Teemu maailmanympärimatkalla, osa 10: Slovenia

Tomaž Šalamun: Kultasilmäinen mies. WSOY & NVL 2006, 137 sivua. Suomentaneet Kari Klemelä ja Anni Sumari. Päällys Tuula Mäkiä, kannen kuva Kari Klemelä.

Aloittamisen mestari. Usein mietiskelin Tomaž Šalamunin kokoelman äärellä, että hänellä on aivan ilmiömäinen kyky heti alkuun parilla-kolmella sinänsä melko suorapuheisella säkeellä koukuttaa allekirjoittanut:

S. 54: ”Enkelien sisälmykset riippuvat kuin pyykki eivätkä / muutu ikinä lumivalkeiksi.”

S. 55: ”Oikean paavin ympärillä ei ole koskaan / autiomaata vaan ketteriä kardinaaleja, / jotka herkuttelevat kananpojilla. […]”

S. 65: ”11. marraskuuta 1954 kymmeneltä illalla / olin palaamassa kotiin Partizan- / voimistelusalista.”

S. 82: ”Kun viimeksi menetin eläessäni tajunnan, / oli tammikuun neljännen päivän ilta / Meksikossa. […]”

Joskus saatetaan vetää vähän absurdimpaan kuvastoon, joskus ollaan näennäisen arkisia. Joskus taas esitetään tarkka päiväys, vuorokauden aika ja paikka. Muutaman ensimmäisen säkeen jälkeen on pakko katsoa, että minneköhän tämäkin runo vielä menee. Ensimmäisillä säkeillä tehdään kivijalka runolle – ja lukijan kiinnostukselle.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä pitkähkön tovin. Villejä assosiaatioita, huumoria, ilmeisesti suomennoksen mukana tullutta kiintoisaa rytmiä, uskomattomia tarinoita joista ei aina tiedä uskoako vai eikö. Äkillisiä, kummallisia käänteitä. Ei tällaista viikossa läpikäydä.

Teoksen esipuheessa kerrotaan, että Šalamun käytti ennakkoluulottomasti omaa elämäänsä aineksena runoille. Erikoista, ettei se mitenkään runoissa näkynyt. Jokainenhan meistä kirjailijoista käyttää omaa elämäänsä aineksena, jotkut vähemmän, jotkut enemmän; Šalamunin runoudessa minusta hienoa on juuri se, että se yltää yksityisestä yleiseen. Se on laadukkaan runouden merkki. Kävimme tämän slovenialaisen runoilijan kanssa keskustelua aivan kuin välissämme ei olisi ollut kieli- eikä kulttuurillista muuria.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä siksikin niin pitkään, että viihdyin sen maailmoissa todella hyvin. Olen itse joskus lehtihaastattelussa sanonut, että runouden tehtävä on sanoittaa sanoittamaton. Siinä Šalamun onnistuu todella, todella hyvin. Lisäksi hän on humoristi, kuten niin moni slaavirunoilija tuntuu olevan. Hän sanoittaa synkistelemättä, liikoja romantisoimatta.

Mutta onpa hänessä filosofinkin vikaa. Runoilijoissa usein on. Kultasilmäisen miehen runot ovat useimmiten pitkiä ja runsaita, sekaan mahtuu kaikenlaista pohdintaa. Lyijykynäni oli tiuhaan käytössä, kun alleviivasin herkullisia kohtia. Tässä yksi niistä (s. 74): ”[…] Runous on pyhä kone, tuntemattoman / jumaluuden lakeija, joka tappaa kuin / liukuhihnalla. […]”

Useasti on tullut pohdiskeltua, mikä minutkin runouden äärelle on kirjoittanut, mikä on se voima joka saa minut tarttumaan kirjaan tai kynään ja kirjoittamaan runoutta. Olen olemiseni keskiössä, kunhan nyt ei sentään tappaisi kuin liukuhihnalla. Mitä ikinä se onkaan, samankaltainen voima on liikuttanut myös tämänkertaista slovenialaispoeettaamme ja ansioituneita suomentajiaan.

Lämmin kiitos kaikukoon Anni Sumarille ja Kari Klemelälle – ja ennen muuta Tomaž Šalamunille!

Runoilijan työ

Eletään kirjamessuaikaa. Tänään päättyi Turun Kirjamessut, loppukuusta on vuorossa Helsingin hippalot. Minulle messujen kiinnostavinta antia on yleensä ollut Kirjailijaliiton ohjelmassa, ja olenpa kertaalleen ollut Helsingissä esiintymässäkin Kirjailijaliiton kutsumana. Silloin keskusteltiin ekologisesta runoudesta. Tällaisia aiheita on vaikea kuvitella näkevänsä kenenkään muun ohjelmistossa.

Kirjailijaliiton ohjelmassa oli tänään pohdiskeltu ”Mitä kirjailijan työ todella on?” (Valitettavasti en päässyt paikalle seuraamaan, skippaan tänä vuonna messut tyystin.) Juhani Känkäsen vetämänä asiasta keskustelivat Hanna-Riikka Kuisma ja Aki Ollikainen. He ovat – itse asiassa kaikki kolme – prosaisteja, joten jäin sitten miettimään millaista oma kirjailijuuteni on, millaista runoilijuus siis on?

