Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Lupa tuottaa

Käykäähän kuuntelemassa tämä. Kyseinen linkki vie Yle Areenaan, Yle Radion Kultakuume -ohjelmaan, joka esitettiin viime perjantaina. Kyseisessä ohjelmassa puhutaan runoudesta: puhujina mm. Nihil Interit –runouspalkinnolla palkittu runoilija Anja Erämaja, ja runoilijat Tommi Parkko ja Harri Nordell. Lähetys on noin kolmen vartin pituinen ja rohkenen sanoa, etten jaksanut kuunnella sitä kuin vartin. Harvemmin näissä aiheissa mitään jaariteltavaa on, ja kun ei ole jaariteltavaa ei ole myöskään mitään kuunneltavaa. Puhetta silti riittää. Toisaalta se on hyväkin – pöytien pinnoilta pölyiset asenteet säännöllisesti pyyhitään, pinnat puhdistuvat ja pöydät voi taas kattaa uusiksi.

Ongelmana vain on, minne ilmaan ponnahtanut paska lentää? Niin, ei minnekään. Se jää ilmaan leijailemaan kun se aiemmin sentään oli siedettävästi pöydällä, tasaisen paksuna kerroksena. Nyt se tunkee jatkuvasti nenään eikä siitä tahdo millään päästä eroon.

Leevi Lehdon vinkkaamana (tai oikeammin linkkaamana) ajauduin kuuntelemaan kyseenomaista ohjelmaa, sen vähän mitä jaksoin kuunnella. Tanssiva karhu –runopalkinnon raadin puheenjohtajan ominaisuudessa ohjelmassa ollut Harri Nordell tokaisi jokseenkin niin, että minunkin kustantajanani ollut ntamo ”tuottaa hirvittävästi runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan”.

Tuollaisesta lausunnosta voisin hyvin pahastua, sillä onhan ntamo sentään julkaissut neljä teostani. Mutta en pahastu – pidän sitä yksittäisen ihmisen mielipiteenä, johon Nordellilla on oikeus. On sitä paitsi hyvä, että hän uskaltaa tuoda julki sen. On mukava tietää ihmisen mielipide asioista – se auttaa suhtautumaan häneen, muodostamaan tästä mielikuvan, käsityksen. Mielipiteen ilmaisu on aina merkki rohkeudesta, oli siitä samaa mieltä tai ei, piti siitä tai ei. Ja rohkeutta tässä maassa on hyvin vähän, valitettavasti.

Pettynyt kuitenkin olen siitä, että Nordell ilmaisee tällaisen mielipiteen em. raadin puheenjohtajana. Lausunnollaan hän kai samalla allekirjoittaa sen, ettei tänä vuonna Tanssivaa karhua myönnetä ntamon opukselle.  Jos myönnetään, asettuu niin Nordell kuin lausuntonsakin jonnekin huvittavuuden ja kylähulluuden välimaastoon, joten en millään jaksa uskoa että kukaan ehdoin tahdoin tekisi omalle imagolleen sellaista typeryyttä. Eritoten jos on lausunnollaan vastikään ollut vaatimassa laatua. Toisaalta, Tanssiva karhuhan myönnettiin viimeksi juuri ntamon kustantamalle teokselle, joten todennäköisesti sitä ei siksikään myönnetä ntamon opukselle tänä vuonna.

En pahastu Nordellin mielipiteestä, mutta olen siitä täysin eri mieltä. Mielestäni Nordell suoraan sanottuna puhuu silkkaa sontaa. En keksi kuin yhdenlaisia – no, kahdenlaisia – syitä sille, että noin höperöjä ajatuksia lennätellään ilmoille, ja ne kaikki liittyvät runoilijan egoon. Siihen kohdistuvaan korroosioon. On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta. Nykyään on herätettävä huomiota jokaisella teoksellaan. Yhteiskunnan normit ovat alkaneet hiljalleen koskea myös runoilijan hipiää: kirjoittamisella elää, jos on elääkseen. Jokainen ei voi automaationa tulla toimeen vain statuksensa siivittämänä. Runoilijuus ei ole kovin kummoinen ammatti. Ehkä Nordellia harmittaa tämä.

Olen tietenkin osaltani kovin jäävi kommentoimaan tätä asiaa, edellä mainittujen neljän syyn vuoksi. Seuraavan kokoelmani julkaisen Kustannusliike Robustoksen kanssa – sieltä olen löytänyt hyvän kodin kirjoittamiselleni, tykkään kustantamon ihmisistä ja toimintatavoista. Koen, että he ja ne tukevat kirjoittamistani ja kehittymistäni kirjoittajana, että olemme löytäneet hedelmällisen yhteistyön. Mutta kuka tietää, ehkä Robustoskin kuuluu Nordellin mielestä sellaiseen perkeleelliseen joukkoon, joka julkaisee runoutta jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista, koska ”portinvartijoita ei ole”. Niin, siihen hänen rohkeutensa ei riittänyt, että olisi selventänyt mielipiteensä loppuun asti, eikä olisi jättänyt jälkeensä tuhruista pöytää. Niin tai näin, ylpeänä kannan itseni ja runouteni ja ympäristöni, Nordellin ja Tommi Parkon mielipiteistä huolimatta.

