Skotlantilaista runoa

Intiimejä avaruuksia: XXV skotlantilaista runoa 1978-2002. Toim. Ken Cockburn ja Robyn Marsack. Like 2006, 124 sivua. Suomentajat: Sarka Hantula, Riina Katajavuori, Heli Laaksonen, Kai Nieminen, Anni Sumari ja Jyrki Vainonen.

Seisoin kirjahyllyn edessä sen iänikuisen probleemin kanssa: mitäpä seuraavaksi? Katse seikkailee niteiden selkämyksissä ja huomaa sitten metsänvihreän, vähän paksumman runoteoksen. Skotlantilaista nykyrunoutta, enpä ole moiseen aiemmin sen tarkemmin tutustunut.

Intiimejä avaruuksia sisältää kaksikymmentäviisi runoa yhtä monelta runoilijalta. Aikahaarukkana on, kuinka ollakaan, kaksikymmentäviisi vuotta, runo per vuosi. Paksuutta teokseen tulee siitä, että runot ovat mukana myös alkukielisinä, mikä mahdollistaa vertailun originaalin ja käännöksen välillä, ja joissakin kohdin huomasinkin pohdiskelevani, jopa kyseenalaistavani kääntäjän valinnan. Huomasin silläkin tavalla olevani uuden äärellä, että mukana olevista runoilijoista tiesin entuudestaan vain Don Patersonin, jonka olen kaiken lisäksi erheellisesti luullut olevan yhdysvaltalainen. Carol Ann Duffyn tuotanto on hyvin etäisesti tuttua, olen aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ehkä runon tai kaksi.

Mitään yhteistä merkittävää aihetta tai teemaa – niiden yleisten ja universaalien lisäksi – en löydä tekstien välille, eikä se antologian kohdalla tietysti kovin odotettavaakaan ole. Sen panen merkille, että oikeastaan kaikki runot ovat säemuotoisia. Muutama hybridi on seassa.

Suosikeiksi nousevat jo mainittu Paterson jalkapalloaiheisella runollaan Nil Nil, Alastair Readin kuolinruno My Father, Dying, Gerrie Fellowsin A Woman Absent from the Museum Muses on her Life in South Dunedin, jonka kaksi ensimmäistä säettä aiheuttivat minulle valtavan heurekan ja inspiraation omaan kirjoittamiseeni, mahdollisesti runon tai jopa runokokoelman aiheeksi, enkä siksi sitä tähän siteeraa, Iain Crichton Smithin ’Iolaire’ ja Edwin Morganin The Coin. Teoksen suosikkirunoikseni nousevat Jyrki Vainosen kääntämä W. N. Herbertin runo The King and Queen of Dumfriesshire, jonka alku on silkkaa Charles Simicia:

”Dumfriesshiren kuningas ja kuningatar istuvat / loppuun ajetussa Triumphissaan ja tuijottavat / jäistä tuulilasia kuin litteäksi levitettyä lokkia. / Heidät on valettu pronssista […]”

ja Riina Katajavuoren kääntämää Andrew Greigin runoa Orkney / This Life, joka on tyylipuhdas luontoaiheinen rakkausruno. Runon toinen säkeistö (s. 101):

”Miten sinä nojaat minuun / ja minä sinuun, ikään kuin / olisimme toisillemme vallitsevat; / miten me liitymme yhteen rannoillamme / me vuorovesisaaret / tunteja olemme yhtä, sitten ulottumattomissa – / sopii minulle, hymyilen suihkussa kun / pesen iholtani hiekan. / Olen sinulle sisämaan järvi / jonka yltä valkoinen hälinä kiljuen kohoaa …”

Antologiat ovat helppo ja mukava tapa löytää itselleen uusia runoilijoita. Minä löysin edellä mainitut, ainakin. Jos skottirunous alkaa kiinnostaa, Intiimejä avaruuksia on varmasti harkinnanarvoinen opus.

Merenvaahdon palatsi

Merenvaahdon palatsi – Louise Glück ja muita yhdysvaltalaisia runoilijoita (suomentanut ja toimittanut Anni Sumari). Aviador 2019, 208 sivua.