Kai sitäkin on monenlaista. Runoilija Billy Collins on muistikirjamiehiä. The Paris Review’n haastattelussa hän kertoo kirjoittavansa Uni-Ball Onyx Micropoint -kynällä kanadalaisen Bluenoten muistikirjoihin. Masterclass-kurssillaan Collins kertoo haluavansa tehdä sotkua, siis tarkoituksella jättää esiin kirjoitusprosessin: yliviivauksia, nuolimerkkejä, alleviivauksia, piirustuksia. Runoilija Charles Simic puolestaan on kertonut kirjoittavansa milloin mihinkin. Kaikenlaiset paperi- ja muistilaput kelpaavat.

Itse sijoitun näiden herrasmiesten välimaastoon. Minullakin on joskus ollut Uni-Ball Onyx Micropoint, jonka hankin rodoslaisesta kirjakaupasta, mutta nykyään kirjoitan sinisellä Pilot G-2 07 -geelikynällä, joita saa mm. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Muistikirjana käytän taskuun mahtuvaa mustakantista vihkoa, jonka ruudutus on punaista. Niitä olen ostanut Prismasta.

*****

Prosaistien aika kulunee pääsääntöisesti työtuolissa istuen ja ruutua tapittaen. Jotkut puristiprosaistit kirjoittavat käsin, mutta lienevät selvässä vähemmistössä. Meidän runoilijoiden kohdalla tilanne on vähän iisimpi: me voimme kirjoittaa missä vain ja vaikka kuten Simic, mihin vain. Runon muoto antaa paljon anteeksi työvälineissä ja työpaikoissa. Luultavasti jotkut hahmottelevat säkeitään kännykkään tai iPadeihinsa, minäkin hätätapauksessa. Enimmäkseen luonnostelen päässäni ja muistivihkoon, johon kirjoitan irtosäkeitä, säkeistöjä, ideoita ja kiinnostavia aiheita ja sanoja. Tietokoneella väsään sitten runot lopulliseen muotoonsa, loputtomiin hioen ja rakenteita pyöritellen.

Myös kirjoittamispaikat vaihtuvat. Suosikkipaikkani ovat himasta löytyvä kirjasto, samoin oma työpöytä. Junassa olen kirjoittanut monia runoaihioita. Mielekkäintä kirjoittaminen oli Rodoksella, Kahden kaupungin runojen (Robustos 2018) toisen ”päähenkilön” luona. Milloin istuin hotellin parvekkeella, milloin kahvilassa, milloin uimarannalla. Tein sinne kaikkinensa neljä reissua kokoelman tiimoilta.

Mitä se runoilijuuteni sitten on? Tekisi mieli sanoa, että enimmäkseen kirjoittamista ja lukemista, mutta on se paljon muutakin. Jos vaikka katson parin edeltävän kokoelmani Onnen maan (Robustos 2014) ja Kahden kaupungin runojen aiheita, olen tietysti kuunnellut helvetisti musiikkia, katsonut rutosti elokuvia, risteillyt, viettänyt iltoja ja kuunnellut juttuja, nauttinut kuvataiteista, katsonut laatufudista, kävellyt ristiin rastiin Riihimäkeä ja tosiaan matkustellut muutenkin aika paljon.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, kirjoitti Erno Paasilinna Yksinäisyydessä ja uhmassa (Otava 1985). Se on klisee – ja täysin totta, ainakin runoilijan kohdalla. Charles Simic mainitsi haastattelussa olevansa ”city poet”, ja sellainen minäkin olen. Luontorunoutta voi kirjoittaa keskellä kaupunkia, mutta kaupungin sykettä on hankalampi kuvitella maaseudun rauhassa. Olen asunut oikeastaan koko ikäni lähiöissä, joten silmille ja ajatuksille on kyllä tarjoiltu apetta. Runoilija on tarkkailija, olen aina töissä.

On siis oikeastaan helpompi kysyä, mitä runoilijuuteni ei ole? Siihen taas en osaa vastata. Kirjailijoista en tiedä, mutta runoilija on harakka, jonka pesä on lattiasta kattoon vuorattu kaikenlaisella kiiltävällä. Mutta selvää tietenkin on, että ennen kuin havainnon on mahdollista päätyä runoon, se on käynyt melkoisen suodatin- ja siivilähelvetin läpi ja muuttunut siinä matkalla tarkoituksenmukaisemmaksi. Älkää siis peljätkö rakkaat, tuttavat ja tuntemattomat. Jos päädyt runoon, sinulla on eri nimi, vähintäänkin kolme kättä, auton sijaan panssarivaunu ja kummalliset puheet.

