Onnen maa, arvostelukappaleet & sähköposti

Tänään on pitkästä aikaa sellainen päivä, joka jää mieleen ehkä hämmentävänä mutta toisaalta pakahduttavana: pääsin hypistelemään painosta tullutta omaa teosta.

Heräsin aamupäivästä ovikellon soittoon. Super Bowlin parissa valvottu yö painoi raskaasti ohimoitani. Oven takana seisoi postinjakaja iso pahvilaatikko käsissään. Tiesin heti, mitä se sisälsi: tekijänkappaleet Onnen maasta!

Sen jälkeen alkoi se kiehnääminen. Kädet puuskassa katselin pakettia, pohdiskelin että mistä kohtaa tuota nyt alkaisi availla. Ensin pakkausteipit rikki ja pahvilaatikon kannet auki. Sitten suojana olleet paperit tolloksi ja roskiin.

Siellä alla niitä oli. Enkä yhtäkkiä tiennyt, kuinka suhtautua koko asiaan, koko tilanteeseen. Olin järjettömän onnellinen, ylpeäkin. Mutta samaan aikaan pelotti: nyt se on siinä, mitähän muut tykkäävät ja ajattelevat siitä? Pelko ei ole sitä, ettenkö uskoisi teoksen olevan laadukas ja kiinnostava, vaan pikemminkin jotakin joka koskettaa sisintäni: siinä, edessäni, oli nyt pitkä pätkä henkilöhistoriaani, kliseisesti ilmaistuna: verta, hikeä & kyyneleitäkin. Paljon työtä, paljon iloa, paljon tunteita ja kokemuksia. Tunteja, päiviä, kuukausia & vuosia.

Mutta tuo kaikki, tunteiden värikirjo, liittyy raskaasti kirjailijan työhön. Niiden kanssa on opittava elämään, niiden kanssa olen oppinut elämään. Ehkä. Osaaminen kovettaa. Ja tieto siitä, etten paremmin olisi voinut tehdä, en paremmin olla läsnä. Kaikki on nyt siihen ja sille annettu ja sen on riittäminen.

Se riittää.

Loppu on teidän käsissänne, lukijat. Teitä varten se on kirjoitettu.

Mikäli haluatte lähettää palautetta, kysymyksiä tms. loin sitä tarkoitusta varten sähköpostiosoitteen:

onnenmaa2014[at]gmail.com

Tuota kautta voi minuun olla kokoelman tiimoilta yhteydessä muutenkin. Kuten esimerkiksi te, jotka olette arvostelukappaletta vailla; kirjabloggaajat, kriitikot ynnä muut. Voitte olla yhteydessä joko suoraan kustantajani Robustoksen immeisiin, tai minuun jolloin välitän pyyntönne kustantajalleni. Kummassakin tapauksessa laittakaa viestiin yhteystietonne. Niin kirja tulee nopeammin perille. Mainitkaa samalla, minne olette aikeissa kirjoittaa Onnen maasta.

Ottakaa rohkeasti yhteyttä, lupaan ettei ketään purra! Paitsi jos oikein nätisti pyydetään.

 

Mainokset

Tiihonen vapauttaa minut, minä Kuuban vol.2

Tulipa vaan mieleen, että nimenä Ilpo Tiihonen on runollinen. Soinnikas. Vähän niin kuin Teemu Helle. Tosin nimessäni tuo yksinäinen u-kirjain rikkoo harmoniaa. Tiihosella se on e. Yksinäinen vokaali, häiriötekijä, sehän on kuin… kokeellinen runous. Nykyrunous mainittu!

Kummassakin nimessä aaltoliike, aivan kuin kaksi maininkia löisi rantaan. Myös Vilja-Tuulia Huotarinen on soinnukas ja hyvin runoilijan nimeksi sopiva. Siinä aaltoja onkin jo enemmän. Saima Harmajalla oli varmasti runollisin nimi, mitä runoilijalla ikinä voi olla. Tosin siinäkin harmonianrikkojana on eriskummallinen vokaali, tällä kertaa i. Se taitaa kuitenkin samalla olla myös nimen kauneuspilkku, yksityiskohta joka merkityksettää kummankin nimen. Joten ehkä nimessäni oleva u ei olekaan huono juttu. Vokaali kaunistaa, eikös se niin ole? ”Bengt Bogskär” olisi sekin kaunis runoilijanimi, mutta ehkä hivenen kulmikas. Siinä aalto räiskähtää murtajaansa ja pirstoutuu vaahdoksi.

