa. Silloin ollaan kuulo- ja huhupuheiden varassa. Se on kummallista, kun kuitenkin esimerkiksi koulutuksen merkitystä korostetaan aina vain enemmän. Puhutaan – varsinkin poliitikkojen ja yrityspamppujen suulla – jopa elämänmittaisesta kouluttautumisesta; minulle, kirjoja lukevalle ja uusia asioita alati hamuavalle kysymys on ihan normaalista ihmiselämästä ja yksilön kehityksestä: uteliaisuus, mielenkiinto ja halu selvittää asioita ja hankkia tietoa pitäisi olla itsestäänselvä lähtökohta elämälle. Kuten Richard Dawkins osuvasti toteaa teoksensa Unweaving the Rainbow (1998) alussa:

”Isn’t it a noble, an enlightened way of spending our brief time in the sun, to work at understanding the universe and how we have come to wake up in it?”

Mistä se sitten kertoo, ettei tiedon hankinta ja sen avulla itsensä kehittäminen ole yleisesti ottaen kovin kovassa huudossa?

Dawkins puhuu tässä tiedosta, mutta entäpä taide? Millainen merkitys sillä on ihmiselämälle? Se välittää ihmiselle tietoa ihmisestä itsestään. Taide-elämys on aina kokemus (ja mitä enemmän on hankkinut tietoa taiteesta, sitä vaikuttavampi se kokemus on) – ja ihmettelenkin, että kun niin monelle ihmiselle uusien kokemusten hankkiminen ja haaliminen on muodostunut tärkeäksi asiaksi, joillekin jopa elämäntavaksi, miksi kirjallisuuden lukemista ei yleisesti mielletä sellaiseksi? Ajatella: parhaimmillaan samassa paketissa tulee tietoa sekä ympärillä olevasta että itsestä.

Toki kirjailijakollegojeni äänikirjaa syleilevissä puheissa maistuu sellainen omaa ammattia koskeva kuoleman kosketus, eli se on osin epätoivon sanelemaa, toivonkipinän synnyttämä haave jostakin paremmasta, kun äänikirjamarkkina kasvaa kohisten. Niinhän se on, että jos sitä huomaa roikkuvansa tyhjän päällä, sitä takertuu lähimpään köyteen vaikka se olisi hirttoköysi. ”Ainakin tulee rahaa alalle”, totesi muuan kirjailija. Onhan se niinkin.

Oppia voi kuuntelemallakin. Muistelen lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan kuuntelemalla voi oppia ihan yhtä hyvin kuin lukemallakin. Mutta mitä se kuunteleminen on? Onko se sellaista oheistoimintaa, jollaiseksi monet äänikirjan ystävät ilmoittavat äänikirjan kuuntelun? Samalla kudotaan sukkaa, lenkkeillään tai tiskataan astioita. Olen kuullut sellaisestakin, että äänikirjaa kuunnellaan samalla kun imuroidaan (huolestuttavaa heidän kuulonsa kannalta).

Kuinka paljon äänikirjoja kuunnellaan ihan vain niin, että laitetaan nauha pyörimään eikä keskitytä mihinkään muuhun kuin kuuntelemiseen ja kuunnellun jäsentämiseen eli keskeytetään kuuntelu välillä ja jäädään pohdiskelemaan?

*****

Ihmiseltä vaaditaan liikoja. Vaatimassa on ihmisen itsensä lisäksi myös yhteiskunta. Työ muuttuu koko ajan velvoittavampaan suuntaan, ns. vapaa-ajan käsite on häviämässä kokonaan. On olemassa vain aikaa. Ihmisen joka puoleen sitouttava arki kuormittaa siinä määrin, että helpotuksen on oltava nopeaa ja iisiä; ymmärrän siis siltä osin, ettei ihminen enää jaksa samassa määrin keskittyä. Se kaipaa rentoutumista. Siinä mielentilassa uteliaisuus ei ole parhaimmillaan.

Se näkyy suoraan painetun kirjan suosiossa. Lukeminen, sillä tavalla että tietoa jäsentyy kupoliin eli uusia ajatuksia ja ymmärrystä syntyy, on vaikeaa. Siksi se myös vähentyy. Silti kaipuu tarinoihin ihmisellä säilyy aina. Äänikirja siis iskee samaan saumaan kuin muutkin suoratoistopalvelut.

Olen joskus ajatellut – ja toisinaan ajattelen vieläkin, että miksei runouttakin voisi julkaista äänikirjana. Siinähän on usein rytmiikkaa, mikä tukee äänikirjaformaattia ja kuulluksi tulemista. Säkeet ovat romaanista löytyviä lauseita lyhyempiä ja ilmaisu tiivistä – täydellistä! Sitten taas kuitenkin on ymmärrettävä, että niin kuin aina kirjallisuuden kohdalla myös runous asuu kielessä. Millaista olisi sellainen runous, jonka imaisisi itseensä vailla aikomustakaan pohdiskella sen ominaisuuksia, siis käytännössä pallotella omien havaintojen ja runon kanssa. Olisiko se runoutta enää laisinkaan? Olisiko se edes kirjallisuutta? Onko se kuuntelemista enää laisinkaan?

