Klassikon jäljillä, osa 5: Rantatiellä

Risto Rasa: Rantatiellä. Otava 1980, 79 sivua. Päällys: Marjatta Saastamoinen.

Jatketaanpa vaihteeksi Klassikon jäljillä -sarjaa, jossa olen tähän mennessä kirjoittanut Idän pikajunan arvoituksesta, Helmestä, Shakaalista ja Uhrilampaista. Viidenneksi teokseksi valikoitui suomalaisen klassikkorunoilija Risto Rasan vuonna 1980 ilmestynyt runokokoelma Rantatiellä.

Rantatiellä on Rasan tuoreempaa tuotantoa; sen jälkeen on ilmestynyt vain pari tuotantoa kokoavaa teosta sekä Taivasalla (1987), toistaiseksi viimeisin Rasan julkaisema teos. Voinette kuvitella, miten kovasti toivoisin Rasan vielä julkaisevan.

Tässäkin teoksessa ollaan Rasalle ominaisen aineksen: luonnon, parisuhteen ja perheen äärellä. Runojen näennäinen arkisuus yhdistyy tyypillisesti sympaattiseen kuvaustapaan, mistä esimerkkinä vaikkapa sivun 42 kolmisäkeinen runo, jossa todetaan hyttysen hoitavan runon puhujan heinänuhaa akupunktiolla. Oivaltava ja sympaattinen.

(Tässä kohdin lienee sopivaa huomauttaa, että Rasan yleensä melko lyhyitä runoja on hankala siteerata niin, ettei tulisi siteeranneeksi niitä kokonaisuudessaan.)

Rasan runojen helppous tarkoittaa myös sitä, että osa runoista tasapainoilee liiallisen helppouden rajalla. Riskinä on, että niistä tulee latteita, kliseisiä. Ihmeellistä kyllä vain hyvin harvoin niin tapahtuu. Se on laadukkaan runoilijan merkki.

*****

Rasalta voisi käytännössä valita minkä tahansa teoksen ja nimetä sen klassikoksi, eikä kenellekään olisi siihen nokan koputtamista. Sellaiseen asemaan ne mielestäni ovat nousseet. Rasa on kiistatta suomalaisen luontolyriikan kärjessä. Sen lisäksi, että hänen tuotantonsa nauttii runoilijoiden keskuudessa arvostusta, on se myös lukijoiden keskuudessa rakastettu. Edelleenkin törmään lukijoihin, joille Rasan teokset ovat olleet ensimmäinen – ja joillekin valitettavasti viimeisin – portti runouteen, vaikkei Rasa tosiaan ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1987. Hänen teoksensa kestävät aikaa.

Valitsin nyt itsevaltaisesti tämän Rantatiellä-kokoelman. Siinä on mukana jonkinlaista salakavalaa sentimentalismia ja vinoa synkkyyttä:

Sivu 60: ”[…] Suruvaippa on perhostutkijan runo.”

Sivu 61: ”Nähdä sypressit / ja auringon polttama maa – / kulottunut ruoho ja katajat / lohduttakoot kaipuutani.”

Niinpä, kaukokaipuuta minullakin on – Kreikkaan, tarkemmin sanoen. Kunnes sinne taas pääsen, minua lohduttakoon muistot ja taide.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 6: Suomi

Anja Samooja: Uralin ja Atlantin väliltä. WSOY 1964, 64 sivua.

Kuudenneksi maaksi maailmanympärimatkallani valitsin kotimaan. Nyt ollaan jossakin 1960-luvun sodanaikaisessa Suomessa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on vielä alkutekijöissään, mutta paranemaan päin.

Anja Samooja (1919–1966) julkaisi melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kolme runoteosta, joista Uralin ja Atlantin väliltä jäi viimeiseksi. Kiintoisaa on, että teosta edelsi kuudentoista vuoden julkaisutauko.

Kokoelma käsittää 24 runoa, joista osa on varsin laajoja, jopa viisisivuisia. Kirjan nimi on hyvä lukuavain varsin yhteiskunnallisellekin sisällölle: Samooja käsittelee niin sukulaiskansoja, kansalaissodan aikaista polarisoitunutta poliittista ilmapiiriä kuin sukupuolten välistä tasa-arvoakin, ja tekee sen eräänlaisen sukuhistorian kautta. Arvailujen varaan jää, onko se kuvitteellista vai oikeaa. Runon puhuja peilaa vanhempien sukupolvien edesottamuksien ja kohtaloiden kautta yhteiskuntaa ja sen epäkohtia. Näin esimerkiksi runossa Naisasiaa (s. 59), jonka viimeinen säkeistö on eräänlainen emansipatorinen kliimaksi:

”Älkää kasvattako tytöistä perhosia / kasvattakaa pojista perhosia / naiset ovat taistelleet itselleen oikeuden kantaa miestenkin taakat.”

Suoraa puhetta. Ja niin pitää ollakin. Muutenkin Uralin ja Atlantin väliltä puhuu liiemmin etäännyttämättä. Paikoin se muistuttaa säeromaania, joskus taas luettelomaisuudessaan jopa postmodernistista runoa.

Elämän raskaiden aiheiden parissa käyskentelevä teos osoittaa vahvuutensa löytämällä kauneutta arjen keskeltä. Ajankohtainenkin se on, mutta historiallinen on usein ajankohtainen (runon Avio-onni viimeinen säkeistö, s. 37):

”Kun hän sairastui Inkerissä espanjantautiin / hänen lapsensa olivat Suomessa / aikuisina naimisissa kaikki / mies oli Siperiassa viljelemässä arbuusejaan / Anna oli ypö yksin / ylpeä vakava nainen onnea vailla. / Mutta pieni iloinen suntiontyttö tuli noutamaan hänet / kun kuume viimeisenä päivänä / kohosi rajan ylitse / eikä hänellä enää ollut voimaa / ottaa elämää raskaasti.”

Erikseen on mainittava Samoojan erikoinen välimerkkien käyttö, välimerkittömyys oikeastaan, mikä edellä olevissa esimerkkirunoissakin tulee ilmi. Hienolla tavalla sen merkitykset tulevat esiin Tornitalo-runossa, jossa puu rinnastetaan tornitaloon. Välimerkkien poissaolo vapauttaa säkeet liikkeelle, runon symboloimaan tuulevaa puuta, ja lukija pääsee nauttimaan melko kokonaisvaltaisesta ja harkitusta elämyksestä.

Uralin ja Atlantin väliltä on mielestäni oikein mainio teos. Sopii loistavasti myös proosan ystävälle.

Säkeitä lumessa

Juhani Ahvenjärvi: Autotta Tampereen reunalla. Teos 2021, 54 sivua.

