Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Juhla alkakoon

Onko sellainen tunne tuttu kun ottaa kirjakaupassa opuksen käteensä ja alkaa lukea ensimmäistä sivua kokeeksi, että vaikkei lue ensimmäistä sivua pidemmälle, tietää jo tykästyvänsä siihen?

No, ei minullekaan sentään liian tuttu. Jos löydän kiinnostavan kirjan, minun on takakansitekstin lisäksi silmäiltävä ensimmäistä sivua, ensinnäkin tekstin itsensä vuoksi, mutta myös nähdäkseni fontin ja tekstin asettelun. Niillä on merkitystä lukukokemuksen suhteen – luen mielelläni enemmän sivuja jos se on hintana siitä, että teksti on ladottu ilmavasti sivuille. Siinä samalla sitä tutustuu jo teokseen, saa viitteitä edessä mahdollisesti olevasta matkasta.

Ostin Niccolo Ammanitin Juhla alkakoon -romaanin riihimäkeläisestä antikvariaatista, osasin odottaa siltä paljon, sillä pidin erittäin paljon aiemmin lukemastani Taivaan ja maan väliltä -teoksesta, romaanista, jolla Ammaniti voitti italialaisen Premio Strega -palkinnon (italialainen Finlandia-palkinto). Taivaan ja maan väliltä oli aivan huikean herkkä romaani. Juhla alkakoon on teemoiltaan täysin erilainen tapaus, se on satiiri, röyhkeä kuvaus Roomasta, suurkaupungin ja maan pintaliitäjistä, ja vuoden 1960 kesäolympialaisista kadonneista neuvostoliittolaisyleisurheilijoista.

Kirja mennään lävitse kahden silmäparin, satanisti Saverio Monetan ja menestyskirjailija Fabrizio Ciban, kautta. He eksyvät omia polkujaan samaan tilaisuuteen, roomalaisessa puutarhassa järjestettyihin – sanoisinko hieman ylitse ampuviin – julkkisjuhliin. Samalla lukija saa seurata, kuinka kumpikin herra rimpuilee arjen hampaissa; ihmisten rakastaman Ciban arkea on mukavampi seurata, se kun ei tunnu niin arjelta kaikkine loistokkuuksineen, mutta huonekalukauppias Monetan arki on minulle tutumpi hieman vaatimattomamman luonteensa vuoksi (lukuunottamatta saatanpalvontaa ja aliarvioivaa, alistavaa vaimoa).

Ammaniti on kirjoittanut romaanistaan satiirin ja ampuukin aika kovilla. Se on välillä jopa vähän oksettava, paikoitellen huumorintajuinen ja yleisesti viihdyttävä. Osuva se on ennen muuta, vaikka ihmistyyppien suhteen sortuukin hivenen roikkumaan stereotypioissa. Ammanitin tapa kertoa on minulle mieleinen. Hän ei juuri jaarittele muttei kitsastelekaan kuvauksellaan. Henkilöhahmot elävät ja syttyvät, heidät kuvataan taitavasti. Juhla alkakoon on kekseliäs ja hyvä romaani, se on laadukkaasti ja turvallisesti rakennettu jos kohta kaksi kolmasosaa luettuani aloinkin epäröidä, jaksaako kirja kantaa loppuun asti. Jaksoihan se.

Tunne piti antikvariaatissa siis kutinsa, tykästyin tähänkin Ammanitin kirjaan. Onneksi ostin. Tietysti ostin, sillä (ja pieni huomio tähän lopuksi): niin Juhla alkakoon kuin Taivaan ja maan väliltäkin on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa. Se on melko perinteikäs sarja. Ja helvetin laadukas. Siksi olen sitä hiljalleen kerännyt.

Kauniit kannet, osa 2

Kun edellinen entry koski Onnen maan kantta, siis uutta kirjaa, ei liene haitaksi jos asetetaan heti perään valokeilaan vähän vanhemman kirjan kansi. Kyseessä on runoilija Juhani Tikkasen esikoisteos Vapaus (Otava), vuodelta 1966. Kannen tekijäksi kansilieve mainitsee miekkosen nimeltä Heikki Somersalo. Nopea googlaus antaa osviitaksi (Suomen Taiteilijaseuran kuvataiteilijamatrikkelin), että kyse voisi olla helsinkiläisestä, vuonna 1936 syntyneestä kuvataiteilijasta, jonka teoksia on laajalti maamme eri museoissa ja muissa taidekokoelmissa.

