Juhla alkakoon

Onko sellainen tunne tuttu kun ottaa kirjakaupassa opuksen käteensä ja alkaa lukea ensimmäistä sivua kokeeksi, että vaikkei lue ensimmäistä sivua pidemmälle, tietää jo tykästyvänsä siihen?

No, ei minullekaan sentään liian tuttu. Jos löydän kiinnostavan kirjan, minun on takakansitekstin lisäksi silmäiltävä ensimmäistä sivua, ensinnäkin tekstin itsensä vuoksi, mutta myös nähdäkseni fontin ja tekstin asettelun. Niillä on merkitystä lukukokemuksen suhteen – luen mielelläni enemmän sivuja jos se on hintana siitä, että teksti on ladottu ilmavasti sivuille. Siinä samalla sitä tutustuu jo teokseen, saa viitteitä edessä mahdollisesti olevasta matkasta.

Ostin Niccolo Ammanitin Juhla alkakoon -romaanin riihimäkeläisestä antikvariaatista, osasin odottaa siltä paljon, sillä pidin erittäin paljon aiemmin lukemastani Taivaan ja maan väliltä -teoksesta, romaanista, jolla Ammaniti voitti italialaisen Premio Strega -palkinnon (italialainen Finlandia-palkinto). Taivaan ja maan väliltä oli aivan huikean herkkä romaani. Juhla alkakoon on teemoiltaan täysin erilainen tapaus, se on satiiri, röyhkeä kuvaus Roomasta, suurkaupungin ja maan pintaliitäjistä, ja vuoden 1960 kesäolympialaisista kadonneista neuvostoliittolaisyleisurheilijoista.

Kirja mennään lävitse kahden silmäparin, satanisti Saverio Monetan ja menestyskirjailija Fabrizio Ciban, kautta. He eksyvät omia polkujaan samaan tilaisuuteen, roomalaisessa puutarhassa järjestettyihin – sanoisinko hieman ylitse ampuviin – julkkisjuhliin. Samalla lukija saa seurata, kuinka kumpikin herra rimpuilee arjen hampaissa; ihmisten rakastaman Ciban arkea on mukavampi seurata, se kun ei tunnu niin arjelta kaikkine loistokkuuksineen, mutta huonekalukauppias Monetan arki on minulle tutumpi hieman vaatimattomamman luonteensa vuoksi (lukuunottamatta saatanpalvontaa ja aliarvioivaa, alistavaa vaimoa).

Ammaniti on kirjoittanut romaanistaan satiirin ja ampuukin aika kovilla. Se on välillä jopa vähän oksettava, paikoitellen huumorintajuinen ja yleisesti viihdyttävä. Osuva se on ennen muuta, vaikka ihmistyyppien suhteen sortuukin hivenen roikkumaan stereotypioissa. Ammanitin tapa kertoa on minulle mieleinen. Hän ei juuri jaarittele muttei kitsastelekaan kuvauksellaan. Henkilöhahmot elävät ja syttyvät, heidät kuvataan taitavasti. Juhla alkakoon on kekseliäs ja hyvä romaani, se on laadukkaasti ja turvallisesti rakennettu jos kohta kaksi kolmasosaa luettuani aloinkin epäröidä, jaksaako kirja kantaa loppuun asti. Jaksoihan se.

Tunne piti antikvariaatissa siis kutinsa, tykästyin tähänkin Ammanitin kirjaan. Onneksi ostin. Tietysti ostin, sillä (ja pieni huomio tähän lopuksi): niin Juhla alkakoon kuin Taivaan ja maan väliltäkin on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa. Se on melko perinteikäs sarja. Ja helvetin laadukas. Siksi olen sitä hiljalleen kerännyt.

13.7.2013

Proosaa ja runoa, runoa & proosaa. Sellaista on kirjoittamisen arkeni. Joskus tekisi mieli kokeilla kirjoittaa esseitäkin, mutta olen ajatellut että sitä ennen on saatava valmiiksi, ja julkaistuksi, jokin proosateos, jonka avulla saan itselleni osoitettua että kykenen kirjoittamaan pidempääkin tekstiä kuin sivun tai kahden sivun mittaisia runoja.