Tutustuin Juhani Ahvenjärven runouteen, kun Teos alkoi julkaista hänen kokoelmiaan. Ensimmäinen Teoksen kautta julkaistu oli Yhä kiihtyvä tauko (2005), jonka sisältämiä rallirunoja pidin samaan aikaan sekä erikoisina että kiehtovina. Siinä oli kuitenkin havaittavissa jo seuraavan kokoelman, Liituvarjon (2010), tunnelmia. Liituvarjo räjäyttikin sitten allekirjoittaneen tajunnan totaalisesti.

Nyt on vuorossa Teos-yhteistyön viides ja kaiken kaikkiaan Ahvenjärven kahdeksas kokoelma Autotta Tampereen reunalla, joka on edellisten tapaan höyhenenohut mutta kaikkea muuta kuin kevyt.

Kirja sisältää 33 runoa kuuteen osastoon jaettuna. Runot ovat lyhyitä, lyhimmillään yhden parisäkeen ja pisimmillään seitsemän säettä käsittäviä.

*****

Tällä kertaa Ahvenjärvi menee jos mahdollista vieläkin hallitumpaan ilmaisuun. Runot rakentuvat yleensä parin-kolmen kuvan varaan. Aiheisto ja kuvasto pyörivät syksyssä ja syystalvessa, jota teoksen sininen kansi muuten hienosti kehystää. Sen lisäksi että luonto astuu entistäkin suurempaan rooliin, se tuntuisi myös symboloivan ajanjaksoa elämän ehtoopuolella, johon kokoelman viimeinen osasto Inversiokin sairaala-aiheisine runoineen viittaa. Meteorologiassa tämä käännöstä tarkoittava sana merkkaa tilannetta, jossa lämpötila nousee ilmakehässä ylöspäin mentäessä. Musiikissa taas sillä tarkoitetaan sen elementtien, kuten esim. melodian kääntämistä. Tässä voisi olla lukuavain teokselle.

Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse. Ahvenjärven runojen musiikki on huimaa, varsinkin nykyrunouden kontekstissa. Yhdessä kauniiden kuvien kanssa se tekee niistä niin nautittavia. Ahvenjärvi suorastaan viljelee sisäsointuja ja allitteraatioita, laulattaa muutenkin kieltä kuten hänellä tapana on, mutta välttää loppusoinnut ja mielestäni täten myös kliseisyyden.

Mitallisen runouden ymmärtäjät löytävät hänen säkeistään paljonkin ihasteltavaa. Erityinen tapa lopettaa runo neljätoistatavuiseen, yleensä melko trokeiseen, jopa peonihtavaan, säkeeseen on muodostunut lähes tulkoon yhdeksi hänen tavaramerkeistään. Se tuo tunnistettavaa poljentoa, lennokkaan lopetuksen. Tähän tapaan (s. 8):

”[…] Aallokosta irtaantuneet vaahtoriekaleet / leijailevat Asikkalan kaatopaikan luona”

Tai (s. 10):

”Finlayssonin piipun päältä pudottautuu lintu”

Ahvenjärven runoutta ei voi lukea kokeelliseksi runoudeksi, mikä on minulle positiivinen asia. Hän ei uusinna kieltä, ei kehittele uusia metaforia vaan työskentelee ja ansioituu kuvien ja musiikillisuuden tasolla. Rakentuvista kuvista syntyy kauniita ja osuvia, mieleen kummittelemaan jääviä vertauksia. Tästä esimerkkinä vaikkapa teoksen viimeinen runo, sen kaksi ensimmäistä säettä:

”Lumen saartama sairaalarakennus muistuttaa / litteine lisäsiipineen itsekin kidettä.”

Jälkimmäisessä säkeessä muuten jälleen neljätoista tavua. Tuossa tulee myös hyvin ilmi mainitsemani musikaalisuus.

*****

Juhani Ahvenjärvi jatkaa hienosti pirkanmaalaista reissuaan. Hänen tiivis, viimeisen päälle harkittu ilmaisu, kuulaat romanttiset kuvat, ilmava kieli ja flirttailu mitallisuuden kanssa tuovat – mielestäni kaivattuja – itämaisia sävyjä kotimaiseen runokenttään.

Hän on aivan omanlaisensa runoilija, trubaduurina Mellerin jalanjäljissä. Kuten edellisetkin teokset, Autotta Tampereen reunalla pakottaa lukijansa pysähtymään. Se on vastavoima nykyajan rujolle hektisyydelle, palvelus sinulle.

Älykäs ja tyhmä

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä. Kertojan ääni 2021, 63 sivua.

Pohjustukseksi: GPT-3 on tekoäly, joka on syötteiden pohjalta kirjoittanut runoja, jotka Jukka Aalho on sitten järjestänyt. Aalho on määrittänyt syötteet, joiden pohjalta tekoäly on kirjoitustyönsä tehnyt. Tämä on tosin pitänyt tehdä englanniksi, joten Aalho on vastannut myös käännöstyöstä. Varsin mielenkiintoinen ja tuore lähtökohta siis.

Törmäsin kirjaan selatessani uutta Runografi-sivustoa, jonka tarkoitus on kaikessa kunnianhimoisuudessaan huomioida jokainen julkaistu runoteos. Joitakin reunaehtoja kuitenkin on ja ne liittyvät nähdäkseni laatuun: esim. omakustanteita ei pääsääntöisesti huolita mukaan. On järkevä päätös rajoittaa, sillä pelkästään Mediapinta on muutaman vuoden aikana julkaissut yli 1600 runoteosta. Se tekisi vuotta kohti melkoisen ruuhkan. Kaikkia ei voi huomioida, eikä ehkä tarvitsekaan. Aum Gollyn on alkujaan julkaissut Basam Books, joten Runografin kriteerit täyttyvät.

Olin jossakin mediassa nähnyt pari esimerkkirunoa Aum Gollysta ja ajatellut niiden olevan heikkoja. Kun luin Runografista Reeta Holopaisen kritiikin, joka sattui olemaan voittopuolisesti positiivinen, jopa kehuva, ajattelin että jumaliste – täytyy sittenkin hankkia se kirja! Kiinnosti myös, voisinko mahdollisesti itse hyödyntää tekoälyä kirjoittamisessa.

Ellibsistä löytyi e-kirja hintaan 15,40€. Vähän tyyris. Silti: maksu ja lataus.

*****

Saatteessa kerrotaan, mistä runo koostuu. Runon eräänlaisena (boldattuna) otsikkona on Aalhon kirjoittama syöte. Prosessi tulee tältä osin kiinnostavasti esiin.

Ensimmäisen runon syöte on ”bumerangilaulu menee näin”. Sen lisäksi runo koostuu seitsemästä säkeestä: kolmesta säeparista ja yhdestä irtosäkeestä, joka on viimeisenä. Se on siteerattava kokonaan, jotta sen vähäinen merkittävyys paljastuu:

”olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // joten jos heität minut ulos / palaan luoksesi takaisin // palaan luoksesi takaisin”

Tekoäly on kirjoittanut hokevan rakkausrunon, voisi tulkita. Tässä jo huomaan, että lukemista voimakkaasti sävyttää käsitys tekijyydestä: sen merkitys korostuu, kun arvotamme runoa. Niin ei pitäisi olla. Jos tuon olisi kirjoittanut joku ihminen, runo mieltyisi todella heikoksi ja tarpeettomaksi, peräänkuutettaisiin kustannustoimittamista, tuota kriitikkojen lempiaihetta narinalle. Naiiviksikin runo hahmottuu, kuten kriitikko Reeta Holopainenkin mainitsee. Tekoälyn osuus on toki kiinnostavaa.

