Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. Mustat sukkahousut, ilon verkot. Katson silmiin, huomaan, häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

Kun katson silmiin näen hymynmietin missä olet / pidätkö minusta. Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja kasteiset kukat kukkivat,mietin kuka olet; anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Onnen maa, arvostelukappaleet & sähköposti

Tänään on pitkästä aikaa sellainen päivä, joka jää mieleen ehkä hämmentävänä mutta toisaalta pakahduttavana: pääsin hypistelemään painosta tullutta omaa teosta.

Heräsin aamupäivästä ovikellon soittoon. Super Bowlin parissa valvottu yö painoi raskaasti ohimoitani. Oven takana seisoi postinjakaja iso pahvilaatikko käsissään. Tiesin heti, mitä se sisälsi: tekijänkappaleet Onnen maasta!

Sen jälkeen alkoi se kiehnääminen. Kädet puuskassa katselin pakettia, pohdiskelin että mistä kohtaa tuota nyt alkaisi availla. Ensin pakkausteipit rikki ja pahvilaatikon kannet auki. Sitten suojana olleet paperit tolloksi ja roskiin.

Siellä alla niitä oli. Enkä yhtäkkiä tiennyt, kuinka suhtautua koko asiaan, koko tilanteeseen. Olin järjettömän onnellinen, ylpeäkin. Mutta samaan aikaan pelotti: nyt se on siinä, mitähän muut tykkäävät ja ajattelevat siitä? Pelko ei ole sitä, ettenkö uskoisi teoksen olevan laadukas ja kiinnostava, vaan pikemminkin jotakin joka koskettaa sisintäni: siinä, edessäni, oli nyt pitkä pätkä henkilöhistoriaani, kliseisesti ilmaistuna: verta, hikeä & kyyneleitäkin. Paljon työtä, paljon iloa, paljon tunteita ja kokemuksia. Tunteja, päiviä, kuukausia & vuosia.

Mutta tuo kaikki, tunteiden värikirjo, liittyy raskaasti kirjailijan työhön. Niiden kanssa on opittava elämään, niiden kanssa olen oppinut elämään. Ehkä. Osaaminen kovettaa. Ja tieto siitä, etten paremmin olisi voinut tehdä, en paremmin olla läsnä. Kaikki on nyt siihen ja sille annettu ja sen on riittäminen.

Se riittää.

Loppu on teidän käsissänne, lukijat. Teitä varten se on kirjoitettu.

Mikäli haluatte lähettää palautetta, kysymyksiä tms. loin sitä tarkoitusta varten sähköpostiosoitteen:

onnenmaa2014[at]gmail.com

Tuota kautta voi minuun olla kokoelman tiimoilta yhteydessä muutenkin. Kuten esimerkiksi te, jotka olette arvostelukappaletta vailla; kirjabloggaajat, kriitikot ynnä muut. Voitte olla yhteydessä joko suoraan kustantajani Robustoksen immeisiin, tai minuun jolloin välitän pyyntönne kustantajalleni. Kummassakin tapauksessa laittakaa viestiin yhteystietonne. Niin kirja tulee nopeammin perille. Mainitkaa samalla, minne olette aikeissa kirjoittaa Onnen maasta.

Ottakaa rohkeasti yhteyttä, lupaan ettei ketään purra! Paitsi jos oikein nätisti pyydetään.

 

Onnen maa on nyt tilattavissa

No niin ihmiset (ja botit), lähestyy se päivä kun viides runoteokseni Onnen maa (Robustos 2014) julkaistaan. Mutta sitä ennen, teosta saa tilata ennakkoon täältä, Lukutoukan mahtavasta kirjakaupasta! Hinta ei ole paha, vain 15€ + postikulut. Samalla näin ollen paljastuu kirjan erittäin hieno kansikin. Sen on tehnyt Kiira Käkönen.

Kansista ja messuista

On kirjamessuaika! Helsingin Pasilassa Messukeskus on pullollaan kirjoja, lukevia immeisiä, kirjailijoita ja kirjamyyntiosastoja. Aikomukseni on nyt lauantaina visiteerata siellä. Ainakin Robustoksen osastolta minut voi bongata!