Paitsi että kyllähän tiedän pystyväni siihen. On vain ollut eräänlaista epäonnea proosan suhteen aiemmin, notta asiaan on ehtinyt muodostua typerää taikauskoa: ei pidä nuolaista ennen kuin lopahtaa.

Seuraavaksi keskustelu, jota olen käynyt tänään itseni kanssa:

Joko olen maininnut, että tilasin kesälomalla Suomen Kuvalehden, ja sen kaksi viimeisintä numeroa ovat olleet mainioita. (Et ole.)

Viime lehdessäkin oli mainiot jutut mm. Egyptin tilanteesta ja Kokoomuksen väsähdyksestä. (Sehän on mukavaa. Jyrki Katainen näyttääkin kovin riutuneelta.)

Tuntuu, ettei ”kartalla pysymiseen” tarvita välttämättä sanomalehteä. SK ja Ylen pääutislähetys riittävät hyvin. (Olen miettinyt samaa itsekin, mutta pahaksi onneksi Hesarin määräaikaistilaus kestää vielä vuoden verran, joten sitä on vain kiltisti maksettava.)

SK:n muutama laadukas juttu ovat jopa saaneet minut ottamaan taka-askeleita mielipiteissäni ns. ”pitkien juttujen” katoamisen suhteen, jota mm. Long Play palvelu on syntynyt korjaamaan. (Olen samaa mieltä. Long Playn jutut eivät ole olleet kovin hyviä. Tuntuu, että aihealueen rajaaminen on unohdettu tyystin, kaiketi laajentuneen tilan vuoksi ja isoja kokonaisuuksia harpotaan läpi liian kiireellä. LP ei hyväksikäytä lisätilaa muodon tarjoamien esteettisten seikkojen maksimoimiseen. Aivan kuin olisi päättänyt kirjoittaa tuhatsivuisen romaanin, ja dekkaritykästymisensä vuoksi sisällyttääkin kirjaan tuhat murhaa yhden sijasta, koska tilaakin on enemmän.)

(Aiot siis lopettaa Hesarin tilaamisen heti kuin mahdollista?). Aion. Mutta tilaan sen taas, kun jokin onneton puhelinmyyjä soittaa neljättä kertaa minulle ja yllättäen vastaan ja tartun tarjoukseen, joka tuo neljän kuukauden lehdet 40% alennuksella.

(Entäpäs Suomen Kuvalehden?). Aion. En aio. No, se riippuu tarjouksesta sekin.”

Tuollaisten keskusteluiden lomassa on hankalaa kirjoittaa proosaa. Se meinaa jäädä yrittämiseksi. Kirjoittamisen yrittämiseksi. Mutta silti olen kirjoittanut, vähemmän kuin koskaan mutta laadukkaammin kuin ikinä. Tein nimittäin merkittävän huomion, jos kohta en tiedä millä tavalla se on merkittävä: kirjoittaessani ns. pitkää proosaa, eli tapauksessani – tässä kohtaa – romaania, kaikesta kirjoitetusta keskimäärin yksi kolmannes on paskaa. Sen verran tippuu kuonaa pois, kun hion kappaleen  sellaiseen kuntoon, että kykenen sietämään sitä joten kuten. Siispä otin sellaisen muutoksen kirjoittamiseeni, että kirjoitan tietoisen hitaasti. Onnistuin ja onnistun siinä, sillä viikon tuloksena on vain noin viisi liuskaa tekstiä, mutta jäljeksi on jäänyt huomattavasti valmiimpaa tekstiä. Siedän sitä seuraavanakin päivänä, mikä on uudenlainen kokemus minulle. Outo.

Romaanihenkilö ei käy paskalla

Huomasin taannoin, että edellisestä jäykkäkouristus-kurkkumätä -rokotuksesta oli kulunut yli kymmenen vuotta aikaa. Se pitäisi kai uusia noin kymmenen vuoden välein.

Tänään kävin pistätyttämässä sen terveyskeskuksessa. Vaimo evästi, että ”se laitetaan sitten persuksiin”. Samassa käsityksessä olin minäkin. Onnekseni en kuitenkaan ollut ehtinyt riisua housujani puolitankoon kun terveydenhoitaja totesi, että kyseinen rokotus pistetäänkin sitten olkapäähän.

