Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. Mustat sukkahousut, ilon verkot. Katson silmiin, huomaan, häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

Kun katson silmiin näen hymynmietin missä olet / pidätkö minusta. Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja kasteiset kukat kukkivat,mietin kuka olet; anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Riihimäki

Kuten tiedetään, Helsingissä on mukava asua, jos lompakossa riittää tuohta. Vuonna 2009, kun Helsingin kaupungin vuokra-asunto-osakeyhtiö Kannelmäessä päätti jokavuotiseen tapaansa korottaa vuokraa selityksellä, jonka vielä tuolloin osasin unissanikin ulkoa, mittarimme täyttyi ja päätimme lähteä Helsingistä. Olin paljasjalkainen stadilainen jota Helsinki kovasti yritti savustaa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Helsinki onnistui. Huomasimme, että Riihimäen korkeudelta saisi ostettua omistusasunnon, jonka kuukausittaiset lainanhoito- ja asumiskulut olisivat pienemmät kuin helsinkiläisen vuokra-asunnon kuukausivuokra. Tänä päivänä niiden ero on vain kasvanut. Absurdia. Päätimme tehdä eräänlaisen hypyn tuntemattomaan – muutimme Riihimäkeen. Muuttopäätöstä edesauttoi se, että kirjoittamiseni oli tehnyt jonkinlaisen kummallisen stopin, en saanut tehdyksi mitään valmiiksi. Ajattelin, että kenties maisemanvaihto auttaisi. Kuinka hienoa oikeassa oleminen onkaan!

En tiennyt Riihimäestä muuta kuin Riihimäen Lasin ja Samuli Parosen. Sekä sen, että Riihimäki on radanvarsikaupunki. En taida tietää tänä päivänä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin edelleen nuo edellä mainitut asiat. Niillä pääsee jo pitkälle.

Hetkinen, jotakin uutta on tarttunut muistiin: Renny Harlin on syntyjään riihimäkeläinen. Niin, repikää siitä ja tuntekaa sisällänne jäätävä polte. Die Hard!

Kävin palkkatyössä ja kaiken muun ajan kirjoitin. Tekeillä oleva runotrilogia oli ollut tekeillä jo viitisen vuotta. Ajattelin, että esikoisen täytyy olla jollakin tavalla erityinen ja erikoinen; esikoinen ja vielä trilogia: sen täytyi olla ainutlaatuista. On sittemmin osoittautunut, että olen ainoa joka niin ajattelee. Jopa ne kritiikit, jotka ottivat käsittelyynsä koko trilogian, jättivät huomioimatta seikan, että kyse oli trilogiasta. Kirjoittivat trilogiasta, mutteivät pohtineet teosten välisiä suhteita lainkaan. Ajattelin, että runokritiikki on mielenkiintoinen laji.

Vasta kun trilogian ensimmäinen osa eli sorta vala tuli valmiiksi ja olin lähettänyt sen eteenpäin, tajusin että se todella oli valmis. Olin saanut jotain valmiiksi! Kirjoittaminen oli tuntunut niin rennolta ja hyvältä, etten ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja pian trilogia olikin valmis. Kyse oli ollut lopultakin vain pienistä asioista. Kun sain Leevi Lehdolta myönteisen kustannuspäätöksen aloin ymmärtää Riihimäen merkityksen runoilijan sielulle: se oli antanut rauhan.

Olen vieläkin stadin kundi, kaipaan sinne usein. Mutta yhtä usein kaipaan sieltä takaisin kotiin, Riihimäelle. Tämä on ”pieni suuri kaupunki”, tuo runoilijan pieneen sydämeen suuren rauhan.

Vanhat peikot

Päivän turkulaisessa aviisissa, Turun Sanomissa, Miikka Laihinen kritikoi Harry Forsblomin runokokoelman Verhojen takaa tulee kirjoitus (ntamo 2011). Luen Laihisen runokritiikkejä kovin mieluusti; ne ovat yritteliäitä, niistä voi lähes aina huomata että kirjoittaja on paneutunut luvun alla olevaan kokoelmaan ja ajatellut lukemaansa. Silmiinpistävintä Laihisen kritiikeissä on yleensä ollut terve ja avoin asenneilmasto uutta runoutta kohtaan, jonka se tietysti on ansainnutkin. Jos hän jostakin ulvahtaa, hän yleensä perustelee sen ymmärrettävästi. Jos hän jostakin pitää, hän kertoo miksi. Edellä mainitussa kritiikissä hän kuitenkin sortuu oletukseen, johon monikaan ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta mikä minut sai hereille siksi, että olen itsekin ntamon kirjailija ja oletus sijoittuu nimenomaan siihen asenneilmastoon, jossa viime vuosina on syystäkin tuuletettu nurkkia ja uusittu ovikelloja. Laihinen kirjoittaa esiin kaksi mielipidettä, joihin haluan tarttua. Toinen koskee nykyrunouden vastaanottamista, toinen ntamoa. Nimittävä tekijä on Forsblomin kokoelma.

Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua. Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.”

Laihinen muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla nähdäkseni itsestäänselvää: samassa asennossa paikat puutuvat ennen pitkää. Heitä ennakkoasenteet nurkkaan! Jos et heitä, harkitse edes sitä. Älä kangistu kaavoihin, vaihda orjallisuus vapauteen. Runoa voi lukea ”väärin” vain aliarvioimalla se, olemalla ylimielinen sitä kohtaan.

On hienoa että Laihinen kirjoittaa sen esiin, vieläpä Turun Sanomiin, jolle on muuten pakko nostaa hattua siitä, kuinka laajalti se kritikoi nykyrunoa. Se on hienoa se, ja valitettavan harvinaista.

Laihinen kirjoittaa myös: ”Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.

Harmittaa, että toisaalla tekstissä Laihinen kirjoittaa viisaasti auki ennakkoasenteita ja kyselee raikkaan ilman perään, ja toisaalla taas sen enempää ajattelematta maalaa ääriviivat jo ennen kuin päättänyt, mitä aikoo maalata. Miten viimeistellään ”kevyellä kädellä”?

En tiedä onko kyse ennakkoasenteesta, lapsuksesta, vai vain piintyneestä tavasta ajatella nykyrunouden olevan tietynlaista. Ovatko ntamon teokset viimeistelemättömiä? Mitä te olette mieltä? Kysyn, millainen on viimeistelty teos, ja mitä sen eteen on tehty ja kuinka se näkyy ulospäin? Kielijelppi-sivusto määrittelee viimeistelyn näin: ”Tekstin viimeistely tarkoittaa sen hiomista luovutuskuntoon — luettavaksi, arvioitavaksi tai julkaistavaksi. Viimeistely koskee siten niin tekstin kieliasua, rakennetta, sisältöä kuin ulkoasuakin.”

Tuon Kielijelppi- sivustolta lainatun ohjeen mukaan on helppo toimia, kun kirjoitamme asiatekstiä. On olemassa kielioppi, on olemassa ”hyvää kieltä”. On olemassa sovittuja sääntöjä – on asettaa juuri kirjoitetun viereen nivaska johon vertaamalla voimme todeta teimmekö virheitä. Kokonaisuutena onnistumista emme vielä silloin mittaa, varmistamme vain ensin tiettyjen lainalaisuuksien toteutumisen, jonka jälkeen voimme syventyä itse sisältöön. Mutta entä runo, kun sen yksi tehtävä voi olla vakiintuneiden tapojen kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen tilalle? Laihisen huomiosta jää kaipaamaan vastausta sille, mikä on viimeistellyn runon vakiintunut muoto? Mihin on verrattu, kun jokin on sen jälkeen todettu viimeistelemättömäksi? Onko esimerkiksi Harry Forsblomin teoksessa lukuisa määrä kirjoitusvirheitä, onko kielioppi huonoa, onko poetiikassa jotakin kummallista; onko muodossa jotakin epäsovinnaista, rönsyileekö se? Jos on, minkälainen funktio niillä on? Eroaako teos siitä äärimmilleen hiotusta runoteoksesta, johon olemme aikojen saatossa tottuneet? Onko modernistin kuusisorminen käsi hiomista vailla?

Kielijelppi-sivuston määritelmistä voi päätellä, että niitä hyödyntämällä kavennetaan runouden esilläolo kovin kapea-alaiseksi. Samalla voitaneen päätellä, että Laihisella on hallussaan jokin asetettava ihanne, universali sapluuna ”viimeistellylle” runokokoelmalle.

Tähän väliin on todettava lukijaa rauhoittaakseni, ja toisaalta omia motiivejani selventääkseni, etten kiinnitä asiaan huomiota sen vuoksi että olen itsekin ntamon kirjailija, vaan siksi että olen itse johdonmukaisesti pyrkinyt tähänastisessa tuotannossani keskittymään runouden piintyneisiin tapoihin, niitä hellävaroen rikkomaan ja saattelemaan uusia poeettisia vaihtoehtoja esittyville.