Tässä kirjamessujen alla on tullut mietittyä, että kaiken mukavahkon hurlumhein ohella on harmillista, että yksittäisen kirjan elinikä lyhenee jatkuvasti. Tämän vuoden esikoista ei kukaan muista ensi vuonna, klassikoita ei synny tai ainakaan niitä ei tässä tunnista (niin on tosin taitanut aina olla). Hyvää kirjallisuutta on paljon ja hyviä kirjoja on paljon – se on samalla onni ja epäonni: kirjan ja kirjailijan on yhä selkeämmin erottauduttava joukosta, jos meinaa erottautua joukosta. Eikä kukaan edes kysy Joukolta mitään, mikä on vähintäänkin epäkohteliasta.

Siispä olen pohtinut, että tuon Lukemiston oheen (joka on viime ajat ollut hiljainen kiireistäni johtuen) alkaisin esitellä tässä blogissa vanhojen kirjojen kansia. Sellaista sarjaahan on ansiokkaasti tehty ainakin Parnassossa jo jonkin aikaa, ja se on hyvä perinne jonka tekemisessä haluan olla mukana. Tekisin sen kuitenkin niin, etten parnassomaisesti esittelisi tietyn taiteilijan kansia, vaan vain yksittäisen kirjan kauniin ja/tai kiinnostavan kannen, taiteilijasta riippumatta. Sillä vaikka kuinka haluaisinkin ihmisten muistavan, että minäkin olen runoilija ja nimenomaan tässä ajassa, eli elävä ja julkaiseva kirjailija (eli OSTAKAA MUN KIRJOJA!), on pakko todeta että on sitä ennenkin osattu, joskus jopa paremminkin. Pidän suunnattomasti vanhojen kirjojen kansista ja ”vanhoilla kirjoilla” tarkoitan esimerkiksi 50-, 60-, jopa 70-luvulla julkaistuja opuksia. On hauskaa muistutella vanhoista kirjoista. Jospa ne jättävät takaraivoon muistijälkiä, jotka ponnahtavat mieleen sitten divareissa ja kirpputoreilla ynnä muissa samanlaisissa paikoissa.

Odottelen innoissani, että vielä tässä loppuvuoden aikana saisin nähtäväkseni ensi vuonna julkaistavan runokokoelmani kannet. Ovat ne millaiset tahansa olen varma, että minulle ne tulevat olemaan unohtumattomat, mutta minulla on sellainen kutina, että sitä ne tulevat olemaan monelle muullekin.

 

Lupa tuottaa

Käykäähän kuuntelemassa tämä. Kyseinen linkki vie Yle Areenaan, Yle Radion Kultakuume -ohjelmaan, joka esitettiin viime perjantaina. Kyseisessä ohjelmassa puhutaan runoudesta: puhujina mm. Nihil Interit –runouspalkinnolla palkittu runoilija Anja Erämaja, ja runoilijat Tommi Parkko ja Harri Nordell. Lähetys on noin kolmen vartin pituinen ja rohkenen sanoa, etten jaksanut kuunnella sitä kuin vartin. Harvemmin näissä aiheissa mitään jaariteltavaa on, ja kun ei ole jaariteltavaa ei ole myöskään mitään kuunneltavaa. Puhetta silti riittää. Toisaalta se on hyväkin – pöytien pinnoilta pölyiset asenteet säännöllisesti pyyhitään, pinnat puhdistuvat ja pöydät voi taas kattaa uusiksi.

Ongelmana vain on, minne ilmaan ponnahtanut paska lentää? Niin, ei minnekään. Se jää ilmaan leijailemaan kun se aiemmin sentään oli siedettävästi pöydällä, tasaisen paksuna kerroksena. Nyt se tunkee jatkuvasti nenään eikä siitä tahdo millään päästä eroon.

Leevi Lehdon vinkkaamana (tai oikeammin linkkaamana) ajauduin kuuntelemaan kyseenomaista ohjelmaa, sen vähän mitä jaksoin kuunnella. Tanssiva karhu –runopalkinnon raadin puheenjohtajan ominaisuudessa ohjelmassa ollut Harri Nordell tokaisi jokseenkin niin, että minunkin kustantajanani ollut ntamo ”tuottaa hirvittävästi runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan”.