Kuinka hurja on tuo kansi! Ensin valkoinen raita ohjaa katseen tasolleen, horisonttiin. Sieltä kaivautuen katse nousee takaisin pintaan, huomaa oranssiin taittuvan punaisen tasaisuuden ja villit mustan kuviot siinä päällä. Musta näyttäytyy likimain sattumanvaraisena kuviona, kuvioina, ovat kuin osa tribaalia jonka muotokieleen ei tahdo päästä kiinni. Sittenkin, lähes sattumanvaraisena, mustan kuviot ovat silmäkarkkia, ja yhdessä punaisen ja valkoisen kanssa muodostuvat mielettömäksi harmoniaksi. Kerta kaikkiaan kaunis kansi.

Kansipaperi on upeassa kunnossa, kuten on Tikkasen kirja muutenkin. Kirjoittanen siitä lisää jahka olen lukenut siitä lisää. Mutta samantien  ensimmäisen runon yksi kohta säväyttää:

Useina iltoina peräkkäin menen hiljaa istumaan / pimeälle rinteelle kuuraiseen ruohikkoon.

Vahva kuvakieli ja kiinnostava rytmi. Jokin itämainen mauste seassa. Mahtavan tuntuinen suussa. Luulenpa, että tulen pitämään tästä teoksesta. Joskus sen voi aavistaa jo yhdestä lauseesta.

Erityinen huomio vielä: olen ostanut kirjan antikvariaatista. Lyijykynällä sisäsivulle tehdystä hintamerkinnästä osaan päätellä, kertoa, että olen ostanut teoksen Kontulan antikvariaatista, nyttemmin kaiketi jo kuopatusta liikkeestä. Tuohon divariin olen päätynyt monen monituista kertaa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, siihen liittyy huikeita muistoja löytämisen iloista. Olkoon se muistona siis myös siitä, että katot sortuvat ja lattialaudat irtoilevat, mutta muistot elävät niin kauan kuin ihminenkin, ja runous – se ei kuole koskaan.

IMG_1064

Saari koski

Yhytin itsestäni muiston tuohon otsikkoon, sehän on kuin esikoisestani sorta vala. Miettikääpä sitä.

Joulu on vietetty ja uusi vuosi koittaa pian. Se tarkoittaa uusia lukemattomia kirjoja ja uusia kirjoittamattomia kirjoja. Nyt välipäivinä on lukijan aika, sillä kirjakaupoissa alkaa alemyynnit. Kävin jo, ja löysin mm. Proustia viisi osaa. Enää puuttuu siis viisi Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjasta. Olen nuoruusvuosina ne kaikki kirjastosta lainannut ja kahlannut: en tykännyt. Nyt on tullut sellainen olo, että voisin kahlata uudelleenkin: saattaisin tykätäkin. Sitä ennen ne on saatava omaan hyllyyn; tätä tuntemusta en osaa selittää. Se liittyy materiaan ja omistamiseen ja niin edelleen.

Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjat (Otava) ostin – lue: löysin – halvalla: kirja maksoi kahdeksan euroa. Se on vähän, koska tuo päiväkirja saattaa olla parasta mitä Saarikoski tuli kirjoittaneeksi. Tai ainakin julkaisseeksi. Tuollainen on vaarallinen toteamus, tiedän – eikä niinkään sen vuoksi, että Saarikoski on niin raskaasti kanonisoitu ja nauttii aika laaja-alaista arvostusta kirjallisuuspiireissä ja ennen muuta sen ulkopuolella, vaan koska ehti julkaista niin paljon. En millään ole voinut ehtiä lukea kaikkea häneltä. En millään haluakaan. Se olisi pois muulta. Mutta jos tulen ehtineeksi, en pane sitä pahakseni. Runot olen lukenut ja ne pääsääntöisesti kiinnostaviksi mieltänyt, hyviksi en niinkään (tämän edellä olevan lauseen tässä olisi voinut kirjoittaa Antti Tuuri; sellainen poljento siinä on). Tosin olen varma, että Tuuri diggailee Saarikosken runoutta. Pari hassua proosateostakin olen Saarikoskelta lukenut ja jonkin verran pitänytkin niistä.

