Teemu maailmanympärimatkalla, osa 5: Skotlanti

Carol Ann Duffy: Love Poems. Picador 2010, 55 sivua.

Siirryin walesilaisen Dylan Thomasin raskaahkon runouden ääreltä skotlantilaisen Carol Ann Duffyn Love Poemsin pariin. Duffyn runot ovat kaltaisilleni ei-natiiveille palkitsevia, sillä hänen kielensä on helpohkoa, runoihin pääsee helposti kiinni. Luin siis englanniksi.

Love Poems on runokokoelma, tarkemmin sanottuna valikoima runokokoelmista. Kirjaan on kerätty Duffyn rakkausaiheisia runoja kaikkiaan yhdeksästä eri kokoelmasta ja onpa mukana yksi runo kokoelmien ulkopuoleltakin. Tällainen konsepti kiehtoo; esittelee runoilijan tuotantoa retrospektiivisesti yhdestä universaalista aiheesta käsin, silti monipuolisesti.

Kun nimi on näinkin kliseinen, odotuksiin latautuu tietynlaisia pelkoja ja toiveita. Aikoinani ostin teoksen juurikin Duffyn helposti lähestyttävän kielen vuoksi. Se on paikoin ylevää, mutta enimmäkseen arkista, ja samoin on runojenkin laita. Kiinnostavasti ja kauniisti hän kirjoittaa rakkaudesta, välttää äitelyydet. ”Witty”, saattaisi englantilainen kuvata näitä runoja, jotka ovat kekseliäitä niin kielen kuin kuvankin tasolla, mikä tietysti minua runoilijanakin puhuttelee (s. 14):

”This old heart of mine’s / an empty purse.”

Syvistä tunteista puhuttaessa runon puhujan rooli korostuu – varsinkin keskeislyriikan äärellä. Aika monipuoliseksi Duffynkin puhuja rakentuu. Siirapin ohella on synkkyyttä, pettymyksien kyljessä erotiikkaakin. Runot ovat hyvällä tavalla sympaattisia. Esimerkiksi runossa ”Tea” Duffy tuo teen ja siihen liittyvät ilmeisen peribrittiläiset arkiset tavat esiin, osoittaa rakkauden niissä. Runo on yksinkertainen, naivistinen jopa, runon puhujan pohdiskellessa teen merkitystä rakkaalleen, ja sitä kautta itselleen. Miten sellaiset pienet tapahtumat, kuin teen juonti – siihen liittyvine eleineen – voivatkin olla niin rakastettavia. Tee on kyseisen pariskunnan yksi rakkauden aines, yhteinen nimittävä tekijä. Liima.

Tummemmankin kuvaston kautta Duffy kirjoittaa, kiinnostavasti silloinkin (s. 44):

”If I was dead, / and my bones adrift / like dropped oars / in the deep, turning earth; […]”

*****

Tovi teoksen äärellä meni, aika kului mukavasti. Skotlanti tarjosi minulle parastaan. Sain kokoelman ääreltä muutamat opit omaan kirjoittamiseeni, ja ennen kaikkea oli mukava havaita, ettei rakkausrunojen tarvitse olla kliseisiä ja huonoja. Hyviä rakkausrunoja tarvitaan!

Seuraavaksi piipahdan kirjallisella maailmanympärimatkallani kotiin – saanpahan Suomenkin käydyksi raaputettavalla maailmankartallani. Sitten kenties loikkaan Pohjois-Irlantiin.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 2: Kuuba

Vihreä lisko: Kuuban uutta runoutta. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. Otava 1971, 107 sivua.

