Kirja – rahan kuriiri

Tänään hätkähdin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Hätkähdän siellä aika usein, nimenomaan kirjojen verrattain korkeita hintoja, mutta tänään hätkähdin halpuutta.

Jalkani veivät, kuten niillä on usein tapana, jonkinlaisen sisäisen navigaattorin opastamana, löytölaarin äärelle. Sitäkin hätkähdin, Akateemisessa kun on hyvin harvoin löytölaareja ja poistokirjoja. Laarissa oli pino Riikka Pelon viime vuonna Finlandia-palkinnon saanutta romaania Jokapäiväinen elämämme, euron hintaan.

Euron. Siinä sitä kiteytyy kotimaisen kirjan lyhyt elinkaari. Adlibris-verkkokirjakaupassa kirjan hinta on 28,80€, siis suurinpiirtein sillä hinnalla sitä on lähdetty myymään. Voiton ja menekin myötä on otettu kenties uusia painoksia, ettei vaan varasto pääse tyhjiksi. Vuodessa hinta on sulanut lähes olemattomiin. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

ILMIÖ – PALKINNON VAI KIRJAN ANSIOTA?

Todennäköisesti juuri siitä, mistä mainitsinkin: varastot täytyy saada tyhjäksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Euro per kirja on sellainen hinta, että varastot tyhjenevät.

Mutta en voi mitenkään olla ajattelematta, että noin alhainen hinta suhteessa kirjan ikään (ja sen statukseen ”Finlandia-voittajana”) kertoo samalla jotakin hyvin olennaista myös kirjamyynnistä Suomessa, kulttuurista joka on jollakin tavalla kiero tai sairas. Tai molempia.

Epäilemättä Pelon romaani on myynyt hyvin vuoden aikana, sehän on Finlandia-palkinnon tarkoitus: tukea suomalaisten romaanien myyntiä. Surullisimmillaan käy juuri näin: vuoden kuluessa, seuraavien Finlandia-palkintoehdokkaiden marssiessa lavalle, unohtuvat vanhat voittajat, ehdokkaista puhumattakaan. Yhtäkkiä aiemmin niin kallisarvoinen kirja on enää lenkkimakkaran arvoinen.

Paitsi jos kirjasta syntyy ilmiö. Viime vuonna Finlandia-palkinnosta kilvoitteli myös Kjell Westön romaani Kangastus 38. Se ei voittanut Finlandiaa, mutta sai maaliskuussa Ruotsin radion romaanipalkinnon ja nyt lokakuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Vuosi kyseisen Finlandia-kisan jälkeen Westön romaani on vasta lähdössä nousuun, siivilleen, kun Finlandia-voittaja makaa poistolaarissa ruma hintalappu otsassaan.

Pelon romaani ei synnyttänyt ilmiötä, siitä ei tullut sellaista. Sitä myytiin hyvin Finlandian antamalla tekohengityksellä, Finlandia-ilmiöllä. Kjell Westön Kangastus 38 niittää mainetta, myyntiä ja pidempää ikää itsenään, Kjell Westön brändillä. Samoin kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Se jopa filmatisoitiin.

Finlandia-palkinto takaa – vielä – hyvän myynnin, mutta arvostusta se ei kirjalle tuo sen enempää. Finlandia-palkinto nostaa kirjan hetkeksi ihmisten huulille, se on mainosformaatti. Finlandia-palkinnon brändi toimii, mutta mitään syvää kulttuurillisuutta siinä ei enää ole (jos koskaan on ollutkaan). Hyviä kirjoja ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan joukosta mielivaltaisesti tulee valituksi yksi, joka pieneksi hetkeksi nousee valokeilaan, ja jonka annetaan surkastua omaa nopeaa vauhtiaan olemattomiin.

Kirja toimii rahan kuriirina. Vauhti on pahimmillaan niin huima, etteivät voittajatkaan pysy kyydissä.

MITÄ NYT?

Siellä täällä kuulee yleisesti puhuttavan, että kirja-ala on vaikeuksissa, myynti ei vedä ja persnettoa syntyy viivan alle. Suuret kustantamot ovat enemmän tai vähemmän kusessa.

Minulla on neuvo: jos kirjan arvostus on euron luokkaa, tuotteen arvostus on silloin yhtä suuri. Kirjalla on imago-ongelma, jota ei myynninedistämispuheilla paranneta. Kirjan ja lukijan välille pitää palauttaa se olennainen asia mikä aiemmin on ollut: luottamus.

Luottamus siitä, että hyvästä kirjasta voi maksaa vaikkapa kaksikymppiä vielä vuosi sen ilmestymisen jälkeen.

Mainokset

Minä, kirjailija, vol.1

Kirjailijan ammatti tuo usein mieleen vain stereotyyppisiä mielikuvia siitä, millaista se voisi olla: tietokoneen äärellä nököttävä ihminen hakkaa näppäimistöä kuin mielipuoli, välillä pysähtyy ajattelemaan jotakin juonenpätkää arvoituksellinen ilme kasvoillaan; hakee apurahoja ja riekkuu harvan illan kantakapakassa tai boheemiudelta tuoksahtavassa iloittelussa; lukee naistenlehdestä kuinka hänen teoksistaan on tykätty, kohtaa lukijoitaan Taiteiden yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa.