*****

Oletettavasti kirjailijan työ on myös kaikenlaista silpputyötä. Runoilijan kohdalla silpputyön määrä muodostuisi niin valtavaksi, että sekoaisi. Uumoilen, että tullakseni toimeen runoilijana saisin painaa ympäri vuorokauden silpputyötä, siis kaikenlaisia puolivillaisia kolumneja, kritiikkejä, mitä ikinä kirjoitustyötä saisinkaan haalittua. Hakisin kaikkia apurahoja, eläisin jatkuvassa epävarmuudessa. Eli painaisin osa-aikaduunia, keräisin pulloja. Missä välissä sitä runoutta sitten kirjoittaisi – ja olisiko aivot enää kovin luovassa tilassa?

Ei helvetissä, päätös on helppo. Palkkatyöni on kolmivuorotyötä, joten ajankäyttö on yksinkertaista. Saan käyttää taiteelliseen, luovaan kirjoittamiseen liittyvän energian lajiin jota rakastan. On kaksi työtä: palkkatyö ja pesti runoilijana. Jokin pidempi apuraha voisi tulla ainoana vaihtoehtona kyseeseen. Ja kyllä – lottoankin.

Erään runon alku

Runoilija Charles Simic kirjoittaa esseessään Notes on Poetry and Philosophy (1989):

”There is a major misunderstanding in literary criticism as to how ideas get into poems. The poets, supposedly, proceed in one of these two ways: they either state their ideas directly or they find equivalents for them. What is usually called philosophical poetry seems to be either a poetry of heightened eloquence or some variety of symbolism. In each case, the assumption is that the poet knows beforehand what he or she wishes to say and the writing of the poem is the search for the most effective means of gussying up these ideas. […] My poems (in the beginning) are like a table on which one places interesting things one has found on one’s walks: a pebble, a rusty nail, a strangely shaped root, the corner of a torn photograph, etc., … where after months of looking at them and thinking about them daily, certain surprising relationships, which hint at meanings, begin to appear. These objets trouvés of poetry are, of course, bits of language.”

Tietysti tapoja on monia ja jokaisella runoilijalla vähän omanlaisensa, mutta Simic kiteyttää tuossa minunkin kirjoitusprosessin alkutaipaleen varsin hyvin. Kirjoittaminen on aina tutkimusmatka. En koskaan kirjoita runoa niin, että ensin päätän mistä kirjoitan – paitsi tilapäärunojen kohdalla, vaan eri tavoin kerättyjen havaintojen pohjalta mieleen alkaa muodostua jonkinlainen hämähäkinseitti, kokonaisuus, josta kiinnostun. Toisinaan taas löydän runolle alkutilanteen, kuvan, jonka kirjoitan esiin ja alan katsella sitä pohdiskellen, mitä kiinnostavaa siinä on. Analyysin aika on vasta myöhemmin. Näin kävi eilen. Istuin kotikirjaston nojatuolissa, parvekkeen ovi oli auki hämärään kesäyöhön. Samassa mieleen juolahti voimakas aloitus runolle:

”Avasin parvekkeen oven ja päästin pimeyden sisään.”

Aivan kuin pimeys olisi hahmo, ehkä ihmisenlainen olento, jonka voi päästää sisään. Siitä runo sai jatkoa:

”Se rojahti sohvalle, huokasi syvään / ja nosti väsyneet jalkansa pöydälle. / ’Ei olutta sattuisi olemaan’, se kysyi / samalla kun surffaili televisiokanavia.”

Jälleen katselen, että mitäs tässä oikein on. Nuo viisi säettä voisivat olla ensimmäinen säkeistö. Analysoin: pimeys on tuossa inhimillistetty, se on vähän maskuliinisen oloinen, symboloiko se jotain? Vai onko se ”vain” jokin negatiivinen tunne, runon puhujan tunnetila? Entäpä tuo olut; olisiko tämä runo alkoholismista? Inhimillistäisinkö vieläkin pidemmälle, veisinkö huumorin puolelle, jolloin syntyisi hyvää ristivetoa, konflikti, vakavan aiheeseen? Entäpä miten pimeyden ilmiselvä vastakohta, valo, liittyy asiaan – inhimillistänkö myös sen?

”Sisään” ja ”syvään” muodostavat, no, ainakin puolisoinnun. ”Sohvalle” ja ”pöydälle” muodostavat myös parin.

Olen Simicin mainitseman pöydän ääressä, mutta vähän eri tavalla: mieleeni on syntynyt kuva runon tapahtumapaikasta ja se kasvaa koko ajan. Alan miettiä mitä kaikkea minulla tässä on, löytyisikö valoista jotain mielenkiintoista: pimeys kaipaa olutta, jääkaapissa on valo; olohuoneessa voi olla paljonkin valoja, kuten kynttilä, lukulamppu, kattolamppu ja tietysti television valo. Televisiossa saattoi ennen vanhaan olla myös lumisadetta, siinäpä voisi olla kiinnostava loppukuva runolle. Määrittäisikö se samalla runon tapahtuma-ajan? Entä mikä on se ohjelma, jonka äärelle pimeys jumahtaa?

Näitä alan miettiä seuraavaksi. Hiljalleen runo rakentuu.