Tuuriakin ostin, Ikitien ja Rauta–anturan. Hänen kirjoistaan on vaikea olla pitämättä, vaikka kovasti yrittäisikin. Olen päättänyt olla yrittämättä. Mitä sitä turhaan hangoittelemaan; jos pitää niin pitää. Haluaisin tavata Tuurin ja keskustella hänen kanssaan elämästä.

Niin, palatakseni väitteeseen Saarikoskesta ja Suomentajan päiväkirjoista. Otan lainauksen ko. opuksesta, s. 21–22:

Viime yönä naitiin ilman kortonkia, kun Tuulalla oli vielä moonikset. Sen pitäisi hankkia pillereitä, mutta se pelkää lihoavansa niistä, nyt kun on juuri saanut itsensä laihaksi. Siinä tuntuu luut taas. Se sanoo olevansa yhtä hoikka kuin silloin kun me aloimme seurustella, siitä minä en paljon muista kun olin siihen aikaan aina kännissä. Miten minä jaksoinkin juoda niin hirvittävästi? En ole varma mutta muistaisin aloittaneeni jatkuvan terävien juomisen vuoden 66 vaalien jälkeen, ehkä siitä sittenkin tuli jonkinlainen turhautuma kun en päässyt eduskuntaan, olin toivonut sitä salaa vaikka tiesinkin etten pääsisi; lopulta jäin harmittavan lähelle – jos olisin tehnyt enemmän työtä, olisin voinut tulla valituksi. Samoihin aikoihin alkoi Marjukan kanssa mennä pieleen. Ilmestyikö ’Laulu laululta pois’ syksyllä 66? En ole aivan varma. Se Romanian matka kun sänky paloi. Prahassa olin seuraavan vuodenvaihteen, ja kevättalvella 67 aloin olla Tuulan kanssa.

Huomaan, että sitä enemmän pidän Saarikosken tekstistä mitä rentoutuneempi hän on ollut sen äärellä. Silloin hän tuntuu pääsevän irti siitä että kirjoittaa muille, ja alkaa kirjoittaa enemmän itselleen. Itsellä kun ei ole niin väliä. Tällöin taustalta alkaa tulla enemmän häntä itseään, eivätkä opitut muodot ja kiinnikkeet muualle häiritse aistimusta. Tekstistä alkaa tulla esiin kokemuksellisuutta ja aistivoimaisuutta, aistillisuutta, ja se on aina kiinnostavaa. Se on totuudellista, historiaa. Ja yhtä lailla proosaa.

Kauniit kannet, osa. 1

Edellisessä entryssä kerroin aikomuksestani kirjoittaa pientä sarjaa vähän vanhemmista kirjoista, joiden kannet näyttävät minusta kauniilta. Toimikoot nämä kirjoitukset ja kuvat samalla houkuttimina sille, että vanhojakin kirjoja kaivettaisiin enemmän naftaliinista esiin, ihasteltavaksi. Kaunokirjallisuus kestää kyllä aikaa ja niin kestävät sitä ympäröivät kannetkin.

Tässä ensimmäiset kaksi opusta. Poikkeuksellisesti, mutta perustellusti kaksi, sillä ne ovat ikään kuin samasta sarjasta. Yksikään runouteen perehtynyt ei ole voinut olla törmäämättä jossakin asiayhteydessä näihin Pertti Niemisen pieniin suuriin kiinalaisen runouden käännösvalikoimiin. Kirjojen runot ovat yleisesti ottaen herkkiä ja korumaisia, ja sellaisia ovat kyllä nämä kannetkin. Kyseiset kappaleet ovat muuten eilisiä löytöjä Helsingin Kirjamessuilta, antikvariaattipuolelta arvatenkin.

Taiteilijoista ei ole tietoa, sillä ymmärtääkseni kansien kuvat ovat osa kirjojen kuvitusta, jotka ovat kirjoista Pai mei hsin yung ja Ku-tai chuang-shih-hua wen hsüan-chi.

