Teemu maailmanympärimatkalla, osa 2: Kuuba

Vihreä lisko: Kuuban uutta runoutta. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. Otava 1971, 107 sivua.

Maailmanympärimatkani raaputettavalla maailmankartalla alkoi Espanjasta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Sieltä ponnahdin toiseen espanjankieliseen valtioon, Kuubaan – ja samalla romaanitaiteesta runouden äärelle. Kuubalainen runous oli minulle entuudestaan aivan vierasta, joten tällainen kahdentoista runoilijan antologia sopi paremmin kuin hyvin näyteikkunaksi. Harmittavasti vain yhtäkään naisrunoilijaa ei ollut mukaan mahtunut; olisi ollut mielenkiintoista saada lukea heidän näkemyksiään tuosta ajanjaksosta. Vihreässä liskossa ääneen pääsevät runoilijat Nicolás Guillén, Luis Marré, Roberto Fernández Retamar, Pablo Armando Fernández, Fayad Jamis, José Martinéz Matos, José Alvarez Baragaño, Heberto Padilla, Rafael Alcides, César Lopez, Miguel Barnet ja David Fernández.

Teos ilmestyi vuonna 1971. Ei siis kovin paljon Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen. Saaritsa aloittaa esipuheensa hätkähdyttävästi:

”Puhuipa mistä nyky-Kuuban ilmiöstä tahansa, aina on puhuttava myös vuoden 1959 vallankumouksesta. Ja jos puhuu Kuuban uudesta runoudesta, siitä on suorastaan lähdettävä. Kun ottaa huomioon, että ennen vallankumousta lukutaidottomia oli yli 90 prosenttia kuubalaisista, voi ymmärtää miksi kokonaiset lyyrikkosukupolvet harhailivat taskut tyhjinä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa: he etsivät lukevaa yleisöä, ja enimmäkseen turhaan.”

Jotakin hirvittävän koskettavaa tuossa kuvassa: runoilija etsimässä yleisöään.

Aiemmin Yhdysvaltojen puristuksissa ollut demokratia oli ajautunut Fulgencio Batistan diktatuurin alle, jota vastaan Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike – Che Guevara joukoissaan – alkoi sotia. Antologian runoilijat muistavat sekä Castroa että Guevaraa runoissaan. Vallankumouksen myötä maasta tuli kommunistijohtoinen – ja vaikka runoilijat kenties ”vapautuivatkin”, melko mielivaltaiseksi maan meininki sittenkin kehkeytyi. Ristiriitaista kaikki tyynni, kuten Rafael Alcides runonsa Kiitollinen lopuksi kirjoittaa (s. 76):

”[…] Ja niin siitä mitä minulla ei ole ollut / syntyy se mikä olen: / ihan vähäpätöinen, totta kyllä, / mutta valtava, kiitollinen kuin koira.”

Teoksen runoja kehystää siis voimakas poliittinen konteksti, mutta ne onnistuvat välttämään julistamisen. Tapahtumista on kulunut kuitenkin jo sen verran aikaa, että poliittisuuskin näyttäytyy enemmän historiallisuutena.

Teoksen runoilijoista suosikeikseni nousevat edellä siteeraamani Rafael Alcidesin lisäksi César Lopez, jonka runot ovat kukkean kertovia ja runsaita. Samoin Miguel Barnetin runot miellyttävät minua. Hänen runonsa Isänmaa loppuu rytmisesti hienoon säkeistöön (mistä on myös Saaritsaa kiittäminen). Onpa tässä poliittinen viestikin; melko samalla tavalla nimittäin vallankumous ja runous toimivat, kuohuvat pinnan alla (s. 91):

”Ja minusta tuntuu kuin lähellä / olisi ystävä. / Ja minun sydämeni ymmärtää minua. / Ja minä tiedän että rinnallani, maaseudun kylissä, / kaukana / piilee voima, kuin tuuli, / valmiina puolustamaan elämää.”

Kaikkinensa mielenkiintoinen teos, joka kaipaisi rinnalleen kuubalaisen nykyrunouden antologian, johon olisi otettu mukaan naisrunoilijoitakin. Olisi esimerkiksi hienoa saada lukea Dulce María Loynazin runoja suomeksi käännettynä.

*****

Näin on toinen maa maailmanympärimatkallani nähty! Seuraavaksi palaan Eurooppaan, muuan dekkarikuningattaren vieraaksi…

Säkeitä lumessa

Juhani Ahvenjärvi: Autotta Tampereen reunalla. Teos 2021, 54 sivua.