4. huhtikuuta 2021

Otin taannoin hätäpäissäni junaan luettavaksi Pentti Saarikosken päiväkirjasarjasta viimeisimmän, vuonna 2019 ilmestyneen Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (Otava, toim. Tommi Liimatta), joka käsittää päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1972-75. Olisi sitä voinut valita jonkin ohuemmankin; yli viisisataasivuisena tämä on melkoinen järkäle kantaa laukussa mukana. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella alkoholi määrittää Saarikosken elämää, mutta ei niin paljon kuin kirjallisuus. Myös lapset ja puoliso ovat ajatuksissa. Saarikoski tuntuu olleen intohimoinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikä kaiketi tuohon aikaan oli ihan tavallista; nykyään tuntuu, että ihmiset eivät päiväpolitiikasta oikein välitä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan – he selaavat päivälehtensä saadakseen tietoa Temppareiden viimeisimmistä käänteistä ja julkkisten terveysmurheista, ja siinä samalla sitten tulevat silmäilleeksi muitakin otsikkoja. Jopa moni nykykirjailijakin tuntuu olevan vähän etäällä yhteiskunnallisista asioista. Mikähän sen irrottautumisen tai irtiolemisen syy on?

Huomionarvoista on, että Saarikoski kääntää paljon kirjallisuutta, vaikkei tunnu oikein edes pitävän siitä. Kääntäjänä Saarikoskelle on sittemmin syntynyt aika kyseenalainenkin maine. Käännöstyö tuntuu muodostuneen hänelle palkkatyöksi, taiteellisia intohimoja ei liiemmin ole irronnut. Silti, sitäkin työtä hän kuvaa ja usein hankaluuden kautta, useimmiten mainitakseen käännettyjen sivujen määrän, joka on ollut liian vähäinen. Edessä on aina deadline, mitä pitää pitää silmällä.

Jo tuohon aikaan kuuluisaksi, melkein legendan asemaan nousseeksi runoilijaksi Saarikoski suhtautuu runouteen nöyryydellä. Se on hivenen yllättävää. Hän mielellään sitä kirjoittaisi, mutta kun ei ns. lähde. Runous on hänelle sillä tavalla ylevää, että mitä tahansa hän ei viitsi kirjoittaa, se ei ole palkkatyötä vaan taidetta. Aiempiin teoksiinsa Saarikoski suhtautuu kriittisesti, minkä luen taiteilijalle ominaiseksi tavaksi katsoa eteenpäin. Oma taide ja taiteentekeminen kehittyvät ja mieltymykset ja maut siinä samalla.

Sen lisäksi että nämä kirjat ovat mukava ovisilmä runoilijan elämään, johon en muuten yltäisi – hän on kuollut elokuussa 1983, jolloin olin alle vuoden ikäinen, on palkitsevaa saada tutustua Saarikosken ajatuksiin runoudesta. Hän on jo edesmennyt kollega; usein tuntuu siltä, että runouteen intohimoisesti suhtautuvat ovat jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Ehkä se sitten on niin, että tarvitaan tietynlainen, omituinen ihminen tutkimaan ja kirjoittamaan runoutta. En tarkoita niitä itseään ilmaisevia sunnuntairiimittelijöitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää, mitä runous on. Tästä muuten Billy Collins sanoi NPR:n haastattelussa pistämättömästi. En oikein edes tiedä mitä ajatella ihmisestä, joka kirjoittaa runoja mutta ei lue niitä ja ilmoittaa silti olevansa runoilija. Sellaisiakin tuntuu riittävän äyskäröitäväksi asti. Mutta eiväthän he tietenkään runoilijoita olekaan, ilmoittautumisestaan huolimatta. Korkeintaan wannabe-runoilijoita, kopioita jostakin mikä etäisesti runoilijaa muistuttaa. Kirjallisuuden ongelma on, että niin moni haluaa ilmoittautua milloin miksikin vailla minkäänlaista taiteellista intohimoa itse lajia kohtaan.

Huomaan, että olen Saarikosken (samoin Collinsin) kanssa poeettisista asioista usein samaa mieltä. Niin kuin esimerkiksi tämän suhteen (s. 48):

”Mutta miksi kaikkien kirjojen pitäisi ravita kaikkia ihmisiä? Mitä pahaa on runoudessa joka viehättää vain harvoja?”

Tämä on itselleni hieman hätkähdyttäväkin havainto: tosiaan, onko runous ollut koskaan ajassaan suosittua? Pitäisikö sen ollakaan? Onko tässä joku ajattelullinen ansa, että suosio on tavoite, hyve? Eikö riitä, että runous on tavoitettavissa, tavattavissa? Tarvitseeko sen maailman turuilla ilmoitella olemassaolostaan? Kun runous on muutenkin luonteeltaan hidasta, mihin ja miksi sen pitäisi kiirehtiä? Ja miten paradoksaalista kuitenkin se, että runous on varsin ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka se on ehkä vähiten poliittinen kirjallisuudenlaji.

Myöhässä

Täsmällisyys kuuluu hyveisiini, mutta tällaisina päivinä kun kirjoittaminen soljuu kuin itsestään ja elämisessä on oikealta tuntuva rytmi, tulee väistämättä mieleen ajatus, että synnyin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta liian myöhään.

