Mustat lehdet Parnassoksen rinteillä

Lyhyesti virsi kaunis:
uudessa Parnassossa on kritiikki myös Mustista lehdistä.

Uupunut Nuori Voima?

Uusin Nuori Voima käsittelee runoutta. En ole vielä saanut  sitä, mutta vastahan se on parisen viikkoa ollut ostettavissa esimerkiksi Akateemisen Kirjakaupan lehtiosastolla. Tilatessani lehden ajattelin, että saa laskun, ja kun laskun maksaa niin saa varmuudella vuoden lehdet. Yksi lehti on tullut, nro1/2011 (nyt on heinäkuun puoliväli), mutta laskua ei kuulu. Täytän tänä vuonna 29, mutta se tuskin lienee syy siihen, ettei minun anneta tilata Nuorta Voimaa. Olonikin on niin nuorekas.

Onneksi asiat selviävät, kun soittaa Nuoren Voiman ”Tilaukset”-puhelinnumeroon. Virtuaalilangan päässä aikansa tuuttaa, kunnes nauhoitettu viesti puhkeaa puhumaan. Selviää, että Nuoren Voiman toimisto on kesälomalla ja palaa töihin 1.8. Saattaa siis olla, että jos hyvin käy, minäkin pääsen lukemaan Runous 2010 -teemanumeroa silloin, kun koululaiset palaavat oppilaitoksiin. Eli noin puolitoista kuukautta siitä, kun lehti on ilmestynyt irtonumerona kaupan hyllyyn. Hyvässä lykyssä saan tänä vuonna jopa kolme Nuori Voima -lehteä. Ja jos oikein sinnikäs olen – yhden laskun.

En tässä kohtaa viitsi mainita Tuli&Savu -lehden Vuosikirjaa lainkaan.

Mutta oikeasti: suomalainen kirjallisuus on kaikkinensa niin marginaalissa, että mikäli se eri sieluineen haluaa olla vahvasti esillä, olisi tärkeää saada hommat toimimaan. Kuka lukee runolehteä, jonka spesiaalipainos on niin spesiaali, että sen ilmestymisestä voi vain haaveksia? Tai kuka tilaa perinteikkään kirjallisuuslehden, jota ei ilmeisesti voikaan tilata?

Nostan tässä suhteessa hattua Parnassolle, sekä Lumoojalle, joka muuten on uudistunut mukavanlaiseksi!

Hei, me ollaan humoristeja!

Onhan se hyvä vitsi, läppä. On on, ihan mielettömän hauska ja hei vielä kun laittaa sen sinne kritiikkiosioon, niin sehän on jo mustaa huumoria!

Eikö runoilijalta löydy huumoria? Löytyy, löytyy. Huumorin ja hyvän maun välimaasto; ehkä rajaa niiden kahden välillä on hankala hahmottaa. Ei pitäisi olla.

Uusimmassa Parnassossa on paljon mielenkiintoista, laidasta laitaan. On komeita artikkeleita. Hyviä kritiikkejä. Huonoja kritiikkejä. Maaria Pääjärvi kirjoittaa Luutii-blogissa kiinnostavasti kriitikon motivaatiosta, nimenomaan sitä liki ainaista negatiivista ilmapiiriä vasten, missä kriitikko temmeltää. Mikä motivoi kriitikkoa kritikoimaan, kun aina vain sataa köntsää taivaalta?

Sitä voisi kysyä esimerkiksi Lasse Koskelalta, joka on kritikoinut uuteen Parnassoon Lambi-vessapapereissa olleita runoja. Ne ovat ilmeisesti p*******ä, mikä onkin kriitikolta hieno puujalkavitsimäinen lohkaisu. Uloste, voisi sanoa, jos jatkaisi Koskelan viitoittamalla ratkiriemukkaalla linjalla. Kyllä tässä lehden tilaajaa, lukijaa ja runoilijaa oikein hymyilyttää tuommoiset vekkulit, kekseliäät kirjoitukset. Ei ole Koskelan ammattiylpeys kokenut kovaa kolausta. Miksi kokisi, jos tuollaisesta maksetaan, eikö niin? Ja eipä tuommoinen kirjoitus lehteen päätyisi ilman päätoimittajan siunausta.

No, onhan tuo huvittavaa. Samalla tavalla huvittavaa kuin jos joku virkeä täti sossun luukulla kertoisi lapsiperheelle, ettei toimeentulotukea maksetakaan tänä kuukautena, mutta ilmoittaisikin heti perään, että vitsi vitsi, tottakai maksetaan. Hi hi hii. Kyllä olisi hauskaa. Sinällään on tietenkin hyvä, ettei kirjallisuuskritiikki ole Parnassolle mikään kuolemanvakava asia. Miksi olisikaan. Mutta samalla kun lukee em. Luutii-blogin entryn alle kommentoitua kriitikon kommenttia tulee ilmi, että jotkut ottavat oikeasti vakavasti asiansa, työ on heille ”iso juttu”. Se, että jollekin kirjallinen työ on iso juttu, on minullekin iso juttu. Enkä nyt puhu runoista vessapaperissa, vaan yleisellä tasolla.

Ehkä Parnasson tempauksen tarkoitus oli olla irtiotto vanhasta, ja piristysruiske uudelle. Samassa lehdessä on Marianna Kurton (joka itsekin on runoilija) kritiikki V.S. Luoma-ahon toisesta kokoelmasta Remora. Kritiikki on mielestäni yhtälailla hanurista (” hanurista” on tietenkin edelleenkin yksi askel Koskelan edellä astumaa huumoripolkua kallionjyrkänteelle) kuin Koskelan Lambi-kritiikki-irviö, mutta perinteisemmällä tavalla. Kritiikissä Kurtto kirjoittaa, että Luoma-ahon kokoelmaa ”vaivaa yleisemminkin liiallinen älykkyyden todistelu, joka tappaa runouden sielun”.  Näin on päästy pisteeseen, jossa joku tunnistaa ja määrittelee runouden sielun, joita on ilmeisesti olemassa vain yksi. Tällaista käsitystä sielusta ja sielukkuudesta kun käyttäisi yleisemminkin ihmiseen, ja/tai taiteeseen, saataisiin puristetuksi ulos juuri sellainen perussuomalainen ihmis- ja taidekäsitys, joka ajattelee, että vain yhdenlainen ihminen ja taide on hyväksyttävää. Ja miksikö niin? Siksi, että kun ei itse kyetä löytämään, ei kukaan muukaan voi löytää.

” Tiivistettynä kritiikkini Remoraa kohtaan voisi olla kirjoituskursseilta tuttu fraasi kill your darlings: pois nokkeluudet ja lauseet, joita kirjoittaja epäilyttävän paljon rakastaa.” Näin Kurtto kirjoittaa.

Tuo sopisi myös lukutapoihin.

Mitä muistan jälkikäteen, sanotaan vaikkapa vuoden kuluttua, tästä Parnassosta? Muistan liikuttavan kirjoituksen juuri menehtyneestä Matti Pulkkisesta, ja erityisesti kaksi kritiikkiä, joista toisessa vaaditaan runoilijaa luopumaan liiallisesta älyllisestä todistelusta, kun taas toisessa on päästy älyllisyydestä irti ihan kokonaan.