Tutustuin Juhani Ahvenjärven runouteen, kun Teos alkoi julkaista hänen kokoelmiaan. Ensimmäinen Teoksen kautta julkaistu oli Yhä kiihtyvä tauko (2005), jonka sisältämiä rallirunoja pidin samaan aikaan sekä erikoisina että kiehtovina. Siinä oli kuitenkin havaittavissa jo seuraavan kokoelman, Liituvarjon (2010), tunnelmia. Liituvarjo räjäyttikin sitten allekirjoittaneen tajunnan totaalisesti.

Nyt on vuorossa Teos-yhteistyön viides ja kaiken kaikkiaan Ahvenjärven kahdeksas kokoelma Autotta Tampereen reunalla, joka on edellisten tapaan höyhenenohut mutta kaikkea muuta kuin kevyt.

Kirja sisältää 33 runoa kuuteen osastoon jaettuna. Runot ovat lyhyitä, lyhimmillään yhden parisäkeen ja pisimmillään seitsemän säettä käsittäviä.

*****

Tällä kertaa Ahvenjärvi menee jos mahdollista vieläkin hallitumpaan ilmaisuun. Runot rakentuvat yleensä parin-kolmen kuvan varaan. Aiheisto ja kuvasto pyörivät syksyssä ja syystalvessa, jota teoksen sininen kansi muuten hienosti kehystää. Sen lisäksi että luonto astuu entistäkin suurempaan rooliin, se tuntuisi myös symboloivan ajanjaksoa elämän ehtoopuolella, johon kokoelman viimeinen osasto Inversiokin sairaala-aiheisine runoineen viittaa. Meteorologiassa tämä käännöstä tarkoittava sana merkkaa tilannetta, jossa lämpötila nousee ilmakehässä ylöspäin mentäessä. Musiikissa taas sillä tarkoitetaan sen elementtien, kuten esim. melodian kääntämistä. Tässä voisi olla lukuavain teokselle.

Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse. Ahvenjärven runojen musiikki on huimaa, varsinkin nykyrunouden kontekstissa. Yhdessä kauniiden kuvien kanssa se tekee niistä niin nautittavia. Ahvenjärvi suorastaan viljelee sisäsointuja ja allitteraatioita, laulattaa muutenkin kieltä kuten hänellä tapana on, mutta välttää loppusoinnut ja mielestäni täten myös kliseisyyden.

Mitallisen runouden ymmärtäjät löytävät hänen säkeistään paljonkin ihasteltavaa. Erityinen tapa lopettaa runo neljätoistatavuiseen, yleensä melko trokeiseen, jopa peonihtavaan, säkeeseen on muodostunut lähes tulkoon yhdeksi hänen tavaramerkeistään. Se tuo tunnistettavaa poljentoa, lennokkaan lopetuksen. Tähän tapaan (s. 8):

”[…] Aallokosta irtaantuneet vaahtoriekaleet / leijailevat Asikkalan kaatopaikan luona”

Tai (s. 10):

”Finlayssonin piipun päältä pudottautuu lintu”

Ahvenjärven runoutta ei voi lukea kokeelliseksi runoudeksi, mikä on minulle positiivinen asia. Hän ei uusinna kieltä, ei kehittele uusia metaforia vaan työskentelee ja ansioituu kuvien ja musiikillisuuden tasolla. Rakentuvista kuvista syntyy kauniita ja osuvia, mieleen kummittelemaan jääviä vertauksia. Tästä esimerkkinä vaikkapa teoksen viimeinen runo, sen kaksi ensimmäistä säettä:

”Lumen saartama sairaalarakennus muistuttaa / litteine lisäsiipineen itsekin kidettä.”

Jälkimmäisessä säkeessä muuten jälleen neljätoista tavua. Tuossa tulee myös hyvin ilmi mainitsemani musikaalisuus.

*****

Juhani Ahvenjärvi jatkaa hienosti pirkanmaalaista reissuaan. Hänen tiivis, viimeisen päälle harkittu ilmaisu, kuulaat romanttiset kuvat, ilmava kieli ja flirttailu mitallisuuden kanssa tuovat – mielestäni kaivattuja – itämaisia sävyjä kotimaiseen runokenttään.

Hän on aivan omanlaisensa runoilija, trubaduurina Mellerin jalanjäljissä. Kuten edellisetkin teokset, Autotta Tampereen reunalla pakottaa lukijansa pysähtymään. Se on vastavoima nykyajan rujolle hektisyydelle, palvelus sinulle.