Jos näillä tällaisilla asioilla nyt mitään merkitystä on.

Tottakai on.

Runouden raja-aitajuoksu

”Yritämme tavoittaa ne teatterin peruselementit joista 200-300 vuoden aikana on erkaannuttu. Pyrimme yleisön ja esiintyjien vuorovaikutukseen, keinotekoisten raja-aitojen rikkomiseen … Teksti porautuu aikansa sielunmaisemaan, puhuu maailmasta toisessa potenssissa.”

Näin sanoi Arto Melleri eräässä henkilöhaastattelussa, joka osui silmään Martti Anhavan kirjoittamasta Melleri-biografiasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011).

En osaa olla teatterista oikein mitään mieltä, sillä käyn teatterissa niin harvoin, mutta Mellerin lausahdus kuvaa aika hyvin asennettani runouden kirjoittamiseen; yksi nykyrunouden keinotekoisista raja-aidoista on se, että se on ”nykyrunoutta”. Se pitää kaataa.

Puheenvuoroja. Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta (Poesia 2012) on kiinnostava teos; se luotaa niin esseen kuin runoudenkin keinoin nykyrunouden yhteiskunnallisuutta. Teoksen tekstien perusteella yhteiskunnallisuutta ei nykyrunoudessa juuri ole.

Tätä ei pidä käsittää väärin – yhteiskunnallisuus on lavea käsite ja em. teos myös pyrkii esittelemään nykyrunouden yhteiskunnallisuutta laaja-alaisesti, liiankin laaja-alaisesti. Ongelma siis piileksii lähinnä itse yhteiskunnallisuudessa. Odotin, että teos olisi tarkemmin esitellyt tänä päivänä julkaistavaa yhteiskunnallista runoutta, tuonut konkreettisemmin esille esimerkkejä yhteiskunnallisesta runoudesta sekä sen tekijöistä, nimenomaan tässä ajassa. Esimerkeiksi otettakoon vaikkapa Juho Niemisen teos Muovin kukkia (Helsinki-kirjat 2010) tai Jukka Viikilän tuotanto.

Ajoittain on sellainen olo, että nykyisellään runous marginalisoituu entisestään, vaikka se onkin kenties parhaimmassa asemassa vuosikausiin; jokaiselle on jotakin: lavarunoutta, röyheän rokahtavaa rrrunoa, on valtakunnansalin kaapin päälle nostettuja ikoneja – niin uusia kuin vanhojakin tekijöitä, murrerunoutta, ääni- ja kuvarunoa, vaikka mitä.

Todennäköisesti tuntemukseni on vain illuusio juuri siitä syystä, että nykyisellään runous levittyy entistä laajemmalle alueelle ja runoutta kuluttavien, kohdeyleisön taakka harteilla kevenee tasapuolisemmin. Ei huolta sinällään, siis.

Mutta puhutteleeko runous? Ottaako se vastaanottajaa korvasta kiinni ja vetelee avokämmenellä litsareita? Herättääkö se lukijan ajattelemaan? Vai eriytyykö nykyrunous kaikessa laajuudessaan entisestään yhteiskunnasta; kasvaako yhteiskunnan kylkeen massiivinen marginaali, joka ei puhuttele, kosketa ihmistä?

Käsitän Mellerin lausahduksen siten, että tekemämme taiteen pitäisi jollakin tavoin olla kosketuksissa aikaan jossa elämme. Tarkemmin: ihmisiin, jotka kanssaelävät ajassamme. Silloin runossa toteutuu jonkinlainen vaadittu totuudellisuus, jota aikaa kestävä teos yleensä tarvitsee.