Yksi suosikkirunoilijoistani, Yhdysvaltoihin nuorukaisena silloisesta Jugoslaviasta emigroitunut Charles Simic totesi muuan haastattelussa olevansa ”city poet”. Hän on kasvanut ja elänyt suurissa kaupungeissa, ja niiden tarjoamaa kuvastoa pursuaa hänen runoistaankin. Lisäksi hän on ehtinyt kokea toisen maailmansodan kauheuksia ja pitkän elämänsä varrella nähdä yhtä sun toista. Minäkin olen kaupunkirunoilija (vaikka maaseudusta pidänkin), olenhan syntynyt ja ensimmäiset 25 vuotta elämästäni elänyt Helsingin lähiöissä. Nykyisin asun Riihimäellä. Kaupunki tämäkin jos kohta pieni.

Nuorukaisena haaveksin kirjailijantyöstä. Silloin se tarkoitti sitä, että saisi kirjoittamisesta elantonsa. Kun sitten lajikseni valikoitui runous, kävi yllättävänkin nopeasti selväksi, ettei runoja kirjoittamalla elä. On oltava työelämässä – ja täytyy sanoa, että koen työelämässä mukana olemisen olevan avainasemassa kirjoittamisessani. Se on minun ”kaupunkini”. Työpaikat ovat sosiaalisia, erilaisten ihmisten arjessa ja kaupunkien rytmeissä mukana pitäviä ympäristöjä, joilla on aivan valtavasti annettavaa myös kirjoittamiseen. Työ on myös taannut sellaisen toimeentulon, että on voinut keskittää muun aikansa juuri sellaiseen runouteen kuin on parhaaksi nähnyt.

Silti tällaisina pyryttävinä talvipäivinä, vapaapäivinä (palkkatyöstä) kun runojen kirjoittaminen on yhtä luontevaa ja helppoa kuin hengittäminen ja mieli tarjoaa aiheita ja kuvia liukuhihnalta, herää pieni kaiho sitä vanhaa unelmaa kohtaan: olisihan se jotain, jos tällä tavalla voisi elää joka päivä. Ei olisi varsinaista aikataulua, jonka pillin mukaan kulkea. Antaisi vain taiteen määrittää onnistumisen tahdin. Joskus, vuosikymmeniä sitten, sellainen olisi voinut olla mahdollista. Siitä minä myöhästyin. Tragedia sinänsä, mutta myös runon aihe jonka kirjaan ylös.

Vuosi 2020

Näin vuoden viimeisenä päivänä on syytä kirjoittaa esiin kuluneen, varsin erikoisen vuoden kummallisuudet ja kohokohdat.

Koronaviruksesta, lyhyesti, sillä pitkästi siitä ei taitane jaksaa enää kukaan lukea: käyn palkkatyössä Helsingissä, työskentelen salaisena agenttina eli toimihenkilönä kriittisellä alalla. Oli keväällä kummallista näyttää junassa todistusta poliisille, että minulla on lupa ylittää Uudenmaan raja. Tällaista ei ihan heti olisi uskonut kokevansa modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Parhaimmillaan R-junasta jäi Pasilassa alas minun lisäkseni kuusi poliisia. Oli siis istumapaikkoja joista valita. Triplan upouudessa kauppakeskuksessa oli keväällä vain kourallinen liikkeitä auki, lähinnä ruokakauppoja. Autioita olivat käytävät. Paikallisessa Prismassa todistin, miten joku yritti saada paksuilla nahkahansikkailla auki läpinäkyvää hedelmäpussia ja miten sellaiset tuotteet kuten vessapaperi ja tölkkitonnikala oli hamstrattu loppuun. Koronavirustestin olen päässyt kokemaan kerran. Se tehtiin Riihimäen aluesairaalalla, drive-in-kaistalla. Oli muistaakseni sunnuntai ja minun aikani klo 9.54. Positiivinen kokemus, negatiivinen tulos.

Muuten koronavirus on vaikuttanut oleellisesti elämään oikeastaan vain kahdella tavalla: tapaamiset läheisten kanssa on minimoitu, ja kesälomareissu jäi väliin. Onnekseni palkka- ja kirjoitustyöt ovat jatkuneet normaalisti. Toki on monellakin tavalla täytynyt huomioida koronaviruksen vaikutukset ja toimenpiteet, mutta en ole kokenut sitä mitenkään kuormittavaksi. Elämä on siltä osin ainakin tuntunut normaalilta. Huolta en ole missään vaiheessa tuntenut, enkä ole menettänyt koronaviruksen (enkä muunkaan) vuoksi yöuniani.

***

Kesällä tulin tehneeksi useammankin pyöräretken – useimmiten kamerareppu selässä. Kävin kuvaamassa mm. Riihimäen Hatlamminsuolla, Käräjäkoskella ja Vahteriston atsaleapuistossa. Poljin myös Hyvinkäältä Riihimäelle radanvarsitietä kuvaten peltomaisemaa, jota piisasikin yllättävän paljon. Löysin sukututkimuksen ohella hyvinkääläiseltä hautausmaalta kaksi sukuhautaa, mikä oli vuoden yksi sykähdyttävimmistä ja liikuttavimmista hetkistä. Siellä makaa Helteitä neljässä sukupolvessa. Vanhin heistä on syntynyt 1853, siis ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.