Runoilijan työ

Eletään kirjamessuaikaa. Tänään päättyi Turun Kirjamessut, loppukuusta on vuorossa Helsingin hippalot. Minulle messujen kiinnostavinta antia on yleensä ollut Kirjailijaliiton ohjelmassa, ja olenpa kertaalleen ollut Helsingissä esiintymässäkin Kirjailijaliiton kutsumana. Silloin keskusteltiin ekologisesta runoudesta. Tällaisia aiheita on vaikea kuvitella näkevänsä kenenkään muun ohjelmistossa.

Kirjailijaliiton ohjelmassa oli tänään pohdiskeltu ”Mitä kirjailijan työ todella on?” (Valitettavasti en päässyt paikalle seuraamaan, skippaan tänä vuonna messut tyystin.) Juhani Känkäsen vetämänä asiasta keskustelivat Hanna-Riikka Kuisma ja Aki Ollikainen. He ovat – itse asiassa kaikki kolme – prosaisteja, joten jäin sitten miettimään millaista oma kirjailijuuteni on, millaista runoilijuus siis on?

Kai sitäkin on monenlaista. Runoilija Billy Collins on muistikirjamiehiä. The Paris Review’n haastattelussa hän kertoo kirjoittavansa Uni-Ball Onyx Micropoint -kynällä kanadalaisen Bluenoten muistikirjoihin. Masterclass-kurssillaan Collins kertoo haluavansa tehdä sotkua, siis tarkoituksella jättää esiin kirjoitusprosessin: yliviivauksia, nuolimerkkejä, alleviivauksia, piirustuksia. Runoilija Charles Simic puolestaan on kertonut kirjoittavansa milloin mihinkin. Kaikenlaiset paperi- ja muistilaput kelpaavat.

Itse sijoitun näiden herrasmiesten välimaastoon. Minullakin on joskus ollut Uni-Ball Onyx Micropoint, jonka hankin rodoslaisesta kirjakaupasta, mutta nykyään kirjoitan sinisellä Pilot G-2 07 -geelikynällä, joita saa mm. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Muistikirjana käytän taskuun mahtuvaa mustakantista vihkoa, jonka ruudutus on punaista. Niitä olen ostanut Prismasta.

*****

Prosaistien aika kulunee pääsääntöisesti työtuolissa istuen ja ruutua tapittaen. Jotkut puristiprosaistit kirjoittavat käsin, mutta lienevät selvässä vähemmistössä. Meidän runoilijoiden kohdalla tilanne on vähän iisimpi: me voimme kirjoittaa missä vain ja vaikka kuten Simic, mihin vain. Runon muoto antaa paljon anteeksi työvälineissä ja työpaikoissa. Luultavasti jotkut hahmottelevat säkeitään kännykkään tai iPadeihinsa, minäkin hätätapauksessa. Enimmäkseen luonnostelen päässäni ja muistivihkoon, johon kirjoitan irtosäkeitä, säkeistöjä, ideoita ja kiinnostavia aiheita ja sanoja. Tietokoneella väsään sitten runot lopulliseen muotoonsa, loputtomiin hioen ja rakenteita pyöritellen.

Myös kirjoittamispaikat vaihtuvat. Suosikkipaikkani ovat himasta löytyvä kirjasto, samoin oma työpöytä. Junassa olen kirjoittanut monia runoaihioita. Mielekkäintä kirjoittaminen oli Rodoksella, Kahden kaupungin runojen (Robustos 2018) toisen ”päähenkilön” luona. Milloin istuin hotellin parvekkeella, milloin kahvilassa, milloin uimarannalla. Tein sinne kaikkinensa neljä reissua kokoelman tiimoilta.

Mitä se runoilijuuteni sitten on? Tekisi mieli sanoa, että enimmäkseen kirjoittamista ja lukemista, mutta on se paljon muutakin. Jos vaikka katson parin edeltävän kokoelmani Onnen maan (Robustos 2014) ja Kahden kaupungin runojen aiheita, olen tietysti kuunnellut helvetisti musiikkia, katsonut rutosti elokuvia, risteillyt, viettänyt iltoja ja kuunnellut juttuja, nauttinut kuvataiteista, katsonut laatufudista, kävellyt ristiin rastiin Riihimäkeä ja tosiaan matkustellut muutenkin aika paljon.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, kirjoitti Erno Paasilinna Yksinäisyydessä ja uhmassa (Otava 1985). Se on klisee – ja täysin totta, ainakin runoilijan kohdalla. Charles Simic mainitsi haastattelussa olevansa ”city poet”, ja sellainen minäkin olen. Luontorunoutta voi kirjoittaa keskellä kaupunkia, mutta kaupungin sykettä on hankalampi kuvitella maaseudun rauhassa. Olen asunut oikeastaan koko ikäni lähiöissä, joten silmille ja ajatuksille on kyllä tarjoiltu apetta. Runoilija on tarkkailija, olen aina töissä.

