Juhla alkakoon

Onko sellainen tunne tuttu kun ottaa kirjakaupassa opuksen käteensä ja alkaa lukea ensimmäistä sivua kokeeksi, että vaikkei lue ensimmäistä sivua pidemmälle, tietää jo tykästyvänsä siihen?

No, ei minullekaan sentään liian tuttu. Jos löydän kiinnostavan kirjan, minun on takakansitekstin lisäksi silmäiltävä ensimmäistä sivua, ensinnäkin tekstin itsensä vuoksi, mutta myös nähdäkseni fontin ja tekstin asettelun. Niillä on merkitystä lukukokemuksen suhteen – luen mielelläni enemmän sivuja jos se on hintana siitä, että teksti on ladottu ilmavasti sivuille. Siinä samalla sitä tutustuu jo teokseen, saa viitteitä edessä mahdollisesti olevasta matkasta.

Ostin Niccolo Ammanitin Juhla alkakoon -romaanin riihimäkeläisestä antikvariaatista, osasin odottaa siltä paljon, sillä pidin erittäin paljon aiemmin lukemastani Taivaan ja maan väliltä -teoksesta, romaanista, jolla Ammaniti voitti italialaisen Premio Strega -palkinnon (italialainen Finlandia-palkinto). Taivaan ja maan väliltä oli aivan huikean herkkä romaani. Juhla alkakoon on teemoiltaan täysin erilainen tapaus, se on satiiri, röyhkeä kuvaus Roomasta, suurkaupungin ja maan pintaliitäjistä, ja vuoden 1960 kesäolympialaisista kadonneista neuvostoliittolaisyleisurheilijoista.

Kirja mennään lävitse kahden silmäparin, satanisti Saverio Monetan ja menestyskirjailija Fabrizio Ciban, kautta. He eksyvät omia polkujaan samaan tilaisuuteen, roomalaisessa puutarhassa järjestettyihin – sanoisinko hieman ylitse ampuviin – julkkisjuhliin. Samalla lukija saa seurata, kuinka kumpikin herra rimpuilee arjen hampaissa; ihmisten rakastaman Ciban arkea on mukavampi seurata, se kun ei tunnu niin arjelta kaikkine loistokkuuksineen, mutta huonekalukauppias Monetan arki on minulle tutumpi hieman vaatimattomamman luonteensa vuoksi (lukuunottamatta saatanpalvontaa ja aliarvioivaa, alistavaa vaimoa).

Ammaniti on kirjoittanut romaanistaan satiirin ja ampuukin aika kovilla. Se on välillä jopa vähän oksettava, paikoitellen huumorintajuinen ja yleisesti viihdyttävä. Osuva se on ennen muuta, vaikka ihmistyyppien suhteen sortuukin hivenen roikkumaan stereotypioissa. Ammanitin tapa kertoa on minulle mieleinen. Hän ei juuri jaarittele muttei kitsastelekaan kuvauksellaan. Henkilöhahmot elävät ja syttyvät, heidät kuvataan taitavasti. Juhla alkakoon on kekseliäs ja hyvä romaani, se on laadukkaasti ja turvallisesti rakennettu jos kohta kaksi kolmasosaa luettuani aloinkin epäröidä, jaksaako kirja kantaa loppuun asti. Jaksoihan se.

Tunne piti antikvariaatissa siis kutinsa, tykästyin tähänkin Ammanitin kirjaan. Onneksi ostin. Tietysti ostin, sillä (ja pieni huomio tähän lopuksi): niin Juhla alkakoon kuin Taivaan ja maan väliltäkin on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa. Se on melko perinteikäs sarja. Ja helvetin laadukas. Siksi olen sitä hiljalleen kerännyt.

