Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Hyväksikäyttöä

Kukapa ei hädänalaisia kohtaan tuntisi empatiaa? Kun ihminen ajautuu keskelle kansallista tai kansainvälistä kriisiä, pelko asettuu väkevästi hänen olemukseensa. Kun ihminen sen lisäksi menettää asuntonsa ja asuinpaikkansa, kotinsa, pelon rinnalle astelee suru.

Kukapa ei tällöin lähtisi uhkaa karkuun, etsisi rauhallista sijaa? Tänä vuonna Suomeen odotetaan  hakeutuvan kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. He saavat vastaansa niitä humaaneja ihmisiä, jotka ottavat heidät avosylin hoteisiinsa, ja niitä jotka menevät omaa idioottimaisuuttaan piiloon lakanan suojaan. Ääripäät erottuvat joukosta helposti. Niiden väliin sijoittuva massa ei niinkään.

Siksipä moraalittomuutta voi löytää sieltäkin, mistä vähiten odottaisi: virkamiehistöstä. Tänään (8.10.2015) Helsingin Sanomissa, sivulla A 12:

”Työ- ja elinkeinoministeriössä pohditaan parhaillaan keinoja helpottaa turvapaikanhakijoiden pääsyä töihin. ’Karenssiaikoja voisi lyhentää ja samalla etsiä uusia keinoja välittää heille sellaista tekemistä, johon on vaikea saada tekijöitä’, pohtii hallitusneuvos Olli Sorainen työ- ja elinkeinoministeriöstä. ’Tällaista voisi olla esimerkiksi kevyt metsänraivaus tai marjanpoiminta, lumenluonti tai jotkin kiinteistohuollon työt’.

Tämä hallitusneuvos Olli Soraisen pohdiskelu sisältää kätketyn olettaman siitä, ettei suomalaisille kelpaa paska- ja/tai matalapalkkatyö. On täyttä puppua väittää, ettei suomalaisille kelpaa likaiset työt: hoitoalalla moni tekee ihan konkreettista paskahommaa eli vaihtaa kakkavaippoja, eikä poliisien juoppokuskin virkaakaan siistiksi sisätyöksi oikein kehtaa sanoa, vartijoista puhumattakaan). Avuliaat ja aurinkoiset nuoret palvelevat meitä pikaruokaravintoloiden ja kauppojen tiskin takana; toisinaan yrittävät myydä puhelimitse aikakauslehtiä, joita emme tarvitse. Kyllä näihin ammatteihin tuntuu tekijöitä riittävän, mutta niitä yhdistää muutama yhteinen seikka: välttävä liksa ja kohtuulliset työskentelyolot, sekä työn jatkuvuus.

Olli Sorainen siis haluaisi turvapaikanhakijat niihin töihin, joista maksetuilla palkoilla Suomessa ei pärjää.

Minusta tuo on hädänalaisen ihmisen hyväksikäyttämistä. Ja kun se kohdistuu turvapaikanhakijaan, se haisee jonkin sortin piilorasismille. Ei kriisi nimittäin lopu siihen, kun turvapaikanhakija astuu Suomen kamaralle. Silloin alkaa uudenlainen turvattomuus. Uudenlainen hyväksikäyttö.

Kiristämistä

Jos ette suostu ehdotukseemme, teemme jotain ikävää.

Kenelle ikinä tuollaisen lauseen esittäisinkään, se tulkittaisiin uhkailuksi. Tarkemmin: kiristämiseksi. Siihen ei suhtauduttaisi hyvällä, sitä pidettäisiin vääränä, moraalittomana.

Tämänkaltaisella retoriikalla pääministeri Juha Sipilän hallitus pyrkii saamaan jo puhki puhutun yhteiskuntasopimuksen aikaan. Kiristys on osoitettu palkansaajajärjestöille ja edelleen palkansaajille. Tavoitteena on pienentää yksikkötyökustannuksia viisi prosenttia. Käytännössä yhteiskuntasopimus tarkoittaa siis tiukennuksia työelämään, lisää työaikaa samaan rahaan. Toisin sanoen esimerkiksi vakituisten kuukausipalkalla olevien työntekijöiden työtuntimääriä lisättäisiin suhteessa palkkaan. Siis vähemmän vapaa-aikaa, enemmän työaikaa, samalla palkalla. Tarkoittaisiko se sitten tuntisopimuksella työtä tekeville suoraa tuntipalkan alennusta vai yksinkertaisesti heidän palkkaamatta jättämistä, sitä on vaikea sanoa.

