Miten runo syntyy?

Minulta toisinaan kysytään, miten runo oikein syntyy? Usein kysyjä ei ehkä itse kirjoita mutta on syystä tai toisesta kiinnostunut asiasta; joskus kysyjä taas on vasta-alkaja, joka haaveilee julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulen, että jokaisen runoilijan kohdalla pätevä vastaus on, että runo syntyy aivoissa. Se kuulostaa typerältä itsestäänselvyydeltä, mutta kirjoittamiseen onkin tapana liittyä turhaa mystifiointia.

Tiede ei ole vielä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) niin pitkällä, että kykenisi selittämään ihmisaivot ja sen toiminnan läpikotaisin. Se kuitenkin tiedetään, että ihminen kykenee muovaamaan omia aivojaan – aivot ovat plastiset, muovautuvat. Minä esimerkiksi olen keskittynyt pääosin runouteen viimeiset 20 vuotta. Työskentelen tavalla tai toisella runouden parissa joka ikinen päivä: joko luen tai kirjoitan tai, kuten yleensä, molempia. Analysoin ja tutkin runoutta, harjoitan kieltä ja teen siitä havaintoja. Katselen ympärilleni, nautin luonnosta ja taiteista, ihmisistä. Olen huomannut, että aivoni ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla: kun jotakin tapahtuu, kun teen havainnon, pääkopassani käynnistyvät ajatusprosessit työskentelevät runon työkaluin.

Annan esimerkin. Toissa viikolla kohtasin sellaisen ikävän tapahtuman, että odottaessani Hyvinkään asemalla lähijunaa Riihimäelle, näin kuinka muuan mies viileän päättäväisesti käveli aseman ohittavan Intercity-junan alle. Traaginen tapahtuma, jota seurasin ns. aitiopaikalta. Aivoni käänsi kokemuksesta kumpuavat ajatukset kohti runoa: mieleen alkoi tulvia symboleita, kielikuvia ja tarinaa, joita reilun viikon verran työstin runoksi. Eilen sain valmiiksi siitä kokonaisuuden, johon olen tyytyväinen. Jos hyvin käy, kyseinen runo ilmestyy seuraavassa runokokoelmassani.

Tuollaiset tapahtumat ovat tietysti ääriesimerkkejä. Useimmiten tilanteet ovat arkisempia, kuten toissa kesänä istuessamme vaimoni kanssa lounaalla eräässä rodoslaisessa ravintolassa. Odotellessamme annoksia huomasin viereisellä jalkakäytävällä kasvavan appelsiinipuun. Auringonvalo kävi siihen jotenkin kivasti, ja löysin kiehtovan huomion, joka kasvoi nelisäkeiseksi tarinaksi. Valitettavasti en voi sitä tähän kertoa, ilmestyköön sitten joskus jossakin yhteydessä jos niin on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjoitettu se runo kyllä jo on.

Joskus jotakin mystiikkaakin kirjoittamiseeni liittyy, nimittäin toisinaan aivoista putkahtaa mieleen jokin säe, jossa on kiinnostava rytmi. Kuva voi olla syntynyt näköhavainnosta, mutta rytmin alkulähde jää mysteeriksi. Ehkä sitäkin selittää runsas runojen lukeminen ja muistiin kirjautuminen, ja toisaalta rakkauteni musiikkiin – siinä on nimittäin toinen taiteenlaji, joka on elämässäni mukana päivittäin. Usein huomaan ajattelevani, että runo ja musiikki kulkevat käsi kädessä: ilman toista ei ole toista. Onhan runossakin aina rytmi ja soinnukkuus.

Etenen runo kerrallaan, kirjaan muistiin, hion ja höylään. Jos löydän aiheen, josta mielestäni on runosarjaksi, alan ehkä kirjoittaa sitä kohti. Joskus kohdalle osuu niin mielenkiintoinen aihe tai teema, että sitä voi ajatella kokonaista kokoelmaa nimittäväksi tekijäksi. Raamit, hahmo siis, täytyy niin yksittäisillä runoilla kuin laajemmillakin kokonaisuuksilla olla. On helpompi kirjoittaa, kun suunnilleen tietää mitä on tavoittelemassa.

