Juhla alkakoon

Onko sellainen tunne tuttu kun ottaa kirjakaupassa opuksen käteensä ja alkaa lukea ensimmäistä sivua kokeeksi, että vaikkei lue ensimmäistä sivua pidemmälle, tietää jo tykästyvänsä siihen?

No, ei minullekaan sentään liian tuttu. Jos löydän kiinnostavan kirjan, minun on takakansitekstin lisäksi silmäiltävä ensimmäistä sivua, ensinnäkin tekstin itsensä vuoksi, mutta myös nähdäkseni fontin ja tekstin asettelun. Niillä on merkitystä lukukokemuksen suhteen – luen mielelläni enemmän sivuja jos se on hintana siitä, että teksti on ladottu ilmavasti sivuille. Siinä samalla sitä tutustuu jo teokseen, saa viitteitä edessä mahdollisesti olevasta matkasta.

Ostin Niccolo Ammanitin Juhla alkakoon -romaanin riihimäkeläisestä antikvariaatista, osasin odottaa siltä paljon, sillä pidin erittäin paljon aiemmin lukemastani Taivaan ja maan väliltä -teoksesta, romaanista, jolla Ammaniti voitti italialaisen Premio Strega -palkinnon (italialainen Finlandia-palkinto). Taivaan ja maan väliltä oli aivan huikean herkkä romaani. Juhla alkakoon on teemoiltaan täysin erilainen tapaus, se on satiiri, röyhkeä kuvaus Roomasta, suurkaupungin ja maan pintaliitäjistä, ja vuoden 1960 kesäolympialaisista kadonneista neuvostoliittolaisyleisurheilijoista.

Kirja mennään lävitse kahden silmäparin, satanisti Saverio Monetan ja menestyskirjailija Fabrizio Ciban, kautta. He eksyvät omia polkujaan samaan tilaisuuteen, roomalaisessa puutarhassa järjestettyihin – sanoisinko hieman ylitse ampuviin – julkkisjuhliin. Samalla lukija saa seurata, kuinka kumpikin herra rimpuilee arjen hampaissa; ihmisten rakastaman Ciban arkea on mukavampi seurata, se kun ei tunnu niin arjelta kaikkine loistokkuuksineen, mutta huonekalukauppias Monetan arki on minulle tutumpi hieman vaatimattomamman luonteensa vuoksi (lukuunottamatta saatanpalvontaa ja aliarvioivaa, alistavaa vaimoa).

Ammaniti on kirjoittanut romaanistaan satiirin ja ampuukin aika kovilla. Se on välillä jopa vähän oksettava, paikoitellen huumorintajuinen ja yleisesti viihdyttävä. Osuva se on ennen muuta, vaikka ihmistyyppien suhteen sortuukin hivenen roikkumaan stereotypioissa. Ammanitin tapa kertoa on minulle mieleinen. Hän ei juuri jaarittele muttei kitsastelekaan kuvauksellaan. Henkilöhahmot elävät ja syttyvät, heidät kuvataan taitavasti. Juhla alkakoon on kekseliäs ja hyvä romaani, se on laadukkaasti ja turvallisesti rakennettu jos kohta kaksi kolmasosaa luettuani aloinkin epäröidä, jaksaako kirja kantaa loppuun asti. Jaksoihan se.

Tunne piti antikvariaatissa siis kutinsa, tykästyin tähänkin Ammanitin kirjaan. Onneksi ostin. Tietysti ostin, sillä (ja pieni huomio tähän lopuksi): niin Juhla alkakoon kuin Taivaan ja maan väliltäkin on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa. Se on melko perinteikäs sarja. Ja helvetin laadukas. Siksi olen sitä hiljalleen kerännyt.