Mainokset

Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Pelirohkeutta

Suomen Pikkuleijonat kaatoivat maailmanmestaruusfinaalissa Ruotsin, ja miesten lentopallomaajoukkue selviytyi pitkästä aikaa MM-kisoihin. Melkoinen urheilupäivä siis! Tästä sopivaa aasinsiltaa pitkin:

Olen nyt pari päivää lueskellut Aulikki Oksasen runoteosta Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia (Kirjayhtymä 1979). Sen julkaisusta on kulunut melkoisen pitkä aika. Teos on pirullisen kaksijakoinen – tavallaan pidän siitä, toisaalta en. Teos alkaa muutamalla erittäin mausteikkaalla runolla, jossa ruoditaan yhteiskuntaa sellaisille mustelmille, etten itsekään kehtaisi. Yhteiskunnallisuus hiukan karisee matkalla, mutta rohkeus säilyy.

Välillä kirjoitetaan naiseudesta, tarkemmin äitiydestä, melko räävittömästi, mutta jotenkin niin vuolaasti ettei homma tahdo pysyä kasassa, vaikka ohut teos onkin kyseessä.

Ymmärsitte varmaankin, ettei tässä mitään aasinsiltaa ollut. Hämäsin.

Aulikki Oksanen on mielenkiintoinen runoilija. Katselin taannoin kiinnostuneena televisiosta näytettyä dokumenttia, jossa Oksanen oli aiheena. Hän on ollut nuorena aika poliittinen henkilö, ja moniaalle ulottuva myös taiteen puolella. Opettanut Teatterikorkeakoulussa, laulanut, näytellyt ja sanoittanut kipaleita. Ja sitten vielä tämä hänen runoilijuus ja runous, joka on verrattain väkevää ja joka on nyt herättänyt minunkin kiinnostuksen uudella tavalla sellaisten Sinua, sinua rakastan –tuntemusten jälkeen. Pikkuisen täytyy nähdä vaivaa, että kaiken silmille työntyvän runollishurmiollisen vyörytyksen ja vuodatuksen takaa saa hänen runoistaan esiin niitä piikitteleviä aineksia, jotka kovasti viekoittelevat mieltäni. Vaivannäkö kannattaa, nähdäkseni.

Olen nimittäin tässä viime aikoina tullut ajatelleeksi, kun on ollut kaikkea kiakkovierasasiaa ja puhetta yhteiskunnan nykymenosta, että onko taide epäonnistunut yhteiskunnan kommentaattorina? Oikeastaan Arto Salmisen poismenon jälkeen kunnon yhteiskuntakritiikki on jäänyt vain yksittäisten avokämmenhuitaisujen varaan. (Lukuunottamatta tietenkin minua itseäni, joka lienen tullut jo useampaan kertaan määritellyksi vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi runoilijaksi. Mutta itseäni en toki tohdi tässä sen suuremmin mairitella.) Eivätkä litsarit oikein kunnolla osu yhteiskunnallisten vaikuttajiemme vahvasti saippuoituihin kasvoihin.

Eikö kuitenkin taiteen yksi tarkoitus ole kommunikoida ympäristön kanssa, olla vuorovaikutuksessa ja elää ajassa?

Suomalainen kirjallisuus on osaltaan, pääosin, ehkä irti omasta ajastaan. Kenties se on seurausta siitä, että on itsepintaisesti yritetty saada aikaan jotain ajatonta, jolloin lopputulokseksi on jäänyt se, ettei teos tunnu kestävän edes omaa aikaansa, omaa hetkeään, vaan hukkuu jo ilmestyessään ympäristöönsä. Kynnyksellä on niin kovasti porukkaa, että vain osa pääsee sisälle. Eikä pihalla, jalat paskassa, seiso kukaan.

Teoksen pitäisi kertoa jotakin omasta ajastaan, jolloin se ottaisi osaa oman aikansa kommentointiin, ja jäisi samalla historiallisesti edes jollakin tavoin merkitykselliseksi tallenteeksi. Mitä rohkeammin, sen paremmin, sanoisin.