Niin kuin tein ntamollakin. Kenties palaan vielä joskus ntamon kirjailijaksi. Ei sitä koskaan tiedä, miten kirjamaailma myllertää. Käy miten tahansa, voitte olla ihan varmoja siitä, että niin ntamon kuin muidenkin toimesta julkaistaan edelleenkin helvetin hyviä runoteoksia.

edit. 8.10.

Asiaan liittyen tuotakoon ilmi, että ainakin Robustoksella käsikirjoituksia ja tekstejä katsellaan tarkasti ja moneen kertaan. Kirjaa kustannustoimitetaan tiheän kamman kanssa. Jos joku luulee, että näin ei tapahdu, olkoon tiedoksi heille.

edit. 8.10. illalla

Ja jos joku luulee, ettei ntamolla kustannustoimiteta teoksia, voin omakohtaisiin kokemuksiin vedoten kumota sellaiset harhaluulot helposti. Ja teenkin sen, noin. Sinne menivät. Koittakaa päästää irti.  

Lukemiston toinen kirjoitus

Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa siihen, että ensi vuonna tulen julkaisseeksi viidennen kirjani. Edellisistä poiketen sen kustantaa minulle uusi tuttavuus: Kustannusliike Robustos. Tällaiset asiat antavat energiaa kirjoittamiseen – ne vahvistavat sen merkitystä. On paskapuhetta sellainen puhe, ”ettei sillä ole merkitystä julkaiseeko kukaan vai ei – minä kirjoitan joka tapauksessa”.

Bullshit, sanon minä. Jokainen, joka suhtautuu vähänkään vakavammin kirjoittamiseen, toivoo myös että saisi julkaistuksi kirjoittamisiaan. Se on ihan normaalia. Sellaista kirjailijaa ei olekaan, joka ei olisi lainkaan narsisti. Pieni narsismi on vain hyvästä: jos itseensä ei usko edes hetkittäin, saattaa kirjoittaminen käydä liian rankaksi. Minussa itseriittoisuus nostaa tällä hetkellä päätään lähinnä tässä julkaisuasiassa: olen perkeleellisen ylpeä siitä, että Robustoksen kaltainen laatukustantamo haluaa julkaista minun kokoelmani. Rinta rottingilla kuljen kun tiedän, ettei siihen porukkaan lahjattomat pääse. Ei pääse kaikki lahjakkuudetkaan. Toki, tähän tunteeseen liittyy terve nöyryys ja kunnioitus Robustosta kohtaan. Mahtavia ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä runouteni parissa. Hienoja kollegoja, joiden teoksia arvostan korkealle.

Ensi vuonna siis likimain kolmen vuoden tauon jälkeen julkaisen runokokoelman. Toivottavasti joku kirjoittaisi siitä hamassa tulevaisuudessa, suhtautuisi siihen tuolloinkin samalla vakavuudella kuin minä nyt Jarno Pennasen teokseen. Hyvä runous kestää aikaa ja huono vaipuu unholaan, vaikka eiväthän asiat aina niin yksinkertaisia ole. Ajattelin kuitenkin kestää aikaa, runouteni todistakoon sen.

 

Merkkipaalu, 1.

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää runoutta!

Ihmisen elämä koostuu merkkipaaluista. Minulle elämä on yhtä kuin rakkaus ja kirjoittaminen, ja jokin liitto jonka ne keskenään muodostavat.

Ajattelin kirjata tänne lokiin kaikki kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät merkkipaalut. Ovatkoon ne maamerkkejä kuinka minusta tuli minä. Rakkauksista en viitsi kirjoittaa – se olisi säädytöntä, eikä minulla olisi sydäntä sellaiseen, sillä saattaisin rikkoa sen. Koska olen tylsä, aion kirjata kirjoittamiseni merkkipaalut likimain kronologisessa järjestyksessä. Ulospäin ne saattavat näyttää mitättömyyksiltä, mutta kysehän onkin minusta eikä sinusta, arvon lukija.

Ensimmäiseen merkkipaaluun siis: ensimmäiset julkaistut runoni.