Mitäs pidätte? Yksinkertaisen kauniita, eikö? Kumpainenkin opus on vuodelta 1975, Otavan kustantamia siis.

syksyn ääni

jadepuu

 

Operaatio Lihakuu ja James Bond Mannerheimintiellä

Kuten aavistelinkin, Janica Branderin Lihakuu (Otava 2011) ei osoittautunut huonoksi novellikokoelmaksi. Ei kyllä erikoisen hyväksikään. Se maistui vähän liian ohuelta – tarkoitan siis kirjallisesti. Muutaman ensimmäisen novellin huumori upposi meikäläiseen (kuinka typerä sana meikäläinen onkaan) kuin veitsi sulaan voihin (kuinka typerä fraasi tuo onkaan), mutta kirjan takakannen mainostamat ”absurdit tapahtumat” jäivät tulematta. Tai sitten ne olivat niin absurdeja, etten niitä huomannut. Ehkä sisältö ei vain kohdannut odotuksia, joita ilmeisesti olin opusta kohtaan ladannut. My bad. Saattaa olla, että ajaudun eroon teoksesta, joko divariin tai sitten arvon sen täällä jonkin hassunhauskan kysymyksen ohessa. Tai sitten en, kumpaakaan, vaan pidän sen omassa hyllyssä.

Päätin itse saada aikaan absurdin tapahtuman: aloin lukea John Gardnerin The Icebreaker-romaania. Suomessa kirja tunnetaan paremmin nimellä Tehtävä Suomessa, James Bond (Koko Kansan Kirjakerho, 1983). Kaikki tietävät, että rakastan (huh, miten raskas verbi) James Bondia. Tai en Bondia, mutta hänen hahmoaan. Kai se on jonkinlaista kompensaatiota feminiinille puolelleni. 

Kuinka absurdia onkaan, että ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen aion jatkaa kirjan lukemista, vaikka romaani tuntuu olevan totaalisen saparosta. Eikä kehno suomennos edesauta urakkaani. Mutta on pakko selvittää, millä tavalla salainen agentti soluttautuu suomalaiseen katukuvaan, sillä sen ei luulisi olevan vaikeaa. Riittää vain ettei puhu, mutta pälyilee.

Lihakuu

Ron Padgettin runojen oheen (Kuinka olla täydellinen, ntamo 2009, käännös Aki Salmela) ajattelin ottaa luvun alle Janica Branderin vuonna 2011 julkaistun Lihakuun (Otava). Se on ohuen ohut kirja, ja se jos mikä on erityisen kohteliasta lukijaa kohtaan. Jos nimittäin kirja osoittautuu aivan kamalaksi, syljeksi suorastaan, ei taivallus kestä kovin kauaa kuitenkaan. Ei ole mitään niin hirveää, kuin yrittää kahlata aivan totaalisen paskaa mutta paksua kirjaa lävitse. Ohut ja kiinnostava teos on hivenen siedettävämpi. Lihakuussa on puolitoistasataa sivua, yhdellä sivulla kaksikymmentäviisi riviä ja suhteellisen leveät sivumarginaalit. Ihan hieno, mutta kirjan nimeen nähden vähän pliisu kansikuva.

Luen Lihakuun takakannen ja silmäilen sieltä täältä sivuja. Hyvältä näyttää. Kaiketi tästä pidän. Mutta luetaan nyt ensin.

8.9.2012

Kohta on keskiyö, ja joku pesee pyykkiä. Epäilen, että kyseisen rakkaan naapurini pesukone on valurautaa, sillä kun se linkoaa koko talo heiluu. Olkaa hiljaa, täällä harrastetaan kirjallisuutta! tekisi mieli huutaa, mutta en viitsi tehdä sitä sillä nauraisivat vain ja korkkaisivat uuden oluen. Pian alkavat mankeloimaan, kostoksi, jos alan pullistella. Olen siis hiljaa. Tämä on sitä naapureiden välistä – yhdensuuntaista – diplomatiaa.

Kuten jo aiemmin todettua, lueskelen Amisin Keltaista koiraa (Otava 2007). Ei mikään jättiläinen romaaniksi, ei kooltaan eikä vaikutukseltaan, mutta piristävä ja amismaiseen tapaan provosoiva, joten hereillä pysymiseen ei tarvitse suorittaa mitään poppakonsteja. Ehkä suurin ansio tässä (käännös-)romaanissa on suomennos. Seppo Loponen on tehnyt vaikuttavaa työtä (jälleen). Hän on muuten kääntänyt valtaisan määrän teoksia. Wikipedia ei tunne häntä (sen kyllä pitäisi!), mutta ulkomuistista muistelen, että esimerkiksi likimain jokainen André Brinkin suomennettu romaani on nimenomaan hänen kääntämänsä. Sitten on nämä martinamisit, naipaulit, tonimorrisonit. Nuo nyt alkuun. Huikea määrä! Ajatellaanpa pelkästään Brinkiä, joka on kirjoittanut noin miljoona romaania, ja niistä lähes jokainen on suomennettu.