Kirjoitanko sitten runon ensin päässäni valmiiksi vai sylkäisenkö paperille ja alan siinä muokata? Sekä että. Joskus lyhyempi runo voi tulla valmiiksi mietittynä. Usein, varsinkin pidempien runojen kohdalla, tulee pyöritelleeksi joitakin aineksia, aihetta ja siihen liittyvää säeparia tai kahta, ne alkavat kutitella mieltä jolloin siirrän ne paperille tarkasteltavaksi. Olen intohimoinen muistiinkirjaaja, sillä olen huomannut, että hyvänkin aiheen voi unohtaa. Se harmittaa päiväkausia. Pidempien runojen kohdalla muistikirja auttaa asemoinnin ja rytmin hahmottamisessa. Sitten kun koen tarpeelliseksi, että aineksia siis on tarpeeksi, asetun läppärin ääreen. Silloin vasta alkaa se varsinainen työ, höylääminen ja hiominen, uuden kirjoittaminen.

Kokemus on vahvistanut ajatusta siitä, että vain harvoin runo on ensimmäisellä kerralla valmis. Lyhytkin runo ansaitsee useamman kerran tulla tarkastelluksi, voisiko sitä vielä kääntää niin että se toteuttaisi itsensä vielä paremmin. Uskon vahvasti, runon lukemisen lisäksi runon kirjoittaminenkin vaatii aikaa: hyvä, normaalin laajuinen (ainakin 60-liukainen) kokoelma ei valmistu vuodessa. Se vaatii enemmän aikaa ja kirjoitusprosessissani onkin vaihe, jota kutsun ”makuuttamiseksi”: kun teksteille ja kokoelmalle alkaa tulla sokeaksi, katse puuroutua ja ilmaisu tunkkaistua, päästän käsikirjoituksen hetkeksi käsistäni. Annan sen olla. Samoin teen hetkittäin yksittäisen runon kohdalla, oli se sitten mielestäni valmis tai ei. Vain aika ja etääntyminen antaa mahdollisuuden myöhemmin tarkastella tekstiä uusin silmin. Aloittelevan runoilijan akilleen kantapää onkin usein hosuminen: tarjotaan eteenpäin raakileita. Ihmeellistä kyllä runouden eri konventioiden vuoksi harkitsematon raakilemaisuus näkyy ja tulee lähes aina huomatuksi. Hosuminen onkin usein ajanhukkaa, viivytystä. Se ei omalle ”uralle” ole koskaan hyväksi. Kokeellisuus on sitten eri asia: paatunut runonlukija kyllä ymmärtää senkin päälle. Kokemuksen myötä omat työkalut kehittyvät; taival kohti haluttua ilmaisua taittuu helpommin.

Mistä aiheista ja teemoista runon voi sitten kirjoittaa? Mistä vain. Viimeisimpään kokoelmaani Kahden kaupungin runot kirjoitin runon riihimäkeläisestä risteyksestä. Se sattuu sijaitsemaan Riihimäen sairaalan kupeessa ja kävellessäni siitä kerran ohitse tajusin, että suojatietä merkkaavat valkoiset kaistaleet muistuttivat oikeastaan hauta-arkkujen kansia. Pidin sitä kiehtovana sattumana: sairaalan risteyksessä suojatiet kuin arkunkansia. Vastakohtia: turva ja vaara, hoito ja kuolema. Kiinnostavaa! Siitäpä sitten muodostui lyhyt ja aforistinen, kaupunginosan mukaan nimensä saanut runo Kirjaus (Kahden kaupungin runot, s. 54):

Sairaalan risteyksessä
suojatien paradoksi:
paljon haaleita
arkunkansia

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Kahden kaupungin runot

Tiistaina sain ilmoituksen tekstiviestitse: paketti olisi noudettavissa Ärrältä. Se oli juhlapäivä – lähes viiden vuoden julkaisutauko olisi ohitse!

Vuonna 2014 näki päivänvalon viides runoteokseni Onnen maa, jonka myötä astelin Kustannusliike Robustoksen talliin. Olin ihaillut heidän kädenjälkeään ja julkaisupolitiikkaansa, ja kuullut paljon hyvää. Tiesin että se olisi oikea paikka minulle. Olin oikeassa; Onnen maasta irtosi mm. runo Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaan, useampia runoja Tapani Rinteen Akustinen kaleidoskooppi -radioteokseen, ja lehdissäkin kokoelma huomioitiin varsin mukavasti.