Mainokset

Hengittämisen vaikeudesta

Kuten aina, viimeksikin osuin sattumalta Pasilan rautatieasemalla olevaan Pocket Shopiin, siis siihen karkkikauppamaiseen kirjamyymälään, jonka tuotteet ovat pääasiassa pokkareita. Ostan yleensä sieltä vain englanninkielisiä kirjoja, sillä omaan eräänlaisen hyvin hankalan ja vaikealaatuisen asenneongelman pehmytkantisia kirjoja kohtaan… Ajattelen, että ne kestävät kovin huonosti kulutusta ja aikaa, enkä siksi viitsi sellaisiin vähiä rahojani tuhlata.

Paitsi että tuhlaan. Paitsi että kestävät hyvin. Siis rahaa, kulutusta ja aikaakin.

Suhtaudun englanninkielisiin kirjoihin ylimalkaisemmin kuin suomenkielisiin opuksiin. Jälkimmäisistä minun on yleensä vaikeampi luopua, ensin mainituista taas helpompi;  kenties siksi että ovat minulle kielellisesti toissisijaisia.

Paitsi etteivät ole.

Kummallista kyllä ihmisen täytyy elää ja lukea paljon ja pitkään ymmärtääkseen, että lukemisesta on tullut niin rutiininomaista, että ihan oksettaa. Ne kirjat jotka olen kritikoinut ovat tietysti eri maata – ne luen eri tavalla ja usein useampaan kertaan, tutkin ja pyörittelen, pohdin, ja vasta ajan kuluttua jotakin tohdin.

Nyt viime aikoina olen lukenut aiempaa enemmän englanninkielistä kirjallisuutta ja huomaan keskittymiseni jokaiseen lukemiseen liittyvän asian suhteen olevan erilaista. Se on ehkä syvempää, sillä silkkaa osaamattomuuttani joudun paneutumaan tarkemmin vieraskieliseen kirjaan. Aivot ovat useammin eri asennossa. Tästä on ollut hyötyä suomenkielisen kirjallisuuden (kotimaisen proosan ja käännösproosan) suhteen: mieli on lukiessa virkistyneempi ja tarkkaavaisempi. Which is a good thing.

Niin. Osuin vahingossa Pocket Shopiin ja jäin selailemaan John Greenin teosta The Fault In Our Stars, josta takaraivossa kaikuili lehtien ja blogien sivuilta nähtyjä ylistyksen haituvia. Ostin kirjan, kiikutin kotiin ja aloin lukea.

Jopa minulle kirja oli helppolukuinen, sen kieli on hyvin yksinkertaista ja suoraa. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen googlettelin lisätietoa kirjasta ja piankos soljuvuudelle ja ylenpalttiselle romanttisuudelle löytyi selitys: ”for young adults”. Jossakin mainittiin kirjan olevan ns. sick-lit -romaani, siis tyylillisesti jossakin Twilightin ja Teho-osaston välimaastossa, jossa henkilöhahmojen väliseen jännitteeseen haetaan lisämausteita niinkin arkisista, mutta koskettavista aineksista kuin sairauksista. Green onkin tonkinut teokseensa niitä satuttavimpia juttuja: syöpälapset. Jo pelkkä ajatus on puistattava. Perusteet siis tunnepitoiselle kokemuksellisuudelle on rakennettu.

Luin minä kirjan silti loppuun. Kohtuullisessa määrin pidin siitä, liekö nostalgisista syistä vai mistä, sillä enhän ollut hetkeen lukenut nuorten kirjallisuutta (onko ”nuorten kirjallisuus” oikea termi, vai pitäisikö puhua nuorten aikuisten kirjallisuudesta? Toisaalta, minä luin nuorena aikuisena samoja kirjoja kuin nytkin, enkä vieläkään ole kovin iäkäs… Terv. 32-vee).

Green kirjoittaa taitavasti, hänen lauseensa on kaunis ja miellyttävä. Erityisesti miellyin hänen huumoriinsa; toisaalta sitä ei vedetty överiksi ja sillä tavoin vesitetty kaikessa arkisuudessaankin hivenen koskettavan aiheen käsittelyä, eikä Green myöskään ylidramatisoinut liiallisella tunnepitoisuudella, liian mustalla huumorilla. Hän esittää rankat aiheensa likimain sellaisina kuin ne yleensä tuppaavat elämässä olemaan. Ei siihen enempää dramatiikkaa ja herkuttelua tarvita.

