Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Ikuinen kakkonen

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö – 108 haikua. 68 sivua. Basam Books 2015.

Ei voi sanoa taivaasta tippuneen, mutta yläilmoista kuitenkin, noin kahden ja puolen metrin korkeudesta, runohyllyn yläosasta etsiskellessäni muuan teosta.

Esseistinä paremmin tunnetun Tero Tähtisen ensimmäinen runoteos Kuunkulkema yö tipahti varpaille. Ensin päästin pienen perkeleen, sitten aloin ihmetellä, että mikäs se tämä oikein on. Selasin teosta ja tykästyin. Kirja on suhteellisen pienikokoinen, jokaisella sivulla on kaksi haikua. Ystävällinen ja raikas silmille. Ja vielä haikuja…

Laitoin suunnitelmat uusiksi, aloitinkin tämän.

***

Olen aina tykännyt haikuista ja tankoista. Mielestäni ne ovat Nintendon jälkeen parasta mitä Japanista on tullut. Runoudessa on sallittua ottaa vapauksia siinä määrin kuin tahtoo – julkaisin Parnassossa v. 2015 tankarunosarjan nimeltä Yövuoron jälkeen, ja niissä teksteissä lyyrisyys löytyy (jos löytyy) aivan muualta kuin luontokuvista tai harmoniasta. Haikujen ja tankojen kohdalla olen kuitenkin kokenut hankalaksi ajatukseksi sotkea tavumääriä. Siksi hieman nyrpeilen teoksen ensimmäisen haikun kohdalla, jossa mielestäni tavutus menee 5-8-5:

”Vailla kiirettä
ilman halki keinahdellen
lehti putoaa.”

Sivulla 42 olevassa haikussa tavutus on 5-5-5. Sitä ei voi enää laskea virheeksi vaan tarkoitukseksi. Vailla murhetta suhtautukaamme runoilijan irtiottoihin. Ehkä näitä voi ajatella jonkinlaisena siltana vanhan itämaisen ja uudemman länsimaisen runouden välille, niin kuin muutamia muitakin esteettisiä asioita, kuten pisteen käyttämistä säkeen keskellä (hyi).

Neljäksi osastoksi muodostuvia haikuja on siis kaikkiaan satakahdeksan tsibaletta. Kun muoto ei juuri muutu ja haikuja on noinkin suuri läjä, on selvää, että jotkin niistä maistuvat pahvilta. Vailla murhetta suhtautukaamme pahvinmakuun, lisätkäämme siihen tilkka välinpitämättömyyttä ja hypätkäämme kulloisenkin kohdalla seuraavaan haikuun.

Hypätkäämme sivulle 26 asti:

”Jalot Totuudet.
Miksi en koskaan pääse
kakkoseen asti?”

Nyt maistuu vähän kakalta. Nimittäin: Tätä voi tulkita buddhalaisuuden kautta (kuten minua ystävällisesti evästettiin sosiaalisessa mediassa), mutta koska en tunne buddhalaisuutta oikeastaan lainkaan, tulin tulkinneeksi puhekielen kautta. Siitä näkökulmasta runon puhuja kaihoaa kovasti hanuriin. Tähtinen tekee luultavasti yhden ensimmäisistä suomalaisista rektaalirunoista, kenties tahattomasti mutta kuitenkin, ja mihin lajiin – haikuun. Miljardi japanilaista kääntyi juuri haudassaan.

Kuriositeetteja nuo. Kuunkulkema yö pitää sisällään paljon hyvää. Esimerkit sivuilta 49 ja 50:

”Puhurin jälkeen
hiljainen pihapiiri.
Ilta laskeutuu.”

”Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin.”

Tällaista kauneutta ei tarvitse kommentoida. Riittää, että lukee.