Se tapahtui vuonna 2005. Hämmästyn itsekin, että siitä on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa. Runot julkaistiin Teema–lehdessä. Kyseistä lehteä julkaisee – tai ainakin tuolloin julkaisi –, ja nyt lainaan lehden sisäsivulta: ”Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry”. Kuulostaa komealta, eikö? Kyse on siis ainejärjestön omasta lehdestä. Kyseistä lehteä päätoimitti tuolloin muuan Maaria Pääjärvi, jonka ainakin runouden parissa puuhaavat ihmiset tuntevat sanavalmiina ja terävänä kirjoittajana, kriitikkona et cetera. Meillä on siis tällainen linkki historiassamme.

Teeman numerossa 4/2005 julkaistiin kaksi runoani, joita vastikään ihmettelin. Ihmettelin siksi, että huomasin palanneeni nyttemmin kirjoittamissani runoissa ikään kuin juurille. Olen haistavinani niissä yhtäläisyyksiä. Siinä on hyvät & huonot puolensa, mutta niistä myöhemmin, kun uusia runoja tulee ensi vuonna julki. Sitten voimme suorittaa vertailua.

Mutta seuraavaksi nämä runot. Niillä on mahtipontiset nimet Auringon pelko ja Yön musta perhonen.

 

AURINGONPELKO

Synnyin kahden jalan välistä
kaksiin käsiin
Kasvoin kädestä kiinni pitäen
luiden suojaan

Pakosalle pahaa maailmaa
kurkistin kansien väliin
puhuin lukkojen taakse

Tätä kirjoittaessa
sateen suojassa
aurinkoa peläten

 

YÖN MUSTA PERHONEN

Tunnen
salamoinnin sisälläni
tunnen tulivuoren henkäykset
ja rikkaan maan sen ympärillä
Näen Hänet
silmät suljettuina
tuoksu kaunein
joka saa kukat kasvamaan
nopeammin
ja nopeammin
Astun junaan, istun
ja perseeni alla polttaa
nak nak, sekuntikellon nakutus
jankutus ajan
jossa olisi jo pitänyt olla

Taivun kuin korsi tuulessa
kunnes naksahtaa
nak nak
nakutus kellon, en kuule
pääteasema häämöttää
astun junasta
juuri ennen kuin
yön musta perhonen
kysyy lippua
mutta minulla on vielä aikaa
ladattuna

 

Noin. Siinä ne. Nyt hävettää. Nuo runot on kirjoittanut kaksikymppinen Teemu Helle. On vähättelyä sanoa, että ne aiheuttavat allekirjoittaneen poskipäihin laskevan auringon rusotusta, jonkinlaista häpeää siis. Ei siksi, ettäkö pitäisin niitä erityisen huonoina, vaikken tyytyväinenkään niihin tietenkään nyt ole. Eikä siksi, ettäkö ajattelisin etten tuolloin osannut kirjoittaa; huomattavasti nuorempanakin kirjoittamaani materiaalia päätyi lopulta sekä sorta valaan että Oy:n.

Mutta ovathan nuo häpeilemättömän romanttisia, yltiö-öklöjä riimuja, etten sanoisi.

Taidan olla jo aikuinen, kun liitän tunteeseen norstalgiaa. Aika kamalaa kyllä sekin.

Johan paukahti

Tämän entryn otsikko ei tarkoita sitä, että Johan-niminen mies olisi räjähtänyt. Se tarkoittaa sitä, että runoskenessä pamahti tänään pommi jollaista olen ehtinyt kaivata jo vuosikaudet. Nyt ei enää tarvitse kaivata – pää on auki. Nyt sopii toivoa, että matka jatkuu.

Maria Matinmikon runoteos Valkoinen voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tapaus on historiallinen ainakin kahdella tapaa: 1.) ensimmäistä kertaa palkinnon voitti esikoisteos, 2.) voittajateoksen kustantaja on ntamo. Tämä antaa lohtua ja potkua heille, ketkä julkaisevat pienkustantamon kautta, eritoten tarvepainatuskustantamon kautta. Ja erityisesti ntamon kirjailijoille. Suuret onnittelut Maria Matinmikolle ja hänen teokselleen!

Onnittelut myös Käännöskarhun saaneelle Jukka Malliselle.

Nyt, kun ketsuppipullo on saatu avatuksi, on aika antaa tilaa lumipalloefektille. Tähtään seuraavalla runokokoelmallani, jos sellainen vielä joskus ilmestyy, Tanssivaan karhuun. Mietin, että ensitöiksi, näin ulkorunollisista keinoista, on ehkä harkittava nimenmuutosta; sukunimi, jossa itseasiassa on yhdistettynä kaksi vastakkaisen sukupuolen etunimeä, näyttää toimivan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Teemu Elsanritva?