Miksi minä sellaista runoutta kirjoittaisin?

Uskon, että äänikirja on vain välivaihe ihmisen historiassa. Jotkut jatkavat siitä eteenpäin kohti täydellistä lukemattomuutta tietämättömyyden mustaan aukkoon, jossa elämän varjoisat alhot kääntyvät lähes huomaamatta kuoleman ikipimeyteen. Toiset taas kääntynevät takaisin painetun kirjan äärelle, kun huomaavat että se edelleenkin on paras tapa saada tietoa ja kokemuksia. Kenties digitaalinen vallankumous jättää jälkeensä meille digitaalisia tapoja oppia, kenties visuaaliset tavat oppia antavat entistä enemmän sijaa auditiivisille tavoille. Varmaa kuitenkin on, että oli tiedon ja kokemusten hankkimisen tapa mikä hyvänsä, keskittymistä se tulee aina vaatimaan.

Uskallan julistaa: ihmisen heikentyvä keskittymiskyky ja halu irtautua tiedosta ovat yhteiskunnan ja ihmiskunnan suurimpia uhkatekijöitä.

Valtion apurahoista

Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa blogissaan kiinnostavasti valtion apurahatsydeemistä. Anneli kirjoittaa muutenkin kaikenlaista mielenkiintoista kirjallisuudesta ja kirjallisuuden ympäriltä, joten laittakaapa hänen blogi seurantaan jos se ei vielä ole.

Apurahajärjestelmä on elintärkeä. Vaikka kirjailijan on hankala elää pelkästään apurahoilla (ovat useimmiten niin harvassa ja niin pieniä), ne ovat silti tukea elämiseen. Leivän lisäksi apuraha antaa henkistä tukea: yksinäiseen, harvoin palkittuun puurtamiseensa saa voimaa ja valoa, kun joku muukin uskoo kirjailijan tekemisiin.

Elintärkeä apurahajärjestelmä on myös yhteiskunnalle. Sen täytyy olla, koska on kasattu ja pidetty pystyssä, myös lama-aikoina. Tästä on kiittäminen suomalaisia; vielä kulttuuri ja taiteet nauttivat arvostusta. Kirjailijat näkevät valtion apurahajärjestelmän yhteiskunnallisen merkityksen lähinnä toimeentulon kautta. Sekin on tärkeä näkökulma. Minusta oleellisempi näkökulma kuitenkin on se, millaisen kirjallisuuden syntyä apurahoituksella tuetaan, tai oikeammin: miten lavealti kirjallisuutta tuetaan, mitä lajeja painotetaan. Olen huolissani marginaalilajeista, varsinkin omastani eli runoudesta.

Ymmärrän Annelin kirjoituksesta, että valtion apurahoja jaettaessa pyritään kaikin puolin tasapuolisuuteen. Tämä on sinänsä hyvä lähtökohta. Itseäni kirjoituksessa kiinnostaa erityisesti lausumat kirjastoapurahasta, se on nykyään ainoa apuraha, johon uskon minulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Anneli kirjoittaa, että ”kirjastoapurahoissa myönteisen päätöksen saa lähes 40 prosenttia”. Minulla on siis viimeiset neljä vuotta käynyt huomattavan paska tsägä, kun en ole tuohon lähes neljäänkymmeneen prosenttiin osunut. Tsägästähän siinä täytyy olla kyse; ennen vuotta 2016 olin kolmen vuoden apurahaputkessa, osaan siis tehdä oikeanlaisen hakemuksen kyllä. Sitähän aina jankutetaan: pitää olla oikeanlainen hakemus (mitä ikinä ”oikeanlaisella” tarkoitetaankaan).

***

Muutamia pohdintoja valtion apurahajärjestelmästä:

Minne asti tasapuolisuus voidaan viedä / viedään nyt? Jaetaanko niin luku- kuin rahamäärällisesti yhtä paljon rahaa eri kirjallisuudenlajeille? Mikä ylipäänsä on runouden osuus? Onko yhden lajin sisällä huomioitu maan eri kolkat? Maakunnittain, kaupungeittain vai yleisellä tasolla, kaikkien kesken? Onko tasapuolisuutta myös yhden lajin sisällä olevien genrejen kesken (runoudella on monenlaisia suuntauksia)?

Pitäisikö jonkinlaisesta tasapuolisuuden ihanteesta luopua tai muuttaa nykyisiä painotuksia? Tämä on kysymys, mitä pitää pyöritellä usealta eri kantilta:

Missä määrin apurahaa jaetaan sosiaalisin perustein, ja pitäisikö marginaalilajeja painottaa niin, että niille jaettaisiin ainakin lukumääräisesti enemmän apurahoja, koska niiden parissa on huonommat mahdollisuudet tulla toimeen? Pitäisikö valtion kulttuuripolitiikan ylipäänsä reagoida tähän tapaan?