On siis oikeastaan helpompi kysyä, mitä runoilijuuteni ei ole? Siihen taas en osaa vastata. Kirjailijoista en tiedä, mutta runoilija on harakka, jonka pesä on lattiasta kattoon vuorattu kaikenlaisella kiiltävällä. Mutta selvää tietenkin on, että ennen kuin havainnon on mahdollista päätyä runoon, se on käynyt melkoisen suodatin- ja siivilähelvetin läpi ja muuttunut siinä matkalla tarkoituksenmukaisemmaksi. Älkää siis peljätkö rakkaat, tuttavat ja tuntemattomat. Jos päädyt runoon, sinulla on eri nimi, vähintäänkin kolme kättä, auton sijaan panssarivaunu ja kummalliset puheet.

*****

Oletettavasti kirjailijan työ on myös kaikenlaista silpputyötä. Runoilijan kohdalla silpputyön määrä muodostuisi niin valtavaksi, että sekoaisi. Uumoilen, että tullakseni toimeen runoilijana saisin painaa ympäri vuorokauden silpputyötä, siis kaikenlaisia puolivillaisia kolumneja, kritiikkejä, mitä ikinä kirjoitustyötä saisinkaan haalittua. Hakisin kaikkia apurahoja, eläisin jatkuvassa epävarmuudessa. Eli painaisin osa-aikaduunia, keräisin pulloja. Missä välissä sitä runoutta sitten kirjoittaisi – ja olisiko aivot enää kovin luovassa tilassa?

Ei helvetissä, päätös on helppo. Palkkatyöni on kolmivuorotyötä, joten ajankäyttö on yksinkertaista. Saan käyttää taiteelliseen, luovaan kirjoittamiseen liittyvän energian lajiin jota rakastan. On kaksi työtä: palkkatyö ja pesti runoilijana. Jokin pidempi apuraha voisi tulla ainoana vaihtoehtona kyseeseen. Ja kyllä – lottoankin.

Odotus

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot (Betting on the Muse, 1996). Sammakko 2015, 159 sivua. Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihlajavirta.

Mistä tunnistaa suuren ja tuotteliaan kirjailijan? Siitä että hän sinnikkäästi jatkaa julkaisemista kuolemansa jälkeenkin. Charles Bukowskin Betting on the Muse julkaistiin vuonna 1996, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Postuumiksi julkaisuksi siinä on kuitenkin harvinaisehkoa haikeutta; Bukowski sairasti leukemiaa ja osasi aavistella lähestyvää loppua, mikä myös näkyy erityisesti teoksen runoissa. Novellit ovat enemmän tuttua, räiskyvämpää Bukoa.

Betting on the Muse on paksuhko opus, joten Kirottujen nautintoihin on raakattu runoja aika raa’alla kädellä. Silti on sanottava, että varsinkin ne tunnetut, aikaa hyvin kestäneet runot ovat melko hyvin edustettuina. Aina sitä silti toivoisi, että käännettäisiin koko teos, sillä nytkin moni hieno runo on jäänyt välistä. Alkuteoksen kaikki kymmenen novellia on mukana.

Vastoin kaikkia odotuksia Bukowski eli pitkän elämän, mikä näkyy myös hänen runoudessaan. Vanhemmiten se sai seesteisempiä ja pohdiskelevimpia sävyjä, herkkyyttäkin. Kirottujen nautinnot päättää alkukielisen teoksen tapaan runo Entä nyt? (so now?), joka kaikessa lohduttomuudessaan ja avuttomuudessaan luo voimakkaan kontrastin sille Bukowskin paremmin tunnetulle runoudelle, minkä vangiksi hän ajautui.

Vaikka teoksen runot paremmin tuovat esiin Bukowskin herkän puolen, mausteisesta huumoristaan kirjailija ei päästänyt irti. Tästä esimerkkinä vaikkapa runo this dirty, valiant game, jota käännökseen ei valitettavasti ole sisällytetty. Siinä runon puhuja kuvailee kirjailijakollegojaan muutamin lyhyin säkein, tähän tapaan:

”[…] I see Hemingway cleaning / his shotgun / while thinking of his / father. […] I see Ginsberg / gone / from Howling to / mewing / as a professor in / Brooklyn […].”

Virne erottuu. Ja voi noissa huomioissa joku totuuskin piillä.

Teoksen käännökset ovat mielestäni oikeinkin hyviä. Sammakon urakointia Bukowskin tuotannon kääntämisessä on vaikea asettaa mittasuhteisiin, niin suuri merkitys sillä on. Edelleenkin Bukowski on oivallinen portti runouden maailmaan.