Aulikki Oksasen runoissa on tällaisia viitteitä. En osaa sanoa, jäävätkö ne yleisesti kovinkaan esille, ”kestävätkö ne aikaa”, sillä yhä useampi haluaa taiteelta vain viihteen tunnusmerkkejä.

Minä en. Kaivan sellaisia rujoja tekstejä takaa esiin, kun ei omasta ajasta tunnu löytävän tarpeeksi osuvaa kommentointia. Olisi helppoa todeta, että nykyrunouden pitäisi olla enemmän poliittista. Se on liian helppo selitys. Osuvampaa on todeta, että politiikka ja yhteiskunnallisuus ovat levittäytyneet yhä laajemmalle ja laajemmalle, leveämmälle ja pidemmälle, kuin missä ne sijaitsivat esimerkiksi 70–luvun lopussa.

Runouden, kirjallisuuden, täytyy olla rohkeaa. Aivan niin kuin Oksasen runous tai Arto Salmisen proosa. Aivan niin kuin Pikkuleijonien tai lentopalloäijien pelaamisenkin, jotta omaisivat mahdollisuuden voittoon.

Varttimaileri

Olin vajonnut jo niin syvälle uupumuksen kuumeiseen hetteeseen, että viski suoritti majesteettisen elvytyskierroksen painuessaan läpi rintakehäni, ahdistuneiden keuhkojeni, mahani viidakon, läpi kirpeänmakuisten sisuksieni. Poliisi oli lähtenyt ja palaisi huomenna; sanomalehtiä jaettiin jo aamuvarhaisiin myyntikojuihin; muutaman tunnin kuluttua räjähtäisivät elämänmenoni yksityiskohdat kuin hulluksi tullut talo, jossa sähkökäyttöinen astiainpesukone kirkuisi lehdenjakajalle, televisiosta soitettaisiin ja minun täytyisi kenties soittaa yliopistoon, Deborahin ystävät soittaisivat, ja hautajaiset, hyvä luoja, hautajaiset ja ensimmäinen tuhannesta valheesta joita lopulta olisi ainakin kaksikymmentä kaksi tuhatta. Mutta olin kuin haaksirikkoutunut merimies kahden myrskyn välisessä tyvenessä. Tai pikemminkin olin voimakas vanha mies, joka liikarasituksen painamana teki kuolemaa, vajosi kuolemaan vajoamalla yhä syvemmälle itseensä. Lämpimät mahonginsävyiset värit ehättävät tukemaan hänen sydäntään ja väsyneet enkelit ovat häntä vastassa työajan päättyessä, hellämielinen taivas antaa hyväksymisensä sille, miten hän on nuo ankarat ilottomat vuotensa käyttänyt. Tuo viskiryyppy taisi olla peräti elämäni paras drinkki – rentouduin kevyin siivin ja kelluin autuaassa tunnelmassa, joka oli ilmaa syvempi, vettä tuoksuvampi.

–Norman Mailer:  Amerikkalainen unelma (Weilin + Göös 1965)

 

Aika vimmaisesti kirjoittaa tuo Norman Mailer. Ja vimmaisesti on Antti Salomaa -niminen kääntäjä suomentanut. Vimma. Aika vänkä sana, eikö? Vähän samanlaista vimmaa on muuten joissain nykyajan kirjailijoidenkin kirjoissa, kuten esim. Maaria Päivisen tuotannossa. Mä pidän vimmasta – se paljastaa kielestä asioita ja rytmejä, jotka muuten jäisivät pimentoon. Vimmainen kirjoitus on lähimpänä runoutta, mitä proosasta voi löytää. Yleensä ”lyyrinen kertomus” tai ”herkkää ja kaunista kieltä” mielletään lähemmäksi runoutta, mutta oikeastaan nuo ovat vain synonyymeja runollisuudelle, eli sille, ettei kielen takana tapahdu oikein mitään. Eikä oikein edessäkään. Mutta vaikka kirjallisuus tapahtuu kielessä, ei pelkkä kieli ole vielä mitään. Tarvitaan myös olentoja, merkityksiä. Yleensä ”runollinen” on kirosana mulle. Se on runoutta tai proosaa ”sinne päin”. Ei osu maaliinsa ja olento tuskastuu.