Maailmanympärimatkani raaputettavalla maailmankartalla alkoi Espanjasta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Sieltä ponnahdin toiseen espanjankieliseen valtioon, Kuubaan – ja samalla romaanitaiteesta runouden äärelle. Kuubalainen runous oli minulle entuudestaan aivan vierasta, joten tällainen kahdentoista runoilijan antologia sopi paremmin kuin hyvin näyteikkunaksi. Harmittavasti vain yhtäkään naisrunoilijaa ei ollut mukaan mahtunut; olisi ollut mielenkiintoista saada lukea heidän näkemyksiään tuosta ajanjaksosta. Vihreässä liskossa ääneen pääsevät runoilijat Nicolás Guillén, Luis Marré, Roberto Fernández Retamar, Pablo Armando Fernández, Fayad Jamis, José Martinéz Matos, José Alvarez Baragaño, Heberto Padilla, Rafael Alcides, César Lopez, Miguel Barnet ja David Fernández.

Teos ilmestyi vuonna 1971. Ei siis kovin paljon Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen. Saaritsa aloittaa esipuheensa hätkähdyttävästi:

”Puhuipa mistä nyky-Kuuban ilmiöstä tahansa, aina on puhuttava myös vuoden 1959 vallankumouksesta. Ja jos puhuu Kuuban uudesta runoudesta, siitä on suorastaan lähdettävä. Kun ottaa huomioon, että ennen vallankumousta lukutaidottomia oli yli 90 prosenttia kuubalaisista, voi ymmärtää miksi kokonaiset lyyrikkosukupolvet harhailivat taskut tyhjinä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa: he etsivät lukevaa yleisöä, ja enimmäkseen turhaan.”

Jotakin hirvittävän koskettavaa tuossa kuvassa: runoilija etsimässä yleisöään.

Aiemmin Yhdysvaltojen puristuksissa ollut demokratia oli ajautunut Fulgencio Batistan diktatuurin alle, jota vastaan Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike – Che Guevara joukoissaan – alkoi sotia. Antologian runoilijat muistavat sekä Castroa että Guevaraa runoissaan. Vallankumouksen myötä maasta tuli kommunistijohtoinen – ja vaikka runoilijat kenties ”vapautuivatkin”, melko mielivaltaiseksi maan meininki sittenkin kehkeytyi. Ristiriitaista kaikki tyynni, kuten Rafael Alcides runonsa Kiitollinen lopuksi kirjoittaa (s. 76):

”[…] Ja niin siitä mitä minulla ei ole ollut / syntyy se mikä olen: / ihan vähäpätöinen, totta kyllä, / mutta valtava, kiitollinen kuin koira.”

Teoksen runoja kehystää siis voimakas poliittinen konteksti, mutta ne onnistuvat välttämään julistamisen. Tapahtumista on kulunut kuitenkin jo sen verran aikaa, että poliittisuuskin näyttäytyy enemmän historiallisuutena.

Teoksen runoilijoista suosikeikseni nousevat edellä siteeraamani Rafael Alcidesin lisäksi César Lopez, jonka runot ovat kukkean kertovia ja runsaita. Samoin Miguel Barnetin runot miellyttävät minua. Hänen runonsa Isänmaa loppuu rytmisesti hienoon säkeistöön (mistä on myös Saaritsaa kiittäminen). Onpa tässä poliittinen viestikin; melko samalla tavalla nimittäin vallankumous ja runous toimivat, kuohuvat pinnan alla (s. 91):

”Ja minusta tuntuu kuin lähellä / olisi ystävä. / Ja minun sydämeni ymmärtää minua. / Ja minä tiedän että rinnallani, maaseudun kylissä, / kaukana / piilee voima, kuin tuuli, / valmiina puolustamaan elämää.”

Kaikkinensa mielenkiintoinen teos, joka kaipaisi rinnalleen kuubalaisen nykyrunouden antologian, johon olisi otettu mukaan naisrunoilijoitakin. Olisi esimerkiksi hienoa saada lukea Dulce María Loynazin runoja suomeksi käännettynä.

*****

Näin on toinen maa maailmanympärimatkallani nähty! Seuraavaksi palaan Eurooppaan, muuan dekkarikuningattaren vieraaksi…

Väistyvä säe

Ilpo Tiihonen: Eros – lemmenlyriikkaa. 59 sivua. WSOY 2002.