Käännösrunouden julkaiseminen on nykyään siinä määrin harvinaista, että aina kun sitä tapahtuu, pyrin ostamaan kirjan. Tämän Aviadorin helmen lisäksi viime vuonna Enostone julkaisi Louise Glückin teoksen Uskollinen ja hyveellinen yö ja ntamo James Schuylerin Runon aamun, jotka kumpainenkin ovat Anni Sumarin käännöksiä. Näiden lisäksi kun vielä huomioi Kustannusliike Parkon julkaisut, voi todeta että runon ystävää on hemmoteltu viime aikoina runsain mitoin.

Merenvaahdon palatsi on hieno opus. Se esittelee kaksikymmentäviisi yhdysvaltalaista runoilijaa, jotka ovat: James Schuyler, John Ashbery, Philip Levine, Adrienne Rich, Mark Strand, Eleanor Wilner, Billy Collins, Marilyn Hacker, Sharon Olds, Michael Palmer, Louise Glück, Kay Ryan, Dara Wier, Mary Ruefle, Tony Hoagland, Marie Howe, Amy Gerstler, Denise Duhamel, Laura Kasischke, Sherman Alexie, Major Jackson, Terrance Hayes, Patricia Lockwood, Traci Brimhall ja Mahtem Shiferraw.

Runoilijalta on yleensä muutaman runon kavalkadi, vähän pituuden mukaan; esimerkiksi Patricia Lockwoodilta on mukana vain yksi mutta useamman sivun mittainen runo. Kattaus on mielestäni varsin monipuolinen ja kiinnostava. Oli hauska lukea vanhojen suosikkieni Philip Levinen, Adrienne Richin, Louise Glückin, Sharon Oldsin ja Billy Collinsin runoja suomennettuna, niitä kun ei taida juurikaan olla aiemmin suomennettu (nyt pois lukien Glück, mutta onneksi aina voi lukea alkukielellä). Levine on viimeisen päälle työnkuvaaja (en kuitenkaan sanoisi häntä työläisrunoilijaksi) ja Billy Collins suuri humoristi ja arjen tarkkailija. Suuresta suosiosta huolimatta ainuttakaan Collinsin kokoelmaa ei ole käännetty suomeksi. Ehkä tämä korjaantuu vielä, toivon. Myös Oldsin runoissa on paikoitellen vastustamatonta huumoria. Collinsilta olisin ehkä valinnut mukaan jonkin hänen suosituimmista runoistaan, jonkin jota hän itse tykkää lukea lukutilaisuuksissa kuten esimerkiksi runon Forgetfulness, jossa mielestäni kiteytyy olennainen hänen poetiikastaan.

Minulle uudemmista tuttavuuksista nostan esiin Sherman Alexien ja Denise Duhamelin. Todella mielenkiintoisia tekijöitä.

Anni Sumari on tehnyt valtavan hyvää työtä, se ei yllätä ketään. Merenvaahdon palatsi täyttää ansiokkaasti sitä tyhjiötä, mikä yhdysvaltalaisen nykyrunouden suhteen on runokentällämme ollut. Oiva ponnahduslauta siihen maailmaan.

Herra Huumori

Billy Collins: The Trouble with Poetry. Random House 2005, 83 sivua.

Monesti yhdeksi Yhdysvaltain suosituimmista runoilijoista tituleeratun Billy Collinsin runous on vieraskieliselle lukijalle armollinen: hänen lähtökohtansa kirjoittamiseen on saada vieteltyä lukija runon äärelle ja pysymään siinä kiinni. On helppo ymmärtää, miksi hänen kokoelmansa ovat niin suosittuja. Collinsin runous rakentuu melko arkisen kielen varaan, ja yksittäisten metaforien avulla runouden hienoudet rakentuvat ja tulevat esiin kokonaisuuksissa. Hän vyöryttää valtavan kirkkaiksi hiottujen säkeiden ja säkeistöjen avulla kuvakavalkadeja ja kuljettaa tekstejä ehyiksi kokonaisuuksiksi. Sellainen kirjoittaminen runoudessa on vaativaa. Hyvälauseisuus on valtavan kielellisen osaamisen ja harjoittelun takana.