Väistyvä säe

Ilpo Tiihonen: Eros – lemmenlyriikkaa. 59 sivua. WSOY 2002.

Kun tieto Ilpo Tiihosen kuolemasta saavutti minut, satuin olemaan niin sanotusti ”teosten välillä”. Halusin tietysti lukea jonkin Tiihosen kokoelmista. Valitsin tämän Eroksen, sillä se on jäänyt jollakin tavalla etäisimmäksi Tiihosen tuotannosta.

Eros sisältää 41 runoa, jotka on jaettu neljään osastoon. Tyyliltään ne ovat tyypillistä Tiihos-iloittelua loppusointuineen ja muine helkyttelyineen. Taitavasti Tiihonen tässäkin taiteilee kliseen rajamaastossa – ylittämättä rajaa. Lempeä runoissa on paljon, ja onpa sitäkin kun ei seiso. Kuvasto on varsin perinteistä, mutta tarpeeksi kekseliästä ja osuvaa pysyäkseen imelyyden ulottumattomissa (s. 21):

” […] ja toinen katsoo toista tunsitko, / ja toinen tuntee / ja kuulee kuinka kohoaa alastomien vuorovesi / huojuttaen valtavaa punaista aallonmurtajaa // ja aamuvarhaiselta rannalta löytyy / lasinen korkokenkä, pala prinssin kruunua / ja heteka.”

Vaikka runojen pääpaino on enemmän rakkauden tekemisessä, rakkautta käsitellään myös nurjalta puolelta, kuolemasta käsin (s. 38):

”Kun aika loppuu, minun täytyy mennä / Jokainen katsoo pilveenpiirrettyjä vuorollaan / Ja samaa ääntä avaruuden kummat huudot / samaa kuin katujen onnettomat täällä parahtaa // Poikani, on turhaa säikkyä ja jäädä pelkäämään / Me kaikki aikuiset, me uhmasimme kuolemaa […] Pyjamassani voit nukkua nyt, pikkuinen / ja aamulla saat itse täyttää / syvän lautasen”

Aihemaailma palvelee keskeislyriikkaa; runojen puhuja joko muistelee tai puhuu ”sinulle” tai sitten puhutaan me-muodossa.

Edelleenkään Eros ei omalla asteikollani nouse Tiihosen teoskavalkadissa sinne terävimpään kärkeen, mutta laaturunoilijan merkkinä voi pitää sitä, että kaikki teokset ovat enemmän tai vähemmän laadukkaita ja ansioituneita. Tässäkin kokoelmassa Tiihosen virtuoosimainen kielen- ja rytmitaju nousevat selkeinä esiin. Hän ikään kuin luo musiikkia, joskus jopa itsetarkoituksellisesti kuten vaikkapa rakkauden haaveksimista kuvaavassa runossa Helena ja päivänkakkara (s.25), joka on saanut alaotsikokseen ”valssin”. Ja eräänlaista valssia runo toden totta on:

”Soita, älä soita, hän soittaa tai ei / et soita ei vastaa, älä vastaa jos soi […]”

*****

Ilpo Tiihosen runous on ollut minulle valtavan merkityksellisessä asemassa. Se on innoittanut, se on opettanut ja se on vavahduttanut. Näin on ollut ja näin tulee olemaan niin kauan kuin elän. Olen joskus sanonut, että ilman hänen runojaan ei olisi minun runojani. Sanon sen kumartaen ja tiedostaen, että jokainen runoilija on kulttuurin kasvattama, jokainen meistä on velkaa traditiolle, oppi-isille ja -äideille.

Lukekaa ihmiset Tiihosta. Hän oli poikkeuksellinen tekijä, yksi kansallisaarteistamme. Huonotapaisesti päätän tämän kirjoituksen lainaamalla kokonaisuudessaan Eroksen viimeisen runon Post requiem, sillä niin osuva se on:

”Tämän lohkareen / olen vierittänyt sinulle / haudaltani.”

Maagisen realismin mestari

Charles Simic: Hotel Insomnia. Harcourt 1992, 66 sivua.

Luin taannoin Charles Simicin hienon käännösvalikoiman Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), joka vähän yllättäenkin iski kuin tuhannen volttia. Siispä ajattelin, että olisi sopiva hetki kaivaa hyllystä alkukieliset Simicin teokset. Alkukielisyys tarkoittaa tämän vuosikymmeniä sitten Serbiasta Yhdysvaltoihin emigroituneen runoilijan kohdalla englanninkieltä. Kun Simicin kieli on helposti lähestyttävää, alkukielisyys ei muodostu esteeksi lukemiselle vaikka runouden äärellä ollaankin.