Surullisella tavalla sykähdyttävän tapahtuman koin toukokuun lopussa. Odottelin Hyvinkään rautatieasemalla Riihimäelle menevää R-junaa, kun huomasin miehen astelevan siltapilarin takaa esiin ja kävelevän suoraan IC-junan eteen. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, olen tuostakin kokemuksesta kiitollinen.

(*Edit. Selitän nyt seuraavaksi, miksi em. kokemus johti kiitollisuuteen. Teen niin erään Facebook-keskustelun perusteella: muuan kommentoija ei saattanut sitä ymmärtää ja oli sitä mieltä etteivät ehkä muutkaan. Olen myös muokannut edellistä kohtaa, kuvausta tapahtuneesta, koska kyseinen kommentoija piti sitä jostakin syystä epäkunnioittavana ja kertoi vähemmästäkin ihmisten joutuneen somelynkkauksen kohteeksi ja menettäneen maineen. Ei siinä mitään epäkunnioittavaa ollut, kuvattiin vain hyvin lyhyesti mitä tapahtui. Olen sen lyhyen lauseen (viisi sanaa) poistanut, koska suhtaudun vakavasti kaikenlaisiin uumoiluihin somelynkkauksista ja maineen menettämisistä. Muokkasin siis sensuurin vuoksi. Tähän tilanteeseen on valitettavasti tultu. Olen oppinut, että somessa kuka tahansa voidaan lynkata ja vieläpä täysin syyttä. Suhtaudun sellaisiin vakavasti enkä tietenkään halua – tämän enempää – joutua kohteeksi.)

Tapahtuma oli surullinen, hätkähdyttävä. Se käynnisti laajan ajatusprosessin, kokemuksen, josta Kajaanin ammattikorkeakoulun sivustolla hienosti määritellään:

”Ihmisen elämä on kokemuksia, niiden virtaa. Kokemuksella ymmärretään aistimuksia, elämyksiä, tuntoja, tunteita ja tunnelmia. Jopa koko elämän arvo, mutta ennen kaikkea hetkien arvo, mitataan juuri kokemuksen arvolla. Ihmiselämään ja ihmisten kokemuksiin sisältyy laaja elämysten ja tunteiden sävyjen kirjo, jotka muodostavat eletyn elämän merkityksiä.” 

Kun siis kirjoitan olevani kokemuksesta kiitollinen, tarkoitan sitä että tuo yksittäinen surullinen tapahtuma sai aikaan minussa ajatusprosessin, jonka seurauksena ymmärrän hieman enemmän omia ajatuksiani ja tunteitani tuollaisten äkillisten, epäuskoa ja negatiivisia tunteita herättävien tapahtumien jälkimainingeissa. Ymmärrän paremmin itseäni, ja siitä ymmärryksen lisääntymisestä olen kiitollinen. Samoin kuulun niihin, jotka kuolemaa nähdessään arvostavat vielä enemmän elämää. Siitäkin olen kiitollinen. Tuollakin tavalla elämän harsomaisuus ilmentyy.

Sitten eteenpäin.

***

Olen kirjoittanut paljon. On ollut ilo huomata, että sitä edelleenkin innostuu erilaisista runouden estetiikoista, mikä uusintaa ja vie eteenpäin omaa kirjoittamista. Tuntuu, että intohimo runouteen aina vain syvenee ja kiinnostukseni proosaan jatkaa laimenemistaan.

Olen myös lukenut paljon, mutta lukumääräisesti aika vähän nimekkeitä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: runous ja lukutapani. Olen lukenut enimmäkseen runoutta, ja runouden laadukas lukeminen vie paljon aikaa. Lukemisella on nautinnon ja huvin lisäksi myös kirjoittamiseen liittyviä odotusarvoja, joten jos meinaan jotakin oppia, kirjoja ei voi mitenkään kursorisesti lukea eikä yksi lineaarinen lukukerta yleensä riitä mihinkään. Runo vaatii aina analyysia, ja minulla, ikuisella ylianalysoijalla ja hitaalla lukijalla, siihen menee aikaa.

Olen kuluvana vuonna myös lukenut englanninkielistä kirjallisuutta enemmän kuin koskaan, mikä on vielä hitaampaa. Lisäksi palaan vanhoihin suosikkeihin uudelleen ja uudelleen. Tästä esimerkkinä vaikkapa Charles Simicin teokset Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), jonka olen lukenut loppuvuoden aikana kolmesti ja Hotel Insomnia (Harcourt 1992), jonka olen lukenut kertaalleen sähkökirjana ja kerran fyysisenä kappaleena. Kaksi nimekettä, viisi lukukertaa – aina lähilukien. Juhani Ahvenjärven teokset Liituvarjo ja Ilmakuva osuu joka oksaan luin kahdesti. Luen ne muutenkin aina vuosittain. Vanhan suosikkini Arto Mellerin runotuotannon luin jälleen kerran kokonaan.