Leikki sikseen. Tänä vuonna ehdokasjoukko Tanssivan karhun saajaksi oli erityisen paljon mieltäni lämmittävä rykelmä. Kattava kattaus. Jos nykyrunous on jollekin vierasta ja halua olisi siihen tutustua, on ehdokasjoukosta varmasti hyvä aloittaa. Siispä, lukuvinkiksi:

Maria Matinmikko: Valkoinen (ntamo 2012), Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012), J.K. Ihalainen: Tisle (Sammakko 2012), My Lindelöf: Skogen i mitt hus (Ellips 2012), Mikko Myllylahti: Väylä (Savukeidas 2012), Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY 2012) ja Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Näiden lisäksi ehdotan lukulistalle erään Teemu Helteen teosta Mustat lehdet (ntamo 2011), joka ei ilmestymisvuonnaan ollut ehdokkaana yhteenkään palkintoon, ja syy on hyvin yksinkeltainen: se ei osallistunut yhteenkään kilpailuun. Kyseisen teoksen ominaisuuksista voi lukea mm. Suomen Dekkariseura ry:n jäsenlehdestä Ruumiin kulttuuri (nro 3/2012), jossa allekirjoittanut pienehkön haastattelun valossa asioita puntaroi.

Minä, kirjailija, vol.1

Kirjailijan ammatti tuo usein mieleen vain stereotyyppisiä mielikuvia siitä, millaista se voisi olla: tietokoneen äärellä nököttävä ihminen hakkaa näppäimistöä kuin mielipuoli, välillä pysähtyy ajattelemaan jotakin juonenpätkää arvoituksellinen ilme kasvoillaan; hakee apurahoja ja riekkuu harvan illan kantakapakassa tai boheemiudelta tuoksahtavassa iloittelussa; lukee naistenlehdestä kuinka hänen teoksistaan on tykätty, kohtaa lukijoitaan Taiteiden yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa.

Ajattelin tuoda tähän variaatioksi vähän erilaista näkökulmaa, ja kirjoittaa kuluvan vuoden aikana ylös hiukan niitä asioita, mitä minä konkreettisesti kirjailijana teen ja ajattelen. Sillä tuosta yllä kuvailemastani (ehkä harhaanjohtavastakin) esimerkistä eroan hyvin monella tavoin. Oikeastaan täysin.

Kirjoittaminen ja kirjailijuus tuovat minulle vain sivutuloa, maksan niistä harvoista euroista joita se tuottaa nelisenkymmentä prosenttia veroa. Käyn päivätöissä ja teen pitkiä päiviä, mutta niiden vastapainoksi saan joskus myös useamman päivän vapaan, sekä mukavaa sparrausta kirjoittamiselle: mielenkiintoisen työn ja mukavat työtoverit. Päivätyöstä saatu palkka mahdollistaa elämisen, sillä tämän maan kirjallista kulttuuria tuetaan rahallisesti pääasiassa siten, että tukieurot ja apurahat ynnä muut tarpeelliset vaikuttajat (esim. palkinnot) ohjautuvat usein samoille naamoille. Sinällään siinä ei ole mitään vikaa – jokainen rahallista tukea tarvitseva kirjailija on minusta myös oikeutettu saamaan sitä. Kyse voi olla myös siitä, että joku ansaitsee saada enemmän avustusta kuin toiset: ehkä toisen kirjallinen tuotanto luetaan merkittävämmäksi ja siten kannattavammaksi tukea.

”Ongelmakseni” (jos niin asian haluaa ilmaista) kirjallisella kentällä, kirjailijana, on kai siunaantunut se, että tämänhetkinen kustantajani ntamo on tarvepainatusmenetelmin toimiva kustantamo. Härskimmillään se tarkoittaa sitä, ettei juuri kukaan suhtaudu kirjoittamisiini kovin vakavasti. Se satuttaa. Joidenkin mielestä olen vain osa Leevi Lehdon taiteellista performanssia (jos kohta olenkin osa performanssia nimeltä Elämä), joidenkin mielestä epäkirjailija ja epärunoilija joka vertautuu omakustannekirjoittajiin tai muihin Kevätpörriäisessä julkaiseviin kirjoittajiin. Nämä satuttavat myös. Aina välillä valoa pirskahtaa vesilasiin (esim. Maria Matinmikon viimevuotinen menestys siellä täällä), sillä siellähän tämä myrsky on: marginaalihemmot kiukuttelevat, kun kukaan ei ota heitä vakavasti. Samaan aikaan viereisestä hanasta juoksee vettä altaaseen. Siellä uivat ne isot kalat ja sinne kai minäkin pyrin.

On hyvä, että on olemassa erilaisia kustantamoja; se mahdollistaa rikkaan kirjallisuuden ulostulon. Sille pitäisi antaa arvoa muutenkin kuin vain näennäisesti.