Ihan jees, sanoisi nuori aikuinen Helle. It was, like, alright.

Aikuinen Helle on nuoremman versionsa kanssa samaa mieltä.

Kielestä ja kerronnasta

Kun kirjoitan itse romaania, en lue työn ollessa kesken muuta kirjallisuutta kuin Simenonin Maigret-poliisiromaaneja. Minulla on niitä nelisenkymmentä. Kun aloitan kirjoittamisen, alan lukea sitä Maigret-kirjaa, joka on hyllyssäni oikeanpuolimmaisena. Kun olen lukenut kirjan, panen sen vasemmanpuolimmaiseksi Maigret-rivistöön ja aloitan taas oikeanpuolimmaisena olevan lukemisen. Luettuani kirjan panen sen taas vasemmanpuolimmaiseksi. Ennen kuin olen lukenut kaikki Maigret’t tällä tavoin läpi, on kulunut monta vuotta ja olen jo unohtanut, mitä ensimmäiseksi lukemassani tapahtuu; voin lukea sen taas hyvin uudestaan.

– Antti Tuuri,  Kuinka kirjoitan romaanin (Art House 2004)

Tuo taitaa olla yksi sellainen ikuisuuskysymys kirjailijalle: mitä kirjoitusprosessin aikana voi lukea? Jotkut pelkäävät imevänsä vaikutteita omaan kirjoittamiseensa, jotkut eivät pelkää ja voivat lukea kirjoitusprosessin ollessa käynnissä mitä kirjoja hyvänsä. Kenties jotkut vasiten lukevat jotakin tiettyä kirjaa päästäkseen erityiseen tunnelmaan, jonka uskovat auttavan kirjoittamisessa. Samalla tavalla apua voi hakea musiikistakin.

Ymmärrän hyvin Antti Tuuria. Simenonin kirjat (ja käännökset) ovat melko helppoja, eivätkä hänen kirjojensa ja kirjoittamisensa ominaispiirteet synny niinkään kielestä, vaan romaanien rakenteista. Simenonin (ja kääntäjän) kieli  on sillä tavalla ”virkamiesmäistä”, jos sallitaan asian tuolla lailla ilmaistavan, ettei se tyylillisesti jää samalla tavalla takaraivoon vaikuttamaan kuin vaikkapa Antti Tuurin kerronta. Lisäksi Maigret-tarinat eivät vaadi lukijalta kovinkaan suuria ponnisteluja, vaan lukeminen on soljuvaa ja helppoa ja antaa samalla alitajunnalle ja mielelle tilaa rauhoittua sen aikaa, kunnes oma kirjoittaminen jälleen konkreettisesti käynnistyy.

Kielellä ja sitä kautta kerronnalla on suuri vaikutus, sillä jos oman kirjoittamisensa ohella lukee esimerkiksi jotakin osaa Tuurin Pohjanmaa-romaanisarjasta, huomaa yhtäkkiä ettei repliikkejä tulekaan käyttäneeksi yhtä paljon kuin ennen. Pieni esimerkki Tuurin Ameriikan raitti -romaanista:

Kysyin, eikö Taisto surrut sitä, että meidän nyt ehkä ikuisiksi ajoiksi oli jätettävä kotimaamme: sen äidinkasvot eivät meille enää kauan hymyilisi. Taisto uskoi tulevansa toimeen vaikka missä, vaikka kirveen silmässä.