Kiinnostun tällaisista arkisista asioista. Terveyskeskuksessa kun odottaa vuoroaan, saa suuremmin havainnoimattakin ajateltavia aineksia kirjallisia projekteja varten. Sellaisia tarjosi hänkin, ehkä karvan alta viisikymppinen mies, joka istui odotussalissa minua vastapäätä ja huusi neljä-viisi kertaa aika kovaan ääneen:

– Mää oon eläkkeellä, astman takia! 

Elämässä on erilaisia odotussaleja. Istuimme miehen kanssa samassa tilassa, mutta eri salissa. En tiedä yrittikö hän kommunikoida minulle, sillä mies ei katsonut minua kohti. Ajattelin, että tämä on elämää raadollisimmillaan. Ajattelin, ettei minun kuuluisi olla täällä, että olen tänne liian hyväkuntoinen. Ajattelin, että jos tällaisia ihmisiä kirjoittaisi romaaniin, se luokiteltaisiin inhorealismiksi. Ja aivan syyttä – ei kaikki negatiivisuuteen päin kallellaan oleva realismi voi olla inhorealismia. Jos tällaisesta kirjoittaisi runoutta, se olisi yhteiskunnallista runoutta. Silti kyseinen mies, kaikkine vaivoineenkin, saattaa olla minua onnellisempi mies. En usko siihen, mutta niin saattaa olla, sillä elämä on kummallista.

Fiktiossa pyritään usein mukailemaan todellisuutta. Henkilöhahmot muistuttavat ihmistä, kuvatut tapahtumat ovat usein tapahtuneet oikeastikin. Samankaltaisuudella pyritään takomaan avain samaistumiselle. Mutta vääristyneitä maailmoja ne ovat sittenkin. Yhden päivän romaaneistakin jää jotakin olennaista puuttumaan, vaikka ne yleensä arkea tuhdisti ja kattavasti kuvaavat.

Romaanihenkilöt eivät nimittäin koskaan käy paskalla.

Edes Knausgård ei tunnu käyneen paskalla, vaikka Taisteluni ykkösessä jonkun verran oksennetaankin, kännissä. Kusellakin siinä käydään, mutta tihrustaen – tehdään ohimennen. En muista, käydäänkö Arto Salmisen teoksissa paskalla, mutta jos käydään se luokiteltaneen huumoriksi. 

No okei. Ymmärrän kyllä, että romaanista löydettävät ainekset ovat kai aina jollakin tavalla merkittäviä. Niiden on pakko olla, koska ne on varta vasten siihen päätetty sisällyttää. Mutta on paskominenkin merkittävää. Vai eikö muka? Yrittäkääpä olla paskomatta.

Alkaa aika nopeasti hymy hyytyä ja asian merkittävyys palautua mieleen. 

11.11.2012

Olen kirjoittanut taas vaihteeksi proosaa, tällä kertaa muodoltaan pidempää. Romaaniksi en sitä tohtisi kutsua, sillä se on jotenkin pelottavaa sanoakin koko sana: romaani.

Se näkyy myös täällä: päivitystahti on ollut etten sanoisi väljää. Romaanin tapailu on minulle uuden opettelua; sen kirjoittaminen on mukavaa, mutta äärimmäisen raskasta, se vie mukanaan niin että kadotan yhä pahemmin ajantajuni; huomaan yhtäkkiä olevani kiireessä jos olen sopinut menoja. Se on äärimmäisen kiehtovaa.

Romaani, jota tapailen, vie minut tutkimaan itseäni; se on jonkinlainen hallusinatorinen mekanismi jonka avulla uppoan ja unohdun ja olen tunnistavinani tuttuja kuvioita, värejä ja ääniä, mutta teksti imee yhä syvemmälle ja huomaan löytäväni jotakin joka tuntuu puhtaalta, sellaista mitä en ole koskaan ennen tavannut.

Huomaan yhä enemmän, kuinka erilaista pitkän proosan kirjoittaminen on muihin tekstilajeihin verrattuna. Siitä löytyy saman verran nyansseja kuin runoudesta; mutta kuinka eri luonteisia ne ovatkaan!