Tiedämme, että tekoäly kykenee jo varsin laadukkaaseen journalistiseen kirjoittamiseen. Se on yksi vertailukohta tälle kirjalle. Syöte ”lyhyt sydämeenkäyvä runo 2000-luvun onnesta” tarjoaa yksitoistasäkeisen runon, joista kymmenen ensimmäistä kuuluu: ”olemme iloisia”. Viimeisin säe on sitten pelkkä ”olemme”. Tämäkin runo, oikeastaan epäruno, tyhjenee ensimmäisellä lukukerralla, minuutissa.

Lukiessa kirjaa eteenpäin huomaan pettyväni. Palaan aina välillä Holopaisen kritiikkiin, johon hän on poiminut sitaatteja kahdesta runosta ja ne ovatkin kenties teoksen laadukkaimmat. Esimerkiksi syötteellä ”runo leijoista vapauden ja onnen metaforana” tarjoaa aika perinteisen runon, jota Holopainen on siteerannutkin. Hän mainitsee Aum Gollyn runojen koostuvan ”paikoin nonsensisen absurdeistakin säkeistä, jotka sopivat kokeellisen nykyrunouden pirtaan varsin vakuuttavasti”. Palailen Holopaisen tekstiin, koska tunne siitä, että olemme lukeneet aivan eri kirjan, voimistuu.

Tuo leijaruno on mielestäni ehkä ehyin runo, ei edes sysisurkea, melko etäällä kokeellisuudesta, pikemminkin modernistinen runo. Nonsensinen se ei missään nimessä ole vaan niin perinteinen, ettei nykyrunoilija kovin helpolla laittaisi sitä kokoelmaansa. Ainakaan sellaiseen kokoelmaan, joka sattuisi Runografin kritikoimaksi.

*****

Kahden lukukerran jälkeen on ilmiselvää, että tekoäly, ainakaan tämä Jukka Aalhon käyttämä, ei ole saanut kummoista kokoelmaa aikaiseksi. Se on tuottanut ihmisohjauksessa sanahöpinää, lainatakseni jälleen Reeta Holopaisen aika osuvaa kuvausta. On oikeastaan erikoista, ettei se kykene tämän kummempaan, kun huomioi asiatekstin tason, jossa erot sen ja ihmisen kirjoittaman tekstin välillä ovat jo huomattavasti pienempiä. Toisaalta: ilmeisesti kokoelma saatiin aikaiseksi vuorokaudessa. Olisiko se yhtään parempi, jos aikaa olisi käytetty enemmän?

Tulemmekin siihen, mitä runous on, mitä taide on. Vastaukset löytyvät traditiosta. Onko runous valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka järjestetään säkeiksi? Voi olla, mutta yleensä traditio edellyttää enemmän. Runous on valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka jäsennetään runoudeksi runouden keinoin ja sen ehdoin, ja toisinaan niitä hyvällä maulla rikkoen. Sekä tekstimassan hyödyntämiseen (käskemiseen) että tuotoksen jäsentelyyn tarvitaan motiiveja. Tällöin sanahöpinään alkaa hiljalleen tulla muotoa ja substanssia, kun kielen keinot otetaan käyttöön.

Pelkkä ihmisenkaltainen ajattelu, johon koneet eivät meidän elinaikanamme yltäne, ei vielä tule tekemään koneesta kyvykästä runoilijaa. Pelkkä ajattelu ei tee ihmisestäkään runoilijaa. Valitettavasti ymmärrys runoudesta myös osaamisena alkaa karista – mikä Reeta Holopaisen kritiikissäkin jollakin tavalla manifestoituu, kun hän peräänkuuluttaa lukijan tarvetta ja roolia tulkintaan samalla jättäen tekstin laadun ilmaan roikkumaan. Ollaan siis tavallaan kuljettu eräänlainen ympyrä, jonka lopputuloksena tekstillä ei ole oikeastaan mitään väliä, lukijan tulkinnassa on kaikki kiinni. Tämä ei pelkästään hylkää tekijyyden käsitettä ja merkitystä vaan myös taiteen eri merkityksiä. Katso lähintä ikkunaa: se on teos. Ala tulkita. Pöydän jalka: tulkitse ja siitä tuli teos.

Jos Aalho olisi muokannut enemmän runoja, niistä olisi voinut saada jotakin aikaan. Silloin tirkistelynhalu tekoälyn kyvykkyyttä kohtaan, mikä on kaiketi tekstikokoelman suurin anti ja ylipäänsä motiivi sen teettämiselle ja lukemiselle, olisi tietysti häivyttynyt. Olisi tekstimassan sijaan tullut esiin enemmän runon elementtejä, kuten viidestä parisäkeestä koostuvassa runossa ”jos leijat lentäisivät kuin bumerangit”, jota myös Holopainen on kritiikissään siteerannut. Runon rytmi ja soinnukkuus ovat kiintoisia, sillä parisäkeen jälkimmäiset säkeet luovat melko perinteistä, modernistista toisteisuutta. Tämän edellytyksenä on tietysti käännös suomeksi kääntäjän runouskäsityksineen. (Toisaalta tekoälyn käsitykset runoudesta nojaavat ihmiskäsityksiin.) Mutta huomionarvoista on, että tekoälyn (käännetty) kieli on arkaaisuudessaan kaunista, perinteistä. Se luo satunnaisia, sinänsä kiinnostavia kuvia:

”[…] kun näin timanttien myrskyn / kylvävän taivaan valoa // näin tähtijoen / yön yli tanssimassa // näin sata lentävää hevosta / virtana taivaan kannella”.

Holopainen kuvaa tuota kekseliääksi kieleksi. Minusta se on kekseliästä vain siinä tapauksessa, että tarkastelen sitä koneen oletettua kyvykkyyttä vasten. Jos ihminen kirjoittaisi tuollaista, sitä saatettaisiin pitää kritiikissä vanhahtavana kielenä. Kauniina joka tapauksessa, mutta ei mitenkään kekseliäänä.

Loppujen lopuksi Aum Gollyn arvo riippuu lähes täysin uteliaisuuden ja kiinnostuksen varassa, joka tulee täytetyksi ensimmäisellä lukukerralla. Joitakin mielenkiintoisia kohtia on. Itselleni merkittävämpään rooliin nouseekin teoksen vastaanotto Reeta Holopaisen kritiikissä. Siitä lisää seuraavaksi, mutta sitä ennen kaksi runoa. Toivoisin, että lukisit ne ja miettisit, mitä olet mieltä niistä:

”Minä olen syönyt käpyjä / minä olen syönyt ruohoa / ruohoa / kivi kivi / minä olen syönyt käpyjä / minä olen ahmatti”

”öasjsspojpsdohphiaagharöjåira-a”

*****

Mitä sanot jos kerron, että minä olen noiden molempien runon takana? Mitä ajattelet runoista?