Tuollaisesta lausunnosta voisin hyvin pahastua, sillä onhan ntamo sentään julkaissut neljä teostani. Mutta en pahastu – pidän sitä yksittäisen ihmisen mielipiteenä, johon Nordellilla on oikeus. On sitä paitsi hyvä, että hän uskaltaa tuoda julki sen. On mukava tietää ihmisen mielipide asioista – se auttaa suhtautumaan häneen, muodostamaan tästä mielikuvan, käsityksen. Mielipiteen ilmaisu on aina merkki rohkeudesta, oli siitä samaa mieltä tai ei, piti siitä tai ei. Ja rohkeutta tässä maassa on hyvin vähän, valitettavasti.

Pettynyt kuitenkin olen siitä, että Nordell ilmaisee tällaisen mielipiteen em. raadin puheenjohtajana. Lausunnollaan hän kai samalla allekirjoittaa sen, ettei tänä vuonna Tanssivaa karhua myönnetä ntamon opukselle.  Jos myönnetään, asettuu niin Nordell kuin lausuntonsakin jonnekin huvittavuuden ja kylähulluuden välimaastoon, joten en millään jaksa uskoa että kukaan ehdoin tahdoin tekisi omalle imagolleen sellaista typeryyttä. Eritoten jos on lausunnollaan vastikään ollut vaatimassa laatua. Toisaalta, Tanssiva karhuhan myönnettiin viimeksi juuri ntamon kustantamalle teokselle, joten todennäköisesti sitä ei siksikään myönnetä ntamon opukselle tänä vuonna.

En pahastu Nordellin mielipiteestä, mutta olen siitä täysin eri mieltä. Mielestäni Nordell suoraan sanottuna puhuu silkkaa sontaa. En keksi kuin yhdenlaisia – no, kahdenlaisia – syitä sille, että noin höperöjä ajatuksia lennätellään ilmoille, ja ne kaikki liittyvät runoilijan egoon. Siihen kohdistuvaan korroosioon. On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta. Nykyään on herätettävä huomiota jokaisella teoksellaan. Yhteiskunnan normit ovat alkaneet hiljalleen koskea myös runoilijan hipiää: kirjoittamisella elää, jos on elääkseen. Jokainen ei voi automaationa tulla toimeen vain statuksensa siivittämänä. Runoilijuus ei ole kovin kummoinen ammatti. Ehkä Nordellia harmittaa tämä.

Olen tietenkin osaltani kovin jäävi kommentoimaan tätä asiaa, edellä mainittujen neljän syyn vuoksi. Seuraavan kokoelmani julkaisen Kustannusliike Robustoksen kanssa – sieltä olen löytänyt hyvän kodin kirjoittamiselleni, tykkään kustantamon ihmisistä ja toimintatavoista. Koen, että he ja ne tukevat kirjoittamistani ja kehittymistäni kirjoittajana, että olemme löytäneet hedelmällisen yhteistyön. Mutta kuka tietää, ehkä Robustoskin kuuluu Nordellin mielestä sellaiseen perkeleelliseen joukkoon, joka julkaisee runoutta jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista, koska ”portinvartijoita ei ole”. Niin, siihen hänen rohkeutensa ei riittänyt, että olisi selventänyt mielipiteensä loppuun asti, eikä olisi jättänyt jälkeensä tuhruista pöytää. Niin tai näin, ylpeänä kannan itseni ja runouteni ja ympäristöni, Nordellin ja Tommi Parkon mielipiteistä huolimatta.

Niin kuin tein ntamollakin. Kenties palaan vielä joskus ntamon kirjailijaksi. Ei sitä koskaan tiedä, miten kirjamaailma myllertää. Käy miten tahansa, voitte olla ihan varmoja siitä, että niin ntamon kuin muidenkin toimesta julkaistaan edelleenkin helvetin hyviä runoteoksia.

edit. 8.10.

Asiaan liittyen tuotakoon ilmi, että ainakin Robustoksella käsikirjoituksia ja tekstejä katsellaan tarkasti ja moneen kertaan. Kirjaa kustannustoimitetaan tiheän kamman kanssa. Jos joku luulee, että näin ei tapahdu, olkoon tiedoksi heille.

edit. 8.10. illalla

Ja jos joku luulee, ettei ntamolla kustannustoimiteta teoksia, voin omakohtaisiin kokemuksiin vedoten kumota sellaiset harhaluulot helposti. Ja teenkin sen, noin. Sinne menivät. Koittakaa päästää irti.  

