Päivä romaanihenkilönä on vuosi

Luen paljon, se ei liene kenellekään yllätys. Luen paljon kaikenlaista ja usein tietysti sellaista mikä on itselleni uutta, sekään ei ole yllätys – kuka lukisi vain yhtä ja samaa kirjaa? Mutta silti huomaan toisinaan palaavani kirjoihin, jotka ovat tärkeitä. Ne ovat ”turvakirjoja”, joiden funktiota itselleni en oikein paremmin osaa kuvata. Ovatko ne sitten sellaisia ”hyviä kirjoja”, kuten rahvaanomaisesti usein kuulee sanottavan? Varmaankin ja siihen minunkin on nyt turvauduttava. Tiedän vain palaavani niihin, niissä on jotakin joka minua kai rauhoittaa, toisaalta kiihdyttää, toisaalta mitä ikinä. Yksi tällainen opus on Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Monia, monia syitä siihen. Yksi on höpöttelevä kerronta, jota Dostojevski viljelee lavealti. Hahmot puhuvat hysteerisinä pitkiä pätkiä lankoja solmuun, ohi aiheen, ihmismäisesti. Tunteet ovat pinnassa aiheessa kuin aiheessa, kaikesta tehdään suurta draamaa. Tuossa entisaikain saippuasarjamaisuudessa on yhtäläisyyksiä nykypäivän viihteeseen, ja jos on mahdollisuus valita, mielummin katselen Dostojevskin henkilöiden alituista vihastumista tai itkua, kuin Vain elämää -televisiosarjan tunnepitoista tulkintaa. Ei biisillä niin väliä, kunhan kyynel lentää! Olen antanut itseni ymmärtää, etteivät klassikot ole kuivakkuutensa vuoksi kovin suuressa suosiossa nykylukijain keskuudessa. Se on vähän hassua, sillä emotionaalisesti ne ovat kaikkea muuta kuin tylsiä. (Parhaillaan muuten luen Juhani Suomen kirjaa Kohti sinipunaa. Mauno Koiviston aika 1986-1987. Siitä kuivaa ylle, jos on kuset housussa. Poliittinen lähihistoria… Masokistin vikaa täytyy olla, jos siitä pitää, mutta minkäs itselleni voin?) Toinen on Raskolnikov, kirjan nuori päähenkilö, johon on jotenkin älytöntä samaistua kun ei itse ole murhannut ketään. Se ahdistuksen määrä, mikä lukiessa heittyy ylle, osoittautuu aina hyvin katarttiseksi kokemukseksi. Kolmas on aika. Romaani on upottava ikkuna, vaikka sen pääasialliset tapahtumat sijoittuvat lyhyehköön ajanjaksoon. Siinä pääsee historiaan vievään aikakoneeseen, joka taivaltaa poikkeuksellisen hitaasti. Aika hidastuu, välillä pysähtyy. Siksi Rikos ja rangaistus on kuolematon.

Täällä ollaan, Tikkanen ja Bargum

Tähän ne yleisimmät siitä kuinka harvakseltaan on tänne blogiinsa kirjoittanut blaa blaa blaa. Olen kesälomalla blaa. Luulisi olevan aikaa päivittää blaa. Mutta kun kirjoitan blaa pienoisromaania. Lupasin kirjastoapurahalautakunnalle oikein kunnolla kirjoittaa, jos saan apurahaa. Sain. Olen nyt sitten kirjoittanut, laistanut kaikesta muusta. Paitsi mansikoiden ostamisesta. Melkein kaikesta siis.

Luin pari pientä kirjaa. Isoja kun ei jaksa, koska se oma käsikirjoitus. Ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Johan Bargumin Syyspurjehduksen. Sen on suomentanut Marja Kyrö. Siinä oli hyvä idea ja melko hyvä toteutuskin. Lyhyitä lukuja, kauniita lauseita. Kiinnostava, joskin tematiikkaansa nähden ainut mahdollinen konstruktio. Sellaisen, joka saa orgasmeja purjehdustermeistä, kannattaa ehdottomasti ostaa tuo. Siinä on niitä paljon. Kannattaa se ostaa muutenkin, jos tykkää pienoisromaaneista. Saattaa käydä niin, että tulen säilyttämään tuon Bargumin hyllyssäni. Nimittäin monet uutukaiset vien antikvariaattiin tai annan pois. Mutta Bargum on hyvä kirjoittaja. Ja tuo kirja on niin hyvä ja pienikin, ettei vie juurikaan tilaa.