Aiheiltaan ja teemoiltaan Tähtisen teos ammentaa ikiaikaisista ammeista. Luonto on kaikki kaikessa. Se on luonnollistakin, mutta vähän tylsää. Tylsä ei automaationa tarkoita huonoa; kun se on tehty laadukkaasti, siitäkin nauttii (tiedän, epäluonnollista, mut silti). Toisaalta tällaisena aikana, jolloin luonnon itsestäänselvyys kyseenalaistuu – syystä!, kun ei ole enää takeita puhtaasta ilmasta ja puhtaista vesistöistä, onko sittenkään niin tylsää?

Teoksen kolmas osa on nimeltään ”Reissuhaikuja”. Sen viimeisessä haikussa ollaan Shangaissa ja ihmetellään illan hämärtymistä. Ekokriittisen näkökulman kautta, ja ottaen huomioon että kyseessä on maailman kolmanneksi väkirikkain kaupunki, hämärtymisen voi nähdä symbolina luonnon ja edelleen maapallon kuolemalle. Tuho etenee sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu ettei muuta voi kuin ihmetellä.

Silti: vailla murhetta suhtautukaamme Tähtisen runouteen.

Uupunut Nuori Voima?

Uusin Nuori Voima käsittelee runoutta. En ole vielä saanut  sitä, mutta vastahan se on parisen viikkoa ollut ostettavissa esimerkiksi Akateemisen Kirjakaupan lehtiosastolla. Tilatessani lehden ajattelin, että saa laskun, ja kun laskun maksaa niin saa varmuudella vuoden lehdet. Yksi lehti on tullut, nro1/2011 (nyt on heinäkuun puoliväli), mutta laskua ei kuulu. Täytän tänä vuonna 29, mutta se tuskin lienee syy siihen, ettei minun anneta tilata Nuorta Voimaa. Olonikin on niin nuorekas.

Onneksi asiat selviävät, kun soittaa Nuoren Voiman ”Tilaukset”-puhelinnumeroon. Virtuaalilangan päässä aikansa tuuttaa, kunnes nauhoitettu viesti puhkeaa puhumaan. Selviää, että Nuoren Voiman toimisto on kesälomalla ja palaa töihin 1.8. Saattaa siis olla, että jos hyvin käy, minäkin pääsen lukemaan Runous 2010 -teemanumeroa silloin, kun koululaiset palaavat oppilaitoksiin. Eli noin puolitoista kuukautta siitä, kun lehti on ilmestynyt irtonumerona kaupan hyllyyn. Hyvässä lykyssä saan tänä vuonna jopa kolme Nuori Voima -lehteä. Ja jos oikein sinnikäs olen – yhden laskun.

En tässä kohtaa viitsi mainita Tuli&Savu -lehden Vuosikirjaa lainkaan.

Mutta oikeasti: suomalainen kirjallisuus on kaikkinensa niin marginaalissa, että mikäli se eri sieluineen haluaa olla vahvasti esillä, olisi tärkeää saada hommat toimimaan. Kuka lukee runolehteä, jonka spesiaalipainos on niin spesiaali, että sen ilmestymisestä voi vain haaveksia? Tai kuka tilaa perinteikkään kirjallisuuslehden, jota ei ilmeisesti voikaan tilata?

Nostan tässä suhteessa hattua Parnassolle, sekä Lumoojalle, joka muuten on uudistunut mukavanlaiseksi!

Hei, me ollaan humoristeja!

Onhan se hyvä vitsi, läppä. On on, ihan mielettömän hauska ja hei vielä kun laittaa sen sinne kritiikkiosioon, niin sehän on jo mustaa huumoria!

Eikö runoilijalta löydy huumoria? Löytyy, löytyy. Huumorin ja hyvän maun välimaasto; ehkä rajaa niiden kahden välillä on hankala hahmottaa. Ei pitäisi olla.

Uusimmassa Parnassossa on paljon mielenkiintoista, laidasta laitaan. On komeita artikkeleita. Hyviä kritiikkejä. Huonoja kritiikkejä. Maaria Pääjärvi kirjoittaa Luutii-blogissa kiinnostavasti kriitikon motivaatiosta, nimenomaan sitä liki ainaista negatiivista ilmapiiriä vasten, missä kriitikko temmeltää. Mikä motivoi kriitikkoa kritikoimaan, kun aina vain sataa köntsää taivaalta?