Moni summaa vuoden 2020 aivan erityisen harmaaksi. Ihmiskunnan kannalta se on sitä todella ollut, mutta näen minä tässä värejäkin: luonto on paikoin saanut pienen hengähdystauon ja Yhdysvaltain presidentiksi valittiin klovnin sijaan valtiomies. Ihmiset ovat jälleen osoittaneet vahvuutensa: kollektiivisuuden, yhteisöllisyyden.

Miten runo syntyy?

Minulta toisinaan kysytään, miten runo oikein syntyy? Usein kysyjä ei ehkä itse kirjoita mutta on syystä tai toisesta kiinnostunut asiasta; joskus kysyjä taas on vasta-alkaja, joka haaveilee julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulen, että jokaisen runoilijan kohdalla pätevä vastaus on, että runo syntyy aivoissa. Se kuulostaa typerältä itsestäänselvyydeltä, mutta kirjoittamiseen onkin tapana liittyä turhaa mystifiointia.

Tiede ei ole vielä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) niin pitkällä, että kykenisi selittämään ihmisaivot ja sen toiminnan läpikotaisin. Se kuitenkin tiedetään, että ihminen kykenee muovaamaan omia aivojaan – aivot ovat plastiset, muovautuvat. Minä esimerkiksi olen keskittynyt pääosin runouteen viimeiset 20 vuotta. Työskentelen tavalla tai toisella runouden parissa joka ikinen päivä: joko luen tai kirjoitan tai, kuten yleensä, molempia. Analysoin ja tutkin runoutta, harjoitan kieltä ja teen siitä havaintoja. Katselen ympärilleni, nautin luonnosta ja taiteista, ihmisistä. Olen huomannut, että aivoni ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla: kun jotakin tapahtuu, kun teen havainnon, pääkopassani käynnistyvät ajatusprosessit työskentelevät runon työkaluin.

Annan esimerkin. Toissa viikolla kohtasin sellaisen ikävän tapahtuman, että odottaessani Hyvinkään asemalla lähijunaa Riihimäelle, näin kuinka muuan mies viileän päättäväisesti käveli aseman ohittavan Intercity-junan alle. Traaginen tapahtuma, jota seurasin ns. aitiopaikalta. Aivoni käänsi kokemuksesta kumpuavat ajatukset kohti runoa: mieleen alkoi tulvia symboleita, kielikuvia ja tarinaa, joita reilun viikon verran työstin runoksi. Eilen sain valmiiksi siitä kokonaisuuden, johon olen tyytyväinen. Jos hyvin käy, kyseinen runo ilmestyy seuraavassa runokokoelmassani.

Tuollaiset tapahtumat ovat tietysti ääriesimerkkejä. Useimmiten tilanteet ovat arkisempia, kuten toissa kesänä istuessamme vaimoni kanssa lounaalla eräässä rodoslaisessa ravintolassa. Odotellessamme annoksia huomasin viereisellä jalkakäytävällä kasvavan appelsiinipuun. Auringonvalo kävi siihen jotenkin kivasti, ja löysin kiehtovan huomion, joka kasvoi nelisäkeiseksi tarinaksi. Valitettavasti en voi sitä tähän kertoa, ilmestyköön sitten joskus jossakin yhteydessä jos niin on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjoitettu se runo kyllä jo on.

Joskus jotakin mystiikkaakin kirjoittamiseeni liittyy, nimittäin toisinaan aivoista putkahtaa mieleen jokin säe, jossa on kiinnostava rytmi. Kuva voi olla syntynyt näköhavainnosta, mutta rytmin alkulähde jää mysteeriksi. Ehkä sitäkin selittää runsas runojen lukeminen ja muistiin kirjautuminen, ja toisaalta rakkauteni musiikkiin – siinä on nimittäin toinen taiteenlaji, joka on elämässäni mukana päivittäin. Usein huomaan ajattelevani, että runo ja musiikki kulkevat käsi kädessä: ilman toista ei ole toista. Onhan runossakin aina rytmi ja soinnukkuus.

Etenen runo kerrallaan, kirjaan muistiin, hion ja höylään. Jos löydän aiheen, josta mielestäni on runosarjaksi, alan ehkä kirjoittaa sitä kohti. Joskus kohdalle osuu niin mielenkiintoinen aihe tai teema, että sitä voi ajatella kokonaista kokoelmaa nimittäväksi tekijäksi. Raamit, hahmo siis, täytyy niin yksittäisillä runoilla kuin laajemmillakin kokonaisuuksilla olla. On helpompi kirjoittaa, kun suunnilleen tietää mitä on tavoittelemassa.

