Teemu maailmanympärimatkalla, osa 7: Yhdysvallat

Dan Fante: Unohda Guggenheim / Runoja 1983-2002 (A Gin-Pissing-Raw-Meat-Dual-Carburetor-V8-Son-of-a-Bitch from Los Angeles, 2002). Sammakko 2004, 61 sivua. Suomentanut Kari Aartoma. Kannen suunnittelu: Riikka Majanen.

Kaksi kirjallista kotimaatani: Suomi ja Yhdysvallat. Muihin kieliin ei kielitaito riitäkään. Nykyään tulee luettua paljon englanninkielistä runoutta alkukielellä – kiitos kattavien nettikirjakauppojen ja e-kirjojen, mutta nautin kyllä näistä käännöksistäkin.

Mielestäni Dan Fante kuuluu losangelesilaisen kirjallisuuden kaanoniin, jonka tunnetuimpia edustajia lienevät Raymond Chandler, Charles Bukowski ja John Fante, Danin isäukko. Fante senior oli leimallisemmin prosaisti, Dan Fante julkaisi pari runokokoelmaakin. Silti prosaistiksi Dan-poikakin itsensä mielsi.

Palasin siis vanhan tuttavani Unohda Guggenheimin pariin. Se olikin mainiompi teos kuin muistin. Muutamissa sen runoissa Fante palaa juurilleen Italiaan, josta hänen isovanhempansa olivat kotoisin. Haastatteluissa Dan Fante on peräänkuuluttanut Torricella Pelignan vaikutusta elämäänsä, koki sen kodikseen. Italialaisesta maisemasta ja amerikkalaisesta katurunoudesta kehkeytyykin kiehtova mikstuura.

Kuten Bukowskinkin (joka toisinaan mainitsi mm. Ask the Dustin kirjoittaneen John Fanten esikuvakseen), Dan Fanten runous keskittyy kokonaisuuksiin ja rytmiin. Kekseliäitä metaforia hän ei tarjoile. Tekisi mieli kutsua hänen runojaan rytmisiksi novelleiksi. Proosallisempaa runoa kuin proosarunous, kertovampaa. Siksi usein sanonkin, että tämä tyylisuunta on hyvä portti ottaa ensimmäisiä askeleita runouden maailmaan. Outouttavuuksia ei ole niin paljon.

Nautin kovasti Fanten tarinoista. Niiden ääressä ei ole tylsää – jos kohta naiset ja viinanjuonti ovatkin aiheina kovin kaluttuja. Fanten (kuten Bukowskinkin) runot ovat liiaksi viisaita ansaitakseen tulla dumatuiksi pelkästään aiheidensa vuoksi: naiset ja viina toteuttavat losangeleslaista kuvastoa, mutta teemojen suhteen ollaan syvemmissä vesissä. Runon puhuja vaikuttaisi olevan Fantea muistuttava kirjailija. Lajityypille poikkeuksellisesti menestykseensä heräävä, tekemisistään ylpeä kirjailija, siinä missä Bukowskin hahmot ovat kaikessa surkeudessaan jopa itseironisia. Fantenkin pompöösiuden taustalla sittenkin pilkistää puhujan epävarmuus, erilainen vain.

Kenties Dan Fante oli parempi prosaisti kuin runoilija. Hän on Bukowskin tapaan erityinen: hyvin harva kirjailija hallitsee sekä runouden että proosan.

Suosittelen.

Odotus

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot (Betting on the Muse, 1996). Sammakko 2015, 159 sivua. Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihlajavirta.

Mistä tunnistaa suuren ja tuotteliaan kirjailijan? Siitä että hän sinnikkäästi jatkaa julkaisemista kuolemansa jälkeenkin. Charles Bukowskin Betting on the Muse julkaistiin vuonna 1996, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Postuumiksi julkaisuksi siinä on kuitenkin harvinaisehkoa haikeutta; Bukowski sairasti leukemiaa ja osasi aavistella lähestyvää loppua, mikä myös näkyy erityisesti teoksen runoissa. Novellit ovat enemmän tuttua, räiskyvämpää Bukoa.

Betting on the Muse on paksuhko opus, joten Kirottujen nautintoihin on raakattu runoja aika raa’alla kädellä. Silti on sanottava, että varsinkin ne tunnetut, aikaa hyvin kestäneet runot ovat melko hyvin edustettuina. Aina sitä silti toivoisi, että käännettäisiin koko teos, sillä nytkin moni hieno runo on jäänyt välistä. Alkuteoksen kaikki kymmenen novellia on mukana.

Vastoin kaikkia odotuksia Bukowski eli pitkän elämän, mikä näkyy myös hänen runoudessaan. Vanhemmiten se sai seesteisempiä ja pohdiskelevimpia sävyjä, herkkyyttäkin. Kirottujen nautinnot päättää alkukielisen teoksen tapaan runo Entä nyt? (so now?), joka kaikessa lohduttomuudessaan ja avuttomuudessaan luo voimakkaan kontrastin sille Bukowskin paremmin tunnetulle runoudelle, minkä vangiksi hän ajautui.