Saman voisi kirjoittaa esimerkiksi kahdella hyvin pelkistetyllä repliikillä auki, mutta se tarkoittaisi tietysti sitä ettei tilanteeseen syntyisi samanlaista kerrontaa, kuin Tuurin kirjoittamana. Hän käyttää aika paljon teksteissään mm. lauseenvastikkeita, joiden merkityksellisyys kylläkin allekirjoittuu juuri kerrontateknisillä ja -tyylisillä syillä, jos kohta runsas määrä lauseenvastikkeita alkaakin nopeasti ärsyttää lukuhermoa – teksti uhkaa mennä mössöksi ja tulee olo, että vähän kerrotaan, vaikka perkuleesti on kirjoitettu. Samalla saattaa syntyä tunne siitä, ettei Tuuri jätä lukijalle oikein mitään tehtävää kun kertoo itse kaiken auki. Siltikin, tuollaisella hyvin yksinkertaisella keinolla Tuuri saa tekstiinsä jutustelevuutta ja välttää näin omalla tavallansa haukotuksia aiheuttavaa liian kliinistä kieltä.

Väitän, että kaksi-kolme sivua riittää siihen, että tunnistan onko teksti Antti Tuurin kirjoittamaa vai ei. Mutta se ei ole Antti Tuurin kannalta lainkaan huono juttu! Samaa väitän myös Tuurin etunimikaimasta Antti Hyrystä, jonka lauseet taas ovat sillä tavalla”oikeita”–  vai tyylikkäitä, pitäisikö sanoa? – että ehkä hänen kirjojaan voisi lukea myös silloin kun itsellä on kirjoitusprosessi parhaillaan käynnissä. Tosin siinä tapauksessa saattaisi vain tulla sitä ”koivuklapia” ja sitähän me emme kai, ainakaan tarkoituksellisesti, halua. Vaikka ei koivuklapiproosassa nyt mitään ihan kamalaa pahuuttakaan ole.

Jännää muuten, että Hyrynkin proosa on erikoisella tavalla jutustelevaa, vaikka välillä tuntuu että hän pyrkii siitä jopa tarkoituksellisesti eroon.

Läpi seinän jatkuvat hyllyt

Ei olisi yhtään tilaa uusille kirjoille. Pitäisi hävittää kirjahyllyistä joitakin sellaisia teoksia, joita todennäköisesti en enää tule lukemaan. Se on hankalaa, sillä viimeksi tänään katselin kirjahyllyä vähän sillä silmällä, mutta kovinkaan montaa sellaista opusta katseeni ei poiminut.

Silti hankin kirjoja koko ajan lisää. Myönnän, että se on sairaus, mutta väliäkö sillä? Vaimoni tuskailee, kun kirjoja alkaa kerääntyä hyllyjen ulkopuolellekin, ja ehkä se itseänikin hieman ahdistaa. Ilonsekainen tuska. Köyhän miehen neliönmuotoinen, mutta ikkunallinen helvetti.

Huomaan, että viimeisimmät hankinnat – Kalle Päätalon esikoista lukuunottamatta – ovat naiskirjailijoiden teoksia. Ellen Gilchristin novellinen Paratiisin pilvinen reuna, jota etsin antikvariaateista jonkin aikaa; Annie Proulx’n Näin on hyvä, myöskin novellikokoelma; Margaret Atwoodin Herran tarhurit, jonka olen joskus omistanut ja sittemmin näemmä hävittänyt (eli sinä, kelle olen teoksen kenties lainannut: ei ole enää tarpeen palauttaa); Suvi Vallin runokokoelma Ohijuoksija, joka ensisilmäyksellä vaikutti vähän turhankin tuhdilta paketilta; Carol Shieldsin esikoisromaani Pikkuseikkoja ja A S Byattin Riivaus, joka saattaa olla romaani tai saattaa olla olemattakin.

Jokin noista päätyy seuraavaksi lukulampun katveeseen. Tuskin Valli. Tai massiivinen Byatt, joka on käperryskirja. Se tarkoittaa yhtä kuin syksyä tai talvea tai aikaista kevättä, kun on jatkuvasti pimeää ja ilmat ovat vittumaisia ja sitä vain haluaa istua nojatuolin sylissä joissakin pehmeissä ja lämpimissä kuteissa, siemailla teetä sietokyvyn rajamaille asti ja lukea jotakin hyvää romaania joka tarjoaa puitteet sukeltamiselle ja unohtumiselle. Atwoodikin jäänee sivummalle, sillä siitä on vielä jäljellä jonkinlainen muistikuva. Ehkä Gilchrist?