Mitä sanot jos paljastan, että itse asiassa ensimmäisen runon kirjoitti naapurini ruohonleikkuri ja jälkimmäisen hyttynen, joka sattui tanssahtelemaan tietokoneeni näppäimistöllä?

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY 2003) kirjallisuuskritiikin selite alkaa näin:

Toiminta, jonka keskeisenä tavoitteena on erottaa arvokas kirjallisuus vähemmän arvokkaasta ja siten määritellä sanataideteosten arvo ja asema laajemmassa yhteydessä, etenkin suhteessa kirjalliseen traditioon; kirjallisuusarvostelu. Kritiikki toimii osaltaan kaanonin muodostajana. […]

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin pääsee kartalle kirjallisesta traditiosta. Runsas lukeminen on siksi edellytys myös kirjailijuudelle, pois lukien julkkiskirjat, omakustanteet ynnä muut. Tavikselle julkaisukynnys on lähes mahdotonta ylittää vähäisellä lukeneisuudella. Pitää tietää, mitä hyvä kirjallisuus on, jotta osaa kirjoittamisessaan tähdätä sellaiseen.

Olivatko nuo kaksi kirjoittamaani runoa mielestäsi hyviä? Eivät minustakaan. Miksi näin? Koska kirjallinen traditio määrittelee niin. Mutta siteeratakseni Reeta Holopaista, voisiko niistä ajatella tähän tapaan:

Lakonisuus ja korostunut naiivius tuovat mieleen itsestään tietoisen postmodernistisen lyriikan, joka koettelee ja kysyy, mitä kaikkea runous ja maailmassa oleminen voivat 2020-luvulla tarkoittaa.

Simsalabim ja ananasakäämä. Tervetuloa ylitulkinnan maailmaan! Noin voi ajatella lähes mistä tahansa nykytekstistä, myös Aum Gollyn tai minun kymmenessä sekunnissa kyhäämistä ”runoista”. Runoilija Billy Collinsia on joskus syytetty liian helpoista runoista. Collins tietää mitä tekee, on kirjallisuuden professori, hän tuntee tradition. Hänen runonsa ovat laadukkaita. Kriitikkoja Collins on ohjeistanut: ”Problematisoikaa sitten.”

Tässä sitä problematisointia nyt sitten tehdään, mutta kertooko se enemmän kirjasta vai lukijasta?

Reeta Holopaisen kritiikissä tökkii se, että se arvottaa tekijyyttä, ei teosta niinkään. Toisaalta hän korostaa myös kokijuutta teoksen edelle, jolloin viimeistään tullaan hylänneeksi traditio, ja se taas nakertaa luottamusta lukijan ja tradition välillä eli tarkemmin lukijan ja kritiikin välillä. Tähän tapaan:

Vaikka tekoäly ei pysty ymmärtämään luomiensa sanajonojen merkityksiä, runoihin on helppo tulkita puhuttelevia teemoja esimerkiksi yksinäisyydestä, eksistentiaalisista etsinnöistä ja tunteiden anatomiasta.

Holopaisen mielestä siis tekoäly ei oikeastaan tiedä mitä tekee, mutta se ei haittaa koska lukija voi tulkita runoihin merkityksiä. Taiteenfilosofisesti se mennee juuri noin; jokainen tulkitsee taiteeseen kiinni merkityksiä. Näin on aina. Mutta onko sillä mitään virkaa teoskritiikissä? Eipä juuri. Tradition silmissä merkitystä ei ole sillä mitä lukija tekee tai millä metodeilla runoilija toimii (jokainen runoilija käyttää metodeja), merkitystä on vain teoksella. Mutta ei Holopainen sittenkään ilman arvottamista kirjoita:

Posthumanismin hengessä Aum Golly ravistelee runouteen ja sen tekijyyteen liittyviä vakiintuneita käsityksiä havainnollistamalla, että vakuuttavaan ja tunteisiin menevään sanataiteiluun ei tarvita enää kaikkensa antavaa lahjakasta runoilijaa vaan riittävän kehittynyttä teknologiaa, jolle ihminen on valmis jakelemaan sopivasti suuntaviivoja.

Käsityksemme kielestä on muovautunut niin Facebookin algoritmien, hyperlinkkien, Twitterin merkkimäärärajoitusten, Whatsappin pikaviestittelyn, kuin hashtagien ja hymiöiden myötä niin paljon, että olemme oikeastaan koneavusteisen kielen kyllästämiä. Eikö kaiken nykytekstin voi nähdä posthumanismin hengessä syntyneenä? Holopainen ajautuu ristiriitaan kehuessaan tekoälyn kykyä kirjoittaa runoutta, vaikka toteaakin kirjoituksensa lopuksi, että ”[T]eos muistuttaa osuvasti myös siitä, kuinka lukijalla on aina aktiivinen rooli kaunokirjallisuuden olevaksi tulemisessa. Lukija voi tulkita koneen matemaattisin perustein tuottaman sanahöpinän taitavaksi lyyriseksi reflektioksi olemisemme kipupisteistä ja kiinnittyy täten siihen toimijoiden verkostoon, jonka kautta kaunokirjallisuus määrittyy, merkityksellistyy ja vaikuttaa maailmassa.”

Aum Golly – Tekoälyn runoja ihmisyydestä sijoittuu runouden traditiossa laadullisesti alakastiin, sanahöpinäksi. Se määrittyy enemmän kokeiluna. Sen merkitys korostuu sitten kun saadaan esiin lisää tekoälyn kirjoittamia runoja ja runokokoelmia.

Toistaiseksi sama asetelma säilyy: Ihminen on lajina liian älykäs, sortuu ylitulkitsemaan. Tekoäly on vielä liian tyhmä runouteen, mutta toisinaan tyhmälläkin voi käydä tsägä.

*****

Kun kritiikki irtoaa traditiosta, eksytetään ja erehdytetään lukijaa. Näin kävi nyt minulle. Minun onneni kuitenkin on, että olen tarpeeksi hyvin kartalla traditiosta ja runoudesta kyetäkseni kriittiseen suhtautumiseen sekä kyseisen kritiikin että sen kritikoiman teoksen suhteen. Nykyihminen on jo melko irrallaan traditiosta, mitä kirjallisuuden huomion kaventuminen edesauttaa. Ihmiset eivät löydä kirjallisuutta, koska kirjakritiikin määrä vähenee ja kirjallisuusjournalismi painottuu yhä enemmän henkilövetoisiin juttuihin.