The Trouble with Poetryn 43 runoa jakautuvat yhtä runoa lukuun ottamatta neljään osastoon. Se yksi on ikään kuin introna teokselle. Runot eivät muodosta mitään kummempaa tunnistettavaa kokonaisuutta vaan kysymys on nimenomaan kokoelmasta. Collinsin melko keskeislyyrisissä runoissa arkinen kuvasto toistuu. Siinä on ehkä minua miellyttävin piirre Collinsin poetiikassa: hän kirjoittaa maanläheistä ja ymmärrettävää jos kohta varsin keskiluokkaista runoa, tekee arjesta tai rakentaa arkeen yllättäviä havaintoja, näyttää asioista uusia puolia joita ei välttämättä muuten tulisi huomanneeksi. Hän myös kirjoittaa koskettavasti syyllistymättä silti liian kliseiseen ilmaisuun. Class Picture, 1954 -runossa (s. 66) nimelle uskollisesti kuvaillaan luokkakuvaa, sen henkilöitä. Runon lopetus on upea, yllätyksellinenkin:

”But that’s not all – / if you look carefully you can see / our house in the background // with its porch and its chimney / and up in the clouds / you can see the faces of my parents, // and over there, off to the side, / Superman is balancing / a green car over his head with one hand.”

Tässä on mielestäni malliesimerkki Collinsin runoudesta: se on vaivatonta, mutta silti hämmästyttävää, paikoin jopa koskettavaa ja sympaattista luettavaa. Vähän kädenlämpöistä, kyllä, mutta kaikin positiivisin tavoin. Hän ei ole millään tavoin avantgardistinen, kielellä kokeileva poeetta vaan pikemminkin lyyrinen tarinankertoja, niin kuin niin moni muu eturivin anglosaksinen nykyrunoilija.

Collins on runoudessaan Charles Simicin liittolainen, jonka hän on maininnutkin ”kirjalliseksi sankarikseen”, esikuvakseen National Public Radion haastattelussa, jossa hän muuten antaa mielestäni oikein laadukkaita vinkkejä uransa alussa oleville ja runoilijanuraa havitteleville kirjoittajille. Simic ja Collins ovat kumpikin humoristeja, mutta Simicin runoudessa on – myös huumorin osalta – määrällisesti enemmän synkkyyttä. Collins ei esimerkiksi kirjoita sota-aiheista niinkään paljon, mutta Simicin tuotannossa ne ovat oleellisessa osassa.

Synkkä Collinskin silti osaa olla, kuten esimerkiksi runossa The Revenant, jossa runon puhuja on koira. Runon aloitus on makaaberi, mutta kieltämättä väkevä ja koukuttava:

”I am the dog you put to sleep, / as you like to call the needle of oblivion, […]”.

Mutta heti perään Collins kääntää satiirisen kortin esiin:

”come back to tell you this simple thing: / I never liked you – not one bit.”

Piikille viety koira saa siis kostonsa. Runo rakentuu lopulta koiran omistajalleen esittämäksi ”valitusvirreksi”, varsin hupaisaksi sellaiseksi. Surullinen aihe, jota käsitellään komiikan kautta. Se on jo itsessään aika tenhoava ristiriita.

*****

Billy Collinsin runous on hyvä astinlauta englanninkieliseen runouteen. No trouble at all, nimittäin. Tälle kokoelmalle vahva suositus – varsinkin kaikille niille, jotka kammoksuvat kokeellista runoutta ja niille, jotka arkailevat englanninkielisen runouden lukemista.

Charles Simicin loputon maailma

Charles Simic: The World Doesn’t End. Harcourt Brace & Company 1989, 74 sivua.

Vuonna 2008 ilmestyneessä, Charles Simicin tuotantoa vuoteen 2005 asti (jolloin Simic julkaisi kokoelman My Noiseless Entourage ) esittelevässä hienossa suomennoksessa Ääni aamulla kello kolme on eniten runoja juuri nyt käsiteltävästä teoksesta The World Doesn’t End. Ne ovat hieman yllättäen kaikki proosarunoja, mikä on poikkeuksellista Simicin tuotannossa sikäli, että hänen teoksensa sisältävät pääsääntöisesti säemuotoista runoutta.