Mutta, kiukuttelu ei auta. On itse muutettava kelkkansa suuntaa, jos horisontissa siintävä määränpää ei miellytä. Viime ajat olen kirjoittanut proosaa, sillä sitä ihmiset mielellään lukevat – niin kotona kuin kustantamoissakin. En tapa runoutta itsestäni – se olisi törkeää; muutan vain asettamiani painotuksia: vähän vähemmän runoutta, yhä enemmän proosaa.

Sukellus proosaan kiehtoo. Se on kirjallisuuden kuningaslaji, kun tarkastelee nyky-yhteiskunnan mittareita. Kiehtovuudestaan huolimatta asialla on myös surullinen puolensa.

Keskeneräisiä

Yskäisen.

Vaikka kirves ei kenties osukaan minuun – kuka tietää? – tunnen silti vilunväreitä, kun veri pakenee haavasta.

Olen vihdoin puhkaissut kirjastolainaamisen immenkalvoni Riihimäellä (tästä tarkemmin joskus toiste). Vastikään ilmestynyt Tommi Parkon kirjoittama teos Runouden ilmiöitä (Avain 2012) kuulosti niin houkuttelevalta kirjalta, että oli pakko saada se käsiin. Sain sen käsiin.

Toki vaatimaton runoilijaminäni tahtoi myös tietää, majailinko tällaisen kirjan sivuilla ja missä valossa… Ja siellähän olen! Vieläpä varsin vaikuttavassa seurassa: olen laatikossa, listassa, joka suosittelee luettavaksi esikoistani sorta valaa. Olen tästä kovin otettu! Lista luettelee kymmenen ntamon teosta, joista yksi on minun kirjoittamani. Olen siis jollakin näkyvällä tavalla osa ilmiötä, mikäli ymmärrän oikein. Ymmärrän olla iloinen.

Kautta lyhyen historiansa kustantajani ntamo on ollut melkoisessa ristitulessa. Se on jakanut mielipiteitä puolin ja toisin, jotkut pitävät sitä ihka oikeana kustantamona, jotkut puulaakina joka sylkäisee tiheästi ja silloinkin ei_kovin_tiiviiksi_tikistettyä paskaa. Minulle Leevi Lehdon kipparoima ntamo edustaa vapautta.

Runouden ilmiöitä -kirjassa Tommi Parkko kirjoittaa ntamosta mm. näin:

”Ntamon toiminnassa on hyviä ja huonoja puolia. Runsaudellaan ntamo on antanut piristysruiskeen runouteen; se on antanut julkaisemisen mahdollisuuden sekä suurelle joukolle aloittelevia runoilijoita että myös vanhemmille ja vakiintuneemmille runoilijoille, kuten Kari Aronpurolle, Jyrki Pelliselle ja Kaarina Valoaallolle, joiden kirjat olisivat kustannusmaailman myllerrysten keskellä voineet jäädä julkaisematta. Ntamo on kuitenkin luonut myös nopean kustantamisen mallin, jossa keskeneräiset käsikirjoitukset tulevat liian nopeasti julkaistuksi.”

Kirjan sivuilta tuskin voi lukea Parkon henkilökohtaisia mielipiteitä, esimerkiksi ntamosta. Hän tuo hyvin julki niitä ristiriitaisia tunteita, joita ntamo on synnyttänyt vielä verrattain lyhyen matkansa varrella.

Harmittavasti Parkko ei kirjoita kaikkia esiintuomiaan ristiriitoja kokonaan auki. Kenties tällainen kirja ei ole oikea paikkakaan sille. Minua itseäni kiinnostaisi – näin ntamon kirjailijana, mutta ennen muuta taiteentekijänä – se, minkälainen teos on keskeneräinen teos. Mitä taustaa vasten teos on keskeneräinen? Ajattelen jossakin näyttelyssä seinällä olevaa teosta, joka on aivan kuin keskeneräiseksi jätetty. Kenties puolikas kankaasta on aivan tyhjä, kenties maalauksessa aivan kuin olisi maisema jota ei ole maalattu loppuun, ehkä taivas puuttuu, tai maa?

Nyt esimerkkini mukaan me taiteentuntijat ja siitä nauttivat ihmiset menisimme Parkon esittämän mielipiteen viitoittamana taulun äärelle päivittelemään, kuinka on voitu päästää näin keskeneräinen teos näyttelyyn. Ennenkuulumatonta! Katselisimme ympärillemme: herranen aika, tällä taiteilijalla tai tässä näyttelyssä on enemmänkin keskeneräisiä teoksia! Ihmettelisimme, kuinka tällainen voi olla mahdollista; epäilisimme, onko tällaisen näyttelyn kuratoinut ihminen ammattitaitoinen tai tosissaan, vai onko hän keskeneräisiä tauluja näyttelytilaansa keräämällä tekemässä omaa performanssia; pohtisimme, kuinka kummallinen mesenaatti tällaisen takaa täytyy löytyä.