Jännä nähdä, miten Runografi asettuu kirjallisuus- ja erityisesti kritiikkikentälle. Toivoisin, että taidetta nostettaisiin enemmän esiin, tekijyyden sijaan. Toivon myös, että kohosteinen tulkinta ei nouse itseisarvoksi teosten kustannuksella. Taiteen painottaminen on nähdäkseni ainoa keino kohentaa vaikkapa nyt sitten runoteosten asemaa. Runografin periaatteiden mukaan jopa kriitikon subjektiivisuutta painotetaan, ja ilmeisesti traditiotietoisuus sivuutetaan, joten en osaa sanoa, missä määrin sivuston esittelemän taiteen on edes mahdollista nousta esiin ja sijoittua kartalle. Mutta omaleimaiseksi se tuolla tavalla ainakin tulee, mikä on sinänsä hyvä juttu.

Kun lopputuloksella eli oikeastaan edes kirjallisuuden traditiolla ei ole niin merkitystä, on vaikea nähdä perusteita Runografin linjaukselle sivuuttaa omakustanteet. Ainakin yksi positiivinen merkitys kuitenkin tradition hylkäämisestä ja tekijyyden merkityksen korostamisesta nousee mieleen: jos kirjallisuuspalkinnot noudattaisivat samaa linjaa, niitä olisi aika turha jakaa. Jaettaisiin huomion mukaan tekijöille, kuten pääsääntöisesti nykyisin taidetaan toimiakin.

Uusille runoilijoille siis vinkiksi: valehdelkaa kirjoitusmetodinne. Tarpeeksi kiinnostavan metodin avulla voi saada positiivista huomiota, vaikka lopputulos olisikin traditioon nähden surkeanlainen.

Charles Simicin loputon maailma

Charles Simic: The World Doesn’t End. Harcourt Brace & Company 1989, 74 sivua.

Vuonna 2008 ilmestyneessä, Charles Simicin tuotantoa vuoteen 2005 asti (jolloin Simic julkaisi kokoelman My Noiseless Entourage ) esittelevässä hienossa suomennoksessa Ääni aamulla kello kolme on eniten runoja juuri nyt käsiteltävästä teoksesta The World Doesn’t End. Ne ovat hieman yllättäen kaikki proosarunoja, mikä on poikkeuksellista Simicin tuotannossa sikäli, että hänen teoksensa sisältävät pääsääntöisesti säemuotoista runoutta.

The World Doesn’t End on siis virkistävä poikkeus – ja millaisia proosarunoja ne ovatkaan! En muista, että minulla olisi koskaan ollut näin hauskaa runoteoksen äärellä. No, ehkä jotkin Bukowskin nilkkoja näykkivät alkukieliset teokset ovat yltäneet melkein samaan, samoin jotkin toiset Simicin kokoelmat. Mutta tämä on ihan omassa kastissaan, silkkaa tykitystä alusta loppuun.

Runot on jaettu kolmeen osastoon yksittäisen runon mahtuessa aina yhdelle sivulle. Mitään selkeää yksittäistä aihetta tai teemaa teoksesta ei erotu, vaan kuten takakansi osuvasti toteaa: ”You never know what Charles Simic is up to until you reach the end of the line or the bottom of the paragraph. Waiting for you might be a kiss. Or a bludgeon. A smile at the absurdities of society, or a wistful, grim memory of World War II. […] Charles Simic has new eyes”.

Tästä esimerkkinä vaikkapa sivun 56 runon aloitus: ”Police dogs in a dog groomer’s window dressed / as children.” Väkisinkin runoa lukeva alkaa asetella uudelleen kuvitteellisia tai oikeita silmälasejaan, että hetkinen, mitäs tässä nyt siis onkaan.

Pelkän komiikan kautta – vaikka se oleellisessa osassa teoksessa onkin – runoihin ei sentään sukelleta (s. 43): ”The old farmer in overalls hanging from a barn / beam. The cows looking sideways.” Tällaisen aloituksen jälkeen mieli alkaa väkisinkin jälleen asetella kysymyksiä siitä mitenköhän runo mahtaa tästä jatkua, ja Simicille ominainen jatkuva yllätyksellisyys astuu esiin, nytkin: ”[…] The old woman / kneeling under his swaying feet in her Sunday black / dress and touching the ground with her forehead / like a Mohammedan.”

Yhtäkkiä ollaankin uskonnollisen ja äärimmäisen yhteiskunnallisen teeman äärellä. Tällä tavalla kuin huomaamatta Simic avaa keskustelulle tärkeitä ja vakavia asioita. Tässä kiteytyy Simicin poetiikan ydin: runon pinta on iisi, siihen pääsee helposti sisään. Pinnan alta löytyykin sitten aivan valtavan monitasoinen ja rikas maailma.

Ehkä siksi pidänkin Simicin runoista niin paljon, koska oma poetiikkani nojaa samanlaiseen runouskäsitykseen: miksi yrittää karkottaa lukija kun häntä voi kutsua, silti myymättä itseään.

Tuo viimeisin esimerkki kertoo myös Simicin hienosta rytmitajusta; vaikka ollaankin proosarunouden äärellä, tekstin rytmi on upea ja siinä on säerunoudelle ominaista soinnikkuutta, jota Simicin runoudessa harvoin – Simic itse pois lukien – nähdään.

Simic mainitaan usein ”neo-surrealistiksi”, mutta kuten aiemminkin olen todennut, minusta hän ei ole surrealisti oikeastaan ollenkaan vaan pikemminkin jonkinlainen jäykkien totuuksien ja totunnaisuuksien kyseenalaistaja. Hän visioi, kääntää tilanteen ikään kuin ylösalaisin vain näyttääkseen, että entäpä jos tämä olisikin näin, jolloin tilanteen logiikka asettuu uudenlaiseksi, mutta silti yhtä todelliseksi ja johdonmukaiseksi. Tällaisesta ehkä paras esimerkki on em. suomennoksestakin löytyvä runo, jossa runon puhuja kertoo perheensä olleen niin köyhä, että hänen täytyi itse asettua syötiksi rotanloukkuun. Näykkiessään sitten runon puhujan korvaa rotta toteaa: ”These are dark and evil days”.

Voiko länsimaista äärimmäistä köyhyyttä tuon osuvammin kuvata?

*****

The World Doesn’t End ilmestyi vuonna 1989 ja seuraavana vuonna se voitti runouden Pulitzer-palkinnon. Samalla se teki historiaa olemalla ensimmäinen proosarunoteos, jolle kyseinen palkinto on myönnetty.

Kuten kääntäjät Timo Hännikäinen ja Aki Salmela Ääni aamulla kello kolme -teoksen esipuheessa toteavat: ”Hänen kielensä ei ole erityisen musikaalista eikä itsereflektiivistä, mikä helpottaa sen tulkitsemista muille kielille.” He ovatkin antaneet jo vahvat näytteet siitä, millaiset ansiot Simicin runoudella ja varsinkin tällä teoksella myös suomeksi käännettynä olisi.