On helppo todeta, että kaikki taide on osallinen omaan aikaansa, sitä ei voi eikä pidä kiistää. Voidaan kuitenkin kysyä, millä tavoin taide on onnistunut tehtävässään, jos se ei herätä vuorovaikutusta. Kysymys kuuluukin, kuinka esimerkiksi minä runoilijana onnistun luomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuden teoksiini? Voiko ihminen elää niissä, voivatko ne elää ihmisessä?

Minkälaista vuorovaikutusta nykyrunouden tulisi saada aikaan?

Runouden kirjoittaminen tai lukeminen ei ole salatiedettä. Ne eivät vaadi opintoja ja kaavamaisia analyyseja, eivät rohtoja ja yli-inhimillisiä taitoja tai aisteja. Pelkkä käsitys riittänee.

Nykyrunouden pitäisi ottaa mallia nykyproosasta – sen pitäisi peilata paremmin nykyaikaa ollakseen parempaa nykyrunoutta.

Älähtävä kalikka

Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo. Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleensa raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää. Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin ”vain” kalikka ”Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. ”tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: ”tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen ”nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!

Kirjallisuuskohkaaminen

Siellä sun täällä julistettiin jo hyvissä ajoin, että tänään (11.11. 2011) Turussa ”suoritetaan suursiivous sikalassa”, vai miten se nyt olikaan. Tänään olleen Turun runoseminaarin oli tarkoitus myhäillä vuoden 1962 seminaarille, joka kuulemma muistuu aikalaisille mieleen tapahtumana, jossa Pentti Saarikoski heilui maistissa Parabellumin kanssa. Tänään, päivitetyssä versiossa oli aikeena ”keskustella runouden pyhistä arvoista ja kokeellisuudesta”. Turun Sanomien mukaan maistissa heilui tällä kertaa yksi seminaarin alustajista, eli Sami Liuhto. Toivottavasti Liuhtoa ei kuitenkaan tarvinnut siivota pois.

Mietiskelin pitkään, lähdenkö seuraamaan seminaaria paikan päälle vai en. En lähtenyt, koska totesin että n. puolivuorokautinen reissu on liiaksi riskaabelia ajankäytölle ja ajan vähyydelle. Sitä paitsi tuo kaksitoistatuntia ei vielä sisällä niitä iloluontoisia after-ski -tapahtumia, joita tuollaiset happeningit yleensä houkuttelevat. Olen siis täysin raporttien ja uutisten varassa. Toivon, että joku saa minut harmistuneeksi siitä, ettei tullut lähdetyksi: raportteja, kiitos. Harmistuttakaa minua. Kääntäkää nyt mieleni ajattelemasta tuota paljon kohkattua seminaaria – että sieltä olisi jäänyt käteen muutakin kuin näköhavainto maistissa olevasta alustaja-Liuhdosta. Turun Sanomat ei paljon muusta viitsinyt kertoa.

Vielä toisaalle. Nyt pitäisi kohkata siitä, että kuusi naista on Finlandia-palkintoehdokkaina. Mitäpä niistä kirjoista, eiks ni?

Vanhat peikot

Päivän turkulaisessa aviisissa, Turun Sanomissa, Miikka Laihinen kritikoi Harry Forsblomin runokokoelman Verhojen takaa tulee kirjoitus (ntamo 2011). Luen Laihisen runokritiikkejä kovin mieluusti; ne ovat yritteliäitä, niistä voi lähes aina huomata että kirjoittaja on paneutunut luvun alla olevaan kokoelmaan ja ajatellut lukemaansa. Silmiinpistävintä Laihisen kritiikeissä on yleensä ollut terve ja avoin asenneilmasto uutta runoutta kohtaan, jonka se tietysti on ansainnutkin. Jos hän jostakin ulvahtaa, hän yleensä perustelee sen ymmärrettävästi. Jos hän jostakin pitää, hän kertoo miksi. Edellä mainitussa kritiikissä hän kuitenkin sortuu oletukseen, johon monikaan ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta mikä minut sai hereille siksi, että olen itsekin ntamon kirjailija ja oletus sijoittuu nimenomaan siihen asenneilmastoon, jossa viime vuosina on syystäkin tuuletettu nurkkia ja uusittu ovikelloja. Laihinen kirjoittaa esiin kaksi mielipidettä, joihin haluan tarttua. Toinen koskee nykyrunouden vastaanottamista, toinen ntamoa. Nimittävä tekijä on Forsblomin kokoelma.

Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua. Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.”

Laihinen muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla nähdäkseni itsestäänselvää: samassa asennossa paikat puutuvat ennen pitkää. Heitä ennakkoasenteet nurkkaan! Jos et heitä, harkitse edes sitä. Älä kangistu kaavoihin, vaihda orjallisuus vapauteen. Runoa voi lukea ”väärin” vain aliarvioimalla se, olemalla ylimielinen sitä kohtaan.

On hienoa että Laihinen kirjoittaa sen esiin, vieläpä Turun Sanomiin, jolle on muuten pakko nostaa hattua siitä, kuinka laajalti se kritikoi nykyrunoa. Se on hienoa se, ja valitettavan harvinaista.

Laihinen kirjoittaa myös: ”Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.

Harmittaa, että toisaalla tekstissä Laihinen kirjoittaa viisaasti auki ennakkoasenteita ja kyselee raikkaan ilman perään, ja toisaalla taas sen enempää ajattelematta maalaa ääriviivat jo ennen kuin päättänyt, mitä aikoo maalata. Miten viimeistellään ”kevyellä kädellä”?

En tiedä onko kyse ennakkoasenteesta, lapsuksesta, vai vain piintyneestä tavasta ajatella nykyrunouden olevan tietynlaista. Ovatko ntamon teokset viimeistelemättömiä? Mitä te olette mieltä? Kysyn, millainen on viimeistelty teos, ja mitä sen eteen on tehty ja kuinka se näkyy ulospäin? Kielijelppi-sivusto määrittelee viimeistelyn näin: ”Tekstin viimeistely tarkoittaa sen hiomista luovutuskuntoon — luettavaksi, arvioitavaksi tai julkaistavaksi. Viimeistely koskee siten niin tekstin kieliasua, rakennetta, sisältöä kuin ulkoasuakin.”

Tuon Kielijelppi- sivustolta lainatun ohjeen mukaan on helppo toimia, kun kirjoitamme asiatekstiä. On olemassa kielioppi, on olemassa ”hyvää kieltä”. On olemassa sovittuja sääntöjä – on asettaa juuri kirjoitetun viereen nivaska johon vertaamalla voimme todeta teimmekö virheitä. Kokonaisuutena onnistumista emme vielä silloin mittaa, varmistamme vain ensin tiettyjen lainalaisuuksien toteutumisen, jonka jälkeen voimme syventyä itse sisältöön. Mutta entä runo, kun sen yksi tehtävä voi olla vakiintuneiden tapojen kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen tilalle? Laihisen huomiosta jää kaipaamaan vastausta sille, mikä on viimeistellyn runon vakiintunut muoto? Mihin on verrattu, kun jokin on sen jälkeen todettu viimeistelemättömäksi? Onko esimerkiksi Harry Forsblomin teoksessa lukuisa määrä kirjoitusvirheitä, onko kielioppi huonoa, onko poetiikassa jotakin kummallista; onko muodossa jotakin epäsovinnaista, rönsyileekö se? Jos on, minkälainen funktio niillä on? Eroaako teos siitä äärimmilleen hiotusta runoteoksesta, johon olemme aikojen saatossa tottuneet? Onko modernistin kuusisorminen käsi hiomista vailla?

Kielijelppi-sivuston määritelmistä voi päätellä, että niitä hyödyntämällä kavennetaan runouden esilläolo kovin kapea-alaiseksi. Samalla voitaneen päätellä, että Laihisella on hallussaan jokin asetettava ihanne, universali sapluuna ”viimeistellylle” runokokoelmalle.

Tähän väliin on todettava lukijaa rauhoittaakseni, ja toisaalta omia motiivejani selventääkseni, etten kiinnitä asiaan huomiota sen vuoksi että olen itsekin ntamon kirjailija, vaan siksi että olen itse johdonmukaisesti pyrkinyt tähänastisessa tuotannossani keskittymään runouden piintyneisiin tapoihin, niitä hellävaroen rikkomaan ja saattelemaan uusia poeettisia vaihtoehtoja esittyville.