Kun tieto Ilpo Tiihosen kuolemasta saavutti minut, satuin olemaan niin sanotusti ”teosten välillä”. Halusin tietysti lukea jonkin Tiihosen kokoelmista. Valitsin tämän Eroksen, sillä se on jäänyt jollakin tavalla etäisimmäksi Tiihosen tuotannosta.

Eros sisältää 41 runoa, jotka on jaettu neljään osastoon. Tyyliltään ne ovat tyypillistä Tiihos-iloittelua loppusointuineen ja muine helkyttelyineen. Taitavasti Tiihonen tässäkin taiteilee kliseen rajamaastossa – ylittämättä rajaa. Lempeä runoissa on paljon, ja onpa sitäkin kun ei seiso. Kuvasto on varsin perinteistä, mutta tarpeeksi kekseliästä ja osuvaa pysyäkseen imelyyden ulottumattomissa (s. 21):

” […] ja toinen katsoo toista tunsitko, / ja toinen tuntee / ja kuulee kuinka kohoaa alastomien vuorovesi / huojuttaen valtavaa punaista aallonmurtajaa // ja aamuvarhaiselta rannalta löytyy / lasinen korkokenkä, pala prinssin kruunua / ja heteka.”

Vaikka runojen pääpaino on enemmän rakkauden tekemisessä, rakkautta käsitellään myös nurjalta puolelta, kuolemasta käsin (s. 38):

”Kun aika loppuu, minun täytyy mennä / Jokainen katsoo pilveenpiirrettyjä vuorollaan / Ja samaa ääntä avaruuden kummat huudot / samaa kuin katujen onnettomat täällä parahtaa // Poikani, on turhaa säikkyä ja jäädä pelkäämään / Me kaikki aikuiset, me uhmasimme kuolemaa […] Pyjamassani voit nukkua nyt, pikkuinen / ja aamulla saat itse täyttää / syvän lautasen”

Aihemaailma palvelee keskeislyriikkaa; runojen puhuja joko muistelee tai puhuu ”sinulle” tai sitten puhutaan me-muodossa.

Edelleenkään Eros ei omalla asteikollani nouse Tiihosen teoskavalkadissa sinne terävimpään kärkeen, mutta laaturunoilijan merkkinä voi pitää sitä, että kaikki teokset ovat enemmän tai vähemmän laadukkaita ja ansioituneita. Tässäkin kokoelmassa Tiihosen virtuoosimainen kielen- ja rytmitaju nousevat selkeinä esiin. Hän ikään kuin luo musiikkia, joskus jopa itsetarkoituksellisesti kuten vaikkapa rakkauden haaveksimista kuvaavassa runossa Helena ja päivänkakkara (s.25), joka on saanut alaotsikokseen ”valssin”. Ja eräänlaista valssia runo toden totta on:

”Soita, älä soita, hän soittaa tai ei / et soita ei vastaa, älä vastaa jos soi […]”

*****

Ilpo Tiihosen runous on ollut minulle valtavan merkityksellisessä asemassa. Se on innoittanut, se on opettanut ja se on vavahduttanut. Näin on ollut ja näin tulee olemaan niin kauan kuin elän. Olen joskus sanonut, että ilman hänen runojaan ei olisi minun runojani. Sanon sen kumartaen ja tiedostaen, että jokainen runoilija on kulttuurin kasvattama, jokainen meistä on velkaa traditiolle, oppi-isille ja -äideille.

Lukekaa ihmiset Tiihosta. Hän oli poikkeuksellinen tekijä, yksi kansallisaarteistamme. Huonotapaisesti päätän tämän kirjoituksen lainaamalla kokonaisuudessaan Eroksen viimeisen runon Post requiem, sillä niin osuva se on:

”Tämän lohkareen / olen vierittänyt sinulle / haudaltani.”