Valitsin luvun alle pian kolmekymmentä vuotta täyttävän Hotel Insomnian. Syy on yksinkertainen: siinä on valtavasti sellaisia runoja joista pidän. Ihmettelenkin, miten suomentajat Aki Salmela ja Timo Hännikäinen ovat em. käännöskokoelmaan valikoineet tästä vain kaksi runoa; toisaalta ymmärrän, että jos olisi aikeissa koota kattavan valikoiman Simicin tuotannosta, puhuttaisiin kymmenien sijaan sadoista sivuista.

Teoksen nimi on oiva lukuavain. Se symboloi hyvin kuvamaailmaa, Simicin tiheästi käyttämää maagista realismia. Runoissa mikä tahansa on mahdollista, mutta surrealismista ei ole kyse: unenomaisuudessakin, unessa, on aina logiikkansa. Se vain usein poikkeaa totutusta, kuten The Artist -runon (s. 64) ensimmäisestä säkeistöstä voi huomata:

”Do you remember the crazy guy / Who stuck candles in his hat / So he could paint the sea at night? / Alone on that empty Jersey beach, / He kept squinting into the dark, / And waving his brush wildly.”

Hivenen omituista toimintaa, jonka perustelut, motiivit ja tarkoitusperät ovat proosasta poiketen kaikki tulkinnan eli käytännössä oman ajattelun takana. Tällä tavalla – kuin salaa – kiteytyy Simicin poetiikan ytimen lisäksi kaikkinensa runouden ominaislaatu: mikään ei tule annettuna, pitää nähdä vaivaa. Kun näkee, tulee julki selittämättömiä seikkoja. Esiin astuu aivan uudet maailmat omine logiikkoineen ja lainalaisuuksineen. Runous, jonka ikuisena tehtävänä on sanoittaa sanoittamaton.

Hotel Insomnian runot ovat lyhyehköjä, usein yhdelle sivulle mahtuvia. Pidän sitä hyveenä. Toiset runoista ovat melko merkitystiheitä, mutta enimmäkseen kukin runo pyörii vain muutaman kuvan ympärillä. Siihen liitettynä Simicin silminnähden selkeäksi hiottu (säkeenylityksiä välttelevä, kieleltään arkisen lähestyttävä) mahdollistaa valtavan vapaasti hengittävän ilmaisun. Jälleen kerran Simic ammentaa henkilöhistoriastaan, esimerkiksi toisesta maailmansodasta, mutta en tätä silti tunnustukselliseksi runoudeksi leimaisi. Miksipä ei ammentaisi, kun kuvat, toisinaan jopa runon aloitukset, ovat näin pysäyttäviä (runosta The City, s. 5):

”At least one crucified at every corner.”

Voiko runoa tehokkaammin aloittaa? Simicin kaduilla aika ei käy pitkäksi. Siksipä vietinkin tavanomaista pidemmän tovin Hotel Insomnian parissa. Kerrassaan nautinnollista runoutta.

Ei joutavaa

T. S. Eliot: Joutomaa (The Waste Land). Kustannusliike Parkko 2020. 51 sivua. Suomentanut Markus Jääskeläinen.

Jos kirjallisuuden klassikoksi kohonneesta teoksesta yrittää kirjoittaa jotenkin kritiikinomaisesti, on aika vaikea löytää näkökulmaa: arvottaako nyt sitten teosta joltakin uudelta pohjalta, vertaillako uutta suomennosta vanhempaan vai mistä sitä oikein lähtisi louhimaan.

Minkä tahansa näkökulman sitten valitseekaan, törmää Eliotin teoksen vaikeuteen. Kuvaavaa on, ettei Joutomaa (hyvä, Autiota maata osuvampi nimi) antaudu vielä runsaan selitysosion ja Pekka Vartiaisen jälkipuheenkaan jälkeen, mutta kuten Vartiaisen hienosta tekstistä käy ilmi, ei se mitenkään yllätys ole: tuskinpa kukaan koskaan on saanut niskalenkin Joutomaasta.

Kieleen voi puuttua, onhan se ilmeisesti ollut yksi uuden suomennoksen motiiveista, siis saattaa teos tähän päivään, nykyisellä kielellä. Jos otan verrokiksi Lauri Viljasen suomennoksen 40-luvulta, Jääskeläisen suomennos tulee hyvään aikaan. Ja on se mielestäni laadukaskin: luonnollinen, eikä uusinna teosta liiaksi.

