Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Mainokset

17.5.2013

On tuskaisen kuuma. Vaikea ymmärtää, että helleraja on lähellä paukkua rikki, eikä olla edes kesäkuussa. Vaikka asunnon jokainen läpi on auki, puskee väkisinkin vichyä otsalle. Pitäisi hommata tuulettimia. Mutta ne ovat kalliita; voisiko joku tuulettimia kyyditsevä rekka kaatua, jotta saisimme erän lähellä olevaan Vahinkotavarakeskukseen. Sieltä irtoaa vaikka mitä ja yleensä puoleen hintaan, joskus halvemmallakin.

Olen muutenkin tulisilla hiilillä – kirjoittamisen suhteen on jotain mahtavaa tapahtumassa, mutta hyviä tapoja noudattaen en niistä puhu nyt mitään. En vielä. Mutta vihjaisen kuitenkin: mahtavaa. ”Upeeta, mahtavaa”, sanoisi Wayne’s Worldinsa nähnyt Pulttibois-fanaatikko.

Jännää, miten tänäkin vuonna kesä tuli luontoon muutamassa päivässä. Vielä runsas viikko sitten lehtipuut olivat talven raiskaamia rankoja ja nyt ne vehreinä helisevät tuulessa kannatellen oksillaan kovin laulavaisia lintuja. Yksi niistä töhri toissapäivänä keittiönikkunan jättimäisellä paskalla. Vois mennä lauleleen muualle.

Jännää, miten kesä tulee ihmiseenkin. Tekisi kauheasti mieli mennä parvekkeelle lukemaan Knausgårdin romaania, mutta maalipinnankin jo halkaisseet tukiraudoitukset lyövät luun kurkkuun kynnyksellä. En ole missään väleissä alakerran naapurin kanssa, enkä välittäisi rysähtää hänen parvekkeelleen. Tuskin edes tarjoaisi kahvia. Jos tarjoaisikin, pulla olisi kuitenkin kuivaa.

19.2.2013

Riihimäkeläisessä antikvariaatissa. Seison kapealla hyllykujalla ja ihmettelen kotimaisia proosateoksia.
– Terve.
– Terve.
– Me ei olla koskaan luettu kirjoja, mutta nyt ajateltiin aloittaa.
– No ni. Se on hyvä, kauppias sanoo.
– Onks sulla Tony Halmeen kirjoja?
– Tony Halmeen kirjoja… Saattaa niitä ollakin.
Minun on pakko kurkistaa, minkä näköistä lukuharrastuksen aloittavaa porukkaa tiskin ääressä on. Kaksi tavallista jamppaa, päälle parikymppisiä molemmat. Pipot päässä, kädet syvällä taskuissa. Ovat selvästi oman mukavuusalueen ulkopuolella. Harmaatukkainen kauppias on laahustanut jonnekin ja minä jatkan vaellustani kirjojen selkämyksissä. Pian lattiaa viistävät jalat sutisevat tiskille takaisin.
– Yksi löytyi.
– Me otetaan tää. Entä onks sulla mitään mafiakirjoja?
Selaan Hannu Salaman Novellit-teosta. Se sisältää Salaman koko siihenastisen novellituotannon (painovuosi 1984). Muistelen, etten ole koskaan tällaista opusta nähnyt. Viisi euroa  ja hyväkuntoiset kansipaperitkin vielä. Ostopäätös syntyy silmänräpäyksessä. Ajattelen, että Salaman teokset ovat paljon coolimpia kuin mafia-aiheiset tai Tony Halmeesta kertovat kirjat.

15.7.2012

Työpäivän jälkeen hyppäsin junaan, menin ravintolavaunuun ja tilasin yhden nelisenttisen Johnnie Walker Red Labelia. Luin Nuoren Voiman Runous 2011 -numeroa ja viihdyin runokritiikkien parissa. Viereinen kaveri joi lonkeroa. Hän maiskutti suuta jokaisen suullisen jälkeen. Onneksi mies oli melkoinen loppasuu, eikä yksi lonkero ehtinyt tuopissa kauaa lämmetä. Hän meni tiskille ja tilasi toisen, maiskutus jatkui. Vaihdoin paikkaa.