Eniten Laihisen viimeistelemättömyys-tokaisussa harmittaa se, että se alistaa runoilijan – tässä tapauksessa Forsblomin, joka on suomalaisen kirjallisuuden yksi ”grand old man” (eikä edes vielä kovin iäkäs) ja varmasti asiansa osaava ammattilainen (ammattilaisuudella viittaan Laihisen supersapluunaan) – mielikuvaan hutiloivasta ja amatöörimäisestä puuhastelijasta sen sijaan, että se antaisi lukijalle viitteitä siitä että kokoelmalla on oma persoonansa ja että lukija voisi luottaa siihen, ettei runoilijalla ole ollut tarvetta asettaa teokselle minkäänlaisia ulkonäköpaineita koska näkyvyyttä runoudella ei ole; runoilija voi ottaa tietoisen riskin ja se riski on aina taiteellinen – saako se kannattajia puolelleen, kuinka lukija sen vastaanottaa jne, luoko se vanhaan taloon uusia huoneita vai sisustaako vanhoja tiloja uusin esinein. Varmaa tapaa tehdä runoutta ei enää ole, sapluunoita ei ole. Runoudella ei ole taloudellista riskiä, sen ei tarvitse miellyttää ostajaa. Se takaa vapauden ja varmuuden sille, että julkaistu runokokoelma on taatusti mietitty, se on takuulla hiottu. Raakile se ei ole, sillä runoudessa hutiloimisella ei mitään voita. Joki asettuu uomiinsa esim. varsinkin ntamon ollessa kyseessä: taloudellisia paineita ei ole (ei runo-, eikä proosateoksella, eikä millään teoksella – vain taiteellisilla arvoilla on merkitystä), ennakkomaksuja ei makseta, oletettava ostajakunta on lähtökohtaisesti jo niin pieni että myyntituloilla saa hyvällä tuurilla maksetuksi yhdet munkkikahvit Marian konditoriassa.

Uuden runouden ja uusien painomenetelmien vuoksi ntamokin on kärsinyt mainevajeesta; kaikki kustantamon tekemä kyseenalaistetaan automaattisesti kivijalkaa myöten, perinteitä ei vielä ole eivätkä ne näin ollen kanna, ei ole olemassa Laihisenkaan mainitsemia leimasimia, nimisivuilla ei ole leimoja salonkikelpoisuudesta.

Näyttää siltä, että ”hyväksytyllä” runoudella ja kustantamolla on tiettyjä, vieläkin julkisanomattomia piirteitä. Salonkikelpoisuuden voinee saavuttaa sitten kun jokin yksittäinen tarpeeksi vahva hahmo sen myöntää, tai yleisen mielipiteen voimasuhde kääntyy salonkikelpoisuutta koettelevan suuntaan positiiviseksi. Siihen asti nähdään ”raakileita”, ”viimeistelemättömiä”, mitä ikinä.

Parempaan päin on kuitenkin koko ajan menty. Paradoksaalista silti on, että vaikka nykyrunous otetaan vastaan nyt entistä avoimimmin sylein, sen julkaisemiseen erikoistuneet kustantamot taistelevat edelleen vanhoja peikkoja vastaan.

Ensimmäinen kritiikki

Jani Vanhala (ja Kiiltomato) ehti ensimmäisenä kritikoimaan Mustat lehdet (vaikka kirittäjiä ei kaiketi juuri ollutkaan).

Tästä sen voi lukea.

Olen usein kitissyt runokritiikeistä. Vaikka nyt kyseessä onkin kritiikki omasta teoksesta, josta hyvän maun vuoksi pitäisi jäävätä itsensä kokonaan, en malta olla sanomatta, että tällaisista kritiikeistä minä itse pidän, tällaisia haluaisin lukea muidenkin kirjoittamista teoksista.

On runoilijalle mairittelevaa, kun teosta on luettu ja sitä on ajateltu näin perin pohjin. Silloin lopputuloksellakaan ei ole runoilijalle merkitystä; positiivinen tai negatiivinen kritiikki, yhtä kaikki – kirjaan on paneuduttu ja sen kanssa on keskusteltu. Enempää ei voi vaatia.

Lukekaa ja nauttikaa hyvästä tekstistä.

Hei, me ollaan humoristeja!

Onhan se hyvä vitsi, läppä. On on, ihan mielettömän hauska ja hei vielä kun laittaa sen sinne kritiikkiosioon, niin sehän on jo mustaa huumoria!

Eikö runoilijalta löydy huumoria? Löytyy, löytyy. Huumorin ja hyvän maun välimaasto; ehkä rajaa niiden kahden välillä on hankala hahmottaa. Ei pitäisi olla.