Noinhan emme tietenkään kuvataiteiden kohdalla toimisi. Mutta kirjallisuuden kohdalla toimimme, ja siihen on omat kummalliset syynsä. Ne ovat osaksi tottumuskysymyksiä – kauan aikaa sitten opittuja tapoja joita emme osaa tai halua muuttaa, osaksi muutosvastarintaa kun muutoksia käsityksissämme joka tapauksessa tapahtuu, osaksi kyvyttömyyttä tai tahtomattomuutta nähdä raja-aitojen ulkopuolelle. Muitakin syitä löytyy. Kenties taloudellisia, tai itsetuntoon viittaavia jne.

Keskeneräisyyden poetiikka ei ole mikään uusi juttu. Sen sijaan että pohdittaisiin sitä, miksi jonkun kirjallisen teoksen sisältö on rönsyilevää, miksi teksti on sekavaa, toisteista, täynnä kliseitä, huonoa kieltä, kömpelöä ilmaisua, naiivia ajattelua tai muuta sellaista, nojaamme välittömästi ennen aikaamme muodostuneisiin raja-aitoihin, otamme niistä tukea koska emme itseksemme ja itsenämme pysy pystyssä.

Parkonkin teoksessa esiintyvät mielipiteet, jotka käsitykseni mukaan ovat siis pikemminkin yleisiä kuin Parkon omia, ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka kirjallinen kulttuurimme ja kirjalliset instituutiomme tarvitsisivat rajua ravistelua. Kirjalliset käsityksemme ovat homeisia siemenperunoita.

Ennen kuin ravistelua tapahtuu, toivoisin uskallusta ja avoimuutta tuotavaksi kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Toivoisin, ettei sylkäistäisi vain keskeneräisyyksiä, vaan perusteltaisiin. Minkälainen on keskeneräinen kirjallinen teos, ja miksi se pitää nähdä negatiivisessa valossa? Miksi keskeneräisellä teoksella on oltava jokin liitoskohta kustantamisen kynnyksiin? Edelleen: mitä on keskeneräisyys, ja miten se näkyy esim. runoteoksessa?

Olen esimerkki. Minun runouteni on nähty poukkoilevaksi (Jukka Koskelainen, HS 10.7.2010). Runouteni poukkoilevuutta ei kritiikissä pohdittu tarkemmin; miksi se on poukkoilevaa, onko sillä jokin funktio; mitä ajan sillä takaa ja kuinka onnistun siinä tms. Sen sijaan on nähty ja haluttu antaa ymmärtää, että poukkoilevuus on jonkinlainen lastentauti, josta pitäisi päästä eroon.

Läpi lyhyen julkaisu-urani (vuodesta 2009) olen seissyt jonkun varpailla. Olen ollut tuskallinen ja kiusallinen kutina, johon on yritetty vaikka minkälaista salvaa. Lopulta varpaat on sullottu hikiseen ja epämiellyttävään terässukkaan, ja sen jälkeen maihinnousukenkään, missä vain kutisen ja entisestään leviän niin kuin inhottava ihottuma leviää. Minua yritetään pitää kurissa sillä, että pidetään maihinnousukenkää jalassa koko ajan, lopun elämän – jospa se kutina sinne tukehtuisi. Sellaisessa epävarmuuden olossa olen kirjoittanut ja vellonut. En oikein uskalla osallistua minkäänlaisiin epämukaviin tilanteisiin, jossa pitäisi olla huomion keskipisteenä, esiintyä kirjoittamansa kanssa ja seistä sen takana kun empivät ja epäluuloiset, väheksyvät katseet polttavat ihoa, kuin suurennuslasista syöksyvät auringonsäteet.

Aivan kuin olisin runoilija, kirjailija salaa. Omin luvin ja itse itseni titteleihin hyväksyttänyt. Aivan kuin olisin jonkun takapihalla ilman lupaa, maailmassa jossa luulin raja-aitojen jo kauan sitten kaatuneen.

Aivan kuin en olisi runoilija, kirjailija, ihminen, vaan patsas jonkun takapihalla:

”Ntamon erityisluonne näkyy siinäkin, että ntamoa ja sen julkaisemia kirjoja voidaan pitää Leevi Lehdon käsitetaiteellisena runoteoksena.”

Runouden ilmiöitä on erittäin kiinnostava teos. Suosittelen kaikkia runoudesta kiinnostuneita lukemaan sen. Kenties, ehkä lukemanne jälkeen voitte määrittää runoilijoita omille takapihoillenne. Elämmehän kaikki suurta, yhteistä performanssia nimeltään maailma ja elämä siinä.