Vaikka teoksen runot paremmin tuovat esiin Bukowskin herkän puolen, mausteisesta huumoristaan kirjailija ei päästänyt irti. Tästä esimerkkinä vaikkapa runo this dirty, valiant game, jota käännökseen ei valitettavasti ole sisällytetty. Siinä runon puhuja kuvailee kirjailijakollegojaan muutamin lyhyin säkein, tähän tapaan:

”[…] I see Hemingway cleaning / his shotgun / while thinking of his / father. […] I see Ginsberg / gone / from Howling to / mewing / as a professor in / Brooklyn […].”

Virne erottuu. Ja voi noissa huomioissa joku totuuskin piillä.

Teoksen käännökset ovat mielestäni oikeinkin hyviä. Sammakon urakointia Bukowskin tuotannon kääntämisessä on vaikea asettaa mittasuhteisiin, niin suuri merkitys sillä on. Edelleenkin Bukowski on oivallinen portti runouden maailmaan.

Leijona komerossa

Charles Bukowski: You Get So Alone At Times That It Just Makes Sense. Ecco 2002. 313 sivua.

Bukowskin runoja on aika paljonkin käännetty suomeksi – lähinnä Kustannusosakeyhtiö Sammakon toimesta, mutta yllättävän vähän Bukowskin kokoelmia on käännetty kokonaisuudessaan suomeksi. Siihen on nähdäkseni kaksi selkeää syytä: runojen taso on usein varsin vaihtelevaa ja kokoelmat ovat paksuja. Tässäkin teoksessa on 313 sivua, melkoinen jättiläinen siis runokokoelmaksi!

Sitkeästi Bukowski kantaa selässään jonkinlaisen juoppokirjailijan ja rentturunoilijan leimaa, ja olenkin usein todennut, että se on pitkälti niiden mielissä, jotka ovat perehtyneet hänen tuotantoonsa vain pinnallisesti. Totta on, että hän oli alkoholisti, eikä hän ilmeisesti itse siitä mainittavammin tuntunut kärsivän. Bukowski myös edesauttoi rentturunoilijan imagoaan; se herätti huomiota ja hän ymmärsi huomion tuovan rahaa. Lisäksi keikalla jonkun toisen piikkiin juotu bisse on ihan mukiinmenevä luontoisetu minunkin mielestäni. You get so alone at times that it just makes sense on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että renttuudestaan huolimatta hänen runoutensa on enimmäkseen ollut kaikkea muuta kuin renttuilua romantisoivaa.

Jos laskin oikein, kokoelmassa on 138 runoa, ja sanottava on, jälleen kerran, että harvassa on rentturunous. Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1986, jolloin vuonna 1920 syntynyt Bukowski on ollut jo eläkeiässä. Ei ihme, että meininki on rauhallista ja pohdiskelevaa. Kyllä hän tässäkin kokoelmassa paheista kirjoittaa, kuten vedonlyönnistä ja naissuhteista, mutta niistäkin jo pehmeämmässä valossa.

Tartuin tähän opukseen, sillä se on jäänyt minulle ennalta vähän vieraammaksi. Ei tätä yleisesti mielletäkään mitenkään Bukowskin keskeisimpiin runokokoelmiin, mikä on nähdäkseni ihan perusteltua: seassa on mielestäni niin keskinkertaisia, hyviä kuin loistaviakin runoja, mutta loistavat ovat selkeässä vähemmistössä, eivätkä ne ehkä ole niin raflaavia kuin tunnetuimmat runot Bukowskin uran varrella.

You get so alone at times that it just makes senseä yhdistää se sama aiheisto, mikä yleensäkin Bukowskin teoksia: elämä. Hän ei tarkastele luonnon yksityiskohtia tai rakentele kielikuvia ja symboliikkaa. Hän kirjoittaa arkisista kohtaamisista ja tapahtumista, mitään ylevää ei hänen teemoihinsa mahdu, pois lukien yhteiskunnallinen aines – jos sellaisen ylevänä haluaa nähdä. Esimerkiksi runossa O tempora! O mores! (s. 145-146) hän kritisoi alastomuutta:

”a century back / a man could be driven mad / by a well-turned / ankle, and / why not? / one could imagine / that the rest / would be / magical / indeed! // now they shove it at us like a / McDonald’s hamburger / on a platter.”

Otan sittenkin vähän takaisin: aika purevaahan tällainen ilmaisu on, näky tulevaisuudesta. Nyt sitä hampparia on tarjolla kaikkialla. Moni tekee sillä jopa elantonsa, ilman että poliisi sakottaa.