Onnekseni yhteistyömme on saanut jatkoa. Kirjailijana minun on vaikea kuvailla Kahden kaupungin runoja, joten annettakoon etu- ja takakannen puhua puolestaan. Kansitaide on tälläkin kertaa Kiira Koivusen (Mene Creative Oy) käsialaa. Jos avainsanoja asettaisin, niitä voisivat olla Riihimäki, Rodos, ekologisuus ja nykyaika.

Kirjaa voi ostaa kivijalkakaupoista tai netistä, esimerkiksi kirjakauppias.fi-sivustolta. Myös mahtavan kirjastojärjestelmämme kautta sitä pääsee lukemaan. Mikäli Kahden kaupungin runot vielä oman kirjastosi hyllystä uupuu, pyydäthän heitä tilaamaan sen.

Jos olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjasta, olethan yhteydessä minuun (esimerkiksi jättämällä sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään) tai kustantaja Heikki Savolaan. Hänen yhteystietonsa löytyvät täältä.

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Lupa tuottaa

Käykäähän kuuntelemassa tämä. Kyseinen linkki vie Yle Areenaan, Yle Radion Kultakuume -ohjelmaan, joka esitettiin viime perjantaina. Kyseisessä ohjelmassa puhutaan runoudesta: puhujina mm. Nihil Interit –runouspalkinnolla palkittu runoilija Anja Erämaja, ja runoilijat Tommi Parkko ja Harri Nordell. Lähetys on noin kolmen vartin pituinen ja rohkenen sanoa, etten jaksanut kuunnella sitä kuin vartin. Harvemmin näissä aiheissa mitään jaariteltavaa on, ja kun ei ole jaariteltavaa ei ole myöskään mitään kuunneltavaa. Puhetta silti riittää. Toisaalta se on hyväkin – pöytien pinnoilta pölyiset asenteet säännöllisesti pyyhitään, pinnat puhdistuvat ja pöydät voi taas kattaa uusiksi.

Ongelmana vain on, minne ilmaan ponnahtanut paska lentää? Niin, ei minnekään. Se jää ilmaan leijailemaan kun se aiemmin sentään oli siedettävästi pöydällä, tasaisen paksuna kerroksena. Nyt se tunkee jatkuvasti nenään eikä siitä tahdo millään päästä eroon.

Leevi Lehdon vinkkaamana (tai oikeammin linkkaamana) ajauduin kuuntelemaan kyseenomaista ohjelmaa, sen vähän mitä jaksoin kuunnella. Tanssiva karhu –runopalkinnon raadin puheenjohtajan ominaisuudessa ohjelmassa ollut Harri Nordell tokaisi jokseenkin niin, että minunkin kustantajanani ollut ntamo ”tuottaa hirvittävästi runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan”.

Tuollaisesta lausunnosta voisin hyvin pahastua, sillä onhan ntamo sentään julkaissut neljä teostani. Mutta en pahastu – pidän sitä yksittäisen ihmisen mielipiteenä, johon Nordellilla on oikeus. On sitä paitsi hyvä, että hän uskaltaa tuoda julki sen. On mukava tietää ihmisen mielipide asioista – se auttaa suhtautumaan häneen, muodostamaan tästä mielikuvan, käsityksen. Mielipiteen ilmaisu on aina merkki rohkeudesta, oli siitä samaa mieltä tai ei, piti siitä tai ei. Ja rohkeutta tässä maassa on hyvin vähän, valitettavasti.

Pettynyt kuitenkin olen siitä, että Nordell ilmaisee tällaisen mielipiteen em. raadin puheenjohtajana. Lausunnollaan hän kai samalla allekirjoittaa sen, ettei tänä vuonna Tanssivaa karhua myönnetä ntamon opukselle.  Jos myönnetään, asettuu niin Nordell kuin lausuntonsakin jonnekin huvittavuuden ja kylähulluuden välimaastoon, joten en millään jaksa uskoa että kukaan ehdoin tahdoin tekisi omalle imagolleen sellaista typeryyttä. Eritoten jos on lausunnollaan vastikään ollut vaatimassa laatua. Toisaalta, Tanssiva karhuhan myönnettiin viimeksi juuri ntamon kustantamalle teokselle, joten todennäköisesti sitä ei siksikään myönnetä ntamon opukselle tänä vuonna.