The World Doesn’t End on siis virkistävä poikkeus – ja millaisia proosarunoja ne ovatkaan! En muista, että minulla olisi koskaan ollut näin hauskaa runoteoksen äärellä. No, ehkä jotkin Bukowskin nilkkoja näykkivät alkukieliset teokset ovat yltäneet melkein samaan, samoin jotkin toiset Simicin kokoelmat. Mutta tämä on ihan omassa kastissaan, silkkaa tykitystä alusta loppuun.

Runot on jaettu kolmeen osastoon yksittäisen runon mahtuessa aina yhdelle sivulle. Mitään selkeää yksittäistä aihetta tai teemaa teoksesta ei erotu, vaan kuten takakansi osuvasti toteaa: ”You never know what Charles Simic is up to until you reach the end of the line or the bottom of the paragraph. Waiting for you might be a kiss. Or a bludgeon. A smile at the absurdities of society, or a wistful, grim memory of World War II. […] Charles Simic has new eyes”.

Tästä esimerkkinä vaikkapa sivun 56 runon aloitus: ”Police dogs in a dog groomer’s window dressed / as children.” Väkisinkin runoa lukeva alkaa asetella uudelleen kuvitteellisia tai oikeita silmälasejaan, että hetkinen, mitäs tässä nyt siis onkaan.

Pelkän komiikan kautta – vaikka se oleellisessa osassa teoksessa onkin – runoihin ei sentään sukelleta (s. 43): ”The old farmer in overalls hanging from a barn / beam. The cows looking sideways.” Tällaisen aloituksen jälkeen mieli alkaa väkisinkin jälleen asetella kysymyksiä siitä mitenköhän runo mahtaa tästä jatkua, ja Simicille ominainen jatkuva yllätyksellisyys astuu esiin, nytkin: ”[…] The old woman / kneeling under his swaying feet in her Sunday black / dress and touching the ground with her forehead / like a Mohammedan.”

Yhtäkkiä ollaankin uskonnollisen ja äärimmäisen yhteiskunnallisen teeman äärellä. Tällä tavalla kuin huomaamatta Simic avaa keskustelulle tärkeitä ja vakavia asioita. Tässä kiteytyy Simicin poetiikan ydin: runon pinta on iisi, siihen pääsee helposti sisään. Pinnan alta löytyykin sitten aivan valtavan monitasoinen ja rikas maailma.

Ehkä siksi pidänkin Simicin runoista niin paljon, koska oma poetiikkani nojaa samanlaiseen runouskäsitykseen: miksi yrittää karkottaa lukija kun häntä voi kutsua, silti myymättä itseään.

Tuo viimeisin esimerkki kertoo myös Simicin hienosta rytmitajusta; vaikka ollaankin proosarunouden äärellä, tekstin rytmi on upea ja siinä on säerunoudelle ominaista soinnikkuutta, jota Simicin runoudessa harvoin – Simic itse pois lukien – nähdään.

Simic mainitaan usein ”neo-surrealistiksi”, mutta kuten aiemminkin olen todennut, minusta hän ei ole surrealisti oikeastaan ollenkaan vaan pikemminkin jonkinlainen jäykkien totuuksien ja totunnaisuuksien kyseenalaistaja. Hän visioi, kääntää tilanteen ikään kuin ylösalaisin vain näyttääkseen, että entäpä jos tämä olisikin näin, jolloin tilanteen logiikka asettuu uudenlaiseksi, mutta silti yhtä todelliseksi ja johdonmukaiseksi. Tällaisesta ehkä paras esimerkki on em. suomennoksestakin löytyvä runo, jossa runon puhuja kertoo perheensä olleen niin köyhä, että hänen täytyi itse asettua syötiksi rotanloukkuun. Näykkiessään sitten runon puhujan korvaa rotta toteaa: ”These are dark and evil days”.