No, oikeasti Brinkin romaaneja on ilmestynyt suomeksi pitkälle toistakymmentä, ja niin kivuliaalta kuin se tuntuukin, on pakko myöntää, että minulla on ne kaikki.

Ei se oikeastaan tuntunut yhtään kivuliaalta.

Jotenkin vain André Brinkin teokset kiehtovat. Tietysti: lähes jokaisessa romaanissaan hän ainakin sivuaa apartheidia, mikä on itselleni – edelleenkin, niin monen luetun sivun ja nähdyn kuvan jälkeen – kummallinen ja käsittämätön asia; en ehkä ole vielä saanut kauhistella sitä tarpeeksi pystyäkseni käsittämään, että sellaista on oikeasti ollut. Sitä paitsi: Brink kirjoittaa hyvin, joskin välillä pitkäveteisesti. Mutta minä pidän pitkäveteisistä romaaneista. Ja palanpainikkeeksi vielä aina yhtä hyvä Seppo Loponen, niin jälkiruoalta maistuu!

Takaisin Martin Amisin Keltaiseen koiraan. Se on paikoitellen melkein runoutta. Katsokaas:

=gelma = se, &en ole koskaan / pystynyt ’kippaamaan’ miestä. / suututtamaan miestä. en uskaltaisi. / loukatako MIESTÄ? joudun / siis olemaan hänelle lievästi / epämiellyttävä ( & se riittääkin), / kunnes hän pakkaa kamppeensa / & muuttaa pois. kuinkako? no siis, / sellaisia – pikkujuttu&. unohdan / kehua häntä yhtä taajaan kuin / ennen. en suostu pyyhkimään / hänen kusiaan vessanistuimelta. / pidän puoleni. tosiasiassa tarkoitan: / takaovelle j=o= siitä! clint, olen / saanut hänestä tarpeexeni. sanottako= / suoraan: minä inhoan tätä ’uuttakin / miestä’, joka = niin ’huolehtivainen’ / maqhu=eessa. ’menikö sinullakin / hyvin?’ ’pääsitkö loppuun asti?’ / pääsin! 7. taivaaseen! 9. sfääriin! / miksi ihmis& eivät ole vain oma / izensä, clint? liikaa laumavaistoa, / liikaa vilpillisyyttä, liikaa teeskentelyä.”

Loponen on saanut englanninkielen laulamaan suomenkielellä. Huonomminkin voisi olla!

Palaan takaisin Keltaiseen koiraan. Mutta ennen sitä, tulen miettineeksi, onko Martin Amis syypää siihen, että ammattikoulupojilla on amisviikset …?

7.9.2012

Katselin jalkapalloa, koska pidän jalkapallosta. Suomi hävisi Ranskalle 0-1, eikä se ollut yllätys. Mutta Suomi pelasi suhteellisen hyvin, muutama maalipaikkakin oli. Ranska pelasi huonosti. Silti voittivat. Suomalainen jalkapallokulttuuri on hienosti lähtenyt kasvamaan. Kovaäänisiä kannattajia näkyy olevan enemmän katsomoissa. Ihailen sitä, kuinka Eurooppalaisissa jalkapallokatsomoissa on koko perhe seuraamassa peliä. Siitä ei voi olla mitään haittaa. Kenties Suomessakin on vielä joskus stadionin täydeltä hyvähenkisiä kannattajia laulamassa kannatuslauluja.

Jalkapallo-ottelun seuraaminen on sopivaa vastapainoa kirjoittamiselle. Se on sopivaa vastapainoa myös lukemiselle, musiikin kuuntelulle ja elokuville. Mutta vain yhden matsin verran; sen jälkeen veri vetää jälleen kirjallisuuteen. Tällä erää kesken on Martin Amisin Keltainen koira (Otava 2007). Suhteellisen hyvä romaani (tosin ei Amisin mittakaavassa).