En pahastu Nordellin mielipiteestä, mutta olen siitä täysin eri mieltä. Mielestäni Nordell suoraan sanottuna puhuu silkkaa sontaa. En keksi kuin yhdenlaisia – no, kahdenlaisia – syitä sille, että noin höperöjä ajatuksia lennätellään ilmoille, ja ne kaikki liittyvät runoilijan egoon. Siihen kohdistuvaan korroosioon. On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta. Nykyään on herätettävä huomiota jokaisella teoksellaan. Yhteiskunnan normit ovat alkaneet hiljalleen koskea myös runoilijan hipiää: kirjoittamisella elää, jos on elääkseen. Jokainen ei voi automaationa tulla toimeen vain statuksensa siivittämänä. Runoilijuus ei ole kovin kummoinen ammatti. Ehkä Nordellia harmittaa tämä.

Olen tietenkin osaltani kovin jäävi kommentoimaan tätä asiaa, edellä mainittujen neljän syyn vuoksi. Seuraavan kokoelmani julkaisen Kustannusliike Robustoksen kanssa – sieltä olen löytänyt hyvän kodin kirjoittamiselleni, tykkään kustantamon ihmisistä ja toimintatavoista. Koen, että he ja ne tukevat kirjoittamistani ja kehittymistäni kirjoittajana, että olemme löytäneet hedelmällisen yhteistyön. Mutta kuka tietää, ehkä Robustoskin kuuluu Nordellin mielestä sellaiseen perkeleelliseen joukkoon, joka julkaisee runoutta jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista, koska ”portinvartijoita ei ole”. Niin, siihen hänen rohkeutensa ei riittänyt, että olisi selventänyt mielipiteensä loppuun asti, eikä olisi jättänyt jälkeensä tuhruista pöytää. Niin tai näin, ylpeänä kannan itseni ja runouteni ja ympäristöni, Nordellin ja Tommi Parkon mielipiteistä huolimatta.

Niin kuin tein ntamollakin. Kenties palaan vielä joskus ntamon kirjailijaksi. Ei sitä koskaan tiedä, miten kirjamaailma myllertää. Käy miten tahansa, voitte olla ihan varmoja siitä, että niin ntamon kuin muidenkin toimesta julkaistaan edelleenkin helvetin hyviä runoteoksia.

edit. 8.10.

Asiaan liittyen tuotakoon ilmi, että ainakin Robustoksella käsikirjoituksia ja tekstejä katsellaan tarkasti ja moneen kertaan. Kirjaa kustannustoimitetaan tiheän kamman kanssa. Jos joku luulee, että näin ei tapahdu, olkoon tiedoksi heille.

edit. 8.10. illalla

Ja jos joku luulee, ettei ntamolla kustannustoimiteta teoksia, voin omakohtaisiin kokemuksiin vedoten kumota sellaiset harhaluulot helposti. Ja teenkin sen, noin. Sinne menivät. Koittakaa päästää irti.  

Lukemiston toinen kirjoitus

Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa siihen, että ensi vuonna tulen julkaisseeksi viidennen kirjani. Edellisistä poiketen sen kustantaa minulle uusi tuttavuus: Kustannusliike Robustos. Tällaiset asiat antavat energiaa kirjoittamiseen – ne vahvistavat sen merkitystä. On paskapuhetta sellainen puhe, ”ettei sillä ole merkitystä julkaiseeko kukaan vai ei – minä kirjoitan joka tapauksessa”.