Yksittäisten apurahojen suuruuksia on nostettu, jonka tarkoituksena on kai saada paremmin tuettua ammatikseen kirjoittavia; miten tällainen runouden kohdalla toimii, kun runouden ammattimaisuus on nykyisellään sitä, että päivät tehdään palkkatöitä ja sitten yöunien kustannuksella kirjoitetaan runoja? Eikö runouden suhteen kannattaisi mieluummin jakaa pienempiä summia, sillä pelkillä apurahoilla kuitenkin hyvin harva elää? Tällöin tuettaisiin nimenomaan runoutta eikä runoilijaa, joka rahapulassa kuitenkin karkaa joko vielä syvemmälle palkkatyön kouriin tai proosan äärelle. Olisiko jo sovussa luovuttava ajatuksesta, että myös runoutta voi kirjoittaa ammatikseen?

Mitä mieltä Sinä olet?

Negatiivinen ja yltiöpositiivinen kritiikki

Mikä on kirjallisuuskritiikin tehtävä? Tätä mietin useinkin mikä on luontevaa, sillä palkkatöiden ja runoilijuuden ohella olen toiminut jo vuosia myös freelance-runokriitikkona.

Kritiikinkin kohdalla käsityksiä on varmasti yhtä monta kuin on määrittelijääkin; minä miellän sen pääasialliseksi tehtäväksi osallistua taiteesta käytävään keskusteluun. Kritiikki on tekijän ja kokijan välissä jonkinlaisessa selvittäjän asemassa, mikä tarkoittaa (ja: edellyttää) karkeasti ottaen sitä, että kriitikko on taiteen asiantuntija ja toimii sen varassa jonkinlaisena selittäjänä taiteen ja vähemmän kokeneen kokijan välissä. (Selittäjyydellä en tarkoita taiteen selittämistä auki vaan teoksen eri merkittävyyksien esilletuomista.) Tämä mahdollistaa sen, että kriitikko voi tietämyksellään kertoa, millaista taidetta kulloinenkin teos on ja miten se asettuu taidekenttään. Mielestäni tämä on kriitikontehtävän ydin. Siihen olennaisena osana kuuluu arvottaminen: onko taide laadukasta vai ei, onko se kriitikon mielestä kiinnostavaa vai ei (ja millä tavoin), mitä kyseinen teos pitää sisällään. Erityisen tärkeää on, että kriitikko osaa tehdä eron sen välille, onko teos (eli sen taide) laadukas ja tykkääkö hän itse siitä. Ne ovat eri asioita; toisinaan tuntuu, etteivät kriitikot tunnista tätä.

Olen siis kriitikko, mutta ennen kaikkea runoilija eli taiteentekijä. Me taiteentekijät omaamme viha-rakkaus-suhteen kritiikkiä kohtaan. Pidämme paneutuneesta kritiikistä – ja erityisesti silloin, kun se on positiivista. Se hivelee itsetuntoa. Paneutuneen kritiikin tulisi olla itsestäänselvyys. Hutiloituna amatöörintekeleenä kritiikillä ei ole mitään arvoa ja sen funktio määrittyy vain taidetta tuhoavaksi. Mielipiteellä on aina itseisarvo, mutta ilman laadukkaita argumentteja sillä ei ole mainittavaa merkitystä itse keskustelulle kuin korkeintaan huomiona: ”ahaa, tuo on tuollaista mieltä”.

Kritikoidessani mietin aina, mitä nostan teoksesta esiin. Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli kriitikko tunnistaa teoksen taiteeltaan laaduttomaksi (helppoa asiantuntijalle), huonoksi, negatiivinen kritiikki on perusteltu. Tällaista on esimerkiksi minunkin täällä blogissa toisinaan esiinnostama harrastajarunous. Sellaisen äärellä kokija voi helposti todeta, että kirjoittaja ei tunne alaansa kovin hyvin, mikä näkyy negatiivisin tavoin teoksessa. Useimmiten tällaisilla teoksilla ei ole taiteellista merkitystä vaan jokin muu merkitys. Toki kritiikin lukeva ”tavallinen ihminen” voi tykätä huonostakin taiteesta, mutta arvioidessaan teosta kriitikko ei voi ajatella lukijoiden mieltymyksiä aivan kuin ei voi arvioidessaan sekoittaa omia mieltymyksiä – varsinkaan negatiivisessa mielessä – objektiivisiin, perusteltavissa oleviin seikkoihin. Kuitenkin kriitikko voi hyödyntää mieltymyksiään nostaessaan esiin asioita, joita pitää teoksessa merkittävinä; useimmiten olemme hyviä siinä mikä meitä kiinnostaa.