Iso, lämmin suositus siis. Teoksen saa tilatuksi halvalla esimerkiksi Adlibriksen kautta tai sitten ostamalla edulliseen hintaan e-kirjaformaatissa vaikkapa iBooksista.

Simic on epäilemättä merkittävimpiä nykyrunoilijoita, suuri satiirikko. Aivan omanlaisensa.

Luonnon keskellä

Mary Oliver: A Thousand Mornings (Corsair, 2012). 50 sivua.

Tutustuin Mary Oliverin runouteen kymmenisen vuotta sitten, kun halusin kahlata syvemmin anglosaksiseen runouteen – ja nimenomaan alkukielellä. Siihen asti olin lueskellut englanniksi lähinnä beat-porukoiden ja Bukowskin teoksia, ja koin että oli aika laajentaa näkymiä.

Se oli jo käynyt selväksi, että käännösrunoutta kaikesta englanninkielellä kirjoitetusta on ilmestynyt Suomessa hyvin vähän (mikä on ymmärrettävää) ja tietysti sellainenkin ajatus taustalla oli, ettei käännös koskaan saattanut jäljentää alkuperäistä teosta. Käännetty teos on aina jossakin määrin eri teos. Ymmärsin myös, että englannin kieli oli lavea (ja siksi niin houkutteleva!) portti muun maailman runouteen, sillä englanniksi oli käännetty sellaisiakin merkittäviä runoilijoita, joita suomeksi ei kenties koskaan tultaisi kääntämään, kuten esimerkiksi romanialainen Mircea Dinescu. (Korjatkaa jos olen väärässä, jos häneltä onkin ilmestynyt suomenkielinen käännös.)

Etsiskelin runoja ja runoilijoita ja aika nopeasti Mary Oliverin nimi ponnahti esiin. Jos jotakin hyvää digitalisaatiossa on, se piilee asioiden tavoitettavuudessa. E-kirjat ja niille valjastetut palvelut ovat helpottaneet uuden kirjallisuuden löytämistä myös omalla kohdallani. Niinpä aloin latailla iPadiini mm. Mary Oliverin teoksia. E-kirja ja runous on varsin toimiva yhdistelmä!

*****

A Thousand Mornings on hieno teos. Se on kieleltään helppolukuinen, mikä on Oliverin runoudelle ominaista; sisään pääsee helposti, mutta pois ei haluaisi millään lähteä. Silti kerroksia riittää. Oliverin ilmaisu on tarkkaa, turhia hän ei höpöttele.

Tässäkin kirjassa ovat läsnä ne Oliverin runouden tutut ainekset: keskeislyyriikkaa, jossa ihminen ja luonto kohtaavat, ja usein ihminen esitetään ekologisesta näkökulmasta käsin luontoa häiritsevänä kappaleena, kuten kokoelman avaavan runon I go down to the shore loppu hyvin ilmentää: ”[…] what should I do? And the sea says / in its lovely voice: / Excuse me, I have a work to do.”

Viime vuosina Oliver on tullut tunnetuksi koira-aiheisista runoistaan (erityisesti teoksen Dog Songs, 2013, myötä) ja sitä kautta hänen Percy-koirastaan, joka tuntui olevan Oliverille loppumaton tutkiskelun ja kirjoittamisen lähde. Tähänkin teokseen Percy-koira on saanut kaksi runoa. Eniten kuitenkin eläinkunnasta huomiota saavat linnut, joita Oliver kuvaa monessakin runossa. Lähes tulkoon aina katse on alhaalta ylös, ihaileva ja arvostava siis. Niin kuin kuuluukin.

Luonto on Oliverille aina vertauskuva. Minulle teoksen koskettavimmaksi runoksi nousee viisiosainen Hum, hum (s. 28), joka kertoo suoraan sanottuna isänsä raiskaamasta lapsesta. Mehiläisten pörinä symboloi lähestyvää uhkaa, mikä sitten pitkähkön runon edetessä selviää lukijalle. Lapsi karkaa uhkaa ja pahaa oloa luonnon keskelle, siellä hän kokee olonsa ehkä vähän turvallisemmaksi.

Henkeäsalpaava runo, joka käsittääkseni on ollut Oliverille omakohtainenkin. Oliver on kirjoittanut aiheesta useammankin runon eri kokoelmiinsa. Ei niitä mukava ole lukea. Mutta paradoksaalista kyllä todella hienoja ne ovat.

*****

Jos kaipaat hyvää sisäänheittäjää englanninkieliseen runouteen, suosittelen ehdottomasti Mary Oliverin teoksia. Jos kaipaat hyvää sisäänheittäjää ylipäänsä runouteen, suosittelen sittenkin.

Tuhat aamua on ilmestynyt myös suomeksi, Basam Booksin kustantamana (2015), Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen kääntämänä.

”Näkymättömät unet”

Claude: Julmia ovat valvotut unet. Nastamuumio 1997. 64 sivua.

Nyt ollaan kotimaisen kulttikirjan äärellä! Claudena paremmin tunnetusta Ilari Peltolasta jonnet eivät tietäne mitään, joten lyhyt kertaus lienee paikallaan:

Claude oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestystä niittäneen Smack-yhtyeen solisti ja sanoittaja. Smack keikkaili myös Yhdysvalloissa ja tiedetäänpä esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin diggailleen Smackia niin paljon, että on hehkuttanut saaneensa yhtyeeltä vaikutteita. Se on kova lausunto orkesterista, joka ponnisti rapakon taakse täältä kylmästä pohjolasta aikana, jolloin mainetta ja kunniaa ei kerätty hiirenklikkauksin.

90-luvun taitteessa orkesteri saavutti päätepysäkkinsä ja Claude päätti omistautua runoudelle. Kauaa ei karismaattinen muusikko malttanut runoilijantyön yksinäisyyttä – mies palasi lavahommiin. Tarina kertoo (myös kirjan ensisivuilla) Clauden silti olleen runouden suhteen vakavissaan, se oli hänen sydäntä lähellä. Ilmeisesti hän oli kirjoittanut runoja pidempäänkin tavoitteellisesti.

Claude kuoli 22. syyskuuta 1996 synnynnäiseen sydänvikaan. Hän oli kolmenkymmenen. On surullista, ettei Claude ehtinyt nähdä runokirjansa julkaisua. Surullista sekin, että tässä yhdessä kokoelmassa ovat ilmeisesti kaikki Clauden kirjoittamat runot. Enempää ei ole löytynyt. Kokoelman runoja ei ole toimitettu, ne ovat sellaisia kuin Claude oli halunnut niiden olevan. Siihen nähden ne ovat yllättävänkin hiottuja.

*****

Julmia ovat valvotut unet on keskeislyyristä virtaa. Siitä paljastuu kirjoittajansa rakkaus sanoja kohtaan, runoutta kohtaan. Kovin ehjä kokoelma ei ole, mutta se johtunee siitä miten runot on pikemminkin koottu kuin että kokoelmaa olisi työstetty kokonaisuudeksi. Se on runoilijan jäämistö, jos niin voi sanoa, sekä hyvässä että pahassa.