Voiko länsimaista äärimmäistä köyhyyttä tuon osuvammin kuvata?

*****

The World Doesn’t End ilmestyi vuonna 1989 ja seuraavana vuonna se voitti runouden Pulitzer-palkinnon. Samalla se teki historiaa olemalla ensimmäinen proosarunoteos, jolle kyseinen palkinto on myönnetty.

Kuten kääntäjät Timo Hännikäinen ja Aki Salmela Ääni aamulla kello kolme -teoksen esipuheessa toteavat: ”Hänen kielensä ei ole erityisen musikaalista eikä itsereflektiivistä, mikä helpottaa sen tulkitsemista muille kielille.” He ovatkin antaneet jo vahvat näytteet siitä, millaiset ansiot Simicin runoudella ja varsinkin tällä teoksella myös suomeksi käännettynä olisi.

Iso, lämmin suositus siis. Teoksen saa tilatuksi halvalla esimerkiksi Adlibriksen kautta tai sitten ostamalla edulliseen hintaan e-kirjaformaatissa vaikkapa iBooksista.

Simic on epäilemättä merkittävimpiä nykyrunoilijoita, suuri satiirikko. Aivan omanlaisensa.

Onnen maa, arvostelukappaleet & sähköposti

Tänään on pitkästä aikaa sellainen päivä, joka jää mieleen ehkä hämmentävänä mutta toisaalta pakahduttavana: pääsin hypistelemään painosta tullutta omaa teosta.

Heräsin aamupäivästä ovikellon soittoon. Super Bowlin parissa valvottu yö painoi raskaasti ohimoitani. Oven takana seisoi postinjakaja iso pahvilaatikko käsissään. Tiesin heti, mitä se sisälsi: tekijänkappaleet Onnen maasta!

Sen jälkeen alkoi se kiehnääminen. Kädet puuskassa katselin pakettia, pohdiskelin että mistä kohtaa tuota nyt alkaisi availla. Ensin pakkausteipit rikki ja pahvilaatikon kannet auki. Sitten suojana olleet paperit tolloksi ja roskiin.

Siellä alla niitä oli. Enkä yhtäkkiä tiennyt, kuinka suhtautua koko asiaan, koko tilanteeseen. Olin järjettömän onnellinen, ylpeäkin. Mutta samaan aikaan pelotti: nyt se on siinä, mitähän muut tykkäävät ja ajattelevat siitä? Pelko ei ole sitä, ettenkö uskoisi teoksen olevan laadukas ja kiinnostava, vaan pikemminkin jotakin joka koskettaa sisintäni: siinä, edessäni, oli nyt pitkä pätkä henkilöhistoriaani, kliseisesti ilmaistuna: verta, hikeä & kyyneleitäkin. Paljon työtä, paljon iloa, paljon tunteita ja kokemuksia. Tunteja, päiviä, kuukausia & vuosia.

Mutta tuo kaikki, tunteiden värikirjo, liittyy raskaasti kirjailijan työhön. Niiden kanssa on opittava elämään, niiden kanssa olen oppinut elämään. Ehkä. Osaaminen kovettaa. Ja tieto siitä, etten paremmin olisi voinut tehdä, en paremmin olla läsnä. Kaikki on nyt siihen ja sille annettu ja sen on riittäminen.

Se riittää.

Loppu on teidän käsissänne, lukijat. Teitä varten se on kirjoitettu.

Mikäli haluatte lähettää palautetta, kysymyksiä tms. loin sitä tarkoitusta varten sähköpostiosoitteen:

onnenmaa2014[at]gmail.com

Tuota kautta voi minuun olla kokoelman tiimoilta yhteydessä muutenkin. Kuten esimerkiksi te, jotka olette arvostelukappaletta vailla; kirjabloggaajat, kriitikot ynnä muut. Voitte olla yhteydessä joko suoraan kustantajani Robustoksen immeisiin, tai minuun jolloin välitän pyyntönne kustantajalleni. Kummassakin tapauksessa laittakaa viestiin yhteystietonne. Niin kirja tulee nopeammin perille. Mainitkaa samalla, minne olette aikeissa kirjoittaa Onnen maasta.