Toinen pikkuinen olikin omasta hyllystäni: Henrik Tikkasen kadunnimisarjan esikoinen, Kulosaarentie 8. Sen on suomentanut Elvi Sinervo, ja hyvin onkin. Tikkasen huumori on jotakin, mitä aina tasaisin väliajoin tulen kaivanneeksi. Se on tavallansa kuivaa, mutta kuitenkin niin mustaa, että persekarvat nousevat pystyyn vaikka istuu niiden päällä.

Tikkasessa yhdistyy kaikki, mitä tällä hetkellä kirjallisuudesta kaipaan. Hänen kirjoissa on hirvittävä määrä inhimillistä syvyyttä, mutta pintaakin löytyy eli huumoria. Ja nyt joku saattaa alkaa ajatella, että eihän rankoista kokemuksista tai -aiheista ponnistava huumori ole välttämättä pintaa. Hänelle sanon: niinpä!

Tuota Tikkasen kadunnimisarjaa voisi helposti verrata Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, mutta en tiedä kannattaako. Knausgård kirjoittaa niin laveasti ja jaarittelevasti, kun taas Tikkanen heittelee palasia eikä paljon vaivaudu. Molempi parempi, sanon minä. Mainittavin ero näiden kahden välillä, tai niiden suhteen kun otan esimerkin rinnalle itseni lukijana, on se että Tikkasen kirjat lukee lävitse, Knausgårdin kirjat elää lävitse. Kyse on laveudesta. Toinen ei ole toistaan parempi, mutta minä pidän enemmän Tikkasesta. Kumpikaan ei kirjoita toistaan totuudellisemmin tai totuudettomammin, tosin ehkä Tikkanen on itseään kohtaan hivenen armottomampi. Knaussi kirjoittelee enemmän itsensä ulkopuolelta. Hänenkin sarjansa päähenkilö on hän itse, kuten tiedämme, mutta eniten hänen kirjojensa ulkopuolelle jää juuri hän itse. Tämä on tottakai lukijakohtainen kokemuksiin perustuva kommentti, joten sen varaan ei kannata nojata muiden kuin minun.

Kun kummankin, sekä Knasun että Tikkasen, kohdalla puhutaan omaelämäkerrallisesta aineksesta, tulee herrojen kirjojen äärellä tottakai miettineeksi,  ”onko tämä totta?” Vai onko kyseessä epäluotettava kertoja joka värittää ainesta?

ON. Se on oikea vastaus molempiin kysymyksiin, luullakseni. He kirjoittavat totuudenmukaisesti, tunteidensa mukaan. Tunteet ovat totta, ei puhettakaan muusta. Entäpä epäluotettavuus? Niin, kukapa itsestään osaisi kylmänviileän analyyttisesti kertoa, kun kyseessä ovat tunteet, vieläpä tuollaisten asioiden ääreltä, joista he kertovat.