Herra Huumori

Billy Collins: The Trouble with Poetry. Random House 2005, 83 sivua.

Monesti yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista runoilijoista tituleeratun Billy Collinsin runous on vieraskieliselle lukijalle armollinen: hänen lähtökohtansa kirjoittamiseen on saada vieteltyä lukija runon äärelle ja pysymään siinä kiinni. On helppo ymmärtää, miksi hänen kokoelmansa ovat niin suosittuja. Collinsin runous rakentuu melko arkisen kielen varaan, ja yksittäisten metaforien avulla runouden hienoudet rakentuvat ja tulevat esiin kokonaisuuksissa. Hän vyöryttää valtavan kirkkaiksi hiottujen säkeiden ja säkeistöjen avulla kuvakavalkadeja ja kuljettaa tekstejä ehyiksi kokonaisuuksiksi. Sellainen kirjoittaminen runoudessa on vaativaa. Hyvälauseisuus on valtavan kielellisen osaamisen ja harjoittelun takana.

The Trouble with Poetryn 43 runoa jakautuvat yhtä runoa lukuun ottamatta neljään osastoon. Se yksi on ikään kuin introna teokselle. Runot eivät muodosta mitään kummempaa tunnistettavaa kokonaisuutta vaan kysymys on nimenomaan kokoelmasta. Collinsin melko keskeislyyrisissä runoissa arkinen kuvasto toistuu. Siinä on ehkä minua miellyttävin piirre Collinsin poetiikassa: hän kirjoittaa maanläheistä ja ymmärrettävää jos kohta varsin keskiluokkaista runoa, tekee arjesta tai rakentaa arkeen yllättäviä havaintoja, näyttää asioista uusia puolia joita ei välttämättä muuten tulisi huomanneeksi. Hän myös kirjoittaa koskettavasti syyllistymättä silti liian kliseiseen ilmaisuun. Class Picture, 1954 -runossa (s. 66) nimelle uskollisesti kuvaillaan luokkakuvaa, sen henkilöitä. Runon lopetus on upea, yllätyksellinenkin:

”But that’s not all – / if you look carefully you can see / our house in the background // with its porch and its chimney / and up in the clouds / you can see the faces of my parents, // and over there, off to the side, / Superman is balancing / a green car over his head with one hand.”

Tässä on mielestäni malliesimerkki Collinsin runoudesta: se on vaivatonta, mutta silti hämmästyttävää, paikoin jopa koskettavaa ja sympaattista luettavaa. Vähän kädenlämpöistä, kyllä, mutta kaikin positiivisin tavoin. Hän ei ole millään tavoin avantgardistinen, kielellä kokeileva poeetta vaan pikemminkin lyyrinen tarinankertoja, niin kuin niin moni muu eturivin anglosaksinen nykyrunoilija.

Collins on runoudessaan Charles Simicin liittolainen, jonka hän on maininnutkin ”kirjalliseksi sankarikseen”, esikuvakseen National Public Radion haastattelussa, jossa hän muuten antaa mielestäni oikein laadukkaita vinkkejä uransa alussa oleville ja runoilijanuraa havitteleville kirjoittajille. Simic ja Collins ovat kumpikin humoristeja, mutta Simicin runoudessa on – myös huumorin osalta – määrällisesti enemmän synkkyyttä. Collins ei esimerkiksi kirjoita sota-aiheista niinkään paljon, mutta Simicin tuotannossa ne ovat oleellisessa osassa.

Synkkä Collinskin silti osaa olla, kuten esimerkiksi runossa The Revenant, jossa runon puhuja on koira. Runon aloitus on makaaberi, mutta kieltämättä väkevä ja koukuttava:

”I am the dog you put to sleep, / as you like to call the needle of oblivion, […]”.

Mutta heti perään Collins kääntää satiirisen kortin esiin:

”come back to tell you this simple thing: / I never liked you – not one bit.”