Kirjoitanko sitten runon ensin päässäni valmiiksi vai sylkäisenkö paperille ja alan siinä muokata? Sekä että. Joskus lyhyempi runo voi tulla valmiiksi mietittynä. Usein, varsinkin pidempien runojen kohdalla, tulee pyöritelleeksi joitakin aineksia, aihetta ja siihen liittyvää säeparia tai kahta, ne alkavat kutitella mieltä jolloin siirrän ne paperille tarkasteltavaksi. Olen intohimoinen muistiinkirjaaja, sillä olen huomannut, että hyvänkin aiheen voi unohtaa. Se harmittaa päiväkausia. Pidempien runojen kohdalla muistikirja auttaa asemoinnin ja rytmin hahmottamisessa. Sitten kun koen tarpeelliseksi, että aineksia siis on tarpeeksi, asetun läppärin ääreen. Silloin vasta alkaa se varsinainen työ, höylääminen ja hiominen, uuden kirjoittaminen.

Kokemus on vahvistanut ajatusta siitä, että vain harvoin runo on ensimmäisellä kerralla valmis. Lyhytkin runo ansaitsee useamman kerran tulla tarkastelluksi, voisiko sitä vielä kääntää niin että se toteuttaisi itsensä vielä paremmin. Uskon vahvasti, runon lukemisen lisäksi runon kirjoittaminenkin vaatii aikaa: hyvä, normaalin laajuinen (ainakin 60-liukainen) kokoelma ei valmistu vuodessa. Se vaatii enemmän aikaa ja kirjoitusprosessissani onkin vaihe, jota kutsun ”makuuttamiseksi”: kun teksteille ja kokoelmalle alkaa tulla sokeaksi, katse puuroutua ja ilmaisu tunkkaistua, päästän käsikirjoituksen hetkeksi käsistäni. Annan sen olla. Samoin teen hetkittäin yksittäisen runon kohdalla, oli se sitten mielestäni valmis tai ei. Vain aika ja etääntyminen antaa mahdollisuuden myöhemmin tarkastella tekstiä uusin silmin. Aloittelevan runoilijan akilleen kantapää onkin usein hosuminen: tarjotaan eteenpäin raakileita. Ihmeellistä kyllä runouden eri konventioiden vuoksi harkitsematon raakilemaisuus näkyy ja tulee lähes aina huomatuksi. Hosuminen onkin usein ajanhukkaa, viivytystä. Se ei omalle ”uralle” ole koskaan hyväksi. Kokeellisuus on sitten eri asia: paatunut runonlukija kyllä ymmärtää senkin päälle. Kokemuksen myötä omat työkalut kehittyvät; taival kohti haluttua ilmaisua taittuu helpommin.

Mistä aiheista ja teemoista runon voi sitten kirjoittaa? Mistä vain. Viimeisimpään kokoelmaani Kahden kaupungin runot kirjoitin runon riihimäkeläisestä risteyksestä. Se sattuu sijaitsemaan Riihimäen sairaalan kupeessa ja kävellessäni siitä kerran ohitse tajusin, että suojatietä merkkaavat valkoiset kaistaleet muistuttivat oikeastaan hauta-arkkujen kansia. Pidin sitä kiehtovana sattumana: sairaalan risteyksessä suojatiet kuin arkunkansia. Vastakohtia: turva ja vaara, hoito ja kuolema. Kiinnostavaa! Siitäpä sitten muodostui lyhyt ja aforistinen, kaupunginosan mukaan nimensä saanut runo Kirjaus (Kahden kaupungin runot, s. 54):

Sairaalan risteyksessä
suojatien paradoksi:
paljon haaleita
arkunkansia

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Kahden kaupungin runot

Tiistaina sain ilmoituksen tekstiviestitse: paketti olisi noudettavissa Ärrältä. Se oli juhlapäivä – lähes viiden vuoden julkaisutauko olisi ohitse!

Vuonna 2014 näki päivänvalon viides runoteokseni Onnen maa, jonka myötä astelin Kustannusliike Robustoksen talliin. Olin ihaillut heidän kädenjälkeään ja julkaisupolitiikkaansa, ja kuullut paljon hyvää. Tiesin että se olisi oikea paikka minulle. Olin oikeassa; Onnen maasta irtosi mm. runo Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaan, useampia runoja Tapani Rinteen Akustinen kaleidoskooppi -radioteokseen, ja lehdissäkin kokoelma huomioitiin varsin mukavasti.

Onnekseni yhteistyömme on saanut jatkoa. Kirjailijana minun on vaikea kuvailla Kahden kaupungin runoja, joten annettakoon etu- ja takakannen puhua puolestaan. Kansitaide on tälläkin kertaa Kiira Koivusen (Mene Creative Oy) käsialaa. Jos avainsanoja asettaisin, niitä voisivat olla Riihimäki, Rodos, ekologisuus ja nykyaika.

Kirjaa voi ostaa kivijalkakaupoista tai netistä, esimerkiksi kirjakauppias.fi-sivustolta. Myös mahtavan kirjastojärjestelmämme kautta sitä pääsee lukemaan. Mikäli Kahden kaupungin runot vielä oman kirjastosi hyllystä uupuu, pyydäthän heitä tilaamaan sen.

Jos olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjasta, olethan yhteydessä minuun (esimerkiksi jättämällä sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään) tai kustantaja Heikki Savolaan. Hänen yhteystietonsa löytyvät täältä.

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.