Vaikeus ei estä nauttimasta Joutomaasta, mutta edellytyksenä on päästää irti runon ymmärtämisen pakosta. Silläkin tavalla teos on nykyrunoudelle ominainen. Vaikka kokonaisuudeksi hahmottuu jokin fragmentaarinen, mutta silti merkitystiheä ja hieman hahmoton, unenomainen kuvaus, voi silti nauttia yksityiskohdista. Niitä nimittäin riittää. Jos lukukokemusta vertaisi proosaan, vaikkapa romaaniin, nostaisin esiin ainakin Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin. Siinä on samankaltaista sirpaleisuutta, hälinää ja eksyttävyyttä, mutta silti kovin sympaattista ja tenhoavaa kerrontaa. Sitä kirjallisuus parhaimmillaan on; suurempi kuin osiensa summa, selittämätön:

”Kuka on tuo kolmas joka kävelee vierelläsi? / Kun lasken, vain sinä ja minä olemme siinä / mutta kun katsahdan eteeni valkealla tiellä / vieressäsi kävelee aina toinen”

Teoksessa sekoittuu uskonnollinen ja poliittinen aines, dialogi ja jonkinlainen sisäinen monologi, ja sen kuvastosta irtoaa varsin helposti nykyaikaankin sopivaa yhteiskunnallista tulkintaa, esimerkiksi feministisesta luennasta käsin, mihin liittyen kannattaa lukea tämä Kaltiossa ilmestynyt Emma Hirvisalon mainio kritiikki.

Kaiken kaikkiaan Joutomaa täytyy kokea itse. Minulle se oli erilainen kokemus kuin yksikään aiempi Aution maan luentani. Kliseisesti ilmaisten se klassikkouden merkki: aina aukeaa uusia ulottuvuuksia.

Mikä Eliotin Joutomaa sitten yrittää olla? Se on kysymys jonka aina kysyn itseltä teoksen luettuani. Tämän kummempaa vastausta en edelleenkään ole saanut muodostetuksi:

Se yrittää selittää sen saman selittämättömän, jossa jo Danten Jumalainen näytelmä (Ja Döblinin Berlin Alexanderplatz) onnistui: miten me ihmiset olemme kiinni tässä maailmassa, elämässä.

Näkemiin, Walkman

Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito. WSOY 2005, 114 sivua.

Perjantaina 11. syyskuuta Savon Sanomat uutisoi runoilija Pekka Kejosen kuolleen. Hän oli menehtynyt edellispäivänä sairauskohtaukseen.

Kejonen kirjoitti proosaakin, mutta minulle hän oli ennen muuta runoilija. Pidän hänen runotuotantoaan merkittävänä: se yltää beat-vaikutteisesta katurunoudesta ja luontorunoudesta aforismiin, ja on aivan omanlaistaan. Mielestäni merkille pantavaa Kejosen tuotannossa on se, että ilmaisu parani uran edetessä, runot saivat enemmän painoa. Se on ihailtava piirre näin runoilijakollegan näkökulmasta; voiko sen parempaa taiteilija ajatellakaan kuin pitkää uraa ja alati kehittyvää taiteilijuutta. Liike on tärkeää. Moni pitkän uran tekevä jämähtää sijoilleen, mukavuusalueelleen kirjoittelemaan turvallisista jalansijoista. Kejosen poetiikka rikastui vuosi vuodelta.

*****

Suruttoman saattohoito on paksuhko pläjäys. Hesarin jutussa (Heikki Hellman, 19.5.2005) Kejonen sanoo käsitelleensä kuoleman tematiikan tässä teoksessa, ettei sitten enää tarvitse.

Kuolema todella on keskiössä, mutta ei mitenkään nyyhkyttävästä tai synkistelevästä positiosta käsin. Enemmän Kejosen säe on sellaista vanhemman valtiomiehen paikoin kyynistäkin mutta rauhallista pohdiskelua elämän ohimenevyydestä, hieman ulkopuolisen tarkkailijan roolista (s. 90):

”Ei elämä ketään tapa, / sillä on tärkeämpää tekemistä. / Laskea syntyviä.”

Kejonen lasettelee menemään näennäisen vakavana, mutta silti hänelle tavanomaisen virneen kanssa. Jossain määrin asetelmasta (vanhempi runoilija lähestyy kuolemaa) tulee mieleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu upea runoteos Yötä vasten (Otava 2013). Siinäkin kuolema kolkuttelee ovella tai ainakin kävelee jo pihan poikki. Kuten tapana on, iän myötä ilmaisu vain tiivistyy; Kejosen kohdalla se johti lopulta kunnioitettavan laajaan aforistiseen tuotantoon jos kohta aforistista hänen runoutensa oli läpi uran.