Yhteiskunnallisesta aineksesta tulee mieleen myös runo the blade (s. 179-180), jossa runon puhuja parkkeeraa autonsa teurastamon luokse ja voi pahoin kuunnellessaan ja katsellessaan sikojen vientiä teuraalle. Välttääkseen sen hän etsii itselleen uuden parkkipaikan toisaalta.

Parhaimmillaan Bukowski on kuitenkin aina tarinankertojana – oli kyse sitten hänen runoistaan tai proosastaan. Pitkässä, seitsensivuisessa runossaan invasion (s. 157-163) runon puhuja kohtaa kotonaan leijonan. Hän panee merkille kissojen katoavan mystisesti ja kummallisen äänen, joka kantautuu komerosta. Siellä asustaa leijona, pentuineen. Runossa on voimakasta maagista realismia, sen tunnelma on sanoinkuvaamattoman hieno. Yksi niistä loistavista runoista.

Kirjan lukemiseen kului tovi, mutta se oli kaiken ajan ja vaivan arvoinen. Kieli on varsin helppoa, joten lukioenglannilla pärjää hienosti. Rytmi on hiottua ja taattua Bukowskia. Tämänkin teoksen runoja löytyy suomeksi Sammakon kustantamasta teoksesta Eläkeläinen Kaliforniasta: runoja 1986–1990 (2004), jos englanniksi lukeminen ei niin maistu.

Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

”Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

”Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.”

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

”Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.”

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.”

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Erik Tawaststjernan poika Erik Tawaststjerna

Tänään kävin antikvariaatissa. Tein muutamia mieluisia löytöjä. Kävin myös kultasepänliikkeessä hakemassa kellon paristonvaihdosta. Kun laitoin sen kotona ranteeseen, siitä hajosi ranneke. Nyt vähän pännii.

Mutta antikvariaattiostokset lämmittävät mieltä. Löysin Sibelius-biografian, jollaista olin etsinyt jo jonkin aikaa. Toki Erik Tawaststjernan massiivinen teossarja ajaisi hienosti asian, mutta kaipasin jotakin kompaktimpaa, yksissä kansissa olevaa. Apuun riensi Erik Tawaststjernan poika Erik Tawaststjerna. Ah, tarkennan: Erik T. Tawaststjerna. Onkohan Erik T. Tawaststjernan pojan nimi sitten Erik T.T. Tawaststjerna?

Löysin myös Noidan käsikirjan. Minulla oli se lapsena, mutta vuosien melskeessä se on hukkunut jonnekin. Ehkä olen vienyt sen antikvariaattiin joskus. No, nyt kun löysin sen, hukkaan sen seuraavan kerran samaan kuoppaan johon arkkunikin lasketaan. Olen ajatellut sen tapahtuvan noin viidenkymmenen vuoden kuluttua. Mikäli Noidan käsikirjasta on apua, noin viidensadan vuoden kuluttua.

Selailin tänään Dan Fanten runokokoelmaa Moottorisahasäkeitä. Se on Sammakon kustantama (2009), kuten kai jokainen suomenkielinen danfante. Kokoelman suomenkielinen nimi tuntuu muuten kummalliselta, kun ajattelee alkuperäistä nimeä Kissed by a Fat Waitress. Eikö vaikka Läskipusu olisi ollut parempi? Tai Läski-pusu. Suomenkielinen nimi tuntuu vähän väkinäiselle – kuin olisi ajateltu, että

”sen pitää kyllä olla jotain tosi suomalaista.”

”Hei, mä tiedän! Miten ois Moottorisahasäkeitä?”

Ainoa vaan, ettei Fantessa ole mitään suomalaista. Mutta onhan toki Californiassakin, josta mies on kotoisin, moottorisahoja. Mutta ei se siltikään oikein tunnu luontevalta. Muuten kokoelmassa ei häiritse mikään – kaikin puolin hyvää matskua.

22.9.2012

Parhaillaan on kesken Philippe Djialin Valaistunut hekuma (Sammakko 2002). Kustantajan mukaan käännös on loppuunmyyty. Ostin sen makoilemasta Pasilan kirjaston poistopöydältä viidelläkymmenellä sentillä. Vaikka poistopöytä on surullinen ilmestys on se parempi kuin tieto siitä, että kirja joutuu silppuriin. Varsinkin tällainen, ennalta-arvaamaton ja vailla ennakko-odotuksia käsiin eksynyt teos: erikoinen romaani, mutta jotenkin sieluton. Jospa se sellaisen vielä löytää ennen loppua.

Seuraava merkintä tässä blogissa on järjestyksessään sadas (100.). Se tarkoittaa sitä, että tämä entry on Wayne Gretzky, number 99. Mietin, pitäisikö sadannen jälkeen tulla yhdeksäskymmenesyhdeksäs, sen jälkeen yhdeksäskymmeneskahdeksas jne… Jos tietäisi, että aikaa on tasan sadan merkinnän verran.

Jos ei tietäisi, että aikaa on sadan merkinnän verran.