Jos taas kriitikko tunnistaa teoksen laadukkaasti tehdyksi, en näe mitään syytä nostaa esiin negatiivisia asioita. Laadukkaasti tehdystä teoksesta löytyy aina positiivisia asioita esiinnostettavaksi. Edelleen: Laatu on mielestäni varsin helppo tunnistaa, jos on vähänkään perehtynyt aiheeseensa. Toisinaan tulee ihmeteltyä, miten paljon negatiivissävytteistä kritiikkiä onkaan julkaistu ja julkaistaan edelleenkin – ja mielestäni perusteetta. 

Joskus näkee ylisanojakin. Silloinkin tulee ihmeteltyä, mitä ihmettä kriitikon päässä on mahtanut liikkua, kun hän on päättänyt kritiikissään ilmoittaa, että jokin on ”vuoden paras” tai muilla tavoin ohjailla lukija yhden teoksen äärelle: ”Jos aiot tänä vuonna lukea yhden teoksen, lue tämä”. Tällaisillekaan ei perusteita oikein löydy. Kummatkin sisältävät aivan liian ympäripyöreitä oletuksia – mitään selittämättömin argumentein, eikä laadukkaasti tehtyä taidetta voi yksi ihminen koskaan purkaa niin mustavalkoiseksi.

#Metoo, not you… Who else?

Oksettavaa, likaista, pahaa Harvey Weinsteinia on helppo vihata. Hän on juuri sellainen stereotyyppinen klöntti, joka surutta käyttää hyväkseen valtaansa mitä ällöttävin keinoin. Alati paisuva #Metoo-kampanja (kampanja kuulostaa todella oudolta sanalta, mutta parempaakaan keksinyt) on nostanut otsikoihin Hollywood-tähtiä ja muita julkkiksia yksi toisensa perään. Meillä menneisyyden (ehkä nykyisyydenkin) haamut ovat tulleet kummittelemaan ohjaaja Lauri Törhöstä.

Woody Allen on aiheen myötä noussut (taas) otsikoihin, ilmeisesti vanhojen syytösten osalta. Allen on minulle tämän aiheen koetinkivi, sillä pidän hänen elokuvistaan. #Metoo on nostanut esiin sellaisiakin reaktioita, että taiteilijan aiemmat työt ovat alkaneet inhottaa. Niitä on alettu katsoa eri silmin mitä ei sinänsä voi ihmetellä.

Testasin. Katsoin Allenin viimeisimmän elokuvan Café Society (2016), jonka pääosissa ovat mm. The Social Networkista tuttu Jesse Eisenberg (hän oli mukana myös Allenin vuoden 2012 elokuvassa To Rome With Love), Twilight-elokuvasarjasta tähdeksi kimmonnut Kristen Stewart, aina eloisa Blake Lively ja Steve Carell, kenties maapallon karvaisin koomikko (oikeasti, tsekatkaa The 40-Year-Old Virgin) nyt kun Robin Williams on siirtynyt kaukaisiin galakseihin far, far away.

Allen pykii edelleen, mutta elokuva ei – ainakaan Allenin vuoksi. Café Society ei ole parasta allenia, mutta ihan mukiinmenevä. Kerronta on edelleen omalla tavallaan kiireistä ja tunnelma silti seesteinen. Vanha jazz soi taustalla niin kuin aina, ja juoni ja teemat kiertyvät lopulta rakkauden ympärille. Seesteisyydestä voi syyttää elokuvan lämmintä tunnelmaa ja pehmeitä värisävyjä, kuvausta siis, josta tällä erää sopii ”syyttää” legendaarista Vittorio Storaroa.

*****

En siis kuulu heihin, jotka alkavat vihata jotakin teosta siksi että sen tekijä on mahdollisesti asshole. Voin samaan aikaan inhota taiteilijaa ja nauttia hänen taiteestaan. Kaikki eivät siihen pysty mitä en mitenkään ihmettele.

Sosiaalinen media nostaa tällaisia ristiriitoja esiin (samalla kun upottaa weinsteineja ja muita klönttejä), ja se on kaikessa arveluttavuudessaankin positiivinen asia. Arveluttavaa on mahdollisten syyttömien teloittaminen, jonkinlaiset huutoäänestyksin suoritettavat pikaoikeudenkäynnit sosiaalisen median turuilla ja toreilla. Mutta tällaisesta tuskin on kyse #metoohon liitettävissä tapauksissa (ainakaan Hollywood-mittaluokan keisseissä). Kun useampi julkisuuden ihminen astuu syytöksineen esiin, syytökset on syytä ottaa vakavasti.

Seksuaalista häirintää ja muuta perseilyä ei kenties voi kovin hyvin näyttää toteen, ja siksi niistä ei siis välttämättä – ainakaan vielä – tulla näkemään kummoisia oikeustaisteluita. Mulkkuuskaan ei ole rangaistavaa vaikka se lähes rikollista onkin.

Jos taide toisinaan tuo yhteiskunnallisia epäkohtia esiin, niin niin tuo sosiaalinen mediakin. Jännää, ettei tämä ole näiden nyt hehkuvia kekäleitä muistuttavien parrasvalojen alla kärvistelevien taiteilijoiden mielessä käynyt.