Lukemiston toinen kirjoitus

Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa siihen, että ensi vuonna tulen julkaisseeksi viidennen kirjani. Edellisistä poiketen sen kustantaa minulle uusi tuttavuus: Kustannusliike Robustos. Tällaiset asiat antavat energiaa kirjoittamiseen – ne vahvistavat sen merkitystä. On paskapuhetta sellainen puhe, ”ettei sillä ole merkitystä julkaiseeko kukaan vai ei – minä kirjoitan joka tapauksessa”.

Bullshit, sanon minä. Jokainen, joka suhtautuu vähänkään vakavammin kirjoittamiseen, toivoo myös että saisi julkaistuksi kirjoittamisiaan. Se on ihan normaalia. Sellaista kirjailijaa ei olekaan, joka ei olisi lainkaan narsisti. Pieni narsismi on vain hyvästä: jos itseensä ei usko edes hetkittäin, saattaa kirjoittaminen käydä liian rankaksi. Minussa itseriittoisuus nostaa tällä hetkellä päätään lähinnä tässä julkaisuasiassa: olen perkeleellisen ylpeä siitä, että Robustoksen kaltainen laatukustantamo haluaa julkaista minun kokoelmani. Rinta rottingilla kuljen kun tiedän, ettei siihen porukkaan lahjattomat pääse. Ei pääse kaikki lahjakkuudetkaan. Toki, tähän tunteeseen liittyy terve nöyryys ja kunnioitus Robustosta kohtaan. Mahtavia ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä runouteni parissa. Hienoja kollegoja, joiden teoksia arvostan korkealle.

Ensi vuonna siis likimain kolmen vuoden tauon jälkeen julkaisen runokokoelman. Toivottavasti joku kirjoittaisi siitä hamassa tulevaisuudessa, suhtautuisi siihen tuolloinkin samalla vakavuudella kuin minä nyt Jarno Pennasen teokseen. Hyvä runous kestää aikaa ja huono vaipuu unholaan, vaikka eiväthän asiat aina niin yksinkertaisia ole. Ajattelin kuitenkin kestää aikaa, runouteni todistakoon sen.

 

Ei minulta mitään puutu

Tänään on ollut kyllä mahtava päivä. Aamupäivästä lähdin Riihimäeltä kohti Tamperetta. Kävin pitämässä palaveria tulevan kustantajani kanssa. Keskustelimme tekeillä olevasta kokoelmasta ja kirjallisuudesta yleisemminkin. Samalla minut toivotettiin hyvin lämpimästi tervetulleeksi taloon. 

Kirjoittamiseni elää jonkinlaista uutta kevättä. Olo on sellainen, että runojen/runouden suhteen olen löytämässä mielekkään suunnan, nautin kirjoittamisesta nyt enemmän kuin koskaan. 

Syy siihen saattaa piillä painotuksissa: olen lisännyt proosan kirjoittamista ja ehkä se on vienyt runoudesta turhat polut pois, hionut ydintä enemmän esiin. Toinen selvä merkki on se, että lähtökohta runouden kirjoittamiseen on muuttunut: nykyään tiedän melko täsmälleen mihin suuntaan lähden viemään runoa, osaan aavistella sen funktion paremmin kokonaisuuttakin ajatellen. Tiedä sitten onko se jotakin kokemuksen tuomaa? Ihmeellistähän se toisaalta olisi, jos oma kirjoittaminen ei liikkuisi, vaikka jatkuvasti kirjoittaa.

Onnellisena mutta uupuneena saavuin illansuussa lopulta kotiin, keitin teetä ja avasin suklaalevyn ja istahdin sohvalle, television ääreen vaimon viereen. Vaimo moitti valkosipulilöyhkää jota elimistöni huokuu kieltämättä melko voimakkaasti – toimin kuulemma erittäin hyvin hyttyskarkotteena. Lopulta lippuni kisakatsomoon hyväksytään; jalkapallon Mestareiden liigan finaali voi alkaa.

Ei minulta mitään puutu.