Viehätyn eniten kokoelman pidemmistä runoista. Niissä Kejonen pääsee esittelemään rytmitajuaan, mikä on kohdillaan. Kotimaisen beat-runouden isänäkin pidetty Kejonen tuli tunnetuksi myös jazz-harrastuksestaan ja muusikkoudestaan. Rytmillä siis oli väliä.

Omalla arvoasteikollani Suruttoman saattohoito sijoittuu Kejosen tuotannossa kärkeen sellaisten teosten kuin Mansardikattoinen mieli (2006) ja Walkman, minä se olen (2004) kanssa.

Täytyy vielä erikseen mainita teokset Talvipäivänseisaus (1998) ja Kevätpäiväntasaus (2000), jotka ilmestyivät Kejosen asuessa Lapissa. Niissä erikoisella tavalla beat-runoilija tarkkailee luontoa – vieläpä arvostaen. Kuin eräänlainen urbaani Risto Rasa saisi herätyksen.

Lihamestari

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. WSOY 2008, 83 sivua. Suomentanut Timo Hännikäinen ja Aki Salmela.

Luin tämän Simicin teoksen ensimmäisen kerran 5-10 vuotta sitten ja pidin siitä silloin samalla tavalla kuin jo jonkin aikaa lasissa seisseestä huurteisesta: maku on korostunut, mutta se kädenlämpöisyys vähän harmittaa. Sittemmin olen harvakseltaan selaillut kokoelmaa sieltä täältä, lähinnä suosikkirunoihini palaten.

Ajattelin, että olisi korkea aika lukea teos uudelleen. Nyt huomasin iän tehneen tehtävänsä: maku on kehittynyt (en osaa sanoa mihin suuntaan) ja suorastaan rakastin jokaista riviä!

Ennen kuin pureudun tekstiin, on pakko huomioida se ehkä huomattavin: kylläpä ovat suomentajat tehneet hienoa työtä. Ja varmasti voi todeta niinkin, että kylläpäs Simicin runot ovat mallikkaasti kääntyvää sorttia.

***

”Kuollut mies astuu alas mestauslavalta. Hänellä on oma verinen päänsä kainalossa.”

Kun (proosa-)runo (s. 57) alkaa noin, se ei voi olla huono. Esimerkissä kuvastuu mielestäni hyvin Simicin kieli: se on yllätyksellistä ja äkkiväärää, humoristista ja toisinaan jopa vulgaaria. Aforistisesta ja kahdeksansivuisesta Katolle puhumista -runosta löytyy lisää samankaltaisia esimerkkejä, joista myös Simicin tarkkanäköisyys ja tarkka ajattelu osoittuvat:

”Kuin unettomuuttaan väistelevä mestaririkollinen / nukun joka yö eri sängyssä.”

”Oi muisti, pakotat meidät kaikki ulos työntämään ruumisvaunujasi!”

Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin Simicin tarinankerrontataidot: hän kertoo pieniä tarinoita yllättävistä tapahtumista, joihin yleensä sisältyy jokin surrealistinen piirre tai virne. Tällaisesta hyvä esimerkki lienee runo Neuloilla kiinnitetyt silmät (s. 32), jossa mies kuvataan työteliääksi duunariksi, jolla on ”pikkuvaimo” ja kauniit, illallispöytää kattavat tyttäret. Miehen työ kuvataan sillä tavalla raskaaksi, että lukijana alan tuntea sympatiaa häntä kohtaan.

Runon juju on siinä, että mies on Kuolema. Työkseen hän kiertää vieraita kaupunginosia ”[…] etsimässä / jotakuta jolla on kamala yskä.”

Ollaan siis maagisen realisminkin äärellä.

Mutta kuinka viehätynkään säkeisten runojen muodosta. Yksi virke saattaa olla pätkittynä neljän säkeen säkeistöksi, ja kun kielen ilmavuus ja kaunislauseisuus, teksti hengittää väkisinkin. Vaikka mukana on erityisen hienoja metaforiakin, runot rakentuvat kokonaisuuksien varaan, mikä juuri alleviivaa tarinallisuutta, josta esimerkki kokoelman ensimmäisen runon (”Lihakauppa”) ensimmäisestä säkeistöstä:

”Toisinaan yökävelyllä / pysähdyn suljetun lihakaupan eteen. / Kaupassa palaa yksi ainoa valo / kuin valo jonka loisteessa vanki kaivaa tunneliaan.

Siinä on kaikki: kieli, rytmi, kuva ja tunnelma.

Kerrassaan mahtava, mahtava retrospektiivinen teos.

Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.