Bullshit, sanon minä. Jokainen, joka suhtautuu vähänkään vakavammin kirjoittamiseen, toivoo myös että saisi julkaistuksi kirjoittamisiaan. Se on ihan normaalia. Sellaista kirjailijaa ei olekaan, joka ei olisi lainkaan narsisti. Pieni narsismi on vain hyvästä: jos itseensä ei usko edes hetkittäin, saattaa kirjoittaminen käydä liian rankaksi. Minussa itseriittoisuus nostaa tällä hetkellä päätään lähinnä tässä julkaisuasiassa: olen perkeleellisen ylpeä siitä, että Robustoksen kaltainen laatukustantamo haluaa julkaista minun kokoelmani. Rinta rottingilla kuljen kun tiedän, ettei siihen porukkaan lahjattomat pääse. Ei pääse kaikki lahjakkuudetkaan. Toki, tähän tunteeseen liittyy terve nöyryys ja kunnioitus Robustosta kohtaan. Mahtavia ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä runouteni parissa. Hienoja kollegoja, joiden teoksia arvostan korkealle.

Ensi vuonna siis likimain kolmen vuoden tauon jälkeen julkaisen runokokoelman. Toivottavasti joku kirjoittaisi siitä hamassa tulevaisuudessa, suhtautuisi siihen tuolloinkin samalla vakavuudella kuin minä nyt Jarno Pennasen teokseen. Hyvä runous kestää aikaa ja huono vaipuu unholaan, vaikka eiväthän asiat aina niin yksinkertaisia ole. Ajattelin kuitenkin kestää aikaa, runouteni todistakoon sen.

 

Merkkipaalu, 1.

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää runoutta!

Ihmisen elämä koostuu merkkipaaluista. Minulle elämä on yhtä kuin rakkaus ja kirjoittaminen, ja jokin liitto jonka ne keskenään muodostavat.

Ajattelin kirjata tänne lokiin kaikki kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät merkkipaalut. Ovatkoon ne maamerkkejä kuinka minusta tuli minä. Rakkauksista en viitsi kirjoittaa – se olisi säädytöntä, eikä minulla olisi sydäntä sellaiseen, sillä saattaisin rikkoa sen. Koska olen tylsä, aion kirjata kirjoittamiseni merkkipaalut likimain kronologisessa järjestyksessä. Ulospäin ne saattavat näyttää mitättömyyksiltä, mutta kysehän onkin minusta eikä sinusta, arvon lukija.

Ensimmäiseen merkkipaaluun siis: ensimmäiset julkaistut runoni.

Se tapahtui vuonna 2005. Hämmästyn itsekin, että siitä on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa. Runot julkaistiin Teema–lehdessä. Kyseistä lehteä julkaisee – tai ainakin tuolloin julkaisi –, ja nyt lainaan lehden sisäsivulta: ”Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry”. Kuulostaa komealta, eikö? Kyse on siis ainejärjestön omasta lehdestä. Kyseistä lehteä päätoimitti tuolloin muuan Maaria Pääjärvi, jonka ainakin runouden parissa puuhaavat ihmiset tuntevat sanavalmiina ja terävänä kirjoittajana, kriitikkona et cetera. Meillä on siis tällainen linkki historiassamme.

Teeman numerossa 4/2005 julkaistiin kaksi runoani, joita vastikään ihmettelin. Ihmettelin siksi, että huomasin palanneeni nyttemmin kirjoittamissani runoissa ikään kuin juurille. Olen haistavinani niissä yhtäläisyyksiä. Siinä on hyvät & huonot puolensa, mutta niistä myöhemmin, kun uusia runoja tulee ensi vuonna julki. Sitten voimme suorittaa vertailua.

Mutta seuraavaksi nämä runot. Niillä on mahtipontiset nimet Auringon pelko ja Yön musta perhonen.

 

AURINGONPELKO

Synnyin kahden jalan välistä
kaksiin käsiin
Kasvoin kädestä kiinni pitäen
luiden suojaan

Pakosalle pahaa maailmaa
kurkistin kansien väliin
puhuin lukkojen taakse

Tätä kirjoittaessa
sateen suojassa
aurinkoa peläten

 

YÖN MUSTA PERHONEN

Tunnen
salamoinnin sisälläni
tunnen tulivuoren henkäykset
ja rikkaan maan sen ympärillä
Näen Hänet
silmät suljettuina
tuoksu kaunein
joka saa kukat kasvamaan
nopeammin
ja nopeammin
Astun junaan, istun
ja perseeni alla polttaa
nak nak, sekuntikellon nakutus
jankutus ajan
jossa olisi jo pitänyt olla