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Runo on hidas

Kuuntelin Yleisradion Kultakuume-ohjelmaa. Siinä oli vieraana Hannu Helin, erityislaatuisimpia suomalaisrunoilijoita kautta aikojen. Hannu on yksi suurimmista innoittajista kirjoittamiselleni, olen aina ihaillut hänen rohkeuttaan, hahmottamisen ja kirjoittamisen kykyään. Nyt hän on elämänsä loppusuoralla, syövän kanssa. Hannun itsensä lukemien hienojen runojen ja hänen kuoleman läheisyydestä huolimatta uhkuvan rohkeutensa lisäksi ohjelmassa kiinnitti huomioni erityisesti eräs Hannun mainitsema asia:

Runo vaatii aikaa ja huomiota. Sitä pitää lukea hitaasti.

Kenties hän ei ihan sanatarkalleen noin sanonut, mutta tuota hän tarkoitti. Viesti kuulosti tutunomaiselta, aivan kuin olisin ennen kuullut samanlaista puhetta. Ja olenkin. Suuri idolini musiikin puolelta, Topi Sorsakoski, sairastui ja kuoli keuhkosyöpään muutama vuosi sitten. Ennen kuolemaansa, heikkokuntoisena ja happiviiksien auttamana, Sorsakoskesta tehtiin dokumentti ja hänen haastattelunsa nähtiin Ajankohtainen kakkonen -ohjelmassa, televisiossa. Siinä hän kertoo kuinka toivoisi, että ihminen joka hänen levyjään kuuntelee, aina välillä pysähtyisi kuuntelemaan ja ihmettelemään hienoja taustoja, miten milloinkin lauletaan ja mistä hän laulaa ja niin edelleen. Toisin sanoen Sorsakoski toivoi, että sen sijaan että musiikki on ihmisille itseisarvo ja taustamölyä, sitä kuunneltaisiin tarkalla korvalla, siihen keskityttäisiin ja sille annettaisiin aikaa.

Näillä kahdella edellä mainitulla herralla on samanlainen viesti. Se kuuluu: mikään ei ole itsestäänselvää. Antakaa taiteelle aikaa. Viettäkää sen kanssa aikaa, olkaa sen kanssa.

Minun ei ole aikomus julistaa, että totelkaa – puhuvat asiaa nääs. Tehköön jokainen kuten parhaaksi näkee.

Tulee mieleen, onko kuunteleminen ja lukeminen muuttunut olennaisesti viime aikoina? Kuunnellaanko musiikkia enää laisin vai onko se vain keino juhlimiselle, onko musiikista tullut korvanappikuuloketaustamusiikkia julkisiin kulkuvälineisiin? Entäpä lukeminen, onko se vain ajantäyttöä? Onko lukeminen nyt yhtä kuin vartti junassa tai aamupaskalla? Ja siksikö runoutta luetaan nykyisin niin vähän ja kapealti, kun ei ole aikaa ja/tai kärsivällisyyttä?

Kuinka moni meistä pysähtyy nimenomaan kuuntelemaan tai lukemaan? Liittyykö tämä elämään yleisemminkin? Pysähdymmekö kuuntelemaan mitä läheisillämme on sanottavaa, jäämmekö lukemaan ilmeitä heidän kasvoiltaan kun he puhuvat?

Minäkin luen junassa työmatkalla, ja kun en lue kuuntelen musiikkia. Mutta kotona istun mukavaan nojatuoliin ja asetan huolellisesti astetta laadukkaammat kuulokkeet korvilleni, annan musiikin tulvia korviini ilman että niiden takaa tulee mitään taustamölyä ja annan mieleni olla avoin huomioille. Samaan nojatuoliin rojahdan milloin minkäkin teoksen kanssa – tänään se on Tomas Tranströmerin Kootut teokset, otan tästä hienosta kirjasta yhden runon esiin ja annan sen olla siinä sylissäni silmien edessä katseen alla, mitään tarvetta kiirehtiä sivuja eteenpäin ei ole. Olen siinä sille runolle, ja se on minulle.

Tällaista on pyhyys jota tavoittelen. Pyhyys on allekirjoittaneelle yhtä kuin sielun rauha. Sen on yhteys korkeampaan voimaan, taiteeseen. Haluan kiusata ajatuksiani, aivojani ja mieltäni. En ole laisin uskovainen ihminen, mutta intiimiä pyhyyden tunnetta haen, ja taiteesta sen saan. Jos minulle uskonto pitää määritellä, toimittakoon taide sen virkaa; se on joka tapauksessa minua suurempaa. Sitä harjoitan säännöllisesti. Siitä saan turvallisuutta, sen äärellä tunnen kuuluvani joukkoon.

Tästä nimittäin on kysymys: antaa taiteelle mahdollisuus vaikuttaa ja antaa itselleen mahdollisuus vaikuttua.