Jäniksen papanoita

Kiireiden vuoksi lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle. Tämä on tietysti tekosyy; priorisoidessa lukeminen on nyt jäänyt muiden asioiden polkemaksi.

Kesken on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Sen nimi voisi yhtä hyvin olla Jäniksen vuoksi, sillä se kuvaisi romaania paremmin. Jäniksen vuosi taas kuvaa oivaltavasti kerronnan harppomista, mikään yhden päivän romaani se ei tosissaan ole.

Oma kappaleeni on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos, tiukkaan sidottu mutta yllättävän väljästi ladottu. Seppo Polameren kuvitus on hieno, ja mukava yllätys kirjan avaavalle, sivuja selaavalle.

Tekisi mieli väheksyä Paasilinnaa ja romaania; sehän on ollut muodissa viime aikoina. Korkeakulttuuria, korkeakirjallisuuttako? Pyh.

Mutta kuten viimeisimmästä Parnassostakin saimme lukea, muistaakseni Arto Virtasen ansiokkaan Paasilinna-kirjoituksen, Paasilinnan romaanit ovat suomalaista mainettaan parempia.

Mielestäni Paasilinnan väheksyminen on osoitus paskasta asenteesta. Huono asenne on osoitus kovin kapea-alaisesta lukuasennosta. Globaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna Paasilinnan teokset ovat kummajaisia, aivan kuin aikuisten satuja, jotka erottuvat massasta kirkkaasti, selkeärajaisina.

Paasilinnan tallaaminen on vain kateellisten panettelua. Hänestä pitäisi olla ylpeä.

Siltikin olen sitä mieltä, että Jäniksen vuosi harppoo, kulkee liian nopeasti, että se voisi olla parempikin romaani.

Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Kuolematon

Harvoin tulee kirjoitetuksi minkäänlaisia muistokirjoituksia, varsinkaan kirjailijoista tai runoilijoista.

Nyt kirjoitan. Tänään media kantoi surullisia uutisia kirjallisuuden ystäville: kirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Joensuu liittyi suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin Harjunpää-romaaneillaan. Sen lisäksi, että hän loi loistavaa luettavaa runsaslukuiselle yleisölleen, hän toi uusia tuulia suomalaiseen rikosromaanigenreen ja kirjallisuuteen. Kenties hänen oma poliisiuransa antoi potkua sille inhimillisyydelle, joka kulkee hänen teostensa tietynlaisena poltinmerkkinä. Hänen luomansa sankari ei ole pyssyrehvastelija ja yli-ihminen, eivätkä rikolliset ole paholaisen kätyreitä. Hänen teoksissaan ihmiset ovat ihmisiä. Ihmisten tekemät rikokset ovat tarpeeksi järkyttäviä – niitä ei tarvitse maustaa yliampuvalla lahtaamisella ja yksityiskohtaisella mässäilyllä. Realismi riittää.

Minulle Matti Yrjänä Joensuun teokset olivat yksi syy siihen, miksi alunperin kiinnostuin lukemaan enemmänkin ja miksi ryhdyin itsekin sittemmin kirjoittamaan. Hänen kirjansa ovat myös syypäitä ronkeliin dekkarimakuuni; hän asetti riman korkealle, tavoiteltavaksi mutta pirun korkealle. On harmillista sisäistää, ettei uusia Harjunpää-kirjoja enää tule. Toisaalta, jo ilmestyneistä teoksista riittää vähintään yhdeksi ihmisiäksi vallan mainiosti. Siitä hyvästä minä kiitän ja kumarran Joensuuta. Enempää ei yksittäinen ihminen voi kirjailijalta vaatia, eikä saada.