Kirjoittamisen turmiosta

Tulin tänne karkuun. Tämän ikkunan takana majailee eräs proosatiedosto, jonka olen nimennyt Nylanderiksi.

Sen kirjoittaminen on tuskallista. Välillä toki kivuliastakin, enimmäkseen hienoa, mutta vähintäänkin kamalaa. Tasan kaksikymmentä riviä olen sitä tänään kirjoittanut. Ja tietysti tehnyt jonkinlaisia korjauksia sinne tänne. Alle liuskan. Hitto, miten vähän se on.

Kirjoittamisen hurmiosta

Parhaimmillaan kirjoittaminen on hurmiota – kun innostuu jostakin ja sama tunne kantaa pidempäänkin; on omasta mielestään saanut juonen päästä kiinni ja haluaa roikkua sen mukana mahdollisimman pitkään.

Tulin julistaneeksi toisaalla kuinka uusien runojen kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Ne ovat mielestäni joko parasta tai huonointa mitä koskaan olen kirjoittanut.

Nuo adjektiivit ovat suoraan sanottuna huonoja, sillä kyse on pikemminkin siitä kuinka innostunut olen kirjoittamisestani ja kirjoittamistani jutuista.

Olen oppinut ymmärtämään, että kyse on jonkinlaisesta tilasta, pääosin runojen ja runouden suhteen. Olen myös oppinut, että kyse on samalla laadun määreestä minulle itselleni. On oikeastaan selittämätöntä miten sellainen ”tila” syntyy, mutta jos yrittäisi:

kuulun niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat jatkuvasti. Koko ajan on joku projekti kesken; runo, novelli tai se iänikuinen romaaninraakile. Ehkä kyse on raakalaismaisesta kirjoittamisesta tai vasta hahmotteluasteella olevasta kynäilystä.

Ja sitten yhtäkkiä se iskee: jonkinlaisen idean päälle syntyy kokonaiskuva, eräänlainen koti, jonka seinät, katto ja lattia kertovat että ”näin se tulee kirjoittaa”.

Ja sitten alan seikkailun. Hahmottelen lisää, mielikuvittelen, löydän säännöllisyyksiä ja yhtäläisyyksiä, jonkinlaisen maalin jonne pyrin hinnalla millä hyvänsä. Matkavauhdilla ei ole merkitystä, seuralla kylläkin – tarvitaan optimaaliset olosuhteet kirjoittamiselle eli ymmärtävä puoliso ja toimiva tietokone (mieluiten oma).

Ja nehän minulla on! Voin siis antaa mennä, uppoutua.

Sillä tiellä olen. Jos kaikki menee suunnitellusti, saan ensi vuonna juhlia uuden kokoelman ilmestymistä. Luotan siihen teokseen kuin vuoreen, eikä  tunteeseen liity minkäänlaista uutuudenviehätyksestä johtuvaa ihastumisenkaltaista hurmiota vaan raaka tieto, fakta: olen mennyt eteenpäin, se on parasta minua. Se on teille kirjoitettu, teitä varten.

Ja sillä välin kun sitä luette, minä kirjoitan lisää.

13.7.2013

Proosaa ja runoa, runoa & proosaa. Sellaista on kirjoittamisen arkeni. Joskus tekisi mieli kokeilla kirjoittaa esseitäkin, mutta olen ajatellut että sitä ennen on saatava valmiiksi, ja julkaistuksi, jokin proosateos, jonka avulla saan itselleni osoitettua että kykenen kirjoittamaan pidempääkin tekstiä kuin sivun tai kahden sivun mittaisia runoja.