Varttimaileri

Olin vajonnut jo niin syvälle uupumuksen kuumeiseen hetteeseen, että viski suoritti majesteettisen elvytyskierroksen painuessaan läpi rintakehäni, ahdistuneiden keuhkojeni, mahani viidakon, läpi kirpeänmakuisten sisuksieni. Poliisi oli lähtenyt ja palaisi huomenna; sanomalehtiä jaettiin jo aamuvarhaisiin myyntikojuihin; muutaman tunnin kuluttua räjähtäisivät elämänmenoni yksityiskohdat kuin hulluksi tullut talo, jossa sähkökäyttöinen astiainpesukone kirkuisi lehdenjakajalle, televisiosta soitettaisiin ja minun täytyisi kenties soittaa yliopistoon, Deborahin ystävät soittaisivat, ja hautajaiset, hyvä luoja, hautajaiset ja ensimmäinen tuhannesta valheesta joita lopulta olisi ainakin kaksikymmentä kaksi tuhatta. Mutta olin kuin haaksirikkoutunut merimies kahden myrskyn välisessä tyvenessä. Tai pikemminkin olin voimakas vanha mies, joka liikarasituksen painamana teki kuolemaa, vajosi kuolemaan vajoamalla yhä syvemmälle itseensä. Lämpimät mahonginsävyiset värit ehättävät tukemaan hänen sydäntään ja väsyneet enkelit ovat häntä vastassa työajan päättyessä, hellämielinen taivas antaa hyväksymisensä sille, miten hän on nuo ankarat ilottomat vuotensa käyttänyt. Tuo viskiryyppy taisi olla peräti elämäni paras drinkki – rentouduin kevyin siivin ja kelluin autuaassa tunnelmassa, joka oli ilmaa syvempi, vettä tuoksuvampi.

–Norman Mailer:  Amerikkalainen unelma (Weilin + Göös 1965)

 

Aika vimmaisesti kirjoittaa tuo Norman Mailer. Ja vimmaisesti on Antti Salomaa -niminen kääntäjä suomentanut. Vimma. Aika vänkä sana, eikö? Vähän samanlaista vimmaa on muuten joissain nykyajan kirjailijoidenkin kirjoissa, kuten esim. Maaria Päivisen tuotannossa. Mä pidän vimmasta – se paljastaa kielestä asioita ja rytmejä, jotka muuten jäisivät pimentoon. Vimmainen kirjoitus on lähimpänä runoutta, mitä proosasta voi löytää. Yleensä ”lyyrinen kertomus” tai ”herkkää ja kaunista kieltä” mielletään lähemmäksi runoutta, mutta oikeastaan nuo ovat vain synonyymeja runollisuudelle, eli sille, ettei kielen takana tapahdu oikein mitään. Eikä oikein edessäkään. Mutta vaikka kirjallisuus tapahtuu kielessä, ei pelkkä kieli ole vielä mitään. Tarvitaan myös olentoja, merkityksiä. Yleensä ”runollinen” on kirosana mulle. Se on runoutta tai proosaa ”sinne päin”. Ei osu maaliinsa ja olento tuskastuu.

9.-10.8.2012

Isot bileet, niin sanotusti. Olympialaiset. Pidän kyllä urheilusta; jalkapallo, jääkiekko ja nyrkkeily ovat lähellä sydäntäni; snooker ja shakki mielenkiintoisia ja upeita lajeja (mutta ovatko ne urheilua, vai pelejä?).

Lontoossa urheillaan, ja muutamista Ylen inserteistä olen aistinut kaupungissa olevaa tunnelmaa, hienoa sellaista.

Olen katsonut televisiosta vain yleisurheilua. Niiden perinteikkyys kiehtoo minua, siinä kilpaillaan tuloksissa – tyylillä ei ole merkitystä, jos voitat. En voi ymmärtää miten joku taekwondo, tai beach volley, tai uimahypyt, tai kouluratsastus voi olla olympialaji. Noh, asia ei lopultakaan minulle kuulu, eikä kiinnosta – en seuraa em. lajeja.

Sen sijaan olen iloinen Criminal Minds -televisiosarjasta, sen kuudennesta tuotantokaudesta, jota vaimoni kanssa tuijotamme jakson tai kaksi kerrallaan. Nautimme lounaan sarjamurhaajia jahtaamalla. Naiivi sarja, sopivan helppoa pastan oheen nieltäväksi.

Syksy tulee hiljalleen. Se tarkoittaa sitä, että omat olympialaiseni lukemisen suhteen alkavat. Kesäisin luen yleensä vain kevyempää kirjallisuutta, mutta syksy tuo tullessaan romaanitaidetta ja runoutta.