Tiukennukset kohdentuisivat työväenluokkaan ja keskiluokkaan, lukuunottamatta esimerkiksi esimiestasolla tai asiantuntijoina työskenteleviä, jotka useimmiten jo työskentelevät sopimuspalkalla ilman erikseen mainittua työaikavelvoitetta (ovat siis käytännössä koko ajan työssä), mutta jotka tekevät ns. virka-aikaa, toimistoaikaa maanantaista perjantaihin.

Mikäli yhteiskuntasopimusta ei saada aikaan, hallitus aikoo karsia julkisia menoja entisestään. Tämä koskettaisi enimmäkseen työväenluokkaa, mutta keskiluokkaa, työttömiä ja eläkeläisiäkin.

Työntekijöitä edustavat järjestöt ovat järjestään suhtautuneet aluksi neutraalisti hallituksen aikeisiin, mutta lopulta tyrmänneet koko ajatuksen, kun on käynyt ilmi, miten aikeet toteutettaisiin.

Syy on hyvin yksinkertainen: aiotut menettelyt ovat epäreiluja, ne eivät kohdistu samalla tavalla hyvin toimeentuleviin. Julkisia palveluja, esimerkiksi kunnallista terveydenhoitoa, käyttävät juuri työväenluokka ja heitä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat.

Kuluneen viikon aikana on otsikoihin noussut pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien palkkioiden ynnä muiden ansioiden huima nousu ja eläkkeelle jääneiden vuorineuvosten muutto löyhästi verotukseen suhtautuvaan Portugaliin. Muutamat toimeliaat toimitusjohtajat ovat olleet käynnistämässä symbolisia talkoita kantaakseen oman kortensa kekoon, esimerkinomaisesti, mutta mitään pakkoa siihen tuskin tultaneen säätämään. He ovat lupautuneet laskemaan ansiotulojaan viisi prosenttia. Helsingin Sanomien mukaan toimitusjohtajien palkat ja muut ansiot nousivat viime vuonna keskimäärin yli kahdeksan prosenttia, kun muun työväen palkat nousivat keskimäärin puolitoista prosenttia.

Niin kauan kuin tiukennukset kohdentuisivat pakollisina vain työväkeä kohtaan, työväen keskuudesta kuuluu soraääniä yhteiskuntasopimusta kohtaan. He eivät usko vapaaehtoiseen talkoohenkeen, eikä ihme kun katsoo vuorineuvoksiamme Portugalin lämmössä: kun silmä välttää ja mahdollisuus avautuu, karataan veroja karkuun, vaikka suurenkin veroprosentin jälkeen rahaa riittäisi elämiseen enemmän kuin tarpeeksi.

Tapahtuu mitä tapahtuu. Yksi iso syy edessä häämöttäviin työelämän tiukennuksiin tai vaihtoehtoisesti suuriin leikkauksiin on entisten hallitusten saamattomuus. Esimerkiksi Kataisen ja Stubbin johtamilla hallituksilla olisi ollut mahdollisuus aloittaa kelkan kääntäminen aikaisemmin, niin että muutokset olisivat tulleet loivempina eivätkä olisi tuntuneet niin kovilta ja kohtuuttomilta kuin nyt. He eivät kuitenkaan sitä tehneet.

 

Päivitys

Kirjoitan tätä iPadilla. Tämä WordPress ei – ainakaan minun Padillani – ole aiemmin toiminut kovin hyvin, mutta äskettäisen päivityksen myötä parannuksia on näemmä tullut lukuisia. Se on hyvä, sillä täten voin mobilisoida blogikirjoittelunkin tarvittaessa. Fiktion kirjoittamiseen iPadia jo käytänkin.

Minä nähkääs olen uudenaikainen. Ja aina liikkeessä. Tai ainakin haluan olla. Mutta liikkeessä en halua aina olla. Maanantainakin olin Suomalaisen kirjakaupan liikkeessä lähellä riisua itseni alastomaksi, kun Suomessa ilmastoinniksi käsitetään kädessä leyhyävä aikakauslehti tai itse ostettu jääpala kalsareissa. Olin ostamassa aikaisemmin mainitsemaani Kellomies-kirjaa ja kuumahan siinä tuli. Mutta ainakin kello olisi näkynyt.