Clauden tyyli on dekadenssin runoilijoita romantisoivaa. Hän on lukenut Rimbaudinsa – minkä on itse maininnutkin, ja kenties Baudelaireakin on yöpöydällä ollut. Kieli on merkityksiltään tiheää ja uhkaa käydä tunkkaiseksi ja puuromaiseksi, mikä on ehkä sitä uran alun syndroomaa, kun ei malta jättää tekstiin ilmaa jotta se hengittäisi:

”Mutta vaientaakseni rummut ja kuiskeen / olen jo vaihtanut tummuneen hopeani / vaikeaselkoisiin kirjoituksiin, yhtä lailla / kuin myrkkyihin, joilla valella janotta / juova suu ja naamioida valtimoiden polte”

Tällaista on aika raskasta lukea 64 sivua. Siksipä en yleensä luekaan Clauden kokoelmaa alusta loppuun vaan sieltä täältä, pieniä helmiä poimien, kuten tällaisia kolmen säkeen sirpaleita (s. 45):

”Olallani istuu luuton lintu / ja minä kuiskin sen / hauraisiin korviin”

Aivan mahtavaa. Olen poiminut tuon itselleni runoilijantyön motoksi siitä mitä runoilijuus on ja miten runoilija asettuu suhteessa runoihinsa ja ympäristöönsä. Tämän kirjoituksen otsikko on muuten samasta runosta.

Claude on maininnut myös lukeneensa Bukowskin runoja; voi vain fantisoida, millaista runoutta hän olisi kirjoittanut jos olisi ottanut Bukowskin runouden esikuvakseen. Se olisi rocklyyrikolle sopinut kuin nyrkki silmään.

Julmia ovat valvotut unet on mielenkiintoinen aloitus hyvin omintakeiselta tekijältä. Harmillista todella, että se on samalla myös lopetus. Kirjassa on vain 30 runoa, mutta siitä on riittänyt minulle kymmeneksi vuodeksi mietittävää ja siitä riittää tästedeskin. Dänks, Claude.

Lihamestari

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. WSOY 2008, 83 sivua. Suomentanut Timo Hännikäinen ja Aki Salmela.

Luin tämän Simicin teoksen ensimmäisen kerran 5-10 vuotta sitten ja pidin siitä silloin samalla tavalla kuin jo jonkin aikaa lasissa seisseestä huurteisesta: maku on korostunut, mutta se kädenlämpöisyys vähän harmittaa. Sittemmin olen harvakseltaan selaillut kokoelmaa sieltä täältä, lähinnä suosikkirunoihini palaten.

Ajattelin, että olisi korkea aika lukea teos uudelleen. Nyt huomasin iän tehneen tehtävänsä: maku on kehittynyt (en osaa sanoa mihin suuntaan) ja suorastaan rakastin jokaista riviä!

Ennen kuin pureudun tekstiin, on pakko huomioida se ehkä huomattavin: kylläpä ovat suomentajat tehneet hienoa työtä. Ja varmasti voi todeta niinkin, että kylläpäs Simicin runot ovat mallikkaasti kääntyvää sorttia.

***

”Kuollut mies astuu alas mestauslavalta. Hänellä on oma verinen päänsä kainalossa.”

Kun (proosa-)runo (s. 57) alkaa noin, se ei voi olla huono. Esimerkissä kuvastuu mielestäni hyvin Simicin kieli: se on yllätyksellistä ja äkkiväärää, humoristista ja toisinaan jopa vulgaaria. Aforistisesta ja kahdeksansivuisesta Katolle puhumista -runosta löytyy lisää samankaltaisia esimerkkejä, joista myös Simicin tarkkanäköisyys ja tarkka ajattelu osoittuvat:

”Kuin unettomuuttaan väistelevä mestaririkollinen / nukun joka yö eri sängyssä.”

”Oi muisti, pakotat meidät kaikki ulos työntämään ruumisvaunujasi!”

Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin Simicin tarinankerrontataidot: hän kertoo pieniä tarinoita yllättävistä tapahtumista, joihin yleensä sisältyy jokin surrealistinen piirre tai virne. Tällaisesta hyvä esimerkki lienee runo Neuloilla kiinnitetyt silmät (s. 32), jossa mies kuvataan työteliääksi duunariksi, jolla on ”pikkuvaimo” ja kauniit, illallispöytää kattavat tyttäret. Miehen työ kuvataan sillä tavalla raskaaksi, että lukijana alan tuntea sympatiaa häntä kohtaan.

Runon juju on siinä, että mies on Kuolema. Työkseen hän kiertää vieraita kaupunginosia ”[…] etsimässä / jotakuta jolla on kamala yskä.”

Ollaan siis maagisen realisminkin äärellä.

Mutta kuinka viehätynkään säkeisten runojen muodosta. Yksi virke saattaa olla pätkittynä neljän säkeen säkeistöksi, ja kun kielen ilmavuus ja kaunislauseisuus, teksti hengittää väkisinkin. Vaikka mukana on erityisen hienoja metaforiakin, runot rakentuvat kokonaisuuksien varaan, mikä juuri alleviivaa tarinallisuutta, josta esimerkki kokoelman ensimmäisen runon (”Lihakauppa”) ensimmäisestä säkeistöstä:

”Toisinaan yökävelyllä / pysähdyn suljetun lihakaupan eteen. / Kaupassa palaa yksi ainoa valo / kuin valo jonka loisteessa vanki kaivaa tunneliaan.

Siinä on kaikki: kieli, rytmi, kuva ja tunnelma.

Kerrassaan mahtava, mahtava retrospektiivinen teos.

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Toivo elää

Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme. 81 sivua. Annorlunda Mediatuotanto Oy 2018.

Kirjailijalle pienen kaupungin etuja on se, että kun julkaisee teoksen, se on yleensä uutinen. Riihimäkeläinen Aleksi Wilenius julkaisi viime vuonna peräti kaksi teosta, romaanin Ratkaiseva muuttuja ja runokokoelman Tähdet ovat aina yllämme. Kummatkin on kustantanut Annorlunda Mediatuotanto Oy, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna on takuuvarma uutinen, ja Wileniuksesta kirjoitettiinkin viime syksynä paikallislehti Aamupostissa. Muistelen, että jutussa oli mukana esimerkkiruno tai kaksi ja että ne olivat varsin kiintoisia. Kun omasta kaupungista putkahtaa uusi runoilija esiin, vieläpä kiinnostavalta vaikuttavien runojen kera, mielenkiintoni tietysti herää.