Eniten Laihisen viimeistelemättömyys-tokaisussa harmittaa se, että se alistaa runoilijan – tässä tapauksessa Forsblomin, joka on suomalaisen kirjallisuuden yksi ”grand old man” (eikä edes vielä kovin iäkäs) ja varmasti asiansa osaava ammattilainen (ammattilaisuudella viittaan Laihisen supersapluunaan) – mielikuvaan hutiloivasta ja amatöörimäisestä puuhastelijasta sen sijaan, että se antaisi lukijalle viitteitä siitä että kokoelmalla on oma persoonansa ja että lukija voisi luottaa siihen, ettei runoilijalla ole ollut tarvetta asettaa teokselle minkäänlaisia ulkonäköpaineita koska näkyvyyttä runoudella ei ole; runoilija voi ottaa tietoisen riskin ja se riski on aina taiteellinen – saako se kannattajia puolelleen, kuinka lukija sen vastaanottaa jne, luoko se vanhaan taloon uusia huoneita vai sisustaako vanhoja tiloja uusin esinein. Varmaa tapaa tehdä runoutta ei enää ole, sapluunoita ei ole. Runoudella ei ole taloudellista riskiä, sen ei tarvitse miellyttää ostajaa. Se takaa vapauden ja varmuuden sille, että julkaistu runokokoelma on taatusti mietitty, se on takuulla hiottu. Raakile se ei ole, sillä runoudessa hutiloimisella ei mitään voita. Joki asettuu uomiinsa esim. varsinkin ntamon ollessa kyseessä: taloudellisia paineita ei ole (ei runo-, eikä proosateoksella, eikä millään teoksella – vain taiteellisilla arvoilla on merkitystä), ennakkomaksuja ei makseta, oletettava ostajakunta on lähtökohtaisesti jo niin pieni että myyntituloilla saa hyvällä tuurilla maksetuksi yhdet munkkikahvit Marian konditoriassa.

Uuden runouden ja uusien painomenetelmien vuoksi ntamokin on kärsinyt mainevajeesta; kaikki kustantamon tekemä kyseenalaistetaan automaattisesti kivijalkaa myöten, perinteitä ei vielä ole eivätkä ne näin ollen kanna, ei ole olemassa Laihisenkaan mainitsemia leimasimia, nimisivuilla ei ole leimoja salonkikelpoisuudesta.

Näyttää siltä, että ”hyväksytyllä” runoudella ja kustantamolla on tiettyjä, vieläkin julkisanomattomia piirteitä. Salonkikelpoisuuden voinee saavuttaa sitten kun jokin yksittäinen tarpeeksi vahva hahmo sen myöntää, tai yleisen mielipiteen voimasuhde kääntyy salonkikelpoisuutta koettelevan suuntaan positiiviseksi. Siihen asti nähdään ”raakileita”, ”viimeistelemättömiä”, mitä ikinä.

Parempaan päin on kuitenkin koko ajan menty. Paradoksaalista silti on, että vaikka nykyrunous otetaan vastaan nyt entistä avoimimmin sylein, sen julkaisemiseen erikoistuneet kustantamot taistelevat edelleen vanhoja peikkoja vastaan.

Mistä puhutaan kun puhutaan nykyrunoudesta?

Nykyrunous on mörkö sängyn alla. Usein sinne kurkistettaessa ei huomata, että nykyrunoudella on nimiäkin.

Tänään Ylen Radio 1 lähetti puolen päivän hujakoilla parituntisen erittäin kiinnostavan ohjelman, jossa käsiteltiin nykyrunoutta. Vetäjänä oli Aleksis Salusjärvi, ja keskustelussa mukana olivat Pauliina Haasjoki, Esa Mäkinen ja Kristian Blomberg. Ohjelman aiheeseen sopi, että nykyrunoutta käsiteltiin yhtenä möhkäleenä. Ohjelmaa varten oli ihmisiltä kirjaston kupeessa kysytty kumpaa he mielummin lukevat: runoutta vai proosaa, ja yllätyksekseni jokunen vastasikin runouden. Muutamalta heistä, jotka valitsivat proosan, kuultiin myös perusteluja asiaan, eivätkä ne sinänsä yllättäneet: kaivattiin tarinoita, ehkä lähestyttävyyttä, proosaan oli mieluisampaa uppoutua lomalla. Joistakin kommenteista allekirjoittanut oli kuulevinaan pientä epäröintiä, ehkä epätietoutta siitä, mitä tai minkälaista nykyrunous oikeastaan onkaan. Ei sitä voi ainakaan ihmetellä.