Suomalaisessa kirjakaupassa oli hyvin esillä niitä uusia miki-kirjoja. Tiedättehän, ne todelliset matkapokkarit, joissa uusi sivu kääntyy alhaalta ylös. Hyvin niiden pitää esillä ollakin, kun ovat niin pieniä. Ei niitä muuten huomaa. Sivut olivat raamatunohuet, eikä minun hikisillä nakkisormillani selailu ollut kovin miellyttävää.

Onko Miki nyt sitten päivitetty versio pokkarista? Toistaiseksi en ainakaan siitä formaatista viehättynyt – aivan kuin fyysinen kirja perustelisi olemassaoloaan pienentymällä koko ajan. Ei se ole ihme, jos nykynuorison fyysinen kunto on heikentynyt; enää ei tarvitse selkä vääränä kantaa koulureppuja ja kirjastossakin voi käydä samalla kun tekee tarpeensa. En ihan jaksa uskoa, että formaateilla kikkailu pelastaisi kirjamyynnin. Uskon enemmän hyviin tarinoihin. Mutta jos kikkailua noin muuten halutaan harrastaa, kannattaisi aloittaa vaikkapa sähkökirjojen hinnoista. Yksi miki-kirja näytti maksavan alle viisitoista euroa. Sähkökirjat kymmenen euron hujakoille, mielellään alle, niin alkaa menekkiä tulla.

Julkisivusärö

Suomessa politiikka puhuttaa ja kuohuttaa vain silloin, kun median huomio velloo jonkun kohun kimpussa. Absurdeimmillaan se näkyy lukijalle esimerkiksi Heidi Hautalan ovijupakkana tai – jos joku vielä muistaa – entisen pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakkana. Molemmat kohut lähtivät pienestä liikkeelle, kasvoivat suuriksi ja lopulta surkastuivat lähes yhtä äkisti kuin syntyivätkin. 

Viimeisimpänä samaiseen kategoriaan voidaan lisätä filosofi Pekka Himanen ja hänen tutkimusryhmänsä. Heidän tavoitteenaan on kai saada aikaiseksi heiltä tilattu tulevaisuusselonteko, jonka tarkoituksena lienee toimia jonkinlaisena lääkkeenä suomalaisen yhteiskunnan ja sitä resursoivien tahojen alamäelle. Rahoitusta kyseiselle hankkeelle on ollut junailemassa pääministeri Jyrki Katainen, joka on myös tilaajatahona hankkeessa. Ja se tekee asiasta poliittisen.

Ei oikeastaan kannata ottaa kantaa Himaseen tai tutkimusryhmään saati tulevaisuusselontekoon ennen kuin joitakin konkreettisia lopputuloksia on näkyvillä. Jokin aika sitten julkaistu Sininen kirja toimittaa eräänlaista väliraportin virkaa, mutta Himanen on itse kehoittanut kärsivällisesti odottamaan lopullista julkaisua. Se on hyvä neuvo ja sitä kannattaa noudattaa.

Seikat, jotka tekevät tästä Himasgateksikin kutsutusta tapauksesta, kuten kahdesta muustakin edellä mainitsemastani ”keissistä”, mielenkiintoisen, ovat julkisuuden hallintaan ja sitä kautta imagoon liittyviä. Ne ovat monisäikeisiä, moniaalle ulottuvia merkityssuhteita, joita emme näe jos emme ajattele.

Voidaan helpostikin todeta, etteivät Matti Vanhasen törttöilyt olleet kovinkaan raskasta osastoa: joitakin kohuja yksityiselämän puolella. Lisäksi hän sai kannettavakseen vaalirahakohun korkeimmat mainingit. Henkilönä hänen suurin epäonnistumisensa oli se, ettei hän erottanut ja eronnut. Se nimittäin nitisti Suomen Keskustan kannatuksen historiallisen huonoksi. Eroaminen, vaikkakaan Vanhanen ei mainittavasti tehnyt mitään väärää, olisi osoittanut äänestävälle kansalle, että Suomen Keskusta haluaa toimia oikein ja selvittää harharetkensä niitä sattuessa. Puolueilla ei ole nimittäin omaa imagoa ilman poliittisia toimijoita. On vain linjauksia ja tavoitteita, joita esimerkiksi kansanedustajat pyrkivät työssään noudattamaan. Heidän onnistumisensa joko pönkittävät puolueen imagoa tai murentavat sitä. He ovat puolueen kasvot. Ministereillä syy-seuraussuhde on vieläkin voimakkaampi.