Taivun kuin korsi tuulessa
kunnes naksahtaa
nak nak
nakutus kellon, en kuule
pääteasema häämöttää
astun junasta
juuri ennen kuin
yön musta perhonen
kysyy lippua
mutta minulla on vielä aikaa
ladattuna

 

Noin. Siinä ne. Nyt hävettää. Nuo runot on kirjoittanut kaksikymppinen Teemu Helle. On vähättelyä sanoa, että ne aiheuttavat allekirjoittaneen poskipäihin laskevan auringon rusotusta, jonkinlaista häpeää siis. Ei siksi, ettäkö pitäisin niitä erityisen huonoina, vaikken tyytyväinenkään niihin tietenkään nyt ole. Eikä siksi, ettäkö ajattelisin etten tuolloin osannut kirjoittaa; huomattavasti nuorempanakin kirjoittamaani materiaalia päätyi lopulta sekä sorta valaan että Oy:n.

Mutta ovathan nuo häpeilemättömän romanttisia, yltiö-öklöjä riimuja, etten sanoisi.

Taidan olla jo aikuinen, kun liitän tunteeseen norstalgiaa. Aika kamalaa kyllä sekin.

Johan paukahti

Tämän entryn otsikko ei tarkoita sitä, että Johan-niminen mies olisi räjähtänyt. Se tarkoittaa sitä, että runoskenessä pamahti tänään pommi jollaista olen ehtinyt kaivata jo vuosikaudet. Nyt ei enää tarvitse kaivata – pää on auki. Nyt sopii toivoa, että matka jatkuu.

Maria Matinmikon runoteos Valkoinen voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tapaus on historiallinen ainakin kahdella tapaa: 1.) ensimmäistä kertaa palkinnon voitti esikoisteos, 2.) voittajateoksen kustantaja on ntamo. Tämä antaa lohtua ja potkua heille, ketkä julkaisevat pienkustantamon kautta, eritoten tarvepainatuskustantamon kautta. Ja erityisesti ntamon kirjailijoille. Suuret onnittelut Maria Matinmikolle ja hänen teokselleen!

Onnittelut myös Käännöskarhun saaneelle Jukka Malliselle.

Nyt, kun ketsuppipullo on saatu avatuksi, on aika antaa tilaa lumipalloefektille. Tähtään seuraavalla runokokoelmallani, jos sellainen vielä joskus ilmestyy, Tanssivaan karhuun. Mietin, että ensitöiksi, näin ulkorunollisista keinoista, on ehkä harkittava nimenmuutosta; sukunimi, jossa itseasiassa on yhdistettynä kaksi vastakkaisen sukupuolen etunimeä, näyttää toimivan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Teemu Elsanritva?

Leikki sikseen. Tänä vuonna ehdokasjoukko Tanssivan karhun saajaksi oli erityisen paljon mieltäni lämmittävä rykelmä. Kattava kattaus. Jos nykyrunous on jollekin vierasta ja halua olisi siihen tutustua, on ehdokasjoukosta varmasti hyvä aloittaa. Siispä, lukuvinkiksi:

Maria Matinmikko: Valkoinen (ntamo 2012), Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012), J.K. Ihalainen: Tisle (Sammakko 2012), My Lindelöf: Skogen i mitt hus (Ellips 2012), Mikko Myllylahti: Väylä (Savukeidas 2012), Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY 2012) ja Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Näiden lisäksi ehdotan lukulistalle erään Teemu Helteen teosta Mustat lehdet (ntamo 2011), joka ei ilmestymisvuonnaan ollut ehdokkaana yhteenkään palkintoon, ja syy on hyvin yksinkeltainen: se ei osallistunut yhteenkään kilpailuun. Kyseisen teoksen ominaisuuksista voi lukea mm. Suomen Dekkariseura ry:n jäsenlehdestä Ruumiin kulttuuri (nro 3/2012), jossa allekirjoittanut pienehkön haastattelun valossa asioita puntaroi.