Sitä voisi kysyä esimerkiksi Lasse Koskelalta, joka on kritikoinut uuteen Parnassoon Lambi-vessapapereissa olleita runoja. Ne ovat ilmeisesti p*******ä, mikä onkin kriitikolta hieno puujalkavitsimäinen lohkaisu. Uloste, voisi sanoa, jos jatkaisi Koskelan viitoittamalla ratkiriemukkaalla linjalla. Kyllä tässä lehden tilaajaa, lukijaa ja runoilijaa oikein hymyilyttää tuommoiset vekkulit, kekseliäät kirjoitukset. Ei ole Koskelan ammattiylpeys kokenut kovaa kolausta. Miksi kokisi, jos tuollaisesta maksetaan, eikö niin? Ja eipä tuommoinen kirjoitus lehteen päätyisi ilman päätoimittajan siunausta.

No, onhan tuo huvittavaa. Samalla tavalla huvittavaa kuin jos joku virkeä täti sossun luukulla kertoisi lapsiperheelle, ettei toimeentulotukea maksetakaan tänä kuukautena, mutta ilmoittaisikin heti perään, että vitsi vitsi, tottakai maksetaan. Hi hi hii. Kyllä olisi hauskaa. Sinällään on tietenkin hyvä, ettei kirjallisuuskritiikki ole Parnassolle mikään kuolemanvakava asia. Miksi olisikaan. Mutta samalla kun lukee em. Luutii-blogin entryn alle kommentoitua kriitikon kommenttia tulee ilmi, että jotkut ottavat oikeasti vakavasti asiansa, työ on heille ”iso juttu”. Se, että jollekin kirjallinen työ on iso juttu, on minullekin iso juttu. Enkä nyt puhu runoista vessapaperissa, vaan yleisellä tasolla.

Ehkä Parnasson tempauksen tarkoitus oli olla irtiotto vanhasta, ja piristysruiske uudelle. Samassa lehdessä on Marianna Kurton (joka itsekin on runoilija) kritiikki V.S. Luoma-ahon toisesta kokoelmasta Remora. Kritiikki on mielestäni yhtälailla hanurista ( hanurista” on tietenkin edelleenkin yksi askel Koskelan edellä astumaa huumoripolkua kallionjyrkänteelle) kuin Koskelan Lambi-kritiikki-irviö, mutta perinteisemmällä tavalla. Kritiikissä Kurtto kirjoittaa, että Luoma-ahon kokoelmaa ”vaivaa yleisemminkin liiallinen älykkyyden todistelu, joka tappaa runouden sielun”.  Näin on päästy pisteeseen, jossa joku tunnistaa ja määrittelee runouden sielun, joita on ilmeisesti olemassa vain yksi. Tällaista käsitystä sielusta ja sielukkuudesta kun käyttäisi yleisemminkin ihmiseen, ja/tai taiteeseen, saataisiin puristetuksi ulos juuri sellainen perussuomalainen ihmis- ja taidekäsitys, joka ajattelee, että vain yhdenlainen ihminen ja taide on hyväksyttävää. Ja miksikö niin? Siksi, että kun ei itse kyetä löytämään, ei kukaan muukaan voi löytää.

Tiivistettynä kritiikkini Remoraa kohtaan voisi olla kirjoituskursseilta tuttu fraasi kill your darlings: pois nokkeluudet ja lauseet, joita kirjoittaja epäilyttävän paljon rakastaa.” Näin Kurtto kirjoittaa.

Tuo sopisi myös lukutapoihin.

Mitä muistan jälkikäteen, sanotaan vaikkapa vuoden kuluttua, tästä Parnassosta? Muistan liikuttavan kirjoituksen juuri menehtyneestä Matti Pulkkisesta, ja erityisesti kaksi kritiikkiä, joista toisessa vaaditaan runoilijaa luopumaan liiallisesta älyllisestä todistelusta, kun taas toisessa on päästy älyllisyydestä irti ihan kokonaan.