Sama toistuu Heidi Hautalan tapauksessa. Ulkoisesti aivan naurettavan kokoisesta tapauksesta syntyi aivan naurettavan kokoinen kohu, jonka jäljiltä ei oikein edes tullut selväksi, oliko hän toiminut väärin vai ei. Silti, kohu syntyi ja jätti jälkensä. 

Vihreillä on muutenkin seuraavissa vaaleissa näytön paikka. Heidi Hautala ei eronnut, vaikka varmasti ymmärsi kohun tekevän hallaa puolueen imagolle, puhumattakaan hänen omasta poliittisesta imagostaan. Puhtoinen näyttää nyt likaiselta, vaikkei se välttämättä likainen olisikaan. Siltä näyttää myös Vihreiden julkisivu, koska jäsen ja puolue kulkevat käsi kädessä likimain kaikessa. Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä on lähes mahdoton tehtävä saada torjuntavoittoja, kun toinen Vihreä ministeri töpeksii samalla kun hän itse painii epäonnistuneiden kaivosasioiden kanssa. Jotain yrittääkseen hän on nyt ottanut asiakseen Jasper Pääkkösen esiintuomat kalatalousasiat. Hivenen absurdi asetelma, eikö?

Julkisuuden hallinta ja imagolliset asiat ovat pääosin viestintää. Suomessa sitä ei ole osattu oikeastaan koskaan. Viestinnän pitäisi todella olla ”tavoitteellista, suunnitelmallista ja koordinoitua”, kuten Maa- ja metsätalousministeriö eräässä julkaisussaan* toteaa, mutta yhdestäkään em. tapauksesta ei voi löytää ainuttakaan noista kolmesta prinsiipistä. Aina ovat edelle menneet muut seikat, jotka ovat – jos saa veikata? – ihmisyksilön ahneuteen liittyviä. Ajatuskin jakkaralta laskeutumisesta tuo kylmiä väreitä, kun sinne kerran on päässyt kapuamaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten pahasti Kokoomus ottaa siipeensä, kun Himanen & co. tuovat julki tulevaisuusselontekonsa. Lienee selvää, että se tulee olemaan hyvinkin kirjallinen, pikemminkin ajatuksen tasolla toimiva tekstikokonaisuus, joka ei tarjoa suoria vastauksia ja ratkaisuja yhteenkään kysymykseen, vaan antaa korkeintaan kompassin käteen. Kartta onkin suomalaisen yhteiskunnan sitten itse löydettävä. 

Yleinen reaktio niin mediassa kuin kansan parissa tulee olemaan närkästynyt ”mitä minä sanoin”. Tuskin olisi edes mahdollista tuoda ihmisten eteen selontekoa, joka voisi perustella  tavallisen kaduntallaajan hiljaiseksi omalla hyvyydellään ja saada näin hyväksyvän allekirjoituksen jo valmiiksi kalliille hintalapulle. 

Syy-seuraussuhde on loppukädessä se, että negatiivinen huomio kiinnittyy Kokoomukseen ja Jyrki Kataiseen. Laajemmalti mukaan kiinnittyy myös huippu-urheilun muutostyöryhmän aikaansaama mitätön ja tolkuton projekti, jonka hinnaksi tuli lopulta reilut kaksi miljoonaa euroa. Tämän vekselin valtuutti silloinen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin, joka parhaillaan istuu rivikansanedustajana, mutta nyt kun HuMu-humputtelut ovat tulleet ilmi kiinnittyy kohu samankaltaisena tapauksena vahvasti Pekka Himasen johtamaan tulevaisuusselontekoon ja siitä edelleen Jyrki Kataiseen ja näin ollen Kokoomuksen vielä melko leveille hartioille imagotappioksi.