Piikille viety koira saa siis kostonsa. Runo rakentuu lopulta koiran omistajalleen esittämäksi ”valitusvirreksi”, varsin hupaisaksi sellaiseksi. Surullinen aihe, jota käsitellään komiikan kautta. Se on jo itsessään aika tenhoava ristiriita.

*****

Billy Collinsin runous on hyvä astinlauta englanninkieliseen runouteen. No trouble at all, nimittäin. Tälle kokoelmalle vahva suositus – varsinkin kaikille niille, jotka kammoksuvat kokeellista runoutta ja niille, jotka arkailevat englanninkielisen runouden lukemista.

Ei joutavaa

T. S. Eliot: Joutomaa (The Waste Land). Kustannusliike Parkko 2020. 51 sivua. Suomentanut Markus Jääskeläinen.

Jos kirjallisuuden klassikoksi kohonneesta teoksesta yrittää kirjoittaa jotenkin kritiikinomaisesti, on aika vaikea löytää näkökulmaa: arvottaako nyt sitten teosta joltakin uudelta pohjalta, vertaillako uutta suomennosta vanhempaan vai mistä sitä oikein lähtisi louhimaan.

Minkä tahansa näkökulman sitten valitseekaan, törmää Eliotin teoksen vaikeuteen. Kuvaavaa on, ettei Joutomaa (hyvä, Autiota maata osuvampi nimi) antaudu vielä runsaan selitysosion ja Pekka Vartiaisen jälkipuheenkaan jälkeen, mutta kuten Vartiaisen hienosta tekstistä käy ilmi, ei se mitenkään yllätys ole: tuskinpa kukaan koskaan on saanut niskalenkin Joutomaasta.

Kieleen voi puuttua, onhan se ilmeisesti ollut yksi uuden suomennoksen motiiveista, siis saattaa teos tähän päivään, nykyisellä kielellä. Jos otan verrokiksi Lauri Viljasen suomennoksen 40-luvulta, Jääskeläisen suomennos tulee hyvään aikaan. Ja on se mielestäni laadukaskin: luonnollinen, eikä uusinna teosta liiaksi.

Vaikeus ei estä nauttimasta Joutomaasta, mutta edellytyksenä on päästää irti runon ymmärtämisen pakosta. Silläkin tavalla teos on nykyrunoudelle ominainen. Vaikka kokonaisuudeksi hahmottuu jokin fragmentaarinen, mutta silti merkitystiheä ja hieman hahmoton, unenomainen kuvaus, voi silti nauttia yksityiskohdista. Niitä nimittäin riittää. Jos lukukokemusta vertaisi proosaan, vaikkapa romaaniin, nostaisin esiin ainakin Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin. Siinä on samankaltaista sirpaleisuutta, hälinää ja eksyttävyyttä, mutta silti kovin sympaattista ja tenhoavaa kerrontaa. Sitä kirjallisuus parhaimmillaan on; suurempi kuin osiensa summa, selittämätön:

”Kuka on tuo kolmas joka kävelee vierelläsi? / Kun lasken, vain sinä ja minä olemme siinä / mutta kun katsahdan eteeni valkealla tiellä / vieressäsi kävelee aina toinen”

Teoksessa sekoittuu uskonnollinen ja poliittinen aines, dialogi ja jonkinlainen sisäinen monologi, ja sen kuvastosta irtoaa varsin helposti nykyaikaankin sopivaa yhteiskunnallista tulkintaa, esimerkiksi feministisesta luennasta käsin, mihin liittyen kannattaa lukea tämä Kaltiossa ilmestynyt Emma Hirvisalon mainio kritiikki.

Kaiken kaikkiaan Joutomaa täytyy kokea itse. Minulle se oli erilainen kokemus kuin yksikään aiempi Aution maan luentani. Kliseisesti ilmaisten se klassikkouden merkki: aina aukeaa uusia ulottuvuuksia.