Guggenheim-politiikkaa

Helsingin Sanomat pääkirjoitti äskettäin tehdystä kumoamispäätöksestä vahvan mielipiteensä: suuri virhe tehtiin, kun Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi kaupunginjohtaja Pajusen esityksen Guggenheimin museota koskevasta päätöksenteosta. Guggenheim ei näillä näkymin, näillä ehdoin, Suomeen tule.

Menemättä sen enempää HS:n pääkirjoitukseen voi siitä todeta, että kenties hyvin pitkään hetkeen ei lehti ole ottanut yhtä selvää poliittista kantaa taakakseen kuin juuri kyseisen pääkirjoituksen myötä. Pääkirjoituksen takaa kaikuu Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautavan aavemainen julistus siitä, kuinka nyt taidemaailma ja ihmiset häviävät kun Guggenheim pysyy aavan meren tuolla puolen.

Tämä on eriskummallinen ja jopa huvittava käsitys, sillä taidemuseot ovat juuri ihmisiä ja taidemaailmaa varten. Televisiolausunnoissaan Rautava paheksui sitä, kuinka epädemokraattisesti päätös syntyi. Kaupunginjohtaja Pajunen oli lausunnoissaan maltillisempi, jopa sovittelevampi. Hänestä huokui jopa tietynlainen nöyryys yleistä mielipidettä kohtaan. Niin pitääkin huokua. Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien puoltoäänet jäivät yksinäisiksi puoltoääniksi. Selvempää oli vastustus tai epäröinti koko museohanketta kohtaan.

Nyt mököttävät Kokoomus ja Helsingin Sanomat. Heidän yhteinen politiikkansa ei toiminut. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tällainen yhteistyö on kummunnut ja mitä seuraavaksi? Mitä konkreettista löytyy yhteistyön taustalta ja kuinka puolueellisten lasien takaa täytyy seuraavia politiikkaa koskevia HS-gallup -tuloksia lukea?

Ei tarvitsisi mököttää, jos olisi käsittänyt että tämänkaltainenkin politiikka saa  polttoaineensa äänestäjistä. Nyt asia ja agenda jäivät täysin päättäjätasolle – asioita tehtiin ilman äänestäjiä, ilman kansaa; vain yksittäisten päättäjien ahneudet ja mieliteot allekirjoittivat nimiä paksuhintaisiin paperilaskuihin.

Huvittavinta on huomata, kun viime päivinä on saanut lukea Guggenheim-säätiön pääjohtaja Richard Armstrongin mielisteleviä Helsinki-lausuntoja, että vasta nyt kannattaisi keskustelut museon tulosta käynnistää. Nyt, kun jää on murrettu ja keskustelijat saatu lämpimiksi.

Nyt, kun Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien töpeksimänä kaikki on myöhäistä.

Palkintoja!

Kuten edellisessä entryssä tulin jo aihetta sivunneeksikin, on alkutalvi ja loppuvuosi kevyttä kirjallisuuspalkintotykitystä. Myös musiikin saralla tapahtuu: eilen Sibelius-viulukilpailun voitti Nikita Boriso-Glebski. Jos olenkin joillakin ehdoin musiikin suurkuluttaja ja musiikinteoriasta jotakin ymmärtävä, niin eilisen kilpailun televisoineen Yle Teema- kanavan asiantuntijoiden (viulutaiteilijoiden) mielipiteet olivat aivan mahtavia, sillä ymmärsin niitä tuskin lainkaan! Mutta aidosti – on kiehtovaa kuunnella, kuinka joku osaa (alansa jargonin) käsitellä aihetta sen sisältä käsin. Joidenkin silmiin sellainen voi kääntyä elitismiksi, mutta minulle se kertoo äärimmäisestä intohimosta, joka on aina eniten juuri taiteen itsensä voitto. Silloin ollaan sisällä asiassa ja juuri siitä, jos jostakin, olen tässä kohtaa mustasukkainen: että ymmärtäisi niin hyvin ja pääsisi likemmäksi musiikin nyansseja. No, onneksi musiikkia voi nauttia monin eri tavoin, eikä siihen välttämättä tarvita tietoa siitä kuinka viulistilla on ”aivan mahtava fantasia”. Mutta oppimisen halu tuollaisesta kasvaa.

Kalevi Jäntin palkinnon voittivat (vai olisiko korrektimpaa sanoa, että palkinto jaettiin) tänä vuonna Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Näistä Hirvosen tuotanto on minulle vierain, vaikkakin hän on kirjailijana muistissa. Marko Hautalan romaanit ovat pirullisen hyviä ja olen lukenut ne hetimiten niiden ilmestyttyä. Ilmeisesti ensi keväänä ilmestyy kolmas teos. Sitä odotellessa. Harry Salmenniemi on suomalaisen runouden ehkä uudistavin tekijä, jonka teokset ovat ainakin henkilökohtaisesti koskettaneet ehkä eniten viimevuosina ulos tulleista runokokoelmista.