***

Tähdet ovat aina yllämme sisältää 58 runoa (mikäli laskin oikein), kolmeen osioon jaettuna. Mitään varsinaista yhtenäistä punaista lankaa en runojen ja osioiden välille löydä. Haastatteluissa Wilenius on maininnut Risto Rasan yhdeksi esikuvistaan, mikä näkyy runoissakin: ne ovat rasamaisen lyhyitä ja kohtalaisen tiiviitä, useimmiten luontoaiheisia kuvia. Ehkä merkittävin yhteneväinen piirre on eräänlainen sympaattisuus, joka runoista välittyy. Sellaista on hyvin vaikea apinoida, se on erittäin hyvä juttu siis.

Kokoelmassa on muutamia runoja, joiden siivet eivät aivan jaksa kantaa, jäävät sillä tavalla ontoiksi sisällöltään, niin kuin esimerkiksi tämä sivun 15 runo:

”Kun istut hiidenkivellä, / ymmärrät vihdoin elämää olleen / kauan ennen / sinuakin.”

Runon puhuja puhuu joko jostakin toisesta tai sitten on käynyt entisen F1-kuljettaja Mika Häkkisen retoriikkakursseja. ”Kun sä tuut siihen mutkaan…”.

Runo kertoo yhden yksittäisen selkeän havainnon, mutta ei oikein lähde lentoon. Aiheeltaan se osuu samaan jatkumoon Helvi Juvosen klassikon asemaan nousseen Siirtolohkare-runon kanssa (Sanantuoja, 1959). Juvosen runossa hiidenkivi symboloi yksinäisyyttä, sen mytologinen puoli tulee esiin hiidenkiven puhujuudessa (siirtolohkare rinnastuu karhun näköiseen hahmoon, tietynlaiseen luonteeseen ja ulkopuolisuuden tuntuun). Siirtolohkaretta edeltävässä, teoksen aloittavassa runossa Lumien sulamisaikaan taas kallio on ”iän uurtamat äitini kasvot”. Aihe ja teema tulevat kekseliäästi esiin, mikä taas Wileniuksen runossa jää tapahtumatta ja vain toteamuksen asteelle. Wileniuksen hiidenkiviruno jää siis ajatukseltaan ja toteutukseltaan raakileeksi, mutta tarjoaa vaikkapa Helvi Juvosen runoutta tuntevalle silti ajateltavaa. Kenties runon lopetukseksi kirjoitettu jokin osuva metafora olisi vieraannuttanut ja riisunut runosta silmään tökkivää kliseisyyttä.

Wileniuksen teoksen takakannessa luvataan ”lyhyen naiiveja huomioita luonnosta, kodin piiristä sekä rakkaudesta ripauksella symbolismia”, mutta sivun 18 runoa naiiviuden mainitseminen ei siltikään pelasta: ”Kauneutta on jokaisessa hetkessä. / Sinun tulee vain pitää / silmäsi auki.”

Tällaiset runot ovat yleensä nuoren ja/tai vielä kokemattoman kirjoittajan maneereja, jotka riisuuntuvat kyllä kun runouskäsitykset kehittyvät lukemisen ja kirjoittamisen myötä. Wileniuksen kokoelmassa ne erottuvat epäedukseen siksi, että teos sisältää todella laadukkaita ja kypsiä runoja. Niin kuin tämäkin, sanoisiko aforismi, sivulta 57:

”Tuuli on vain sateen     kaiku.”

Siinäpä on rasamaisesti yhden havainnon varassa kelluva, silti monipuolinen ja kiehtova yksisäkeinen (mietin ensin, että jopa vain-sanan olisi voinut pudottaa pois, mutta toisaalta se rytmittää säettä mukavasti), joka tarjoaa voimakkaan kuvan lisäksi ääntäkin. Havainto on niin selkeä ja laadukas, että jonkun on täytynyt tehdä se jo aiemmin, mutta ainakaan minulle ei äkkiseltään tule mieleen toista runoilijaa ja runoa jossa se esiintyisi.

Tai entäpä tämä sivulta 31 löytyvä runo:

”Ilta vyöryy yöksi. / Kanervan hapsottavat jalkakarvat / silittävät päästäisen / lempeään uneen.”

Tiivis ja ehyt, mahdottoman hieno luontoruno. Ja se miellyttävä sympaattisuus, tunne. On vaikea uskoa, että tällaisia lähtee nykyajan lukiolaisen, urbaanin nuoren miehen kynästä. Ja miten virkistävää on, kun hän ei astu runokentälle kömpelöillä, seksuaalisväritteisillä beat-virityksillä tai akateemiselta haisevilla, kieli poskessa ja pipo takaraivolla laadituilla kielikikkailuilla tai päälleliimatulla mukavihaisella yhteiskunnallisuudella vaan kypsillä, sympaattisilla luontorunoilla. Ajatelkaa nyt, hän on lukiolainen! Huh huh.

Rasansa Aleksi Wilenius on todella lukenut. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, ettei astu esikuviensa varpaille. Ei Aleksi astukaan, mutta lähellä käy:

Aleksi Wilenius (Tähdet ovat aina yllämme, s. 37):

”Puut sadetakeissaan; / päiviä, päiviä, / takki kuluu, väri kuluu, muuttuu, / ja lopulta takki / putoaa pois. / Juuri siihen aikaan, / kun sitä eniten kaivattaisiin.”

Risto Rasa (Metsän seinä on vain vihreä ovi, s. 9):

”Puut liikkuvat / keväisessä metsässä, / kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä / kuin takiksi harteilleen.”

Tuossa Wilenius kirjoittaa jonkinlaisen jatkumon, kommentin, Rasan runolle, luulen. Se on oikeastaan aika kiinnostavaa. Hän sijoittaa itse itsensä Rasan vanaveteen myös runon keinoin. Se on rohkeaa ja röyhkeääkin, mutta mikäs siinä kun sen tekee taiten.

***

Valitettavaa on, ettei Wileniuksen luontorunous ole mitenkään mediaseksikästä, joten kovin suurta huomiota hän ei tälle kokoelmalle tule saamaan. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa pitkät pätkät, mutta tyydyn vain toteamaan, että se on median ja laajemmin kulttuurikentän ja yhteiskunnan, ei runouden eikä varsinkaan Aleksi Wileniuksen ongelma. Jos nykynuoren luontorunous ei mediaa (ja runokritiikkiä) laajemmin kiinnosta, se kertoo siitä vähän perverssistä huomiotaloudesta, jossa nykyrunouskin yrittää sinnitellä ja selviytyä. Yläfemmat kuitenkin Aamupostille, joka teki Wileniuksesta jutun!

En ole koskaan välittänyt muoti-ilmiöistä, sillä hyvä ja laadukas runous kyllä kiinnittyy aikaan vaikka ajatonta olisikin. Luonto on aina ajankohtainen ja siksi se on myös ajaton aihe. Se on elon ja olemisen fundamentti. Toivoni elää näissä nuorissa, jotka ajattelevat samoin. He näkevät metsän puilta.

Proosan suhteen en voi kommentoida – en ole lukenut Wileniuksen romaania, mutta runouden perusteella voin helposti todeta: Aleksi Wileniuksessa on aivan valtavasti potentiaalia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.