Mikä Eliotin Joutomaa sitten yrittää olla? Se on kysymys jonka aina kysyn itseltä teoksen luettuani. Tämän kummempaa vastausta en edelleenkään ole saanut muodostetuksi:

Se yrittää selittää sen saman selittämättömän, jossa jo Danten Jumalainen näytelmä (Ja Döblinin Berlin Alexanderplatz) onnistui: miten me ihmiset olemme kiinni tässä maailmassa, elämässä.

Näkemiin, Walkman

Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito. WSOY 2005, 114 sivua.

Perjantaina 11. syyskuuta Savon Sanomat uutisoi runoilija Pekka Kejosen kuolleen. Hän oli menehtynyt edellispäivänä sairauskohtaukseen.

Kejonen kirjoitti proosaakin, mutta minulle hän oli ennen muuta runoilija. Pidän hänen runotuotantoaan merkittävänä: se yltää beat-vaikutteisesta katurunoudesta ja luontorunoudesta aforismiin, ja on aivan omanlaistaan. Mielestäni merkille pantavaa Kejosen tuotannossa on se, että ilmaisu parani uran edetessä, runot saivat enemmän painoa. Se on ihailtava piirre näin runoilijakollegan näkökulmasta; voiko sen parempaa taiteilija ajatellakaan kuin pitkää uraa ja alati kehittyvää taiteilijuutta. Liike on tärkeää. Moni pitkän uran tekevä jämähtää sijoilleen, mukavuusalueelleen kirjoittelemaan turvallisista jalansijoista. Kejosen poetiikka rikastui vuosi vuodelta.

*****

Suruttoman saattohoito on paksuhko pläjäys. Hesarin jutussa (Heikki Hellman, 19.5.2005) Kejonen sanoo käsitelleensä kuoleman tematiikan tässä teoksessa, ettei sitten enää tarvitse.

Kuolema todella on keskiössä, mutta ei mitenkään nyyhkyttävästä tai synkistelevästä positiosta käsin. Enemmän Kejosen säe on sellaista vanhemman valtiomiehen paikoin kyynistäkin mutta rauhallista pohdiskelua elämän ohimenevyydestä, hieman ulkopuolisen tarkkailijan roolista (s. 90):

”Ei elämä ketään tapa, / sillä on tärkeämpää tekemistä. / Laskea syntyviä.”

Kejonen lasettelee menemään näennäisen vakavana, mutta silti hänelle tavanomaisen virneen kanssa. Jossain määrin asetelmasta (vanhempi runoilija lähestyy kuolemaa) tulee mieleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu upea runoteos Yötä vasten (Otava 2013). Siinäkin kuolema kolkuttelee ovella tai ainakin kävelee jo pihan poikki. Kuten tapana on, iän myötä ilmaisu vain tiivistyy; Kejosen kohdalla se johti lopulta kunnioitettavan laajaan aforistiseen tuotantoon jos kohta aforistista hänen runoutensa oli läpi uran.

Viehätyn eniten kokoelman pidemmistä runoista. Niissä Kejonen pääsee esittelemään rytmitajuaan, mikä on kohdillaan. Kotimaisen beat-runouden isänäkin pidetty Kejonen tuli tunnetuksi myös jazz-harrastuksestaan ja muusikkoudestaan. Rytmillä siis oli väliä.

Omalla arvoasteikollani Suruttoman saattohoito sijoittuu Kejosen tuotannossa kärkeen sellaisten teosten kuin Mansardikattoinen mieli (2006) ja Walkman, minä se olen (2004) kanssa.

Täytyy vielä erikseen mainita teokset Talvipäivänseisaus (1998) ja Kevätpäiväntasaus (2000), jotka ilmestyivät Kejosen asuessa Lapissa. Niissä erikoisella tavalla beat-runoilija tarkkailee luontoa – vieläpä arvostaen. Kuin eräänlainen urbaani Risto Rasa saisi herätyksen.

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.