Kuinka onnellista kirjoittaminen voi olla, ja kuinka rujoa, raskasta ja rankkaa.

Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Jonotan huoneessa odottamaan

Media on sillä tavalla kummallinen mekanismi, että usein sen käsittelemät asiat lataavat täysiä laidallisia ja samalla niiden alle jäävät itse asiat. Laajasta tai laajahkosta kirjoittelusta (johon sisällytän tässä myös tv-uutiset, asiaohjelmat jne.) ei kuoriudu ”totuus” tai mielenkiintoisia seikkoja tai alkuperäisen aiheen tiimoilta mitään uutta, vaan uutisen kirvoittama läikkä leviää ääriltään keräten ytimensä ympärille kaikenlaista kuonaa.

Levinneiltä ääriltä perspektiivit ovat jo niin etäisiä ja vikuroita, että uutiset muodostuvat turhiksi tai kokonaan uusiksi uutisiksi eri asiasta, aihetta sivuten. Ja samalla on ajauduttu eksyksiin.

Näin siis joskus. Päällimmäisenä mieleen tulee esimerkiksi valitettava suomalaisen rauhanturvaajan kuolema Afganistanissa. Tienvarsipommi vie ammattisotilaan. Tämän päivän Helsingin Sanomat keskittyy laajassa koko sivun mittaisessa uutisen käsittelyssään kirjoittamaan sotilaasta itsestään, sekä itse tapahtumasta. Asiaa taustoitetaan edelliskertaisella suomalaisrauhanturvaajan kuolemalla, sekä muiden pohjoismaalaisten kuolemilla rauhanturvaamistehtävissä. Valitellaan alueen rauhattomuutta. Sivuten mainitaan ajoneuvo, joka osui pommin kohdalle. Pidetään suurena tragediana sitä, että rauhanturvaaja kuolee tehtävässään.

Tragedia se onkin, mutta ei mikään ihmetyksen aihe. Mies on ollut keskellä eräänlaista sotaa. Kenties ihmisten mielikuvat ovat ajautuneet sellaisiksi, missä rauhanturvaaja on sanan mukaisesti turvaamassa rauhaa keskellä rauhallista aluetta? Jossa tienvarsipommit (konkreettisuus) ovat satunnaisia, mutta aiheellinen pelko (abstrakti) jatkuvaa, kokoaikaista.

Miksi turvataan rauhaa, vaikka kuollaan pommiin?

Mielikuva on kuvitelma jostakin, jolla ei tarvitse olla mitään todellista tekemistä itse asian kanssa. Ollaan hataran lautan varassa, mikäli tällaisten mielikuvien pohjalta, eli niiden varaan, muodostetaan mielipiteitä.

Katselin Voimala -ohjelmaa, jonka aihe, kai, käsitteli julkisuuden hallintaa. Ohjelman vieraana oli mm. esikoiskirjailija Henna Helmi Heinonen, joka on tullut tutuksi blogistaan, jossa on kirjoittanut kirjailijaksi tulemisestaan. Arktinen Banaani julkaisi nyt alkuvuodesta hänen esikoisromaaninsa Veljen vaimon, joka on luokiteltu sekä kustantajan, kirjailijan, että lukijoiden silmissä viihderomaaniksi. Luen sitä parhaillaan. Voimala -ohjelmassa Heinonen viimeistään ikäänkuin automaattisesti luokittui samalla viihdekirjailijaksi, koska sattuu uskomaan median ojentaman julkisuuden avulla saavuttavansa laajemman lukijakunnan ja jollakin tavalla paremmat lähtökohdat jo nyt orastavalle kirjailijanuralle. Ja vielä kun joka tuutista on toitotettu, että kyseessä on viihderomaani.

Jospa vain Veljen vaimo olisikin pelkkä viihdepläjäys, mitä se ei ole. Väitän, että tässä tapauksessa kirjan brändääminen viihderomaaniksi on taitavaa julkisuudenhallintaa. Eli eräänlaista moraaliltaankin yleisesti hyväksyttävää huijausta.

Räksytän Veljen vaimosta myöhemmin vielä Kroonikkoon.