Ottakaa rohkeasti yhteyttä, lupaan ettei ketään purra! Paitsi jos oikein nätisti pyydetään.

 

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban vol.2

Tulipa vaan mieleen, että nimenä Ilpo Tiihonen on runollinen. Soinnikas. Vähän niin kuin Teemu Helle. Tosin nimessäni tuo yksinäinen u-kirjain rikkoo harmoniaa. Tiihosella se on e. Yksinäinen vokaali, häiriötekijä, sehän on kuin… kokeellinen runous. Nykyrunous mainittu!

Kummassakin nimessä aaltoliike, aivan kuin kaksi maininkia löisi rantaan. Myös Vilja-Tuulia Huotarinen on soinnukas ja hyvin runoilijan nimeksi sopiva. Siinä aaltoja onkin jo enemmän. Saima Harmajalla oli varmasti runollisin nimi, mitä runoilijalla ikinä voi olla. Tosin siinäkin harmonianrikkojana on eriskummallinen vokaali, tällä kertaa i. Se taitaa kuitenkin samalla olla myös nimen kauneuspilkku, yksityiskohta joka merkityksettää kummankin nimen. Joten ehkä nimessäni oleva u ei olekaan huono juttu. Vokaali kaunistaa, eikös se niin ole? ”Bengt Bogskär” olisi sekin kaunis runoilijanimi, mutta ehkä hivenen kulmikas. Siinä aalto räiskähtää murtajaansa ja pirstoutuu vaahdoksi.

Jos näillä tällaisilla asioilla nyt mitään merkitystä on.

Tottakai on.

Runouden raja-aitajuoksu

”Yritämme tavoittaa ne teatterin peruselementit joista 200-300 vuoden aikana on erkaannuttu. Pyrimme yleisön ja esiintyjien vuorovaikutukseen, keinotekoisten raja-aitojen rikkomiseen … Teksti porautuu aikansa sielunmaisemaan, puhuu maailmasta toisessa potenssissa.”

Näin sanoi Arto Melleri eräässä henkilöhaastattelussa, joka osui silmään Martti Anhavan kirjoittamasta Melleri-biografiasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011).

En osaa olla teatterista oikein mitään mieltä, sillä käyn teatterissa niin harvoin, mutta Mellerin lausahdus kuvaa aika hyvin asennettani runouden kirjoittamiseen; yksi nykyrunouden keinotekoisista raja-aidoista on se, että se on ”nykyrunoutta”. Se pitää kaataa.

Puheenvuoroja. Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta (Poesia 2012) on kiinnostava teos; se luotaa niin esseen kuin runoudenkin keinoin nykyrunouden yhteiskunnallisuutta. Teoksen tekstien perusteella yhteiskunnallisuutta ei nykyrunoudessa juuri ole.

Tätä ei pidä käsittää väärin – yhteiskunnallisuus on lavea käsite ja em. teos myös pyrkii esittelemään nykyrunouden yhteiskunnallisuutta laaja-alaisesti, liiankin laaja-alaisesti. Ongelma siis piileksii lähinnä itse yhteiskunnallisuudessa. Odotin, että teos olisi tarkemmin esitellyt tänä päivänä julkaistavaa yhteiskunnallista runoutta, tuonut konkreettisemmin esille esimerkkejä yhteiskunnallisesta runoudesta sekä sen tekijöistä, nimenomaan tässä ajassa. Esimerkeiksi otettakoon vaikkapa Juho Niemisen teos Muovin kukkia (Helsinki-kirjat 2010) tai Jukka Viikilän tuotanto.

Ajoittain on sellainen olo, että nykyisellään runous marginalisoituu entisestään, vaikka se onkin kenties parhaimmassa asemassa vuosikausiin; jokaiselle on jotakin: lavarunoutta, röyheän rokahtavaa rrrunoa, on valtakunnansalin kaapin päälle nostettuja ikoneja – niin uusia kuin vanhojakin tekijöitä, murrerunoutta, ääni- ja kuvarunoa, vaikka mitä.