Ohjelma lienee kuunneltavissa vaikkapa Yle Areenassa. Jos jotakin jäin ohjelmasta kaipaamaan, niin esimerkkejä: että puhuttaisiin asioista nimillä, niiden oikeilla nimillä. Olisi kiinnostanut kuulla, vaikkapa keskustelussa mukana ollutta Hesarin edustajaa eli Esa Mäkistä, mitkä runokokoelmat ovat viimeksi miellyttäneet, mitkä eivät? Mistä hän puhuu, kun hän puhuu nykyrunoudesta? Mistä kukakin puhuu, jos kertoo nykyrunouden olevan sellaista tai sellaista?

Esa Mäkinen tuskin lukee kaikkia julkaistavia runokirjoja, eikä lue kukaan muukaan. Väitän, että nykyrunoutta luetaan hyvin vähän, eikä veikkaukseni ole edes kovin villi. Silti siitä, siis nykyrunoudesta, on monella varsin vahva käsitys. Onko käynyt niin myös heille siellä kirjaston ovella; mitä he ahattelevat nykyrunoudesta ja miksi sellainen käsitys? Ovatko hekin lukeneet yhden, kaksi tai kolme runoteosta ja niiden mukaan heille on muodostunut käsitys nykyrunoudesta?

Mahdotonta, vaikka silti niin juuri käy. Väitän myös, että Hesarin Esa Mäkinen muodostaa kuvansa nykyrunoudesta likimain pelkästään Hesarin esikoiskisaan saapuneiden runoesikoisten pohjalta. Toivottavasti väitteeni on väärä, tai ainakin vinoutunut.

Nyt viimeisimpänä olen kuullut termin ”Poesiantamo”. Kahdesta, pääasiassa runoutta julkaisevasta kustantamosta yhdistelemällä on saatu aikaan… Niin, mikä? Onko tuo termi, onko se määritelmä, mikä se on? Selvää on, että se on liitoksissa nykyrunouteen, mutta millä tavalla? Onko kyse jostakin mystisestä kaveripiiristä, koulukunnasta tms. Mistä?

Ilmeisesti nykyrunous on ulkoistettava omasta olemuksestaan tai sen olemus ei sellaisenaan kelpaa, jotta siitä puhuminen on mieluisaa; nykyrunoudelle on jatkuvasti annettava jokin muu esiintymisasu, jotta siitä voidaan keskustella, jotta voidaan jo lähtötilanteessa ryhtyä keskustelemaan asian ohitse.

Vähiten nykyrunous tarvitsee ennakkoluuloja, niitä hullaannuttavia ympäri-ämpäri-määreitä, jotka eivät itsessään tuo mitään järkeä keskusteluun, eivät mitään muuta kuin epäselviä mielikuvia ja mielipiteitä, joita ilman keskustelu ja ilmapiiri pysyisi puhtaampana. Nykyrunous tarvitsee kokoelmien ja runoilijoiden nimiä, selkeyttä siitä puhuttaessa.

Heille, siellä kirjaston ovella, suosittelen vaikkapa Jukka Viikilän Runoja II
-kokoelmaa, jota on helppo lähestyä ja josta on ammennettavissa useampaankin lukukertaan. Välillä Viikilän runot lähestyvät aforistiikkaa, välillä humoristisia arjen tapahtumia eri mittakaavoissa; runoissa on liikettä ja ne sulkevat salakavalasti sisäänsä. Vaikka kokoelma on paksu ja laaja, siihen ei tympäänny. Kaikelle yhteistä on jännittävä tarkkuus ja uudet, erilaiset tulokulmat tuttuihinkin asioihin. Viikilä on omanlaisensa.