17.8.2012

Pian alkaa kesäloma palkkatyöstä. Se tarkoittaa ympäripyöreitä päiviä kirjoittamisen parissa, vaikka pyrin nukkumaan hyvin ja melko säännöllisesti. Koskaan vielä onnistunut.

Viime ajat olen puunannut runokäsikirjoituksen kanssa. Wax on – wax off; pyrkinyt paremmaksi niin kuin Karate Kid! Luullakseni olen myös onnistunut.

Kokoelmalla on kaksi esilukijaa, heistä toinen saa käsikirjoituksen alkuviikosta. Kumpainenkin on runoilija, ja nähdäkseni he ovat mitä osuvimmat henkilöt esilukijan tehtävään, ylipäänsä. Oikeastaan olen ajatellut, että käyttäisin heitä jatkossakin esilukijoina, muodostaisin heistä kahden hengen hovilukijakaartin (tätä he eivät vielä tiedä, mutta saavat ehkä asian selville mikäli lukevat tämän). Toivottavasti he hyväksyvät heille tarjotun pestin, eivätkä koe sitä ahdistavana.

Kun jo kauan tekeillä olleesta pääsee hetkeksi eroon, syntyy uudenlaisia ajatuksia ja teemoja päähän: jospa kirjoittaisin seuraavaksi rakkaudesta, olisin vittumaisempi Tommy Tabermann. Kirjaimellisesti.

Tituleeraan itseäni silloin tällöin kirjailijaksi. Se on vähän hölmöä, koska toistaiseksi olen julkaissut proosaa hyvin vähän: vain yhden novellin verran. Toisaalta en koskaan tituleeraa itseäni prosaistiksi. Kyse ei ole siitä, ettenkö kirjoittaisi proosaa – työkoneella on helvetillinen liuskaläjä proosaa odottamassa sopivaa ajankohtaa ja häntä, joka ymmärtää hyvän päälle – vaan siitä, etten ole julkaissut sitä. Jonkinlainen esteellisyys juontuu proosan kohdalla kokemistani vastoinkäymisistäni. Olen niistä kirjoittanut taannoin. Läheltä piti -tilanteet saavat hengästymään, pelästymään.

Vähän niin kuin suojatiellä pelästyisi vihreäksi vaihtuvaa liikennevaloa, ja jäisi rekan alle.

6.7.2012

Pikkuisen pelästyin, kun herättyäni ja aamupalan ja digi-Hesarin nautittuani avasin television, josta tuli maakuntauutisia. Hyvää iltaa, toivotti uutisankkuri. Kuinka pitkään oikein nukuinkaan?

Tänään aiomme vaimon kanssa kiivetä vesitornin kahvila/ravintolaan, teelle ja jätskille. Se on riihimäkeläisittäin on top of the world – sieltä voi nähdä meidänkin kerrostalon.

Surffaan, mitään järjellistä ohjelmaa televisio ei tähän aikaan tarjoa. Aamupäivät ja iltapäivät olisivat uusintojen kulta-aikaa! Kanavajohtajat, idea on vapaasti käytettävissä, olkaa hyvä. Takaisin maakuntauutisiin, jotka ovat uusintoja eiliseltä. Nyt ollaan Laukaassa (vai onko se Laukaalla?), lentopalloleirillä. ”Mikä on ollut kivintä”, kysyy toimittaja nuorilta tytöiltä. ”Täällä on kielioppi parempaa”, tytöt vastaavat; hymähdän heille. Eivät he oikeasti niin sanoneet. He vastasivat tyhmään kysymykseen kuten pitääkin.

Olen kirjoittanut tekeillä olevan runokokoelman runoja useaan kymmeneen kertaan. Joitakin, ehkä kymmenisen runoa, on kokonaan vielä kirjoittamatta. Mistä runoilijan tunnistaa? Siitä, että se laittaa aina muut projektit jäähylle, kun on runon aika. Tämäkin kokoelma lähti liikkeelle muutamasta vapaana syntyneestä tekstistä, jotka yhdessä alkoivat kutomaan verkkoa, joka hiljalleen piirtyi verkkokalvoilleni. Ajatteluni lähtökohta on, että minun on lopuksi nähtävä, abstraktisella tasolla, lopputulos edessäni.

Olen jälleen innoissani kirjoittamisesta. Mielestäni runouteni on uudistumassa. Käsitän sen merkiksi sille, että se kriitikkojen alleviivaama ”oma ääni” on löytymässä. Luotan siihen, että kun kirjoitan tarpeeksi, se löytyy. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettäkö jo kirjoitetut olisivat laadultaan huonoja tai tylsiä tai matkittuja – ne ovat askeleita minuuteen, kirjoittamiseen ja kirjoittamisen lopputuloksiin, jotka ovat ominta minua: omaa ääntäni kohti.