Finlandia-ehdokkaina oli tälläkin kertaa komea joukkio ja rykelmä epäilemättä hienoja teoksia. Mikko Rimmisen voitto ei tullut yllätyksenä, sillä Pussikaljaromaanillaan jo ehdokkaaksi yltäneen kirjailijan uusin teos erottuu joukosta ehkä selkeimmin henkevyytensä vuoksi. Tarkoitan tällä sitä karismaa ja sielua, joka romaanista nousee JO ENNEN KUIN teosta on edes lukenut. Selkokielellä se tarkoittanee jotakuinkin sitä, että kirjailijalla ja kirjalla on selvä ja omalle puolelleen voittava agenda, ja kirjan päähenkilö on noussut jo esiin ennen kuin kirjaa on edes avattu. Teosta on helppo markkinoida, ja se on helpo omaksua. Mutta miksikö pidän Rimmisestä?

Rimminen uudistaa suomalaista kieltä. Nirppanokkaisimmat kutsuisivat häntä sanasepoksi (joka nykyään esiintyy mediassa jo positiivisena määritteenä kirjailijasta), mutta itse kutsuisin sitä mielummin ketteryydeksi ja rehevyydeksi. Äärettömän laajalla sana-arsenaalilla, ja sitä myös laajentaen, Rimminen lyö ilmavuutta teoksiinsa vaikka se kenties ulospäin saattaakin näkyä raskaana kikkailuna. Hyvin yksinkertaisin keinoin Rimminen hidastaa lukijaa, kehottaa pysähtymään ja maiskuttamaan kieltä. Tästä seuraa se, että lukija ”jää vangiksi” johonkin tilanteeseen tai maailmaan. Se on positiivinen juttu. Samankaltaisten seikkojen vuoksi pidän kovasti myös Jari Tervon kielestä, joskin hänen viimeisimmät politiikasta ja poliittisesta historiasta ammentaneet kirjansa eivät ehkä muuten niinkään allekirjoittanutta sytytä, kun taas Rimmisen teosten teemat koskettavat pientä ihmistä, ja näin ollen väkisinkin myös itseäni.

Sellainen huumorin sävyttämä ”sanakikkailu”, jota Rimminen (ja Tervo) viljelee, ei ole kikkailua tai pontevaa pyrkimystä taidonnäytteen antamiseen. Se on hyvin yksinkertaisesti rakkautta sanoihin. Ehkä siitä kertoo jotakin se, että Rimminen ja Tervo kumpainenkin, on tullut esiin ensin runoilijana. Allekirjoittaneen mieltä lämmittää erityisesti Rimmisen asenne runouteen (lainaus tämän päin Helsingin Sanomista):

Jos ihan kielellisesti ajatellaan, niin kyllä runous on kirjoittamisen ensisijainen taso. Runoudessa täytyy olla ihan eri tavalla auki maailman suuntaan.

Koska meillä on joulu ja kunniamerkit

Joulua lukuunottamatta alkaa vuoden oksettavin aika. Se on toisaalta kirjanystävien aikaa, toisaalta lasten aikaa, ainakin olevinaan. Joulu kerää perheitä yhteen, silloin lähennytään ja vedetään etäisyyksiä väleillämme pienemmiksi. Ollaan hiljaa iloisia siitä, ettei yksinäisyys ole astunut oman asunnon ovesta sisään.

Itsenäisyyspäivänä moni kerääntyy television ääreen. Ensin joka vuosi samaan aikaan näytettävän Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan vuoksi, ja iltasella sitten katsomaan presidentinlinnan pukuloistoa, eli jännittämään sitä kuka on vahvaluonteisen boolin vuoksi pimeimmässä tunnelissa kun YLE haastattelee, tai kuka kompastuu olemattomaan mattoryppyyn. Absurdein osa itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja linnasta tehtyä lähetystä on se, kun tuntitolkulla seurataan kuinka ihmiset kättelevät. Sen jälkeen on vuorossa pientä ruokailua ja kahvittelua, jonka jälkeen suoritetaan paritansseja ja illan loppua kohden jopa kevyttä jorailua n. 30cm x 20cm:n kokoisella alueella. Yksin linnaan saapuneita daameja varten paikalle hankitut leveäharteisemmat kadetit siis suoriutuvat illan tanssivelvollisuuksistaan keinumalla jalalta toiselle kuin seipään nielleinä. Oi sitä onnen loistoa, joka hikisistä kasvoista kuumassa saunassa… kuumassa presidentinlinnassa paistaakaan! Lopuksi illan viimeiset hetket kuvataan ”jatkopaikoilta”, kun kiiluvasilmäiset kansanedustajat ja muu vuosittainen kerma juhlii kokonaisen valtion aikanaan lanseeraamia valtakunnallisia pikkujouluja. Lauletaan karaokea ja kuunnellaan musiikkia, haastattelut venyvät ja paukkuvat koska haastateltavista ei tahdo, sananmukaisessa merkityksessä, saada enää tolkkua. Tärkeää on se, että meillä menee hyvin, onhan meillä juhlat ja itsenäisyys!