Todennäköisesti tuntemukseni on vain illuusio juuri siitä syystä, että nykyisellään runous levittyy entistä laajemmalle alueelle ja runoutta kuluttavien, kohdeyleisön taakka harteilla kevenee tasapuolisemmin. Ei huolta sinällään, siis.

Mutta puhutteleeko runous? Ottaako se vastaanottajaa korvasta kiinni ja vetelee avokämmenellä litsareita? Herättääkö se lukijan ajattelemaan? Vai eriytyykö nykyrunous kaikessa laajuudessaan entisestään yhteiskunnasta; kasvaako yhteiskunnan kylkeen massiivinen marginaali, joka ei puhuttele, kosketa ihmistä?

Käsitän Mellerin lausahduksen siten, että tekemämme taiteen pitäisi jollakin tavoin olla kosketuksissa aikaan jossa elämme. Tarkemmin: ihmisiin, jotka kanssaelävät ajassamme. Silloin runossa toteutuu jonkinlainen vaadittu totuudellisuus, jota aikaa kestävä teos yleensä tarvitsee.

On helppo todeta, että kaikki taide on osallinen omaan aikaansa, sitä ei voi eikä pidä kiistää. Voidaan kuitenkin kysyä, millä tavoin taide on onnistunut tehtävässään, jos se ei herätä vuorovaikutusta. Kysymys kuuluukin, kuinka esimerkiksi minä runoilijana onnistun luomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuden teoksiini? Voiko ihminen elää niissä, voivatko ne elää ihmisessä?

Minkälaista vuorovaikutusta nykyrunouden tulisi saada aikaan?

Runouden kirjoittaminen tai lukeminen ei ole salatiedettä. Ne eivät vaadi opintoja ja kaavamaisia analyyseja, eivät rohtoja ja yli-inhimillisiä taitoja tai aisteja. Pelkkä käsitys riittänee.

Nykyrunouden pitäisi ottaa mallia nykyproosasta – sen pitäisi peilata paremmin nykyaikaa ollakseen parempaa nykyrunoutta.

Älähtävä kalikka

Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo. Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleensa raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää. Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin ”vain” kalikka ”Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. ”tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: ”tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen ”nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!

Kirjallisuuskohkaaminen

Siellä sun täällä julistettiin jo hyvissä ajoin, että tänään (11.11. 2011) Turussa ”suoritetaan suursiivous sikalassa”, vai miten se nyt olikaan. Tänään olleen Turun runoseminaarin oli tarkoitus myhäillä vuoden 1962 seminaarille, joka kuulemma muistuu aikalaisille mieleen tapahtumana, jossa Pentti Saarikoski heilui maistissa Parabellumin kanssa. Tänään, päivitetyssä versiossa oli aikeena ”keskustella runouden pyhistä arvoista ja kokeellisuudesta”. Turun Sanomien mukaan maistissa heilui tällä kertaa yksi seminaarin alustajista, eli Sami Liuhto. Toivottavasti Liuhtoa ei kuitenkaan tarvinnut siivota pois.

Mietiskelin pitkään, lähdenkö seuraamaan seminaaria paikan päälle vai en. En lähtenyt, koska totesin että n. puolivuorokautinen reissu on liiaksi riskaabelia ajankäytölle ja ajan vähyydelle. Sitä paitsi tuo kaksitoistatuntia ei vielä sisällä niitä iloluontoisia after-ski -tapahtumia, joita tuollaiset happeningit yleensä houkuttelevat. Olen siis täysin raporttien ja uutisten varassa. Toivon, että joku saa minut harmistuneeksi siitä, ettei tullut lähdetyksi: raportteja, kiitos. Harmistuttakaa minua. Kääntäkää nyt mieleni ajattelemasta tuota paljon kohkattua seminaaria – että sieltä olisi jäänyt käteen muutakin kuin näköhavainto maistissa olevasta alustaja-Liuhdosta. Turun Sanomat ei paljon muusta viitsinyt kertoa.

Vielä toisaalle. Nyt pitäisi kohkata siitä, että kuusi naista on Finlandia-palkintoehdokkaina. Mitäpä niistä kirjoista, eiks ni?