On melko helppo arvioida, että vaikka aikaa on vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin, tulevat keskusta ja perussuomalaiset nostattamaan kannatustaan suhteessa demareihin, kokoomukseen ja vihreisiin, ja tekevät sen todennäköisesti vielä heidän kustannuksellaan. Kaikki imagotappiot satavat nyt heidän laareihinsa, sillä tekeillä oleva, surullisen kuuluisa sote-uudistuskin junnaa paikoillaan. Ja kun se joskus tulee, sillä tuskin on kovin positiivisia vaikutuksia.

Mikä siis neuvoksi kohuista kärsiville poliitikoille ja heidän puolueilleen? Erotkaa. Niin ne muuallakin tekevät. ”Aika korjaa haavat”- tyyppinen ajattelu on oikeastaan vain kerran toiminut: entisen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin seksiskandaalissa. Hän ei eronnut, mutta nauttii nyt eräänlaisen modernin maailman Setä Samulin imagosta. Muualla maailmassa erotaan hyvinkin nopeasti, jos on tultu kiinnitetyksi osaksi jonkinlaista skandaalia. Aasiassa eroaminen tuntuu olevan oikein kansan huvi; siellä eroaminen on jo jonkinlaista hifistelyä. Mutta se toimii, siksi he sitä tekevät. Eroaminen on signaali, jolla puolue erottautuu kyseenalaisesta toiminnasta. Edustajan erotessa suurin taakka sälyttyy eroajalle ja puolue säästyy suurimmalta imagotappiolta. Se on pienin mahdollinen voitto tilanteessa, jossa suurta voittoa ei ole mahdollista edes tavoitella.

Hifistelyä

Olen aina ajatellut, ettei köyhän kannata ostaa halpaa. Vanha sanonta, joka kohdallani on usein pitänyt paikkansa.

Esimerkki:

Nimeltä mainitsematon jalkinemyymälä Riihimäen Prismakeskuksessa (sieltä löytyy vain yksi kenkäkauppa) myy pelkkää sontaa – joitakin poikkeuksia, kuten Converseja, lukuunottamatta. Olen ostanut sieltä yhdet talvi- ja yhdet kesäkengät. Talvikengistä kävelin läpi yhdessä talvessa, kesäkengät hajosivat parissa kuukaudessa. Tästä lähin ohitan ko. myymälän.

Kumpainenkin kenkäpari oli alennusmallia, muutenkin hyvin edulliset hinnaltaan. Seuraavista kengistä aion maksaa enemmän; talvikengistä voisin maksaa ehkä reilut sata euroa (kalliimpia kenkiä tulee ainakin hanakammin korjauttaneeksi), kesäkengiksi kelpuutan toistaiseksi vain Converse-merkkisiä tennareita. Ne ovat älyttömän mukavat jalassa, kestävät käyttöä ja ovat lisäksi erittäin rock. Jos biitsikelit yllättävät, pujahdan Havaianaseihin.

Joskus alkuun kirjoittamani vanha sanonta toimii vain oikeutuksena ylettömälle rahan tuhlaamiselle.

Esimerkki:

Kuuntelen paljon musiikkia, pääosin kuulokkeilla. Jo monta vuotta minua on palvellut Sonyn MDR-XD200 -merkkiset kuulokkeet. Peruskuulokkeet, niiden hinta keikkuu jossakin  kolmenkympin hujakoilla. Äänen laatu on aivan hyvä tuohon hintaluokkaan. Kuulokkeet ovat tärkeä osa kirjoittamista, ne toimivat musiikin eli tunnelman välittäjänä, auttavat osaltaan keskittymään. Nyt kuulokkeisiin on tullut johtovikaa; rätinää ja pauketta, kun johto vähänkin liikahtaa. Tarvitsen uudet, välittömästi.

Ajattelin, että voisin panostaa tällä kertaa kuulokkeisiin hiukan enemmän – ne kun tuppaavat pysymään ehjinä, kun eivät matkusta kodin ulkopuolelle koskaan eivätkä näin ollen joudu kovin riskialttiisiin tilanteisiin.

Siispä tulin tilanneeksi Sennheiserin HD600 -merkkiset kuulokkeet. Niiden hinta hirvittää, mutta laadun pitäisi olla taattu. Ilmeisesti kuulokkeiden kylkeen kannattaisi hankkia myös kuulokevahvistin, jotta äänenlaadun voisi viedä lähelle maksiimia. Tästäkö se alkaa: hifistely?