Niinhän se on, että porvarillisimmatkin bileet tehdään moraalisesti hyväksytyiksi kun ne kiinnitetään historialliseen ja arvokkaaseen tapahtumaan (Itsenäisyyspäivä supereurooppalaisessa Suomessa) ja televisioidaan KOKO KANSALLE (samalla korostaen eriarvoisuutta keskuudessamme). Epäkorrektitkin juomatavat ovat sallittuja, kun syy on oikeanlainen ja yleisesti hyväksytty. Kuten virkamatka Romaniaan.

Huomenna julkistetaan vuoden näkyvin kaunokirjallinen teos. Sen kirjoittajaa odottaa mukavat ja ansaitut kehut ja kohtuullinen rahallinen palkkiokin. Lisäksi kirjailijan kylkeen liimataan loppuelämän kestävä lisänimi, lisätitteli Finlandia- palkinnon voittaja. Jokainen huomio ja palkinto, joka mille tahansa taiteenlajille menee, on hyväksyttävä ja kannustettava juttu. Sillä paljon niitäkään ei lopulta ole, eikä taiteentekijöitä muutenkaan huomioida liikaa.

Vuosittaiseen kansalliseen traditioomme kuuluu, että ansioituneita kansalaisia palkitaan kunniamerkein. Tänä vuonna esimerkiksi kansanedustaja (myös ministerinä toimineelle) Juha Korkeaojalle (s.1950) on myönnetty 1. luokan Vapaudenristi -kunniamerkki. Syynä on mitä ilmeisemmin kunniakas ansioituminen yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa. Tänä vuonna palkitaan myös muotoilija, taiteilija Eero Aarnio (s.1932). Hänelle on myönnetty Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali. Kyseinen mitali jaetaan vuosittain erityisesti taiteenalojen ansioituneille edustajille. Tänä vuonna sen saa kaksitoista hienoa, oman panoksensa suomalaiseen kulttuuriin antanutta taiteilijaa.

Kun kerran eletään yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa ihmisiä laitetaan jonkinlaiseen järjestykseen merkittävyyden ja tärkeyden mukaan, olisi odotettavaa että jonkinlaista suhteellisuudentajua edes heidän palkittujen kesken kyettäisiin käyttämään. Eero Aarnion tunnetuin teos Pallotuoli syntyi vuonna 1963. Pallotuolista Aarnion ura sai todellisen sykäyksen eteenpäin. Pallotuolia, tietenkin myös Aarniota itseään voidaan pitää yhtenä suomalaisen muotoilun vahvimmista edustajista. Aarnio on yksi tunnetuimpia muotoilijoitamme maailmalla ja Pallotuolia voidaan pitää yhtenä alansa klassikoista kansainvälisestikin. Erityisesti Pallotuoli edustaa suomalaisen suunnittelun ja varsinkin suomalaisen teollisen muotoilun puhkeamista kukkaan. Aarnio ajoi lasikuidun ja muovin muotoiluun sisään, ja oikeastaan hänen myötä niistä tuli yleisesti hyväksyttyjä materiaaleja sekä huonekaluissa että designissa. Aarnio toimii suomalaisen taiteen puolestapuhujana jo pelkällä olemuksellaan. Hän on epäilemättä globaali ihminen, ja Suomi hyötyy kaikesta mitä hän tekee ja on tehnyt.

Ei pidä väheksyä kenenkään saavutuksia tässä maailmassa. Mutta yhteiskuntamme ja rakkaan asuinmaamme ohjaamina niitä ei voida myöskään pitää samanarvoisina. Espanjalainen El Mundo on Espanjan toiseksi suurin sanomalehti. Lehti julkaisi vuonna 2006 artikkelin Eero Aarniosta otsikolla ”Ikonin uudelleensyntyminen” (lähde Wikipedia). Artikkelissa Aarniota tituleeraataan ”vaatimattomaksi neroksi, joka on leimannut muotoilun maailmaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan”. Pastilli- tuolista Aarnio palkittiin American Industrial Desing Award- palkinnolla vuonna 1968. Aarnion teoksia on mm. seuraavien museoiden kokoelmissa: Museum of Modern Art (New York), Victoria and Albert Museum (Lontoo), Bauhaus Museum (Sydney), Centre Georges Pompidou (Pariisi), sekä tietenkin Helsingin Designmuseossa.

Kun käytännöllisesti katsoen Eero Aarnio käynnisti oman uransa vuonna 1962, oli Juha Korkeaoja kaksitoistavuotias (12). Aarnion ura on kestänyt pian viisikymmentä vuotta. Hänen kaltaisiaan pitkän linjan taiteilijoita lienee pilvin pimein joukossamme. Paljolti on myös heitä, keitä valtio ei ole muistanut oikeastaan millään tavalla, mutta jotka ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta taiteellista työtä suomalaisen kulttuurin ja taiteen, suomalaisen ja kansainvälisen maailman eteen, sen sisällä. Kahdenkymmenen vuoden työ kansanedustajana on arvokas ja mittava ura sekin. Mutta Aarnioon ja hänen uraansa verrattuna se ei ole mitään.