Minä, kirjailija, vol.1

Kirjailijan ammatti tuo usein mieleen vain stereotyyppisiä mielikuvia siitä, millaista se voisi olla: tietokoneen äärellä nököttävä ihminen hakkaa näppäimistöä kuin mielipuoli, välillä pysähtyy ajattelemaan jotakin juonenpätkää arvoituksellinen ilme kasvoillaan; hakee apurahoja ja riekkuu harvan illan kantakapakassa tai boheemiudelta tuoksahtavassa iloittelussa; lukee naistenlehdestä kuinka hänen teoksistaan on tykätty, kohtaa lukijoitaan Taiteiden yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa.

Ajattelin tuoda tähän variaatioksi vähän erilaista näkökulmaa, ja kirjoittaa kuluvan vuoden aikana ylös hiukan niitä asioita, mitä minä konkreettisesti kirjailijana teen ja ajattelen. Sillä tuosta yllä kuvailemastani (ehkä harhaanjohtavastakin) esimerkistä eroan hyvin monella tavoin. Oikeastaan täysin.

Kirjoittaminen ja kirjailijuus tuovat minulle vain sivutuloa, maksan niistä harvoista euroista joita se tuottaa nelisenkymmentä prosenttia veroa. Käyn päivätöissä ja teen pitkiä päiviä, mutta niiden vastapainoksi saan joskus myös useamman päivän vapaan, sekä mukavaa sparrausta kirjoittamiselle: mielenkiintoisen työn ja mukavat työtoverit. Päivätyöstä saatu palkka mahdollistaa elämisen, sillä tämän maan kirjallista kulttuuria tuetaan rahallisesti pääasiassa siten, että tukieurot ja apurahat ynnä muut tarpeelliset vaikuttajat (esim. palkinnot) ohjautuvat usein samoille naamoille. Sinällään siinä ei ole mitään vikaa – jokainen rahallista tukea tarvitseva kirjailija on minusta myös oikeutettu saamaan sitä. Kyse voi olla myös siitä, että joku ansaitsee saada enemmän avustusta kuin toiset: ehkä toisen kirjallinen tuotanto luetaan merkittävämmäksi ja siten kannattavammaksi tukea.

”Ongelmakseni” (jos niin asian haluaa ilmaista) kirjallisella kentällä, kirjailijana, on kai siunaantunut se, että tämänhetkinen kustantajani ntamo on tarvepainatusmenetelmin toimiva kustantamo. Härskimmillään se tarkoittaa sitä, ettei juuri kukaan suhtaudu kirjoittamisiini kovin vakavasti. Se satuttaa. Joidenkin mielestä olen vain osa Leevi Lehdon taiteellista performanssia (jos kohta olenkin osa performanssia nimeltä Elämä), joidenkin mielestä epäkirjailija ja epärunoilija joka vertautuu omakustannekirjoittajiin tai muihin Kevätpörriäisessä julkaiseviin kirjoittajiin. Nämä satuttavat myös. Aina välillä valoa pirskahtaa vesilasiin (esim. Maria Matinmikon viimevuotinen menestys siellä täällä), sillä siellähän tämä myrsky on: marginaalihemmot kiukuttelevat, kun kukaan ei ota heitä vakavasti. Samaan aikaan viereisestä hanasta juoksee vettä altaaseen. Siellä uivat ne isot kalat ja sinne kai minäkin pyrin.

On hyvä, että on olemassa erilaisia kustantamoja; se mahdollistaa rikkaan kirjallisuuden ulostulon. Sille pitäisi antaa arvoa muutenkin kuin vain näennäisesti.

Mutta, kiukuttelu ei auta. On itse muutettava kelkkansa suuntaa, jos horisontissa siintävä määränpää ei miellytä. Viime ajat olen kirjoittanut proosaa, sillä sitä ihmiset mielellään lukevat – niin kotona kuin kustantamoissakin. En tapa runoutta itsestäni – se olisi törkeää; muutan vain asettamiani painotuksia: vähän vähemmän runoutta, yhä enemmän proosaa.

Sukellus proosaan kiehtoo. Se on kirjallisuuden kuningaslaji, kun tarkastelee nyky-yhteiskunnan mittareita. Kiehtovuudestaan huolimatta asialla on myös surullinen puolensa.