Ajattelin tuoda tähän variaatioksi vähän erilaista näkökulmaa, ja kirjoittaa kuluvan vuoden aikana ylös hiukan niitä asioita, mitä minä konkreettisesti kirjailijana teen ja ajattelen. Sillä tuosta yllä kuvailemastani (ehkä harhaanjohtavastakin) esimerkistä eroan hyvin monella tavoin. Oikeastaan täysin.

Kirjoittaminen ja kirjailijuus tuovat minulle vain sivutuloa, maksan niistä harvoista euroista joita se tuottaa nelisenkymmentä prosenttia veroa. Käyn päivätöissä ja teen pitkiä päiviä, mutta niiden vastapainoksi saan joskus myös useamman päivän vapaan, sekä mukavaa sparrausta kirjoittamiselle: mielenkiintoisen työn ja mukavat työtoverit. Päivätyöstä saatu palkka mahdollistaa elämisen, sillä tämän maan kirjallista kulttuuria tuetaan rahallisesti pääasiassa siten, että tukieurot ja apurahat ynnä muut tarpeelliset vaikuttajat (esim. palkinnot) ohjautuvat usein samoille naamoille. Sinällään siinä ei ole mitään vikaa – jokainen rahallista tukea tarvitseva kirjailija on minusta myös oikeutettu saamaan sitä. Kyse voi olla myös siitä, että joku ansaitsee saada enemmän avustusta kuin toiset: ehkä toisen kirjallinen tuotanto luetaan merkittävämmäksi ja siten kannattavammaksi tukea.

”Ongelmakseni” (jos niin asian haluaa ilmaista) kirjallisella kentällä, kirjailijana, on kai siunaantunut se, että tämänhetkinen kustantajani ntamo on tarvepainatusmenetelmin toimiva kustantamo. Härskimmillään se tarkoittaa sitä, ettei juuri kukaan suhtaudu kirjoittamisiini kovin vakavasti. Se satuttaa. Joidenkin mielestä olen vain osa Leevi Lehdon taiteellista performanssia (jos kohta olenkin osa performanssia nimeltä Elämä), joidenkin mielestä epäkirjailija ja epärunoilija joka vertautuu omakustannekirjoittajiin tai muihin Kevätpörriäisessä julkaiseviin kirjoittajiin. Nämä satuttavat myös. Aina välillä valoa pirskahtaa vesilasiin (esim. Maria Matinmikon viimevuotinen menestys siellä täällä), sillä siellähän tämä myrsky on: marginaalihemmot kiukuttelevat, kun kukaan ei ota heitä vakavasti. Samaan aikaan viereisestä hanasta juoksee vettä altaaseen. Siellä uivat ne isot kalat ja sinne kai minäkin pyrin.

On hyvä, että on olemassa erilaisia kustantamoja; se mahdollistaa rikkaan kirjallisuuden ulostulon. Sille pitäisi antaa arvoa muutenkin kuin vain näennäisesti.

Mutta, kiukuttelu ei auta. On itse muutettava kelkkansa suuntaa, jos horisontissa siintävä määränpää ei miellytä. Viime ajat olen kirjoittanut proosaa, sillä sitä ihmiset mielellään lukevat – niin kotona kuin kustantamoissakin. En tapa runoutta itsestäni – se olisi törkeää; muutan vain asettamiani painotuksia: vähän vähemmän runoutta, yhä enemmän proosaa.

Sukellus proosaan kiehtoo. Se on kirjallisuuden kuningaslaji, kun tarkastelee nyky-yhteiskunnan mittareita. Kiehtovuudestaan huolimatta asialla on myös surullinen puolensa.

Kirjallisuuskohkaaminen

Siellä sun täällä julistettiin jo hyvissä ajoin, että tänään (11.11. 2011) Turussa ”suoritetaan suursiivous sikalassa”, vai miten se nyt olikaan. Tänään olleen Turun runoseminaarin oli tarkoitus myhäillä vuoden 1962 seminaarille, joka kuulemma muistuu aikalaisille mieleen tapahtumana, jossa Pentti Saarikoski heilui maistissa Parabellumin kanssa. Tänään, päivitetyssä versiossa oli aikeena ”keskustella runouden pyhistä arvoista ja kokeellisuudesta”. Turun Sanomien mukaan maistissa heilui tällä kertaa yksi seminaarin alustajista, eli Sami Liuhto. Toivottavasti Liuhtoa ei kuitenkaan tarvinnut siivota pois.

Mietiskelin pitkään, lähdenkö seuraamaan seminaaria paikan päälle vai en. En lähtenyt, koska totesin että n. puolivuorokautinen reissu on liiaksi riskaabelia ajankäytölle ja ajan vähyydelle. Sitä paitsi tuo kaksitoistatuntia ei vielä sisällä niitä iloluontoisia after-ski -tapahtumia, joita tuollaiset happeningit yleensä houkuttelevat. Olen siis täysin raporttien ja uutisten varassa. Toivon, että joku saa minut harmistuneeksi siitä, ettei tullut lähdetyksi: raportteja, kiitos. Harmistuttakaa minua. Kääntäkää nyt mieleni ajattelemasta tuota paljon kohkattua seminaaria – että sieltä olisi jäänyt käteen muutakin kuin näköhavainto maistissa olevasta alustaja-Liuhdosta. Turun Sanomat ei paljon muusta viitsinyt kertoa.

Vielä toisaalle. Nyt pitäisi kohkata siitä, että kuusi naista on Finlandia-palkintoehdokkaina. Mitäpä niistä kirjoista, eiks ni?