Paitsi että kyllähän tiedän pystyväni siihen. On vain ollut eräänlaista epäonnea proosan suhteen aiemmin, notta asiaan on ehtinyt muodostua typerää taikauskoa: ei pidä nuolaista ennen kuin lopahtaa.

Seuraavaksi keskustelu, jota olen käynyt tänään itseni kanssa:

Joko olen maininnut, että tilasin kesälomalla Suomen Kuvalehden, ja sen kaksi viimeisintä numeroa ovat olleet mainioita. (Et ole.)

Viime lehdessäkin oli mainiot jutut mm. Egyptin tilanteesta ja Kokoomuksen väsähdyksestä. (Sehän on mukavaa. Jyrki Katainen näyttääkin kovin riutuneelta.)

Tuntuu, ettei ”kartalla pysymiseen” tarvita välttämättä sanomalehteä. SK ja Ylen pääutislähetys riittävät hyvin. (Olen miettinyt samaa itsekin, mutta pahaksi onneksi Hesarin määräaikaistilaus kestää vielä vuoden verran, joten sitä on vain kiltisti maksettava.)

SK:n muutama laadukas juttu ovat jopa saaneet minut ottamaan taka-askeleita mielipiteissäni ns. ”pitkien juttujen” katoamisen suhteen, jota mm. Long Play palvelu on syntynyt korjaamaan. (Olen samaa mieltä. Long Playn jutut eivät ole olleet kovin hyviä. Tuntuu, että aihealueen rajaaminen on unohdettu tyystin, kaiketi laajentuneen tilan vuoksi ja isoja kokonaisuuksia harpotaan läpi liian kiireellä. LP ei hyväksikäytä lisätilaa muodon tarjoamien esteettisten seikkojen maksimoimiseen. Aivan kuin olisi päättänyt kirjoittaa tuhatsivuisen romaanin, ja dekkaritykästymisensä vuoksi sisällyttääkin kirjaan tuhat murhaa yhden sijasta, koska tilaakin on enemmän.)

(Aiot siis lopettaa Hesarin tilaamisen heti kuin mahdollista?). Aion. Mutta tilaan sen taas, kun jokin onneton puhelinmyyjä soittaa neljättä kertaa minulle ja yllättäen vastaan ja tartun tarjoukseen, joka tuo neljän kuukauden lehdet 40% alennuksella.

(Entäpäs Suomen Kuvalehden?). Aion. En aio. No, se riippuu tarjouksesta sekin.”

Tuollaisten keskusteluiden lomassa on hankalaa kirjoittaa proosaa. Se meinaa jäädä yrittämiseksi. Kirjoittamisen yrittämiseksi. Mutta silti olen kirjoittanut, vähemmän kuin koskaan mutta laadukkaammin kuin ikinä. Tein nimittäin merkittävän huomion, jos kohta en tiedä millä tavalla se on merkittävä: kirjoittaessani ns. pitkää proosaa, eli tapauksessani – tässä kohtaa – romaania, kaikesta kirjoitetusta keskimäärin yksi kolmannes on paskaa. Sen verran tippuu kuonaa pois, kun hion kappaleen  sellaiseen kuntoon, että kykenen sietämään sitä joten kuten. Siispä otin sellaisen muutoksen kirjoittamiseeni, että kirjoitan tietoisen hitaasti. Onnistuin ja onnistun siinä, sillä viikon tuloksena on vain noin viisi liuskaa tekstiä, mutta jäljeksi on jäänyt huomattavasti valmiimpaa tekstiä. Siedän sitä seuraavanakin päivänä, mikä on uudenlainen kokemus minulle. Outo.

Pientä arvuuttelua

Aloin lukea Bulgakovin suurteosta Saatana saapuu Moskovaan. Olen näköjään päässyt lukemisessani jälleen siihen vaiheeseen, että palaan niin sanotusti vanhaan. Olen joskus lukioaikoina lukenut ko. teoksen viimeksi, enkä näin ollen muista kovinkaan hyvin sen herkullisia yksityiskohtia – huomaan muutenkin, että uusinnalle on juuri nyt hyvä aika. Se ”putoaa” ihan eri tavalla sieluun kuin silloin viime vuosituhannella, nuorukaisena.