Kävellessä tuli kuuma. Juna-asemalta on matkaa kotiin noin kaksi, ehkä kolme kilometriä. Nousin harjulle, kohti uimalaa ja sen ohi. Lävistin urheilupuiston. Maa oli sateen jäljiltä märkä ja notkelmissa oli erityisen ummehtunut haju. Etanat olivat liikkeellä. Riihimäen etanat ovat järkyttävän suurikokoisia. Tienvarressa, pientareella vaelsi kaksi eri näköistä etanaa. Kävi mielessä järjestää jonkinlainen snailfight – antaa vauhtia poloisille limanuljaskoille ja usuttaa ne toistensa kimppuun. En kuitenkaan viitsinyt; se olisi kestänyt liian kauan ja nälkä jylläsi vatsassa.

Erään omakotitalon antennin latvaan oli harakka tehnyt pesän. Poikaset temmelsivät ja huusivat, antenni heilui kuin kovassakin tuulessa. Talon asukkaat seisoskelivat pihalla ja ihmettelivät tapahtuvaa. Kenties heidän televisionsa näytti vain mustavalkoista kuvaa.

Riihimäki

Kuten tiedetään, Helsingissä on mukava asua, jos lompakossa riittää tuohta. Vuonna 2009, kun Helsingin kaupungin vuokra-asunto-osakeyhtiö Kannelmäessä päätti jokavuotiseen tapaansa korottaa vuokraa selityksellä, jonka vielä tuolloin osasin unissanikin ulkoa, mittarimme täyttyi ja päätimme lähteä Helsingistä. Olin paljasjalkainen stadilainen jota Helsinki kovasti yritti savustaa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Helsinki onnistui. Huomasimme, että Riihimäen korkeudelta saisi ostettua omistusasunnon, jonka kuukausittaiset lainanhoito- ja asumiskulut olisivat pienemmät kuin helsinkiläisen vuokra-asunnon kuukausivuokra. Tänä päivänä niiden ero on vain kasvanut. Absurdia. Päätimme tehdä eräänlaisen hypyn tuntemattomaan – muutimme Riihimäkeen. Muuttopäätöstä edesauttoi se, että kirjoittamiseni oli tehnyt jonkinlaisen kummallisen stopin, en saanut tehdyksi mitään valmiiksi. Ajattelin, että kenties maisemanvaihto auttaisi. Kuinka hienoa oikeassa oleminen onkaan!

En tiennyt Riihimäestä muuta kuin Riihimäen Lasin ja Samuli Parosen. Sekä sen, että Riihimäki on radanvarsikaupunki. En taida tietää tänä päivänä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin edelleen nuo edellä mainitut asiat. Niillä pääsee jo pitkälle.

Hetkinen, jotakin uutta on tarttunut muistiin: Renny Harlin on syntyjään riihimäkeläinen. Niin, repikää siitä ja tuntekaa sisällänne jäätävä polte. Die Hard!

Kävin palkkatyössä ja kaiken muun ajan kirjoitin. Tekeillä oleva runotrilogia oli ollut tekeillä jo viitisen vuotta. Ajattelin, että esikoisen täytyy olla jollakin tavalla erityinen ja erikoinen; esikoinen ja vielä trilogia: sen täytyi olla ainutlaatuista. On sittemmin osoittautunut, että olen ainoa joka niin ajattelee. Jopa ne kritiikit, jotka ottivat käsittelyynsä koko trilogian, jättivät huomioimatta seikan, että kyse oli trilogiasta. Kirjoittivat trilogiasta, mutteivät pohtineet teosten välisiä suhteita lainkaan. Ajattelin, että runokritiikki on mielenkiintoinen laji.

Vasta kun trilogian ensimmäinen osa eli sorta vala tuli valmiiksi ja olin lähettänyt sen eteenpäin, tajusin että se todella oli valmis. Olin saanut jotain valmiiksi! Kirjoittaminen oli tuntunut niin rennolta ja hyvältä, etten ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja pian trilogia olikin valmis. Kyse oli ollut lopultakin vain pienistä asioista. Kun sain Leevi Lehdolta myönteisen kustannuspäätöksen aloin ymmärtää Riihimäen merkityksen runoilijan sielulle: se oli antanut rauhan.

Olen vieläkin stadin kundi, kaipaan sinne usein. Mutta yhtä usein kaipaan sieltä takaisin kotiin, Riihimäelle. Tämä on ”pieni suuri kaupunki”, tuo runoilijan pieneen sydämeen suuren rauhan.