Uusimmassa Parnassossa on paljon mielenkiintoista, laidasta laitaan. On komeita artikkeleita. Hyviä kritiikkejä. Huonoja kritiikkejä. Maaria Pääjärvi kirjoittaa Luutii-blogissa kiinnostavasti kriitikon motivaatiosta, nimenomaan sitä liki ainaista negatiivista ilmapiiriä vasten, missä kriitikko temmeltää. Mikä motivoi kriitikkoa kritikoimaan, kun aina vain sataa köntsää taivaalta?

Sitä voisi kysyä esimerkiksi Lasse Koskelalta, joka on kritikoinut uuteen Parnassoon Lambi-vessapapereissa olleita runoja. Ne ovat ilmeisesti p*******ä, mikä onkin kriitikolta hieno puujalkavitsimäinen lohkaisu. Uloste, voisi sanoa, jos jatkaisi Koskelan viitoittamalla ratkiriemukkaalla linjalla. Kyllä tässä lehden tilaajaa, lukijaa ja runoilijaa oikein hymyilyttää tuommoiset vekkulit, kekseliäät kirjoitukset. Ei ole Koskelan ammattiylpeys kokenut kovaa kolausta. Miksi kokisi, jos tuollaisesta maksetaan, eikö niin? Ja eipä tuommoinen kirjoitus lehteen päätyisi ilman päätoimittajan siunausta.

No, onhan tuo huvittavaa. Samalla tavalla huvittavaa kuin jos joku virkeä täti sossun luukulla kertoisi lapsiperheelle, ettei toimeentulotukea maksetakaan tänä kuukautena, mutta ilmoittaisikin heti perään, että vitsi vitsi, tottakai maksetaan. Hi hi hii. Kyllä olisi hauskaa. Sinällään on tietenkin hyvä, ettei kirjallisuuskritiikki ole Parnassolle mikään kuolemanvakava asia. Miksi olisikaan. Mutta samalla kun lukee em. Luutii-blogin entryn alle kommentoitua kriitikon kommenttia tulee ilmi, että jotkut ottavat oikeasti vakavasti asiansa, työ on heille ”iso juttu”. Se, että jollekin kirjallinen työ on iso juttu, on minullekin iso juttu. Enkä nyt puhu runoista vessapaperissa, vaan yleisellä tasolla.

Ehkä Parnasson tempauksen tarkoitus oli olla irtiotto vanhasta, ja piristysruiske uudelle. Samassa lehdessä on Marianna Kurton (joka itsekin on runoilija) kritiikki V.S. Luoma-ahon toisesta kokoelmasta Remora. Kritiikki on mielestäni yhtälailla hanurista ( hanurista” on tietenkin edelleenkin yksi askel Koskelan edellä astumaa huumoripolkua kallionjyrkänteelle) kuin Koskelan Lambi-kritiikki-irviö, mutta perinteisemmällä tavalla. Kritiikissä Kurtto kirjoittaa, että Luoma-ahon kokoelmaa ”vaivaa yleisemminkin liiallinen älykkyyden todistelu, joka tappaa runouden sielun”.  Näin on päästy pisteeseen, jossa joku tunnistaa ja määrittelee runouden sielun, joita on ilmeisesti olemassa vain yksi. Tällaista käsitystä sielusta ja sielukkuudesta kun käyttäisi yleisemminkin ihmiseen, ja/tai taiteeseen, saataisiin puristetuksi ulos juuri sellainen perussuomalainen ihmis- ja taidekäsitys, joka ajattelee, että vain yhdenlainen ihminen ja taide on hyväksyttävää. Ja miksikö niin? Siksi, että kun ei itse kyetä löytämään, ei kukaan muukaan voi löytää.

Tiivistettynä kritiikkini Remoraa kohtaan voisi olla kirjoituskursseilta tuttu fraasi kill your darlings: pois nokkeluudet ja lauseet, joita kirjoittaja epäilyttävän paljon rakastaa.” Näin Kurtto kirjoittaa.

Tuo sopisi myös lukutapoihin.

Mitä muistan jälkikäteen, sanotaan vaikkapa vuoden kuluttua, tästä Parnassosta? Muistan liikuttavan kirjoituksen juuri menehtyneestä Matti Pulkkisesta, ja erityisesti kaksi kritiikkiä, joista toisessa vaaditaan runoilijaa luopumaan liiallisesta älyllisestä todistelusta, kun taas toisessa on päästy älyllisyydestä irti ihan kokonaan.