Totuttuun tapaan luen runoutta ohella. Aina on kesken yksi proosateos ja yksi runoteos, ja joskus niiden oheen tietokirjallisuutta tai esseitä. Tulin juuri lukeneeksi Tapani Kinnusen Pyhän kankkusen (Savukeidas, 2004), joka sekin oli uusintakierroksella, ja sen perään aloitin edelleen vanhan tutun, josta ajattelin seuraavaksi kirjoittaa Lukemistoonkin. En kuitenkaan paljasta kirjaa nyt, vaan heitän pienen arvuutuksen. Kirjan ensimmäinen runo alkaa vahvasti, näin:

En tunne sieluni peltoa, tutut ovat sen kylväjät vain.

Asetan tähän hivenen panosta; hälle, joka ensimmäiseksi arvaa tai tietää kyseisen kirjan ja kirjailijan, lahjoitan A S Byattin Riivauksen (Teos 2008), jonka olen epähuomiossa tullut ostaneeksi kahdesti. Kyseinen kirja on koskematon, uudenveroinen siis. Vihellän pelin poikki siinä vaiheessa, jos oikea vastaus löytyy tai viimeistään sinä päivänä, jolloin julkaisen kyseisestä teoksesta jonkinlaisen kirjoituksen Lukemistossa.

Jyrki

Näen välillä aika voimakkaita unia. Siis sellaisia, jotka muistaa vielä herättyäänkin. Eräässäkin unessa olin kirjailijatilaisuudessa runsaslukuisen lukijajoukon ympäröimänä. Heistä jokainen itki. Ihmettelin sitä ääneen, jolloin eräs vanha rouva sanoi heidän kaikkien itkevän sitä, että lukukokemus oli siltä erää ohi. Kirja oli heistä niin mahtava!

Lienee tarpeetonta sanoa, että kyllähän se hieman harmitti herätä sellaisesta unesta. Viime yönä näin jälleen kummallisen unen, eri tavalla kummallisen:

Istuin jonkin kortteliravintolan pöydässä oluella. Tiskiltä astelee mies pöytääni istumaan, hän ilmoittaa nimekseen Jyrki. Kättelemme. ”Mulla on sulle tarina”, hän sanoo. Ja minä kuuntelen.

Jyrkin tarinan oli hyvä, erittäin kiinnostava. Melkein heti tarinan loputtua heräsin. Pötköttelin aikani sängyllä ja pohdiskelin ”äsken kuulemaani”. Hereillä ollessakin tarina vaikutti hyvältä. Yleensähän käy niin, että realistisentuntuisestakin unesta löytyy hereillä ollessa joitakin kummallisuuksia, joista unen sitten tunnistaa uneksi. Tapahtuu mahdottomuuksia, niin sanoakseni, ihmeitä.

Tajusin, että tarina on kirjoitettava ylös. Päätin panna sivuun kaikki kesken olleet proosaprojektit ja kirjoittaa seuraavaksi Jyrkin tarinan. Jos se joskus tulee valmiiksi ja painetuksi kirjaksi, omistan sen Jyrkille. Kuka ikinä hän onkaan/olikaan.

Pölystä puhkeaa ihminen

Kajavan kanssa käy niin kuin hyvän kirjan kanssa yleensä: se muuttaa ajattelua. Edellisestä lukukerrasta on aikaa ainakin seitsemän vuotta. Silloinkin kirja oli hyvä, mutta nyt se on jollakin tapaa vielä parempi. Siitä tarkemmin Lukemistossa, lähiaikoina.

Ihan kuin olkapäillä olisi hilsettä, mutta kun viettää hetkiään viiskytlukulaisen novellistiikan ja reilusti yli satavuotiaan runouden parissa, ymmärrän sen olevan huonepölyä.