Hyvää runon & suven päivää!

Uusi yritys eli täältä tullaan, Alfred!

Alfred Kordelinin viimeiset hetket osuvat naapurikuntaan, Hausjärven Mommilaan. Alfred Kordelin syntyi Raumalla 6.11.1868 ja kuoli 7.11 Hausjärvellä. Siinä välissä hän loi liki tyhjästä mittavan omaisuuden, jonka turvin Kordelinin kuoleman jälkeen perustettiin kulttuurirahasto, mikä nykyisin tunnetaan paremmin Alfred Kordelinin säätiönä. Säätiö tukee tänäkin päivänä mm. suomalaista kirjallisuutta kunnioitettavan avokätisesti.

Tätä blogia (edes sivusta) seuranneet tietävät, että allekirjoittaneella kävi taannoin huono arpa- tai jokin-muu -onni kirjastoapurahoja myönnettäessä. Nyt, *torvien soittoa*, aion yrittää uudelleen: Kordelinin säätiön apurahaa on mahdollista hakea (eli anoa) tämän kuun viimeiseen päivään saakka. Siispä yritän.

”Tuo idiootti, miksi?”, saattaa joku itsekseen ajatella. Varsinkin sitä miksi huutelen tästä näin, ääneen. Niin, miksi?

Siksi, ettei kukaan muu näistä huutele, edes oikein puhu ääneen. Tällä hetkellä kaikki suomalaiset apurahat ja niiden saajat ovat jonkinlaiseen utuun verhottuja. Eivät toki välttämättä tarkoituksellisesti; suomalainen, ja kaiketi jokainen järkevä persoona, ei liiemmin raha-asioistaan huutele. Suomalainen ei kerjää rahaa vaan tulee toimeen sillä, mitä milloinkin sattuu kukkarossa tai pankkitilillä olemaan. Raha, jota tarjotaan (anomuksen jälkeenkin), otetaan hiukan kiusallisina, mutta nöyrinä ja kiitollisina vastaan. Sitten, julkaistun teoksen ensimmäisillä sivuilla, tuesta kiitetään. Kaikki edellä mainittu mielikuvien perusteella. Siltikin, meillä onneksemme on apurahajärjestelmät, elämistä helpottavat tuet sun muut. Ei ole pelkästään suomalaista vaatimattomuutta se, että avustuksen tarpeesta ja sen saamisesta pidetään yksilötasolla hyvin vähän meteliä. Kansallisuudesta ja maasta riippumatta pyytämisessä on jotakin hiukan hävettävää. Niin ainakin helposti ajatellaan.

Minullekin, työssä käyvälle ihmiselle, tuntui tuskaiselta hankkia vanhan hajonneen työkoneen tilalle uusi, toimiva vekotin. Sellainen, jolla minun on hyvä kirjoittaa, mikä tukee kirjallista työtäni, minulle hyvin soveltuva instrumentti. Ja siihen kaikki liitännäiset. Kone ei ollut halpa, ympäriltä haalitut fyrkat riittivät kuin riittivätkin, mutta tällä hetkellä siihen ei oikeasti olisi ollut varaa. Kirjoittamisen ympärillä seisovat lammikot ja siihen liittyvät pienetkin purot soljuvat äkkiä muutenkin suuriksi raharei’iksi. Työskentelytila ja -ympäristökin, mikä omalla kohdallani tällä hetkellä tarkoittaa avointa syliä milloin missäkin kolkassa vaimoni ja minun asuttamassa kaksiossa, vievät osansa. Olen harkinnut kunnollista työpöytää ja -tuolia, mutta vielä pitäisi keksiä niihinkin rahoitus. Ja näitähän riittää…

Ymmärrän siis apurahojen ynnä muiden tärkeyden. Ilman niitä tässä maassa olisi paljon vähemmän kirjoittajia, kirjailijoita ja runoilijoita. Ja tottakai: vähemmän kirjallisuutta, taidetta, viihdettä.

Kaikki eivät apurahoja voi saada, joku jää aina rannalle. Ajattelin, josko nyt olisi minun vuoroni päästä veneeseen.

 

Edit. 19.8. Iltapäivä
Varaan uuden harkinnan ko. apurahan hakemiselle, sillä yhtäkkiä muistelen, että joutuisin kaiketi maksamaan melko railakkaasti veroja, mikäli sitä minulle jostakin kumman syystä myönnettäisiin. Olisiko se vain typerästi hukattua rahaa? Sitä pitää hetki miettiä …